Tämän pro gradu -lopputyön aiheena on englannin kielen modaalisten apuverbien ns. ydinjoukko: will, would, can, could, shall, should, may, might ja must. Semantiikan kannalta nämä apuverbit ovat erityisen kompleksisia: niiden tulkinnassa on usein huomattavaa monivivahteisuutta, vaikka perinteiset kieliopit antavat ymmärtää niillä olevan kaksi tai kolme toisistaan selkeästi erillään olevaa merkitystä. Ne asettavatkin vieraan kielen oppimisympäristössä erityisiä haasteita. Viimeaikainen kehitys korpuslingvistiikan metodeissa on tuottanut entistä tarkempia kuvauksia siitä, miten modaalisia apuverbejä nykyenglannissa käytetään ja mihin suuntaan niiden kehitys on lyhyenkin ajan sisällä kulkenut. Tämän tutkielman tavoitteena on ollut verrata näiden uusien tutkimusten tuloksia siihen todellisuuteen, jonka englannin kielen lukiotasoinen oppimateriaali Suomessa opiskelijalle tarjoaa. Lähdin siitä, että opetussuunnitelman vaatima autenttisuus ja kommunikaativisuus kieltenopetuksessa tulisi näkyä tasapuolisena modaalisten apuverbien kohteluna. Alkuperäinen hypoteesini kuitenkin oli, että siinä miten modaalisuus ilmenee autenttisessa ympäristössä ja siinä miten se esitetään oppikirjoissa, on poikkeavuuksia.
Lähestymistapani tähän tutkielmaan oli korpuslähtöinen. Valitsin kahdesta lukion kirjasarjasta ne kirjat, joissa modaaliset apuverbit mainittiin eksplisiittisesti. Skannasin jokaisen neljästä eri kirjasta löytyvän (kokonaisen) tekstin ja rakensin näistä aineksista pienen korpuksen. Tästä korpuksesta hain korpusanalyyseihin tarkoitetulla ohjelmalla kaikki lauseet, joissa esiintyi modaalisia apuverbejä. Tämän jälkeen analysoin jokaisen modaalisen apuverbin semanttisesti lauseyhteydessään. Tämän analyysin tuloksena pystyin rakentamaan taulukoita ja vertailemaan tuloksia uusimpien tutkimusten tuloksiin.
Tämän tutkielman perusteella poikkeavuuksia on olemassa. Yleisesti ottaen modaalisten apuverbien keskinäinen frekvenssi oli oikean suuntainen: mitään apuverbiä ei ollut käytetty merkittävästi enemmän tai vähemmän kuin mitä viimeaikaisen tutkimuksen valossa olisi suotavaa. Sen sijaan apuverbien semanttisessa jakaumassa oli paikoin suuriakin eroja siinä, mitkä merkitykset oppikirjoissa painottuivat ja mitkä taas nykyenglannissa vaikuttaisivat olevan frekvensseiltään suurempia. Erityisesti can ja must erottuivat joukosta siinä, että oppikirjojen tarjoama kuva niiden käytöstä on päinvastainen kuin mitä voisi odottaa: can-verbin käyttö painottui selvästi tarkoittamaan ’kykyä’ eikä ’mahdollisuutta’, joka nykytutkimuksen valossa on sen pääasiallinen käyttötapa. Toisaalta must tarkoitti aineistossa ylikorostuneesti ’pakkoa’, kun se useimmiten nykyään tarkoittaa yhtä usein ’johtopäätöstä’ kuin ’pakkoa’. Lisäksi ’lupaa’ pyydettiin aineistossa merkillisen harvoin.
Tulosten perusteella esitän, että oppikirjojen tekijät yleisellä tasolla luopuisivat kielioppikirjojen luutuneista käsityksistä ja uskaltaisivat altistaa opiskelijat koko modaalisten apuverbien merkityskirjolle.
