Browsing by Title

Kirjallisuuskatsauksen aiheena on yhdistelmämuovipohjaiset alustäytemateriaalit, sekä niiden käyttö hammaslääketieteessä. Alustäytteiden käyttö paikkausten yhteydessä on kiistelty aihe, eikä usein yhtä oikeaa vaihtoehtoa ole. Kliinisesti sekä esteettisesti toimiviin lopputuloksiin voidaan päästä monella ratkaisulla, niinpä kukin hammaslääkäri ja toimipiste valitsevat käytettävät materiaalit, sekä toimenpidemallit usein perustuen kliiniseen kokemukseen. Alustäytteiden käyttämisen tai käyttämättömyyden tulisi ideaalitilanteessa pohjautua laadukkaaseen tutkimukseen. Kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin alan kirjallisuuteen, sekä tutkimuksiin alustäytemateriaaleista. Katsauksen tarkoituksena oli selventää alustäytteisiin liittyviä epävarmuuksia ja yhtenäistää toimintatapoja vaihtelevissa käytännön paikkaustilanteissa. Lisäksi syvennyttiin yhdistelmämuovin ja yhdistelmämuovipohjaisten alustäytemateriaalien ominaisuuksiin, sekä erityispiirteisiin. Lopputuloksena on laajempaa ymmärrystä yhdistelmämuovipohjaisten alustäytemateriaalien luonteesta ja ominaisuuksiin johtavista taustatekijöistä. Yhtenäistimme myös, tutkimuksiin pohjautuen, käytäntöjä alustäytemateriaaleista vaihtelevissa kliinisissä paikkaustilanteissa. Katsauksen tarkoituksena on helpottaa kliinikoiden materiaalivalintoja ja toimintatapoja laajalti vaihtelevissa paikkaustilanteissa. Lisäksi suosittelemme muodostamaan kriittistä lukutaitoa materiaalivalmistajien tuottoa tavoittelevia mainospuheita kohtaan, valinnan tulisi perustua puolueettomiin tutkimustuloksiin. Epävarmuutta ja epäjohdonmukaisuuksia aiheesta löytyy yhä. Löydettävissä on kuitenkin myös joitakin yhtenäistäviä, useista tutkimuksista koottuja artikkeleita. Lisäksi esimerkiksi paikkauksen käypä hoito, jossa tiivistetään ja luodaan suoria linjoja ja ohjeistuksia paikkaustoimenpiteisiin. Tulevaisuudessa materiaalien huimat edistysaskeleet todennäköisesti jatkuvat, ja uutta tietoa materiaaleineen oletettavasti syntyy seuraavien vuosikymmenien aikana runsaasti. Käytettävien aineiden, sekä välivaiheiden määrät laskevat ja sen myötä paikkaustoimenpiteet nopeutuvat ja pitkäaikaiset ennusteet toivottavasti paranevat.

Liikkumattomuus ja ylipainoisten määrä ovat lisääntyneet viime vuosikymmeninä, mikä on lisännyt sairastumisriskiä useisiin sairauksiin. Hyvä sydän ja verenkiertoelimistön kunto laskee sairastumisen riskitasoa tehokkaasti ja liikunnan määrän lisäämisellä voidaan saavuttaa merkittäviä terveyshyötyjä. Tässä tutkielmassa selvitetään liikunnanohjauksen syvyyden vaikutusta suorituskykyä kuvaaviin muuttujiin, ja se on osa laajempaa Motivation Makes The Move! -hanketta, jonka tavoitteena on kehittää ylipainoon ja liikkumattomuuteen puuttuva interventio. Tutkimusaineisto (n=42) koostuu 18-40 -vuotiaista huonokuntoisista henkilöistä, jotka on jaettu kolmeen yksilöllisyydeltään eritasoista liikunnanohjausta saavaan ryhmään. Ryhmistä yksi sai yleiset liikuntasuositukset, toinen epäsuoraan polkupyöräergometritestiin ja kolmas suoraan testiin perustuvat yksilölliset liikuntaohjeet. Mobiiliterveysteknologiaa hyödynnettiin interventiossa. Koehenkilöille tehtiin laajat terveys- ja kuntoselvitykset intervention alussa ja kolmen kuukauden kohdalla, johon seuranta-aika tämän tutkielman osalta päättyi. Maksimaalisen hapenottokyvyn ja ventilaatiokynnyksien muutoksia intervention aikana verrattiin ryhmittäin ja myös lähtötason vaikutusta muutoksiin analysoitiin useiden eri tilastollisten testien avulla. Lisäksi tutkittiin harjoittelumäärän suhdetta hapenottokykyyn. Kolme kuukautta kestävä itsenäisesti terveysteknologia-avusteisesti toteutettu interventio vaikuttaisi olevan tehokas vain kaikista huonokuntoisimmilla. Yleisillä liikuntasuosituksilla ei saavuteta tehokasta interventiota, vaan se vaatii vähintään epäsuoran polkupyöräergometritestin perusteella tehdyn yksilöllisen liikuntaohjeistuksen. Suoran testin avulla tehokkuus voidaan ylettää hyväkuntoisempiin henkilöihin. Hapenottokyvyn nousu tukee myös ventilaatiokynnysten nousua, mutta ei ole sen edellytys. Viikossa yli 159 minuutin ajan liikkuvilla hapenottokyky nousi neljä kertaa todennäköisemmin kuin muilla. Tutkimus antoi näyttöä yksilöllisen liikuntaintervention tehokkuudesta ja vaadittavasta yksilöllisyyden tasosta. Jatkossa se auttaa vastaavanlaisen liikuntaintervention suuntaamisessa oikealle kohderyhmälle ja tuo konkretiaa vaadittaviin harjoittelumääriin. Tutkimuksen rajoituksiksi muodostuivat melko pieni otoskoko ja muuttujien suuri keskihajonta aineistossa.

Objectives. Numerous prior studies have indicated a relationship between depression and cognitive performance, but the direction of this relationship has yielded partly conflicting results. Clarifying the nature and direction of this relationship is imperative because a clearer understanding may help to target preventive measures more effectively and improve diagnostic accuracy. This prospective, bidirectional sibling study examines how cognitive ability in adolescence is related to depressive symptoms in middle age and how depressive symptoms are related to cognitive performance in late middle age. This study seeks to provide further information about the nature of the relationship between these phenomena in a non-clinical context as well as at the level of individual depressive symptoms instead of diagnosed depression. The heterogeneous symptomatology of depression has been argued to complicate the evaluation of its associations with other phenomena. Methods. The data for this study was collected as part of the Wisconsin Longitudinal Study, in which comprehensive information about the participants was gathered for 56 years. To assess the relationship between adolescent cognitive ability and depressive symptoms in middle age, the results of 2367 sibling pairs (N = 4734) were examined. To evaluate the relationship between depressive symptoms in middle age and cognitive performance in late middle age, the results of 543 sibling pairs (N = 1086) were analysed. The uniqueness of the design and the comprehensiveness of the data allowed for controlling the effects of multiple variables that could potentially explain the relationship between these phenomena. Depressive symptoms in middle age were measured using the Center for Epidemiologic Studies Depression Scale. Similar questions were grouped into four symptom categories, which represented the following individual depressive symptoms: depressed mood, somatic disturbances, relationship problems, and low positive mood. Cognitive performance in adolescence was measured using the Henmon-Nelson Test of Mental Ability intelligence test and in late middle age administering a cognitive test consisting of six tasks. Relationships were first examined using linear mixed models, and the analyses were repeated in sibling analyses using fixed-effects regression. Results and conclusions. Lower cognitive ability in adolescence was found to be associated with higher scores for each individual depressive symptom in middle age. However, no relationship was found between depressive symptoms in middle age and cognitive performance in late middle age for any depressive symptom. Individual symptoms were thus similarly related to the cognitive phenomena studied, but differences were observed in the strengths of these relationships. These varying strengths emphasize the importance of research at the symptom level. Lower cognitive performance seems to predict depressiveness, and this finding could aid in enhancing diagnostic precision and treatments.

Aim. Depression weakens people's ability to function, affecting, for example, their ability to take care of themselves and maintain social relationships. In addition, depression has been found to be connected to impaired physical functioning. However, studies have mostly focused on the level of depression syndrome, even though specific depressive symptoms have been found to have different associations with, for example, functional capacity and risk factors. The aim of this study was to find out whether depressive symptoms have different associations with impaired physical functioning, regardless of the level of overall depression, and whether symptom-specific associations are stronger with somatic than with other symptoms. The associations were measured separately in relation to the two domains of physical functioning: physical disability and physical activity. In addition, I aimed to find out, whether the associations between physical functioning and depression symptoms differ depending on gender or the number of somatic diseases. Methodology. The study sample (n=5533) consisted of the US NHANES 2017–2018 cohort. Depression was assessed with the PHQ-9 questionnaire, physical disability with the PFQ questionnaire and physical activity with the PAQ questionnaire. The associations between specific depressive symptoms and physical disability were studied using quasi-Poisson regression, and the associations between symptoms and levels of physical activity were studied using logistic regression analysis. Results and Conclusions. In the domains of physical functioning, I found symptom-specific effects for physical disability but not for physical activity. Among the somatic symptoms, fatigue (IRR=1.14, p<.001) and problems related to sleep (IRR=1.13, p<.001), and among the cognitive-affective symptoms, decreased interest in things previously perceived as interesting (IRR=1.07, p=.001) and concentration-related problems (IRR=1.06, p=.002) were associated with physical disability, regardless of the overall depression. Gender did not affect the relationship between depressive symptoms and physical functioning. For physical disability only, the symptom associations were stronger in those with more than one somatic illness than in those with no more than one somatic illness. Examining the associations of specific depressive symptoms regarding physical functioning can bring valuable information to the prevention and treatment of depression by, for example, helping to identify the most important treatment targets in terms of symptom maintenance for those depressed patients with impaired physical functioning.

Objectives: Thinking dispositions are relatively permanent individual tendencies and em-phases in the way a person views information, forms opinions and processes information. In cognitive psychology, thinking is usually divided into two main types: analytical and intuitive. In this work, the three most commonly used analytical thinking dispositions were studied: reflectivity, need for cognition and actively open-minded thinking. Based on previous research, it is unclear whether these thinking dispositions are parallel or partially overlapping concepts and if there is a common factor behind these thinking dispositions. The aim of this study was to analyze the distribution of analytical thinking into different dimensions and the relationships between these dimensions. To the best of knowledge, this study is the first in which these three thinking dispositions have been studied at the same time with the same data so that the distribution of the whole into factors has been analyzed. Methods: The respondents (N = 2641) to the analyzed survey had been searched through Internet discussion channels, mailing lists, and other contacts. The most commonly used assessment method for each thinking disposition was used: the CRT scale (three verbal calculations) for assessing reflectivity, the NFC scale (12 questions) for assessing need for cognition and the AOT scale (41 questions) for assessing actively open-minded thinking. The division of analytical thinking into dimensions was studied by combining the results given by the three scales and analyzing the combined data using factor analysis. Results: The results supported a model where the disposition reflectivity consisted of one dimension, the disposition need for cognition consisted of two sub-dimensions (reflection and logic) and the disposition actively open-minded thinking consisted of four sub-dimensions (categorical thinking, dogmatism, tolerance and influence of circumstances). No common factor to all three thinking dispositions was found. The results did not support the use of different combinations of the three used scales as measures of analytical thinking as has been done in some of the previous studies. Conclusions: The results suggest that the thinking dispositions reflectivity, need for cognition and actively open-minded thinking are clearly separate from each other and that they divide clearly to sub-dimension.

Monimuotoinen paikallinen kipuoireyhtymä (CRPS) on harvinainen ja hoidollisesti haastava, raajassa esiintyvä, taudinkulutaan vaihteleva kiputila. Sen patofysiologia on monitekijäinen ja vielä puutteellisesti tunnettu. Tyypillinen CRPS:n oire on kipualueen laajeneminen ja kivun leviäminen muihin raajoihin taudin edetessä. Oireyhtymän hoito on moniammatillista ja sisältää lääkkeellistä, kuntouttavaa ja psykologista hoitoa. Monien hoitomuotojen teho on kuitenkin riittämätön, ja uusia vaihtoehtoja tarvitaan. Yksi lupaava hoitomuoto on sarjamagneettistimulaatio (rTMS), joka on non-invasiivien neuromodulaatiohoito. Sen tehosta CRPS:n hoidossa on saatu muutamia lupaavia tuloksia. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin kroonista CRPS:ää sairastavien potilaiden yläraajan kipualueiden muutoksia lumekontrolloidun S2-aivokuorialueen sarjamagneettistimulaation seurauksena käyttäen apuna potilaiden tekemiä kipupiirroksia, jotka laadittiin ennen hoitojaksoa ja yksi kuukausi hoidon loppumisen jälkeen. Lisäksi tarkasteltiin kivun voimakkuuden ja häiritsevyyden muutoksia sekä näiden yhteyttä kipualueiden muutoksiin. Piirrettyjen kipualueiden pinta-alat määritettiin tietokoneavusteisesti InkScape-ohjelmalla, ja kivun voimakkuus ja häiritsevyys määritettiin kyselylomakkeiden perusteella. Kipualueiden koko erosi selkeästi hyvän ja huonon hoitovasteen potilasryhmillä: Ero oli merkitsevä hoidon jälkeen (p=0,015), mutta ei ennen hoitoa (p=0,158). Hyvän ja huonon hoitovasteen ryhmien välinen ero oli merkitsevä (p=0,02). Kipupinta-alan pieneneminen oli yhteydessä keskimääräiseen kivun voimakkuuden ja häiritsevyyden laskuun sekä hyvään hoitovasteeseen. Yläraajan kipualueen pinta-ala pieneni hoidon seurauksena tilastollisesti merkitsevästi sekä aktiivihoitoryhmässä (p=0,022) että lumeryhmässä (p=0,041). Näiden ryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa (p=0,77). Systemaattinen kipupiirrosten käyttö voi olla hyödyllistä CRPS-potilaiden hoitovasteen seurannassa ja kipualueen pieneneminen hoidon seurauksena korreloi hyvään hoitovasteeseen. Havaittu lumevaikutus oli merkittävä, mikä kannattaa ottaa huomioon tulevissa tutkimuksissa.

Geenien sekvensointiteknologian kehittyessä on alettu pohtia laajennetun kantajuusseulonnan järjestämistä julkisin varoin. Riskissä olevien pariskuntien tunnistaminen voisi luoda parempaa lisääntymisautonomiaa sekä voi mahdollistaa inhimillisten ja taloudellisten kustannusten vähentämistä. Esimerkiksi American College of Medical Genetics (ACMG) on muodostanut laajennetusta kantajuusseulonnasta suosituksia, joiden mukaan tarpeeksi vakavia ja yleisiä peittyvästi periytyviä sairauksia tulisi seuloa halukkailta raskautta suunnittelevilta pariskunnilta. Tutkimuksessa selvitettiin 140 geenin (autosomaalisia resessiivisiä 123, X- kromosomaalisia 17) geenivirheiden kantajuutta gnomAD-tietokannan aineistossa (v2.1) suomalaisessa (n= 12 500 henkilöä) sekä verrokkiväestöjen geeniperimässä. Geenit valittiin ACMG:n suositusten pohjalta sekä suomalaisen tautiperinnön geeneistä. gnomAD-aineistosta suodatettiin näiden geenien ClinVar-tietokannassa patogeeniseksi tai todennäköisesti patogeeniseksi luokitellut muutokset, suomalaiset valtamutaatiot ja loss-of-function muutokset., Näiden muutosten avulla arvioitiin kunkin geenin osalta yhteenlaskettu geenivirheiden kantajuus. Tulosten perusteella 47 geenin geenivirheiden kantajuus ylittää suosituksissa määritellyn 0,5 % rajan suomalaisväestössä. Autosomaalisten geenien osalta suomalaisväestössä kumulatiivinen kantajuusfrekvenssi on 51,1 % ja X- kromosomaalisten geenien osalta 0,5 %. Riskissä olevia pariskuntia on arviolta yhteensä vähintään 1,6 % väestöstä. Ne geenit, joiden geenivirheiden kantajuusfrekvenssi on yli 0,5 %, aiheuttavat 97,5 % kaikista perinnöllisesti sairaan lapsen saamisen riskissä olevista pariskunnista. Tulosten ja aiempien suositusten perusteella laajennettuun kantajuusseulontaan kannattaisi ottaa mukaan nämä 47 geeniä. Kaikkia geenivirheitä ei ole järkevää tai eettistä seuloa. Muun muassa vakavuuden määritelmä vaihtelee yhteisöittäin, ja siksi tämän tutkimuksen tulokset muodostavat vain alustavan pohjan laajennetulle kantajuusseulonnalle Suomessa.

Kurkkupaisetta on yleensä pidetty akuutin nielurisatulehduksen komplikaationa, mutta sen taustalla voi kuitenkin harvoin olla myös syöpä. HUSin korva-, nenä- ja kurkkutautien poliklinikalla on ollut tapana ottaa yli 30-vuotias kurkkupaiseen sairastanut potilas yhden kuukauden kohdalla akuutista sairastumisesta polikliiniselle seurantakäynnille, jossa on haluttu poissulkea mahdollinen syöpä kurkkupaiseen aiheuttajana. Kirjallisuudessa esiintyy yksittäisiä tapauksia tilanteista, joissa kurkkupaiseen taustalta on löytynyt syöpä, mutta vahvaa tieteellistä näyttöä tälle toimintatavalle ei ole. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, ovatko seurantakäynnit syövän poissulkemiseksi yhden kuukauden kuluttua kurkkupaiseesta tarkoituksenmukaisia kaikille kurkkupaisepotilaille ja onko ajankohta sopiva. Tutkimusaineistona toimi HUSin korva-, nenä- ja kurkkutautien poliklinikalla vuosina 2004–2014 hoidetut yli 30-vuotiaat kurkkupaisepotilaat. Aineistosta tarkastettiin ensin kaikki syöpädiagnoosit. Mahdollisesti kurkkupaiseeseen liittyvät syöpädiagnoosit määritettiin ja niistä tarkistettiin syöpädiagnoosin ajankohta verrattuna kurkkupaisediagnoosiin ja potilaiden riskitiedot nielurisasyövän osalta. Aineistosta havaittiin, että nielurisasyöpiä ja muita korva-, nenä- ja kurkkutautien alueen syöpiä oli useita, mutta niiden joukossa oli vain muutama kurkkupaiseeseen liittyvä syöpätapaus. Tulokset vahvistavat sitä, että seurantakäynnin suosittaminen kaikille yli 30-vuotiaille kurkkupaisepotilaille ei ole aiheellista. Suurimmaksi osaksi turhien seurantakäyntien pois jättäminen säästäisi yhteiskunnan varoja, terveydenhuollon kapasiteettia ja potilaiden aikaa.

The zebrafish genes gpr37a, gpr37b, gpr37L1a and gpr37L1b are orthologous to the human GPR37 and GPR37L1 genes. GPR37 and GPR37L1 are orphan G-protein coupled receptors that are abundantly expressed in the human central nervous system in both neurons and glial cells along with some limited peripheral expression. These receptors have been associated with the development and regulation of neurons and glial cells. Additionally, they have been connected to multiple different pathologies such as Parkinson’s disease where they are involved in the formation of neurodegenerative plaques. Zebrafish (Danio rerio) is a commonly used and popular experimental model. The zebrafish central nervous system and its development is comparable to that of mammals. The benefits of zebrafish are their fast development of translucent embryos, easy handling and cost-effectiveness. In this study, the expression of these receptors during early zebrafish development is mapped with in situ hybridization -staining. Whole 1-, 2-, 3- and 6-days post fertilization old fish along with 6-days post fertilization old fish with the brain unveiled are used in the experiment. The staining results are examined with a microscope and the results are portrayed in figures comparing the antisense stains and sense stains which function as control. The anatomical significance of the stains is indicated in the pictures. A literature review on GPR37 and GPR37 is also provided. The results are compared with prior research. Stains emerged widely in the central nervous system in the different developmental stages and mostly in the same anatomical structures. Distinct staining patterns emerged especially in the proliferation centers of the front-, mid- and hindbrain. Stains could be also observed in other organ systems. The results suggest that these receptors are expressed in neuronal and glial cells in the zebrafish central nervous system. They could be broadly involved in the development of central nervous system by regulating cell differentiation, division and maturation along with regulating the development of neural networks. The significance of these receptors in peripheral organ systems remains unclear. The results of this study resonate well with prior research and open a door to further research of these receptors with zebrafish. (347 words)

Purpose The human capability to detect the degree of zygomatico-orbital (ZMO) fracture dislocation in surgical treatment is unknown. The aim of the study was to examine the association between ZMO fracture dislocation and injury etiology and treatment. Methods The investigators implemented a retrospective cross-sectional study and enrolled a sample composed of patients with an isolated unilateral ZMO fracture and analyzed fracture dislocation from CT (computed tomography) images with an automatic algorithm. The primary predictor variable was mean surface point-to-point dislocation (the mean distance of dislocation for all surface points in isolated ZMO fracture segments between the original position and after virtual repositioning). The primary outcome was the treatment choice (operative versus nonoperative). Other studied variables were gender, age group, injury mechanism, clinical asymmetry, and human-evaluated dislocation in CT images. Descriptive and bivariate statistics were computed, and the threshold for statistical significance was set at P < .05. Results The sample consisted of 115 subjects with a mean age of 66.3 years, 66.1% of whom were male, and the most common cause of injury was falling on the ground (49.6%). Operative treatment was required for 58 (50.4%) subjects. There was a significant association between mean dislocation and operative treatment. The mean dislocation of operatively vs. nonoperatively treated fractures was 2.39 mm vs. 1.05 mm (P < .001). Mean fracture dislocation was greatest in injuries caused by assault (2.41 mm) and smallest in MVAs (1.08 mm) and ground-level falls (1.25 mm). The threshold of human eye detection for ZMO fracture dislocation was 1.97 mm. Conclusion The results of the present study demonstrate that the threshold for operative treatment of ZMO fracture dislocation is over 2 mm, which the human eye is able to detect. True dislocation is greater in younger than elderly patients and in injuries caused by assault compared to falling.