Tutkimuksessa tarkastellaan Kymijokilaaksossa vuosien 1898 ja 1899 valapaton tulvana tunnettua suurtulvaa yhdistellen paikallishistorian ja ympäristöhistorian näkökulmia. Vuoden 1899 suurtulva on yhä Suomen historian suurin mitatuin tulva, jonka aikana Järvi-Suomen suuret laskujoet, Vuoksi, Kymijoki ja Kokemäenjoki tulvivat yli äyräidensä hukuttaen rantamaita tulvan alle. Tulvan tuhot kohosivat miljooniin markkoihin ja jättivät jälkeensä kiivaan keskustelun tulvan syistä ja korvausvelvollisista. Tulvan muistona rantakiviin ja -kallioihin jäi korkeanveden viivoja, joita kutsutaan edelleen valapaton viivoiksi muistona samana keväänä keisari Nikolai II antamasta helmikuun manifestista.
Työssä keskitytään taustoittamaan jokilaaksossa ennen tulvaa käynnissä ollutta teollisuuden ja maatalouden muutosta kohti modernia ja rationaalista tuotantoa, mikä muodosti taustan paikallisyhteisölle tulvan sattuessa. Tämän jälkeen seurataan eri kunnissa paikallisyhteisöjen reaktioita tulvaan jakaen kunnat pareiksi toisen edustaessa Uudenmaan läänin ja toisen Viipurin läänin puolta Kymijoen rannoista. Paikallisyhteisön reaktiota seurataan sitten lehdistön, valitusten, delegaatioiden ja valtiopäivien kautta valtakunnalliselle tasolle. Lopuksi hahmotetaan, miten reaktio lopulta heijastui takaisin paikallistasolle valtakunnallisena politiikkana ja hallinnollisina toimenpiteinä.
Lähdeaineistona on käytetty alueen paikallishistorioita, sanomalehtiä aikakaudelta, aihepiiriä koskevia kirjallisia alkuperäisjulkaisuja ja ympäristö- sekä paikallishistoriallista tutkimuskirjallisuutta. Liitteinä työhön on liitetty tulva-aluetta kuvaavia karttoja ja tulvan syitä ja seurauksia havainnollistavia karttoja ja tilastoja, sekä niiden lisäksi kaksi havainnekuvaa tulvan jättämistä valapaton viivoista Voikkaalla ja Myllykosken Viialassa.
Työn tuloksena hahmottuu kuva Kymijoen valjastamiseen ja perkauksiin johtaneesta kehityksestä, jossa maatalouden ja teollisuuden intressit ottivat yhteen jarruttaen vesien säännöstelyn ja joen valjastamisen alkua. Keskeinen kysymys oli vedenkorkeuden taso, sillä maatalous tavoitteli vedenpinnan laskua mahdollisimman alas uusien viljelysmaiden saamiseksi ja vanhojen suojelemiseksi tulvilta. Teollisuus puolestaan pyrki saamaan mahdollisimman runsaat vesivarastot patoamalla vedenpinnan korkealle varmistaakseen yhä enemmän energiaa kuluttavien koneidensa voimansaannin. Ongelma ratkesi lopulta 1930-luvulle tultaessa kumpaakin osapuolta tyydyttävän kompromissin löytyessä. Häviäjäksi tässä maatalouden ja teollisuuden modernisaatiossa joutui Kymijoen vanha kalastuselinkeino, jonka korvasi modernisaation myötä avomerellä tapahtuva suurkalastus.
