Blockchain- eli lohkoketjuteknologia on uudenlainen hajautettu teknologiaratkaisu, joka mahdollistaa kryptografian keinoin digitaalisten tietokantojen ylläpitämisen toisilleen tuntemattomien käyttäjien kesken ilman kolmannen luotetun tahon varmistustoimenpiteitä. Vaikka teknologian kuuluisin sovellus lienee virtuaalivaluutta bitcoin, ovat viime vuosina nousseet keskiöön niin kutsutut smart contractit eli älykkäät sopimukset. Näille digitaalisille ja sopimuksenkaltaisille tietokoneohjelmille on ominaista se, että ne toimeenpanevat sisäisen logiikkansa automaattisesti ennalta määriteltyjen lähtötilanteiden toteutuessa ja toisaalta myös hajautetun rakenteensa ansiosta kykenevät estämään sisäisen logiikkansa muuttamisen oikeudettomasti. Lohkoketjuteknologiaa ja älykkäitä sopimuksia on arvioitu etenkin kansallisessa oikeustieteellisessä tutkimuksessamme varsin vähän. Samaan aikaan teknologian ja sen sovellusten lisääntynyt käyttö ja tästä nousevat juridiset kysymykset ovat muodostamassa aiemmin puhtaan teknologisesta ilmiöstä oikeudellista ilmiötä. Tutkielmassa pyritäänkin kuvaamaan lohkoketjuteknologiaa ja älykkäitä sopimuksia kansallisen lainsäädäntömme kontekstissa yleisesityksen muodossa, samalla avaten teemaan liittyvää käsitteistöä ja aihepiirin teknisiä ulottuvuuksia.
Tutkielmassa tarkastellaan älykkäiden sopimusten oikeudellista luonnetta, arvioiden samalla sopimusoikeudellisen lainsäädäntömme tilaa uudenlaisille teknologioille perustuvien sopimuskäytäntöjen vallatessa alaa. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on selvittää, mikäli sopimuksia voidaan tehdä älykkään sopimuksen muodossa siten, kuin lain varallisuusoikeudellisista oikeustoimista (228/1929) mukainen tarjous-vastaus–mekanismi asiaa sääntelee tai muut oikeuskirjallisuudessa määritellyt sopimuksen konkludenttiset, tosiseikoille perustuvat syntytavat määrittävät. Arviointi perustuu keskeisiltä osin analogiatulkinnan hyödyntämiselle ja sen avulla pyritään ratkaisemaan, mikäli sopimuksen kaltaisesta digitaalisesta ohjelmasta voidaan erottaa sitovalta oikeustoimelta edellytetyt tahdonilmaisut. Erityistä huomioita kiinnitetään lisäksi automaattien kanssa tehtävien oikeustoimien tarkasteluun. Tutkielmassa selvitetään toiseksi oikeustoimilain 32 §:n soveltumista tietokonekoodin muodossa tapahtuneisiin virheisiin ja erehdystilanteisiin. Arviointi tehdään punnintana ilmaisuerehdystä koskevan tulkinnan ja viestin välittämisessä tapahtuneen virheen välillä. Tutkielmassa pyritään selvittämään, missä määrin oikeustoimilakia voidaan hyödyntää uudenlaisten teknisten sopimuskäytäntöjen aiheuttamien ongelmien korjaamiseksi.
Tutkielmassa osoitetaan, että sopimuksia voidaan tehdä lähtökohtaisesti myös älykkään sopimuksen muodossa vallitsevan lainsäädäntömme asettamien säännösten puitteissa, joskin tapauskohtaisen arvioinnin merkitys korostuu huomattavasti erimuotoisten älykkäiden sopimusten välillä. Erityistä merkitystä kohdistuu osapuolten toiminnan ulkoisiin tunnusmerkkeihin ja näiden tahdonilmaisut vaikuttavat selittyvän parhaiten automaattiesimerkkiin rinnastuvissa, suorituksia vaihtamalla tapahtuvissa hiljaisissa tahdonilmaisuissa. Älykkäillä sopimuksilla tehtävät, digitaalisessa ympäristössä tapahtuvat erehdykset ja virheet voivat synnyttää suuria haittavaikutuksia. Koodissa oleva virhe voi johtaa älykkään sopimuksen toimimiseen täysin toisella tavalla kuin osapuolet alun perin tarkoittivat. Tutkimuksessa katsotaankin, että tällaisiin tilanteisiin vaikuttaa mahdolliselta soveltaa OikTL 32.1 §:n mukaista ilmaisuerehdystä koskevaa säännöstä. Tätä vastoin, välitysvirhettä koskevan OikTL 32.2 §:n soveltamisala ei vaikuta ulottuvan älykkäisiin sopimuksiin.
Tutkielmassa pyritään lopuksi arvioimaan kokoavasti oikeustoimilain tilaa suhteessa erityisesti älykkäiden sopimusten kaltaisiin teknologisiin sovelluksiin. Arvioinnin vertailukohtana hyödynnetään erityisesti oikeustoimilakitoimikunnan mietintöä lain varallisuusoikeudellisista oikeustoimista ajanmukaistamis- sekä uudistamistarpeesta erityisesti automaation ja tietotekniikan kehitystä huomioiden. Tutkielmassa katsotaan oikeustoimilain soveltuneen erityisesti tulkinnan ansiosta melko hyvin kehityksen synnyttämiin uudenlaisiin malleihin, mutta nostetaan samalla esille huomio siitä, tulisiko lain tilaa arvioiva ja teknologiakehityksen huomioiva tarkastelu aloittaa kuitenkin mahdollisimman pian, kun uudenlaiset sopimuksentekovälineet soveltuvat lainsäädäntömme vallitsevaan sopimuskäsitykseen ainoastaan analogian keinoin.
