Browsing by discipline "Europarätt"

Yleishyödylliset taloudelliset palvelut (ns. SGEI-palvelut) ovat viime vuosina nousseet yhä merkittävämmäksi Euroopan unionin sisämarkkinoiden ja näin myös kilpailuoikeudellisen ja valtiontukia koskevan sääntelyn kannalta. Näiden yhteiskunnallisesti tärkeiden, luonteeltaan taloudellisten palvelujen toimialakohtaisiin käsitteisiin, järjestämiseen ja rahoitukseen liittyviä tulkintaongelmia on ilmennyt erityisesti EU:n valtiontukisääntöjen soveltamisen yhteydessä. Viimeisimmän talouskriisin seurauksena unionin tehokkuus- ja solidaarisuusnäkökohdat ovatkin olleet monesti ristiriidassa keskenään, ja riskit EU:n jäsenvaltioiden SGEI-kontekstiin liittyvistä väärinkäytöksistä sisämarkkinoilla ovat tämän myötä lisääntyneet. Jäsenvaltioiden tavat määritellä, järjestää ja rahoittaa SGEI-palvelut kansallisella tasolla eroavat usein toisistaan. Tämä kilpailu- ja hyvinvointipoliittinen jännite on omiaan hankaloittamaan myös Euroopan komission valtiontukivalvontaa. Oikeudellista arviointia selventääkseen Euroopan unionin tuomioistuin (ent. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin) on oikeuskäytännössään kehittänyt neljä Altmark-kriteereinä tunnettua ja valtiontukiarvioinnissa hyödynnettyä ehtoa, joiden täyttyessä SGEI-palvelujen toteuttamisesta maksetut julkiset korvaukset eivät ole luonteeltaan SEUT 107(1) artiklan mukaista kiellettyä valtiontukea. Yleishyödyllisten taloudellisten palvelujen valtiontukiarviointia koskeva oikeustila on kuitenkin ollut jatkuvassa kehitystilassa, joten Altmark-kriteerien selventävästä vaikutuksesta huolimatta niiden soveltamisessa on ilmennyt tulkinnallisia aukkoja. Tässä tutkielmassa pyritään havainnollistamaan ensisijaisesti SGEI-palvelujen ja EU:n valtiontukisääntöjen suhdetta EUT:n ja Euroopan komission oikeuskäytännössä ilmenneiden tulkintakysymysten valossa. Merkittävän ja viimeaikaisen oikeuskäytännön kronologisen tarkastelun ohella keskeisiä ovat muun muassa SEUT 107(1) artiklaan sisältyvän kielletyn valtiontuen määritelmä, SGEI-palvelujen käsite sekä SEUT 106 artiklan SGEI-palveluja ja julkisia yrityksiä koskevat säännöt EU:n kilpailu- ja valtiontukisääntöjen soveltamisesta.

Tutkielma käsittelee vuonna 2008 käynnistyneen globaalin finanssikriisin seurauksena EU:ssa toteutettuja uudistuksia finanssivalvonnan ja pankkitoiminnan alalla. Tutkimuksessa käydään lyhyesti läpi EMU:n historiaa, minkä jälkeen valaistaan finanssikriisin taustalla vaikuttaneita tekijöitä. Kriisin synnylle ei ole mahdollista yksilöidä yhtä ainutta syytä, vaan kyse on useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Erityisesti voidaan kuitenkin mainita ns. subprime-asuntolainojen myöntäminen ilman merkittäviä pääomavaatimuksia tahoille, joiden takaisinmaksukyvystä ei ollut takeita. Samoin kriisin syntyyn myötävaikuttivat pankkialan sääntelyssä olevat puutteet sekä erittäin alhainen korkotaso. Finanssikriisin seurauksena luotiin koko EU:n kattava Euroopan finanssivalvontajärjestelmä, joka koostuu Euroopan järjestelmäriskikomiteasta, kolmesta Euroopan valvontaviranomaisesta, Euroopan valvontaviranomaisten yhteiskomiteasta sekä kansallisista valvontaviranomaisista. Euroopan järjestelmäriskikomitea vastaa makrotason vakauden valvonnasta, kun taas Euroopan valvontaviranomaiset ovat mikrotason vakauden valvojia. Euroalueen jäsenvaltioiden kesken muodostettiin pankkiunioni, joka on avoin myös euroalueen ulkopuolisille jäsenvaltioille. Pankkiunionin tavoitteena on katkaista valtioiden ja pankkien välinen kohtalonyhteys korostamalla sijoittajien vastuuta (bail-in) sen sijaan, että pankkeja pelastettaisiin veronmaksajien varoilla (bail-out). Pankkiunioni muodostuu yhteisestä valvontamekanismista, jolla merkittävimpien luottolaitosten valvonta siirrettiin Euroopan keskuspankille, yhteisestä kriisinratkaisumekanismista, jolla taas keskitettiin pankkien kriisinratkaisua koskeva päätöksenteko EU-tasolle, sekä talletussuojajärjestelmästä, jolla nimensä mukaisesti suojataan tallettajien asemaa pankkien mahdollisten kriisitilanteiden varalta. Tutkielmassa käsitellään myös Euroopan finanssivalvontajärjestelmän oikeusperustaa ja Euroopan valvontaviranomaisten toimintaan liittyvää kysymystä toimivallan siirtämisestä. Vaikka Euroopan finanssivalvontajärjestelmä olisi teoriassa voitu perustaa joko SEUT 114 tai SEUT 352 artiklaan, voidaan perustellusti katsoa, että SEUT 114 artikla oli käytännössä ainut todellinen vaihtoehto. Siirretyn toimivallan osalta pyritään antamaan kuva nykyisestä oikeustilasta tarkastelemalla EU-tuomioistuimen ratkaisua ns. lyhyeksimyyntitapauksessa. Ajankohtaisia asioita käsittelevässä osiossa tarkastellaan EKP:n toimivaltaa ja tavoitteita, pankkiunioniin liittymistä euroalueen ulkopuolisten jäsenvaltioiden näkökulmasta sekä pankkiunionin ohella kehitettävää hanketta pääomamarkkinaunionista. Pankkiunionin mahdollisimman tehokkaan toiminnan takaamiseksi optimaalista olisi saada kaikki EU:n jäsenvaltiot osaksi pankkiunionia. Tämä ei kuitenkaan ole todennäköinen skenaario, sillä perussopimukset eivät tällä hetkellä mahdollista euroon kuulumattomien jäsenvaltioiden yhdenvertaista asemaa pankkiunionin päätöksenteossa suhteessa euroalueen jäsenvaltioihin. Euron ulkopuolisilla jäsenvaltioilla ei siten ole riittävää kannustinta liittyä pankkiunioniin. Tästä aiheutuukin uhka EU:n yhtenäiselle integraatiolle, sillä on selvää, että jonkinasteista eriytymistä tulee tapahtumaan.

Toimitusvarmuus on ollut energia-alan keskustelun keskiössä viime aikoina EU:ssa. Sähkön osalta toimitusvarmuuskeskustelu liittyy olennaisesti sähkömarkkinoilla tapahtuneisiin rakenteellisiin muutoksiin: uusiutuviin energialähteisiin perustuvan sähköntuotannon osuus on kasvanut ja samaan aikaan sähkönkulutuksen huippuhetkien tehontarve on jopa lisääntynyt. Nämä muutokset ilmenevät herkempänä altistumisena toimituskatkoille. EU:n voimassa oleva toimitusvarmuussääntely mahdollistaa erilaiset toimitusvarmuuden turvaamista tähtäävät käytännöt jäsenvaltioissa. Sähkömarkkinoilla tapahtuneiden muutosten seurauksena useat jäsenvaltiot ovatkin implementoineet erilaisia kapasiteettimekanismeja toimitusvarmuuden varmistamiseksi. Esimerkiksi Suomessa on käytössä tehoreservijärjestelmä sähkön kysynnän ja tuotannon välisen tasapainon turvaamiseksi huippukulutushetkinä. Erilaiset kapasiteettimekanismit ja toimitusvarmuuden arviointimenetelmät vaikeuttavat toimitusvarmuuteen liittyvää vertailua jäsenvaltioiden välillä. Lisäksi erilaiset kapasiteettimekanismit voivat häiritä sähkön sisämarkkinoiden toimintaa ja rajoittaa rajat ylittävää sähkönsiirtoa. Euroopan komissio on niin ikään esittänyt huolensa sähkön toimitusvarmuuden toteutumisesta EU:n alueella. Komissio antoi marraskuussa 2016 osana Energiaunionin toimeenpanoa kaksi toimitusvarmuutta koskevaa asetusehdotusta: ehdotus uudeksi sähkön sisämarkkina-asetukseksi ja ehdotus sähköalan riskivalmiusasetukseksi. Asetusehdotusten tavoitteena on parantaa toimitusvarmuuden toteutumista EU:ssa lisäämällä alueellista yhteistyötä ja yhdenmukaistamalla arviointimenetelmiä, sekä varautua paremmin sähköalan kriisitilanteisiin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää minkälaisia vaikutuksia Euroopan Unionin uudella sähkön toimitusvarmuussääntelyllä olisi Suomen tehoreservijärjestelmään ja sähköalan riskivalmiusjärjestelyihin komission ehdotusten perusteella. Tutkimuksen ensimmäinen osakysymys koskee sitä, miten ehdotus sähkön sisämarkkina-asetukseksi vaikuttaisi Suomen tehoreservijärjestelmään, etenkin sähkön toimitusvarmuuden arviointimenetelmien ja tehoreservin mitoittamisen osalta, sekä mitä muita merkittäviä vaikutuksia ehdotuksella olisi Suomen tehoreservijärjestelmään. Nykyisessä tehoreservijärjestelmässä sähkön toimitusvarmuuden tavoitetasoa ei ole määritelty laissa eikä poliittisesti, vaan Energiavirasto arvioi tarpeen erikseen kullekin tehoreservikaudelle. Tutkimuksen toisena osakysymyksenä on selvittää, miten ehdotus sähköalan riskivalmiusasetukseksi vaikuttaisi Suomen sähköalan riskivalmiusjärjestelyihin niin riskiarviointimenetelmien ja riskivalmiussuunnittelun kuin valvonnankin osalta. Sähköalan riskivalmiuden osalta voimassa oleva EU-tason sekä kansallinen sääntely ei ole kattavaa. Säännösten, jotka takaavat yhteensovitetun toiminnan kriisitilanteissa ja kriisitilanteiden ehkäisemiseksi puuttuminen on ongelmallista, sillä EU:lla ei ole toimintakehystä sellaisissa kriisitilanteissa, jotka uhkaavat laajaa aluetta EU:ssa. Lisäksi erilaisten käytäntöjen salliminen sähköalan häiriötilanteissa ei luonnollisestikaan vastaa nykypäivän vaatimuksia yhteenliitetyillä sähkömarkkinoilla EU:ssa. Tutkimuskysymyksiä lähestytään tulkitsemalla asetusehdotuksia ja analysoimalla ehdotuksiin sisältyvien relevanteiksi valittujen säännösten mahdollisia vaikutuksia Suomen kansalliseen lainsäädäntöön. Tutkimusaiheen sijoittuessa energiaoikeuden alaan tutkimuksessa perehdytään säännösten lisäksi sääntelyn taustalla vaikuttaviin politiikkatoimiin. Tutkimus kohdistuu komission antamiin asetusehdotuksiin, joihin saattaa tulla suurella todennäköisyydellä muutoksia. Näin ollen esille nostetut asetusehdotusten vaikutukset Suomen tehoreservijärjestelmään ja sähköalan riskivalmiusjärjestelyihin ovat vain tämän hetkisiin ehdotuksiin perustuvia olettamia tulevista vaikutuksista.

The mass influx of individuals seeking protection from Europe has raised the question on the adequate definition of international protection statuses and the rights thereof into the focal point of the EU integration project. In the wake of the so-called refugee crisis beginning in 2015, many EU Member States, such as Finland, Sweden, Austria and Germany, have adopted national provisions restricting the right to family reunification. These national restrictions have especially targeted the subsidiary protection beneficiaries’ right to family reunification. It is not surprising since it is considered that subsidiary protection beneficiaries are granted no rights under the Family Reunification Directive. It should be noted that underlying the subject of this thesis is the conflict between State’s desire to control immigration as an embodiment of State sovereignty and the human or fundamental rights of international protection beneficiaries as limiting that sovereignty. The aim of this thesis is to examine the limitations imposed by international law, the ECHR and EU law on EU Member States as regards the adoption of national restrictions on family reunification rights, i.e. examine the obligations of the Member States under international law, the ECHR and EU law. The research question is twofold: first, what are the legal rules binding on EU Member States as regards the national regulation on family reunification; and second, what are the implications of the present legal framework in the light of fundamental rights and non-discrimination? Moreover, the issue of family reunification is approached with a special focus on the rights of international protection beneficiaries. The legal dogmatic method will serve as a starting point, as the first part of the research question essentially seeks to discover the present legal sate. However, the subject of this thesis is such that a proper, critical analysis on the present legal framework requires that due attention is paid to the surrounding social realities and the interplay between law and society. Moreover, the second part of the research question calls for an analysis on the current legal framework in a manner informed about the proper application of fundamental and human rights. Moreover, this thesis seeks to give a de lege ferenda recommendation on the basis of the findings. First, this thesis examines the obligations of the Member States under international law, focusing on the universal human rights treaties binding on each Member State pursuant to Article 38(1)(a) of the ICJ Statute. These instruments include, inter alia, the ICCPR, the CRC and the 1951 Refugee Convention. Second, the relevant provisions, first and foremost Article 8 and Article 14, of the ECHR and the jurisprudence of the ECtHR thereof is explored. Third, the provisions of EU law relating to family reunification and the qualification of international protection beneficiaries are examined. Finally, a national example is presented – outlining the Finnish regulation on family reunification and the amendments adopted to the Finnish Aliens Act in 2016.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan hankintojen soveltamisalan rajauksia sekä hankintasopimuksen tunnusmerkistöä. Millaisissa tilanteissa kilpailutettavan hankinnan syntymisen kannalta oleelliseksi kysymykseksi nousee oikeushenkilöiden erillisyys kuten sidosyksikköhankinnat ja erilaiset yhteistyömuodot? Miten EU:n primäärioikeus vaikuttaa hankintadirektiivien soveltamisalan ulkopuolelle rajautuviin hankintoihin? Millainen on statukseltaan epäselvä sopimus ja millaista oikeudellista keskustelua kilpailuttamatta jättämisestä ja kilpailuttamisesta käydään? Hankinta tarkoittaa tavaroiden ja palveluiden ostamista, vuokraamista tai siihen rinnastettavaa toimintaa sekä urakalla teettämistä. Soveltamisalaan kuuluvat lähtökohtaisesti kaikki ne hankinnat, joissa on kyse rakennusurakasta tai tavara- tai palveluhankinnasta. Eurooppalainen hankintasääntely pohjautuu tavoitteelle avata julkiset hankinnat kilpailulle ja toteuttaa perustamissopimuksen (SEUT) tavaroiden, ihmisten ja pääoman vapaan liikkuvuuden tavoitteita. Peruslähtökohta on, että direktiivissä hankintayksiköksi määritelty julkinen taho noudattaa hankintalainsäädäntöä solmiessaan sopimuksen itsestään ulkopuolisen toimijan kanssa. Kaikkia sääntöjä ja poikkeuksia ei kuitenkaan kodifioida lainsäädäntöön. Tästä syystä eurooppalaiset hankintakäytännöt eroavat toisistaan ja direktiivejä on ollut vaikea tulkita yhtenäisellä tavalla. Tutkielma erittelee hankintalainsäädännön primäärioikeudesta johdettuja periaatteita kuten avoimuutta, syrjimättömyyttä, yhdenvertaisuutta yhdessä hankintasopimuksen tunnusmerkkien kautta ja oikeustapausesimerkkien välityksellä. Tutkimuksessa käytetty metodi on lainoppi eli oikeusdogmatiikka, joka selvittää mikä on voimassa olevaa oikeutta. Toinen käytetty tapa lähestyä olemassa olevan oikeuden sisältöä on tutkia sitä oikeudellisen pluralismin viitekehyksestä, pyrkimyksenä tulkita järjestelmien keskinäisiä suhteita. Tutkielmassa todetaan, ettei perussopimuksien soveltaminen ei ole kiinni hankintasopimuksen olemassa olosta, joten unionin primäärilainsäädäntö ja periaatteet vaikuttavat sopimuksen toteuttamistapaan. Sitä vastoin sopimuksen syntyyn vaikuttavat kriteerit ja esimerkiksi sidosyksikköpoikkeuksen ehdot on pitkälti listattu hankintadirektiivissä, mutta sääntöjen selkeytyminen on edellyttänyt ensinnäkin hankintadirektiivin uudistusprosessin ja EUT:n tekemiä linjanvetoja.

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, millä edellytyksillä hankintaviranomaisten välinen yhteistyö jää hankintadirektiivin 2004/18/EY ja Euroopan unionin perussopimusten perusperiaatteiden soveltamisalan ulkopuolelle. Tutkimusongelman ratkaisemiseksi on ensiksi määritelty sekä hankintasopimuksen että hankintaviranomaisen käsitteet, sillä nämä käsitteet ovat avainasemassa hankintasääntöjen soveltamisalan määrittämisessä. Käsitteiden avaamisen jälkeen tutkielmassa tarkastellaan erikseen institutionalisoitu eli vertikaalinen yhteistyö sekä ei-institutionalisoitu eli horisontaalinen yhteistyö. Tietyt kriteerit täyttävien yhteistyöjärjestelyjen katsotaan jäävän hankintasopimuksen käsitteen ulkopuolelle, ja siksi niihin ei sovelleta hankintadirektiivin säännöksiä tai perussopimuksista johtuvia menettelyvaatimuksia. Julkista hankintaa koskevan sopimuksen on oltava kirjallinen ja sen tulee sisältää sitovia velvoitteita. Sen olennaisimmat tunnusmerkit ovat siihen liittyvä vastike sekä sen osapuolet. Vastikkeen on sisällettävä jonkinlainen taloudellinen etu, ja sen on oltava vastasuoritus jostain hankintaviranomaisen välitöntä taloudellista intressiä palvelevasta suorituksesta. Tunnusmerkkinä vastike myös erottaa hankintasopimuksista niin sanotut käyttöoikeussopimukset, joissa ainakin osa vastikkeesta muodostuu palvelun tai rakennuksen hyödyntämisoikeudesta. Hankintasopimuksen osapuolina on oltava yksi tai useampi hankintaviranomainen ja yksi tai useampi taloudellinen toimija. Hankintaviranomaiset ovat tahoja, jotka tavoittelevat toiminnallaan yleistä etua ja käyttävät siinä julkisia varoja. Tällaisia yksiköitä ovat valtio, alueelliset ja paikalliset viranomaiset, julkisoikeudelliset laitokset sekä näiden yhteenliittymät. Taloudellisen toimijan on oltava jokin hankintaviranomaisesta erillinen yksikkö, mutta se voi myös itse olla hankintaviranomainen. Institutionalisoidussa yhteistyössä monta hankintaviranomaista käyttää yhdessä määräysvaltaa yhteiseen sidosyksikköön, jolta tehtävät hankinnat jäävät tietyin edellytyksin hankintasäännösten soveltamisalan ulkopuolelle. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella nämä edellytykset ovat: 1) hankintaviranomainen käyttää sidosyksikössä sellaista määräysvaltaa kuin se käyttää omissa yksiköissään ja 2) sidosyksikkö harjoittaa pääosaa toiminnastaan siinä määräysvaltaa käyttävien viranomaisten kanssa. Jotta ensimmäinen kriteeri täyttyisi, hankintaviranomaisten on yhdessä kyettävä vaikuttamaan sidosyksikön strategisiin tavoitteisiin ja tärkeisiin päätöksiin. Sataprosenttinen omistusosuus on merkki riittävästä määräysvallasta, mutta myös hyvin pieni omistusosuus voi riittää, jos muut seikat puoltavat määräysvallan olemassaoloa. Sen sijaan määräysvaltakriteeri ei voi täyttyä, jos sidosyksikössä on yksityisiä osakkuuksia. Myös erilaiset sidosyksikön ja hankintaviranomaisen väliseen suhteeseen liittyvät seikat voivat vaikuttaa siihen, katsotaanko määräysvaltakriteeri täyttyneeksi. Jotta institutionalisoidun yhteistyön toinen kriteeri täyttyisi, sidosyksikön toiminnan on oltava pääosin omistettu määräysvaltaa käyttäville hankintaviranomaisille, ja kaikella muulla toiminnalla on oltava vain toisarvoinen merkitys. Ei-institutionalisoidussa yhteistyössä viranomaiset eivät käytä mitään erillistä yhteistä yksikköä yhteistoimintansa perustana, vaan käyttävät yhdessä omia resurssejaan. Koska hankintaviranomaisten väliseltä yhteistyöltä ei vaadita mitään tiettyä oikeudellista muotoa ja koska hankintaviranomaisilla on oikeus suorittaa tehtäviään omilla voimavaroillaan, jää ei-institutionalisoitu yhteistyö hankintasääntöjen ulkopuolelle. Tällaisen yhteistyön on kuitenkin täytettävä seuraavat kriteerit: 1) kyseessä on yhteistyö, jolla varmistetaan osapuolten yhteisen julkisen palvelun tehtävän suorittaminen, 2) järjestelyssä ei ole mukana yksityisiä osapuolia, 3) mikään yksityinen palveluntarjoaja ei saa kilpailijoihinsa nähden etuoikeutettua asemaa ja 4) yhteistyön toteuttamista säätelevät vain yleisen edun mukaisten päämäärien tavoittelulle ominaiset seikat ja vaatimukset.

Hyvästä hallinnosta on muodostunut muodikas iskusana poliittisessa ja oikeudellisessa diskurssissa. Tämä tutkielma kartoittaa, mitä hyvän hallinnon periaatteet ovat eri eurooppaoikeudellisissa konteksteissa käytännössä tarkoittaneet. Mitkä toimijat ovat pyrkineet määrittämään hallinnon hyvän tason semanttista tai normatiivista merkityssisältöä, ja mitä vaatimuksia hallinnolle on sen hyvyyden nimissä asetettu? Onko yksilön kannalta kyse ainoastaan idealistisesta poliittisesta tavoitteesta, vai onko käsitteellä myös ollut merkityksellisiä oikeusvaikutuksia tai vaikutusta käytänteisiin EU:ssa? Tarkastelunkohteena on lisäksi hyvän hallinnon periaatteiden yhteiskunnallinen merkitys unionin hyväksyttävyyden kasvattamisessa. Tutkielman pääväite on, että hyvän hallinnon periaatteissa on eurooppaoikeudessa ollut enemmän kyse poliittisesta viestinnästä ja soft law -luonteisesta käytöksen ohjaamisesta kuin sitovista oikeudellisista normeista. Periaatteet ovat eri konteksteissa epätäsmällisiä ja sitomattomia, minkä vuoksi ne eivät pääsääntöisesti takaa oikeussubjekteille ainakaan kovia oikeudellisia takeita suhteessa auktoriteetteihin. "Hyvän hallintotavan" merkitysyhteydessä periaatteista on muodostunut osa yleistä kielenkäyttöä EU:n päätöksentekorakenteita koskevissa keskusteluissa. Poliittisesta luonteestaan huolimatta käsitteen edistämät arvot ovat yleistyneet käytänteinä ja vahvistuneet oikeudellisesti. "Hyvän hallinnon" kontekstissa periaatteet viitoittavat EU:n hallinnon ja yleisön julkisoikeudellisia suhteita laadullisina ja menettelyllisinä vaatimuksina. Suppeiden tuomioistuinteitse täytäntöönpanokelpoisten hyvän hallinnon ydinelementtien lisäksi käsite ohjaa oikeusperiaatteena oikeudellista ratkaisutoimintaa, mutta itsenäisenä kanneperusteena se ei ole menestynyt. Euroopan oikeusasiamies taas antaa hyvälle hallinnolle kovempia oikeuslähteitä laajemman ja sitovamman merkityksen ja voi päätöstensä muodollisesta sitomattomuudesta huolimatta tarjota käsitteeseen nojaten oikeussuojaa. Myös laajempi yleisö on hyötynyt periaatteita hyödyntävästä kielenkäytöstä, jolla oikeusasiamies on kampanjoinut kansalaisystävällisten rakenteiden puolesta. Vaikka hallinnon hyvää tasoa koskevassa eurooppaoikeudellisessa keskustelussa on seassa varmasti myös tyhjää retoriikkaa, jatkuva viittaaminen periaatteisiin ja niiden muodollinen vahvistaminen ovat asettaneet sävyn diskursseille EU:n päätöksenteon ja hallintotoiminnan kehittämisestä sekä lisänneet tietoisuutta periaatteiden edistämistä arvoista. Tämä ei ole voinut olla myös tosiasiallisesti näkymättä EU:n toimielinten päivittäisessä toimintakulttuurissa. Epätäsmällisyytensä vuoksi periaatteiden nimissä voidaan joustavasti esittää erilaisia vaatimuksia auktoriteeteille, mutta erityisesti hyvää hallintoa tulisi täsmentää sekundaarilainsäädännöllä perusoikeuden hyvään hallintoon tehokkaan nauttimisen varmistamiseksi. Jos EU:n päätöksentekojärjestelmiä taas halutaan jatkossa kehittää hyvän hallintotavan nimissä, tulisi periaatteesta omaksua johdonmukaisempi ja selkeämpi käyttötapa. EU:n hyväksyttävyyden kannalta periaatteet voivat rajatussa määrin parantaa EU:n yleistä ja prosessuaalista legitimiteettiä vahvistamalla yksilöiden oikeuksia ja edistämällä koetun oikeudenmukaisuuden ja reiluuden tunteita.

In March 2016, the EU and Turkey agreed on ending irregular migration from Turkey to the EU through the adoption of the EU-Turkey Statement. Even though the EU-Turkey Statement has been one of the key measures of implementing the EU’s external asylum and migration policy, the legal nature of the measure is far from clear. This became apparent when three asylum seekers brought an action of annulment in accordance with Article 263 to the General Court of the European Union and challenged the legality of the EU-Turkey Statement. The General Court found that the EU-Turkey Statement was not an EU measure, but a measure between the Member States and Turkey, and therefore it did not have jurisdiction to review the matter. The cases were appealed to the ECJ that rejected the appeals as inadmissible. The thesis assesses the legal nature of the EU-Turkey Statement under EU law. The research question of the thesis is whether the statement is an EU measure or a Member State measure. The thesis asks if it is possible for the Member States to make commitments with third states in the field of EU exclusive competence and to involve the EU institutions in the process, yet leaving the instrument itself out of reach of the CJEU and the Treaties. The method of the thesis is legal dogmatic research. The thesis aims to answer its research question through assessing case law of the CJEU on external competence of the Member States and on the possibilities of the Member States to confer powers to the EU institutions outside the Treaties. The thesis concludes that the adoption of the EU-Turkey Statement by the Member States was against CJEU case law especially concerning the principal of conferral and the principle of sincere cooperation. This is because significant parts of the fields where the statement is applied is under EU’s exclusive competence. CJEU case law also forbids the EU institutions to participate in Member State action that encroaches on EU’s exclusive competence. When the General Court did not consider these questions that follow from the CJEU’s interpretation of the Treaties, its orders that became final led to the creation of an inconsistent legal situation of EU law. Through the assessment of the EU-Turkey Statement, the thesis brings forward the development that has led to agreements adopted in accordance with Article 218 TFEU being replaced with informal agreements. The other conclusion of the thesis is that the bypassing of the procedural rules of the Treaties on the conclusion of agreements leads to the weakening of legal guarantees of the Treaties, especially when commitments are made similarly as in the EU-Turkey Statement. The thesis suggest that the assigning of measures that implement EU policies, and that are intended to be binding, as unofficial agreements of the Member States can lead to a development where it is increasingly difficult for the CJEU to make sure that the law is observed in the interpretation and application of the Treaties. Even though the General Court orders are final, the ECJ has not reviewed the EU-Turkey Statement in substance. It is therefore possible that the Court will still rule on the question of the EU-Turkey Statement or a similar measure. The thesis suggests that the partly incoherent state of EU law can be solved using the meta-teleological approached used by the CJEU. By recognizing the connection of a single decision to the entire system of EU law and its development, it is possible to avoid the risk of a creation of a parallel legal sphere, where EU policies are applied, but legal protection is not available.

Tässä tutkielmassa selvitetään EU-oikeuteen perustuvaa jäsenvaltion vahingonkorvausvastuuta ja sen toteuttamista Suomen oikeudessa vanhentumislainsäädännön näkökulmasta. Tutkimuksen erityisinä tutkimuskohteina ovat uusimmat autovero- ja väylämaksutapaukset, joissa molemmissa Suomen kansallinen lainsäädäntö oli EU-oikeuden vastaisesti syrjivä. Molemmissa tapauksissa olennainen seikka liittyi vanhentumisajan ja yksityisille asetetun selonottovelvollisuuden alkamishetkeen, mitä arvioidaan tässä tutkielmassa yksityiskohtaisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja kansallisen oikeuden perusteella. Unionin tuomioistuin esitteli tapauksessa Francovich EU-oikeuteen perustuvan jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun, jonka perusteella jäsenvaltion tulee korvata yksityisille aiheutuneet vahingot, jotka ovat syntyneet kyseisen jäsenvaltion eri muodoissa tekemistä EU-oikeuden rikkomuksista. Myöhemmässä oikeuskäytännössään unionin tuomioistuin täsmensi vahingonkorvausvastuun edellytyksiä, sisältöä ja soveltamisalaa. Nykyään vahingonkorvausvastuu syntyy, kun kolme edellytystä täyttyy: 1) rikotun EU-normin tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityisille, 2) jäsenvaltion rikkomus on riittävän ilmeinen ja 3) yksityisille aiheutuneen vahingon ja jäsenvaltion rikkomuksen välillä on välitön syy-yhteys. Muilta osin vahingonkorvausvastuun toteuttaminen tapahtuu kansallisen vahingonkorvausoikeuden perusteella. Tutkielmassa selvitetään edellä mainittujen vastuuedellytysten sisältöä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella sekä pyritään luomaan kokonaiskuva vahingonkorvausvastuun nykyhetken sisällöstä ja soveltamisalasta. Vahingonkorvausvastuun toteuttaminen on kansallisten tuomioistuinten vastuulla, minkä yhteydessä ne soveltavat kansalliseen vahingonkorvausoikeuteen kuuluvia säännöksiä. Näin ollen Suomessa EU-oikeuteen perustuvan vahingonkorvausvastuun toteuttamisessa sovelletaan lähtökohtaisesti muun muassa vahingonkorvauslakia ja lakia velan vanhentumisesta. Edellä mainittua kutsutaan kansalliseksi prosessiautonomiaksi, jota rajoittavat EU-oikeuteen perustuvat vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteet. Vastaavuusperiaatteen mukaan EU-oikeuteen perustuviin vaatimuksiin vetoamista ei saa tehdä epäedullisemmaksi vastaaviin kansallisiin vaatimuksiin nähden. Tehokkuusperiaatteen mukaan EU-oikeuteen vetoamista ei saa tehdä kansallisesti käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Unionin tuomioistuin arvioi edellä mainittujen vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteiden perusteella kansallisten menettelynormien, kuten vanhentumisaikojen, yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa. Jos kyseiset menettelynormit eivät ole yksittäistapauksessa yhteensopivia EU-oikeuden kanssa, tulee kansallisen tuomioistuimen jättää ne joko kokonaan tai osittain soveltamatta. Tutkielmassa tutkitaan perusteellisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, joka koskee kansallisten vanhentumissäännösten ja muutoksenhakuvaatimusten yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa. Unionin tuomioistuin on esimerkiksi todennut, että kolmen vuoden vanhentumisaika on EU-oikeuden kannalta kohtuullinen, ja se voi lähtökohtaisesti alkaa kulua jo EU-oikeuden vastaisesti perityn veron tai maksun maksuhetkestä. Viimeksi mainittuun lähtökohtaan on eräänä poikkeuksena tilanne, jossa jäsenvaltio on menettelyllään aiheuttanut epäselvyyttä sovellettavan normin tulkinnasta, ja kyseisen menettelyn ja vanhentumisajan seurauksena yksityiseltä vietäisiin mahdollisuus vedota tuomioistuimessa EU-oikeuteen perustuviin oikeuksiinsa. Tutkielmassa arvioidaan Suomen vahingonkorvaus- ja vanhentumislainsäädännön yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa unionin tuomioistuimen ja korkeimman oikeuden oikeuskäytännön perusteella. Sen lisäksi tutkielmassa arvioidaan, onko korkeimman oikeuden autoverotapauksessa antama tuomio yhteensopiva unionin tuomioistuimen asettamien vaatimusten kanssa. Tutkielman lopuksi arvioidaan korkeimmassa oikeudessa edelleen vireillä olevaa väylämaksutapausta, ja annetaan kansalliseen ja EU-oikeuteen perustuvia tulkintasuosituksia kyseisen tapauksen ratkaisemiseksi. Tutkielman johtopäätöksenä on, että Suomen valtion menettely on väylämaksutapauksessa aiheuttanut ja ylläpitänyt epäselvyyttä Suomen väylämaksulainsäädännön yhteensopivuudesta EU-oikeuden kanssa, minkä johdosta vanhentumisajan tulisi alkaa vasta Helsingin hallinto-oikeuden vuonna 2008 antamista päätöksistä, joissa lainsäädännön syrjivyys otettiin tuomioistuimessa ensimmäisen kerran esille.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan unionin jätelainsäädännön, erityisesti jätteistä annetun direktiivin 2008/98/EY (”jätepuitedirektiivi”) ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden suhdetta jätteen syntymisen ehkäisemisen osalta. Tutkielmassa tarkastellaan jätepuitedirektiivin soveltamisalaa ja sisältöä, muodollista oikeusperustaa ja sen merkitystä erityisesti tavaroiden vapaan liikkuvuuden näkökulmasta.