Browsing by discipline "Fiscal law"

-

Väliyhteisöllä tarkoitetaan tavallisesti alhaisen verotuksen valtiossa sijaitsevaa tytäryhtiötä, johon passiivisia tuloja keinotekoisesti siirtämällä pyritään välttämään verotusta korkeamman verotuksen maassa. Väliyhteisösääntelyn avulla pyritään verottamaan osakasta väliyhteisön tuloista, vaikka varojenjakoa osakkaan ja väliyhteisön välillä ei tosiasiallisesti ole tapahtunut. Näin väliyhteisösääntelyllä pyritään suojelemaan valtioiden veropohjia tältä keinotekoiselta tulojen siirtämiseltä alhaisen verotuksen maihin. Väliyhteisösäännöillä oli keskeinen rooli myös OECD:n ja G20:n toteuttamassa BEPS-hankkeessa, joka sisälsi toimenpidepaketin, tavoitteena estää veropohjien rapautumista ja voitonsiirtoa. Toimenpidepaketin kolmas toimenpide liittyi väliyhteisösääntöihin, jonka tarkoituksena oli antaa suosituksia tehokkaiden väliyhteisösääntöjen kehittämiseen. Reaktiona näihin Euroopan komissio ilmoitti, että hankkeen suositukset tulisi implementoida EU:n tasolla, jonka avulla varmistettaisiin yhteinen lähestymistapa unionin tasolla ja tällä tavalla rajoitettaisiin sisämarkkinoita vaarantavien vääristymien muodostumista. Tämän tuloksena syntyi veronkiertodirektiivi, joka hyväksyttiin lopullisesti heinäkuussa 2016. Veronkiertodirektiivi annettiin minimiharmonisointidirektiivin muodossa ja sisältää väliyhteisöjä koskevat 7 ja 8 artiklat. Suomessa on vuodesta 1995 lähtien säännelty väliyhteisöjä koskevista kysymyksistä väliyhteisölaissa. Veronkiertodirektiivi poikkeaa kuitenkin paikoittain lähestymistavoiltaan väliyhteisölaista merkittävästi, jonka vuoksi säännöt tulevat aiheuttamaan muutostarpeita väliyhteisölakiin. Tutkielma pyrkii selvittämään miltä osin väliyhteisölaki on linjassa veronkiertodirektiivin väliyhteisöjä koskevien säännösten kanssa, erityisesti minimiharmonisointivelvoitteet huomioiden. Tutkimuksessa vertaillaan säännöstöjä kuuden väliyhteisösääntelyn peruskomponentin valossa ja tutkitaan miltä osin väliyhteisölaki alittaa veronkiertodirektiivissä säännellyn minimisuojan tason. Koska veronkiertodirektiivin väliyhteisösäännöt perustuvat BEPS-suosituksiin, tullaan myös niitä vertailemaan tässä yhteydessä. Tutkielman pääasiallinen tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen metodi, jonka apuna käytetään vahvasti oikeusvertailevaa metodia. Pääosin väliyhteisölaki on joko suoraan linjassa säännöstöjen kanssa, tai asettuu säännöstöjen tarjoaman harkintavallan ja valinnanvapauden raameihin. Monen peruskomponentin osalta väliyhteisölaki on myös tiukemmin säännelty veronkiertodirektiiviin verrattuna, joka on sallittua direktiivin minimiharmonisoinnin puitteissa. Säännöstöjen välillä on kuitenkin eräitä merkittäviä eroavaisuuksia. Suurimmat säännöstöjen väliset ristiriidat liittyvät väliyhteisölain toimialoja ja verosopimusvaltioita koskeviin poikkeuksiin, joihin tulee kohdistumaan kovimmat muutospaineet, sillä poikkeuksia ei sellaisenaan voida pitää väliyhteisölaissa. Lopuksi tutkielmassa otetaan kantaa siihen, mikä olisi paras tapa implementoida vaaditut muutokset kansalliseen lainsäädäntöön.

Suomessa korkojen vähennysoikeutta on rajoitettu elinkeinotoiminnan tulolähteessä vuodesta 2014 alkaen. Muissa tulolähteissä korot ovat olleet rajoituksetta vähennyskelpoisia. Euroopan neuvosto julkaisi vuonna 2016 direktiivin sisämarkkinoiden toimintaan suoraan vaikuttavien veron kiertämisen käytäntöjen torjuntaa koskevien sääntöjen vahvistamisesta. Direktiiviin sisältyy myös korkojen vähennysoikeuden rajoitusta koskeva säännös, joka jäsenvaltioiden on implementoitava vuoden 2019 alkuun mennessä. Direktiivin implementointi tulee edellyttämään Suomelta muutoksia nykyiseen EVL 18 a §:n korkojen vähennysoikeutta koskevaan säännökseen. Valtiovarainministeriö julkaisi luonnoksen uutta korkovähennysrajoitusta koskevasta hallituksen esityksestä 19.1.2018. Esityksessä ehdotetaan direktiivin pohjalta muun muassa korkovähennysrajoitusten laajentamista kaikkiin tulolähteisiin sekä muiden kuin etuyhteysvelkojen nettokorkomenoihin. Samanaikaisesti valtiovarainministeriössä on vireillä yhteisöjen tulolähdejaon poistamista koskeva lainsäädäntöhanke, jota koskeva hallituksen esitysluonnos julkaistiin 23.3.2018. Ehdotuksen perusteella yhteisöiltä poistuisi muun toiminnan tulolähde ja niiden kaikkea toimintaa maataloutta lukuun ottamatta verotettaisiin elinkeinotoiminnan tulolähteessä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä nämä kaksi rinnakkaista lakimuutosta tarkoittavat korkojen vähennysoikeuden rajoittamisen kannalta. Huomiota kiinnitetään siihen, mitä korkovähennysrajoitusten laajentaminen muihin tulolähteisiin käytännössä tarkoittaa ja miten vähennyskelvottomat nettokorkomenot lasketaan muun toiminnan tulolähteessä. Lisäksi tutkielmassa syvennytään korkovähennysrajoituksiin liittyviin tulkintatilanteisiin erityisesti kiinteistösijoitustoimintaa harjoittavien yhtiöiden näkökulmasta. Tarkoituksena on selvittää, miten ehdotettuja korkovähennysrajoituksia tullaan soveltamaan keskinäisiin kiinteistöyhtiöihin sekä niiden osakkeet omistaviin holdingyhtiöihin. Keskinäisten kiinteistöyhtiöiden verotukseen liittyy useita erityispiirteitä. Keskinäisen kiinteistöyhtiön osakkeenomistaja kerää kiinteistöjen vuokraamisesta saatavat vuokratulot ja yhtiöt toimivat pääsääntöisesti omakustannusperiaatteella eivätkä lähtökohtaisesti tuota voittoa. Yhtiön lainan lyhennyksestä ja korkojen maksamisesta aiheutuvien kustannusten kattamiseksi yhtiöt perivät osakkeenomistajiltaan rahoitusvastikkeita, joita ei ole verotuksessa pidetty korkotulona tai korkomenona. Ehdotetussa korkovähennysrajoitussäännöksessä korkomenon määritelmää laajennettaisiin, joten on mahdollista, että myös maksetut rahoitusvastikkeet katsottaisiin maksajansa verotuksessa korkomenoiksi, jolloin ne otettaisiin huomioon EVL 18 a §:ssä tarkoitettuja nettokorkomenoja laskettaessa. Ehdotettuun säännökseen sisältyvää korkotulon määritelmää ei kuitenkaan oltaisi laajentamassa vastaavasti, joten saatuja rahoitusvastikkeita ei siten välttämättä katsottaisi keskinäisen kiinteistöyhtiön verotuksessa korkotuloiksi, eikä niitä otettaisi huomioon EVL 18 a §:ssä tarkoitettuja nettokorkomenoja laskettaessa. Rahoitusvastikkeita koskevaan kysymykseen ei kuitenkaan otettu kantaa hallituksen esitystä koskevassa luonnoksessa. Mikäli vastaava tulkinta omaksutaan myös lopullisessa hallituksen esityksessä, voi tämä johtaa keskinäisten kiinteistöyhtiöiden nettokorkomenojen kasvuun. Korkovähennysrajoitusten vaikutuksia keskinäisiin kiinteistöyhtiöihin voitaisiin pyrkiä pienentämään muuttamalla keskinäinen kiinteistöyhtiö tavalliseksi kiinteistöyhtiöksi. Kiinteistöyhtiö keräisi itse kiinteistöjen vuokraamisesta saatavat vuokratulot, jolloin yhtiölle laskettava oikaistu elinkeinotoiminnan tulos olisi luonnollisesti keskinäistä kiinteistöyhtiötä suurempi. Myöskään rahoitusvastikkeita ei voitaisi periä, jolloin niihin liittyvä tulkintatilanne poistuisi. Muutos oletettavasti pienentäisi korkovähennysrajoitusten vaikutuksia kiinteistösijoittajien näkökulmasta, mutta ei oletettavasti poistaisi niitä kokonaan. Kiinteistösijoitustoimintaa harjoitetaan usein velkavetoisesti, jolloin myös nettokorkomenojen määrä on suuri, eikä korkovähennysrajoitusten vaikutuksilta voida välttämättä kokonaan välttyä.

Automaattinen tietojenvaihto on yksi tehokkaimmista keinoista veronkierron torjuntaan. Termillä tarkoitetaan tiettyjen, esimerkiksi sopimuksessa tai direktiivissä yksilöityjen tietojen vuosittaista, massaluonteista ja ilman erillistä pyyntöä tai ilmoitusta tapahtuvaa vaihtamista valtioiden toimivaltaisten viranomaisten välillä. Ensimmäinen maailmanlaajuinen askel kohti yksityisten toimijoiden entistä suurempaa osallistamista veronkierron torjunnassa nähtiin vuonna 2010, kun Yhdysvallat sääti Foreign Account Tax Compliance Actin (FATCA). Kyseiset normit velvoittavat ulkomaisia finanssilaitoksia sillä uhalla, että velvoitteiden laiminlyönnistä seuraa 30 %:n ennakonpidätys kaikista yhdysvaltalaislähtöisistä, finanssilaitokselle kohdistuvista maksuista. Useiden valtioiden tietosuojalainsäädännöstä johtuvien ongelmien vuoksi FATCA:sta kehitettiin sittemmin kaksi erillistä valtiosopimusmallia. Suomi allekirjoitti tällaisen FATCA-sopimuksen yhdessä Yhdysvaltojen kanssa 5.3.2014. Sopimus astui Suomessa lakina voimaan 2.3.2015. FATCA-sopimus velvoittaa Suomea muuttamaan kansallista lainsäädäntöään niin, että se mahdollistaa FATCA-velvoitteiden noudattamisen suomalaisten finanssilaitosten osalta. Tällaisten ns. raportoivien finanssilaitosten tulee tutkia ja tunnistaa asiakaskunnastaan ne tilinhaltijat, jotka ovat Yhdysvaltojen kansalaisia, maahan rekisteröityjä yhtiöitä tai yhdysvaltalaisomisteisia ulkomaisia yrityksiä. Finanssilaitosten tulee raportoida tietyn kynnysarvon ylittävät yhdysvaltalaisomisteiset tilit Verohallinnolle, joka lähettää tiedot edelleen Yhdysvaltoihin. Lisäksi raportoivien finanssilaitosten tulee rekisteröityä Internal Revenue Servicen (IRS) ylläpitämälle verkkosivulle erityisen GIIN-tunnuksen (Global Intermediary Identification Number) saamiseksi. Tutkimuksessa havaittiin, että käytännössä velvoitteista yksikään ei ole finanssilaitoksille täysin uusi GIIN-rekisteröitymistä lukuun ottamatta. Laki rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä ja selvittämisestä sekä lukuisat finanssisektorin erityislait velvoittavat finanssilaitoksia jo nyt tunnistamaan ja tuntemaan asiakkaansa sekä näiden tosiasialliset edunsaajat. Tuntemisvelvoite on niin vahva, että pankeilla ja muilla finanssialan toimijoilla on oikeus kieltäytyä asiakassuhteen perustamisesta tai liiketoimen suorittamisesta, ellei se saa pyytämiään tietoja asiakkaalta. Finanssilaitokset ovat myös jo aiemmin joutuneet raportoimaan Verohallinnolle tietoja asiakkaidensa sijoituksista ja näille maksetuista tietyn tulolajin suorituksista verotusmenettelylain nojalla. Tutkimuksessa kävi ilmi, että sopimuksen implementointiin Suomessa liittyy useita ongelmakohtia. Ensinnäkin Yhdysvaltojen ekspansiivinen ote kansalaistensa veronkierron torjuntaan aiheuttaa ongelmia Suomen kansallisen suvereniteetin kannalta. Valtiosopimuksen teksti perustuu yhdysvaltalaiseen oikeusperinteeseen ja sisältää viittauksia Yhdysvaltojen lainsäädäntöön, ja se voi olla tämän vuoksi vaikeaselkoinen suomalaiseen oikeuskieleen tottuneille toimijoille. Sopimus on myös Suomen näkökulmasta paikoitellen ristiriidassa Suomen ja Yhdysvaltojen verosopimuksen kanssa. Lisäksi etenkin verovelvollisten, mutta myös finanssilaitosten on mahdollista kiertää FATCA-raportointia esimerkiksi sijoituksia hajauttamalla. Tutkimuksessa esiteltiin lyhyesti myös muut automaattisen tietojenvaihdon mallit (OECD:n Common Reporting Standard, Rubik-sopimukset ja EU:n uudistettu virka-apudirektiivi) ja verrattiin näiden kattavuutta ja muita ominaisuuksia FATCA:n vastaaviin. Erilaiset päällekkäiset tietojenvaihtomallit ovat kuitenkin omiaan aiheuttamaan epävarmuutta ja ylimääräistä työtä alan toimijoille, joten yhden globaalin tietojenvaihtomallin koostaminen eri vaihtoehdoista voisi olla suositeltavaa. De lege frernda olisi myös syytä pohtia, onko pelotevaikutus oikea kannustin, jotta yksityiset tahot saadaan mukaan tukemaan valtioiden tämän suuntaisia pyrkimyksiä.

Euroopan komissio antoi viimeisimmän direktiiviehdotuksen finanssitransaktioveron alueella helmikuussa 2013. Finanssitransaktioveron (FTT) tarkoituksena on vakauttaa rahoitusmarkkinoita ja varmistaa rahoitussektorin asianmukainen osallistuminen nykyisen ja tulevien finanssikriisien kustannuksiin. Toteutuessaan FTT asettaa siihen osallistuvien jäsenvaltioiden alueelle sijoittautuneille ja niiden kanssa kauppaa käyville rahoituslaitoksille velvollisuuden suorittaa 0,01 prosentin suuruinen vero johdannaistransaktioista 0,1 prosentin suuruinen vero muilla rahoitusinstrumenteilla tehdyistä transaktioista. Koska yksimielisyyteen FTT:n sisällöstä ja voimaan saattamisesta ei koko unionin alueella päästy, päätti osa jäsenvaltioista edetä hankkeen alueella tiiviimmän yhteistyön avulla. Euroopan unionin laajentuminen alkuperäisestä kuudesta jäsenvaltioista nykyiseen 28 jäsenvaltioon on tuonut mukanaan uusia haasteita eurooppalaiselle lainsäädäntöprosessille. Euroopan unioni kattaa nykyisellään liudan valtioita, joiden kehitysaste, politiikka ja tavoitteet ovat eriytyneitä ja pahimmillaan ristiriidassa keskenään. Tämä puolestaan on johtanut siihen, etteivät eurooppaoikeuden perinteiset yksimielisyyttä korostavat lainsäädäntömallit enää vastaa nykyisen unionin vaatimuksia, vaan ongelmana on ollut, että osa jäsenvaltioista on käyttänyt veto-oikeuttaan ja estänyt unionin kannalta tarpeellisen lainsäädännön kehittymisen. Tiiviimpi yhteistyö (enhanced cooperation) pyrkii vastamaan tähän ongelmaan ja tarjoamaan eri kehitysvaiheissa oleville jäsenvaltioille mahdollisuuden edetä harmonisaatioprosessissa omaan tahtiinsa. Tutkielman pääasiallinen tutkimuskysymys on, onko finanssitransaktioveron voimaansaattaminen tiiviimmän yhteistyön avulla EU-oikeuden yleisten oppien ja perussopimusten mukaista. Tarkoituksena on myös selvittää FTT:n vero-oikeudellinen luonne ja hahmottaa sen mahdollisia vaikutuksia sekä FTT-alueella että tiiviimmän yhteistyön ulkopuolelle jääville valtioille. Tutkielmassa käsitellään suunnitteilla olevaa finanssitransaktioveroa pääomien ja palveluiden vapaan liikkuvuuden ja aiempien soveltamistapausten valossa. Tutkimusmetodi on poikkitieteellinen ja siinä yhdistyy elementtejä oikeustaloustieteestä, vero-oikeudesta, EU-oikeudesta ja arvopaperimarkkinaoikeudesta

General anti-abuse rules (GAARs) are seen as effective tools in the battle against tax avoidance and aggressive tax planning exercised by multinational enterprises (MNEs). The open-ended design of GAARs allows tax authorities to keep up with the ever changing landscape of international tax planning. As MNEs engage eminently in cross-border activities and make use of the differences in tax systems of different jurisdictions efficient tools are called for both in the international and in the EU context. In the global scene the OECD has been the initiator in the fight against base erosion and profit shifting with the BEPS action Plan. Accordingly, EU has answered to this increasing international pressure with several legislative initiatives, the most recent of which is the Anti Tax Avoidance Package including the Anti Tax Avoidance Directive (ATA Directive), which also entails a formulation of an EU wide GAAR in the Article 6 (ATAD GAAR). The new ATAD GAAR represents an unprecedented approach in the field of European direct tax law since it creates a detailed anti-abuse provision with the objective of harmonizing the national general anti-abuse rules. The tension from the Community law on national legal systems is twofold: on the one hand, it constitutes the requirement of positive action for the Member States. A Member State lacking a GAAR will be required to stipulate one in order to comply with the Community law. However, the Community law does not only require member states for action, but also sets limits for the national legislation i.e. requires the Member States to refrain from restrictive legislation. The ATAD GAAR is a manifestation of the anti-abuse doctrine formed in the case law of the European Court of Justice. It reflects the three tests that are also included in the anti-abuse provision of the Parent Subsidiary Directive, namely the main purpose test, the conflict with object and purpose test and the artificiality test. On the one hand the rule is necessary to allow Member States to protect their tax bases against the most creative and novel tax planning structures that are not yet addressed through specific provisions. On the other hand, however, the GAAR poses concerns regarding the principles of legality and legal certainty, as it stretches the competence of courts and tax administrations in interpretation of tax avoidance cases. In the EU context also the requirements caused by the Union primary law, namely the fundamental freedoms protecting the smooth functioning of the internal market have to be taken into account. The Finnish tax system already entails a GAAR that applies both to domestic and cross-border situations (VML 28). The compatibility of the Finnish rule with the ATAD GAAR is not evident. As the two rules differ both in their wording as well as in their scope of application, the compatibility of the Finnish rule as well as the interpretation doctrine concerning its application need to be systematically analyzed. As the ATA Directive stipulates only the minimum level of protection that the domestic rules have to attain, the Finnish rule can be stricter from the perspective of the taxpayers. However, the Union primary law sets the upper limit for the application of the rule. For the VML 28 to be compatible with the requirements caused by the Union law, the constituting elements of the ATAD GAAR need to be reflected in the application of the VML 28.

Tutkielmassa käsitellään hyvän verojärjestelmän ominaisuuksia Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 1. lisäpöytäkirjan 1 artiklaa koskevan oikeuskäytännön kannalta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytännöstä on löydettävissä kannanottoja, jotka voivat valottaa hyvälle verojärjestelmälle asettavia, usein ristiriitaisiakin vaatimuksia. Työn tarkoituksena on jäsennellä oikeuskäytäntöä hyvän verojärjestelmän ominaisuuksien mukaan ja arvioida, miten EIT:n oikeuskäytäntöä on hyödynnetty ja voidaan hyödyntää verolakien säätämisessä ja soveltamisessa. EIS 14 artikla koskee syrjinnän kieltoa. Koska se voi tulla sovellettavaksi vain jonkin toisen artiklan yhteydessä, myös sitä koskevaa oikeuskäytäntöä tarkastellaan soveltuvin osin.Omaisuudensuoja on eräs vanhimmista yksilölle kuuluvista oikeuksista. EIS:n omaisuudensuoja merkitsee, että jokaisella luonnollisella ja oikeushenkilöllä on oikeus nauttia rauhassa omaisuudestaan, eikä keneltäkään ei saa riistää hänen omaisuuttaan paitsi julkisen edun nimissä ja laissa määrättyjen ehtojen sekä kansainvälisen oikeuden yleisten periaatteiden mukaisesti. Artiklassa kuitenkin varataan valtioille varsin laaja oikeus puuttua omaisuuteen turvatakseen verotukselliset intressinsä. EIT:n oikeuskäytännön lähtökohtana onkin pitkälti valtion harkintamarginaalin laajuuden määrittäminen.Lainsäädäntötekniset ominaisuudet kuten lain saatavuus, ennustettavuus ja taannehtivuuden välttäminen ovat tärkeitä hyvälle verojärjestelmälle asetettavia ominaisuuksia. Verolaille asetettavat vaatimukset ovatkin varsin usein nousseet esiiin EIT:n oikeuskäytännössä. Lain puutteiden on katsottu loukkaavan verovelvollisen omaisuudensuojaa, mutta toisaalta esimerkiksi taannehtivaa verolainsäädäntöä ei ole täysin kielletty. Suomen kannalta ongelmaksi voivat nousta esimerkiksi oikeuskäytännön suuri merkitys verotuksessa sekä verotusmenettelylakiin sisältyvät yleislausekkeet, joiden avulla on tarkoitus ehkäistä veronkiertoa.Verotuksen oikeudenmukaisuus on olennaista verotuksen legitimiteetin kannalta. EIT:n oikeuskäytännöstä voidaan löytää lähinnä horisontaalista oikeudenmukaisuutta koskevia tapauksia. Menestyksellisimpiä ovat olleet hakijat, joita verotus on syrjinyt sukupuolen perusteella. Suomen osalta on kirjallisuudessa esitetty näkemyksiä, joiden mukaan verotus esimerkiksi kannustaisi naisia jäämään kotiin työnteon sijaan. EIT:n roolista johtuen tämänkaltaisiin rakenteellisiin ongelmiin ei kuitenkaan pysytytä puuttumaan EIS:n keinoin.Hyvän verojärjestelmän tulisi olla tehokas, mutta äärimmilleen viety tehokkuus saattaa olla suhteellisuusperiaatteen vastaista. EIT tarkastelee suhteellisuuden ja tehokuuden rajanvetoa verotuksessa usein julkisen edun kannalta, Olennaisia ovat myös prosessuaaliset takuut, joita verovelvollisella on käytettävinään sekä viranomaisen harkintavallalle asetettavat rajat. Suomen kannalta esimerkiksi vähennysten kaavamaisuus saattaa joissain tilanteissa aiheuttaa mielenkiintoisia pohdintoja siitä, mihin tehokkuuden raja vedetään.Vaikka EIT:n omaisuudensuojaa koskevasta oikeuskäytännöstä löytyy merkityksellisiä näkökohtia verolakien säätämiseen ja soveltamiseen, sitä ei ole otettu kattavasti huomioon Suomessa. Tilannetta voidaan perustella useilla syillä. Euroopan neuvoston jäsenmaiden verojärjestelmät poikkeavat toisistaan, jolloin muita maita koskevaa oikeuskäytäntöä ei nähdä mielekkääksi hyödyntää. EIS:n soveltuminen verokysymyksiin voidaan joiltakin osin asettaa kiistanalaiseksi. Lisäksi EU:n perusoikeuspyrkimykset voivat hämärtää EIT:n toimivaltaa ja auktoriteettia.

This paper assesses whether, and to what extent, the OECD's recent initiative on Base Erosion and Profit Shifting (BEPS) is likely to affect holding company structures commonly used by Finnish tax planners. Building on the OECD’s previous “harmful tax planning” initiatives released around the millennium, the BEPS initiative is a political instrument aiming to curb cross-border tax avoidance by multinational enterprises (MNEs) through 15 specific action points targeting such tax-related areas as CFC rules, treaty shopping, hybrid financing, interest deductions, permanent establishment (PE) avoidance, transfer pricing (TP), and exchange of tax information. Since its release in 2013, the BEPS initiative has received a great deal of political support by governments and lots of attention by diverse interest groups. Many commentaries on and analyses of the initiative, mostly by tax consultant firms, have already been released, but despite the attention, no academic research on the subject has yet been conducted from a Finnish perspective. This paper attempts to fill that gap. The importance of the research is obvious for both governments and MNEs, since tax planning is an economically significant field for both of these stakeholders, and thus any impact on the scope of possible tax planning structures is worth our attention. Methodologically, I have tackled the research problem by focusing on both political and legal factors. Surveying a wide range of expert commentaries, analyses and political declarations, I have first analysed the political momentum behind the BEPS initiative as a whole and the likelihood of each specific action point to be enacted in domestic legislation or through international treaties affecting tax planning. I have also looked at the BEPS initiative in a historical context of the OECD’s earlier post-millennium initiatives, assessing how the former’s global reception differs, or is likely to differ, from that of the latter. After the political analysis, the focus of the paper shifts to actual Finnish holding company structures presented in Finnish guidebooks and training material on tax-efficient corporate structures. In this part of the paper, I assess the likelihood of five specific commonly used Finnish holding company structures to be affected by the BEPS action points. The findings of this paper suggest that the BEPS initiative is almost certain to have an impact on holding company structures in some areas; that in others, political potential is considerable but lots of technical and problems still remain; and that many BEPS action points are either not at all relevant to holding companies or unlikely to affect them for other reasons. Politically, the OECD’s most potent proposals are those on transfer pricing (action points 8 to 10) and tax information exchange (action points 11 to 13), although the latter will only affect holding company structures indirectly. Another action that seems likely to be enacted in legislation is the BEPS action point 2 on hybrid mismatches, mainly because of a recent EU proposal against tax avoidance relying on hybrid financing. However, the findings of this paper suggest that even though some other actions, particularly action 4 on interest-stripping and action point 6 on treaty shopping, enjoy a lot of political support, there are still significant unsolved political and technical problems on these fronts. Finally, this paper’s analysis on specific Finnish holding company structures suggests that the Finnish structures most likely to be affected by the OECD’s proposals are those relying on tax rate shopping (“capitalisation on tax rate differences”) and hybrid mismatches (“re-characterisation of income”). In particular, the former is likely to be affected by the OECD’s current thinking on transfer pricing and its “important people” doctrine, while the latter has a fair change of being affected, for example, by the OECD’s proposal against hybrid mismatches, at least if the EU’s current efforts in this area are successful.

Johdon management-yhtiöllä kannustinjärjestelmänä tarkoitetaan sellaista pörssiyhtiön johdolle perustettua osakeperusteista kannustinjärjestelmää, jossa johto ei kuitenkaan suoraan omista kohdeyhtiön osakkeita. Järjestelyssä suoran osakkeiden omistamisen sijaan perustetaan erillinen management-yhtiö, jonka omistajiksi johto tulee. Perustettava yhtiö on yleensä niin sanottu kertakäyttöyhtiö, ja se on tarkoitettu purettavaksi kun järjestelyn tavoite on saavutettu tai sovittu aika on kulunut järjestelyn perustamisesta. Työn aiheeseen eivät kuulu sellaiset järjestelyt, joissa johto on perustanut holdingyhtiön osakkeiden omistamista varten itsenäisesti ilman kohdeyhtiön myötävaikutusta. Tutkimuskysymyksen ylätasona on tässä tutkielmassa kyseisen kannustinjärjestelmän ve-roasema. Järjestelyn veroasemaa tutkittaessa kysymyksenä on ensinnäkin se, minkä tulolajin tulona kyseisestä kannustinjärjestelmästä saatavaa tuloa tulisi pitää. Tämän jälkeen tulisi ratkaista mikä on verotettavan tulon määrä. Näiden lisäksi pohdittavaksi kysymykseksi tulee mahdollisten erikoistilanteiden, kuten management-yhtiön konkurssin verotus. Näihin tutkimuskysymyksiin vastausta etsittäessä joudutaan myös ottamaan kantaa siihen, kuinka pitkälle verolainsäädäntöä voidaan tulkita ja milloin veronkiertonormeja voidaan soveltaa. Johdon management-yhtiön, ja varsinkin sen omistajina olevien johtajien, veroasemaa voidaan lähtökohtaisesti tarkastella monelta eri suunnalta. Johdon kannalta olennaista on ensinnäkin mitä tulolajia syntynyt tulo on, eli katsotaanko tulo ansiotuloksi vai pääomatuloksi. Tämän jälkeen joudutaan miettimään arvostamisongelmaa eli sitä, kuinka paljon verotettavaa tuloa syntyy kannustinjärjestelmän osallisena olevalle johdolle. Viimeiseksi tulee ratkaista jaksotukseen liittyvät kysymykset. Lopputuloksena tutkielmassani päädyin siihen, että tulon jakamisella ansiotuloksi ja pääomatu-loksi tavoitetaan parhaiten lainsäätäjän tarkoitus siitä, että varallisuuden kartuttamaa tuloa vero-tetaan pääomatulona ja muu tulo on pääsääntöisesti ansiotuloa. Siten näen, että tulon jakaminen TVL 61 §:n ja 32 §:n kesken vastaa parhaiten järjestelyn taloudellisia realiteetteja, ja siten toi-menpiteen oikeaa muotoa.

Public-Private Partnership projekteissa yksityinen sektori ottaa vastuun julkisen hankkeen suunnittelusta, toteuttamises-ta, rahoituksesta tai operatiivisista kustannuksista julkisen sektorin sijaan ja tarjoaa myös projektiin liittyvät muut palve-lut. Yksityisen ja julkisen sektorin välille perustetaan projektiyhtiö julkisen hankkeen toteuttamista varten. Tilaajana on julkinen sektori ja toteuttajana yksityinen sektori. Julkinen kumppani tekee palvelusopimuksen erillisen projektiyhtiön kanssa. Sopimuksessa tarkoitettua järjestelyä voidaan pitää erityisluonteisena kokonaishoitopalveluna, jonka katsotaan käsittävän kaikki sopimuksessa määritellyt suoritteet. Suurimmaksi osaksi tässä on kyse projektin suorittamisesta opti-maalisella tavalla: kustannustehokkaasti ja nopeasti. Projektiyhtiön ja palveluntilaajan sopimus ulottuu usein urakan valmistumisen jälkeiseen aikaan, jolloin toteuttaja on vastuussa hankkeen kunnossapidosta vielä urakan valmistumisen jälkeenkin. Korvaukseksi tästä yksityinen toteuttaja saa julkiselta sektorilta käyttömaksuja tai vuokraa taikka hanketta hyödyntävältä yleisöltä käyttömaksuja jakamattomana PPP-sopimuksen voimassaoloajalta. PPP on kokonaisvaltainen, joustava ja tehokas malli toteuttaa julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksia. Siinä rahoitus, organisaatio ja sopi-muksen rakenne on mukautettu vastaamaan kunkin yksittäisen hankkeen erityisiä vaatimuksia. Tutkimuksessa tutkitaan voimassaolevaa hankinta- ja verolainsäädäntöä, johon kuuluu hankintalaki (HankL), laki elin-keinotulon verottamisesta (EVL) ja arvonlisäverolaki (ALV). Tutkimus on merkittävä kansallisesti, sillä aiheesta ei ole tehty aikaisempaa tutkimusta lähiaikoina. Viimeisimmät EVL:a koskevat säädökset tutkimuksen aiheesta ovat annettu HE 238/ 1996 ja HankL:a koskevat säädökset ovat annettu HE 50/2006 pohjalta. Nykyinen hankintoja koskeva EU-sääntely on uudistettu kokonaan helmikuussa 2014 julkaistuilla kolmella uudella direktiivillä 2014/23/EU, 2014/24/EU ja 2014/25/EU. Kotimaisen hankintalainsäädännön on tarkoitus uudistua vuoden 2016 kevääseen mennessä. Tutkimuksessa selvitetään sitä, miten hankinta- ja verolainsäädäntöä voidaan soveltaa PPP:lla toteutettaviin julkisiin hankintoihin ja mikä on tulevan hankintalainsäädännön uudistuksen mahdollinen vaikutus näihin hankintoihin. Direk-tiivien vaikutus kotimaisen lainsäädännön uudistamiseksi otetaan myös huomioon. Tutkimuksessa varsinaiset oikeudel-liset kysymykset alustetaan teoriaosiolla, jossa selvitetään sitä, mikä PPP on ja mitä hyötyjä ja haittoja julkiselle sekä yksityiselle kumppanille seuraa tästä kumppanuudesta. Tämän pohjalta tutkimuksessa yritetään hahmottaa sitä, millaisia seikkoja tulevaisuuden lainsäädännössä tulisi ottaa huomioon. Tutkimuksessa on arvioitu kriittisesti teoriaa ja nykyistä lainsäädäntöä. Tutkimuksen keskiössä on juridinen kysymys, jossa oikeuslähteistä ei seuraa kaikilta osin kovinkaan tarkkaa vaatimusta lain soveltajalle. Tavoitteena on suoranaisen uuden lainsäädäntöehdotuksen esittämisen sijaan antaa argumentteja nykyisen oikeustilan kehittämiselle ja säädösten keskinäiselle suhteuttamiselle. Tutkimus koostuu viidestä pääluvusta. Ensimmäinen luku johdattaa lukijan aiheeseen. Siinä esitellään lyhyesti tutkimuk-sen kohde, konteksti, tarkoitus ja siinä käytetyt metodit. Toisessa luvussa esitellään laajemmin sitä, mitä PPP ylipäänsä käsitteenä tarkoittaa ja mikä yhteys sillä on kotimaiseen terminologiaan. Lisäksi toisessa luvussa hahmotetaan julkisten hankintojen toteutumisen prosessia kokonaisuutena, joiden tarkastelua jatketaan myöhemmissä luvuissa. Tutkimus on tarkoituksellisesti rajattu koskemaan vain suomalaista julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuutta, vaikka julkisia han-kintoja voidaan toteuttaa muillakin tavoilla. Toisessa luvussa käsitellään keskeiset julkisiin hankintoihin vaikuttavat oikeusperiaatteet ja selvitetään julkisen hankinnan taustalla oleva kotimainen ja EU:n lainsäädäntö sekä näiden suhde toisiinsa. Kolmannessa luvussa perehdytään julkisen hankinnan hankintaprosessiin ja siihen vaikuttaviin tekijöihin lähemmin. Tarkastelun kohteena on PPP-hankkeiden toteuttamisen kannalta oleelliset sopimus- ja yhteistyömuodot sekä sovellettavat kynnysarvot ja hankintamenettelyt. Neljännessä luvussa tarkastellaan, miten PPP:a on säännelty koti-maisessa verolainsäädännössä ja otetaan vertaileva katsaus Norjaan. Kansainväliseen vertailuun on valittu Norja, sillä siellä PPP on ollut yhteistyömuotona jo pidempään ja myös verotuksellista käytäntöä on syntynyt laajemmin kuin Suo-messa. Kriittisyys ja erilaisten ilmenevien seikkojen juridinen arviointi on pyritty tekemään niille luonnollisessa koh-dassa kauttaaltaan tässä tutkimuksessa. Siten viidenteen lukuun on kokoavasti kerätty se tosiasiallinen pohdinta siitä, mitä aikaisemmin on esitetty.