Browsing by discipline "Hallinto-oikeus"

Tutkielmassani tarkastelen julkisten hankintojen lainsäädännön uudistamista Euroopan Unionin antaman oikeussuojadirektiivin (2007/66/EY) periaatteiden ja tavoitteiden mukaisesti. Tavoitteena oli muutoksenhakumenettelyjen tehokkuuden parantaminen oikeussuojakeinoja ja seuraamusjärjestelmää kehittämällä. Pyrin vastaamaan kysymyksiin siitä, miten muutokset on Suomessa toteutettu, näkyvätkö ne oikeuskäytännössä, miten muutoksiin on suhtauduttu ja onko hankintalainsäädännön vastainen käyttäytyminen vähentynyt. Hankintalainsäädäntö on Suomessa suhteellisen nuorta. Vasta Suomen liittyessä Euroopan talousalueeseen 1994 säädettiin laki julkisista hankinnoista ja sen nojalla annetut asetukset. Tavoitteena oli turvata hankintojen kilpailuttamisen ja tarjousmenettelyyn osallistuvien avoin ja syrjimätön kohtelu. Hankinnoissa tulee noudattaa Euroopan unionin perussopimuksia ja niiden keskeisiä periaatteita. Avoimuuden periaate edellyttää riittävää tiedotusta kilpailun aikaansaamiseksi. Syrjimättömyyden periaatteella tavoitellaan ehdokkaille ja tarjoajille samanlaisia mahdollisuuksia osallistua tarjouskilpailuun sijaintipaikasta ja kansallisuudesta riippumatta. Oikeussuojadirektiivin keskeisinä tavoitteina olivat nopeat ja tehokkaat oikeussuojakeinot sekä suorahankintojen avoimuuden parantaminen. Käsittely markkinaoikeudessa oli ruuhkautunut ja käsittelyajat olivat liian pitkiä. Myös näihin epäkohtiin tavoiteltiin muutosta. Lakiuudistuksessa säädettiin avoimuuden parantamiseksi suorahankintojen vapaaehtoisesta ilmoittamisesta. Tehokkuuden lisäämiseksi otettiin käyttöön uusi oikeussuojakeino, hankintaoikaisu, jolla hankintayksikkö itse voi poistaa virheellisen päätöksen. Markkinaoikeuden käyttöön säädettiin uusia seuraamuksia: tehottomuusseuraamus, seuraamusmaksu ja sopimuskauden lyhentäminen. Reaalikeinojen käytön mahdollistamiseksi ja tehokkuuden toteutumiseksi säädettiin pakollisesta odotusajasta ja automaattisesta suspensiosta. Markkinaoikeuden tehokkuuden lisäämiseksi säädettiin joustavampia tuomarikokoonpanoja. Erityisen onnistuneeksi uudistukseksi tehokkuuden kannalta totesin hankintaoikaisun. Avoimuuden ja syrjimättömyyden periaatteita toteuttavat suorahankintojen ilmoittaminen, odotusaikasäännökset ja hankintapäätöksen perusteleminen. Hankintayksiköt ja tarjoajat pitävät hankintalainsäädäntöä edelleen monimutkaisena ja markkinaoikeuden käsittelyaikoja pitkinä. Hyvänä nähdään täsmennykset koskien valituksen kohdetta ja päätösten perustelemista. Mielestäni tavoitteiden toteutumiseksi käytännössä hankintayksiköiden tulee panostaa hankintaosaamiseen ja niiden tulee toimia avoimesti kaikessa tiedottamisessa ja syrjimättömästi hankintapäätöksiä tehdessä ja niiden perusteluissa.

Kunnallisella itsehallinnolla on Suomessa yli 100 vuotiset juuret ja se nauttii vahvaa perustuslain suojaa. Itsehallintoon liittyy keskeisesti demokraattisesti valittujen valtuustojen toiminta. Kunnallinen itsehallinto pohjautuu luottamushenkilöorganisaation legitimiteetin varaan. Luottamushenkilöt käyttävät kunnissa ylintä, kuntalaisten heille delegoimaa päätösvaltaa. Julkisen vallan käyttöön liittyy keskeisesti myös vastuu ja sen oikeudelliset reunaehdot, minkä takia luottamushenkilöiltä voidaan edellyttää tiettyjä toimintavelvoitteita. Luottamushenkilöiden pidättäminen luottamustehtävästään on käytännössä toimintavapauden rajoitus, joka kytkeytyy perustuslaissa taattuun kunnalliseen itsehallintoon sekä kansanvaltaisuuteen. Kuntalainsäädännön kokonaisuudistus toteutettiin vuonna 2015. Viime vuosina valtiovalta on havahtunut siihen, että sillä ei ole riittäviä toimivaltuuksia varmistaa kunnallisen päätöksenteon toteutumista ja luotettavuuden turvaamista tilanteessa, jossa kun-nan omat valvontatoimet eivät ole riittäviä. Tämän jälkeen lainsäädäntöä on täsmennetty luottamushenkilöiden pidättämistä koskevan sääntelyn ja poikkeuksellisissa hallinnollisissa vaikeuksissa olevien kuntien osalta vuonna 2017. Tutkielma on lain-opillinen ja siinä pyritään systematisoimaan ja analysoimaan, minkä oikeudellisten edellytysten vallitessa kunnallinen luotta-mushenkilö voidaan pidättää luottamustehtävästään. Aineistona on hyödynnetty voimassa olevaa lainsäädäntöä, oikeuskirjalli-suutta, lakien esitöitä sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntöä. Kunnallisia luottamushenkilöitä ja heidän asemaansa on tutkittu verrattain vähän. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että kunnallisia luottamushenkilöitä koskeva lainsäädäntö mahdollistaa luottamushenkilöiden tehtävästään pidättämisen ja siten kunnallisen päätöksenteon turvaamisen sellaisissa tilanteissa, joissa luottamushenkilön voidaan selkeästi katsoa syyllistyneen velvollisuuksiensa laiminlyönteihin. Nykykäytännön valossa kuntien harkintavalta on laajaa ja voi johtaa tilanteisiin, joissa poliittiset intressit ajavat oikeudellisten perusteiden ohi. Tällöin voidaan katsoa, että vaikka nykylainsäädäntö mahdollistaisi tehtävästä pidättämisen, ei sääntelyn taustalla oleva tavoite kuitenkaan varmuudella toteudu. Sääntelyä olisikin järkevää tarkistaa siten, että lainsäädännössä määriteltäisiin eksplisiittisemmin sellaiset tilanteet, joissa kunnilla on aina velvollisuus pidättää luottamushenkilö tehtävästään päätöksenteon luotettavuuden turvaamiseksi.

Julkisuusperiaatteen passiivisten elementtien ohella yhdeksi sen elementiksi voidaan erottaa proaktiivinen julkisuus eli viranomaisen velvollisuus oma-aloitteisesti ja aktiivisesti tiedottaa toiminnastaan. Tiedottamista voidaan pitää julkisuusperiaatteen keskeisenä osa-alueena ja toteutumismuotona. Viranomaisen aktiiviset tiedottamisvelvollisuudet saavat valtiosääntöistä tukea julkisuusperusoikeudesta ja perusoikeuksien turvaamisvelvoitteesta. Kuntaa velvoittavia tiedottamista koskevia ja siihen liittyviä säännöksiä on erityisesti kuntalaissa, hallintolaissa ja julkisuuslaissa. Uuden kuntalain (410/2015) 29 §:ssä säädetään kunnan yleisestä tiedottamisvelvollisuudesta. Uudessa kuntalaissa tiedottamiseen on kiinnitetty aiempia kuntalakeja enemmän huomiota, mikä ilmenee aiempaa tarkempana sääntelynä ja lisääntyneenä huomiona lain esitöissä. Tutkimuksessa tarkastellaan uuden kuntalain kunnan tiedottamiselle asettamia vaatimuksia. Lisäksi tarkastellaan kuntayhtiöitä koskevaa tiedottamista ja siihen liittyviä ongelmakohtia. Kunnan tiedottaminen on edelleen melko joustavasti säännelty instituutio. Uudessa kuntalaissa on seurattu vakiintunutta lähtökohtaa, jonka mukaan tiedottamisen laajuus ja tavat ovat pitkälti kunnan harkinnassa. Uuden kunnan toiminnan käsitteen kautta tiedottamisen soveltamisala on laajentunut. Kuntakontekstissa tiedottamisella on vahva yhteys erityisesti osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien toteutumiseen, mitä painotetaan myös lain esitöissä. Kuntalaissa korostetaan erityisesti tiedottamista päätösvalmistelusta. Kuntalain 29 § edellyttää aiempaa laajempaa valmistelujulkisuutta. Periaatteellisesti tärkeä muutos on, että laissa tiedottamisen pääkanavaksi on selkeästi valittu yleinen tietoverkko eli käytännössä kunnan verkkosivut. Kuntalain 29, 109 ja 140 § edellyttävät erinäisten asiakirjojen ja tietojen viemistä yleiseen tietoverkkoon. Lain esitöissä esitetyt aktiivisuuden ja tehokkuuden vaatimukset rajaavat kunnan harkintavaltaa tiedottamisen toteuttamisessa. Kuntalaissa tiedottamisen järjestämistä säännellään hyvin yleisluontoisesti. Se takaa kunnalle suhteellisen paljon harkintavaltaa tiedottamisen toteuttamisessa. Kuntakonsernia koskevaan tiedottamiseen on kiinnitetty kuntalaissa enenevästi huomiota. Ongelmia kuntayhtiöitä koskevaan tiedottamiseen aiheuttavat kuitenkin kunnan ja kuntayhtiön organisatorinen ja oikeudellinen erillisyys, omistajaohjaukselliset haasteet sekä tiedottamisen riippuminen kunnan omasta aktiivisuudesta. Tutkimuksen keskeisenä johtopäätöksenä on, että sääntelyn yleisluontoisuudesta johtuen kunnan tiedottaminen on voimakkaasti riippuvainen kunnan omasta aktiivisuudesta ja hallintokulttuurista. Huolimatta vuorovaikutuksellisuuden korostamisesta tiedottaminen on lähtökohdiltaan viranomaislähtöistä. Perusoikeusnäkökulmasta viranomaislähtöisyys on ongelmallista erityisesti kuntayhtiöiden kohdalla, sillä niissä ei toteudu asiakirjajulkisuus.

Poliisin laillisuusvalvonta voidaan käsittää oikeudellisin kriteerein tapahtuvaksi laadunvalvonnaksi, jonka tarkoitus on valvoa voimassa olevan oikeusjärjestyksen, määräysten, ohjeiden ja hyvän hallintotavan noudattamista poliisin toiminnassa ja päätöksenteossa. Poliisiin kohdistuva laillisuusvalvonta jakautuu sisäiseen ja ulkoiseen laillisuusvalvontaan. Sisäinen laillisuusvalvonta on poliisiorganisaation sisällä tapahtuvaa valvontaa, jolloin poliisi valvoo itse omien toimintojensa laillisuutta. Ulkoista poliisin kohdistuvaa valvontaa taas harjoittavat muun muassa ylimmät laillisuusvalvojat sekä tietosuojavaltuutettu. Poliisin sisäisen laillisuusvalvonnan keskeiset keinot ovat hallintokanteluiden tutkiminen, laillisuusvalvontatarkastukset sekä henkilötietojen käsittelyn valvonta. Kyseiset keinot muodostavat tässä tutkielmassa tarkasteltavan kokonaisuuden. Tutkielmassa selvitetään, miten sisäisen laillisuusvalvonnan keskeiset keinot turvaavat lain, määräysten, ohjeiden ja hyvän hallinnon toteutumista poliisin toiminnassa. Tähän liittyy kysymys siitä, millaisia toimenpiteitä valvonnan kohteeseen voidaan valvonnan seurauksena kohdistaa. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan, voidaanko poliisin sisäisen laillisuusvalvonnan keskeisiä keinoja pitää tehokkaina ja toimivina. Tämän tueksi tutkielmassa selvitetään, millaisia haasteita valvontaan voi liittyä. Tutkielmassa on käytetty pääasiallisesti oikeusdogmaattista tutkimusmetodia. Tämä näkyy myös työssä käytetystä lähdeaineistosta, joka muodostuu olennaisilta osin tavanomaisista lainopillisista lähteistä. Tutkielmassa on lisäksi hyödynnetty empiiristä tutkimusmenetelmää eri poliisiyksiköihin kohdistettujen asiantuntijahaastattelujen muodossa. Koska poliisin sisäisestä laillisuusvalvonnasta on vain vähän laintasoista sääntelyä, poliisin hallinnonalan toimialakohtaiset määräykset ja ohjeet ovat olleet tutkielmassa tärkeinä lähdemateriaaleina. Aihe on ajankohtainen, sillä poliisiin kohdistuva valvonta on viime vuosina herättänyt runsaasti julkista keskustelua poliisimiehiin kohdistuneiden vakavien rikosepäilyjen vuoksi. Ajankohtaisuutta lisää myös Euroopan unionin tietosuojauudistus, joka vaikuttaa lainvalvontaviranomaisten henkilötietojen käsittelyyn ja valvontaan kaikissa unionin jäsenvaltioissa. Samanaikaisesti poliisille on esitetty jälleen uusia toimivaltuuksia, joten lainvalvojiin kohdistuvan valvonnan tarve näyttää vain kasvavan. Tästä huolimatta poliisin laillisuusvalvontaa tai ylipäätään poliisin toimintaa on tutkittu kotimaisessa oikeustieteessä hyvin vähän. Sen sijaan muilla tieteenaloilla tutkimusta on tehty runsaasti. Poliisin sisäisestä laillisuusvalvonnasta on kuitenkin sisäministeriön toimesta tehty melko laajoja selvityksiä, mikä osoittaa aiheen suurta merkitystä valtion sisäiselle turvallisuudelle. Valvonnan seuraus on vastuu. Tämä näkyy myös poliisin sisäisessä laillisuusvalvonnassa, jossa havaituista virheistä ja laittomuuksista seuraa joko ohjaavia tai rankaisevia toimenpiteitä. Rangaistusluonteisten toimenpiteiden toteuttamiseksi valvonta-asia tulee siirtää esimerkiksi virkamies- tai rikosoikeudellisena asiana käsiteltäväksi, sillä laillisuusvalvonta ei itsessään ole rankaisevaa, eikä se tutki mahdollisia rikosepäilyjä. Vaikka sisäisen laillisuusvalvonnan yhtenä tehtävänä on vastuun toteuttaminen, laillisuusvalvonnan piirissä mahdollisten toimenpiteiden tarkoituksena on rankaisemisen sijaan osoittaa valvottavalle paras mahdollinen toimintatapa ja estää virheiden toistuminen jatkossa. Vastuun ohella tutkielmassa on korostettu etenkin oikeusturvaan painottuvia näkökohtia, sillä laillisuusvalvonta on kansalaisen näkökulmasta osa yksilön oikeusturvaa. Tutkielma osoittaa, kuinka heikko lainsäädännöllinen perusta poliisin sisäisen laillisuusvalvonnan keskeisillä keinoilla on. Ainoastaan hallintokanteluista on säädetty lailla. Tutkielmassa esitetään, että kaikista poliisin sisäisen valvonnan keskeisistä keinoista, laillisuusvalvojien toimivallasta, valvontamenettelystä sekä valvojien ja valvonnan kohteiden oikeuksista tulisi säätää lain tasolla. Sääntelyn puutteesta huolimatta tutkielmassa selvitetyn perusteella voidaan todeta, että poliisin sisäisen laillisuusvalvonnan keskeiset keinot ovat oikein toteutettuina toimivia ja tehokkaita. Valvonnan haasteiksi muodostuvat muun muassa laillisuusvalvonnan ja rikosprosessin välinen rajanveto, valvonnan uskottavuuden ylläpitäminen sekä valvottavien poliisin toimintojen monimuotoisuus ja laajuus. Tutkielmassa esitetään, että poliisin sisäisen laillisuusvalvonnan tarkoituksen täysimääräinen toteutuminen vaatii laillisuusvalvonnalta suunnitelmallisuutta, huolellisuutta ja aktiivisuutta.

Valtiolla on suvereniteettiinsa perustuva, kansainvälisessä oikeudessa yleisesti tunnustettu oikeus kontrolloida ulkomaalaisten maahantuloa ja maassa oleskelua sekä asettaa näille ehtoja. Suomessa näitä ehtoja on asetettu ulkomaalaislain (301/2004) oleskelulupaperusteita ja oleskeluluvan saamisen edellytyksiä koskevalla sääntelyllä. Säännökset turvaavat valtion maahanmuuton kontrollointiin, yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen, talouteen sekä maahantulosäännösten noudattamiseen liittyviä intressejä. Valtion oikeutta kontrolloida ulkomaalaisten maahantuloa ja oleskelua voivat kuitenkin rajoittaa perus- ja ihmisoikeudet, kuten lapsille kuuluvana erityisoikeutena turvattu lapsen etu. Ulkomaalaislain 6.1 §:n mukaan ulkomaalaislain nojalla tapahtuvassa päätöksenteossa, joka koskee kahdeksaatoista vuotta nuorempaa lasta, on erityistä huomiota kiinnitettävä lapsen etuun sekä hänen kehitykseensä ja terveyteensä liittyviin seikkoihin. Säännöksen taustalla vaikuttaa voimakkaasti Suomen ratifioima Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus, jonka artiklan 3 kohdan 1 mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsen etu voi siis oikeuttaa lapsen tai hänen perheenjäsenensä maassa oleskelun tilanteissa, joissa valtion intressit tavanomaisesti sen estäisivät. Valtion ja lapsen intressien välillä on suoritettava intressipunninta, eikä lapsen etu automaattisesti mene valtion intressien edelle. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, mitä lapsen edulla käsitetään ja millaisena se näyttäytyy suhteessa valtion intresseihin sekä lapsen oikeuksien sopimukseen ulkomaalaisten oleskeluoikeutta koskevissa asioissa. Tutkielmassa ei tarkastella unionin kansalaisten oleskelulupaharkintaan liittyviä kysymyksiä. Tutkielma on pääasiallisesti oikeusdogmaattinen eli lainopillinen oikeuden tulkintaan painottuen. Oikeuskäytännöllä on lähdeaineistona merkittävä rooli tutkimuskysymykseen vastaamisen kannalta. Keskeisenä tutkimusmetodina on tulkinta, jota käytetään oikeustieteessä yleisesti tunnustettuja tulkinta- ja punnintasääntöjä noudattaen. Koska lapsen edun käsitteen taustalla sekä ulkomaalaislaissa että kansallisessa oikeudessamme yleisemminkin on lapsen oikeuksien sopimus, on ulkomaalaislain sääntelyn rinnalla ollut välttämätöntä tarkastella lapsen oikeuksien sopimuksen säännöksiä. Ulkomaalaisten oleskeluoikeutta koskevaan sääntelyyn vaikuttaa voimakkaasti myös Euroopan unionin sääntely, jossa lapsen edun ensisijaisuus myös tunnustetaan. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamiskäytäntö erityisesti perhe-elämän suojaa koskevan EIS 8 artiklan osalta vaikuttaa voimakkaasti ulkomaalaislain oleskelulupia koskevaan sääntelyyn ja sen tulkintaan sekä lapsen edulle annettuun merkitykseen. Näistä syistä tutkielmassa kiinnitetään huomiota myös unionin oikeuteen ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen relevanteilta osin. Oleskelulupaharkintaan liittyen lapsen edun arvioinnissa korostuvat lapsen henkilöllisyyteen liittyvät, lapsen elinympäristöönsä ja sen kulttuuriin muodostuneet siteet sekä lapsen perhesuhteiden suoja. Myös lapsen terveydentilaan kiinnitetään oleskelulupaharkinnassa huomiota, mutta se saa valtion intressejä voimakkaamman roolin ainoastaan tilanteissa, joissa lapsen maasta poistaminen johtaisi tämän kannalta inhimillisesti katsottuna poissuljettuun tilanteeseen. Lapsen edulle ei anneta valtion intressejä rajoittavaa roolia lapsen edun toteutumisen optimoimiseksi, vaan lapsen etu estää ainoastaan lapsen oikeuksien karkeat loukkaukset. Ulkomaalaislain perheen yhtenäisyyteen ja perheenyhdistämisen kohdevaltion valintaan liittyvässä sääntelyssä ja sen soveltamiskäytännössä tukeudutaan voimakkaasti EIS 8 artiklan soveltamiskäytäntöön. Lapsen edun toteutuminen turvataan lähinnä vain EIS:n soveltamiskäytännössä asetetun minimitason mukaisesti, vaikka lapsen oikeuksien komitea suosittelee tätä laajemman suojan tarjoamista. Lapsen edulle annettava painoarvo on vähentynyt huolimatta siitä, että lapsen etua koskevien säännösten määrä ulkomaalaislaissa on kasvanut. Lapsen etua ei KHO:n ratkaisuissa arvioida systemaattisesti eikä lapsen oikeuksien komitean arvioinnille asettamia edellytyksiä noudattaen. Myös lapsen näkemysten huomioon ottamisessa on puutteita. Lapsen edun ensisijaisuuden roolia menettelysääntönä ei ole sisäistetty eikä lapsen edulle nykyään anneta oleskelulupaharkintaa koskevassa sääntelyssä tai oikeuskäytännössä lapsen kannalta inhimillisesti katsottuna poissuljetut ratkaisut estävän tason ylittävää roolia suhteessa valtion intresseihin.

Tutkimuksessa käsitellään sitä, kuinka laajasti julkisuuslain 11 §:n mukaista asianosaisen tiedonsaantioikeutta voidaan rajoittaa yksityisen elinkeinonharjoittajan liikesalaisuuden ja muun elinkeinosalaisuuden perusteella. Koska asianosaisen tiedonsaantioikeus on yksittäistapauksessa laajempi kuin perustuslain 12 §:n 2 momentin ja julkisuuslain 9 §:n 1 momentin mukainen yleinen tiedonsaantioikeus, koskee asianosaisen tiedonsaantioikeus luonnollisesti myös julkisia asiakirjoja. Tutkimuksen näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että selvitetään myös, kuinka laajasti perustuslain 12 §:n 2 momentin ja julkisuuslain 1 §:n 1 momentin mukaista julkisuusperiaatetta voidaan rajoittaa yksityisen elinkeinonharjoittajan liikesalaisuuden ja muun elinkeinosalaisuuden perusteella. Liikesalaisuus muodostaa ehdottoman salassapitoperusteen yleisestä tiedonsaantioikeudesta julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 20 kohdan perusteella. Se on säädetty myös nimenomaiseksi asianosaisen tiedonsaantioikeuden rajoitusperusteeksi julkisten hankintojen osalta julkisuuslain 11 §:n 2 momentin 6 kohdassa. Lisäksi liikesalaisuus voi jäädä asianosaisjulkisuuden ulkopuolelle myös muissa asioissa julkisuuslain 11 §:n 2 momentin 1 kohdan yleislausekkeen mukaisena erittäin tärkeän yleisen edun tai erittäin tärkeän yksityisen edun perusteella. Liikesalaisuutta ei kuitenkaan ole määritelty julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 20 kohdassa. Mainittua kohtaa koskevien lain esitöiden mukaan liikesalaisuus on määritelty liikesalaisuuslain 2 §:ssä, jota sovelletaan myös julkisuuslakia tulkittaessa. Liikesalaisuuslaki on kuitenkin yksityisoikeudellinen, eikä liikesalaisuuden määritelmä sovellu sellaisenaan hallintoasioihin. Liikesalaisuuden lisäksi julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 20 kohdan mukaisena salassapitoperusteena on mainittu muu yksityinen elinkeinosalaisuus. Lainkohdan mukaan myös muut yksityiset elinkeinosalaisuudet jäävät yleisen tiedonsaantioikeuden ulkopuolelle. Muiden elinkeinosalaisuuksien salassapitoperuste on kuitenkin suoja-asteeltaan merkittävästi heikompi kuin liikesalaisuuksia sisältävien tietojen. Niitä koskevaa määritelmää ei myöskään muutettu liikesalaisuuslain säätämisen yhteydessä. Muita elinkeinosalaisuuksia ei ole nimenomaisesti säädetty asianosaisjulkisuuden rajoitusperusteeksi, mutta niitä koskeva tieto voi kuitenkin jäädä asianosaisen tiedonsaantioikeuden ulkopuolelle julkisuuslain 11 §:n 2 momentin 1 kohdan yleislausekkeen mukaisen erittäin tärkeän yleisen edun tai erittäin tärkeän yksityisen edun perusteella. Liikesalaisuuden ja muun elinkeinosalaisuuden vaikea määriteltävyys ja erityisesti julkisuusperiaatteen vaikutus liikesalaisuuden sekä muun elinkeinosalaisuuden sisältöön ja niiden perusteella suojaa saavien tietojen alaan ovat tuottaneet ja tuottavat vaikeuksia niin viranomaisille kuin myös yksityisille niiden asioidessa viranomaisten kanssa. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka laaja vaikutus yksityisoikeudellisessa liikesalaisuuslaissa olevalla liikesalaisuuden määritelmällä on rajoitettaessa asianosaisen tiedonsaantioikeutta yksityisen elinkeinonharjoittajan liikesalaisuuden ja muun elinkeinosalaisuuden perusteella hallinnossa ja hallintoprosessissa. Samalla tarkastellaan myös sitä, voiko liikesalaisuuslain mukainen liikesalaisuuden määritelmä jotenkin vaikuttaa julkisuuslain mukaisen muun elinkeinosalaisuuden sisältöön ja tulkintaan.

Tutkielmassa tarkastellaan maahanmuuttoviranomaisen perusteluvelvollisuutta perheensä mukana turvapaikkaa hakevan lapsen edun menettelytakeena, jotta lapsen oikeuksien sopimuksen (LOS) turvaama lapsen oikeus saada etunsa arvioiduksi ja otetuksi ensisijaisesti huomioon myös aineellisesti toteutuisi. Lapsen edulla on sekä sisällöllinen, että menettelyllinen puoli. Jotta etu tulee aineellisesti huomioiduksi, on lapsen etu arvioitava. Arvioinnissa on huomioitava LOS:n perustuvat tekijät sekä punnittava lapsen intressejä muita intressejä vasten. Lasta on myös kuultava, muuten lapsen etu ei täysimääräisenä toteudu. Perusteleminen on lapsen edun muodollinen menettelytae. Turvapaikanhakijalapset ovat kahdenkertaisesti haavoittuvaisessa asemassa. Perheyhteys korostuu ja lapsen etu arvioidaan osana perheen aikuisille hakijoille tehtävää päätöstä. Lapsen oikeudet ja etu eivät välttämättä eivät välttämättä toteudu ulkomaalaislain tavoitteiden, hallitun maahanmuuton ja toisaalta perus- ja ihmisoikeuksien edistämisen, ristipaineissa. Monissa lapsioikeudellisissa tutkimuksissa on ilmennyt puutteita lapsen edun arvionnissa ja päätösten perusteluissa. Edellisenä hallituskautena tehdyt ulkomaalaislain muutokset ovat heikentäneet turvapaikanhakijoiden, myös lasten, oikeusturvaa. Perustuslaki (PL) turvaa jokaiselle oikeusturvaperusoikeuden (PL 21§). Siihen sisältyy hyvän hallinnon takeena oikeus saada perusteltupäätös. Siitä säädetään myös hallintolain 45 §:ssä. Viranomaisella on velvollisuus turvata perus- ja ihmisoikeudet (PL 22§) ja soveltaa lakeja perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti. Oikeus saada perusteltu päätös on lapsen perusoikeus ja se takaa oikeudellisen lapsen edun toteutumisen. Kansainvälisen suojelun myöntämisen sääntelyssä on monia avoimia kriteerejä ja niitä soveltaessa viranomainen käyttää väistämättä harkintavaltaa. Vain avoimien perustelujen kautta harkintavalta ja lapsen edun arvioinnin punninta tulevat näkyväksi. Tutkielman pääasiallisena metodina on lainoppi. Tutkielmaan suppeahkossa empiirisessä, tapaustutkimuksellisessa osiossa tarkastellaan maahanmuuttoviranomaisen päätöksiä, joissa lapsi on perheensä mukana hakenut kansainvälistä suojelua. Tarkastelu kohdistuu nimenomaan päätöksen perusteluihin ja tarkastelu tapahtuu sitä kehikkoa vasten, jonka mukaan lainopillisesti maahanmuuttoviranomaisen on päätöksensä perusteltava sen takeena, että lapsen oikeus etunsa ensisijaiseen huomioon ottamiseen ja sitä kautta täysimääräisen oikeusturvaan toteutuu. Tarkastelusta ilmenee, että lapsen edun arviointia avataan perusteluissa suppeasti, eikä sitä arvioida kaikkia oleellisia tekijöitä vasten.

Väestön ikärakenteen vanhentumisen myötä vanhusten aseman ja perusoikeuksien rajoittamistarpeen arviointi on tullut aina vain ajankohtaisemmaksi. Yksi ikärakenteen vanhentumisen seurauksista on se, että erilaisista muistihäiriöistä ja dementiasta kärsivien määrä tulee kasvamaan. Tässä työssä tutkitaan muistisairaan vanhuksen perusoikeuksien rajoittamista sosiaalihuollon laitoksissa. Tarkastelun kohteena on nimenomaisesti vanhuksen vapaan liikkumisen rajoittaminen esimerkiksi ovia lukitsemalla ja poistumiskielloilla. Tutkimuskysymyksenä on, millä perusteilla muistisairaan vanhuksen liikkumisvapautta voidaan laitoshuollossa rajoittaa ja miten tämä rajoittaminen on suhteessa perustuslakiin. Lisäksi pyritään hahmottelemaan sellaista tarkastelu- tai toimintamallia, jonka avulla rajoituksen sallittavuutta ja perustuslainmukaisuutta olisi mahdollista arvioida. Työn tutkimusmetodi on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Voimassaolevaa lainsäädäntöä tarkastelemalla ja tulkitsemalla pyritään perustelemaan tehdyt johtopäätökset. Koska vanhusten laitoshuoltoon liittyen ei ole erikseen säädetty rajoitustoimenpiteiden käytön edellytyksistä, pyrin löytämään analogiaa vertaamalla kyseisiä edellytyksiä sellaiseen lainsäädäntöön joissa niistä on säädetty. Tutkimus liikkuu hallinto-oikeuden, tarkemmin sosiaalioikeuden, sekä valtiosääntöoikeuden alueilla. Työn johtopäätöksenä on, että liikkumisvapauden rajoitukset ovat joissain tapauksissa hyväksyttäviä, vaikkei niistä ole säädetty lailla. Rajoituksen sallittavuus riippuu muistisairaan vanhuksen suojan tarpeesta, itsemääräämiskyvystä kuin rajoituksen kohteena olevan asian luonteesta. Rajoituksen sallittavuuden arviointi on aina olla tapauskohtaista ja sen apuna voidaan käyttää kolmiportaista mallia. Ensiksi on selvitettävä rajoituksen kohteena olevan vanhuksen itsemääräämiskyky. Toiseksi on arvioitava vanhukseen kohdistuva suojelun tarve. Tämän jälkeen rajoitusta arvioidaan vielä toimenpiteen suhteellisuuden, hyväksyttävyyden, vanhuksen integriteetin kunnioittamisen, tämän ihmisarvon kunnioittamisen sekä omatoimisuuden edistämisen ja osallistumisen näkökulmasta. Tämän kaiken tarkoituksena on, että rajoituksen käytön edellytykset tulisi arvioiduksi mahdollisimman hyvin eikä perusoikeutta rajoitettaisi kuin ehdottoman välttämättömissä tilanteissa. Näin rajoitus olisi mahdollisimman perusoikeuksia kunnioittava.

Eurooppalaisen finanssikriisin myötä on muotoutunut monitahoinen sääntelykehikko, jonka merkittävänä osana on rakennettu puitteita euroalueen yhdennetylle rahoituskehykselle eli pankkiunionille. Pankkiunioni koostuu yhteisestä pankkivalvontamekanismista, kriisinratkaisumekanismista ja talletussuojasta. Tässä oikeusdogmaattisessa tutkielmassa keskitytään pankkiunionin toiseen vaiheen muodostavaan kriisinratkaisumekanismiin, joka koostuu uudesta kriisinratkaisuvirastosta ja kriisinratkaisurahastosta. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on selvittää, onko SEUT 114 artikla asianmukainen ja riittävä oikeusperusta yhteisen kriisinratkaisumekanismin luomiseksi unionin oikeuden näkökulmasta. SEUT 114 artiklan mukaan sisämarkkinoiden ja niiden neljän vapauden toteuttamiseksi tarvittavat toimet jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämiseksi voidaan säätää unionin lainsäädäntömenettelyssä. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan oikeusperustan valinnalle tulee olla objektiiviset perusteet, oikeusperustan sovellettavuus on asianmukaisesti perusteltava ja oikeusperustan valinta kuuluu unionin tuomioistuimen oikeudellisen valvonnan piirin. SEUT 114 artiklan käyttäminen oikeusperustana on kuitenkin tulkinnanvarainen ja sen käyttö asettaa oikeuskäytännön perusteella tiettyjä vaatimuksia säädöksen sisällölle. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen valmisteluaineiston pohjalta tutkielmassa on arvioitu ehdotetun oikeusperustan asianmukaisuutta ja riittävyyttä neljän erityiskysymyksen kautta: 1) tavoitellaanko mekanismin perustamisella sisämarkkinoiden toteuttamista tai niiden toiminnan varmistamista, 2) voidaanko keskitetyn, EU-tason kriisinratkaisumekanismin perustamista pitää jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisenä, 3) kuinka paljon itsenäistä päätösvaltaa ja harkintavaltaa voidaan perustettavalle kriisinratkaisumekanismille siirtää ja 4) voidaanko SEUT 114 artiklan nojalla unionin toimielimille ja elimelle perustaa tällaista jäsenvaltioissa vaikuttavaa toimivaltaa. Edellä mainittujen erityiskysymyksien avulla muodostetaan pääkysymykseen johdonmukainen ja analyyttinen vastaus sekä samalla tuotetaan jäsenneltyä tietoa kriisinratkaisun järjestämisestä sisämarkkinoilla. Ensimmäiseen kysymykseen voidaan vastata myöntävästi: kyseessä on sisämarkkinoiden toteuttamista ja toimintaa koskeva toimenpide. Pankkiunionin piirissä oleva luottolaitos on objektiivisesti toisessa asemassa kuin kansallisesti valvottu luottolaitos. Tämä ei luo sellaisenaan esteitä sisämarkkinoille, vaan pikemminkin rationaalinen valvonnan ja kriisinratkaisun integrointi edistäisi sisämarkkinoiden toimintaa. Myös toiseen kysymykseen voidaan vastaa myöntävästi. Lainsäätäjällä on unionin oikeuskäytännöstä ilmenevien tulkintaperiaatteiden mukaan laaja harkintavalta päättää, mitä lähentämistekniikkaa käyttää. Lainsäätäjä voi näin ollen päättää, että on välttämätöntä perustaa unionin virasto osana olevaa laajaa yhdenmukaistamisprosessia. Myös kriisinratkaisurahastolla on kiinteä yhteys pankkiunionin tavoitteiden ja pankki- ja rahoitusalan sisämarkkinoiden tehokkaaseen toteuttamiseen, minkä vuoksi rahastoa voidaan pitää SEUT 114 artiklassa mainittuna sääntelyn yhdenmukaistamistoimenpiteenä. Koska kriisinrat-kaisuviranomainen ja kriisinratkaisurahasto ovat saman mekanismin kaksi eri osatekijää, tulee niiden oikeusperustan olla unionin oikeuskäytännöstä ilmenevien tulkintaperiaatteiden mukaisesti sama. Kolmannen kysymyksen suhteen Meroni-doktriiniin pohjautuva vakiintunut oikeuskäytäntö edellyttää kriisinratkaisuvaltuuksien kaltaisten valtuuksien sisältämän laajan harkintavallan suhteen sitä, että viimekätinen päätösvalta osoitetaan aina perussopimuksessa perustetuille unionin toimielimille. Unionin tuomioistuimen tammikuussa 2014 ratkaisemassa ESMA-tapaus kuitenkin mahdollistaa laajemman harkintavallan delegoinnin, sillä unionin lainsäätäjällä voi lähentämistekniikkaa valitessaan siirtää unionin elimelle tai laitokselle toimivaltaa, jolla pyritään halutun yhdenmukaistamisen toimeenpanoon. Tällöin SEUT 290 ja SEUT 291 artiklat eivät estä unionin lainsäätäjää luomasta sääntelyverkoston osaa kunhan tämän osan oikeusperusta on johdettavissa perustamissopimuksissa – tässä tapauksessa SEUT 114 artiklasta. Täten kolmanteen kysymykseen vastauksena on, että ESMA-tapauksen perusteella näyttää hyväksyttävältä, että kriisinratkaisuvirastolle annettavat tehtävät ja toimivaltuudet voivat olla aiempaa oikeuskäytäntöä pidemmälle meneviä. Koska kriisinratkaisumekanismille voidaan osoittaa riittävä ja asianmukainen oikeusperusta SEUT 114 artiklassa, ei voi valtiosääntöoikeudellisesti olla kyse merkittävästä toimivallan siirrosta Euroopan unionille. Jos kriisinratkaisumekanismia koskevan asetksen myöhemmin havaitaan ylittäneen sen, mihin SEUT 114 artikla antaa mahdollisuuden, asian voi saattaa unionin tuomioistuimen ratkaistavaksi SEUT 263 artiklan mukaisella kumoamiskanteella. Täten neljänteen kysymykseen vastauksena on, että kotimaisen perustuslain näkökulmasta ei synny ongelmaa kriisinratkaisumekanismin perustamiselle SEUT 114 artiklalla. Myöskään finanssisuvereniteettia ei loukata, sillä kriisinratkaisurahastoa koskevat rahoituskysymykset sijoitetaan erilliseen SRF-sopimukseen. On kuitenkin varauduttava jatkossa siihen, että EMU:n asianmukainen kehittäminen voi jatkossa merkitä myös valtiosääntöoikeudelli-sesti perusteltuja perustamissopimusmuutoksia.

Tutkielmassa tarkastellaan oikeutta viivytyksettömään käsittelyyn hallintomenettelyssä. Aihetta käsitellään yleisti kaikkia päätöksellä ratkaistavia hallintoasioita koskien, lisäksi erityisenä mielenkiinnon kohteena on viivytyksettömyyden toteuttaminen ja toteutuminen toimeentulotuen ja työttömyysturvaetuuksien myöntämisen kohdalla. Kun kyseessä ovat aineelliset perusoikeudet, viivytyksetön käsittely nousee osana oikeusturvaa korostetun tärkeään asemaan. Viivytyksetön käsittely on itsessään perusoikeus ja osa hyvää hallintoa, minkä lisäksi sillä on tärkeä tehtävä aineellisten perusoikeuksien toteuttamisessa. Tutkimuskysymys on: miten perusoikeus viivytyksettömään käsittelyyn on turvattu eri oikeussuojakeinoin hallintomenettelyssä, erityisesti toimeentulotuki- ja työttömyysturva-asioiden kohdalla. Alakysymykseksi nousee lisäksi: voidaanko oikeusturvaa pitää riittävänä. Tutkielmassa käytetään metodina lainoppia ja se sijoittuu hallinto-oikeuden alaan. Hallintolain 23 §:n yleissäännös viivytyksettömästä käsittelystä ei anna yksittäistapauksessa viranomaiselle osviittaa kohtuulliseen käsittelyajan pituudesta. Käsittelyaikojen kohtuullisuuden arviointi on jäänyt ylimpien laillisuusvalvojien tehtäväksi, sillä viivästysasiaa ei ole mahdollista saada tuomioistuimen käsiteltäväksi. Osassa erityislainsäädäntöä on säädetty viranomaisia sitovista määräajoista. Näin on tehty toimeentulotuki- ja työttömyysturvaetuuksien myöntämisen kohdalla. Tutkielman perusteella selviää, että viivytyksettömän käsittelyn toteuttamisessa on ajoittain ongelmia, vaikka kyse ei olekaan rakenteellisesta ongelmasta. Määräajatkaan eivät ole tae käsittelyn joutuisuuden toteutumisesta. Oikeussuojakeinot viivästystilanteessa ovat puutteelliset; käytettävissä on lähinnä hallintokantelu. Ongelmallista on erityisesti se, että viivästys saattaa johtaa EIS 6.1 artiklan loukkaukseen estämällä pääsyn tuomioistuimeen. Tietyissä tapauksissa myös oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa on uhattuna. Perusoikeusasemansa vuoksi viivytyksetön käsittely tulisi turvata myös perustuslain 22 §:n perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoitteen perusteella. Tarve uusista oikeussuojakeinoista on ollut esillä useaan otteeseen, mutta uudistuksia ei ole saatu aikaiseksi. Tutkielmassa todetaan, että valmisteilla olevassa vahingonkorvauslain uudistuksessa ehdotettu hyvitys perusoikeusloukkauksen perusteella saattaisi oikeusturvan riittävälle tasolle perustuslain 22 §:n kannalta. Toimeentulotuen ja työttömyysturvaetuuksien kohdalla pohditaan lisäksi viivästyskorotuksen mahdollisuutta.