Browsing by discipline "Legal history"

Now showing items 21-40 of 43

Oikeus ja politiikka syyttäjän harkinnassa Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa

Halinen, Teemu (2019)

Tässä työssä tutkitaan oikeushistoriallisesta näkökulmasta, kansainvälisen rikosoikeuden kehitystä sivuten Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjän harkintavallan käyttöä tämän tehdessä syyteharkintaa. Tutkimuksen perusasetelmana on oikeudellisen, lakiin sidotun syyttäjän harkinnan ja toisaalta ei-oikeudellisen, etenkin poliittiseksi katsottavissa olevan harkinnan suhde ja se, miten nämä periaatteessa vastakkaiset elementit ilmenevät Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjän toiminnassa. Tutkielmassa pyritään selvittämään syyttäjän julkilausuttua, tuomioistuimen ja sen syyttäjän itse määrittelemää oikeusvaltiollista ideaalia, jonka puitteissa syyteharkinta pyritään toteuttamaan, ja toisaalta ei-oikeudellisia elementtejä, jotka lähtökohtaisesti ovat vastakkaisia tälle ideaalille ja siten ei-toivottuja harkinnan ulottuvuuksia. Kansainvälisen rikostuomioistuimen keskeisenä tehtävänä on poistaa kansainvälistä yhteisöä koskettavien, vakavien rikosten tekijöiden mahdollisuus välttää kansallisen suvereniteetin varjolla rangaistus saattamalla tekijät kansainvälisen rikosoikeuden nimissä vastuuseen. Rankaisemattomuuden poistamisen kautta tuomioistuin pyrkii myös estämään rikollisuutta. Näiden kansallisen syyttäjän toimintaan verrattavien, yksilönvastuuta toteuttavien rikosoikeudellisten tavoitteiden lisäksi kansainvälinen syyttäjä joutuu pohtimaan toimintansa yhteiskunnallisia vaikutuksia, sillä hänen toimintaympäristönsä ovat laajamittaiset konfliktit, joissa yhteiskunta pyrkii järjestäytymään uudelleen. Tässä monimutkaisessa ja haastavassa toimintaympäristössä syyttäjä kohtaa sekä tutkintojen toteuttamiseen liittyviä käytännön hankaluuksia sekä oikeuden ja rauhan suhteeseen liittyviä poliittisia kysymyksiä. Kansainvälinen tuomioistuin ja sen syyttäjänlaitos ei ole välttynyt voimakkaalta arvostelulta tasapainoillessaan ideaalien ja käytännön toiminnassa onnistumisen välillä. Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjä, syyttäjään kohdistettu arvostelu huomioiden, pyrkii välttämään poliittiseksi katsottavia ratkaisuja. Oikeusvaltiollinen ideaali voi kuitenkin, näkökulmasta riippuen, tilanteittain joutua väistymään käytännön ratkaisujen vuoksi. Oikeusvaltiollisen ideaalin painottaminen on silti ensiarvoisen tärkeää tuomioistuimen arvovallalle. Tässä syyttäjän kanta on selvä; hän on edustaa oikeutta, ja oikeus ja rauha edellyttävät toisiaan.
Oikeus näytelmässä, oikeus näytelmään : Tapaus Laki ja järjestys (1918) erilaisista oikeudellisista näkökulmista tarkasteltuna

Vaaja, Ilona (2018)

Tutkielmassa tarkastellaan Hella Wuolijoen kirjoittamaa näytelmää Laki ja järjestys (1918) sekä näytelmän esityskieltotapausta vuodelta 1933. Tutkielma jakautuu kahteen varsin itsenäiseen osaan. ”Oikeus näytelmässä” -osassa käsitellään näytelmätekstiä, Laki ja järjestys (1918) -näytelmän sisältöä. ”Oikeus näytelmään” -osassa käsitellään kyseisen näytelmän vastaanottoon vuonna 1933 liittynyttä kohua ja oikeusministeriön näytelmälle asettamaa lyhytaikaista esityskieltoa. Tutkielman osia yhdistää ja tutkielman identiteettiä luo oikeusnäkökulma. Tutkielman ensimmäisen osan ideana on ollut tehdä law and literature -tutkimusta. Koska oikeus ja kirjallisuus -tutkimus on suomalaisessa oikeustieteessä vähäistä, osiossa on myös esitelty law and literature -liikettä sekä kartoitettu suomalaista oikeus ja kirjallisuus -aiheista tutkimusta. Osion tutkimuskysymys on, miten oikeus esiintyy Hella Wuolijoen Laki ja järjestys (1918) -näytelmässä. Näytelmän oikeudellisen sisällön analyysi on toteutettu temaattisen tutkimuksen keinoin kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä käyttäen. Oikeuden teemaa on lähestytty tarkastelemalla näytelmätekstin laki ja järjestys -johtomotiivia sekä näytelmän henkilöhahmojen näkemyksiä oikeudesta. Lopuksi on pohdittu, mikä on oikeuden teeman merkitys teoksen kokonaisuuden kannalta. Tutkielman toisen osan tarkoituksena on ollut tehdä mikrohistoriallisella otteella tutkimusta näytelmän esitysajankohdasta, vuodesta 1933, sekä yleisemmin 1920-1930-luvuista. Wuolijoen näytelmän aiheena oli vuoden 1918 sisällissota. Siinä esitetty kertomus ei mukaillut ”valkoista totuutta”. Oikeistolaiset piirit syyttivät näytelmää epäisänmaallisuudesta ja valkoisten vapaussotureiden häpäisemisestä. Oikeusministeriö asetti näytelmän esityskieltoon, mutta peruutti esityskiellon näytelmään tehtyjen muutosten jälkeen. Tutkimuskysymyksenä tässä osiossa on ollut, mitä ”tapaus Laki ja järjestys (1918)” voi kertoa meille ajastaan. Tutkielmassa on tarkasteltu esityskieltotapauksen oikeudellisia elementtejä. Erityisesti on syvennytty tutkimaan näytelmää puolustaneita, argumentoinnissa johonkin oikeudellisen maailman ilmiöön tukeutuneita sanomalehtikirjoituksia. Tapauksen kontekstia on pyritty hahmottamaan vertaamalla Wuolijoen näytelmän esitys-kieltotapausta 1920- ja 1930- lukujen painokannetapauksiin, erityisesti taiteeseen kohdistettuihin painokanteisiin, mutta myös kaikkien painokanteiden määrän yleiseen kehitykseen. Lisäksi Wuolijoen näytelmän merkitystä aikanaan on koetettu hahmottaa kartoittamalla muita 1920- ja 1930-luvuilla esitettyjä näytelmiä, joissa käsiteltiin vuoden 1918 sisällissotaa. Lähteinä on käytetty tutkimuskirjallisuutta ja primaarilähteitä. Tutkimuskirjallisuus koostuu pääosin Hella Wuolijoen Laki ja järjestys (1918) -näytelmää ja sen vastaanottoa aiemmin käsitelleestä tutkimuksesta, oikeushistoriallisesta tutkimuksesta, 1920- ja 1930-lukujen painokanteita ja sananvapautta käsittelevästä tutkimuksesta, sisällissota-aiheisia näytelmiä käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta, kirjallisuudentutkimuksen teoria- ja metodioppaista sekä law and literature -tutkimuskirjallisuudesta. Primaarilähteinä on käytetty sanomalehtiä, teatterin johtokunnan kokousten pöytäkirjoja, joitakin oikeusministeriön arkiston asiakirjoja, Hella Wuolijoen arkiston paria lehtileikekirjaa sekä vuonna 1983 painetussa muodossa ilmestynyttä Laki ja järjestys (1918) -näytelmätekstiä ja Teatterimuseon arkistosta löytynyttä näytelmän pääkirjaa. Wuolijoen näytelmää vastustettiin, mutta sitä myös puolustettiin. Suomen Sosialidemokraatista löytyi useita näytelmää puolustaneita kirjoituksia. Kiinnostava piirre oli, että näiden kirjoitusten argumentoinnissa tukeuduttiin usein jollain tavalla oikeuteen näytelmän puolustamiseksi ja oikeusministeriön esityskieltopäätöksen haastamiseksi. Oikeusministeriö nosti vuosina 1933–1935 muitakin taiteeseen kohdistuneita painokanteita. Tämä on kiinnostavaa, sillä taiteeseen kohdistuneet painokanteet olivat verrattain harvinaisia. Asia saattaa selittyä osin oikeusministeriössä syksyllä 1933 aloittaneen uuden painoasiainesittelijän tiukemmilla näkemyksillä taiteeseen kohdistettavasta painovalvonnasta. Yleisesti painokanteiden määrässä tapahtui kasvua 1920-luvun lopulta alkaen. Tämä johtui maan poliittisesta tilanteesta ja lapuanliikkeen vuosista. Vuonna 1933 lapuanliikkeen vuodet olivat ohi, mutta aivan lähihistoriaa. Sisäpoliittinen tilanne oli vähitellen rauhoittumassa. Wuolijoen näytelmän näkökulma vuoden 1918 tapahtumiin oli esittämisajankohtanaan poikkeuksellinen.
Oikeustaloustiede ja suomalainen yksityisoikeudellinen tutkimusperinne : miksi oikeustaloustiede on omaksuttu ainoastaan vaillinaisesti osaksi tutkimusperinnettä?

Huotari, Toni (2018)

Oikeustaloustiede on viime vuosikymmeninä noussut oikeustieteen kenties merkittävimmäksi osa-alueeksi Yhdysvalloissa. Siitä huolimatta, että oikeustaloustiede on yhdysvaltalaisessa oikeustieteessä ollut erittäin tärkeässä roolissa, se ei ole saavuttanut merkittävää asemaa suomalaisessa yksityisoikeudellisessa tutkimusperinteessä. Tässä työssä tutkitaan, miksi oikeustaloustiede on omaksuttu ainoastaan vaillinaisesti osaksi suomalaista yksityisoikeudellista tutkimusperinnettä. Tutkimushypoteesina esitetään, että uuden oikeustieteellisen paradigman omaksumiseen vaikuttavat paitsi oikeustieteellinen tutkimusperinne myös tutki-musympäristöstä yleisemmin kumpuavat vaikuttimet. Ensinnäkin tutkielmassa osoitetaan, että yhdysvaltalainen oikeustieteellinen tutkimusperinne on hahmotettavissa siten, että sen voidaan katsoa olevan yhteensopiva oikeustaloustieteellisen ajattelun kanssa. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, että yhdysvalta-laisesta oikeustieteellisestä tutkimusympäristöstä on tunnistettavissa tekijöitä, jotka ovat olleet omiaan toimimaan positiivisina vaikuttimina oikeustaloustieteen omaksumiselle. Varsinaisen tutkimuskysymyksen osalta tutkielmassa osoitetaan, että suomalaisesta yksityisoikeudellisesta tutkimusperinteestä on mahdollista paikantaa sellaisia vastavoimia, jotka ovat toimineet vastustavina tekijöinä oikeustaloustieteen omaksumiselle. Pääasiallisena vastavoimana toimii hyvinvointivaltiollinen arvopohja, joka on heijastunut tutkimusperinteen perustana toimivaan lainsäädäntöaineistoon. Koska yksityisoikeudelliseen lainsäädäntöaineistoon heijastunut hyvinvointivaltiollinen arvopohja on huonosti sovitettavissa yhteen markkinaorientoituneen oikeustaloustieteen kanssa, oikeustaloustiedettä ei ole omaksuttu osaksi yksityisoikeudellista tutkimusperinnettä. Lisäksi suomalaisesta oikeustieteellisestä tutkimusympäristöstä on osoitettavissa vaikuttimia, jotka ovat olleet edesauttamassa sitä, ettei oikeustaloustiede ole muodostunut keskeiseksi osaksi suomalaista yksityisoikeudellista tutkimusperinnettä.
Osakeyhtiön johdon vahingonkorvausvastuu yhtiötä kohtaan : Analyysi osakeyhtiölainsäädännön muutoksesta vuoden 1895 osakeyhtiölaista nykypäivään

Kaukoranta, Jyrki (2012)

Tutkielma käsittelee osakeyhtiön johdon vahingonkorvausvastuuta yhtiötä kohtaan ja siinä tapahtuneita muutoksia vuoden 1895 osakeyhtiölaista alkaen. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan osakeyhtiölainsäädännön historiaa yleisesti. Kirjoituksessa pyritään osoittamaan syitä niihin ratkaisuihin, joita osakeyhtiölakeja säädettäessä on tehty, niin lain keskeisen sisällön osalta kuin myös vahingonkorvaussääntelyn osalta ja toisaalta käyttämään vahingonkorvaussääntelyn muutosta esimerkkinä yksittäisissä lainkohdissa tapahtuneista muutoksista. Työn oikeushistoriallisuuden vuoksi se ei pyri olemaan kaiken kattava kuvaus yhtiön johdon vahingonkorvausvastuusta, vaan vahingonkorvausvastuuta käytetään esimerkkinä niistä muutoksista, joita osakeyhtiöoikeudessa on tapahtunut. Osakeyhtiön johdon vahingonkorvausvastuu voi syntyä lukemattomissa erilaisissa tilanteissa, joten tutkielma keskittyy lähinnä niihin yleisiin periaatteisiin, joita vahingonkorvaussääntelyssä on sovellettu tai sovelletaan. Keskeistä on osakeyhtiölainsäädännössä tapahtuneen muutoksen kuvaus ja syyt, jotka ovat johtaneet muutokseen, ei oikeusdogmaattinen lainkuvaus. Tutkielmassa käsitellään osakeyhtiölakeja kronologisessa järjestyksessä aloittaen vuoden 1895 osakeyhtiölaista päätyen nykyiseen lainsäädäntöön. Ensiksi pyritään kuvaamaan osakeyhtiölain keskeisiä piirteitä sekä niihin johtaneita syitä ja tämän jälkeen kuvataan kyseisen lain vahingonkorvausoikeudellista sääntelyä sekä sitä miten vahingonkorvaussääntely kuvastaa yleistä lain kehitystä. Vahingonkorvausvastuun osalta osakeyhtiölainsäädäntö on säilynyt melko samanlaisena jo vuoden 1895 osakeyhtiölaista alkaen. Osakeyhtiön johdon vahingonkorvausvastuun perusteena on ollut jokaisessa tässä työssä lain tai yhtiöjärjestyksen vastainen toiminta sekä huolellisuusvelvollisuuden rikkominen. Keskeinen muutos vahingonkorvausvastuussa on se, että vuoden 1895 osakeyhtiölaissa lain tai yhtiöjärjestyksen vastainen toiminta johti automaattisesti korvausvastuuseen, kun myöhemmissä laeissa lain tai yhtiöjärjestyksen vastainen toiminnan tulee olla huolimatonta, jotta korvausvelvollisuus syntyy. Osakeyhtiölaeissa näkyvät kyseisen aikakauden oikeuspolitiikalle tyypilliset piirteet ja se mistä lain säätämisen ajanjaksona lainsäädännössä haettiin vaikutteita. Tyypillistä kaikille nykyistä lakia edeltäneille laeille on ollut mallin ottaminen ruotsalaisesta lainsäädännöstä tai jopa valmistelun tapahtuminen suoraan yhteispohjoismaisessa lainvalmistelussa. Jo vuoden 1864 lakia moitittiin siitä, että se oli suora kopio ruotsalaisesta osakeyhtiölaista. Samoin vuoden 1895 laki muistutti saman vuoden Ruotsin osakeyhtiölakia. Vuoden 1978 laki taas valmistui yhteispohjoismaisen lainvalmistelutyön tuloksena. Osakeyhtiölakien suora yhteys Ruotsiin katkesi vasta nykyisessä osakeyhtiölaissa, johon vaikutteita on tullut erityisesti EU-lainsäädännöstä, jonka lisäksi siinä on angloamerikkalaiselle yhtiöoikeudelle tyypillisiä piirteitä. Pohjoismaisuuden lisäksi osakeyhtiölaeissa näkyvät myös muut ajan oikeuspolitiikalle tyypilliset piirteet. Vuoden 1895 osakeyhtiölaki oli liberaali laki, joka pyrki säätämään keskeisistä osakeyhtiöoikeudellisista suhteista, mutta jätti muuten osakeyhtiöön liittyvät suhteet osakkaiden ja osakeyhtiön muiden sidosryhmien keskinäisen sopimisen varaan. Vuoden 1978 osakeyhtiölaissa taas pyrittiin säätämään yhtiöoikeudellisista suhteista kaiken kattavasti pakottavalla sääntelyllä. Lisäksi kyseisessä laissa parannettiin eri sidosryhmien oikeusturvaa ja näin ollen parannettiin heikomman osapuolen asemaa. Nykyisessä osakeyhtiölaissa tahdonvaltainen sääntely taas lisääntyi EU-oikeuden ja angloamerikkalaisen yhtiöoikeuden vaikutuksen kautta. Tahdonvaltaisuuden lisääntymisen lisäksi laki muuttui periaatekeskeisemmäksi ja laajensi sopimusvapautta osakeyhtiöoikeudellisissa suhteissa.
Perustuslakivaliokunnan perusoikeuksia koskevassa tulkintakäytännössä tapahtuneet muutokset nykyisen perustuslain voimassaolon aikana

Niskanen, Dani (2019)

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, onko perustuslakivaliokunnan perusoikeuksia koskevassa tulkintakäytännössä tapahtunut muutoksia nykyisen perustuslain voimassaolon aikana ja, jos on, millaisia nuo tapahtuneet muutokset sisällöltään ovat. Perusoikeuksista on säädetty Suomen perustuslain (731/1999) toisessa luvussa. Perusoikeusuudistuksen esitöistä käy ilmi, että uudistettu perusoikeusluettelo on muotoiltu tarkoituksella väljästi, jotta perusoikeuksien käytännön sisältö voi tulkinnan kautta joustavasti muuttua yhteiskunnan muuttuessa. Perusoikeuksien tulkinnassa merkittävä rooli on eduskunnan perustuslakivaliokunnalla. Antaessaan lausuntoja käsittellyynsä tulevista asioista perustuslakivaliokunta ottaa usein kantaa perusoikeuksien tulkintaan. Perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntöä nykyisen perustuslain perusoikeusluettelon tulkinnasta on jo noin kahden vuosikymmenen ajalta. Tutkielmassa perustuslakivaliokunnan perusoikeuksia koskevassa tulkintakäytännössä tapahtuneita muutoksia tarkastellaan tutkimalla perustuslakivaliokunnan lausunnoissa esitettyjä perusoikeusviittauksia sekä määrällisen että laadullisen tutkimuksen keinoin. Ajalliseksi rajaukseksi on valittu voimassaolevan perustuslain voimassaoloajan ensimmäisen kokonaisen vaalikauden ensimmäinen kokonainen vuosi (2004) ja viimeisen päättyneen vaalikauden ensimmäisen kokonainen vuosi (2016). Määrällisessä analyysissä kävi ilmi, että perustuslakivaliokunnan perusoikeusviittausten suhteellinen kokonaismäärä on pysynyt tarkasteluvuosina lähes samana lisääntyen vain hieman vuodesta 2004 (2,39 viittausta / lausunto) vuoteen 2016 (2,51 viittausta / lausunto). Myös muutokset viittausten määrässä perusoikeuksien välillä olivat valtaosan perusoikeuksia kohdalla vähämerkityksisiä. Merkittävämmistä määrällisistä muutoksista olennaisimpia ovat viittausmäärien merkittävä kasvaminen PL 8, PL 9 ja PL 16 §:iin, joiden suhteellinen viittausmäärä vähintään lähes kaksinkertaistui ja viittausmäärien merkittävä väheneminen PL 12 ja PL 15 §:iin, joista ensiksi mainitun viittausmäärä yli puolittui ja jälkimmäiseksi mainitun laski noin kolmanneksella tarkasteluvuosien välillä. Laadullisessa analyysissä selvisi, että suuria laadullisia muutoksia perustuslakivaliokunnan perusoikeuksia koskevissa kannanotoissa ei ole tapahtunut vuosien 2004 ja 2016 välillä. Tämä yleinen havainto toistui jokaisen perusoikeuden kohdalla, josta tutkimuksen kohteena olleissa lausunnoissa oli riittävästi aineistoa johtopäätösten tekemiseen. Sen sijaan yksittäisiä vähämerkityksellisempiä muutoksia tai poikkeuksia aikaisempaan tulkintalinjaan nähden ja erityisesti argumentaatiota koskevia muutoksia ja perusoikeuspykälän sisäisiä painotuseroja vuosien 2004 ja 2016 välillä on nähtävissä. Tärkein argumentaatiota koskeva huomio lausunnoista oli se, että perusoikeuksien rajoittamisedellytyksiä koskeva argumentaatio hieman lisääntyi ja monipuolistui vuonna 2016 verrattuna vuoteen 2004. Tutkimuksen tärkein yleisen tason löytö onkin se, ettei perustuslakivaliokunnan perusoikeuksia koskevassa tulkintakäytännössä ole tapahtunut merkittäviä muutoksia nykyisen perustuslain voimassaolon aikana. Perusoikeuksia koskevan tulkinnan suurimman muutoksen voidaankin päätellä tapahtuneen suhteellisen lyhyen aikavälin sisällä perusoikeusuudistuksen myötä, minkä jälkeen tulkintakäytäntö on pysynyt suhteellisen vakaana muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.
Perustuslakivaliokunnan rooli lakien perustuslainmukaisuuden valvonnassa ja tämän roolin muutos erityisesti perusoikeusuudistuksen ja perustuslakiuudistuksen myötä

Sazonov, Daniel (2018)

Tutkielmassa tutkitaan perustuslakivaliokunnan roolia lainsäädäntöprosessissa ja siinä tapahtunutta muutosta. Erityisesti tutkielmassa tarkastellaan, ovatko perusoikeusuudistus ja perustuslakiuudistus vaikuttaneet perutuslakivaliokunnan rooliin lainsäädäntöprosessissa lakien perustuslainmukaisuuden valvojana. Tarkastelu keskittyy erityisesti valtiopäiviin 1991-2014. Tutkielma kuvaa myös perustuslakivaliokunnan roolin muutosta koko sen olemassa olon aikana. Tutkielma vastaa kolmeen kysymykseen. Miten perustuslakivaliokunnan rooli on historiallisesti kehittynyt? Miten perustuslakivaliokunnan käsittelemien asioiden määrä on muuttunut? Onko perustuslakivaliokunnan harjoittama perustuslakikontrolli laajentunut uusille oikeudenaloille? Lisäksi se erittelee näiden muutosten taustasyitä. Tutkielman aineisto koostuu oikeustieteellisestä kirjallisuudesta, artikkeleista sekä virallisläteistä. Tutkielman empiiriseen tarkasteluun keskeisin lähdeaineistona käytetään eduskunnan valtiopäiväasiakirjoja. Niistä on tilastoitu perustuslakivaliokunnan antamien lausuntojen määrä, valiokunnat, joille lausunnot on annettu sekä eduskunnassa käsiteltyjen hallituksen esitysten lukumäärä. Vaalikausittaisen tarkastelun tulokset osoittavat selkeää kasvua siinä, kuinka paljon perustuslakivaliokunta on antanut lausuntoja suhteessa annettuihin hallituksen esityksiin. Vaalikaudelta 1991-1994 vaalikaudelle 1995-1998 kasvua perustuslakivaliokunnan lausuntojen suhteellisessa osuudessa on noin 4,5 prosenttiyksikköä. Vaalikaudelle 1999-2002 kasvu oli vielä noin 3,5 prosenttiyksikköä. Tarkastelujakson huippuarvo 17,33 % on vaalikaudelta 2003-2006. Se on lähes kaksi kertaa suurempi osuus kuin tarkastelujakson ensimmäisellä vaalikaudella 1991-1994, jolloin perustuslakivaliokunta antoi lausuntonsa 8,84 %:sta hallituksen esityksistä. Aineistosta on selkeästi havaittavissa, että perustuslakivaliokunnan painoarvoa on kasvanut erityisesti perusoikeusuudistuksen, mutta myös perustuslakiuudistuksen jälkeen vaalikausilla 1995-1998 ja 1999-2003. Näitä seuraavilla vaalikausilla kasvu on taittunut ja pysähtynyt. Tämä tukee kirjallisuudesta ja aiemmasta tutkimuksesta esitettyä. Perustuslakivaliokunnan painoarvo lainsäädäntötyössä on kasvanut ja eduskunnan lainsäädäntötyö on valtiosääntöoikeudellistunut. Perustuslakivaliokunnan kasvaneen roolin vaikutus on näkynyt erilaisena eri oikeudenaloilla. Perustuslakivaliokunnan lausuntojen määrä eri valiokunnille on joko pysynyt ennallaan tai kasvanut. Erityisesti kasvu on näkynyt hallintovaliokunnassa, lakivaliokunnassa, liikennevaliokunnassa, sivistysvaliokunnassa ja ympäristövaliokunnassa. Perusoikeusuudistus tai perustuslakiuudistus eivät ole varsinaisesti levittäneet perustuslakikontrollia uusille oikeudenaloille, sillä käytännössä jokaisesta mietintövaliokunnasta on lähetetty hallituksen esityksiä perustuslakivaliokunnan arvioitavaksi jo ennen näitä uudistuksia. Sen sijaan perustuslainmukaisuuden arvioinnille alistettavien hallituksen esitysten määrä on kasvanut ja tämä kasvu on keskittynyt erityisesti niille oikeudenaloille, joilla on vahva perusoikeusliitännäisyys. Kokoavana johtopäätöksenä todetaan, että perustuslakivaliokunnan arvostus ja eri poliittisten suuntausten sitä kohtaan kokema luottamus on historian saatossa vaihdellut. Tämä on näyttäytynyt eri aikana erilaisina ja eri suunnilta tulevina pyrkimyksinä vahvistaa tai heikentää valiokunnan roolia lainsäädäntöprosessissa. Yhteiskunnassamme vallitsee kuitenkin verrattain laaja konsensus siitä, että nykymuotoinen lakien perustuslainmukaisuuden valvontajärjestelmämme on mielekäs
Rahoitusvakausviraston perustamishistoria sekä kriisinratkaisulainsäädännön kehitys 1990-luvulta alkaen

Juusti, Jussi (2017)

Pankkikriisi 1990–luvun alussa sekä finanssikriisi 2000–luvun lopussa johtivat pankkikriisejä koskevan lainsäädännön sekä pankkialaa valvovaa viranomaista koskevan sääntelyn muutokseen. Jo vuodesta 1970 alkaen toiminut pankkitarkastusvirasto siirrettiin Suomen Pankin alaisuuteen ja siitä tuli Rahoitustarkastus. Rahoitustarkastus jatkoi pankkitarkastusviraston tehtäviä, mutta pankkikriisin seurauksena valvontaa kohdistettiin enemmän kriisien ehkäisemiseen kuin jälkikäteen tehtäviin toimenpiteisiin. Merkittävä lainsäädännöllinen uudistus tapahtui kuitenkin vasta kesällä 2003, jolloin astui voimaan uudistettu laki rahoitustarkastuksesta. Vuonna 2009 Vakuusvalvontaviraston ja Rahoitustarkastuksen toiminnot yhdistettiin, minkä seurauksena syntyi Finanssivalvonta. Finanssivalvonta jatkoi Rahoitustarkastuksen toimintaa. Finanssikriisi 2000-luvun loppupuolella pakotti jälleen aloittamaan toimet lainsäädännön uudistamiseksi. Osana EU:n yhteisen kriisinratkaisusääntelyn kehittymistä, pankkivalvonnan rinnalle rakennettiin EU:n yhteinen kriisinratkaisumekanismi, jonka kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen tehtäviä on Suomessa vuodesta 2015 alkaen hoitanut Rahoitusvakausvirasto. Viraston tehtäviin kuuluu luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten kriisinratkaisun suunnittelu sekä päätösvalta kriisitilanteissa että vastuu talletussuojajärjestelmän ylläpidosta. Tutkielmassa on tutkittu sitä, mitkä syyt ovat olleet erillisen kriisinratkaisuviranomaisen perustamisen taustalla, miten pankki- ja finanssikriisit ovat vaikuttaneet lainsäädännön kehitykseen sekä mitkä tahot ovat olleet muutoksen taustalla. Tutkimuskohteena olevan muutoksen ajallisen läheisyyden johdosta tutkimuksen voidaan katsoa olevan nykyoikeushistorian tutkimusta. Nykyoikeushistorian tutkimuksessa asetetaan hiljattain tapahtuneita muutoksia niiden yhteiskunnalliseen kontekstiinsa. Nykyhistorian tutkimus voidaan nähdä myös oman ajan oikeudellisen muutoksen analyysinä, jossa muutosta selitetään historiallisten lähteiden avulla. Tutkimuksen yhtenä osa-alueena on tutkia sitä, kuinka tehokkaasti kriisinratkaisu pankkitoimialalla on järjestetty ja onko vastuu kriisien kustannusten hoitamisesta riittävällä tavalla allokoitu oikealle taholle. Tutkimussuuntausta, jossa oikeushistoriallisessa tutkimuksessa hyödynnetään myös taloustieteen argumentaatiota, kutsutaan oikeustaloushistoriaksi. Tutkimus sisältää lisäksi myös oikeusvertailevan ulottuvuuden. Oikeusvertailun sekä historiantutkimuksen yhdistämisellä voidaan purkaa niitä epävarmuuksia, jotka ovat peräisin vain toisesta näkökulmasta tehdystä tutkimuksesta. Historiantutkimuksella voidaan löytää syitä lainsäädännön kehittymiselle, mutta vasta eri aikojen oikeuskulttuurien vertailulla voidaan löytää oikea konteksti, johon kehitys tulee asettaa. Toisaalta oikeusvertailu ilman historian tuntemusta johtaa kulttuurillisten erojen kuvailemiseen ja havainnointiin ilman eroja selittävää tekijää. Tutkielmassa on käytetty tutkimuslähteinä pääsääntöisesti hallituksen esityksiä sekä aikaisempaa oikeustieteellistä sekä taloustieteellistä tutkimusta. Tutkimuksen johtopäätöksinä voidaan todeta, että tarve tehostaa pankkivalvontaa ja allokoida vastuuta kriisinratkaisusta riskien ottajille moraalikadon torjumiseksi on kriisien jälkeen ollut merkittävä. Muutoksen on pannut vireille kriiseissä hävinneet osapuolet, eli valtiovarainministeriöt sekä keskuspankit. Kriisien juurisyiksi on tunnistettu se, että toimialalla toimivilla pankeilla on ollut mahdollisuus ottaa vapaasti liian suuria riskejä sekä markkinoiden nopea monimutkaistuminen. Kriisinratkaisulainsäädäntökehikko muuttui perustetun EU:n yhteisen kriisinratkaisumekanismin myötä kansainvälisemmäksi sekä siirsi valvonnan painopisteen kriisien hoidosta niiden ennaltaehkäisyyn. Myös valtion viimekäden vastuusta luovuttiin, vaikka tutkimuksessa esitetyin perusteluin voidaan kuitenkin epäillä, että kriisinratkaisurahasto sekä sijoittajavastuu eivät välttämättä ole riittävällä tasolla tulevaisuuden kriiseissä. Lainsäädäntötyössä kriisinratkaisutavaksi on valittu pankkitoimialan vahvan edustuksen johdosta toimialan kannalta edullisimmat kriisinratkaisumekanismit, eikä pankkien vakavaraisuuden parantamiseen tähtääviä mekanismeja.
Raiskaussääntelyn muutokset 1960-luvulta nykypäivään

Cederberg, Nina (2020)

Tässä työssä tutkitaan rikoslain raiskausta koskevan säännöksen tunnusmerkistöä oikeushistoriallisesta näkökulmasta. Voimassaoleva raiskauksen tunnusmerkistö edellyttää, että teossa on käsillä väkivalta tai sen uhka tai, että tekijä käyttää hyväkseen uhrin puolustuskyvyttömyyttä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miksi tällaiseen tunnusmerkistöön on päädytty ja mitkä tekijät tunnusmerkitön muotoutumiseen ovat vaikuttaneet. Kesällä 2019 eduskunnalle annettiin kansalaisaloite, jossa tunnusmerkistöön ehdotettiin lisättäväksi myös uhrin suostumuksen puuttuminen. Vastaava lakimuutos toteutettiin Ruotsissa kesällä 2018. Lähteenä tutkielmassa on käytetty pääasiassa lainvalmistelumateriaalia sekä aihetta käsittelevää oikeuskirjallisuutta. Tutkielmasta käy ilmi, että alun perin raiskaus on ollut miehen omistusoikeuteen kohdistuva loukkaus. Vuoden 1889 rikoslaki lähti siitä, että seksuaalinen kanssakäyminen oli sallittua vain avioliitossa. Avioliiton sisällä raiskausta ei voinut tapahtua, koska naisen katsottiin olevan miehen omaisuutta. Kyseisen lain seksuaalirikoksia koskevan luvun (joka tuolloin oli vielä nimetty siveellisyysrikoksiksi) uudistaminen aloitettiin 1960-luvulla, mutta edelleen avioliiton sisällä tapahtuvat teot jätettiin raiskauspykälän soveltamisalan ulkopuolelle. Raiskaussäännös ulotettiin avioliiton sisäisiin tekoihin vasta vuonna 1994 kansainvälisten ihmisoikeussopimusten asettamien muutospaineiden johdosta. Vuonna 1999 rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä säännös kirjoitettiin sukupuolineutraaliksi ja seksiin pakottaminen jaettiin neljään lainkohtaan: raiskaus (RL 20:1), törkeä raiskaus (RL 20:2), pakottaminen sukupuoliyhteyteen (RL 20:3) ja pakottaminen seksuaaliseen tekoon (RL 20:4). Seksuaalinen itsemääräämisoikeus nousi seksuaalirikoslainsäädännön tärkeimmäksi suojeluintressiksi 1990-luvulla. Vuonna 2011 sukupuoliyhteyteen pakottamista koskeva pykälä säädettiin raiskaussäännöksen kolmanneksi momentiksi. Samana vuonna Suomi ratifioi naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehdyn Euroopan Neuvoston yleissopimuksen eli niin sanotun Istanbulin sopimuksen. Istanbulin sopimuksen johdosta on Suomessa kahteen otteeseen arvioitu sitä, tulisiko suostumuksen puuttuminen ottaa osaksi raiskaussäännöksen tunnusmerkistöä. Lainvalmisteluaineistoista ilmenee, että lainsäätäjä on useissa raiskaussäännöstä koskeneissa uudistuksissa ottanut mallia Ruotsista. Myös ratkaisua olla ottamatta puuttuvaa suostumusta osaksi raiskauksen tunnusmerkistöä on tähän asti perusteltu lähinnä niillä näkökohdilla, joilla Ruotsissa samaa ratkaisua perusteltiin vuonna 2010. Koska Ruotsissa kuitenkin päädyttiin asian uudelleenarvioinnin myötä päinvastaiseen ratkaisuun vuonna 2018, antaisi se aihetta asian uudelleenarviointiin myös Suomessa.
"Rikoksentekijä on tuomittava vankeuteen elinkaudeksi" : Elinkautinen vankeusrangaistus suomalaisessa seuraamusjärjestelmässä

Saarvio, Inka (2017)

Elinkautinen vankeusrangaistus on seuraamusjärjestelmämme ankarin rangaistus. Se kohdistetaan rikoksentekijöihin, jotka ovat syyllistyneet moraalisesti kaikkein moitittavimpina pidettyihin rikoksiin. Elinkautisvankeus kehittyi kuolemanrangaistuksen humaanimmaksi vaihtoehdoksi vaarallisten rikoksentekijöiden eristämiseksi. Nykyään elinkautisella on käytännön merkitystä törkeistä henkirikoksista eli murhista tuomittavana rangaistuksena. Tutkielmassa tarkastellaan elinkautisen vankeusrangaistuksen kehitystä osana suomalaista rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää. Kronologisesti etenevä kartoitus alkaa yhä voimassa olevan rikoslakimme säätämiseen vuonna 1889 johtaneista vaiheista ja syventyy lopulta tuoreimpiin uudistuksiin. Lainsäädännön muutoksia erityisesti lainvalmisteluaineiston valossa kartoittamalla piirtyy kuva kriminaalipoliittisten linjausten kehityksestä. Tutkielman lähtökohtana on elinkautisvankien määrässä 1970-luvulta lähtien havaittavissa oleva merkittävä kasvu. Elinkautisvankien määrä Suomessa oli yhdeksänkertaistunut vuoteen 2014 mennessä. Tutkielmassa esitetään tilastotiedoista todettavissa oleva noususuhdanne ja eritellään sitä selittäviä oikeudellisia tekijöitä. Lainsäädännön tuoreista muutoksista keskeiseksi nousee syyntakeisuussääntelyn muutos, jonka myötä myös alentuneesti syyntakeiset rikoksentekijät on vuoden 2004 alusta ollut mahdollista tuomita täyteen rangaistukseen. Käytännön tasolla havaittavissa on jo tätä ennen ollut myös syyntakeisuusarviointien tiukentuminen, jonka johdosta yhä harvempi tuomitaan lievennettyyn eli törkeiden henkirikosten osalta määräaikaiseen rangaistukseen. Elinkautinen poikkeaa luonteeltaan muista seuraamusjärjestelmämme vapausrangaistuksista, koska se on kestoltaan epämääräinen. Epämääräisen seuraamuksen oikeutuksesta on etenkin 1990-luvulta lähtien käyty kriittistä keskustelua ihmisoikeussopimusten velvoitteiden valossa. Lainsäädäntömme ei edellytä elinkautisvangin vapauttamista. Erityisestävyyden ja yhteiskuntaturvallisuuden tavoitteiden näkökulmasta epämääräisyyden etuna on se, että elinkautisvankia ei tarvitse vapauttaa ennen kuin tämän katsotaan olevan vaaraton. Vuodesta 2011 lähtien vapautettaville elinkautisvangeille on ollut tehtävä riskiarvio, jossa vangin riski syyllistyä uuteen väkivaltarikokseen on vapautusratkaisun pohjana. Vuodesta 1931 vuoteen 2006 elinkautisvankien vapauttaminen oli presidentin armahduksen varassa. Vuonna 2006 järjestelmässämme palattiin elinkautisvankien osalta säännönmukaiseen ehdonalaiseen vapauttamiseen, joka nyt asetettiin Helsingin hovioikeuden päätöksen varaan. Voimassa olevan sääntelyn mukaan elinkautisvanki voidaan vapauttaa aikaisintaan, kun rangaistuksesta on suoritettu 12 vuotta, tai rikoksen alle 21-vuotiaana tehneen kohdalla 10 vuotta. Käytännössä elinkautinen on kestänyt eri aikoina 10 vuodesta jopa 20 vuoteen. Keskimääräinen elinkautistuomio on pidentynyt 2000-luvulla. Elinkautisvangit voidaan ennen ehdonalaiseen päästämistä vapauttaa valvottuun koevapauteen. Menettely muodostaa asteittaisen vapauttamisen järjestelmän, jolla pyritään sopeuttamaan pitkäaikaisvanki osaksi yhteiskuntaa.
Rohingyat - kansanmurha 2000-luvulla?

Pohls, Sofia (2019)

Tämä Pro Gradu -tutkielma käsittelee rohingyojen historiaa sekä vähemmistöoikeuksien kehittymistä rinnakkain. Työn tarkoituksena on vastata kolmeen kysymykseen. Selvitän, miksi rohingyoja on syrjitty järjestelmällisesti. Lisäksi tutkin, onko vähemmistöoikeuksien kehittymisellä ollut jonkinlaista merkitystä rohingyojen historiassa ja nykypäivässä. Tämän jälkeen selvitän, kohtaako rohingyojen historia vähemmistöoikeuksien historian ja mikä muodostaa ja synnyttää vähemmistöoikeuksia sekä miten vähemmistöoikeuksien olemassaolo saa oikeutuksensa. Kysymyksenasettelu ja rakenne määrittelevät tutkielman metodin. Lähestymistapa on oikeushistoriallinen. Tutkin ja selitän rohingya-kansan historiaa ja muutosta peilaten sitä vähemmistöoikeuksien kehitykseen. Lähdeaineistona ovat lähinnä englanninkieliset akateemiset artikkelit sekä vähemmistöoikeuksia käsittelevät kansainväliset teokset. Nykypäivää lähestyttäessä olen turvautunut sanomalehtiartikkeleihin tutkimuksen puuttuessa. Rohingyojen systemaattinen syrjintä on monen asian summa, mutta merkittävimpinä tekijöinä taustalta löytyy brittien siirtomaapolitiikka ja sen laukaisema uskonnollisen nationalismin nousu, buddhalaisuuden vahva asema ja sen kytkeytyminen politiikkaan, Myanmarin autokraattinen hallinto ja sen syrjivä politiikka, ratkaisemattomat konfliktit Rakhinen alueella sekä taloudelliset intressit Rakhinessa. Lisäksi syrjintää on vauhdittanut faktatiedon, tutkimuksen ja kriittisen median puute sekä sosiaalisen median, erityisesti Facebookin, nousu. Vähemmistöoikeuksien kehityksellä ei vaikuta olleen merkittävää vaikutusta rohingyojen kohteluun. Kansainvälinen vähemmistöoikeusnormisto on ottanut askelia vähemmistöjen suojelun osalta ja instrumentit ovat kehittyneet, mutta rohingyoihin tämä kehitys ei näytä juuri ulottuneen. Tutkielmassani on kyseessä law in books, law in action -teoria, joka sopii rohingyojen tilanteeseen hyvin; vaikka jokin oikeudellinen doktriini on kirjattu oikeudelliseen instrumenttiin, se ei välttämättä toteudu tosielämässä. Vähemmistöoikeuksilla vaikuttaa olevan merkitystä vain, jos ne muuttuvat käytökseksi, ne tunnetaan ja niihin luotetaan. Vähemmistöoikeuksien vaikuttavuuden arvioinnissa tulee ottaa huomioon käytännön ja säännöksen suhde, mahdollisuus vedota oikeusnormeihin, valtion yleinen demokratiakehitys, toimijoiden monet intressit ja niiden suhde oikeuksiin sekä rikkomustapauksissa vastuuseensaattamisjärjestelmät ja niiden toimivuus.
Rooman valtastruktuurin kehitys esiklassisella ja klassisella kaudella sekä sen vaikutus oikeudellisiin toimijoihin

Ojala, Jukka (2015)

Tutkimus on oikeushistorian pro gradu -työ, joka käsittelee Rooman valtakunnan valtastruktuurin muutosta siirryttäessä tasavallasta itsevaltiuteen ja muutoksen vaikutusta oikeudellisiin toimijoihin. Ajallisesti tarkastelu keskittyy aikaan toisesta puunilaissodasta prinsipaattikauden loppuun, eli noin vuodesta 218 eKr vuoteen 284 jKr. Ajanjakso kattaa roomalaisen oikeuden esiklassisen ja klassisen kauden. Tasavaltaista valtastruktuuria kuvatessa on aiheellista viitata myös varhaisempiin aikoihin. Tutkimuksessa tarkastellaan tasavallan rapautumiseen ja sortumiseen johtaneita syitä sekä itsevaltiuteen siirtymisestä aiheutuneita muutoksia oikeudellisissa toimijoissa. Toisen puunilaissodan jälkeen Rooman valtakunta oli muutostilassa, ja sekä sosiaalinen että taloudellinen rakenne kokivat muutoksia. Samaan aikaan Rooma oli kasvanut myös alueellisesti. Valtaa pitäneen yläluokan yhtenäisyys alkoi heikentyä ja senaattiin muodostui kilpailevia ryhmiä. Kiistanalaisiksi nousivat varsinkin kansalaisuuden laajentamiseen ja maareformeihin liittyneet seikat. Kamppailut vallasta muodostuivat verisiksi puhdistuksiksi, myöhemmin myös sisällissodiksi. Sisällissotien jälkeen Rooma siirtyi itsevaltiuteen. Tämän kehityksen myötä Augustus nousi tosiasiallisesti itsevaltiaaksi ja omaksui laajat valtuudet. Hän ei kuitenkaan muodollisesti ollut itsevaltias, vaan hänen valtansa nojasi sekä virallisiin tehtäviin että hänen omaan epäviralliseen vaikutusvaltaansa ja sotavoimien hallintaan. Myös häntä seuranneet varhaiset keisarit nojasivat pitkälti samoihin perusteisiin, mutta keisarin asema vahvistui prinsipaattikauden aikana ja keisarien toimissa on nähtävissä pyrkimys oman valtansa vakiinnuttamiseen sekä vahvistamiseen. Keisarinvallan myötä vanhat tasavaltaiset oikeuslähteet alkoivat korvautua uusilla keisarillisilla lainsäädäntöinstrumenteilla ja vanhat lainsäädäntöelimet, eli senaatti, virkamiehet ja kansankokoukset menettivät hiljalleen merkityksensä. Niiden rinnalle nousi uusi keisarillinen hallintokoneisto ammattivirkamiehineen. Rikosoikeuden ala kasvoi keisarikaudella ja yksityisoikeudellisia asioita varten syntyi uusi oikeudenkäyntimenettely. Nämä liittyivät osittain myös toisiinsa, sillä uutta oikeudenkäyntimenettelyä käytettiin soveltuvin osin myös rikosoikeuden piirissä. Myös juristiprofession sekä oikeustieteen merkitys kasvoi ja oikeustieteellisen koulutuksen tarjonta lisääntyi.
Sääntelyn selkeyttämistä vai kontrollin lisäämistä? : Oikeushistoriallinen tutkimus ilmoitusvelvollisuutta koskevista lastensuojelulain muutoksista vuosina 2007 ja 2010

Gao, Julia (2018)

Lastensuojelulaki uudistettiin kokonaisuudessaan vuonna 2007 ja kokonaisuudistuksen yhteydessä muutettiin muun muassa ilmoitusvelvollisuutta koskevaa säännöstä. Aiemmin voimassa olleen lastensuojelulain (683/1983) 40 §:n sanamuodon mukaan lastensuojeluilmoitus oli tehtävä lapsesta, joka oli ilmeisessä lastensuojelun tarpeessa. Vuonna 2008 voimaantulleen lastensuojelulain (417/2007) 25 §:ssä ilmeisyysvaatimus on korvattu edellytyksellä mahdollisesta lastensuojelun tarpeen selvittämisestä. Helsingissä tehtiin vuonna 2017 yhteensä 16311 lastensuojeluilmoitusta. Niistä peräti 91 prosenttia koski tapauksia, joissa lastensuojelun tarvetta ei ollut. Ilmoituksista alle viidennes oli yksityisten tahojen tekemiä, joten pääosin kyse oli viranomaistoiminnasta. Aiheettomia ilmoituksia tehdään siis hätkähdyttävän paljon, mikä on ongelmallista yksityiselämän suojan näkökulmasta. Tutkielmassani pyrin selvittämään, miksi ilmoitusvelvollisuutta koskevaa säännöstä muutettiin vuonna 2007 ja miksi lastensuojelulakiin lisättiin 25 a § vuonna 2010. Pohdin myös, miksi valtaosa lastensuojeluilmoituksista on aiheettomia. Sekä eduskunnan oikeusasiamies että perustuslakivaliokunta perustelivat ilmoitusvelvollisuutta koskevaa säännösmuutosta sääntelyn selkeyttämisellä. Lain esitöissä viitataan eduskunnan oikeusasiamiehen erilliskertomukseen todettaessa, että vaatimus ilmeisestä lastensuojelun tarpeesta oli aiheuttanut epäselvyyttä sen suhteen, milloin työntekijä oli velvollinen tekemään lastensuojeluilmoituksen. Uudessa säännöksessä tämä velvollisuus olisi siis pitänyt määritellä korostuneen täsmällisesti ja selkeästi. Sen sijaan toimittiin aivan päinvastoin, sillä mahdollinen lastensuojelun tarpeen selvittäminen on kielelliseltä ilmaisultaan hyvin avoin. Sääntelyn tavoitteiden ja käytännön toteutuksen välillä on siis havaittavissa olennainen ristiriita, mikä herättää kysymyksen siitä, oliko sääntelyn selkeyttämisessä kyse aidosta ja todellisesta tavoitteesta vai käytettiinkö sitä ainoastaan justifioivana perusteena, jotta muutoshanke saatiin toteutettua ilman poliittista vastustusta. Vaikutelmaa virallisten perusteiden oikeuttavasta luonteesta vahvistaa perusoikeuksien välisen punninnan sivuuttaminen lastensuojelulain valmistelussa. Lain esitöissä ei myöskään oteta kantaa siihen, millä perusteilla sääntely täyttää täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksen tai suhteellisuusvaatimuksen, vaikka kyse on merkittävästä perusoikeuden rajoituksesta, joka on säädöstekstissä ilmaistu erittäin epätäsmällisesti. Koska perusoikeusuudistuksen merkitystä korostetaan kokonaisuudistuksen yleisenä tavoitteena, perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten suuren painoarvon tulisi näkyä selvästi sekä säännösten sisällöissä että niiden perusteluissa. Myös perusoikeuksien välinen punninta olisi pitänyt toteuttaa erityisen huolellisesti ja perusteellisesti. Näin ei kuitenkaan toimittu. Vuonna 2010 lastensuojelulakiin lisätyn 25 a §:n nojalla ilmoitusvelvollinen taho voi täyttää lakisääteisen velvollisuutensa lastensuojeluilmoituksen tekemisestä myös vaihtoehtoisella menettelytavalla. Säännöksen mukainen yhteydenotto edellyttää lapsen tai vanhemman suostumusta, joten pykälän oikeudellinen merkitys jää hämäräksi. Yhteistyö viranomaistahon kanssa on tarpeetonta, koska 12 vuotta täyttänyt lapsi tai hänen vanhempansa voi itse tehdä hakemuksen halutessaan hakeutua lastensuojelun asiakkaaksi. Aiemmin tehtyjen opinnäytetöiden perusteella aiheettomien ilmoitusten suurta määrää selittänee joiltain osin se seikka, että vaikka lastensuojelulaki mahdollistaa tapauskohtaisen harkinnan, viranomaisten ilmoituskäytäntö voi olla hyvinkin rutiininomainen. Toisaalta subjektiivisen harkinnan merkitys saattaa korostua liikaakin, sillä tosiasiallisessa hallintotoiminnassa huolen käsite näyttää korvanneen lakisääteisen ilmauksen mahdollisesta lastensuojelun tarpeen selvittämisestä. Myös viranomaisten ohjeistuksessa on havaittavissa yllättäviä linjauksia.
Siviiliprosessin vaihtoehtoisten menettelyiden kehittyminen

Tolvanen, Henna (2018)

Tutkielmassa taustoitetaan siviiliprosessin vaihtoehtoisten menettelyiden kehittymistä alkaen 1960-luvun Yhdysvalloissa. Tutkielmassa käydään läpi sitä yhteiskunnallista kontekstia, jossa siviiliprosessin vaihtoehtoiset menettelyt lähtivät kehittymään. Työssa taustoitetaan modernia oikeutta sekä refleksiivistä oikeutta. Työssä tarkastellaan Critical Legal Studies -liikettä sekä Access to Justice -liikettä, ja sitä, mitä uutta nämä liikkeet toivat oikeusjärjestelmään siviiliprosessin vaihtoehtoisten menettelyiden osalta. Tutkielmassa tarkastellaan vaihoehtoisten menettelyiden siirtymistä transplantteina, oikeudellisina siirrännäisinä, oikeusjärjestelmästä ja oikeuskulttuurista toiseen. Työssä tarkastellaan ensisijaisesti sovittelua, mutta myös muita vaihtoehtoisia riidanratkaisumenetelmiä sivutaan. Tutkimusmetodina on oikeushistorian tutkimus, jonka tarkoituksena on analysoida oikeuden muutosta. Tutkielmassa vertaillaan myös menettelyiden kehittymistä ensisijaisesti Yhdysvaltain sekä Suomen välillä, mutta osittain tarkastellaan vertailevasti myös Suomen tilannetta verrattuna Ruotsiin ja käsitellään yleisellä tasolla laajemmin Euroopan unionin tilannetta. Tutkielma koostuu kuudesta luvusta. Ensimmäisessä luvussa, johdannossa, esitellään tutkimuskysymys sekä metodi, sekä taustoitetaan aihetta. Tutkielman toinen luku esittelee modernia oikeutta ja sitä, millaiseksi miellämme oikeuden nykypäivänä. Kolmannessa luvussa esitellään Critical Legal Studies -liike sekä keskustellaan Access to Justice -ilmiöstä, eli tarkastellaan oikeuden saavutettavuutta ja oikeuteen pääsyä ja sitä, millaisena se on koettu 1960-luvun Yhdysvalloissa, jolloin siviiliprosessin vaihtoehtoiset menettelyt lähtivät kehittymään. Neljännessä luvussa tarkastellaan siviiliprosessin vaihtoehtoisia menettelyitä sekä tarkemmin niiden kehittymistä. Työssä tarkastellaan pääosin sovittelua, mutta myös ,muita vaihtoehtoisia menettelyitä siinä määrin, kuin se kokonaisuuden kannalta on tärkeää. Tutkielman viidennessä luvussa keskustellaan oikeudellisista siirrännäisistä, transplanteista, yleisemmällä tasolla, sekä pohditaan sitä, kuinka siviiliprosessin vaihtoehtoiset menettelyt ovat siirtyneet Yhdysvalloista Eurooppaan ja ennen kaikkea Suomeen oikeudellisina siirrännäisinä. Lisäksi esitellään Kaarlo Tuorin teoria oikeuden kerrostuneisuudesta sekä peilataan sitä siirrännäisiin. Viimeisessä, kuudennessa luvussa, tarkastellaan tutkimustuloksia sekä pohditaan siviiliprosessin vaihtoehtoisten menettelyiden tulevaisuutta.
Sopimusvapaus autonomian ajalta nykypäivään

Nousiainen, Henri (2018)

Suomi on historiansa aikana ollut enemmän jonkun muun valtion alaisuudessa kuin itsenäisenä ja tällä on ollut merkittävät vaikutukset yhteiskunnalliseen kehitykseen. Suomen valtio onkin käynyt läpi melkoisen matkan vuoden 1809 autonomian jälkeisestä ”valtiopäivättömästä ajasta”. Aleksanteri II:n aloittama liberalistinen liike toi Suomeen paljon erilaisia vapauksia lainsäädännön muodossa. Suomen itsenäistyttyä 1917 oli yhteiskunta ajautunut voimakkaaseen kahtiajakoon, joka johti sisällissotaan nuoressa tasavallassa. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut merkittävällä tavalla 1800-luvun autonomiasta nykyiseen yhteiskuntamuotoon, jota hyvinvointivaltioksikin kutsutaan. Yhteiskunnallinen arvopohja on kokenut myös muutoksen tänä aikana ja sillä on ollut vaikutuksena myös sopimusoikeuteen. Suomalainen oikeus onkin tietyllä tavalla ollut aina melkoisessa ristipaineessa, kun omalta osaltaan vaikutteita on suomalaisessa oikeustieteessä haettu vahvasti saksalaisesta oikeudesta, mutta toisaalta vaikutteita on myös haettu ennen kaikkea pohjoismaisesta oikeusperinteestä. Suomessa on totutusti tehty samoja uudistuksia ja lainsäädäntöhankkeita kuin Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa, mutta hieman myöhemmin. Monia lakeja ja tapoja onkin adoptoitu melko suoraan suomalaiseen oikeusjärjestelmään. Syynä tähän yhteiskunnallisten ja oikeudellisten rakenteiden omaksumiseen etenkin Ruotsista voidaan nähdä yhteiskunnallisten olojen samankaltaisuus. Suomalaiset ja ruotsalaiset ovat hyvin samankaltaisia kansoja niin perinteiden kuin valta- ja sosiaalisten rakenteiden osalta. Tutkielmassa tarkoituksena on ollut tutkia sopimusvapauden, ja tarkemmin vielä sopimusten sisältövapauden muutosta autonomian ajalta nykypäivään. Miten sopimusvapaus on muuttunut ja mitkä syyt ovat olleet muutoksen taustalla. Tutkimuksen lopussa pyritään myös löytämään mahdollisia tulevaisuuden muutossuuntia. Tutkimuksessa metodologinen painopiste on oikeushistoriassa, eli oikeudellisten muutosten analyysissä. Tutkimuksessa pyritään siis kontekstualisoimaan sopimusvapauden muutosta osana yhteiskunnallista muutosprosessia alkaen 1800-luvun liberalisaatioprosessista ja päättyen nykypäivän eurooppalaiseen viitekehykseen. Tutkimuskohteena oleva muutos on aikaväliltään pitkä, joten tutkimuksessa pyritään yleisemmän tason linjojen ja syiden löytämiseen. Tutkimuksessa käytetään useampia eri lakeja osoittamaan lainsäädännöllistä muutosta sopimusvapauden sääntelyssä. Tarkastelun alla ovat laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista 228/1929, vakuutussopimuslaki 132/1933, kuluttajansuojalaki 38/1978, laki elinkeinonharjoittajien välisten sopimusehtojen sääntelystä 39/1993 sekä näiden muutoksista soveltuvin osin. Tutkimuksen johtopäätöksinä voidaan sanoa olevan sopimusvapauden osalta sen laajentamispyrkimykset 1800-luvulla, jonka jälkeen 1900-luvulla muutokset olivat käytännössä ainoastaan sopimusvapautta rajoittavaan suuntaan. Toisin sanoen univeraalista sopimusoikeuden lähtökohdasta, eli sopimusvapauden periaatteesta on siirrytty kauemmas kohti säännellympää sopimusoikeutta. Syinä näille rajoituksille nähtiin tarve suojata heikompia osapuolia suhteessa vahvempiin sopimustoimijoihin, eli useimmiten kyse on kuluttajien ja elinkeinonharjoittajien välisistä sopimussuhteista. Kuitenkin myös elinkeinonharjoittajien välisessä toiminnassa on ollut huomattavissa merkittävää resurssien epätasapainoa, kun suuryritykset ovat kasvaneet globaalissa markkinassa entistä suuremmiksi. Sopimusvapauteen onkin tullut aiemman liberaalin perusnäkemyksen rinnalle ja joidenkin mielestä jopa ohitse, sosiaaliset arvot osana sopimustoimintaa. Onkin esitetty jopa kohtuusperiaatteen nostamista sopimusvapauden periaatteen ylittäväksi oikeusperiaatteeksi sopimusoikeudessa. Nykyaikainen teknologinen kehitys luo uusia haasteita ja muutospaineita sopimusoikeudelle. Ollaankin mielenkiintoisten aikojen äärellä, sillä emme vielä tiedä minkälaiseksi tulevaisuuden sopimustoiminta uusien teknologioiden myötä muodostuu ja aiheuttaako se vaikutuksia sopimusvapauteen. Näkemys kuitenkin on, ettei heikomman suojaa olla ryhtymässä yleisellä tasolla tästä purkamaan.
Sotilaspoliisi - sotilas vai poliisi? : oikeushistoriallinen tutkimus Puolustusvoimien roolista yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisessä itsenäisessä Suomessa

Laitinen, Matilda (2020)

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Puolustusvoimien roolia yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisessä Suomen itsenäisyyden aikana. Tarkastelun keskiössä ovat muutokset lainsäädännössä, jolla on määritelty Puolustusvoimien toimivaltaa järjestyksenpitäjänä erityisesti suhteessa poliisiin. Koska Puolustusvoimien sisällä vaikuttaa erityisesti järjestyksenpitoon koulutettuja henkilöitä, sotilaspoliiseja, heidän roolinsa nostetaan tutkimuksessa korostetusti esiin. Tutkimuksen lähestymistapa on kontekstuaalinen oikeushistoria. Oikeuden kontekstualisointi tapahtuu tässä tutkimuksessa suhteuttamalla oikeudellisissa ilmiöissä tapahtuneita muutoksia historiaan, yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja politiikkaan. Tavoitteena on muutosten analysointi ja selittäminen, ja sitä kautta ymmärryksen lisääminen Puolustusvoimien roolista osana turvallisuushallintoa. Lähteinä tutkimuksessa on käytetty kirjallisuuden ohella laajasti lainvalmisteluasiakirjoja ja muuta virallisaineistoa, sekä yhteiskunnallista kontekstia rakentavia muita lähteitä, kuten uutisia. Itsenäisen Suomen asevoimat rakentuivat suojeluskuntajärjestön pohjalta, mutta sisällissodan jälkeen organisaatiot erkaantuivat. Niiden ongelmallinen suhde toisiinsa ja poliisiin tiivistyi Mäntsälän kapinassa 1932, ja jatkui epäselvänä sinänsä selkeästä lainsäädännöstä huolimatta kunnes suojeluskunnat jatkosodan päätyttyä lakkautettiin. Sotien jälkeen pitkälle 1950-lukua Puolustusvoimat olivat useaan kertaan ainakin valmiudessa sisäisen järjestyksen varmistamiseksi, ja tutkimuksessa on avattu näitä tapahtumia. Sotien jälkeen alkanut yhteiskunnan demokratisoituminen vaikutti myös Puolustusvoimiin. Aikaisemmin asetuksentasoisia ja epätarkkoja säännöksiä täsmennettiin ja nostettiin lain tasolle; Puolustusvoimien organisaatiosta säänneltiin ensimmäistä kertaa kattavasti lailla puolustusvoimista vuonna 1974, virka-avusta lailla puolustusvoimien virka-avusta poliisille 1980, ja Puolustusvoimien poliisitehtävistä lailla poliisin tehtävien suorittamisesta puolustusvoimissa 1995. Turvallisuusympäristön monimutkaistuminen ja sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden limittyminen 1990-luvulle tultaessa herätti keskustelua Puolustusvoimien roolista yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Lainsäädäntöä tarkastelemalla vaikuttaa yhtäältä siltä, että yleisen kontrollipolitiikan tiukentuminen on näkynyt myös Puolustusvoimien roolin lisääntymisenä yleisen järjestyksen ja turvallisuuden alueella 2000-luvulla, mutta samaan aikaan lainsäädännöstä on poistettu poliisitehtäviin viittaavat maininnat. Toisaalta toimivalta oikeusvaltiokehityksen myötä on kaventunut, kun sääntelystä on tullut tarkempaa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että suomalaiseen oikeuskulttuuriin kuuluva lähtökohta on tutkimuksen ajanjaksolla aina ollut se, etteivät sotilaat osallistu yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen, vaan se kuuluu siviiliviranomaisten hoidettavaksi. Tämä perusperiaate on kuitenkin historian saatossa saanut erilaisia merkityksiä. Samaan aikaan Puolustusvoimilla on aina tunnustettu olevan resursseja, joista voi olla hyötyä siviiliviranomaisille, ja virka-apu yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi on edelleen yhden Puolustusvoimien lakisääteisen tehtävän, muiden viranomaisten tukemisen, osa-alue. Haastavaksi Puolustusvoimien roolin ymmärtämisen tekee kuitenkin edelleen aiheeseen liittyvien termien, kuten virka-avun, viranomaisyhteistyön tai kokonaisturvallisuuden, epäselvyys.
Suojellaanko lasta vai yhteiskuntaa? : Oikeushistoriallinen tarkastelu lapsen asemasta lastensuojelussa

Pentti, Jaana (2015)

Tutkielman tarkoituksena on selvittää lapsen asemaa suomalaisessa lastensuojelussa ja erityisesti huostaanottoprosessissa 1800-luvulta nykypäivään. Kyseessä on oikeushistoriallinen tutkielma, jonka tarkoituksena on oikeudellisen muutoksen analyysi. Lapsen aseman kehittymistä on tutkielmassa seurattu osana hyvinvointivaltion kehitystä. Tutkielman johdanto-osassa esitellään tutkimuskysymys ja tutkimusmetodi sekä käsitellään hyvinvointivaltion kehittymisen taustateoriaa. Seuraavissa luvuissa tutkielma etenee kronologisesti. Tutkielman toinen luku käsittelee aikaa ennen vuoden 1936 lastensuojelulain säätämistä sekä lastensuojelulain säätämiseen johtanutta kehityskulkua sekä hyvinvointivaltion esivaiheena pidettävän huoltovaltion kehittymistä. Kolmannessa luvussa tarkastellaan lastensuojelun kehittymistä II Maailmansodan jälkeen Suomen suuren rakennemuutoksen ja hyvinvointivaltion kehittämisen aikaan sekä seurataan vuoden 1983 lastensuojelulain säätämiseen johtanutta kehitystä. Neljännessä luvussa seurataan sekä yhteiskunnan että lastensuojelun kehitystä 1980-luvun nousukaudesta 1990-luvun lamaan, hyvinvointivaltion jälkiekspansiiviseen aikaan ja vuoden 2007 lastensuojelulain säätämiseen. Viimeisessä luvussa tehdään yhteenveto lapsen asemassa tapahtuneesta muutoksesta ja etsitään sille syitä.
Suomen eläkejärjestelmän sopeuttaminen 1990-luvulla : Korporatismia, vaihtoehdottomuuspolitiikkaa ja orastavaa pitkän aikavälin kestävyysajattelua

Apter, Ted (2016)

Tutkielma on kontekstuaalinen oikeushistoriallinen analyysi 1990-luvun eläkepoliittisista sopeutustoimenpiteistä. Näkökulmana hyödynnetään oikeushistorian lisäksi oikeussosiologista diskurssianalyysiä sekä taloustieteellisiä apukeinoja. Tutkielmassa 1990-luvulla tehtyjä eläkepoliittisia sopeutumistoimenpiteitä tarkastellaan arvioiden rakenteellisia sekä poliittisia taustatekijöitä. Vuosien 1960–1990 välistä aikaa kutsuttiin yleisesti jakokauden politikan ajanjaksoksi, johon verrattuna 1990-luvun sopeutukset edustivat merkittävää paradigmamuutosta. Saavutettujen etuuksien parantamisesta siirryttiin tarkastelemaan, mitä olemassa olevia etuuksia voitaisiin sopeuttaa. Sopeutukset voidaan luokitella karkeasti kahteen kategoriaan. Pääministeri Ahon hallituksen aikana säädetyillä eläkepoliittisilla linjauksilla ei varsinaisesti leikattu etuuksia, vaan eläkejärjestelmää koskevat rahoitusongelmat lykättiin ratkaistavaksi tulevaisuuteen. Pääministeri Lipposen hallituksen kauden aikana sateenkaarihallitus antoi työmarkkinajärjestöille työrauhan neuvotella keskenään eläkesopeutuksista. Tuolloin aikaansaatiin jo varsin huomattavia säästöjä. Tosin suhteessa epäedulliseksi muuttuvaan väestörakenteeseen nekin olivat riittämättömiä. Palkansaajan eläkemaksu luotiin 1990-luvun alussa palkansaajakeskusjärjestöjen alkuun sitä vastustellessa. Menosopeutusvaikutusta sillä ei kuitenkaan ollut. Varhaiseläkkeiden alaikärajan nostaminen ei itsessään koko eläkejärjestelmän kannalta ollut siihen kohdistuvien paineiden takia ja niiden suhteellisen osuuden pienuuden kannalta koko järjestelmän menoihin verrattuna. Julkisen sektorin ylisuuriksi paisuneiden eläke-etuuksien heikentäminen työeläkejärjestelmän etuustasolle sitä vastoin aidosti tasapainotti eläkemenoja suhteessa rahoitukseen. Työeläkepalkan laskutavan sekä eläkeindeksin muutokset toivat nekin osaltaan säästöjä aikaisempaan verrattuna, joskin sovittuihin eläke-etuuksiin verrattuna nekin olivat riittämättömiä. Eläkepäätöksentekoa leimaa sen polkuriippuvuus ja sen keskeisten toimijoiden toimiminen toistensa erityisetuuksien myöntäjänä ja takaajana. Diskurssianalyysin perusteella päätöksentekoa leimaavana piirteenä on sen vaihtoehdottomuus. Eräs merkittävä uudistus olisi ollut Ruotsin laman jälkeisen eläkepoliittisten linjausten mukaisesti hyväksyä automaattinen vakauttaja osaksi eläkejärjestelmää. Toinen mahdollinen varsin merkittävästi eläkejärjestelmän kestävyyttä lisäävä toimenpide olisi ollut vanhuusiän alaikärajan korottaminen. Työeläkejärjestelmän luomisesta lähtien alaikärajana on ollut 65–vuotta ja päätöksentekijöiden tiedossa olleen väestön elinajanodotteen kasvun perusteella tämä olisi ollut eri ikäryhmiä tasavertaisesti kohteleva toimenpide. Suomessa sekä automaattisen vakauttajan käyttöönottoa ja vanhuuseläkkeen alaikärajan nostoa lykättiin kuitenkin 2000-luvulle. Työmarkkinaosapuolet institutionalisoivat asemiaan eläkepäätöksenteon vastuunkantajina suostuessaan eläke-etuuksia heikentäviin päätöksiin 1990-luvulla. Useimmat eläke-etuuksia koskevat sopeutustoimenpiteet hyväksyttiin tulopoliittisten sopimusten osana, mikä mahdollisti työmarkkinaosapuolille myönnytysten saamista osana erilaisia pakettiratkaisuja. Tehtyjen sopeutustoimenpiteiden osalta arvioidaan niiden taustasyitä, vaikutusta eläkejärjestelmän pitkän aikavälin kestävyyteen sekä vaihtoehtoisia politiikkaratkaisuja. Kansainvälistä vertailua tehdään lähinnä vertaillen tilastollisia seikkoja Länsi-Euroopan kansallisten eläkejärjestelmistä. Lopuksi epilogiosiossa arvioidaan tulevia kehitysnäkökulmia etenkin eri ikäryhmien sukupolvioikeudenmukaisuuden kannalta.
Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja post-conflict justice

Alaranta, Jussi (2017)

Tämän Pro Gradun tarkoituksena on tarkastella Suomessa vuosina 1945-1946 käytyä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä nk. post-conflict justice -käsitteen valossa. Taustoitan sitä, millaisia merkityksiä sotasyyllisyysoikeudenkäynti sai erilaisissa post-conflict justicen elementeissä. Pyrin sovittamaan Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä post-conflict justicen eri ulottuvuuksiin ja pohtimaan, millä tasoilla käsitettä voi edes käyttää sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä. Jatkosota ja sitä seurannut sotasyyllisyysoikeudenkäynti on merkittävä osa suomalaisen kansakunnan synty- ja kehityshistoriaa. Historioitsijat ja kirjailijat ovat käsitelleet kyseistä tapahtumaa mittavissa määrin, mutta usein tapahtumat on valjastettu nationalismin tai muiden poliittisten pyrkimysten tarpeisiin. Sotasyyllisistämme on tehty sankareita, eikä oikeudenkäyntiä ja siihen liittyvää politiikkaa ole pyrittykään käsittelemään post-conflict justice -käsitteeseen läheisesti kuuluvan kansakuntaa eheyttävän tavoitteen valossa. Käsiteanalyysissä näistä käsitteistä ”transitional justice” ja ”post-conflict justice” tulen siihen tulokseen, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti on mahdollista sovittaa käsitteiden teoreettiseen viitekehykseen, ja näin liittää osaksi mittavaa kansainvälisen tieteellisen keskustelun kontekstia. Ongelmallista näiden yhteensovittamisessa on erityisesti siirtymäajan elementti, joka post-conflict justice -käsitteeseen oleellisesti kuuluu. Suomen jatkosodan jälkeisessä tilanteessa ei ollut tarvetta vakaville demokratisoimisuudistuksille. Sen sijaan Suomessa oli erilainen vakava yhteiskunnallinen selvitystila, jollaisen käsittelyyn post-conflict justice -käsitteen mukaisessa keskustelussa olevat tavoitteet ja vaikutukset olisivat olleet tarpeen.
Tekesin nousu ja tuho : Oikeushistoriallinen tutkimus politiikan vaikutuksista valtiontukioikeuteen

Tuokkola, Janne (2019)

Tutkielmassa tuodaan esille valtiontukioikeuden, politiikan ja talouden vuorovaikutussuhteita käsittelemällä kehittämiskeskus Tekesin muutoksia oikeushistoriallisesta näkökulmasta. Valtiot ovat tukeneet yrityksiä kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseksi merkantilismin aikakaudelta lähtien. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen kilpailu avaruustekniikan ja asevarustelun saralla johti teknologisen yhteistyön parantamiseen valtion, korkeakoulujen ja yritysten välillä. Myös Suomi oli pakotettu ottamaan mallia kansainvälisestä kehityksestä parantaakseen kilpailukykyään. Suomessa aloitettiin vakavasti kehittää tiedepolitiikkaa 1960-luvulla. Erityisesti julkisen rahoituksen hyödyntäminen yritystoiminnassa nähtiin tärkeänä teknologian tason kohottamisen apuvälineenä. Tuotekehitykseen suunnattua valtiontukea koskevat suuntaviivat kehitettiin Suomessa 1960- ja 1970-luvulla. 1980-luvullle saakka tuotekehitystuen myöntämisestä vastasi ensisijaisesti kauppa- ja teollisuusministeriö. Keynesiläisen suunnitteluun pohjaavan makrotalouspolitiikan voidaan katsoa vaikuttaneen Suomessa suunnittelun ja ohjauksen tasolla 1960-luvulta lähtien. Keynesiläisen politiikan voidaan katsoa vaikuttaneen tutkimukseen ja tuotekehitykseen suuntautuvan valtiontuen käynnistämiseen. Tekes perustettiin 1983 tehostamaan aikaisemmin ministeriölle kuuluvia tehtäviä. Tekesin toiminta perustui jo aikaisempina vuosikymmeninä luotujen periaatteiden toteuttamiseen. Toimintaa ohjattiin ministeriöstä. Valtiontuen toimeenpano edellyttää materiaalista lainsäädäntöä. Materiaalinen lainsäädäntö jättää lain tulkitsijalle harkintavaltaa. Lainsoveltajan harkintavalta on kasvanut huomattavasti tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona. Suuria muutoksia Tekesiä koskevaan lainsäädäntöön toi EU-jäsenyys ja valtion laitosten siirtyminen tulosohjaukseen 1990-luvun alussa. Suomalainen valtiontukipolitiikka ja lainsäädäntö olivat kuitenkin huomioineet EU:n vaatimuksia jo 1970-luvulta lähtien. Tekesiä koskeva lainsäädäntö oli kuitenkin muokattava EU-oikeuden vaatimuksia vastaavaksi. Tulosohjausjärjestelmän pohjalta toteutettu tulossopimusjärjestelmä on luultavasti parantanut tukien vaikuttavuutta, ja tukia voidaan allokoida tehokkaammin. Vaikka ministeriötason valvonta on vähentynyt itseohjautuvuuden johdosta, hallinto-oikeudellinen valvontajärjestelmä ulottuu nykyisin valtionorganisaation sisälle. Valtion tarve osallistua teknisen tuotekehityksen rahoittamiseen lisääntyi teknologisen murroksen myötä 1980-luvulta lähtien. Valtion tavoitteena oli edistää Suomen kilpailukykyä. Tekes vaikutti omalla toiminnallaan valtiontukipolitiikkaan ja tuen määrän kasvuun. Perustuslain muutokset asettivat uusia vaatimuksia Tekesin toiminalle 2000-luvulla. Myös EU:n valtiontukipolitiikka suosi uusiin innovaatioihin tähtääviä valtiontukia erityisin ryhmäpoikkeusasetuksin. 2000- luvulle tultaessa kilpailukykypolitiikka sulautui yhteen innovaatiopolitiikan kanssa, minkä johdosta elinkeinopolitiikka, ministeriöt ja Tekes kokivat suuria muutoksia. Tutkimuksessa havaitaan, että politiikka, talous ja oikeus yhdistyvät valtiontukioikeudessa sellaisella tavalla, että niitä on vaikea erottaa toisistaan. Poliitikkojen on huomioitava lainsäädännön taloudelliset ja oikeudelliset reunaehdot. Toisaalta lain toimeenpanijan on huomioitava päätöksenteossaan oikeudellisset, taloudelliset, yhteiskuntapoliittiset ja muut tieteelliset näkökohdat.
Työntekijän irtisanomissuojasta vuoden 1970 työsopimuslain säätämisestä nykypäivään

Mäkinen, Juhana (2013)

Tutkimus on oikeushistorian pro gradu-työ, jonka aiheena on työntekijän irtisanomissuojasääntelyn syntytausta sekä näiden säännösten myöhemmät muutokset Suomessa. Tutkimuksessa tarkastellaan työsopimuslain irtisanomissuojasäännöstön muotoutumista lainsäädännössä, ja analysoidaan yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet lainsäädäntöprosessiin. Irtisanomissuoja on osa työntekijän työsuhdeturvaa. Työntekijän irtisanomissuoja on keskeinen työoikeuden säännöskokonaisuus, jossa työnantajan irtisanomisoikeuden rajoittaminen on poikkeus sopimusoikeuden yleisiin periaatteisiin. Poikkeus perustuu työoikeuden ratioon työntekijästä työsopimussuhteen heikompana osapuolena ja yleisesti tunnustettuun työntekijän suojelunperiaatteeseen. Irtisanomissuojasäännöstön tuloon ja säännösten sisältöön on vaikuttanut keskeisesti suomalainen työmarkkinajärjestelmä. Työntekijän irtisanomissuoja tuli Suomeen työmarkkinajärjestöjen välisissä irtisanomissuojasopimuksissa, ennen kuin se lainsäädännöllä ulotettiin koskemaan kaikkia työntekijöitä työsopimuslain uudistuksen yhteydessä vuonna 1970. Työsopimuslain uudistus vuonna 1970 voidaan nähdä osana laajempaa yksityisoikeuden reformia, jossa heikomman osapuolen suoja tuli lainsäädännössä johtavaksi yksityisoikeuden periaatteeksi, mikä ilmenee työntekijän vahvana individuaalisen irtisanomissuojana. Toisaalta samanaikaisesti irtisanomisnormistossa toteutuivat työnantajapuolen intressit matalan kollektiivisen irtisanomissuojan muodossa, mikä mahdollisti suhdanneherkälle vientiteollisuudelle joustamisen työvoiman käytössä. Työsopimuslakia ja irtisanomissuojasäännöstöä on sittemmin muutettu lukuisia kertoja, mutta irtisanomissäännöstö on säilynyt perusperiaatteiltaan muuttumattomana. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että nykyisen työsopimuslain 55/2001 irtisanomissuojasääntely vastaa keskeisiltä osin yhä vuoden 1970 työsopimuslakiin otettuja säännöksiä. Suomalainen yhteiskunta ja työmarkkinat ovat kuitenkin muuttuneet 40 vuoden kuluessa merkittävästi, jonka vuoksi irtisanomissäännösten soveltuvuutta nykypäivän työelämän tarpeisiin voidaan tarkastella kriittisesti etenkin pienyrittäjän näkökulmasta.

Now showing items 21-40 of 43

Browsing by discipline "Legal history"

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO