Browsing by discipline "Perhe- ja jäämistöoikeus"

Tutkielmassa selvitetään edunvalvontavaltuutuksen laatineen henkilön itsemääräämisoikeuden toteutumista ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Edunvalvontavaltuutusta säätelee laki edunvalvontavaltuutuksesta (648/2007). Edunvalvontavaltuu-tuksen laatimalla henkilö voi ennakolta antaa määräyksiä asioidenhoitoansa koskien siltä varalta, että hän itse tulee toimintakyvyttömäksi. Valtuutuksessa hän voi määrätä muun muassa, kenen haluaa asioitaan hoitavan. Valtuutus on tehtävä ennakolta eikä sen laatimiseen voi ryhtyä jo toimintakykynsä menettänyt henkilö. Edunvalvontavaltuutuslain esitöissä lain tavoitteista erääksi tärkeimmistä on nostettu valtuutuksen laatineen henkilön itsemääräämisoikeuden toteu-tuminen tilanteessa, jossa hän itse on menettänyt toimintakykynsä. Tutkimuskysymykset koskevat valtuuttajan itsemääräämisoikeuden kannalta merkittävien edunvalvontavaltuutuksen osa-alueiden paikantamista laista sekä sitä, millä tavoin nämä asiat toteutuvat käytännössä. Tutkimusasetelmasta johtuen tutkielman näkökulma edunvalvontavaltuutuslakiin on tarkoituksellisen kapea-alainen. Tutkielmassa etsitään myös vas-tausta kysymykseen, millä tavoin edunvalvontavaltuutusta olisi mahdollista kehittää niin että valtuutuksen antaneiden henkilöiden itsemääräämisoikeus toteutuisi jatkossa paremmin. Tutkimus toteutettiin yhdistämällä lainopillinen ja empiirinen tutkimusmetodi. Lainopillisen tutkimuksen avulla laista paikannettiin tutkimusaiheen kannalta relevantit osat ja säätely. Apuna tässä käytettiin myös oikeuskirjallisuutta. Empiiri-sen tutkimusmetodin käyttö liittyi tutkielmaa varten hankitun tutkimusaineiston hyödyntämiseen. Tutkielmaa varten kerättiin kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen empiirinen tutkimusaineisto. Kvantitatiivisen aineiston muo-dostaa 250 aiemmin laadittua edunvalvontavaltuutusta, jotka ovat peräisin Edunvalvontavaltuutus Ry:n tietokannasta. Kvalitatiivinen aineisto koostuu henkilöhaastatteluista, joissa haastateltavina olivat edunvalvontavaltuutukseen käytän-nön toiminnan kautta perehtyneet henkilöt. Aineiston analyysiä edelsi kvantitatiivisen aineiston taulukointi ja kvalitatiivi-sen aineiston litterointi. Aineiston analyysissä kävi ilmi, että edunvalvontavaltuutuksen laatineet henkilöt eivät pääasiassa ole käyttäneet hyö-dyksi kaikkia instituution tarjoamia mahdollisuuksia. Aineistoon kuuluneet valtakirjat noudattivat pääasiassa samaa mal-lia eivätkä ne poikenneet toisistaan sisältönsä puolesta. Valtuutuksen käyttöä ohjaavia toimiohjeita oli liitetty hyvin har-vaan valtakirjaan. Valtakirjan sisällön muotoutumiseen kannalta suurimmassa osassa vaikuttaisi olevan valtuutuksen laativan henkilön ammattitaito. Tutkimusaineiston analyysin perusteella selvisi, että valtuuttajan itsemääräämisoikeuden toteutumisen takeeksi ei riitä pelkän valtuutuksen laatiminen. Oikean henkilön valitsemisella on hyvin merkittävä osa valtuutuksen onnistuneessa käytössä. Myös valtakirjan saamalla sisällöllä on hyvin tärkeä merkitys valtuuttajan itsemääräämisoikeuden suhteen. Tutkimustulosten perusteella esitetyissä kehittämisehdotuksissa todetaan, että aihetta edunvalvontavaltuutuslain muu-tokselle on erityisesti valtuuttajan omaisuudesta annettavien lahjojen säätelyn ja oikeushenkilöiden valtuutettuna toimi-misen osalta. Erityisesti oikeushenkilöitä koskevan säätelyn keventämisellä olisi uudenlaisia mahdollisuuksia avaava vaikutus. Tutkielman lopussa tarjotaan ohjeita valtuutuksen antavan henkilön itsemääräämisoikeuden vahvistamiseksi.

Tutkielmassa käsitellään sitä, millaisia tunnusmerkkejä vallitseva oikeustilamme ennakkoperinnölle asettaa. Ennakkoperintö ei näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta ole täysin selvä asia perintöä jaettaessa, ja sen tunnusmerkistöjen tarkastelulla saadaan kokonaiskuva koko jäämistöoikeuden systeemistä. Ennakkoperintöä määriteltäessä yleistä on lähteä siitä, että kyseessä on perillisen perittävältä aiemmin saama lahja, joka huomioidaan perinnönjaossa hänen perintöosaansa vähentävänä eränä. Rintaperillisen saama lahja oletetaan ennakkoperinnöksi, jos muuta ei näytetä, kun muun perillisen saama lahja on ennakkoperintöä vain, mikäli lahjanantaja on näin määrännyt. Tällainen määrittely luo kuitenkin liian yksiulotteisen kuvan ennakkoperintösäännösten soveltamisesta. Ennakkoperintö liittyy aina laajempaan jäämistöoikeudelliseen kokonaisuuteen. Se on jäämistöoikeudellinen instituutio. Toisin sanoen koko perintökaaren systeemi vaikuttaa siihen, millaista varallisuudensiirtoa voidaan pitää ennakkoperintönä. Suoraan PK 6:1:n sanamuodosta on havaittavissa seuraava tunnusmerkistö: 1) suorituksen on tehnyt perittävä elinaikanaan, 2) kyseessä on lahja eli vastikkeeton tai ainakin osittain vastikkeeton varallisuuden siirto, 3) suoritus on annettu perillisasemassa olevalle henkilölle ja 4) perittävän tarkoituksena on todella ollut antaa etukäteisesti perintöä. Kaikkien tunnusmerkkien on täytyttävä, jotta annettua voidaan pitää ennakkoperintönä. Toinen tunnusmerkki vastikkeettomasta edusta on kenties käsitteellisesti keskeisin, sillä mikäli kyseessä ei ole perittävän ”antama” varallisuusarvoinen etu, ei kyse voi olla ennakkoperinnöstä. Olennaista on, onko varallisuusarvoinen merkittävä etu siirtynyt perittävältä perilliselle ilman, että perillinen on suorittanut riittävää vastiketta saamastaan. Tietyin edellytyksin myös velka voisi täyttää ennakkoperinnön tunnusmerkistön, esimerkiksi velan vanhentuessa tai annettaessa se anteeksi. Tutkielmassa on lisäksi tarkasteltu jäämistöoikeudellisessa kirjallisuudessa tyypillisesti käytettyä ennakkoperintöolettaman termiä kriittisesti. Oikeustoimen muodollahan ei ole väliä ennakkoperintöä tunnistettaessa, vaan huomiota kiinnitetään sen tosiasiallisiin seurauksiin; onko varallisuusarvoinen etu siirtynyt ennen kuolemaa perittävältä, perittävän omasta tahdosta, perillisasemassa perittävän kuolinhetkellä olevalle henkilölle vastikkeetta tai osittain vastikkeetta. Perittävän tarkoituksella on siten ennakkoperintöluonteen luova vaikutus; mikäli hän ei ole tarkoittanut lahjoitusta otettavan ennakko-perintönä huomioon, ei näin myöskään tulisi menetellä. Lopuksi pohditaan perillisen mahdollisuuksia suojautua ennakkoperintöväitettä vastaan selvinneiden tunnusmerkistöjen pohjalta. Lopulta tunnusmerkistöistä keskeisimpänä tutkielman tarkastelun valossa pidetään perittävän tarkoitusta.

Tutkimus käsittelee avioliiton aikana toimitettavaa ositusta oikeudellisena ilmiönä ja se on metodologiselta luonteeltaan lainopillinen. AL 85.1 §:n nojalla omaisuuden ositus on toimitettava kumman tahansa aviopuolison vaatimuksesta, kun avioeroa koskeva asia on tullut vireille. Ositus voidaan siten toimittaa jo ennen puolisoiden avioliiton lopullista purkautumista. Tavallisesti osituksen toimittamisen jälkeen puolisoiden aiemmin yhteiset omistussuhteet on purettu (AL 85.3 §) ja aiemmin yhteisten velkasuhteiden osalta on toteutettu velkojen uudelleenjärjestely (AL 88.1 § ja AL 101 §). Lisäksi kummallakaan puolisoista ei enää ole avio-oikeutta toistensa omaisuuteen miltään osin, elleivät he sitä nimenomaisesti avioehtosopimuksin sittemmin palauta (AL 107a §). Osituksen tultua toimitetuksi puolisot voivat kuitenkin luopua erohankkeestaan. Toisin sanoen he voivat antaa eroasiansa raueta (AL 26.2 §) ja jatkaa yhteiselämäänsä aviopuolisoina. Ensinnäkin tutkielmassa selvitetään ja jäsennellään niitä hyötyjä, joita osituksen aikaistettu toimittaminen voi puolisoille kuormittavassa välirikkotilanteessa tarjota. Lisäksi tarkastellaan suppeammin myös puolisoiden motiiveja toimittaa ositus avioliiton aikana ilman alkuperäistäkään eroaietta. Toiseksi määritellään ja systematisoidaan osituksen oikeusvaikutukset sekä tarkastellaan ja arvioidaan niitä ongelmia, joita oikeusvaikutusten pysyvyydestä voi aiheutua puolisoiden yhteisen avioelämän jatkumisen vuoksi. Tältä osin pääpaino tutkimuksessa on asetettu osituksen AL 107a §:n mukaisen puolisoiden avio-oikeuden poistavan vaikutuksen aiheuttamien epäkohtien erittelyyn ja arviointiin avioliiton lopulta purkautuessa. Kolmanneksi tutkielmassa annetaan ehdotuksia de lege ferenda AL 107a §:n VO-vaikutuksen ongelmallisuuden torjumiseksi. Lopuksi käsitellään vielä kysymystä siitä, miksi lainmuutostoimiin ei ole jo ryhdytty.

Työssä tarkastellaan ositusta Yhdysvaltain common law-osavaltioissa. Oikeudenmukainen ositus – equitable distribution – tarkoittaa spesifisti tuomioistuimen suorittamaa ositusta, jota haetaan avioeron yhteydessä. Suurin osa eronneista pääsee sopimukseen eikä tuomioistuimen interventiota tarvita. Tutkielmassa tarkastellaan, mitkä oikeussäännöt ja oikeusperiaatteet ohjaavat tuomioistuinta oikeudenmukaisessa osituksessa. Lähtökohtana työssä ovat osavaltioiden ositusstatuutit. Tuomioistuimet soveltavat kotimaisen oikeuden tapaan kolmivaiheista menettelyä osituksessa: omaisuuden luokittelua, arvostamista ja jakamista. Oikeudenmukainen ositus tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohteen kotimaiselle ositukselle, koska suurimmassa osassa osavaltioita ositettavan omaisuuden ala on kapeampi kuin meillä. Kotimaisen puolittamisperiaatteen sijasta enemmistössä common law - osavaltioita ositetaan ainoastaan avioliiton aikana yhdessä hankittu omaisuus. Niiden osavaltioiden lukumäärä, joissa osituksen kohteeksi tulee kaikki puolisoiden varallisuus, on vähentynyt muutamaan osavaltioon. Ositustoimituksen ulkopuolelle jää ennen avioliiton solmimista omistettu omaisuus ja pääasiassa vastikkeetta saatu omaisuus. Toisaalta Yhdysvalloissa ositettavaksi omaisuudeksi katsotaan myös eläkkeet, jotka kertyvät avioliiton aikana hankituista ansioista. Omaisuuden luokitteluvaiheessa voidaan joutua tukeutumaan jäljitykseen, jolla pyritään löytämään lähdeomaisuus: tietty omaisuus linkitetään joko primääriin erilliseen omaisuuteen tai primääriin yhteiseen omaisuuteen. Varallisuuden luonteen muutos, transmutaatio, tulee kyseeseen, kun varojen lähdettä ei saada selville. Omaisuuslajit voivat myös sekoittua niin, etteivät ne ole enää erotettavissa toisistaan. Omaisuuden arvostamista koskevassa luvussa keskitytään yritysomaisuuden arvonmääritykseen Osituksen tulos voi muodostua osavaltioissa erilaiseksi sen mukaan, luetaanko esimerkiksi henkilökohtainen tai yrityksen goodwill ositusarvoon ja onko arvonmäärityksessä lähtökohtana omistajanarvo vai vaihtoarvo. Osituksen viimeisessä vaiheessa tuomioistuinta ohjaa statuuteissa säädetty useimmiten hyvin laaja harkintakriteeristö. Luettelomaisen harkintakriteeristön on sanottu ohjaavan omaisuuden jakamista puolittamisperiaatteeseen päin. Common law- osituksessa voi kuitenkin niin kutsutut tarveperusteet ja käyttäytymistekijät vaikuttaa enemmän tai vähemmän osituksen lopputulokseen. Kotimaisessa osituksessa voidaan pääasiassa vasta osituksen sovittelussa poiketa kaavamaisesta puolittamisperiaatteesta, mutta sovitteluun on laissa säädetty kynnys. Aviovarallisuusjärjestelmämme ei lähtökohtaisesti ota osapuolten työ- ja varallisuuspanosta, tarpeita ja käyttäytymistekijöitä huomioon osituksessa, vaan vasta sovittelussa. Sovittelu on mahdollista silloin, kun normaalisääntöjen mukainen osituksen tulos olisi kohtuuton tai toinen puoliso saisi siinä perusteettomasti taloudellista etua. Kotimainen osituksemme voittaa selkeydessään common law –osituksen. Jos kotimaista järjestelmää uudistettaisiin ansio- omaisuuden järjestelmään päin, edellyttäisi se jo aikaisemminkin oikeuskirjallisuudessa mainittuja uudistuksia, joista voidaan mainita esimerkiksi osituksen toimittajan tiedonsaannin tehostaminen sekä velkojen ositusta koskevien säännösten tarkistamisen.

Avhandlingen analyserar förmögenhetsrättsliga konsekvenser vid äktenskapsskillnad och den ena makens död när inga förebyggande åtgärder, som till exempel ingånget aktieägaravtal eller äktenskapsförord, vidtagits, å ena sidan när makarnas gemensamma hem ägs av ett aktiebolag i vilket den ena maken är aktieägare, å andra sidan när makarna använt bolagets egendom ”som sin egen”. Räckvidden av den efterlevandes boendeskydd då makarnas gemensamma hem ägs av bolaget analyseras bland annat med beaktande av omfattningen av den avlidnes aktieinnehav. Uppmärksamhet ägnas även generella principer för värdering av företag, liksom betydelsen av verksamhetens art, eftersom värdering är en nödvändighet vid avvittring om åtminstone den ena makens egendom består av (bolagets) aktier. Även andra frågor med relevans för värderingen omnämns, exempelvis inlösenklausul och röstdifferentiering. En av knäckfrågorna gäller själva föremålet för utjämning och arvskifte. Kan den utjämningsskyldige aktieägaren prestera utjämning med bolagets egendom? Andra frågor är hur lottläggningen i varje slag av egendom mellan arvingarna tillgodoses när kvarlåtenskapen består av aktier. I vilken mån påverkas bedömningen av om maken är minoritetsägare, majoritetsägare eller enda ägare i bolaget? Är det möjligt att samtidigt och på ett tillfredsställande sätt tillgodose syften från så vitt skilda rättsområden som äktenskapsrätt och aktiebolagsrätt? Bland annat frågor som dessa behandlas.

Tutkielman pääkysymyksenä on ensiksi kuolleen puolison toissijaisten perillisten nauttima suoja lesken ottamien henkivakuutuksien ja niihin liitettyjen edunsaajamääräyksiä varalta. Tutkielmassa pohjustetaan ongelman tarkastelua henkivakuutukseen liittyvien yleisten kysymysten käsittelyllä. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan tutkielman aiherajauksen mukaisesti vapaaehtoisia henkivakuutuksia sijoitus- ja säästämisinstrumenttina sekä niihin liittyvän edunsaajamääräyksen oikeustoimiluonnetta ja suhdetta testamenttiin. Lisäksi luvussa luodaan katsaus henkivakuutuksien verottamiseen ja niiden merkitykseen jäämistösuunnittelukeinona. Lopuksi ensimmäisessä luvussa käsitellään vielä henkivakuutusten aiheuttamia ongelmia perhe- ja jäämistöoikeuden alalla ja erityisesti tutkielman näkökulman mukaisesti PK 3 luvun järjestelmässä. Vastaavanlainen valmisteleva rooli on myös tutkielman toisella pääluvulla, jossa kuvataan PK 3 luvun mukaista jakoa koskevaa säännöstöä, erityisesti toissijaisia perillisiä suojaavia säännöksiä. Luvussa käsitellään lesken perintöoikeutta ja toisaalta toissijaisten perillisten oikeutta lesken disponointeja vastaan. PK 3 luvun pääsäännön mukaan eloonjääneen puolison kuoltua lesken pesä tulee jakaa puoliksi ensiksi kuolleen puolison perillisten ja lesken perillisten kesken. Leski saattaa kuitenkin lahjoittaa omaisuuttaan elinaikanaan, tai esimerkiksi sijoittaa sitä vapaaehtoiseen henkivakuutukseen ja siten olennaisesti vähentää omaisuuttaan. Omille perillisilleen kuuluvasta omaisuudestaan leski saa disponoida haluamallaan tavalla, mutta toissijaisille perillisille kuuluvaa osuutta koskee testamenttauskielto. PK 3 luvussa säädetään vastikkeesta ja lahjansaajan palautusvastuusta toissijaisien perillisten oikeussuojakeinoina. Vastike on oikeussuojakeinoista ensisijainen, ja lesken disponoinnin tulee täyttää vastikeperusteen tunnusmerkit, jotta toissijaiset perilliset voisivat onnistuneesti vedota vastikkeen antamiseen. Kyseessä tulee lain mukaan olla lahja tai siihen rinnastuva oikeustoimi, jolla leski on olennaisesti huonontanut omaisuuttaan ottamatta asianmukaisesti huomioon toissijaisten perillisten oikeutta. Mikäli vastikkeen nojalla laskennallisesti huomioon otetusta lahjasta seuraa, että lesken pesä on riittämätön toteuttamaan toissijaisten perillisten oikeutta, voi kyseeseen tulla lahjansaajan palautusvastuu. Kyseessä siis tulee olla vastikeperusteen edellytykset täyttävä oikeustoimi, jonka huomioon ottaminen johtaa pesän riittämättömyyteen. Palautusvastuuseen ei voida vedota ennen kuin vastikkeen antamista on vaadittu. Lain mukaan palautusvastuu edellyttää toteutuakseen, että kyseessä on vilpillisessä mielessä ollut lahjan saaja. Lahjan saaja on siten joko tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää, että lesken antama lahja loukkaa toissijaisten perillisten oikeutta. Tutkielman viimeisessä pääluvussa tarkastellaan päätutkimuskysymystä eli sitä, millä tavalla PK 3:3:een otettuja vastiketta ja lahjansaajan palautusvastuuta koskevia säännöksiä voidaan soveltaa lesken ottamiin henkivakuutuksiin. Ensinnäkin luvussa tarkastellaan vastikeperusteen edellytyksien täyttymistä henkivakuutuksien kohdalla. Lain sanamuodon perusteella henkivakuutus ei oikeustoimiluonteensa puolesta aiheuta soveltamisongelmia. Olennaisuus-kriteerin suhteen tarkastelu on tapauskohtaista arviointia, johon vaikuttavat sekä lesken pesän koko että annettu henkivakuutussumma. Mikäli henkivakuutus täyttää vastikkeen tunnusmerkistön ja pesä on riittämätön, ajankohtaistuu mahdollinen henkivakuutuksen edunsaajan palautusvastuu saamastaan vakuutussummasta. Palautusvastuu ei kuitenkaan ole yhtä yksiselitteinen verrattuna vastikkeen antamiseen, sillä kyseessä tulisi lain sanamuodon mukaisesti olla lahja. Henkivakuutuksien oikeustoimiluonnetta tulee siis tarkastella ja tutkia sen mahdollista rinnastumista lahjaan. Lisäkysymyksenä tulee myös pohtia, edellyttääkö PK 3:3.2 toteutuakseen välittömän lahjoituksen tapahtumista. Edunsaaja ei ole välitön lahjansaaja, sillä henkivakuutusjärjestelyissä on kyse kolmannen välityksellä annetusta lahjasta. Edunsaajalta edellytetään vielä tämän lisäksi vilpillistä mieltä. Vilpillisessä mielessä on sekä henkilöllinen että ajallinen ulottuvuus, joista erityisesti vilpillisen mielen määräytymisen ajankohta muodostaa mielenkiintoisen kysymyksen. Vilpillisen mielen määräytymisen tutkimisessa haetaan apua muiden oikeudenalojen vilpillistä mieltä koskevista opeista. Näiden oppien pohjalta ajallinen määräytyminen voi tapahtua joko takaisinsaantinormiston mukaisesti lahjoitustahdonimaisun antamisen hetkellä tai esineoikeudellisen saantosuojan mukaisesti vilpillisen mielen arviointiajankohdaksi voidaan määrätä tradition tapahtuminen. PK 3 luvun järjestelmässä perustellulta vaikuttaisi kallistua määrittämään lahjansaajan vilpillinen mieli tradition hetkellä. Henkivakuutusten kohdalla tradition määräytyminen on oma kysymyksensä. Henkivakuutus on kuolemanvarainen oikeustoimi siten, että edunsaajan oikeus alkaa vasta vakuutuksenottajan kuollessa. Tradition tapahtuminen ei kuitenkaan vielä tapahdu tällöin. Loppuluvussa tutkitaan mahdollisuutta soveltaa maksupalvelulain mukaan tapahtuvaa rahan siirtymistä edunsaajan haltuun keinona ajoittaa vilpittömän mielen suojan ulottuvuus ja voidaanko edunsaajan vilpittömälle mielelle antaa suojaa ennen tätä.

Tarkastelen tutkielmassani yhteishuollon edellyttämää huoltajien yhteistoimintavelvollisuutta. Nykyään yhteishuollosta on muodostunut ihanne, jolla pyritään turvaamaan lapsen läheinen suhde molempiin vanhempiinsa. Silloin, kun lapsi on yhteishuollossa, niin huoltajilla on velvollisuus yhdessä vastata lapsen huoltoon kuuluvista tehtävistä ja tehdä yhdessä lasta koskevat päätökset. Tästä pääsäännöstä on kuitenkin mahdollista poiketa, jos erityislainsäädännössä on niin säädetty tai jos huoltaja on estynyt osallistumaan päätöksentekoon. Kuitenkin merkittävistä lasta koskevista asioista on aina päätettävä yhdessä, ellei lapsen etu toisin vaadi. Lisäksi lapsella itsellään on vähintään oikeus tulla kuulluksi ja joissakin tapauksissa joko myötä- tai itsemääräämisoikeus henkilöään koskevissa asioissa. Silloin, kun vanhemmat ovat eronneet, niin kaikista lasta koskevista päätöksistä ei mitenkään ole mahdollista päättää yhdessä. Tällöin vastuu lapsen käytännöllisestä huolenpidosta (ruoka, vaatetus jne.) kuuluu sille huoltajalle, jonka luona lapsi kulloinkin on. Yhteishuollon sisällöksi jää pitkälti lasta koskevista tärkeistä asioista päättäminen. Yhteistoimintaa edellyttäviä päätöksiä ovat lapsenhuoltolain esitöiden mukaan päätökset lapsen asuinpaikasta, koulutuksesta ja merkittävistä terveydenhoidollisista toimenpiteistä. Huoltajien yhteistoiminnasta säännellään yhä enemmän myös erityislainsäädännössä, jossa on säännöksiä lapsen uskonnosta, passista, nimestä, kansalaisuudesta ja terveydenhoidosta. Nämä erityissäännökset ovat yleensä myös täsmällisempiä ja antavat joissakin tapauksissa toissijaisen ratkaisuvallan lapsen äidille. Yhteistoimintavelvollisuuden haasteeksi muodostuu tilanne, jossa huoltajat ovat erimielisiä jostakin lasta koskevasta merkittävästä päätöksestä, eikä lainsäädännöstä löydy ratkaisua tilanteeseen. Huoltajien tulisi tällöin kyetä ratkaisemaan asia keskenään, eikä esimerkiksi mikään viranomainen voi toteuttaa toisen huoltajan yksipuolista päätöstä tai tehdä päätöstä huoltajien puolesta. Jos huoltaja on oikeudettomasti yksin tehnyt yhteistoiminnan alaisen päätöksen, niin päätöksenteosta syrjäytetyn huoltajan on lähtökohtaisesti itse reagoitava tilanteeseen ja vaadittava päätöksen kumoamista tai keskeyttämistä. Viimesijaisena ratkaisuna on asian vieminen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Lapsen huoltoa koskevilla tuomioistuinprosesseilla on kuitenkin taipumusta venyä hyvinkin pitkiksi (keskimäärin 8 kuukautta), joten sitä on vaikea nähdä lapsen edun mukaisena ratkaisuna. Tuomioistuimella on kuitenkin käytettävissään varsin laaja valikoima ratkaisuvaihtoehtoja. Käyttökelpoisena ratkaisuna voi olla niin sanottu työnjakoyhteishuolto, jolla tuomioistuin erittelee huoltajien päätösvaltaa koskemaan tiettyjä lasta koskevia päätöksiä siten, että erimielisyyttä aiheuttavat kysymykset voidaan antaa toisen huoltajan yksin päätettäviksi niin, että lapsen huolto säilyy silti yhteisenä.

Vanhusten hoitoa koskevat laatukysymykset ovat olleet yhteiskunnallisessa keskustelussa jo jonkin aikaa hyvin keskeinen aihe. Ikärakenteen muutos on Suomessa voimakas ja ikääntyneiden määrä tulee tulevaisuudessa kasvamaan ennennäkemättömästi. Tämä kehitys on aiheuttanut huomattavia paineita hyvinvointivaltio rakenteellemme ja sen myötä hallitus on asettanut suuria säästötavoitteita erityisesti koskien vanhusten hoidon järjestämistä tulevaisuudessa. Säästöpaineet ovat johtaneet ikääntyneiden palvelurakenteen uudistukseen. Uudistuksen ensisijaisena tavoitteena on ympärivuorokautisen hoidon vähentäminen ja kotiin vietävien palveluiden ensisijaisuus. Tutkimus on tämän muutoksen vuoksi rajattu koskemaan vain ikääntyneiden kunnallista kotihoitoa. Tutkimuksessa on tavoitteena selvittää miten ikääntyneiden perusoikeudet toteutuvat palvelurakenteen muutoksen ja säästötavoitteiden keskellä. Tutkimuksen tiedonintressissä on se, miten ikääntyneen oikeus hyvään ja laadukkaaseen hoivaan ja hoitoon on tällä hetkellä oikeusjärjestyksessämme turvattu. Tutkimuksen tavoitteena on muodostaa yhtenäinen kuva vanhusten kotihoidon pirstaleisesta sääntelystä ja hoidon laadun perusteista. Ongelmana voidaan pitää sitä, että vanhusten hoidon laatutaso ja käytännön toteuttaminen, on sitovan normiaineksen puuttuessa jätetty suositusten varaan. Suositusten huolellinen toteuttaminen on taas käytännön toimijoiden vastuulla, jotka ovat säästötavoitteiden keskellä. Vanhuspalvelulaki eli ensimmäinen vain ikääntynyttä väestöä koskeva laki tuli voimaan 2013. Tutkimuksessa arvioidaan lain merkitystä ikääntyneiden laadukkaan hoidon ja perusoikeuksien toteutumisen kannalta. Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, miten lainsäädännössä on määritelty ikääntyneiden hyvä ja laadukas hoito. Tavoitteena tässä tutkielmassa on arvioida vanhusten hoitoa ja sen laatua koskevien säännösten ja suositusten vaikuttavuutta yhteiskunnassa, ja paikantaa niihin liittyviä mahdollisia ongelmia. Tämän vuoksi tutkimus on myös oikeudenalat ylittävä. Tutkimus on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Tutkimusmetodina on ongelmakeskeinen lainoppi tutkimuksen voimakkaasta yhteiskunnallisesta kontekstista johtuen. Ikääntyviä koskevat kysymykset ovat oikeustieteessä hyvin moninaisia ja oikeudenalojen sekä muidenkin tieteenalojen rajat ylittäviä. Ominaista tutkimukselle on siksi ongelmakeskeisyys, joka johtaa tutkimuksen usean eri oikeudenalan kentälle. Tutkimuksen tavoite on myös perinteisen lainopin tavoin systematisoida ja tulkita vanhusten hyvän hoidon laatuun ja kotihoidon järjestämiseen liittyviä oikeuslähteitä ja lainsäännöksiä. Pyrkimykseni on arvioida mitä seurauksia tutkimustuloksista voisi olla johdettavissa myös lain tasolle. Tutkimuksen tuloksena voidaan pitää sitä, että nykyinen vanhusten kotihoito ei ole kestävää ajatellen ikääntyneiden määrän suurta kasvua ja heidän itsenäistä pärjäämistään kotona mahdollisimman pitkään. Vanhusten hoidon ongelmana voidaan pitää myös sitä, että vanhuksella ei ole subjektiivista oikeutta edes hänelle tarpeelliseksi todettuihin palveluihin, vaan näiden palveluiden toteutus on lopulta kunnan määrärahoista riippuvaista. Tätä ongelmaa korostavat rajut säästötavoitteet. Laitoshoidon vähentäminen johtaa siihen, että kotona hoidetaan määrällisesti enemmän paljon aikaisempaa iäkkäämpiä ja yhä heikommassa kunnossa olevia ikääntyneitä. Kotihoitoon ohjattuja resursseja ei ole tästä huolimatta korotettu samassa suhteessa. Tällaisessa tilanteessa hoidon laadun ja sisällön laintasoinen sääntely olisi tutkimuksen tulosten mukaan tarpeellista. Sääntelyllä turvattaisiin ikääntyneiden oikeus ihmisarvoiseen elämän edellyttämään turvaan ja huolenpitoon, sekä riittäviin sosiaalipalveluihin, säästötavoitteista ja ympärivuorokautisen hoidon vähentämisestä huolimatta. Tässä tilanteessa laadun toteutumisen jättäminen oikeudellisesti sitomattomien suositusten varaan, vaarantaa ikääntyneiden perusoikeuksien ja hyvän hoidon toteutumisen vanhushoivassa.

Denna pro gradu-avhandling behandlar makens laga arvsrätt enligt ÄB 3:1, de tillhörande bestämmelserna i ÄB 3 kap. samt till viss del förhållandet mellan det arvsrättsliga och det äktenskapsrättsliga systemet. Forskningsfrågan i avhandlingen är följande: är den efterlevande makens ställning som arvinge utformad på ett ändamålsenligt sätt eller finns det behov av utveckling av rättsläget? För att besvara denna fråga bedöms den efterlevande makens ställning i allmänhet samt utifrån den mer förmögne efterlevande makens ställning. Med mer förmögen menas en efterlevande make som ägt mer giftorättsgods än den avlidne maken. I avhandlingen framkommer att makens laga arvsrätt i allmänhet innebär en ekonomisk trygghet och nytta för den efterlevande maken, men samtidigt kan den medföljande begränsade äganderätten innebära praktiska bekymmer, bland annat i form av problem att förutse omfattningen av den efterlevande makens begränsade äganderätt. Sedan år 1983 har den efterlevande maken en möjlighet att yrka på förrättning av arvskifte mellan sig själv och de sekundära arvingarna enligt ÄB 3:5a, vilket undanröjer den begränsade äganderätten och de praktiska problem som kan uppstå för den efterlevande makens del. Vidare framkommer det i avhandlingen att den mer förmögne efterlevande makens ställning som arvinge är mer komplicerad än i övriga situationer. En förrättning av arvskiftet enligt ÄB 3:5a innebär en ekonomisk nackdel för den mer förmögne efterlevande maken i och med att denne enligt nuvarande rättsläge inte har rätt att åberopa sitt utjämningsprivilegium enligt ÄL 103.2 § vid arvskifte enligt ÄB 3:5a. Detta nuvarande rättsläge grundar sig i rättspraxis, genom avgörandena i HD 1997:107 och HD 1999:104. I avhandlingen analyseras därmed rättsfallen på basis av diskussionen och kritiken som framgått ur rättsdoktrinen. Vidare behandlas den mer förmögne efterlevande makens alternativ till förrättning av arvskifte enligt ÄB 3:5a. Avslutningsvis behandlas olika utvecklingsförslag till det nuvarande rättsläget. De förslag som behandlas är följande; införande av delningsförhållande enligt makarnas faktiska egendomsförhållande, införlivande av den efterlevande makens rätt att åberopa utjämninsgprivilegiet vid arvskifte enligt ÄB 3:5a och införande av valfrihet för den efterlevande maken mellan två olika skyddsalternativ. I de avslutande kommentarerna sammanfattas bedömningen av den efterlevande makens ställning som arvinge. Samtidigt framkommer egna åsikter angående den efterlevande makens ställning som arvinge och utvecklingsförslagen på basis av den föregående diskussionen och analysen.

Tutkielma käsittelee valitulle toimijalle (perheyksikkö, johon kuuluu aviopuolisot ja rintaperillisiä) merkityksellisimpiä lainsäädännön asettamia rajoja toteuttaa jäämistösuunnittelua. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sivullisen sekä jäämistösuunnittelussa avustavan asiantuntijan roolien rajoja. Jäämistösuunnittelumarkkinat kukoistavat Suomessa. Jäämistösuunnittelu koetaan yleisesti tarpeelliseksi ja sille verolainsäädännön kautta asetetut rajat vaikuttavat löyhiltä, koska monenlaiset järjestelyt tuntuvat olevan verotuksen näkökulmasta sallittua suunnittelua lainvastaisen veronkierron sijasta. Perintö- ja lahjaverolain veronkiertoa sääntelevä 33a § on tunnusmerkistöltään avoin, ja sen käytännön merkitys on jäänyt vähäiseksi. Näin verolainsäädäntö ei aseta tehokkaasti jäämistösuunnittelutoiminnalle rajoja. Yksityisoikeudellinen lainsäädäntö tarjoaa monia mahdollisuuksia tehdä lakimääräisestä perimyksestä ja lakimääräisestä aviovarallisuussuhteiden järjestämisestä poikkeavia jäämistösuunnittelullisia järjestelyitä, joita myös laajasti hyödynnetään. Riittävän tietotason saavuttaminen jäämistösuunnittelutoimintaan vaikuttavan yksityisoikeudellisen lainsäädännön kokonaisuudesta on työlästä. Jäämistösuunnittelulle pääasiallisia rajoja asettava yksityisoikeudellinen lainsäädäntö on vanhaa, ja se on jakaantunut useisiin lakeihin. Yhteiskunta on muuttunut näiden lakien säätämisestä. Jäämistösuunnittelun lopputulos on monen osatekijän vuoksi epävarmaa. Muuttamalla lainsäädäntöä eli poistamalla jäämistösuunnittelulle asetettuja tiettyjä vanhentuneita yksityisoikeudellisia rajoja voitaisiin vähentää koko jäämistösuunnittelun tarvetta ja parantaa sen lopputuloksen varmuutta. Historia kuitenkin osoittaa, että perusteelliset lainsäädäntömuutokset ovat hitaasti eneneviä, kun taas jäämistösuunnittelutoiminnan määrä kasvaa nopeasti. Ensiapuna tilanteeseen voisivat toimia ohjeet hyvästä ja laadukkaasta jäämistösuunnittelutavasta, joiden noudattamiseen toimija voisi sitoutua. Kuluttajan olisi helpompaa valita luotettava ja osaava jäämistösuunnittelukumppani ohjeisiin sitoutuneiden toimijoiden joukosta. Myös ohjeistuksesta jäämistösuunnittelija ymmärryskyvyn arvioimiseksi olisi hyötyä. Toisaalta testamentin tallettamisjärjestelmän elvyttäminen siten, että tuomioistuin voisi ennakkoon kuulla testamentin tekijää vastaisen varalta tallettamisen yhteydessä, olisi apuna testamenttiriitojen ehkäisyssä ja jäämistösuunnitelman tarkoituksen toteutumisen varmistamisessa.