Browsing by discipline "Private international and comparative law"

Tutkielman kohteena on Kiinan yhtiölakiin ja Suomen osakeyhtiölakiin sisältyvien osingonjakosäännösten vertailu. Tutkimusasetelmana on osingonjako emo-tytäryhtiösuhteessa, jossa rajat ylittävä osinko maksetaan kiinalaisesta tytäryhtiöstä suomalaiselle emoyhtiölle. Tutkielma keskittyy Kiinan yhtiölain säännöksiin, joita peilataan vastaaviin Suomen osakeyhtiölain säännöksiin. Tutkimuskysymyksiä ovat: 1) mihin yhtiöosakkeenomistajan osinko-oikeus perustuu, 2) miten osingonjakokelpoiset varat määräytyvät, 3) miten jaettavan osingon suuruus määräytyy osakkeenomistajakohtaisesti, 4) miten osingonjaosta päätetään ja 5) miten jaettavaa osinkoa verotetaan. Viime mainittu tutkimuskysymys perustuu yhtiöoikeuden säännösten sijaan vero-oikeuden säännöksiin ja verosopimukseen Kiinan ja Suomen välillä. Tutkielman kohteena on kokonaan ulkomaalaisomisteinen yhtiö, joka vastaa suomalaista yhtiömuodoltaan yksityistä osakeyhtiötä. Tämä yhtiö on omistuksen perusteella Wholly-Foreing Owned Enterprise (WFOE), joka lähtökohtaisesti on Kiinan yhtiölain mukaan Limited Liability Company eli osakkeenomistajan vastuu yhtiössä rajoittuu sijoittamaansa pääomaosuuteen. Yhtiötä koskeva yhtiöoikeudellinen sääntely koostuu lähinnä WFOE-laista ja sen soveltamissäädöksestä sekä yleisesti sovellettavasta yhtiölaista. Kiinan yhtiölaki (PCR Company Law, lyhenne Kiinan yhtiölaista) on vertailun vastinparina osakeyhtiölaille. Tutkielman alkuosa sisältää yhtiöoikeuden vertailua yleisellä tasolla ja taustoittaa Kiinan sääntelyä ja sen jälkeen siirrytään edellä mainittujen tutkimuskysymysten käsittelyyn.

Euroopan komissio on 11.10.2011 antanut ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi yhteisestä eurooppalaisesta kauppalaista (CESL). Lakia sovellettaisiin yritysten välisessä kaupassa ja kuluttajakaupassa. Lakialoitteen tarkoituksena on helpottaa rajat ylittävää kaupankäyntiä tukemalla erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten (pk-yritykset) pääsyä sisämarkkinoille. Komission mukaan EU:n 27 jäsenvaltion sopimusoikeuslainsäädännön väliset erot aiheuttavat pk-yrityksille kohtuuttomia liiketoimintakustannuksia rajat ylittävässä kaupankäynnissä ja siksi se pyrkii yhtenäistämään sääntelyä yksityisoikeuden alalla. CESL olisi valinnainen oikeusinstrumentti, jonka soveltamisesta osapuolet päättäisivät vapaaehtoisesti. CESL ei näin ollen korvaisi kansallista sopimusoikeudellista lainsäädäntöä vaan toisi sen rinnalle toisen sopimuksia koskevan sääntelykokonaisuuden, jonka sopimusosapuolet voisivat valita. Tutkielmassa tarkastelen komission aloitteen soveltamista kuluttajakauppaan suomalaisen pienyrityk-sen näkökulmasta. Käytännössä rajat ylittävä kuluttajakauppa on aina etäkauppaa, joka on toteutettu sähköisen kaupankäynnin keinoin (esim. verkkokaupat). Tutkimuksessa selvitän, minkälaisia ongelmia pienyritykset kohtaavat rajat ylittävässä kuluttajakaupassa ja kuinka CESL:n kaltainen valinnainen oikeusinstrumentti auttaisi ratkaisemaan näitä ongelmia. Komission linjaamien sopimuslainsäädännön välisten erojen lisäksi muita ongelmia ovat esimerkiksi kulttuuriset, kielelliset ja hallinnolliset ongelmat. Lisäksi selvitän, kuinka voimassa olevat kansainvälisen yksityisoikeuden lainvalintasäännöt suhtautuvat lakiviittauksiin rajat ylittävissä kuluttajasopimuksissa, jos osapuolet ovat sopineet CESL:n soveltamisesta, sekä mitä ongelmia tähän mahdollisesti liittyy. Keskeisenä tarkastelun kohteena on Rooma I -asetuksen 6 artiklan 2 kohdan säännös, jonka mukaan kuluttajasopimuksissa tehty lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että kuluttaja menettäisi sen valtion lain pakottavin säännöksin hänelle annetun suojan, jossa hänen asuinpaikkansa on. Tämän säännöksen soveltaminen voi johtaa hyvinkin ennalta-arvaamattomiin ja hankaliin tulkintatilanteisiin sekä eri säädösten samanaikaiseen soveltamiseen. Lopuksi esitän arvioni CESL:n käyttöarvosta pienyritysten ja kuluttajien välisessä rajat ylittävässä kaupankäynnissä sekä siitä, kuinka pienyritysten edellytyksiä harjoittaa rajat ylittävää kuluttajakauppaa EU:n sisämarkkinoilla voitaisiin parantaa. Tällöin tarkastelen muun muassa vaihtoehtoisien riidanrat-kaisumenetelmien ja komission 25.10.2011 antaman direktiivin 2011/83/EU kuluttajan oikeuksista (kuluttajadirektiivi) merkitystä kuluttajasopimuksissa.

Tutkielmassa vertaillaan saalistushinnoittelun sääntelyyn liittyviä eroja ja yhtäläisyyksiä Suomen ja Australian oikeusjärjestelmissä sekä analysoidaan niitä syitä, jotka voivat olla löydettyjen erojen ja yhtäläisyyksien taustalla. Tutkielma pyrkii sekä lähestymään saalistushinnoittelun sääntelyyn liittyvää keskustelua uudenlaisesta näkökulmasta että paljastamaan sääntelyn taustalta löytyviä syitä. Tarkastelu tapahtuu suomalaisesta näkökulmasta käsin. Tutkielman tutkimusmetodina on käytetty funktionalismia ja tutkielman etenemisessä myötäillään Husan esittämää viidestä vaiheesta koostuvaa funktionalistista tutkimusprosessia. Funktionalismia hyödynnetään puhtaasti metodologisena välineenä tutkielman analyyttisen raamin rakentamisessa. Vertailtavien oikeusjärjestelmien nykytilan kuvauksessa on lisäksi hyödynnetty oikeusdogmatiikkaa. Tutkielma jakautuu pääpiirteissään neljään osioon. Ensimmäinen osio käsittelee tutkielman lähtökohtia ja metodologisia kysymyksiä. Toisessa osassa esitellään saalistushinnoittelun sääntelyn kehitystä vertailtavissa oikeusjärjestelmissä ja käsitellään lyhyesti saalistushinnoittelua taloudellisena ilmiönä. Kolmannessa osassa käsitellään limittäin vertailtavien oikeusjärjestelmien saalistushinnoittelusääntelyn nykytilaa ja identifioidaan niiden erot ja yhtäläisyydet. Viimeisessä osiossa pohditaan erojen ja yhtäläisyyksien syitä, analysoidaan kolmannessa osassa löytyneitä tuloksia ja esitellään tutkielman loppupäätelmät. Tutkielmassa esiinnousseita oikeusjärjestelmien välisiä yhteneväisyyksiä ovat saalistushinnoittelun luokitteleminen yhdeksi määräävän markkina-aseman muodoksi, sääntelyn linkittyminen saalistustarkoituksen osoittamiseen, oikeuttamisperiaatteiden olemassaolo, kilpailuvaikutusten vähäinen rooli ja se, että tappioiden takaisinperiminen ei ole saalistushinnoittelun välttämätön edellytys. Merkittäviä tutkielmassa löytyneitä eroavaisuuksia ovat hinnan ja kustannusten suhdetta osoittavien testien merkitys, määräävän aseman ja sen väärinkäytön välisen syy-yhteyden olemassaolo ja Australian laajennettu myös muiden kuin määräävässä asemassa olevien yritysten saalistushinnoittelukielto. Vertailukohteiden eroille ja yhtäläisyyksille tutkielmassa löydettyjä selittäviä tekijöitä ovat Suomen osalta yhtenäisen lainsoveltamisen pyrkimys ja EU:n integraatiotavoitteet sekä Australian osalta keskittynyt markkinarakenne ja deskriptiivinen lainkirjoittamistyyli. Lisäksi molempien oikeusjärjestelmien sääntelyratkaisut heijastavat huomattavassa määrin tunnettuja taloustieteellisiä teorioita, tosin myös poikkeuksia taloustieteellisiin lähtökohtiin on havaittavissa. Myös molempien oikeusjärjestelmien formalistinen lähtökohta kilpailuoikeuteen näkyy saalistushinnoittelusääntelyssä.

Sovellettavan lain valinta poikkeaa tekijänoikeudellisissa sopimuksissa muista sopimustyypeistä. Tekijänoikeudellisissa lisenssisopimuksissa sovellettavan lain valinta tehdään kaksiosaisesti siten, että sopimukseen ja tekijänoikeuteen sovellettavat lait määritellään erikseen. Tämä johtuu tekijänoikeuslainsäädännön alueellisuudesta, joka on yleisesti tunnustettu periaate kansainvälisessä tekijänoikeudessa. Alueellisuusperiaate vaikuttaa käytännössä siten, että tekijänoikeuteen sovelletaan sen valtion lakia, jossa teokselle haetaan suojaa. Tietoyhteiskunnan kasvu on muuttanut tekijänoikeuden hyväksikäyttöä merkittävästi, kun tekijänoikeudella suojattua materiaalia käytetään internetin välityksellä ympäri maailman, mikä on vaikeuttanut alueellisuusperiaatteen soveltamista. Tällä tutkimuksella pyritään selvittämään, kuinka sovellettavan lain valinta tapahtuu tekijänoikeudellisissa lisenssisopimuksissa. Erityistä huomiota kiinnitetään alueellisuusperiaatteen vaikutukseen lainvalinnan kannalta ja tekijänoikeuden luonteesta johtuviin lainvalinnan erityispiirteisiin. Tutkimuksessa selvitetään tekijänoikeudelliseen lisenssisopimukseen sovellettavan lain valintaa Rooma I -asetuksen mukaisesti. Tämän jälkeen selvitetään tekijänoikeutta koskeviin kysymyksiin sovellettavan lain valintaa tarkastelemalla erikseen tekijänoikeussuojan rajoihin, teoksen tekijään sekä teoksen alkuperäiseen omistajaan sovellettavan lain valintaa. Kvalifikaation osalta olennaista tekijänoikeuden lisensseissä on erityisesti kvalifikaation tekeminen sopimusoikeudellisten ja tekijänoikeudellisten kysymysten välillä. Jako tekijänoikeudellisiin ja sopimusoikeudellisiin kysymyksiin tehdään tapauskohtaisesti ja käytännössä ongelmallisinta on määritellä sopimukseen läheisesti liittyvien tekijänoikeudellisten kysymysten kvalifikaatio, kuten tekijänoikeuden tai sen osan luovutettavuus sekä luovutuksen muotovaatimukset ja rajoitukset, jotka vaihtelevat eri valtioiden kansallisissa tekijänoikeuslainsäädännöissä. Sovellettavan lain valinta sopimusoikeudellisiin kysymyksiin ei ole ongelmallista, jos osapuolet ovat valinneet sopimukseensa sovellettavan lain. Rooma I -asetuksessa ei ole erityistä sopimustyyppikohtaista presumptiosäännöstä tekijänoikeudellisten sopimusten osalta. Näin ollen sovellettava laki ratkaistaan 4 artiklan 2–4 kohtia soveltamalla. Koska lisenssisopimukset ovat harvoin yksinkertaisia osapuolten velvollisuuksien osalta, on sopimukselle luonteenomaisen suorituksen tekijää käytännössä vaikeaa määritellä ja tästä syystä useisiin lisenssisopimuksiin sovelletaan sen valtion lakia, jolla on sopimukseen läheisin yhteys. Sovellettavan lain valinta tekijänoikeudellisissa kysymyksissä on huomattavasti monimutkaisempaa kuin sopimusoikeudellisissa kysymyksissä, sillä kansainvälisissä instrumenteissa ei ole säädetty nimenomaisia lainvalintasääntöjä tekijänoikeuden osalta. Tekijänoikeuteen sovellettavaa lakia määriteltäessä joudutaan myös erottamaan tekijänoikeuden rajoihin sovellettava laki tekijänoikeuden alkuperäiseen omistajaan sovellettavasta laista. Tekijänoikeuden rajoilla tarkoitetaan tekijänoikeuden esikysymyksiä, kuten suojan laajuutta ja kestoa. Alkuperäisen omistajan määrittelyyn sovellettavan lain valinnan osalta käsitellään tässä tutkimuksessa yleisen lainvalinnan lisäksi sovellettavan lain valintaa teoksissa, jotka ovat useiden henkilöiden yhteistyön tuloksia sekä teoksia, jotka ovat syntyneet työsuhteessa.

The thesis analyses international law in the context of cyber electromagnetic interference on satellites by non-State actors. The thesis outlines the relevant normative framework governing cyber activity as well as the law governing outer space. Then it explains the legal implications of the intertwined legal regimes in framework of the title of the thesis. The primary premise of the thesis is that the law of outer space applies or should apply to cyber electromagnetic activities in space. However, as this is not evident due to lack of authoritative interpretation of the state of law as well as due to the novelty of the technology, different legal questions will be examined through a fictional scenario in which a State suffers damage as a result of non-kinetic interference applied to its satellite. Based on the premise indicated above, the main research question is “is satellite cyber electromagnetic interference legal and what legal norms govern such activity in space”? In answering the question, special attention shall be paid to the increasing involvement of private entities in space activities, including those activities made with the intention to interfere with other States’ satellite technology. That inquiry is more specifically done by looking into the question of attribution. Moreover, in the examination, emphasis will also be made with regards to the reach of space law to cyber and electromagnetic activities taking place partially on Earth. It is interesting to understand whether that makes any difference in the application of space law into satellite interference.

Käsillä olevassa tutkielmassa tutkimuskysymyksenä on se, kuinka suomalainen ja amerikkalainen tuotevastuujärjestelmä erityisesti turvallisuudeltaan puutteellisen tuotteen käsitteen osalta eroavat toisistaan ja mitä yhteistä niillä on. Tutkielmassa on keskitytty oikeusvertailun osalta kahteen kysymykseen: siihen, minkälainen hyödyke voi tulla arvioitavaksi tuotteena sekä siihen, millä perusteilla tällainen tuote voi olla siinä määrin turvallisuudeltaan puutteellinen, että tuotteen puutteellinen turvallisuus voi aktivoida tuotevastuun yksittäistapauksessa. Koska tutkielma liittyy vahingonkorvausoikeudelliseen tuotevastuuoikeuteen, tutkielmassa esitellään varsinaisen oikeusvertailevan osion lisäksi vahingonkorvausoikeuden yleisiä oppeja sekä tuotevastuujärjestelmää tiiviisti. Lisäksi työ sisältää lyhyen, Suomen tuotevastuujärjestelmää koskevan esittelyn. Työssä luodaan myös yleiskatsaus amerikkalaisen oikeusjärjestelmän perusteisiin, koska kyse on Suomen oikeusjärjestelmään verrattuna vieraasta oikeusjärjestelmästä, eikä amerikkalaista vahingonkorvausjärjestelmää, kuten ei yksittäistä tuomioistuinratkaisuakaan, ole mahdollista ymmärtää tuntematta vähintään niitä perusperiaatteita, jotka leimaavat amerikkalaista oikeusajattelua. Lisäksi työssä tarkastellaan Yhdysvaltain tuotevastuun kehitysvaiheita, minkä tarkoituksena on auttaa ymmärtämään sitä kehityskaarta, joka on johtanut tämän päivän tilanteeseen Yhdysvalloissa ja jolla on ollut myös vaikutuksensa Suomen tuotevastuujärjestelmään. Tutkielmassa ei käsitellä sellaisia tuotevastuun muotoja, jotka eivät perustu ankaraan vastuuseen. Myös sopimusoikeudelliset tuotevastuujärjestelyt sekä yritysten välinen tuotevastuu jäävät tutkielman ulkopuolelle. Koska tutkielman aiheena on nimenomaisesti turvallisuudeltaan puutteellisen tuotteen määritelmä, sellaisia muita olosuhteita ei tutkita, jotka saattavat aikaansaada tuotevastuun aktualisoitumisen yksittäisessä tapauksessa. Siten tutkielman ulkopuolelle jäävät mm. tuotevastuussa mahdollisesti olevat vastuuvelvolliset tahot ja näiden rajaus, korvattavaksi tulevat vahinkotyypit sekä korvausvelvollisuudesta vapautumisen mahdollisuudet. Tutkielmassa ei erityisemmin myöskään käsitellä prosessuaalisia kysymyksiä, kuten näyttötaakkaa, kanneaikoja tai vanhentumista. Vertailun lopputuloksena on esitettävissä, että vertailtavat tuotevastuujärjestelmät muistuttavat toisiaan huomattavasti, mutta pieniä eroja löytyy paikoin. Tuotteen määritelmät ovat hyvin yhteneväiset. Selkein ero näiden kahden järjestelmän välillä on se, että amerikkalaisessa järjestelmässä tuotevirhetyypit on kategorisoitu, kun taas suomalaisessa järjestelmässä on tuotteen turvallisuuspuutteen osalta suosittu yleislausekkeenomaista säännöstä, joka ohjaa turvallisuuspuutteen käsilläolon arviointia. Amerikkalaisessa järjestelmässä oikeuskäytännöstä koottu lausuma ei sisällä lainkaan varsinaisia arviointikriteerejä, vaan niitä löytääkseen on käännyttävä oikeuskäytännön puoleen. Erityisenä erona on huomautettu amerikkalaisen oikeuden ns. tuotevirheolettamasäännöksestä, jonka perusteella kantajan ei tarvitse näyttää varsinaisen tuotevirheen olemassaoloa lainkaan toteen. Tällaista, vahingonkärsijän kannalta erityisen myönteiseksi arvioitavissa olevaa säännöstä ei sisälly suomalaiseen järjestelmään. Amerikkalaista järjestelmää ei voi kuitenkaan vielä ainoastaan tämän perusteella arvioida muutoinkin vahingonkärsijän kannalta Suomen järjestelmää myönteisemmäksi järjestelmäksi. Tällaisen arvion esittäminen edellyttäisi koko järjestelmän tutkimista yhtenä koko-naisuutena oikeusvertailun keinoin.

Vertaislainat ovat yksityishenkilöiden välille tehtäviä lainasopimuksia. Modernissa Internet-verkossa toimii välittäjäyhtiöitä, jotka tarjoavat palveluitaan potentiaalisten sijoittajien ja lainanottajien intressien yhdistämiseksi ja näiden välisten lainasopimusten solmimiseksi. Vertaislainaosapuolten oikeudellinen asema on toistaiseksi mm. oikeuskäytännön puuttumisen vuoksi epäselvä ja kansallisen lainsäädännön tulkinta vaihtelee oikeusjärjestyksittäin. Tutkielmalla on pyritty oikeusvertailun metodologiaa käyttäen selvittämään ja paremmin ymmärtämään millaisesta oikeudellisesta ilmiöstä vertaislainoissa on kyse. Tutkielman metodologinen tausta on oikeusdogmatiikan ohella praktinen ja teoreettinen oikeusvertailu, jonka tavoitteena on lisätä ymmärrystä tutkimuskohteesta. Oikeusvertailun kohdemaina ovat USA ja UK, joilla molemmilla markkinoilla toimii maanosien merkittävimmät vertaislainavälittäjät ja joissa vertaislainavälitys on toisistaan poikkeavalla tavalla otettu lainsäädännössä huomioon. Vertailun tarkoituksena on ollut löytää kohdemaista elementtejä, joiden avulla olisi mahdollista arvioida Suomen oikeustilaa suhteessa vertaislainoihin ja hyödyntää saatavaa tietoa avointen kysymysten ratkaisemiseksi. Oikeudellisia kysymyksiä herättää kolmikantainen sopimuskonstruktio, jossa elinkeinonharjoittajana toimiva välittäjä solmii sopimussuhteet sijoittajan ja lainanottajan kanssa tarjoamistaan palveluista, jotka koskevat koko lainaprosessia markkinoinnista perintään mutta ei itse tule lainasopimusten osapuoleksi. Palvelussa on siis kysymys kuluttajasopimuksista mutta konstruktiossa näyttää siltä, ettei kuluttajansuojalaki sovellu kaikilta osin tutkielman kohteena olevaan kolmikantamuodostelmaan. Tätä muodostelmaa on näin ollen pyritty paremmin ymmärtämään sopimusoikeuden edustukseen liittyvien oppien – valtuutuksen, komissiokaupan ja välittäjäopin – avulla. Perinteisiin sopimussuhteisiin ajatellut opit eivät kuitenkaan yksiselitteisesti sovellu vertaislainojen kolmikantaiseen sopimusmuodostelmaan, vaikka tunnusmerkkejä jokaisesta opista on mahdollista löytää. Tutkielman edetessä ilmeni, että vertaislainoja oikeudellisesti määriteltäessä tulisi ajattelua laajentaa totutusta ja hyödyntää esimerkiksi sopimusoikeuden prosessikäsitystä. Prosessikäsityksen ajatus murtaa yleisen käsityksen, ettei kenelläkään, joka ei ole sopimuksen osapuoli, voi olla sopimuksen suhteen oikeuksia eikä tälle voida kohdistaa velvollisuuksia. Vertaislainavälityksessä on kyseessä prosessi, jossa välittäjällä on sopimukset sijoittajan ja lainanottajan kanssa, jotka liittyvät läheisesti näiden väliseen lainasopimukseen. Tähän näyttäisi olevan perusteltua soveltaa sopimusoikeuden prosessikäsitystä. Vertaislainvälittäjän palvelusopimukset ovat kiistatta kuluttajasopimuksia elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä ja näin ollen niihin sovelletaan kuluttajansuojalakia. Lain kuluttajaluottoja koskeva 7 luku ei kuitenkaan sovellu lainojen välittäjiin. Sen vuoksi tutkielmassa etsittiin näkemystä arvopaperimarkkinoiden sääntelystä ex analogia sekä oikeusvertailun metodein. USA:n lainsäätäjä on suhtautunut vertaislainoihin kaikkein tiukimmin ja määritellyt lainasopimukset yksiselitteisesti Securities Actin mukaisiksi arvopapereiksi, joille laki määrää samat velvoitteet, kuin esimerkiksi pörssiosakkeiden välitykselle. Tämä murentaa vertaislainavälityksen perusajatuksen transaktiokustannusten minimoimisesta. UK:ssa oikeustila on vertailuvaltioista selkein ja vertaislainavälitystä säännellään kuluttajaluottoja koskevalla erityislailla. Sekä USA:ssa että UK:ssa on finanssikriisien ja kuluttajaluottomarkkinoiden muutosten johdosta perustettu uudet kuluttajien finanssisopimuksiin erikoistuneet valvontaviran-omaiset. Vertailtaessa kohdemaiden oikeustilaa Suomeen, ero on sekä lainsäädännön että valvonnan suhteen merkittävä. Suomessa finanssialan lainsäädäntö on perinteisestikin pirstaleinen ja myös sen viranomaisvalvonta on hajautettu Finanssivalvonnan, Etelä-Suomen aluehallintoviranomaisen ja kuluttajaviranomaisen kesken. Lainsäädännön ja valvonnan keskittäminen ei ole itseisarvoisesti tärkeää mutta nykyinen oikeustila ei välttämättä anna riittävästi suojaa uusille innovatiivisille kuluttajasopimuksille ja niiden osapuolille. Toisaalta viranomaisellakin tulisi olla riittävä ammattitaito usein monimutkaisten finanssipalveluiden ja -tuotteiden sääntelemiseksi. Tutkielma ei anna yksiselitteisiä ratkaisuja, vaan tuo esiin niitä avoimia kysymyksiä, joihin tulisi kiinnittää huomiota vertaislainojen välittäjiä ja sopimuksia arvioitaessa sekä mahdollisesti tulevaa lainsäädäntöä pohdittaessa.