Browsing by discipline "Process- och insolvensrätt"

Oikeudenkäymiskaaren (1.1.1734/4) todistelua koskeva 17 luku uudistettiin kokonaisuudessaan vuonna 2015 ja uudet säännökset tulivat voimaan vuoden 2016 alusta lukien. Ennen kokonaisuudistusta voimassaollut OK 17 luku oli peräisin vuodelta 1949 (L 571/1948), minkä jälkeen siihen oli tehty useita osittaisuudistuksia. Vuoden 2015 kokonaisuudistuksen tavoit-teena oli saattaa sääntely kaikilta osin vastaamaan nykyisessä oikeudenkäyntimenettelyssä omaksuttuja periaatteita, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintalinjoja sekä muuttuneita yhteiskunnallisia arvoja. Lisäksi tarkoituksena oli päivittää säädösteksti nykylainsäädännöltä edellytettävien selkeyteen, täsmällisyyteen ja kirjoitustapaan liittyvien vaatimusten mukaiseksi. Oikeudenkäymiskaaren säännöksiä sovelletaan kaikissa yleisissä tuomioistuimissa ja ne koskevat lähtökohtaisesti sekä riita- että rikosasioiden käsittelyä (OK 1.1 §) . Yksi vuoden 2015 uudistuksen keskeisimmistä periaatteellisista muutoksista oli henkilöllisiä todistuskeinoja koskeva muutos, jossa luovuttiin yhdestä aiemmassa lainsäädännössä omaksutusta niin sanotusta kuultavien ryhmästä. Nykyisessä oikeudenkäymiskaaressa tehdään todistelutarkoituksessa kuultavien henkilöiden osalta selkeä jako asianosaisiin ja todistajiin, joiden lisäksi voidaan kuulla asiantuntijaa. Aiemmassa laissa oli näiden lisäksi luonteeltaan asianosai-sen ja todistajan väliin sijoittuva ryhmä, kuultavat. Se, mihin ryhmään todistelutarkoituksessa kuultava henkilö kuuluu, ratkaisee sen, mitä menettelyllisiä ja muita säännöksiä hänen kuulemiseensa sovelletaan. Lisäksi tällä roolijaotuksella on merkitystä arvioitaessa henkilön asemaa, oikeuksia ja velvollisuuksia oikeudenkäynnissä yleisemmin. Henkilötodistelua koskevien säännösten taustalla vaikuttavat yleiset oikeudenkäynnille asetettavat tavoitteet, kuten oikeudenkäynnin tarkoituksenmukaisuus ja pyrkimys aineellis-oikeudellisesti mahdollisimman oikeaan lopputulokseen. Yleiset prosessuaaliset oikeusperiaatteet, kuten oikeudenkäynnin julkisuus sekä asianosaisen kuulemisen periaate turvaavat näihin tavoitteisiin pääsemistä ja sitä kautta oikeudenkäyntiin osallisten oikeuksia. Tutkielman aiheena on uudistetun OK 17 luvun henkilöllisiä todistuskeinoja koskeva sääntely ja erityisesti siihen liittyen kysymys oikeudenkäyntiin osallistuvien tahojen erilaisista rooleista. Aiheeseen liittyen esille nousee sellaisia kysymyksiä, kuten mitä rooleja oikeudenkäyntiin osal-listuvilla on? Kuka on asianosainen, kuka todistaja? Entä mihin sijoittuu asianosaisen edustaja? Mikä merkitys näillä rooleilla on oikeudenkäyntiin osallistuvien oikeuksiin ja velvollisuuksiin? Esiin nousseita kysymyksiä peilataan tutkielmassa sekä vanhaan että voimassaolevaan lainsäädäntöön. Tutkielman aihe rajataan koskemaan siviiliprosessia, vaikkakin oikeudenkäymiskaaren yleisestä soveltamisalasta johtuen tarkoituksenmukaisia viittauksia rikosprosessiin voidaan tehdä. Lisäksi on valittu pääasialliseksi tarkastelunäkökulmaksi asianosaisena tai muussa roolissa olevan oikeushenkilön näkökulma. Erityiseen tarkasteluun otetaan asianosaisen edustajaan liittyvät rajanveto- ja tulkintakysymykset. Tätä asianosaisen edustajan asemaa käsitellään yksityiskoh-taisesti aihetta koskevan oikeustapauksen kautta. Kyseinen oikeustapaus on tuore ja vaikka onkin alioikeusratkaisu, siinä nousevat esille useat tutkielman aiheeseen liittyvät oikeudelliset ja tulkintakysymykset.

Tutkimuksen tavoitteena on ollut esittää systematisoitu ja perusteltu kokonaisuus niistä seikoista, jotka vaikuttavat kiinteistökauppariidoissa esitetyn asiantuntijatodistelun arviointiin. Tutkimuksessa selvitetään mihin seikkoihin tuomarin tulisi oikeudenkäynnissä esitettyä asiantuntijatodistelua arvioidessaan oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen mukaan kiinnittää huomiota. Lisäksi tarkastelun kohteena on se, millaista asiantuntijatodistelua kiinteistökauppariidoissa esitetään, ja miten hovioikeudet ovat esitettyä asiantuntijatodistelua kiinteistökauppariidoissa annettujen tuomioiden perusteluissa arvioineet. Näiden kahden tutkimuskysymyksen lisäksi tutkimuksessa selvitetään, mistä seikoista tuomarin suorittama näytön arviointi koostuu ja miten asiantuntijatodistelua koskevat säännökset siihen vaikuttavat. Kiinteistökauppariidoissa esitetään usein laajaa asiantuntijatodistelua, koska kiinteistökauppariitojen ratkaisu riippuu usein jutussa esitetyn rakentamista koskevan asiantuntijatodistelun saamasta näyttöarvosta. Koska kiinteistökauppariitoja ratkaisevat tuomarit, joilla ei yleensä ole rakentamista koskevaa tietämystä, oikeuskirjallisuudessa on epäilty tuomarin kykyä luotettavasti arvioida kiinteistökauppariidoissa esitettyä asiantuntijatodistelua. Tässä tutkimuksessa osoitetaan, minkälaisten arviointikriteerien perusteella tuomarin tulisi hänelle esitettyä asiantuntijatodistelua arvioida, jotta arvioinnin voitaisiin katsoa olevan luotettavaa. Lisäksi tutkimuksessa osoitetaan, ettei kiinteistökauppariitojen ongelmana vaikuttaisi olevan tuomioistuimen kyvyttömyys arvioida esitettyä asiantuntijatodistelua, vaan se, että tuomioistuimet eivät näytön arvioinnin perusteluissa tuo julki, millä perusteella ne ovat esitettyä asiantuntijatodistelua arvioineet. Tutkimus on toteutettu lainopin metodia hyödyntäen ja se kostuu asiantuntijatodistelua sääntelevää lainsäädäntöä tutkivasta teoreettisesta osasta ja kiinteistökauppariidoissa annettujen hovioikeuksien tuomioiden perusteluja tutkivasta empiirisestä osasta. Tutkimuksessa ei erotella teoreettista ja empiiristä osaa toisistaan, vaan hovioikeuskäytännöstä tehtyjä havaintoja on esitetty esimerkinomaisina huomioina asiantuntijatodistelun arviointia koskevan teorian yhteydessä.

Tutkimuksessa keskityin selvittämään tuomioistuinten sisäistä lainkäyttöasioiden jakoa Suomen yleisissä tuomioistuimissa ja hallintotuomioistuimissa. Erityistarkasteluni kiinnittyi aiemmin vähäistä kotimaista huomiota saaneeseen tuomioistuinten jakamistehtävän käytännön toteutukseen nykyinen sääntely huomioiden. Tässä suhteessa pyrkimyksenäni oli löytää mahdollisia eroavaisuuksia, yhtäläisyyksiä ja poikkeamia erityisesti tuomioistuin-, tuomioistuinaste- ja tuomioistuinlinjakohtaisella tasolla. Perinteisen lainopin ja oikeussosiologian metodein pyrin selvittämään tuomioistuinten vallitsevaa toimintaa sekä esittämään sen toimivuutta koskevia perusteltuja arvioita oikeudellinen ja organisaatiollinen konteksti silmällä pitäen. Tarkasteltu aineisto koostui ennen kaikkea tuomioistuinten itse tuottamasta jaosta määräävästä materiaalista, jota täydennettiin relevantilla oikeuskirjallisuudella sekä pääasiassa kansainvälisten järjestöjen tuottamalla soft law -sääntelyllä, ulkomaisilla toteutustapaesimerkeillä ja kokemusperäisellä kyselytutkimustiedolla. Tutkimuksessani havaitsin jakamistehtävän kahtalaisen aseman yhtäältä työn tehokkaan järjestämisen välineenä sekä toisaalta asianosaisen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osaelementtinä. Kotimaisessa kontekstissa varsinkin ensiksi mainittu painotus on ollut sääntely huomioiden voimakkaampi eikä Suomessa ole raportoitu jakamistehtävään liittyviä epäasianmukaisuuksia. Tätä tuki myös osaltaan tutkimuksessa toteutettu, ensisijaisesti päällikkötuomareille osoitettu kyselytutkimus, josta saamieni vastausten perusteella asioiden jaon oikeusturvaliityntä koettiin lähinnä välillisenä. Työn järjestämistä ja tehokkuutta painottava vähäinen kotimainen sääntely asioiden jakamisesta ei täytä säädöshierarkkisesti eikä täsmällisyytensä ja ennustettavuutensa puolesta siltä edellytettyjä, viimesijaisesti valtiosääntötakaisia vaatimuksia. Ongelmat on tuotu esiin myös kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa, työryhmäraporteissa sekä lainvalvontaratkaisussa. Tutustumalla tuomioistuinten tuottamaan materiaaliin havaitsin tuomioistuin-, tuomioistuinaste- ja tuomioistuinlinjakohtaisia eroavaisuuksia asioiden jaon käytännön toteutuksessa sekä ennen kaikkea sitä koskevien määräysten kirjaamistavassa ja -tarkkuudessa. Työjärjestystasolla tyydytään useimmiten mainitsemaan jaon toteuttamisesta sitä koskevassa erillisessä määräyskohdassa ainoastaan periaatetasolla. Tarkempi ja paikoin tekninen kuvaus jakotavasta ja -menettelystä sisältyy useiden tuomioistuinten hyödyntämiin täydentäviin jako-ohjeisiin, jotka poikkeavat voimakkaasti toisistaan. Epäsystemaattisinta ja epätäsmällisintä määräysaineisto on etenkin käräjäoikeustasolla. Hallintotuomioistuimissa jakoa koskevaa erillistä määräystä ei ole, vaan jakomenettelyn osalta edellytetään laajempaa tutustumista määräysten kokonaisuuteen. Yleisellä tasolla jakamistehtävä on muuttunut tuomioistuinten kasvaneiden organisaatioiden sekä osasto- ja jaostoperusteisen jakautumisen myötä moniosaisemmaksi, minkä lisäksi jakotehtävään osallistuu aiempaa useampia henkilöitä. Sääntelyn ohella myös käytännöt painottavat ennen kaikkea työn järjestämistä ja tehokkuutta. Ideaali sääntely- ja toteutusmalli huomioisi aiempaa paremmin paitsi oikeudelliset perusvaatimukset, myös asianosaisnäkökulman ja jakamistehtävän ymmärrettävyyden merkityksen. Asioiden jakaminen sisältyy parhaillaan vireillä olevaan tuomioistuinlakihankkeeseen sekä yleisten tuomioistuinten toiminnan ja menettelyn suunniteltuun sähköistymiseen. Hankkeet tulevat lähitulevaisuudessa vaikuttamaan merkittävällä tavalla aihepiiriin, mikä osaltaan synnyttää selkeän jatkotutkimustarpeen.

Avhandlingen analyserar bevisvärdering av anonyma vittnens utsagor i straffprocess. Justitieministeriets arbetsgrupp, bevisningskommissionen, har utarbetat ett förslag till en reform av Rättegångs Balkens 17 kap. om bevisning. Förslaget är att i framtiden skall anonymitet tillåtas för vittnen som hotats och som har en objektiv, grundad orsak att frukta för sitt liv eller sin hälsa. Anonymitet skulle komma ifråga endast vid mycket grova brott. Det mest extensiva sättet att trygga vittnets säkerhet vore, enligt utskottsbetänkandet, att vittnet hörs genom videoförbindelse samt att hans röst förvrängs. Domaren som handlägger ärendet skulle inte känna till vittnets identitet. Den enda i rättsprocessen som vet vem vittnet är, är åklagaren. Syftet med avhandlingen är att utreda huruvida de anonyma utsagorna kommer att kunna beaktas som effektiva bevismedel. Kommer anonymiteten att inverka på vilket bevisvärde utsagan ges och till vilken grad? I avhandlingen upptas argument både pro et contra anonymitetens inverkan på bevisvärdet i vittnesutlåtandet. Ekelöfs bevisvärdemetod har valts som grund för bevisvärderingen. Diesens analysprocess fungerar som ett komplement för att få fram ett tillförlitligare bevisvärde. I avhandlingen har lyfts fram några av de felkällor som måste beaktas särskilt vid värdering av anonyma utlåtanden, då man använder sig av de nämnda värderingsmetoderna. Bevisvärdering är en komplex process, i vilken skall beaktas faktorer som inverkar både på utsagegivaren och på bedömaren. Särskilt personbevisningen kan skapa problem, ty dess tillförlitlighet kan inte bestämmas lika exakt som sakbevisning. En utsagas innehåll är aldrig det samma som verkligheten de facto varit vid tidpunkten för den händelse som gett upphov till vittnesutsagan. För att kunna värdera en vittnesutsaga på ett adekvat sätt, krävs det kunskap om vilka faktorer som inverkar på bevisvärdet. Stöd fås av relevanta erfarenhetssatser. Problem uppstår dock då domaren inte känner till vittnets identitet. Slutsatsen är att ett anonymt vittnesutlåtande måste ges ett lägre värde än ett normalt vittnesutlåtande.

The use of expert evidence in international commercial arbitration has continued to gain traction and is, in practice, considered a fixture of the procedure. It is, thus, undoubted that the role of expert evidence is significant. This role is strengthened by the fact that without experts providing the tribunal with specialized knowledge on empirical rules at issue, the tribunal is not able to resolve complex factual issues that are beyond its expertise. This study examines the means available to assist the tribunal in resolving issues of conflicting expert evidence in international commercial arbitration. It builds upon the crucial fact that the role of experts is to assist, educate and advise the tribunal, and that they are only needed for deciding on matters that are beyond the knowledge and expertise of the tribunal. Before addressing the research questions, the study aims to introduce the reader to expert witnessing in international commercial arbitration by considering the definition and the objectives of it, and by discussing certain leading principles such as party autonomy and the ability to tailor the procedure. Further, the role of the expert, the influence of both common and civil law traditions as well as the appointment of experts are discussed in brief. The principal problem and main question that this thesis aims to resolve is the following: What are the means available that assist the tribunal in disputes where expert evidence given is contradictory? The said main question is approached through two separate research questions that separately, but also in a mutually supportive manner, aim at resolving the core question mentioned before. The said questions are discussed under separate chapters, namely, the first one considering the procedural means (Chapter 3), and the second one focusing on non-procedural measures and the credibility of the evidence (Chapter 4). This division is made for clarity reasons and despite certain, inevitable overlapping of these themes. The first question seeks to define the procedural measures available that may be of assistance for the tribunal as it resolves issues caused by conflicting expert evidence. These measures are discussed under three categories, to say, the available questioning techniques, different approaches that have their ground in cooperation of the experts, and other innovative means. The first category is focused on two main techniques, cross-examination and expert conferencing. The second one, in turn, discusses the use of pre-hearing expert meetings, joint reports, exchange of draft reports and the Sachs Protocol. Finally, the third category considers, for instance, the use of single joint experts and arbitrator consultants. The second research question, in turn, focuses on the role of credibility and the non-procedural means available to evaluate this. This chapter as well is divided into three main categories. The first one considers the use of legal psychology as an assisting approach, whereas the second one focuses on the individual communication skills of an expert, both written expression and oral skills. The third one, in turn, presents different models on credibility assessment and elaborates on the issues with the existing, mainly procedural, means. This thesis aims not only to present and evaluate the use of different techniques, but also the recent trends in international arbitral practice. The focus of the study is mostly on party-appointed experts as the core issues with conflicting expert evidence are typically related to them. Further, as in most international commercial arbitrations the parties have agreed upon applying the arbitration rules of a particular institute or some other set of rules, this study has its focus on institutional rather than ad hoc arbitration.

A class action is a procedural instrument where the traditional constellation of two party litigation is set aside. In a class action, a group is summoned and the group together pursues a lawsuit, normally aiming to receive a compensatory relief. Like any other civil law judgement, class actions decisions are injunctive, declaratory or compensatory. The Finnish Act on Class Actions entered into force in October 2007. The first memorandum of the Act was wide in scope and even allowed the opt-out system. The only restriction in applicability was that the case had to be a civil claim. Over the several years of law-drafting the Act went from liberal to restrict. Today the Act allows only the Consumer Ombudsman to have exclusive standing to bring forth a case on the behalf of numerous consumers. The ratio of the act was to ease the consumers’ access to court and through that, help consumers to gain compensation when hurt by a unlawful company practise. Six years in force, the Act remains unused. This thesis sets out to study why such an act exists in the Finnish legal system. When the Act on Class Action was drafted it met heavy resistance from the industry and commerce. Stakeholders not in favour of the proposals used the US class action as a deterrent when arguing against the introduction of class action in Finland. The stakeholders boldly mixed challenges in US litigation, such as punitive damages, contingency fees and frivolous lawsuits with the class action instrument and blamed it all on Rule 23 in FedRCP allowing the federal class action. Analysing class action from a law & economic point of view, it becomes evident that it is a procedural instrument with two major positive functions, deterrence and the reparative effect. The Act does however not reach these functions and should thus be amended. The Swedish model allows three different forms of class action - the private, the organisation and the public group action. The act allows all civil claims in general courts as well as environmental claims in special courts. The Swedish act is actively used and there are no signs of abusive litigation in Sweden. The Swedish Act resembles its US paragon, the big difference being that the US enforces the opt-out model. Finland should follow Sweden and dramatically widen the applicability of the Class Action Act.

Mängden och betydelsen av den kunskap som behövs inom näringslivet har ökat betydligt i vårt samhälle under senaste tiden i takt med ökad konkurrens och internationalisering av företag. Detta har i sin tur har bidragit till att den viktigaste tillgången i ett företag allt oftare är immateriellt. Vanligtvis har dessa typer av företagshemligheter ett ovärderligt värde, som skulle gå förlorad om det skulle avslöjas eftersom värdet av företagshemligheter till stor del ligger i det faktum att informationen är och förblir hemlig. Offentliggörande av företagshemligheten kan därav bli destruktivt för ett företag. Genom begränsning av offentligheten kan en företagshemlighet skyddas på ett relativt bra sätt under en domstolsprocess i förhållande till allmänheten. Vidare är möjligheten till sekretess av rättsliga handlingar och förordnande av rättegång inom stängda dörrar utan allmänhetens närvaro nationellt och internationellt sett sedvanliga åtgärder för att garantera att sekretessbelagd information förblir hemlig i samband med tvistlösning i allmän domstol. Att informationen behandlas som en företagshemlighet under rättegångsprocessen säkerställer likaså att informationens konfidentiella karaktär behålls även efter förfarandet. I detta hänseende finns bestämmelser som begränsar offentligheten för utomstående personer. I de fall där parterna i en rättegång inte är konkurrenter orsakar det således inga problem för hemlighetsinnehavaren och en rättegångsprocess kan genomföras i princip smärtfritt med tanke på den företagshemliga informationen; om motparten inte har ett intresse att utnyttja den konfidentiella informationen, förblir situationen som den var tidigare och företagshemlighetens sekretess är garanterad. Begränsning av offentligheten uppnår dock inte samma fördelar om motparten i en tvist och framställaren av en eventuell editionsyrkan är en konkurrent till innehavaren av företagshemliga informationen. I sådana fall är det i innehavarens intresse att hemlighålla informationen från just motparten i tvisten. I förhållande till motparten gäller sekretessen dock inte, eftersom partsoffentlighet och principen om en rättvis rättegång säkerställer att parterna i ett ärende alltid har rätt att del av allt tillhörande processmaterial som presenterats under en rättegång. Företagshemligheter som på ett eller annat sätt tas in i ett domstolsförfarande blir del av det processmaterial som motparten i enlighet med den kontradiktoriska principen har rätt att ta del av. När det gäller insyn i affärsverksamhet är det troligen edition som framförallt är av betydelse. Reglerna om editionsförelägganden innebär att någon i samband med en domstolsprocess kan föreläggas att förete en handling till domstolen som kan antas ha betydelse som bevis i en rättegång. Om förutsättningarna för editionsplikten uppfylls och editionssvarande parten gör en invändning om att den efterfrågade handlingen innehåller företagshemligheter, får domstolen endast förplikta parten att förete handlingen om skäl som är synnerligen viktiga föreligger. Bedömningen av sagda rekvisit görs utifrån en intresseavvägning mellan de motstående intressena; å enda sidan editionssökandens intresse av att ta del av handlingarna och å andra sidan editionssvarandens intresse av att hemlighålla sin företagshemliga information. Avhandlingen har som avsikt att närmare klargöra innebörden av sagda rekvisit samt den intresseavvägning som domstolen är tvungen att göra. Slutligen har avhandlingen behandlat den möjlighet som lagen om företagshemligheter erbjuder till begränsning av partsoffentligheten. Domstolen kan på begäran av en part föreskriva att endast ett begränsat antal fysiska personer hos en juridisk person i egenskap av part har rätt att delta i rättegången och att enbart samma begränsade personkrets har rätt att under domstolsprocessen få tillgång till allt tillhörande rättegångsmaterial. Genom denna bestämmelse kan motparten således hindras från att direkt få tillgång till dokument innehållande företagshemligheter. Som förutsättning har anlagts att förfarandet måste direkt avse olagligt anskaffande, utnyttjande eller röjande av företagshemligheter samt att parten är en juridisk person.

Tutkielman aiheena on eläinten asianosaisuus. Aihe on ajankohtainen monella tapaa. Ensinnäkin nykyistä eläinsuojelulakia (247/1996) koskeva uudistushanke on vireillä. Eläimiä koskevaa yhteiskunnallista keskustelua käydään ahkerasti ja eläimiin liittyviä tutkimuksia julkaistaan kiivaalla tahdilla. Suomen eläinoikeusjuristit ry, jonka hallitukseen kuuluu useita eläinten oikeudellista asemaa tarkastelleita tutkijoita, on tehnyt ehdotuksen eläinten perusoikeuksista, jossa eläinten asianosaisuutta ehdotetaan säädettäväksi. Tutkielmassa tarkastellaan minkälaisen vaihtoehdon eläinten asianosaisuus tarjoaisi eläinten oikeudellisen aseman kohentamiseen ja nostetaan esille myös Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa käytössä olleita tai olevia vaihtoehtoja eläinten asianosaisuudelle. Tutkielman viitekehys on prosessioikeudellinen access to justice -tutkimussuuntaus ja käytetty metodi on oikeuspoliittinen. Tutkielma rakentuu viidestä luvusta. Johdannon jälkeen työssä tarkastellaan eläimen oikeudellista asemaa de lege lata. Lisäksi tarkastelussa otetaan huomioon uutta eläinten hyvinvointilakia koskenut, tosin jo rauennut, hallituksen esitys (HE 154/2018 vp). Tarkastelussa kiinnitetään huomiota eläinten lainsäädännölliseen asemaan sekä suojeluobjekteina että irtaimena esineinä. Lisäksi tarkastelussa kiinnitetään huomio nykyistä eläinsuojelua koskeviin haasteisiin ja ehdotettuihin muutoksiin. Luvussa kolme tarkastellaan eläinten ja luonnon oikeussubjektiutta koskevaa erityisesti kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa käytyä keskustelua. Lisäksi luvussa pohditaan millä keinoin eläinten oikeudet tulisi muotoilla, mille kaikille eläinlajeille tai -ryhmille ne tulisi säätää ja minkälaisia vaikutuksia eläinten oikeuksilla ja asianosaisuudella voisi olla yhteiskunnassa. Luvussa neljä siirrytään tarkastelemaan eläinten asianosaisuutta siviili-, rikos-, ja hallintoprosessin näkökulmasta. Huomiota kiinnitetään muun muassa asianosaisen käsitteen määrittelyyn sekä oikeudenkäynnin kuluihin ja kestoon. Luvussa pohditaan myös eri vaihtoehtoja eläinten edustajiksi. Lisäksi tarkastellaan vaihtoehtoisia malleja, joilla eläimen edustaminen voitaisiin toteuttaa de facto ilman asianosaisuudesta säätämistä de lege. Luvussa viisi esitetään työn loppupäätelmät.

Yrityssaneerauksessa velat jaetaan niiden syntymisen mukaan joko saneerausvelkaan tai yrityssaneerausta koskevan hakemuksen vireilletulon jälkeen syntyvään velkaan eli massavelkaan. Käytännössä saneerausvelan ja massavelan välisenä erona on, että saneerausvelkaan kohdistetaan erilaisia velkajärjestelytoimia ja vastaavasti massavelat tulee maksaa normaalisti. Erilaisissa saneerattavan yrityksen kestovelkasuhteissa velan jaksottaminen sekä saneerausvelkaan että massavelkaan on vaikeaa. Tämä johtuu siitä, että kestovelkasuhteessa maksettavan velan määrä on lähtökohtaisesti sama velvoitteen voimassa ollessa. Yrityksen saneerausmenettelyssä kestovelkasuhteessa syntyvä velka joudutaan kuitenkin manuaalisesti jakamaan sekä saneerausvelkaan että massavelkaan. Tutkielmassa tutkittiin velan syntymistä ennakkoperintään perustuvassa kestovelkasuhteissa, joista yksityiskohtaisempaan tarkasteluun otettiin velan syntyminen tuloverotuksessa sekä työeläke – ja työttömyysvakuutusmaksuissa. Ennakkoperintämenettely on normaalista velan perinnästä poikkeava saatavan perintämenettely, joka tapahtuu esimerkiksi verotuksessa ennen varsinaista verotusmenettelyä. Tutkielman keskeisin tutkimuskysymys on; miten velka syntyy em. ennakkoperintään perustuvissa kestovelkasuhteissa? Tutkimushavaintojen perusteella, velan syntymiseen liittyvään kysymykseen annettava vastaus riippuu siitä, mistä oikeuslähteistä velan syntyminen johdetaan. Lähtökohdaksi voidaan ottaa kunkin velkatyypin materiaalinen normisto, jolloin velan syntyminen johdetaan esimerkiksi verolainsäädännöstä. Toisaalta velan syntymistä voidaan lähestyä soveltaen yrityssaneerauslakia (47/1993). Kyseisen lain esitöissä on esitetty juuri ennakkoon perittävän velan syntymistä koskevia kannanottoja. Oikeuskäytännössä tuloveron on katsottu syntyvän vasta verovuoden viimeisenä päivänä, johtuen verotuksen systematiikasta, joten veroennakot ovat kaikki massavelkaa. Työeläke – ja työttömyysvakuutusmaksujen ennakot ovat sen sijaan sekä saneerausvelkaa että massavelkaa ja erotteluperuste on ennakoihin perustuvien palkkojen maksuhetki. Tutkielmassa päädyttiin siihen, että ensisijaisin oikeuslähde velan syntymisen kannalta tulisi olla yrityssaneerauslaki (47/1993), koska YrSanL (47/1993) 1 §:n 2 momentti estää velan syntymisen johdettavan kunkin velkatyypin mahdollisista materiaalisista normeista. Näin ollen myös yrityssaneerauslain (47/1993) esitöissä esitetyille kannanotoille tulisi antaa suurempaa painoarvoa oikeuslähteenä. Lisäksi tuloveron syntymiseen vasta verovuoden viimeisenä päivänä suhtauduttiin kriittisesti, koska samasta jaksotuskäytännöstä on esim. Ruotsissa luovuttu, koska sen on todettu olevan velkojien yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista.

Tutkielmassa tutkitaan ”tavallisten” aikuisten todistajien ja rikoksesta epäiltyjen esitutkintakuulusteluissa käytettyä johdattelua ja sen merkitystä rikosprosessissa. Tutkielman tarkoituksena on niin ikään tutkia sitä, mitä keinoja voimassa oleva esitutkintalainsäädäntömme tarjoaa tämän johdattelun ja sen vaikutusten estämiseksi ja havaitsemiseksi sekä pyrkiä selvittämään sitä, miten nämä keinot toimivat käytännössä. Kysymys esitutkintakuulustelujen asianmukaisesta toimittamisesta ja sen jälkikäteisen todentamisen tarpeesta on tullut oikeudenkäynneissämme esille etenkin rikoksesta epäiltyjen osalta. Tämän lisäksi esitutkinnassa käytetty johdattelu on aiheena noussut huomion kohteeksi myös Ulvilan murhasta seuranneiden oikeudenkäyntien yhteydessä. Aiheeseen liittyy siten tutkimuksellista mielenkiintoa ja tarvetta. Tutkielman alussa pyritään luomaan lukijalle käsitys siitä toimintaympäristöstä, jossa todistajien ja rikoksesta epäiltyjen esitutkintakuulusteluissa ylipäätään toimitaan. Tämän jälkeen siirrytään arvioimaan esitutkintakuulustelujen asianmukaisen toimittamisen merkitystä ja sitä, miksi juuri esitutkinnassa onnistuneesti käytetyllä johdattelulla voidaan katsoa olevan merkittävä asema koko rikosprosessin jatkon ja jopa sen lopputuloksen kannalta. Sen jälkeen siirrytään tutkimaan johdattelua ilmiönä ja pyritään tätä kautta hahmottamaan sitä, minkälaisin keinoin sen käyttöä voidaan ylipäätään pyrkiä torjumaan ja havaitsemaan. Tämän jälkeen käsitellään esitutkintalain johdattelun estämiseksi ja havaitsemiseksi tarjoamia keinoja sekä arvioidaan sitä, miten ne toimivat tutkimusaiheeni näkökulmasta käytännössä. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että esitutkintakuulusteluilla ja niistä syntyvillä kuulustelukertomuksilla on edelleen merkittävä asema käytännön oikeuselämän kannalta. Siihen, mitä kuulusteltava esitutkinnassa kertoo vaikuttaa muiden syiden ohella keskeisesti kuulustelijan ja kuulusteltavan välisen kommunikaation sisältö. Kommunikaation sisältöä ei ole kuitenkaan mahdollista kontrolloida täysin etukäteen, minkä vuoksi erilaiset esitutkintalain suojakeinot ovat tarpeen kuulustelujen asianmukaisen toimittamisen ja tallettamisen varmistamiseksi. Etenkin kuulustelujen tallentamisvelvoitteen laajentamista olisi syytä harkita tulevaisuudessa.