Browsing by discipline "Rikosoikeus"

Human trafficking is not a new phenomenon, but in the recent years it has started to gain more and more attention. One of the reasons for this increased interest can be found in the largest refugee and migrant crisis since WWII, which was set in motion in 2014. The Rome Statue of the International Criminal Court (ICC) includes an explicit reference to “trafficking in persons” as a crime against humanity. So far no cases of human trafficking have, however, been brought before the ICC or other international criminal courts and there remains ambiguity about its status as a crime against humanity. The main purpose of this thesis is to examine whether human trafficking constitutes a crime against humanity under the Rome Statute and consider the legal potential of bringing a case of human trafficking before the ICC. The thesis is divided into three parts. The thesis will begin by analyzing how human trafficking has been defined in international law. As the legal definition of human trafficking is still rather new, there are questions relating to the scope of it, its customary law status and relationship with the legal concept of slavery. The second part will analyze the contextual elements of crimes against humanity and review categories of crimes against humanity under which human trafficking could potentially fall within. The third part of the thesis takes the form of a case study. In order to concretize the challenges (and possibilities) of prosecuting human trafficking at the ICC, this thesis will analyze the situation in Libya. Libya was chosen because of the interest the OTP has shown in it indicating that the ICC might soon be confronted with the question of human trafficking. The conclusion of the thesis is that the Rome Statute includes all the necessary elements to bring a case of human trafficking before the ICC. There are even alternative provisions in the Rome Statute under which human trafficking could potentially fall, but this multiplicity of options can also lead to confusion and weaken the deterrent effect of the ICC. Recognizing human trafficking as a crime against humanity would enforce State’s obligation to criminalize and prosecute such conduct and contribute to counteracting human trafficking in the long run.

Tämä tutkielma käsittelee rikoslain 50 luvun huumausainerikoksia. Tutkielma on metodiltaan pääosin rikoslainopillinen. Tutkielman painopiste on huumausaineen käyttörikoksessa ja vähäisissä käyttöön liittyvissä huumausainerikoksissa. Erityisesti pyritään selvittämään, kuinka käyttörikosta tulisi arvioida suhteessa muihin huumausainerikoksiin ja toimenpiteistä luopumista koskevaan erityissäännökseen. Huumausaineen hallussapito tai hankkimisen yritys voi tulla rangaistavaksi perusmuotoisena huumausainerikoksena, törkeänä huumausainerikoksena tai huumausaineen käyttörikoksena. Teko jää käyttörikoksen tunnusmerkistön piiriin siinä tapauksessa, että teko on tehty omaa käyttöä varten ja huumausainetta on samalla ollut vain vähäinen määrä. Vähäisen määrän tarkempi määrittely on jätetty oikeuskäytännön varaan. Vähäinen määrä huumausainetta on huumausainekohtaista ja riippuu huumausaineen vaarallisuudesta sekä voimakkuudesta. Käyttörikos on hyvin yleinen rikos. Poliisin tietoon tulee vuositasolla jo yli 19 000 huumausaineen käyttörikosta. Lisäksi piilorikollisuuden on arvioitu olevan huomattavan yleistä. Erityisesti kannabiksen käyttö on yleistynyt Suomessa 1990-luvun alusta lähtien. Myös suomalaisten mielipiteet ja asenteet ovat muuttuneet selvästi myönteisemmiksi kannabiksen suhteen viime vuosikymmenten aikana. Nykyisin kannabiksen kotikasvatus sekä pienten omaan käyttöön tarkoitettujen huumausainemäärien tilaaminen postitse ulkomailta on yleistä. Huumausaineen viljelyä ei voida pitää huumausaineen käyttörikoksena, vaikka viljely olisi tapahtunut ainoastaan omaa käyttöä varten ja ollut vähäistä. Myöskään vähäisen omaan käyttöön tarkoitetun määrän maahantuonti ei kuulu huumausaineen käyttörikoksen piiriin. Rikosalain 50 luvun 7 §:n mukaan huumausaineen käytöstä ja huumausaineen käyttöön liittyvästä muusta huumausainerikoksesta voidaan jättää syyte nostamatta tai rangaistus tuomitsematta, jos epäiltyä rikosta tai rikosta on huumausaineen määrä ja laatu, käyttötilanne sekä olosuhteet muutoinkin huomioon ottaen pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. Erityissäännöksen soveltamisalaan kuuluvat huumausaineen käyttörikoksen lisäksi myös muut vähäiset omaan käyttöön liittyvät huumausainerikokset, kuten vähäisen määrän maahantuonti ja viljely omaa käyttöä varten. Huumausaineen käyttörikoksen rangaistusasteikko on sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta. Käytännössä huumausaineen käyttörikoksesta seuraa yleensä vain lievä rikosoikeudellinen seuraamus, sakkorangaistus. Tutkielmassa pyritään esittämään tärkeimpiä muita tosiasiallisia seuraamuksia, joita huumausaineen käyttörikokseen syyllistymiseen saattaa liittyä. Huumausaineen käyttörikoksella saattaa olla tekijälleen vakavat tosiasialliset seuraamukset. On syytä jatkaa keskustelua huumausainerikosten uudelleenmäärittelystä sekä huumausaineiden käytön ja käyttöön liittyvien vähäisten huumausainerikosten rangaistavuuden poistamisesta.

Tutkielma käsittelee just culturen suhdetta rikosoikeudelliseen vastuuseen. Just culturen periaatteita noudatetaan laajalti muun muassa terveydenhuollon ja kaupallisen lentoliikenteen sektoreilla. Kyseisen järjestelmän tavoitteena on parantaa edellytyksiä havaita ja tunnistaa turvallisuuden kannalta haitallisia elementtejä niin yksilön kuin organisaationkin tasolla tehokkaan ja luottamuksellisen poikkeamaraportoinnin kautta. Just culturen ytimeen kuuluu ajatus siitä, ettei omista virheistä raportoivaa henkilöä rangaista tämän menettelystä silloin, kun teko ei ole ollut tahallinen. Just culturen piiriin kuuluva rajanveto ei kuitenkaan ole suoraan sidoksissa teon rikosoikeudelliseen arviointiin, eikä näiden kahden järjestelmän välistä suhdetta voida pitää täysin vakiintuneena. Tämän vuoksi suhteen arvioimiselle on tarvetta oikeustieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Tutkielma alkaa rikosoikeudellisen vastuun yleisten edellytysten tarkastelulla sekä sillä, miten tahallisuutta ja tuottamusta arvioidaan rikosoikeuden kontekstissa. Pääsääntöisesti teko on vain tahallisena rangaistava. Kuitenkin liikennerikosten kohdalla tuottamuksellisten tekojen kriminalisointi on suhteellisen tavanomaista, eikä ilmaliikenteen rangaistussäännökset muodosta tässä suhteessa poikkeusta. Tämä merkitsee ainakin jonkinasteista kollisiota rikosoikeus- ja just culture -järjestelmien välillä, sillä just culturen periaatteisiin kuuluu huolimattomuusvirheiden lähtökohtainen anteeksiannettavuus. Just culturen piirissä tapahtuvaan arviointiin perehdytään tutkielman kolmannessa kappaleessa. Ratkaisutoiminta perustuu kyseisen järjestelmän piirissä yksinkertaistetusti siihen, onko menettely ollut hyväksyttävää vai ei-hyväksyttävää. Ei-hyväksyttävä menettely rajautuu lähtökohtaisesti just culturen ulkopuolelle. Sen sijaan silloin kun menettely tulee arvioiduksi hyväksyttävänä, ei tekijöihin tulisi kohdistaa sanktioluontoisia seuraamuksia. Se, missä raja hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän menettelyn välillä kussakin yksittäistapauksessa kulkee, on pitkälti riippuvainen yhtiö- ja tapauskohtaisista olosuhteista sekä siitä, kuka ratkaisun lopulta tekee. Just culturen periaatteet eivät perustu suoraan lainsäädäntöön, minkä vuoksi ratkaisijan harkintamarginaali on tosiasiassa suhteellisen laaja. Se eroaa siten olennaisella tavalla rikosoikeudesta, jossa päätöksentekoa ohjaa vahvasti rikosoikeudellinen laillisuusperiaate. Tutkielman neljännessä kappaleessa arvioidaan just culture- ja rikosoikeusjärjestelmän välistä suhdetta paitsi kirjoitetun lain, myös oikeuskäytännön näkökulmasta. Vaikka useat liikennerikokset ovatkin rangaistavia tuottamuksellisina, seuraa huolimattomasta menettelystä tosiasiassa hyvin harvoin tekijälle minkäänlaisia rikosoikeudellisia seuraamuksia. Tässä tutkielmassa on argumentoitu, että ero kirjoitetun lain ja tosiasiallisen soveltamiskäytännön välillä perustuu ainakin osittain just culturen vahvaan, kirjoittamattomaan asemaan ilmaliikenteessä, joka on omaksuttu laajalti sekä ilmailualan organisaatioissa että viranomaisissa niiden arvioidessa ilmailun poikkeamatapauksia. Tutkielman neljänteen kappaleeseen on sisällytetty myös de lege ferenda -pohdintaa. Tälle on nähty tarvetta siksi, että kyseessä on aihealue, josta on hyvin rajallisesti etenkään kotimaista tutkimustietoa. Viimeisessä kappaleessa vastataan kokoavasti johdannossa esitettyihin tutkimuskysymyksiin.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastellaan ja vertaillaan rikosoikeudellista tahallisuutta ja sen alarajaa eri valtioiden oikeusjärjestelmissä, erityisesti kahden vakavan rikostyypin, seksuaali- ja henkirikosten kohdalla. Tutkielmaani varten olen keskittynyt tarkastelemaan ja vertailemaan Suomen ja Ruotsin, Saksan ja Alankomaiden sekä Englannin ja Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmissä käytettyä rikosoikeudellista tahallisuutta käsitteineen sekä näissä maissa rangaistavaksi säädettyjä tahallisia seksuaali- ja henkirikoksia niiden tunnusmerkistössä kuvaillun teon tekijän tahallisuudelta edellyttämine vaatimuksineen. Tutkielmassani olen vertaillut tahallisuutta muun muassa lapseen kohdistuvissa seksuaalirikoksissa, HIV-tartuntaan liittyvissä rikoksissa sekä niin sanottua venäläistä rulettia koskevissa henkirikoksissa. Tahallisuuden alarajalla on usein hyvin merkityksellinen asema teon rikosoikeudellisen arvioinnin osalta. Kuten olen tutkielmassani havainnut, pääsääntö rikosoikeudessa usein on, että teot ovat rangaistavia vain tahallisina. Osa teoista on rangaistavia myös tuottamuksellisina, esimerkiksi toisen henkilön surmaaminen ilman tahallisuutta on silti tuomittavissa kuolemantuottamuksena. Englannissa osa rikoksista on jopa säädetty ankaran vastuun alaisiksi, jolloin jo pelkkä laissa kuvatun teon suorittaminen riittää rikosvastuuseen ilman erityisiä tietoisuus- tai tahtovaatimuksia. Tällaisia tekoja ovat muun muassa seksuaalirikokset alle 13- vuotiaita lapsia kohtaan. Tarkastelemissani oikeusjärjestelmissä useimmista teoista ei kuitenkaan ole säädetty rangaistavaksi tällaisia tahallisuutta alempia vastineita, jolloin tahallisuuden alaraja on myös rikosoikeudellisen vastuun alaraja ja sen merkitys korostuu. Tarkastelemissani oikeusjärjestelmissä tahallisuuden alarajalla on omat painopisteensä tietoisuuden ja tahtomisen osalta. Erityisesti Saksassa on esitetty alarajasta erilaisia teorioita, joista nykyään vallassa on korkeimman tuomioistuimen BGH:n käyttämä malli, jossa lähes mikä tahansa todennäköisyys riittää, jos tekijä on hyväksynyt siihen liittyvän seurauksen. Henkirikoksissa alaraja on kuitenkin korkeammalla. Alankomaissa on painotettu tilastollisia todennäköisyyksiä ja asetettu esimerkiksi HIV-tapauksista annettaville tuomioille korkeampi kynnys kuin Saksassa, mutta vaadittu todennäköisyys on kuitenkin alempi kuin Suomessa. Englannissa on annettu moraalisille ja muille lain ulkopuolisille sosiaalisille ulottuvuuksille selkeästi enemmän painoarvoa kuin muissa tarkastelemissani maissa. Englannissa ja Yhdysvalloissa käytetty recklessness-käsite myös vastaa vain osittain muiden tarkastelemieni maiden dolus eventualis -tahallisuuden tasoa. Ruotsi on siirtynyt 2000-luvulla käyttämään tekijän välinpitämättömyyteen perustuvaa tahallisuutta, josta Suomessakin on ollut keskustelua. Suomen korkein oikeus on kuitenkin pitäytynyt ratkaisuissaan siinä, että tekijän tulee olla mieltänyt sekä seuraus että olosuhteet varsin todennäköisiksi.

Tutkielma käsittelee itsekriminointisuojaa ja ilmailualalla vaikuttavaa Just Culturen periaatetta, joka ilmenee erityisesti ilmailun poikkeamailmoitusjärjestelmässä ja turvallisuustutkinnassa. Antaessaan poikkeamailmoituksessa tai onnettomuuden jälkeisessä kuulemisessa tietoja onnettomuudesta tai läheltä piti -tilanteesta ilmoittaja voi joutua paljastamaan omasta toiminnastaan seikkoja, joita voidaan käyttää häntä vastaan rikosprosessissa. Toisaalta Just Culturen periaatteeseen kuuluu rohkaiseminen omista virheistä ilmoittamiseen, niistä oppiminen ja avoimen oikeudenmukaisen toimintaympäristön edistäminen. Tutkielman tarkoituksena on oikeudellisesti analysoida edellä mainittua ristiriitatilannetta ja pyrkiä sen ratkaisemiseen. Metodi on lainopillinen sillä oikeuspoliittisella tausta-ajatuksella, että ilmailun arvokkaan turvallisuustiedon keräämisjärjestelmän toiminta tulisi pyrkiä turvaamaan itsekriminointisuojan periaatteesta tinkimättä. Tutkielma alkaa itsekriminointisuojan käsitteen tarkastelulla Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa, lainsäädännössä sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä. Suomea koskevan tapauksen EIT Marttinen v. Suomi (21.4.2009) ja sitä seuranneiden korkeimman oikeuden tapausten KKO 2009:80 ja 2010:41 myötä kotimainen tulkinta itsekriminointisuojan sisällöstä erityisesti muussa menettelyssä kuin rikosprosessissa on saanut saman sisällön kuin EIT:n tulkinta. Itsekriminointisuoja on puhtaimmillaan voimassa rikosprosessissa mutta se ulottuu tietyin edellyksin samanaikaiseen muuhun menettelyyn. Ilmailun poikkeamailmoitusjärjestelmä ja onnettomuuden jälkeen tehtävä turvallisuustutkinta kuuluvat palautteeseen ja onnettomuuksista oppimiseen perustuvaan ilmailun turvallisuustyöhön. Just Culture on osa laajempaa monimutkaisen organisaation turvallisuuskulttuuria, jollaisiksi kaupallista lentotoimintaa harjoittavia yhteisöjä voidaan luonnehtia. Poikkeamailmoituksia ja turvallisuustutkintaa käsitellään yleisöjulkisuuden, esitutkinta- ja syyttäjäviranomaisen yleisen tiedonsaantioikeuden ja niiden tietojen oikeudenkäynnissä hyödyntämisen näkökulmista. Johtopäätöksenä on, että sekä poikkeamailmoitusten että turvallisuustutkinnan tausta-aineiston tietosuoja on tarkoituksenmukaisesti korkea. Lisäksi turvallisuustutkinnassa kertynyt tieto ja julkiset onnettomuustutkintaselostukset on suojattu itsekriminointisuojaa loukkaavalta väärinkäytöltä turvallisuustutkintalain säännöksin. Poikkeamailmoitukset ovat itsekriminointisuojan suhteen ongelmallisessa asemassa, sillä niiden hyödyntämistä itsekriminointisuojaa loukkaavalla tavalla näyttönä ei ole lainsäädännöllä estetty. Tämänhetkinen oikeustila johtaa poikkeamailmoitusvelvollisten raportointijärjestelmää kohtaan tunteman luottamuksen heikkenemiseen. Itsekriminointisuoja ulottuu EIT:n ja korkeimman oikeuden ratkaisuista johdettujen kriteerien nojalla poikkeamailmoitusjärjestelmään. Ilmoitusvelvollinen voisi näin ollen vedota vaikenemisensa tueksi itsekriminointisuojaan ja turvallisuustiedon saaminen poikkeamailmoitusten avulla lakkaisi. Tutkielmassa päädytään itsekriminointisuojan toteuttamiseksi rikosprosessin kaikissa vaiheissa suosittamaan poikkeamailmoituksia ja turvallisuustutkintaa koskevan sääntelyn yhdenmukaistamista ottamalla poikkeamailmoituksia koskevaan sääntelyyn palomuurimalliin perustuva salassapitosäännös. Malli säännökselle löytyy turvallisuustutkintalaista ja ulosottokaaresta. Oikeusministeriön todistelutyöryhmän oikeudenkäymiskaaren 17 lukuun ehdottama yleinen hyödyntämiskieltosäännös toimisi viimekätisenä suojana ilmailun turvallisuustiedon itsekriminointisuojaa loukkaavaa käyttöä vastaan. Itsekriminointisuojan selkeä toteuttaminen yleisen hyödyntämiskieltosäännöksen ja palomuurisäännöksen avulla takaisi ilmailulle tärkeän turvallisuustiedon saamisen myös jatkossa.

Tutkielma sijoittuu rikos-, vero-, prosessi- ja hallinto-oikeuden leikkauspisteeseen ja käsittelee itsekriminointisuojan soveltamista verotusmenettelyssä. Keskeisenä tavoitteena on selvittää itsekriminointisuojan asema oikeussuojakeinona verotusmenettelyssä nykyisen oikeustilan valossa. Tutkimus on pääasiassa oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Näkökulma on ennen kaikkea kriittinen nykyistä oikeustilaa kohtaan, ja oikeustilaa tarkastellaan perus- ja ihmisoikeusmyönteisestä lähtökohdasta. Kriittisestä näkökulmasta huolimatta tutkielmasta on pyritty tekemään rakentava ja siinä on haluttu säilyttää ongelmanratkaisullinen ote. Verovelvollisten tasapuoli sen kohtelun ja veronsaajien fiskaalisten intressien turvaamiseksi on syytä kiinnittää huomiota myös tehokkaan verotusmenettelyn turvaamiseen. Näin ollen perus- ja ihmisoikeusmyönteinen näkökulma ei ole ainut mahdollinen aiheen tarkastelutapa, eikä tässäkään tutkielmassa tyydytä pelkästään vain yhteen näkökulmaan. Toisaalta on haluttu nimittäin myös huomioida tehokasta verotusmenettelyä ja rikostorjuntaa korostavan näkökulman argumentit. Tavoitteena on vallitsevan oikeustilan lisäksi selvittää, kuinka sovitetaan yhteen verovelvollisen oikeusturva sekä oikeudenmukainen ja tehokas verotusmenettely, jolla turvataan samalla myös veronsaajien fiskaaliset intressit. De lege ferenda -näkökulman tueksi tehdään oikeusvertailua lähinnä Ruotsiin. Yhteenvetona keskeisistä tutkimustuloksista voi todeta, että itsekriminointisuojan soveltamisalan laajuus ja suojan vahvuus verotusmenettelyssä ovat vallitsevassa oikeustilassa jokseenkin epäselviä. KKO:n, KHO:n ja EIT:n ratkaisut eivät ole onnistuneet selkeyttämään oikeustilaa Suomessa, eikä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksesta ole odotettavissa helpotusta verotusmenettelyssä sovellettavan itsekriminointisuojan soveltamiseen. VML 26 §:n selvitysvelvollisuuden ja itsekriminointisuojan välinen kollisio on ilmeinen ja veronkorotuksen asema on monella tapaa ongelmallinen. Itsekriminointisuojan soveltamisessa ongelmakohdiksi näyttävät muodostuvan pääosin seuraavat kysymykset: (i) Milloin verovelvolliselle asetettava rikosoikeudellisen syytteen uhka on niin ilmeinen, että itsekriminointisuoja aktualisoituu verotusmenettelyssä, joka itsessään on hallinnollinen menettely? (ii) Milloin verovelvollisen itsekriminointisuoja aktualisoituu verotusmenettelyssä siksi, että rikosoikeudellisen rangaistuksen sijaan häntä uhkaa rikosoikeudelliseen rangaistukseen rinnastuva veronkorotus (hallinnollinen rikosprosessi)? Etenkin verotarkastusten ja ylipäätään verotusmenettelyn kehittämiseen annetaan itsekriminointisuojan soveltamisalan laajentuessa suosituksina harkita vaihtoehtoisesti taikka toisiaan täydentävinä (i) Sivullisten tiedonantovelvollisuuden lisäämistä; (ii) Verohallinnon ja poliisin tiiviimpää yhteistyötä niin, että kasvava osa verotarkastuksista aloitettaisiin suoraan esitutkintayhteistyönä, mikäli tarkastuskohteen valinnassa on syytä epäillä rikosta; (iii) Siirtymistä Ruotsin malliin, jossa Verohallinnon oma erillinen verorikosyksikkö suorittaa verorikoksiin liittyvää tiedustelua, tiedonhankintaa ja esitutkintaa.

Tutkimuksen kohteena on järjestäytyneen rikollisryhmän oikeudellinen määritteleminen. Järjestäytyneen rikollisryhmän käsitteelle on annettu tietty sisältö niin Yhdistyneiden Kansakuntien ja Euroopan unionin instrumenteissa kuin kansallisessa rikoslaissakin. Nämä määritelmät kuitenkin poikkeavat toisistaan jossain määrin. Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on selvittää eri sääntelyinstrumenteissa olevien ryhmämääritelmien tarkka sisältö, määritelmien käsitteellinen ja oikeudellinen suhde toisiinsa sekä valituista määrittelytavoista aiheutuvat ongelmat. Tutkimuksessa pyritään antamaan perusteltuja tulkintasuosituksia määritelmien tulkinnasta sekä esittämään sääntelyä koskevia kehitysehdotuksia todettujen ongelmakohtien ratkaisemiseksi. Järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmä on tutkimuksellisesti kiinnostava useasta syystä. Ensinnäkin kyse on ilmiöstä, jota on vaikea sijoittaa yksiselitteiseen käsitteelliseen muottiin, minkä lisäksi itse ilmiötason laajuudesta ja ominaispiirteistä ei ole saavutettu yleistä konsensusta. Toisaalta rikollisryhmän määrittelyssä on kysymys myös laajemmista suuntauksista rikosoikeuden kehittymisessä. Järjestäytyneen rikollisryhmän määritteleminen on korostuneesti nykypäivän rikosoikeutta siinä mielessä, että kysymys ei ole yksin kansallisesta lainsäädännöstä, vaan erilaisilla kansainvälisillä velvoitteilla on ollut vahva rooli kansallisten ryhmämääritelmien kehittymisessä ja niiden sisällön määrittymisessä. Samalla järjestäytynyt rikollisuus toimii malliesimerkkinä kansallisen rikosoikeuden sisäisestä pirstaloitumisesta ja niistä ongelmista, joita kansallisten ja kansainvälisten normien ristiriitatilanteista aiheutuu. Tutkimuksessa luodaan aluksi pohja oikeudellisten määritelmien tarkastelemiselle selvittämällä järjestäytynyttä rikollisuutta koskevan ilmiötason tutkimuksen havaintoja. Oikeudellisten määritelmien tarkastelun luonnollisena lähtökohtana ovat kansainväliset määritelmät niiden kansallista lainsäätäjää velvoittavan vaikutuksen vuoksi. Kansainväliset velvoitteet osoittautuvat kuitenkin ongelmallisiksi ennen kaikkea siitä syystä, että niissä omaksutut määritelmät ovat sisällöltään niin avoimia ja epämääräisiä, ettei niiden soveltamisalaa ole helppo hahmottaa, ja tästä johtuen määritelmien soveltaminen sellaisenaan vaikuttaisi ongelmalliselta rikosoikeudellisille säännöksille asetetun tarkkarajaisuusvaatimuksen kannalta. Kansallisessa rikoslaissa ryhmämääritelmiä on kolme. Määritelmät poikkeavat toisistaan siinä määrin, etteivät ne ole tulkinnallisin keinoin yhteensovitettavissa. Lisäksi kansalliset määritelmät poikkeavat kansainvälisten velvoitteiden määritelmistä. Tutkimuksessa omaksutun näkemyksen mukaan kansallisia säännöksiä ei myöskään ole mahdollista tulkita täysin yhdenmukaisesti kansainvälisten velvoitteiden kanssa, sillä tällainen tulkinta johtaisi kansallisten säännösten soveltamisalan hallitsemattomaan laajenemiseen. Useiden erilaisten ryhmämääritelmien sisällyttäminen kansalliseen rikoslakiin ei ole toivottavaa, ja yhdistettynä ristiriitaisuuksiin kansainvälisiin määritelmiin nähden sääntelyn monimuotoisuus tekee siitä erittäin vaikeasti hallittavan kokonaisuuden. Vielä kun määritelmät eivät näyttäisi tavoittavan ilmiötason todellisuutta kovinkaan hyvin, käy tarve uuden määritelmän laatimiselle niin kansainvälisellä kuin kansallisella tasolla selväksi.

Menettämisseuraamussäännöksiä koskevaa rikoslain 10 lukua (365/2016) osittaisuudistettiin Euroopan unionin direktiivin (42/2014/EU) rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta Euroopan unionissa voimaan tulon myötä. Implementoinnin yhteydessä lainsäätäjä ehdotti käännetyn todistustaakan omaksumista osaksi laajennetun hyötykonfiskaatiosäännöksen soveltamisalaa. Käännettyä todistustaakkaa omaisuuden laillisesta alkuperästä ehdotettiin myös rikoslain (39/1889) kokonaisuudistuksen yhteydessä, jolloin menettämisseuraamussäännökset koottiin yhteen rikoslain 10 lukuun (875/2001). Tuolloin ehdotus kuitenkin kaatui lakivaliokunnan antamaan mietintöön, jossa se totesi, ettei käännetty todistustaakka ole varauksitta sopusoinnussa vastaajan oikeusturvan kanssa. Lakivaliokunnan ehdotuksesta päädyttiin täten soveltamaan kevennettyä todistustaakkaa käännetyn todistustaakan sijasta. Menettämisseuraamussäännösten osittaisuudistuksen yhteydessä oikeusturvan vaaraa ei sen sijaan katsottu enää olevan, sillä voimassa olevan rikoslain 10 luvun 9 §:n 4 momentin mukaan syytetyn tulee saattaa todennäköiseksi, että häneltä tavatun omaisuuden alkuperä on laillista välttyäkseen laajennetulta hyötykonfiskaatiotuomiolta. Tutkielmassa tarkastellaan laajennettua hyötykonfiskaatiota ja siihen sovellettavaa käännettyä todistustaakkaa omaisuuden laillisesta alkuperästä. Vastaajan tulee saattaa todennäköiseksi, että häneltä tavattu omaisuus on hankittu laillisesti. Mikäli vastaaja epäonnistuu tai laiminlyö velvoitteensa, kyseinen omaisuus määrätään valtiolle menetetyksi. Käännetyn todistustaakan omaksuminen osaksi kansallista rikoslainsäädäntöä perustuu lain esitöiden mukaan syyttäjän näyttöongelmiin sekä lainsäätäjän tarkoitukseen saada rikoshyötyä tuomituksi entistä laajemmin valtiolle menetetyksi. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella käännetyn todistustaakan suhdetta vastaajan itsekriminointisuojaan ja syyttömyysolettamaan. Vaarantaako käännetty todistustaakka omaisuuden laillisesta alkuperästä vastaajan syyttömyysolettaman ja itsekriminointisuojan laajennettua hyötykonfiskaatiota koskevassa rikosprosessissa niin kuin lakivaliokunta ensimmäisessä mietinnössään katsoi. Poikkeaminen yleisestä rikosprosessioikeudellisesta periaatteesta ei ole täysin ongelmaton, sillä se aiheuttaa ilmeisen jännitteen yhteiskunnan intressien ja syytettyjen oikeusturvan välille. Käännetty todistustaakka omaisuuden laillisesta alkuperästä on oikeusturvariski vastaajalle, mikäli sen käytössä epäonnistutaan. Itsekriminointisuoja murenee, jos syyttäjä nostaa myöhemmässä rikosprosessissa syyteen vastaajan antaman selvityksen perusteella, vaikka selvitystä ei tosiasiallisesti käytettäisikään todistevaikutuksena rikosprosessissa. Tästä seuraa siten vastaajan syyttömyysolettaman katoaminen, kun syyttäjällä on ennakkokäsitys vastaajan syyllisyydestä omaisuuden alkuperästä annetun selvityksen perusteella.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kameravalvontaa osana yhteiskuntaa ja osana rikosoikeusjärjestelmää. Ihmisistä kerätään nykyään runsaasti tietoja, ja ihmiset myös luovuttavat itsestään tietoja muiden käyttöön tietoisesti tai tiedostamatta. Massavalvonta ja big data ovat käsitteitä, jotka kuvastavat nykyajan informaatioyhteiskuntia ja datataloutta, jossa tiedolla on aiempaa suurempi merkitys. Tietoa voidaan kerätä monin eri tavoin; yksi keino on kameravalvonta. Osa valvontakameroiden keräämistä tiedoista ovat hyvinkin henkilökohtaisia, kun taas joitakin tietoja annamme ihan mielellämme itsestämme, jos koemme saavamme vastineeksi jotakin. Joskus puolestaan emme välttämättä haluaisi altistaa itseämme tietojen keruulle ja valvonnalle. Tähän kuitenkin saatetaan päätyä, jos jonkin hyväksyttävän tavoitteen nimissä pystytään saavuttamaan jotakin arvokasta, joka palvelee yksilöä tai laajemmin koko yhteiskuntaa. On myös mahdollista, että emme edes tiedä, missä ja milloin meistä on kameravalvonnan keinoin hankittu tietoja tai mihin näitä tietoja on hyödynnetty. Valvontakameroita käyteään erityisesti rikosten ehkäisyssä ja selvittämisessä. Kameroita käytetään nykyään myös moniin muihin tarkoituksiin, kuten työpaikan tuotantoprosessien varmistamiseen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden varmistamiseen, turvallisuuden tunteen lisäämiseen, tehokkaampien valvontakäytäntöjen toteuttamiseen, jälkikäteiseen faktantarkistukseen ja puhtaasti viihteellisiin tarkoituksiin sekä moniin muihin. Kameravalvonta on siten hyvin moninainen ilmiö, joka on yleisesti koettu yhteiskunnissa kuitenkin hyväksyttäväksi. Kameravalvonta liittyy vahvasti niin yksityisyyden ja yksityiselämän suojaan kuin henkilötietojen suojaankin. Suomessa ei ole kuitenkaan nimenomaisesti kameravalvontaa koskevaa yleislakia, jollainen esimerkiksi Ruotsin lainsäädännössä on (kamerabevakningslag 2018:1200). Kameravalvonta ei kuitenkaan ole jäänyt Suomessa täysin sääntelemättä, sillä lainsäädännöstämme on johdettavissa kameravalvonnan käytölle pelisääntöjä ja reunaehtoja useasta eri suunnasta. Myös EU:n tietosuojalainsäädäntö asettaa kameravalvonnalle rajoja. Voidaan puhua yhtäältä laillisesta kameravalvonnasta ja toisaalta laittomasta kameravalvonnasta. Viime kädessä rikoslaki asettaa rajat rikosoikeudellisesti moitittavalle menettelylle kameravalvonnassa. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaatteen mukaisesti ketään ei saa tuomita sellaisesta teosta, joka ei ole tekohetkellä laissa nimenomaisesti säädetty rangaistavaksi. Rikosoikeudellisen säännön tulee olla selkeä ja täsmällinen. Yksilöllä tulee olla kyky tietää, mikä on rikosoikeudellisesti moitittavaa ja paheksuttavaa kameravalvontaa, jotta yksilö pystyy mitoittamaan oman toimintansa oikein. Laillisuusperiaate asettaa vaateita myös lainsäätäjälle, sillä rikosoikeudelliset säännöt on kyettävä muotoilemaan sanamuodoltaan niin, että rangaistavan käyttäytymisen ala on mahdollisimman hyvin ennakoitavissa. Ideaalitilanteessa tunnusmerkistöstä käy selvästi ilmi, mitä tarkoitusta varten tietty käyttäytymismalli on kriminalisoitu. Rikosoikeudellisesti moitittavaa kameravalvontaa voi lähestyä esimerkiski itse kuvaamisteon tai kuvadatan levittämisen kautta. Laittomalle kameravalvonnalle rangaistavuuden rajat asettavat tällöin ennen muuta rikoslain (39/1889) salakatselua ja salakuuntelua koskevat tunnusmerkistöt sekä yksityisyyden suojasta työelämässä annetun lain (759/2004) kriminalisointi. EU:n tietosuoja-asetuksen vastaisesta menettelystä voi vain rajoitetusti seurata rikosoikeudellinen seuraamus. Tunnusmerkistöjä ja oikeuskäytäntöä tarkastelemalla ilmenee, että kriminalisoitu kameravalvonta on sidottu muiden tunnusmerkistötekijöiden ohella pitkälti alueellisiin edellytyksiin, joiden perusteella teon moitittavuutta arvotetaan. Tällöin suojeluintressin toteuttaminen – yksityisyyden suoja – on sidottu katseltavan tai tarkkailtavan henkilön fyysiseen sijaintiin. Sääntelyn hyväksyttävyyttä voi tällöin perustellusti tarkastella kriittisesti huomioiden esimerkiksi Euroopan unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö itsemääräämisoikeuteen ja henkilötietojen suojaan liittyen. Rikosoikeudelliset tulkintaopit rajoittavat kuitenkin sitä, missä määrin pelkkä suojelutavoite määrittää rangaistavuuden alaa. Jos monitulkintainen yksityisyyden suoja sidotaan kriminalisoinneissa alueellisiin edellytyksiin, kriminalisointien hyväksyttävyyden arvioimisen mittapuuna oikeushyvien suojelun periaate on merkittävässä roolissa. Nykyistä kameravalvontasääntelyä ei voida pitää rikosoikeudellisesti täysin ongelmattomana eikä selkeänä.

Tiedustelulakihankkeen siviili-ja sotilastiedustelutyöryhmien mietinnöt julkaistiin huhtikuussa 2017. Hankkeen tarkoituksena on luoda säädöspohja uusille tiedustelutoimivaltuuksille. Mietinnöissä ehdotetaan säädettäväksi viranomaisille uudenlaisia tiedustelutoimivaltuuksia eli ulkomaan henkilötiedustelua, tietoliikennetiedustelua ja tietojärjestelmätiedustelua. Ehdotetut tiedustelutoimivaltuudet poikkeaisivat nykyisistä tiedonhankintakeinoista siten, että tiedustelutoimenpiteeltä ei enää vaadittaisi henkilö- tai rikossidonnaisuutta. Siviilitiedustelutyöryhmä on laatinut ehdotuksensa poliisilain uudeksi 5a luvuksi ja uudeksi laiksi tietoliikennetiedustelusta siviilitiedustelussa. Siviilitiedustelu määriteltäisiin ehdotuksen mukaan suojelupoliisin suorittamaksi tiedonhankinnaksi kansallisen turvalisuuden suojaamiseksi ja ylimmän valtionjohdon päätöksenteon tueksi. Tiedustelumenetelmien yleisenä edellytyksenä olisi, että niillä voidaan olettaa saatavan tietoja kansallista turvallisuutta vakavasti uhkaavasta toiminnasta. Siviilitiedusteluviranomaisena tulisi toimimaan suojelupoliisi, jonka valta tulee uusien tiedustelutoimivaltuuksien myötä kasvamaan. Suojelupoliisi ei enää toimisi esitutkintaviranomaisena. Uusien tiedustelumenetelmien käytön yhteydessä ilmenee väistämättä sellaista tietoa, joka liittyy muihin rikoksiin, kuin sellaisiin, jotka uhkaavat kansallista turvallisuutta. Ongelmat ovat osittain vastaavia kuin poliisilain ja pakkokeinolain ylimääräistä tietoa koskevassa problematiikassa. Luonnollisesti lainvalmistelussa joudutaan myös pohtimaan kansallista turvallisuutta uhkaavia rikoksia koskevan tiedustelutiedon käytön järjestämistä. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä on se, miten uusiin toimivaltuuksin perustuvilla tiedustelutoimenpiteillä kertyvää tietoa on oikeusjärjestelmässämme sallittua käyttää rikosprosessissa. Toisena tutkimuskysymyksenä on se, että jos tiedustelutiedon käyttö rikosprosessissa on sallittua, niin millä edellytyksillä tiedon käyttö sitten olisi mahdollista. Tutkielman tarkoituksena on siis selvittää, milloin uusiin toimivaltuuksiin perustuvilla tiedustelutoimenpiteillä kertyvää tietoa on oikeusjärjestelmässämme sallittua käyttää ensinnäkin rikoksen estämisessä ja selvittämisessä sekä toisaalta varsinaisessa oikeudenkäynnissä. Rajoituksia tiedustelutiedon käytölle asettavat luottamuksellisen viestin suoja ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin asettamat vaatimukset. Asianosaisen tiedonsaantioikeudet ja tiedustelutiedon salassapitointressit ovat osittain vastakkaisia.