Browsing by discipline "Viestintä- ja informaatio-oikeus"

Now showing items 21-40 of 68

Henkilötietojen suoja kaupallisessa profiloinnissa

Raitala, Essi (2014)

Nykyinen informaatioteknologia mahdollistaa henkilötietojen nopean ja vaivattoman käsittelyn. Henkilötietoja on helppo kerätä, käsitellä ja jalostaa ja ne voidaan nähdä kauppatavarana. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millä edellytyksillä henkilötietoja voidaan käyttää kaupalliseen profilointiin ja miten henkilötietojen suoja toteutuu kaupallisessa profiloinnissa voimassa olevan lainsäädännön valossa. Tutkielman lopuksi käsitellään EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen vaikutuksia ja mahdollisia muita kehityskulkuja henkilötietojen suojan toteutumisen kannalta. Kaupallisella profiloinnilla tarkoitetaan tutkielmassa henkilötietojen keräämistä, käsittelyä ja analysointia ja henkilöä kuvaavan profiilin muodostamista analysoinnin perusteella. Kaupallista profilointia voidaan hyödyntää esimerkiksi markkinoinnissa, erityisesti käyttötottumuksia seuraavassa markkinoinnissa, sekä uusien tuotteiden ja palveluiden kehittämisessä. Henkilötietojen käsittelystä säädetään henkilötietolaissa 22.4.1999/523. Evästeiden käyttöä koskevaa sääntelyä on sähköisen viestinnän tietosuojalaissa 16.6.2004/516, joka on erityislaki henkilötietolakiin nähden. Kaupallisessa profiloinnissa keskeiset henkilötietojen käsittelyn perusteet ovat henkilön eli rekisteröidyn suostumus sekä asiallinen yhteys rekisteröidyn ja henkilötietojen käsittelijän, eli rekisterinpitäjän välillä. Henkilötietolain ja henkilötietodirektiivin mukaan suostumuksen on oltava yksiselitteinen eli yksilöity, tietoinen ja vapaaehtoinen. Tutkielmassa todetaan, että käytännössä tällaisen suostumuksen saaminen ei aina toteudu. Etenkin rekisteröidyn tietoisen suostumuksen saaminen on haastavaa. Rekisteröidyt eivät aina ymmärrä suostumuksensa sisältöä, mikä johtuu esimerkiksi tietosuojaselosteiden vaikeaselkoisuudesta. Käyttötottumuksia seuraavaa mainontaa toteutetaan usein evästeiden avulla. Eväste voidaan laskea henkilötiedoksi, jolloin on luonnollisesti noudatettava henkilötietolakia. Sähköisen viestinnän tietosuojalain mukaan evästeen käytölle on saatava internetin käyttäjän suostumus. Suostumusta arvioitaessa on otettava huomioon, mitä suostumuksesta on säädetty henkilötietolaissa. Näin ollen suostumusta koskeva problematiikka aktualisoituu myös evästeen kohdalla. Asiallisen yhteyden perusteella (ns. yhteysvaatimus) henkilötietoja voidaan käsitellä ilman rekisteröidyn suostumusta. Jotta yhteysvaatimus toteutuu, vaaditaan molemminpuolista suhdetta rekisteröidyn ja rekisterinpitäjän välillä. Tällaisen ei voida katsoa syntyvän esimerkiksi yksittäisen ostotapahtuman perusteella. Siitä, voidaanko rekisteröityjä myös profiloida pelkän asiallisen yhteyden nojalla , ei ole tällä hetkellä selkeää käsitystä. On huomattava, että evästeiden käyttöön profilointia varten vaaditaan suostumus. Näin ollen evästeiden avulla toteutettavaa käyttötottumuksia seuraavaa mainontaa ei voida perustaa pelkästään asialliseen yhteyteen, vaan siihen vaaditaan suostumus. EU:n yleinen tietosuoja-asetus vastaa voimaan tullessaan edellä esitettyihin ongelmiin. Tietosuoja-asetus tiukentaa henkilötietojen käsittelyyn vaadittavan suostumuksen määritelmää: suostumuksen on oltava nimenomainen. Lisäksi tietosuoja-asetus sisältää profilointia koskevan artiklan, jossa säädetään profiloinnin edellytyksistä. Profilointiin vaaditaan artiklan mukaan rekisteröidyn suostumus eikä profilointi ole enää sallittua asiallisen yhteyden perusteella. Tietosuoja-asetus on kuitenkin kohdannut kritiikkiä erityisesti kaupallisten toimijoiden taholta, sillä liian yksityiskohtaisen sääntelyn katsotaan vaikeuttavan yritysten toimintaa.
Henkilötietojen suojan soveltamisala, rajoitusedellytykset ja oikeushyvät Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöjen valossa

Majamaa, Eerika (2018)

Informaatio- ja viestintäteknologian kehitys on johtanut yhä kriittisempään tarpeeseen suojata yksilöitä henkilötietojen käsittelyyn liittyviltä riskeiltä. Vilkasta keskustelua aiheen tiimoilta on herättänyt myös EU:n yleinen tietosuoja-asetus, jonka on tarkoitus yhtenäistää ja parantaa eurooppalaista henkilötietojen suojan tasoa. Henkilötietojen suoja muodostaa kuitenkin jo entuudestaan monitasoisen ja osin päällekkäisen sääntelyverkoston, jossa niin eurooppaoikeudella, kansallisen tason sääntelyllä kuin kansainvälisillä ihmisoikeusvelvoitteilla on oma roolinsa. Perus- ja ihmisoikeustasolla henkilötietojen suoja sisältyy osaksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen yksityis- ja perhe-elämän, kodin ja kirjeenvaihdon suojaa koskevaa 8 artiklaa. Lisäksi henkilötietojen suoja on tunnustettu itsenäisenä perusoikeutena Euroopan unionin perusoikeuskirjan 8 artiklassa, ja johdettu EU- oikeus täsmentää henkilötietojen suojan sisältöä Euroopan unionin oikeusjärjestyksessä. Tutkielmassa tarkastellaan henkilötietojen suojan aineellista soveltamisalaa, rajoitusedellytyksiä ja oikeushyviä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöjen valossa ja tuodaan soveltuvin osin esiin myös tietosuoja-asetuksen vaikutuksia. Mainittujen tuomioistuinten vertaileminen on haastavaa, koska ne kuuluvat keskenään varsin erilaisiin oikeusjärjestyksiin. Tutkimuksen metodiksi soveltuukin käytännöllinen lainoppi, koska se pystyy ylittämään oikeusjärjestysten väliset rajat. Henkilötietojen suojan ja yksityiselämän suojan oikeuksilla on joka tapauksessa kyseisten tuomioistuinten oikeuskäytännön valossa laaja yhteinen alue. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklasta poiketen EU-oikeudellinen henkilötietojen suoja on kuitenkin niin sisältönsä kuin soveltamisalansa puolesta nimenomaisesti suunniteltu yksilöiden suojaksi automaattiseen tietojenkäsittelyyn liittyviä uhkia vastaan. Tämän seurauksena EU-oikeudellinen henkilötietojen suoja kattaa laajemman joukon henkilötietojen käsittelytilanteita ja tarjoaa yksilölle muitakin lisäetuja suhteessa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaan. Henkilötietojen suojaa voidaan rajoittaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8(2) artiklan ja EU:n perusoikeuskirjan 52(1) artiklan nojalla hyväksyttävästi useilla eri perusteilla. Julkisen vallan tarve rajoittaa kansalaisten henkilötietojen suojaa näyttäytyy tutkielmassa molempien tuomioistuinten osalta muun muassa rikollisuuden torjunnan tarkoituksessa liittyen salaisiin valvontakeinoihin, massavalvontaan ja biometrisiin tietoihin. Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja EU:n perusoikeuskirjan mukaiset henkilötietojen suojan rajoitusedellytykset ovat keskeisiltä osin samat, mutta niiden soveltamisessa on esiintynyt tiettyjä eroja. Molemmat tuomioistuimet ovat pitäneet perus- ja ihmisoikeussuojan kannalta tärkeänä henkilötietojen käsittelyn rajoittamista siihen mikä on välttämätöntä, mutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on laillisuusperiaatteen osalta painottanut usein rule of law -periaatteeseen kytkeytyviä lain laatua koskevia lisävaatimuksia. Ongelmana molempien tuomioistuinten osalta on, että julkisen vallan käytön oikeutusta arvioivan välttämättömyyskriteerin soveltamisesta on saatu vain suhteellisen vähän tietoa. Tutkielman keskeinen havainto on, että henkilötietojen suoja ja yksityiselämän suoja muodostavat kokonaisuuden, joka suojaa juridisesti yksilöä yksilönä, osana sosiaalisia rakenteita ja vapaan ja demokraattisen yhteiskunnan toimijana. Henkilötietojen suojan ja yksityiselämän suojan eurooppalaiset sääntelyinstrumentit suojaavat yksilöitä muun muassa erilaisilta sosiaalisilta ja taloudellisilta vahingoilta, syrjinnältä sekä jatkuvan tarkkailun kohteeksi joutumiselta. Lisäksi kyseiset oikeudet tasoittavat henkilötietojen käsittelyssä vallitsevia valta-asetelmia ja tiedollista epätasapainoa sekä turvaavat yksilön mahdollisuuksia muodostaa ihmissuhteita ja rakentaa omaa identiteettiä.
Henkilötietojen suojan suhde henkilötietojen hyödyntämiseen EU:n sisämarkkinoilla

Lehtonen, Aura (2018)

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen EU:n perusoikeuskirjan 8 artiklaan ja SEUT 16 artiklaan kirjattua henkilötietojen suojan suhdetta digitaalisten sisämarkkinoiden taloudellisiin tavoitteisiin. Tutkielmani päämenetelmä on lainopillinen, mutta digitaalisten sisämarkkinoiden strategiaan kuuluvaa valmisteilla olevaa EU-lainsäädäntöä tarkastelen de lege ferenda -näkökulmasta. Tutkielmani vastaa kahteen tutkimuskysymykseen: Miten EU-oikeudessa tasapainotetaan perusoikeutena turvattua henkilötietojen suojaa suhteessa henkilötietojen vapaaseen liikkuvuuteen? Miten EU-oikeudessa mahdollistetaan ja rajoitetaan henkilötietojen taloudellista hyödyntämistä? Henkilötietojen suojasta säädetään EU:ssa primäärioikeuden tasolla unionin perusoikeuskirjassa ja SEUT:ssa. Perusoikeuskirjan 8 artikla turvaa jokaisen yksilön oikeuden henkilötietojen suojaan. SEUT 16 artikla turvaa sekä henkilötietojen suojan että henkilötietojen vapaan liikkuvuuden. SEUT 16 artiklaan sisäänrakennetun dualismin vuoksi henkilötietojen suoja sijoittuu oikeudellisena instrumenttina rekisterinpitäjien taloudellisten intressien ja rekisteröityjen yksityisyyttä suojaavien intressien väliin. SEUT 16 artikla velvoittaa kehittämään sisämarkkinoita tavalla, jossa huomioidaan molemmat intressit. EU:n tietosuojasääntelyssä on valittu henkilötietojen käsittelyn kieltäminen ilman yksilön suostumusta tai muuta oikeutettua perustetta. Yleinen tietosuoja-asetus vahvistaa rekisteröidyn oikeuksia ja määrittelee tietosuojaperiaatteet, jotka rajoittavat henkilötietojen käsittelyä rekisteröidyn suojaamiseksi. EUT on henkilötietojen suojaa koskevissa ratkaisuissaan laajentanut henkilötiedon, rekisterinpitäjän toimipaikan, ja rekisterinpitäjän käsitteitä tavalla, joka on vahvistanut henkilötietojen suojaa EU:ssa. EUT on ratkaisuissaan jättänyt vähemmälle huomiolle sisämarkkinoiden kehittämisen sekä henkilötietojen vapaan liikkuvuuden. EUT on henkilötietojen suojaa koskevissa ratkaisuissa tasapainottanut eri intressejä suhteellisuusperiaatteen avulla. Henkilötietojen suoja ei ole kuitenkaan ehdoton oikeus, vaan se on suhteutettava siihen tehtävään, joka sillä on yhteiskunnassa. Henkilötiedon vapaa liikkuvuus luo uutta liiketoimintaa hyödyttäen sekä yksilöitä että yhteiskuntaa. Henkilötietojen hyödyntämisen taustalla on henkilötietojen kehittyminen itsenäiseksi tuotannontekijäksi sekä komission tahto luoda kilpailukykyä ja vaurautta EU:n sisämarkkinoille. Vahva henkilötietojen suoja lisää kuluttajien luottamusta ja turvaa EU:n kilpailukykyä sekä taloudellista toimintaa. Henkilötietojen suojalla on siten merkittävä asema EU:n digitaalisilla sisämarkkinoilla, sillä sen on suojattava sekä yksilöä että yhteisöä. Henkilötietojen suoja ja sisämarkkinoiden tavoittelema talouskasvu eivät ole siten toisiaan poissulkevia, vaan ne voivat olla oikein suhteutettuina toisiaan tukevia.
Henkilötietojen suojan ulottuvuudet perusoikeutena Euroopan unionissa : yksityisyyden suojasta itsenäiseksi perusoikeudeksi – ja takaisin?

Kivi, Anna-Sofia (2016)

Henkilötietojen suoja on tunnustettu omana perusoikeutenaan Euroopan unionissa vasta varsin lyhyen aikaa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan henkilötietojen suoja muodostaa vain yhden osa-alueen yksityisyyttä suojaavaan yksityiselämän kunnioittamista koskevasta oikeudesta. Tulkinta on luonteva, sillä henkilötietojen suojasta ei ole erikseen säädetty Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Myös EU-tuomioistuin on noudattanut vastaavaa tulkintaa henkilötietojen suojan perusoikeudesta aina EU:n perusoikeuskirjan antamiseen saakka. EU:n perusoikeuskirjassa oikeudesta henkilötietojen suojaan on säädetty omassa erillisessä artiklassaan 8. Kun perusoikeuskirja muuttui vuonna 2010 juridisesti sitovaksi Lissabonin sopimuksen voimaanastumisen myötä, ja henkilötietojen suoja sisällytettiin Sopimukseen Euroopan unionin toiminnasta, alkoi Euroopassa uudenlainen keskustelu henkilötietojen suojan perusoikeuden mahdollisesta itsenäisestä asemasta ja omasta, yksityisyyden ja yksityiselämän suojasta erillisestä sisällöstä. Henkilötietojen suojan perusoikeuden asema ja merkitys osana EU:n perusoikeusjärjestelmää on tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin koskaan. Edward Snowdenin paljastukset vuonna 2013 Yhdysvaltain ja useiden eurooppalaisten valtioiden laajamittaisista tiedustelutoimista herättivät vaatimuksia yhä korkeammasta tietosuojan tasosta Euroopan unionissa. Toisaalta Euroopassa vuosina 2015 ja 2016 tapahtuneet terrori-iskut ovat luoneet paineita myös tiedustelutoiminnan tehostamiseksi. Kumpaankin vaatimukseen ja tietosuojan vaihtelevasta tasosta sisämarkkinoiden toiminnalle aiheutuviin ongelmiin pyritään vastaamaan EU:n tietosuojasääntelyn uudistuspaketin avulla, jonka odotetaan astuvan voimaan kevään 2016 aikana. Uudistus tarkoittaa myös henkilötietojen suojan perusoikeuden merkityksen kasvamista, kun aiemmat EU:n tietosuojasääntelyn viittaukset sääntelyn merkityksestä erityisesti yksityisyyden suojan perusoikeuden turvaamisessa on korvattu suoralla viittauksella henkilötietojen suojan perusoikeuteen. Uudistuksilla EU:n tietosuojasääntely myös ulotetaan kattamaan koko EU-oikeuden ala, mukaan lukien poliisi- ja sisäasiat ja yleisen turvallisuuden alalla tapahtuva henkilötietojen käsittely. Jäsenvaltioiden näkökulmasta katsottuna tämä tarkoittaa samalla henkilötietojen suojan EU:n tasoisen perusoikeuden soveltamisalan laajentumista. Tässä tutkielmassa selvitetään ensinnäkin, mikä on henkilötietojen suojan perusoikeuden sisältö Euroopan unionissa. Toisekseen tutkielmassa selvitetään voidaanko henkilötietojen suojaa pitää itsenäisenä perusoikeutena suhteessa muihin EU:ssa tunnustettuihin perusoikeuksiin, erityisesti yksityiselämän suojaan. Tutkielmassa noudatetaan EU-oikeuden tulkintaperiaatteita. Henkilötietojen suojan perusoikeutta lähestytään ensin sen sanamuodon mukaisen tulkinnan kautta, ja asetetaan se samalla myös systemaattiseen ja historialliseen kontekstiinsa osana EU:n perusoikeusjärjestelmää. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään tarkastelemaan henkilötietojen suojaa niiden tavoitteiden ja päämäärien valossa, joita sillä Euroopan unionissa on pyritty toteuttamaan. Lopuksi tarkastellaan, miten EU-tuomioistuin on tulkinnut henkilötietojen suojan perusoikeutta ratkaisukäytännössään. Koska EU:n perusoikeusjärjestelmä pohjaa paljolti Euroopan ihmisoikeussopimukseen, tutkielmassa on analysoitu myös varsin laajasti henkilötietojen suojan asemaa osana Euroopan neuvoston ihmisoikeusjärjestelmää ja verrattu toisiinsa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen tulkintoja henkilötietojen suojasta. Tutkielmassa osoitetaan, että teoriassa henkilötietojen suojan perusoikeudella on nähtävissä itsenäinen sisältö ja itseisarvoinen asema osana EU:n perusoikeusjärjestelmää. Menettelyllisenä perusoikeutena sen tehtävänä on kuitenkin viimekädessä turvata peittävämpien ja substantiivisempien perusoikeuksien toteutuminen, eikä se näin ollen voi koskaan toimia täysin itsenäisesti, muista perusoikeuksista erillään. EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännössä henkilötietojen suojan perusoikeudelle ei kuitenkaan ole tunnustettu täysin itseisarvoista asemaa, eikä sen itsenäinen sisältökään vaikuta aivan selkeältä. Vaikka EU-tuomioistuin on ainakin osittain erkaantunut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tavasta mieltää henkilötietojen suoja vain yhdeksi yksityiselämän osa-alueeksi, näyttää henkilötietojen suojan perusoikeuden merkitys jääneen EU:ssa tähän mennessä lähinnä periaatteelliseksi ja yksityiselämän kunnioittamista koskevaa perusoikeutta täydentäväksi. Se, mihin suuntaan EU-tuomioistuin tulkintaansa tulevaisuudessa kehittää, jää nähtäväksi. EU:n lainsäätäjän toimet kuitenkin osoittavat, että henkilötietojen suojan perusoikeuden tulkinnan kehittämiselle on olemassa selvä yhteiskunnallinen tilaus.
Henkilötietojen suoja, oikeus tulla unohdetuksi ja oikeus poistaa tiedot

Haaja, Tommi (2014)

Henkilötiedoille annetaan oikeudellista suojaa. Osana henkilötietojen suojaa tietojen poistamiselle annetaan ja aiotaan antaa oikeudellista suojaa. Kysymys on sekä kansallisella että eurooppaoikeudellisella soveltamisalalla olevasta tulkinnasta, mutta jolla on myös kansainvälisoikeudellisia reaalisia vaikutuksia. Euroopan unionissa valmistellaan yleistä tietosuoja-asetusta (asetusehdotus). Asetuksessa säädettäisiin komission ehdotuksen mukaan osaltaan oikeudesta tulla unohdetuksi ja poistaa tiedot. Euroopan parlamentti on keväällä 2014 hyväksynyt asetusehdotuksen 17 artiklan otsikolla Oikeus poistaa tiedot (poisto-oikeus). Asetusehdotuksella on tarkoitus säätää myös henkilötietojen vapaasta liikkuvuudesta, jossa on kyse pohjimmiltaan elinkeinovapaudesta. Valmistellun poisto-oikeuden taustalla on henkilötietojen laajentunut käsittely rekisterinpitäjien toimesta. Samalla luonnollisten henkilöiden eli rekisteröityjen halu hallita henkilötietojaan on laajaa. Poisto-oikeudessa on kyse vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta. Poisto-oikeus tarkoittaisi pääsäännön mukaisesti, että rekisteröidyllä on oikeus vaatia rekisterinpitäjää poistamaan rekisteröityä koskevat henkilötiedot ja pidättäytymään tietojen edelleen luovuttamisesta. Artiklaehdotuksessa on kaikkiaan 10 kohtaa eli esimerkiksi poikkeuksia pääsäännöstä. Tutkielmassa argumentoidaan materiaalisen persoonallisuusoikeuskäsityksen puolesta. Henkilötiedot ovat persoonavarallisuutta, koska ne ovat arvokkaita sekä luonnollisen henkilön että oikeushenkilön hallussa. Henkilötiedot on perustelluinta nähdä persoonavarallisuutena, jonka lähin liittymä on luonnollisen henkilön varallisuusoikeudellinen asema. Jos henkilötiedot nähdään ensisijaisesti yhteisöjen varallisuudeksi, niin ollaan kauempana ajatuksesta, että henkilötietojen käsittelyn tarkoitus on palvella ihmistä. Mahdollisia henkilötietojen suojan ja poisto-oikeuden ongelmia piilee tulkinnassa. Suomessa perustuslain henkilötietojen suojan sääntelyvarausta/lakiviittausta on tulkittu liian laajan lainsäädäntövallan antavana. Toiseksi henkilötietolain tarkoitus poikkeaa henkilötietodirektiivin tarkoituksesta. Näiden perusteella jo voi kysyä, että voidaanko Suomessa tulkita henkilötietojen suojaa ja poisto-oikeutta rationaalisesti? Mahdollisia ongelmia on myös oikeuksissa. Euroopan talous- ja sosiaalikomitea katsoo, että yksilöiltä puuttuu ryhmäkannemahdollisuus. On ajateltavissa, että luonnollisilla henkilöillä ei ole tehokasta tapaa tarvittaessa kysyä oikeuksiensa perään, koska yksityinen ryhmäkanne ei ole mahdollinen. Lisäksi asetusehdotus mahdollistaa poisto-oikeuden rajoittamisen asetusehdotuksen 21 artiklan perusteella sekä unioni- että kansallisessa lainsäädännössä, ja lisäksi komissiolla on asetusehdotuksen mukaan valta delegoiduilla säännöksillä tarkemmin määritellä poisto-oikeuden sisältöä. Poisto-oikeuden mahdollisesta sisällöstä ei siis voi vielä sanoa riittävällä tarkkuudella. Asetusehdotuksen poisto-oikeuden voidaan katsoa olevan epämääräinen. Asetusehdotuksen 17(1) artiklassa säädettäisiin oikeus vaatia tietojen poistamista, mutta 17(8) artiklassa kirjoitettaisiin, että jos henkilötiedot on poistettu, rekisterinpitäjä ei saa enää muutoin käsitellä kyseisiä henkilötietoja. Miten tietoja voi käsitellä, jos ne on poistettu? Oikeus poistaa tiedot voisi tarkoittaa, että tiedot kätkettäisiin näkyvistä eli esimerkiksi poistettaisiin julkisuudesta tai piilotettaisiin. Lainsäädännössä pitäisi kenties käyttää täsmällisempää käsitettä, jotta tiedetään mistä on kysymys. Toisaalta asetusehdotuksen 23(1) artiklan mukainen elinkaari antaisi ymmärtää, että poistaminen on päätepiste käsittelylle. Muuten ei olisi rationaalista puhua henkilötietojen elinkaaresta. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota myös lukuisiin muihin valmistelun ja tulkinnan ongelmakohtiin.
Identiteettivarkaudesta aiheutuneen kärsimyksen korvaaminen

Koponen, Sarianna (2020)

Yksityisyys ja henkilötiedot ovat kohdanneet nykymaailmassa uusia haasteita. Henkilötiedot ovat nykyään arvokasta valuuttaa, millä voidaan käydä kauppaa ja minkä arvo tunnustetaan yritysten toiminnassa. Lisäksi yhä useampi yksilö jakaa itseään koskevia tietojaan mitä vapaammin esimerkiksi sosiaalisen median palveluissa, kun taas osa väestöstä pitää vielä lujemmin kiinni yksityisyydestään sitä uhkaavien tekijöiden vuoksi. Valitettavasti henkilötietojen arvon ovat huomanneet myös rikolliset tahot. Identiteetteihin kohdistuneen rikollisuuden lisääntymisen vuoksi alettiin nähdä tarvetta kriminalisoida täysin uusi rikostyyppi, identiteettivarkaus. Se kriminalisoitiin Suomessa 4. syyskuuta 2015. Identiteettivarkaus on rikos, joka ilmenee usein jonkin toisen rikoksen kanssa samanaikaisesti. Karkeasti jaoteltuna identiteettivarkaus voidaan jakaa kahteen eri tyyppiin. Ensimmäisen tyypin mukaan identiteettivarkaudella ja sen yhteydessä tehdyillä rikoksilla on uhriin taloudellisesti negatiivinen vaikutus, jolloin rikoksentekijä on tavoitellut sillä itselleen taloudellista hyötyä. Toisen tyypin mukaan identiteettivarkaudella ei niinkään tavoitella taloudellista hyötyä, vaan sillä pyritään kiusaamaan uhria tai loukkaamaan uhrin yksityiselämää ja kunniaa. Toisen tyypin identiteettivarkaus saattaa esiintyä myös täysin itsenäisenä rikoksenaan. Tutkielmassa tarkastellaan identiteettivarkaudesta aiheutuneen kärsimyksen korvaamista lainopin metodia käyttäen. Tutkimuksessa pyritään hakemaan vastausta ensinnäkin siihen, voiko identiteettivarkaudesta aiheutunut kärsimys oikeuttaa uhrin saamaan vahingonkorvausta, vai onko kärsimyskorvauksen saaminen riippuvainen jonkin toisen rikosnimikkeen olemassaolosta. Toisekseen vastausta koetetaan hakea siihen, vastaako oikeuskäytännössä identiteettivarkauksien yhteydessä tapahtunut kärsimyskorvausharkinta Suomen vahingonkorvausoikeutta. Yksilön identiteetillä on läheinen yhteys henkilön yksityisyyteen, kunniaan ja vapauteen ja sitä kautta itsemääräämisoikeuden sekä tiedollisen itsemääräämisoikeuden käsitteisiin, joita identiteettivarkaudella voidaan loukata. Yksityisyyttä ja kunniaa suojellaan perustuslain 10 §:ssä, kun taas henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta suojataan perustuslain 7 §:ssä. Euroopan unionin tasolla henkilön yksityisyyttä ja vapautta suojellaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 ja 8 artikloissa, Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 9 ja 17 artikloissa ja EU:n perusoikeuskirjan 6, 7 ja 8 artikloissa. Identiteettivarkaudella saatetaan kuitenkin myös loukata henkilön oikeutta määrätä omaisuudestaan esimerkiksi petosrikosten yhteydessä, minkä voidaan myös katsoa loukkaavan itsemääräämisoikeutta. Omaisuuden suoja on perustuslain 15 §:ssä turvattu. Henkilön omaisuutta suojataan niin ikään Euroopan unionin tasolla Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 1 artiklassa ja EU:n perusoikeuskirjan 17 artiklassa. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 26 artiklan mukaan ketään ei saa syrjiä tai asettaa erilaiseen lain suojaan omaisuuden perusteella. Etenkin vahingonkorvauslain 5:6.1:n 1 kohdan soveltuvuuden arvioinnilla on merkitystä arvioitaessa identiteettivarkaudesta aiheutuneen kärsimyksen korvausta. Säännöksen mukaan kärsimyskorvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on sillä, jonka vapautta, rauhaa, kunniaa tai yksityiselämää on rangaistavaksi säädetyllä teolla loukattu. Tutkimukseen kerätyn oikeuskäytännön nojalla näyttää siltä, ettei kärsimyskorvauksen määrääminen identiteettivarkauden yhteydessä ole tällä hetkellä selkeää ja yhdenmukaista. Tällä on vaikutusta identiteettivarkauden uhrin oikeusturvaan. Tutkielman keskeisenä havaintona on identiteettivarkauden ja sen eri tekomuotojen läheinen liityntä yksilön perus- ja ihmisoikeuksiin, joiden toteutumisen julkisen vallan tulisi turvata perustuslain 22 §:n mukaisesti. Vahingonkorvausoikeuden tehokas toteutuminen on osittain riippuvainen siitä, minkälaisen aseman identiteettivarkaus saa rikoksena. Sen asettaminen virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi parantaisi uhrin oikeusturva-asemaa. Lisäksi tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että vahingonkorvauslain 5:6.1:n 1 kohtaa voitaisiin tulkita laajentavasti etenkin siinä suojeltujen oikeushyvien, vapauden, kunnian ja yksityiselämän kohdalla, jotta identiteettivarkauden yhteydessä voitaisiin tuomita kärsimyskorvausta.
Identiteettivarkausrikoksen säätämisprosessi ja säännöksen ensimmäinen vuosi

Ahonen, Tuija (2016)

Säännös identiteettivarkaudesta astui voimaan 4.9.2015 tietoverkkorikosdirektiivin implementoinnin yhteydessä. Samalla päättyi keskustelu siitä, pitäisikö aiheesta säätää oma itsenäinen rikoksensa vai olivatko jo olemassa olevat säännökset riittäviä kattamaan kaikki tilanteet, joissa tätä tekoa voi esiintyä. Tätä keskustelua oli käyty alkaen sisäasiainministeriön ns. Identiteettiohjelmasta v. 2010 siihen saakka, kunnes tietoverkkorikosdirektiivin myötä päädyttiin siihen, että itsenäisen rikoksen säätäminen oli järkevin vaihtoehto. Pohdinnassa keskeisinä olivat olleet mm. kriminalisointiperiaatteet; kaikelle rikoslainsäädännölle tuli olla hyväksyttävä peruste ja painava yhteiskunnallinen tarve. Rikoslakia haluttiin pitää viimesijaisena puuttumiskeinona (ultima ratio -periaate) ja nähtiin, että nämä rikokset olivat varsin erilaisia, joten ne olivat laillisuusperiaatteen näkökulmasta haastavia säätää riittävän täsmällisesti ja tarkkarajaisesti kattamaan kaikki mahdolliset teot. Kriminalisoinnin tuli olla lisäksi ennaltaehkäisevää ja toimivaa, ja pelättiin, että näihin yleensä hyvin vähäisiin ja usein esimerkiksi ulkomaisissa verkkopalveluissa tehtyihin rikoksiin ei päästäisi tehokkaasti puuttumaan. Valmistelevien eri työryhmien ja lausuntokierrosten jälkeen oltiin lopulta kuitenkin varsin yksimielisiä siitä, että uusi säännös auttaa ennen kaikkea sen uhrin tilannetta, jonka henkilöllisyyttä on oikeudetta käytetty. Tämä sai nyt vihdoin suojaa ja rikoksen asianomistaja-aseman. Identiteettivarkaussäännös sijaitsee rikoslain 38 luvussa tieto- ja viestintärikoksista 9 a §:ssä, ja se kuuluu: ”Joka erehdyttääkseen kolmatta osapuolta oikeudettomasti käyttää toisen henkilötietoja, tunnistamistietoja tai muuta vastaavaa yksilöivää tietoa ja siten aiheuttaa taloudellista vahinkoa tai vähäistä suurempaa haittaa sille, jota tieto koskee, on tuomittava identiteettivarkaudesta sakkoon.” Säännös kiteytyy siis “henkilö- tunniste- ymv. yksilöiviin tietoihin”, jotka on määritelty henkilötietolain (HTL 1:3.1) ja pakkokeinolain (PKL 10:6.1) mukaan, ja ovat sellaisina varsin laajat kattamaan kyseiset teot. Säännöksen kohta “muut vastaavat yksilöivät tiedot” merkitsee sitä, että säännöstä sovelletaan myös oikeushenkilöihin, vaikka näillä ei perinteisessä mielessä “identiteettiä” ole katsottu olevan. Aihepiirin taustakartoitusta tehdessä kiinnostavaksi kysymykseksi nousi siis se, miksi aiheesta säätäminen ei ollut niin selvää kuin olisi voinut lähtökohtaisesti olettaa? Miten säännöstä lainsäädäntöprosessin eri vaiheissa puollettiin, ja miksi ja millä perusteilla lain säätämiseen ei taas heti haluttu lähteä? Entä se, miten uuden säännöksen ajateltiin toimivan rikosten torjunnassa? Tutkielmassa on lähestytty aihetta lainopillisesti itse säännöksen tulkinnan osalta, mutta myös laajemmin, sosiologisen oikeustieteen näkökulmasta, jossa säännöstä tarkastellaan ilmiönä, ensin siten, miltä nämä teot näyttivät ennen kuin identiteettivarkaudesta säädettiin rikos, ja sitten myöhemmin; miltä tilanne näytti rikostilastojen (PolStat) ja tuomioistuimien osalta siinä vaiheessa, kun säännös oli ollut voimassa yhden vuoden. Otoksessa on mukana 15 tuomiota eri tuomioistuimista. Tutkimusmetodi mukailee Aarnion pyramidimallia (1989), jossa edetään lainopillisen teknisen osaamisen tasolta eri ymmärtämisen tasoille selvittäen matkalla lain systematiikkaa ja perusteluja, ja lopulta pyritään saamaan vastauksia myös “miksi”-kysymyksiin. Identiteettivarkaudesta tuli varsin vähäinen rikos. Sen seuraamuksena voi olla ainoastaan sakkoa ja asianomistajalla on sen osalta yksinomainen syyteoikeus. Koko valmisteluprosessin ajan selvää oli se, että näiden tekojen yhteydessä esiintyisi muitakin rikoksia, mitkä mahdollistaisivat tarvittaessa ankarammat rangaistukset sekä rikosten selvittämiseen vaadittavat pakkokeinot. Ensimmäisen vuoden aikana ilmoitettiin reilut 2 500 identiteettivarkautta. Valtaosassa näissä oli mukana muita rikoksia, useimmin petoksia tai niiden yrityksiä. Pelkkiä identiteettivarkauksia esiintyi noin 310 kpl (12 % kaikista). Ennakko-oletusten mukaan nyt rikostilastojen perusteella myös näytti, että näissä tekijän selville saaminen oli vaikeampaa, eivätkä ne vähäisinä olleet edenneet syytteisiin asti. Johtopäätöksenä voitiin siis todeta, että säännös on määritelmältään ja systematiikaltaan hyvin rakennettu täyttämään tarpeen, johon se on suunnattu. Uhrin suojan lisäksi sillä on merkittävää arvoa siinä, että se välittää viestiä teon moitittavuudesta. Maailman muuttuessa lainsäädännön on kyettävä vastaamaan kansalaisten oikeusturvan tarpeisiin ja tehtävä se riittävän ymmärrettävästi.
Indemnity-ehtojen käyttö tietojenkäsittelysopimuksissa vahingonkorvausvelvollisuuteen ja hallinnolliseen sakkoon varautumiseksi

Nurminen, Nelli (2019)

25.5.2018 alkaen sovellettavaksi tullut yleinen tietosuoja-asetus ((EU) 2016/679) on tuonut mukanaan muutoksia rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välisen suhteen sääntelyyn sekä vaikuttaa käsittelyyn osallistuvien vastuuriskeihin. Vahingonkorvausvastuun osalta asetus tasapainotti riskienjakoa rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välillä sen mahdollistaessa korvausvaatimuksen osoittamisen vahinkoa kärsineen valinnan mukaan kummalle tahansa käsittelyyn osallistuneesta toimijasta. Tasapaino korvausvastuusta asetusta rikkomalla aiheutuneiden vahinkojen varalta voidaan nähdä positiivisena kehityksenä sen helpottaessa vahinkoa kärsineen mahdollisuutta korvauksen saantiin. Kuitenkin henkilötietojen käsittelijän näkökulmasta vastuuriski kasvoi huomattavasti asetuksen soveltamisen alettua. Vastuuriskiä sekä rekisterinpitäjän että henkilötietojen käsittelijän osalta lisäsi myös asetuksen tietosuojaviranomaisille antama mahdollisuus määrätä asetuksen rikkomisesta hallinnollinen sakko, jonka on oltava "tehokas, oikeasuhteinen ja varoittava", suurimmillaan 20 000 000 euroa tai neljä prosenttia yrityksen edeltävän tilikauden maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta. Toistaiseksi hallinnollisten sakkojen määräytymisen peruste sekä määrättävän sakon suuruus ovat yhtenäisen käytännön puutteen vuoksi hankalasti ennakoitavissa. Tämä mahdollisuus huomattavankin suuren hallinnollisen sakon saamiseen yhdessä mahdollisen vahingonkorvausvelvollisuuden kanssa muodostaa käsittelyyn osallistuville suuren vastuuriskin, jonka hallitsemiseen sopimuksin rekisterinpitäjällä ja henkilötietojen käsittelijällä on selkeä tarve. Tässä lainopillisessa tutkielmassa tarkastellaankin vastuun hallinnointia rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välisessä tietojenkäsittelysopimuksessa lisääntyneisiin taloudellisiin riskeihin varautumiseksi. Erityisenä tarkastelun kohteena on indemnity-ehtojen käyttömahdollisuus vastuusta sopimisen välineenä. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä tarkastellaan yleisesti, voivatko rekisterinpitäjä ja henkilötietojen käsittelijä sopia vastuun jakamisesta keskinäisessä suhteessaan tietosuoja-asetuksen lähtökohdista poiketen. Kysymykseen vastaamiseksi tarkastellaan asetuksen määräyksiä tietojenkäsittelysopimuksen sisällöstä, vahingonkorvauksesta sekä hallinnollisesta sakosta ja pohditaan, onko asetusta sen tavoitteet huomioiden perusteltua tulkita sopimusvapautta rajoittavasti. Tehdyn punninnan perusteella tutkielmassa esitetään de lege ferenda –kannanotto siitä, millaiseksi vastuusta sopimisesta tietojenkäsittelysopimuksissa toistaiseksi puuttuvan tulkintakäytännön tulisi kehittyä sekä tarkastellaan, eroaako sopimisen mahdollisuus siitä riippuen, sovitaanko vahingonkorvauksesta vai hallinnollisesta sakosta. Tutkielmassa puolletaan tulkintaa, jonka mukaan käsittelyyn osallistuvien keskinäisessä suhteessa vastuusta sopiminen on lähtökohtaisesti sopimusvapauden nojalla sallittua, joskin hallinnollisesta sakosta sopimiseen tulee suhtautua varauksella. Seuraavaksi tutkielmassa selvitetään, mitä indemnity-ehdolla oikeastaan tarkoitetaan. Koska kyseessä on suomalaiselle oikeusjärjestelmälle vieras, common law –järjestelmästä peräisin oleva oikeudellinen siirrännäinen, ei sen merkitys ja tulkinta ole lainkaan selkeää. Tarkoituksena onkin esittää lukijalle niin kansainväliseen kuin suomalaiseen aineistoon tukeutuen perusteltu ja selkeä tulkinta siitä, mikä indemnity-ehto on, miten sitä tulkitaan ja mihin se sopimusoikeutemme systematiikassa sijoittuu sekä osoittaa, että indemnity-ehdon käytännön merkitys vastuusta sopimisen välineenä vaihtelee huomattavan laajasti sen kirjoitustavan mukaan. Selkeyden vuoksi tutkielmassa myös esitetään, miten indemnity-ehto, eli vastuusta sopimiseen käytettävä erityinen sopimusperusteinen toimimis- ja suoritusvelvoite, eroaa tavanomaisista vastuunrajoitusehdoista. Edellä esitettyjen kysymysten tarkastelun avulla päästään tutkielmassa vastaamaan sen keskeisimpään kysymykseen: voidaanko indemnity-ehtoja käyttää vastuusta sopimiseen rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välillä, ja onko niiden käyttö kannattavaa? Ongelmaa, eli ylipäänsä vastuusta sopimista sekä erityisesti indemnity-ehtojen käyttöä tässä tarkoituksessa, käsitellään läpi tutkielman esittäen aiheesta pro et contra –argumentaatiota. Lopulta esitetään tämän hetken tietoon perustuva tulkinta, jonka mukaan indemnity-ehtojen käytöllä tietojenkäsittelysopimuksissa on paljon potentiaalia, mutta toistaiseksi tulkintaepävarmuuden johdosta myös riskejä, joten niiden käyttämistä tulee punnita tarkasti analysoiden mahdollisesti saavutettavia hyötyjä suhteessa riskeihin.
Insamling av lokaliseringsuppgifter via mobilapplikationer

Lammassaari, Laura (2017)

I det alltmer digitaliserade samhället skapar mängden information och informationens rörlighet såväl möjligheter som utmaningar. Genom dagens teknologi kan man samla information i en helt ny omfattning och denna information kan även utnyttjas på ett sätt som inte tidigare skådats. Denna nya teknologi kan vara till nytta för individer men kan även utgöra nya typer av hot när det gäller skydd för ens privatliv. I samband med digitaliseringen och tillväxten av applikationsmarknaden, ökar användarnas personuppgifter som handelsvara. Detta har lett till att integritetsskyddet har blivit ett debatterat ämne gällande insamling och behandling av lokaliseringsuppgifter via smartphones. Många applikationer är gratis eller monetärt billiga, det egentliga priset för applikationen är personuppgifterna som man är tvungen att avslöja vid användning av den. Personuppgifter är attraktiva för analytiker och annonsörer: ju mer dessa lyckas samla personuppgifter på användarna, desto bättre kan man exempelvis profilera marknadsföring. Som utgångspunkt är fri tillgång till information nyttigt och möjliggör innovationer och ekonomisk tillväxt. Samtidigt riskerar en snabb och lätt användning av information att skapa stora hot mot personers skydd för privatliv. Telefonens förmåga att specificera ens exakta position och använda denna information för att erbjuda tjänster är praktiskt. Spårning av lokaliseringsuppgifter ger apputvecklare möjligheten att snabbt skapa användbara och personifierade program. Dessa är klart lockande för användarna, men de kommer med uppoffringar, smartphones och applikationerna kan upprätthålla en logg över var användaren varit och vad man gjort. Flera av dessa applikationer delar dessa uppgifter med tredje parter. När uppgifterna överförs till en tredje part, har användaren inte längre någon kontroll över dem. Samtidigt väcker det frågor kring vad som händer med dessa uppgifter, hur mycket integritet är man färdig att offra för att få skräddarsydda tjänster. Hur mycket kan dessa tjänsteleverantörer lära sig om sina användare och kan man undvika att detaljerade kartor över våra liv säljs till den högst bjudande? Eftersom många integritetsskyddade faktorer är starkt anknutna till platser eller händelser, kan samling av lokaliseringsuppgifter avslöja mycket om en individ. Eftersom mobiltelefonerna ofta är nära kopplade till sina ägare, kan man samla ägarens rörelsemönster och därigenom få extremt detaljerade insikter av en persons privatliv. Då man i numera sällan går någonstans utan sin mobiltelefon visar de ens plats så gott som hela tiden. Trots att dataskydd har diskuterats intensivt i Europa under de senaste åren, är bestämmelser om personlig integritet, i synnerhet när det gäller samling av lokaliseringsuppgifter via mobilapplikationer eller smartphones fortfarande under utveckling. Genom att analysera den rättsliga aspekten av insamling, behandling och skydd för smartphone användares lokaliseringsuppgifter med EU fokus, undersöker denna avhandling hot mot intrång i privatlivet och effektiviteten av relevant EU reglering för att tackla detta hot. Denna avhandling granskar dataskydd vid behandling av lokaliseringsuppgifter som personuppgifter. Avhandlingen granskar begreppet personuppgift samt om, och i hurudana situationer lokaliseringsuppgifter kan bli känsliga personuppgifter, samt hur detta ändrar grunden för behandlingen och hur det påverkar giltigheten och utsträckningen av den registrerades samtycke. För att kunna svara på dessa frågor utreds begreppet personuppgift och grunderna för insamling och behandling av personuppgifter, speciellt med betoning på den registrerades samtycke. Dessa frågor studeras främst med hänseende på den nya europeiska allmänna dataskyddsförordningen.
Julkisen sektorin avoin data ja henkilötietojen suoja

Jaatinen, Tanja (2014)

Tutkielmassa tarkastellaan henkilötietojen suojaa koskevan lainsäädännön vaikutusta julkisen sektorin avoimeen dataan erityisesti kaupallisen uudelleenkäytön näkökulmasta. Tutkielma noudattaa käytännöllisen lainopin metodia, ja tarkastelun kohteina ovat erityisesti yleislakeina toimivat lait eli laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta sekä henkilötietolaki. Henkilötietojen suojan ja informaation vapauden ollessa informaatio-oikeuden johtavia periaatteita, sijoittuu tutkimus pääosin informaatio-oikeuden alaan. Informaation määrä ja taloudellinen arvo ovat kasvaneet viime vuosikymmeninä merkittävästi. Julkinen sektori tuottaa ja pitää hallussaan huomattavan suurta ja monipuolista tietomassaa, joka on arvokasta myös erilaisten uudelleenkäyttömahdollisuuksien näkökulmasta. Näin ollen Suomessa ja EU:ssa on viime aikoina pyritty avaamaan näitä julkisia tietovarantoja entistä laajemmin muun muassa kaupallisten toimijoiden vapaasti hyödynnettäväksi. Näitä tavoitteita EU:ssa on toteuttanut ennen kaikkea direktiivi julkisen sektorin hallussa olevien tietojen uudelleenkäytöstä (PSI-direktiivi). PSI-direktiiviä muutettiin vuonna 2013, ja direktiivimuutos on implementoitava heinäkuuhun 2015 mennessä. PSI-direktiivin muutoksen myötä jäsenmaille asetetaan velvollisuus varmistaa, että asiakirjoja joihin direktiiviä sovelletaan, voidaan käyttää uudelleen kaupallisiin tai ei-kaupallisiin tarkoituksiin silloin kun julkissektorin asiakirjojen saatavuutta ei ole kansallisesti rajoitettu. Koska PSI-direktiivissä ei puututa jäsenmaiden asiakirjojen julkisuutta koskevaan sääntelyyn, tulee direktiiviä tarkastella kansallisen julkisuussääntelyn puitteissa. Tutkielmassa havaitaan, että suomalainen julkisuusperiaate on poikkeuksellisen laaja, mikä voi aiheuttaa erityisiä haasteita tietosuojan toteutumiselle. Samalla julkisuusperiaatteen kaupallinen funktio on saamassa entistä suuremman merkityksen, mikä ei nykyisellään juuri ilmene julkisuuslaista. Avoimen datan käyttöönotolle oikeudellisia reunaehtoja asettaa henkilötietojen suoja, josta on säädetty perustuslain tasolla. Verrattuna perinteiseen asiakirjajulkisuuteen julkisen sektorin tietovarantojen avaaminen aiheuttaa uudenlaisia uhkia yksilöiden henkilötietojen suojalle. PSI-direktiivin yhteydessä on kuitenkin noudatettava kaikkia henkilötietojen suojaa koskevia periaatteita siten kun niistä on henkilötietodirektiivissä ja kansallisessa lainsäädännössä säädelty. Henkilötietojen suojaa koskeva sääntely aiheuttaa rajoituksia muun muassa sen suhteen, mihin käyttötarkoituksiin uudelleenkäyttö voidaan käyttötarkoitussidonnaisuuden vaatimuksen valossa sallia ja milloin henkilötietoja saa ylipäätään uudelleenkäyttäjän toiminnassa käsitellä kun otetaan huomioon käsittelyä koskeva tarpeellisuusvaatimus. Avoimen datan lähtökohta on päinvastainen, sillä lähtökohtaisesti uudelleenkäyttö tulisi sallia kaikenlaisiin käyttötarkoituksiin niin ei-kaupallisille kuin kaupallisillekin toimijoille. Tutkielmassa havaitaankin, että henkilötietojen suojaa ja asiakirjajulkisuutta koskevat oikeudelliset doktriinit eivät kovinkaan hyvin istu avoimen datan kontekstiin. Henkilötiedon käsite on hyvin laaja ja dynaaminen. Onkin todennäköistä, että suuri osa julkisen sektorin tietovarannoista sisältää henkilötietoja joko suoraan tai välillisesti. Paineita henkilötietoja sisältävien tietovarantojen avaamiseen saattaakin tulevaisuudessa syntyä. Tämän vuoksi tutkielmassa analysoidaan lyhyesti erilaisia menettelyjä ja toimenpiteitä, joilla mahdollisesti voitaisiin suhteellisuusperiaatteen mukaisesti poistaa tai lieventää avaamisesta johtuvia riskejä henkilötietojen ja yksityisyyden suojalle. Tällaisina menettelyinä voisivat toimia esimerkiksi tietomassojen anonymisointi tai pseudonymisointi, viranomaisen ennakollinen vaikutustenarviointi, rekisteröityjen tiedollisen itsemääräämisoikeuden lisäämiseen perustuvien järjestelmien kehittäminen sekä tietovarantojen lisensoiminen.
Kielto-oikeus suoramarkkinoinnissa

Kokkola, Anna (2015)

Suoramarkkinointi on markkinoinnin erityismuoto, jossa markkinointiviesti kohdistetaan tietylle henkilölle tai yhteisölle suoraan jonkin. Suoramarkkinointi voidaan jakaa perinteiseen ja sähköiseen suoramarkkinointiin, joihin liittyvä sääntely eroaa jonkin verran toisistaan. Perinteisessä suoramarkkinoinnissa lähtökohtana on opt out -periaate, eli suoramarkkinointiin ei tarvita ennakkosuostumusta, mutta se on voitava aina kieltää. Sähköisessä suoramarkkinoinnissa taas on lähtökohtana opt in -periaate, eli ennakkosuostumuksen periaate. Suoramarkkinointia koskeva sääntely löytyy pääosin henkilötietolaista ja tietoyhteiskuntakaaresta. Sen valvominen kuuluu tietosuojavaltuutetun toimivaltaan. Tutkielmassani suoramarkkinointia lähestytään kielto-oikeuden ja yksityishenkilön itsemääräämisoikeuden kautta. Kielto-oikeudesta säädetään henkilötietolain 30 §:ssä. Sen mukaan rekisteröidyllä on oikeus kieltää rekisterinpitäjää käsittelemästä häntä itseään koskevia tietoja suoramainontaa varten. Tutkielmassani pyrin selvittämään, onko kielto-oikeus tehokas oikeus ja mitä ongelmia sen käyttämiseen voi liittyä. Tarkastelen kielto-oikeutta suoramarkkinoinnin lähettämisen, tietojen luovuttamisen, tietojen korjaamisen ja profiloinnin kautta. Lisäksi käsittelen suoramarkkinoinnin käsitettä, muotoja ja erilaisia suoramarkkinointirekisterejä. Tutkielmassa tarkastelen myös Euroopan unionissa vireillä olevan tietosuoja-asetuksen mahdollisia tuomio muutoksia suoramarkkinoinnin alalla Suomessa. Kielto-oikeudella suoramarkkinoinnin lähettämisessä tarkoitetaan henkilön oikeutta kieltäytyä vastaanottamasta suoramarkkinointia. Käsittelen sitä erikseen perinteisen ja sähköisen suoramarkkinoinnin kannalta. Sähköisen suoramarkkinoinnin kohdalla käsittelen myös suostumuksen käsitettä ja tietoyhteiskuntakaaren mukaisia poikkeuksia ennakkosuostumuksen vaatimukseen. Luovuttamisen kieltämisellä tarkoitetaan henkilön oikeutta kieltää tietojensa luovuttaminen markkinointitarkoituksiin. Käsittelen yleisiä edellytyksiä luovuttamiselle sekä erilaisia rekisterejä, joihin kiellon voi tehdä. Suomessa ei ole yhtä kattavaa rekisteriä, johon suoramarkkinointikiellon voi tehdä, mutta esimerkiksi Suomen Asiakkuusmarkkinointiliitto ry ylläpitää jäsenyrityksiään koskevia kieltorekisterejä, minkä lisäksi väestötietojärjestelmään ja Trafin rekistereihin voi tehdä luovutuskiellon. Henkilötietolain 29 §:ssä säädetään tietojen korjaamisesta. Lähtökohtaisesti kaikki henkilötietojen käsittelyn kannalta tarpeettomat ja virheelliset tiedot tulee korjata tai poistaa. Tutkielmassa pohdin, luoko kielto-oikeuden käyttäminen rekisterinpitäjälle velvollisuuden poistaa rekisteröidyn tiedot rekisteristään. Lisäksi tarkastelen tietosuoja-asetuksen uudistusta, oikeutta tulla unohdetuksi, suoramarkkinoinnin kannalta. Viimeiseksi tarkastelen kielto-oikeutta profiloinnin kannalta, eli henkilön oikeutta kieltää profilointi suoramarkkinointitarkoituksissa. Tältä osin oikeus ei ole ihan selvä, mutta tietosuoja-asetuksen valmistelun yhteydessä tarve kieltää profilointi on tuotu esiin.
Lainmukainen henkilötietojen käsittely ja oikeus tulla unohdetuksi suljetussa lohkoketjussa

Héde, Jarl-Johan (2020)

Elämme oikeudellistuneessa verkkoyhteiskunnassa, jossa informaatioinfrastruktuureilla ja datalla – erityisesti henkilöön liittyvällä sellaisella – on fundamentaalisen tärkeä asema. Verkkoyhteiskunnassa tietoturva ja henkilötietojen suoja korostuvat, kun tietoa meistä käsitellään bitteinä globaaleissa tietoverkoissa. Lohkoketjut ovat osa globaalien tietoverkkojen uutta kehitysvaihetta, jossa tavarat ja palvelut ja konvergoituvat tietoverkkojen kanssa ja informaation sisäsyntyinen arvo kasvaa. Lohkoketju on yleishyödyllinen ja perustavanlaatuinen teknologia, jolla on potentiaali muuttaa yhteiskuntamme toimintaa radikaalisti. Lohkoketjun ratio on ylläpitää luotettavasti todennettavaa tietokantaa, jolla luodaan järjestelmän käyttäjien välinen luottamus ilman kolmatta osapuolta. Tietokannan luotettava todennettavuus edellyttää, että tietokanta on myös muuttumaton, jolloin siihen tallennettua tietoa ei voi jälkeenpäin muuttaa tai poistaa. Tutkielman tarkoitus on edistää lohkoketjujen oikeudellista suunnittelua osana tulevaisuuden informaatioinfrastruktuuria rakentamalla viitekehys suljettujen ja yksityisten lohkoketjujen normatiiviseen arviointiin yleisen tietosuoja-asetuksen (TSA) kontekstissa. Tutkielma on normatiivinen ja sen lainopillisen kritiikin mittapuuna käytetään suhteellisuusperiaatetta, kun tasapainotetaan lohkoketjun käyttäjien ja rekisterinpitäjän oikeuksia ja velvollisuuksia. Tutkielma lähtee liikkeelle asettamalla lohkoketjut eurooppalaisen tietosuojalainsäädännön systematiikkaan, minkä jälkeen lohkoketjua kuvaillaan oikeudellis-yhteiskunnallisena käytäntönä, jossa tietosuojalainsäädäntö ottaa muotonsa. Ensimmäinen tutkimuskysymys käsittelee tietosuoja-asetuksen aineellista soveltumista, jonka puitteissa perehdytään asymmetrisessä salauksessa käytettävän julkisen avaimen luonteeseen TSA 4.1 artiklan 1 kohdan mukaisena henkilötietona. Julkiset avaimet tulisi riskiperusteinen lähestyminen, rekisteröidyn oikeudet sekä henkilötiedon laajentava tulkinta huomioiden katsoa aina henkilötiedoksi lohkoketjuympäristössä. Näin ollen lohkoketjun tekninen ylläpito vaatii henkilötietojen käsittelyä riippumatta siitä, mihin käyttötarkoitukseen se on suunniteltu. Toinen tutkimuskysymys kohdistuu julkisten avainten käsittelyyn tutkimalla sitä, olisiko lainmukainen käsittely mahdollista TSA 6.1 artiklan edellyttämällä tavalla. Henkilötietojen käsittelyn täytyy perustua nimenomaiseen käyttötarkoitukseen ja lohkoketjun kontekstissa henkilötietoja voidaan käsitellä ensinnäkin siihen käyttötarkoitukseen, johon lohkoketju oli suunniteltu. Kun päämäärä on saavutettu tai käyttäjä lopettaa lohkoketjun käyttämisen, tulisi henkilötiedot poistaa. Julkiset avaimet kuitenkin tallennetaan lohkoketjun muuttumattomaan tietokantaan ja rekisterinpitäjällä on intressi jatkaa käsittelyä luotettavan todennettavuuden ylläpitämiseksi. Käsittely luotettavan todennettavuuden ylläpitämiseksi on alkuperäisestä käyttötarkoituksesta erillinen päämäärä, jolloin täytyy arvioida sen yhteensopivuutta alkuperäisen käyttötarkoituksen kanssa. Tutkielmassa tultiin siihen lopputulemaan, että tietokannan luotettavan todennettavuuden ylläpito on lähtökohtaisesti yhteensopiva käsittelytarkoitus alkuperäisen päämäärän kanssa, kun asianmukaiset suojatoimet ovat paikallaan ja rekisteröityä on informoitu toissijaisesta käsittelystä TSA 12.1 artiklan edellyttämällä tavalla. Henkilötietojen käsittely vaatii käyttötarkoituksen lisäksi TSA 6.1 artiklan mukaisen käsittelyperusteen. Käsittely voi ensisijaisesti perustua mihin tahansa artiklan kohdista, mutta luotettavan todennettavuuden ylläpitämiseksi se voisi olla kestävää ainoastaan TSA 6.1(f) artiklan mukaisen oikeutetun edun nojalla. Oikeutettu etu vaatii tasapainotestiä sen määrittelemiseksi, onko henkilötietojen käsittely oikeasuhtaista. Tutkielman punninnassa huomioitiin rekisterinpitäjän ja muiden lohkoketjun käyttäjien taloudelliset intressit, minkä lisäksi arvioitiin muiden käyttäjien oikeutta henkilötietojen suojaan suhteessa rekisteröidyn oikeuksiin ja etuihin. Punninnan jälkeen tutkielmassa katsottiin, että lainmukainen käsittely lohkoketjun tietokannan luotettavan todennettavuuden ylläpitämiseksi olisi mahdollista oikeutetun edun nojalla. Kolmas tutkimuskysymys käsittelee sitä, miten rekisteröidyn TSA 17 artiklan mukainen oikeus tulla unohdetuksi olisi toteutettavissa lohkoketjussa. Viimeisimmän ratkaisukäytännön valossa tutkielmassa katsottiin, että oikeus tulla unohdetuksi ei ensinnäkään ole absoluuttinen oikeus, eikä tarkoita sitä, että tiedot tulisi välttämättä poistaa lopullisesti. Edelleen katsottiin, että rekisterinpitäjän velvollisuus poistaa rekisteröityä koskevat henkilötiedot riippuu osittain myös rekisterinpitäjän vastuista, valtuuksista ja mahdollisuuksista. Voidaankin siis katsoa, että rekisteröidyn suhteellista oikeutta saada tietonsa poistetuksi vastaa rekisterinpitäjän suhteellinen velvollisuus, joka palautuu intressi- ja periaatepunninnan lisäksi rekisterinpitäjän tosiasiallisiin toimintamahdollisuuksiin. Punninnan jälkeen tutkielmassa tultiin siihen tulokseen, että rekisteröidyn oikeus tulla unohdetuksi olisi toteutettavissa poistamalla muut henkilötiedot, paitsi julkiset avaimet, kun niiden käsittely rajoittuu vain säilyttämiseen.
Lapsen oikeus yksityisyyden suojaan sosiaalisen median palveluissa : vanhempien tekemien julkaisuiden suhde lapsen oikeuksiin

Laitinen, Sara (2020)

Sosiaalinen media on muuttanut olennaisesti ihmisten tapoja jakaa tietoa sekä kommunikoida. Sosiaalinen media on lisäksi herättänyt huolia yksityisyydestä sekä sen suojaamisesta, joten myös lasten oikeus yksityisyyteen sosiaalisen median kontekstissa on ajankohtainen oikeudellinen kysymys. Tässä tutkielmassa tarkastellaan lasten oikeudellista asemaa osana sosiaalista mediaa tilanteissa, joissa lapsen oma vanhempi toimii lapsen tietojen julkaisijana. Tutkimusten mukaan 22 %:lla 15–16-vuotiasta suomalaislapsista vanhemmat olivat julkaisseet lapsensa tietoja ilman luvan kysymistä lapselta. Tutkielmassa tarkastellaan lapsille ihmis- ja perusoikeutena taattua yksityisyyden suojaa sosiaalisen median kontekstissa. Tarkoituksena on arvioida, mitä lapsen yksityisyyden suojan erityispiirteet ovat, kenen vastuulla lapsen yksityisyyden suojaaminen on ja millä tavoin sitä suojataan sosiaalisessa mediassa. Lisäksi tutkitaan, voidaanko lapsen yksityisyyden suojaa rajoittaa vanhemman sananvapauden perusteella. Tutkimuskohteena ovat lapsille taatut perus- ja ihmisoikeudet, tietosuojalainsäädäntö sekä lapsen oikeudet. Näitä kysymyksiä tarkastellaan lainopillisesti systematisoimalla voimassa olevaa oikeutta. Lapsen yksityisyyden määrittämisen ongelmana on ristiriita lapsen autonomian sekä muista riippuvaisuuden ja suojan tarpeen välillä. Lapsen kyky määrätä omasta yksityisyydestään on rajallinen ja vanhemmat käyttävät päätäntävaltaa useissa lasta ja tämän yksityisyyttä koskevissa asioissa. Kuitenkin lapsilla on yhtäläinen oikeus yksityisyyden suojaan kuin aikuisillakin, ja on vanhemman tehtävä huolehtia tämän oikeuden toteutumisesta. Lapsen yksityisyyden suojaamisessa tulee huomioida lapsen etu sekä lapsen omat näkemykset hänestä julkaistavasta tiedosta. Lähtökohtaisesti lapsen tietojen julkaisemiselle tarvitaan myös lapsen oma suostumus. Lapsesta julkaistavien tietojen osalta on merkitystä sillä, millaista tieto on ja kuinka laajalle joukolle tieto julkaistaan. Mitä suuremmalle joukolle ja mitä arkaluonteisempaa tietoa julkaistaan, sitä todennäköisemmin kyseessä on lapsen yksityisyyden suojan loukkaus. Lapsen yksityisyyttä sosiaalisessa mediassa suojataan muun muassa tietosuojalainsäädännön ikärajoilla sekä sosiaalisen median palveluntarjoajien erityisesti lapsia koskevilla käyttöehdoilla, mutta lapsen viimesijainen suojaaminen on jätetty vanhempainvastuunkantajan harteille. Kun lapsen yksityisyyden suojaaminen on vanhemman vastuulla, niin lapsen keinot suojautua vanhempien tekemiltä julkaisuilta ovat heikot. Tutkielmassa korostetaan vanhempien velvollisuutta suojata lasta sekä huomioida tälle taatut oikeudet myös arjessa. Lähtökohtaisesti lainsäädäntö ei takaa lapsen yksityisyyden suojalle vahvempaa asemaa perus- ja ihmisoikeutena kuin muillekaan perusoikeuksille. Oikeuskäytännössä vanhemman ja lapsen oikeuksien ollessa vastakkain on kuitenkin lähtökohtaisesti päädytty painottamaan lapsen oikeusasemaa vahvempana, sillä lapset ovat lähtökohtaisesti heikommassa asemassa sekä tarvitsevat suojelua muilta.
Lasten henkilötietojen suoja Euroopan unionissa : erityisesti esineiden internetin sovelluksissa

Koski, Saara (2016)

Esineiden internet on tuonut uudenlaisia haasteita lasten yksityisyyden sekä henkilötietojen suojan turvaamiselle. Erilaiset älylaitteet kykenevät niihin asennettujen sensoreiden, kameroiden ja mikrofonien välityksellä keräämään laajasti lapsia koskevia tietoja ja laitteiden lapsista keräämät tiedot voivat olla hyvinkin arkaluonteisia. Samanaikaisesti pilvipalveluun, johon älylaitteen tiedot tallentuvat, saattaa ajan kuluessa muodostua kattava lapsen tietoja sisältävä henkilörekisteri. Viime aikoina näihin lasten tietoja sisältäviin henkilörekistereihin on kohdistunut tietosuojaloukkauksia, jotka ovat nostaneet esiin kysymyksen lasten yksityisyyden sekä henkilötietojen suojan toteutumisesta. Huoli lasten yksityisyydestä on kasvanut siitä huolimatta, että lasten oikeuksien toteutuminen on turvattu osana kansainvälisiä sopimusvelvoitteita. Näistä keskeisin on yleissopimus lapsen oikeuksista (SopS 59-60/1991), joka sisältää keskeiset lasten oikeuksien tulkintaa ohjaavat periaatteet. Kuitenkaan EU:n tietosuojalainsäädännössä lasten erityistä asemaa ei ole tähän mennessä huomioitu lainkaan. Vasta huhtikuussa 2016 voimaan tulleessa Euroopan unionin yleisessä tietosuoja-asetuksessa (2016/679) lapset on ensimmäisen kerran nähty itsenäisenä henkilöryhmänä Euroopan tietosuojalainsäädännön historiassa. Tietosuoja-asetus sisältää lasten henkilötietojen käsittelyä koskevia nimenomaisia säännöksiä, joiden kautta lasten erityisen suojelun tarve on pyritty ottamaan huomioon. Tutkielmassa selvitetään lasten henkilötietojen käsittelylle asetettuja edellytyksiä EU:ssa. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on tarkastella, millaisia haasteita esineiden internet tuo lasten yksityisyydelle sekä henkilötietojen suojalle. Haasteita lähestytään ensin tietosuoja-asetuksen mukaisten tietosuojaperiaatteiden näkökulmasta, minkä jälkeen keskitytään tarkastelemaan suostumuksen antamiseen, vastuun jakautumiseen sekä lapsen itsemääräämisoikeuden toteutumiseen liittyvää problematiikkaa. Tarkoituksena on lapsen yksityisyyden toteutumisen haasteiden rinnalla tarkastella lisäksi esineiden internetin vaikutuksia lasten ja vanhempien väliseen oikeussuhteeseen. Lopuksi tutkielmassa siirrytään tarkastelemaan lasten henkilötietojen suojaa koskevan sääntelyn tehokkuutta ja riittävyyttä EU:ssa. Tutkielmassa osoitetaan, ettei tietosuoja-asetuksen lapsen henkilötietojen suojaa koskevat nimenomaiset säännökset sellaisenaan ole riittävän tehokkaita lasten henkilötietojen suojaamisen välineitä. Sen sijaan tietosuoja-asetuksen mukaiset sisäänrakennettua ja oletusarvoista tietosuojaa koskevat periaatteet nähdään tutkimuksessa keskeisinä lasten henkilötietojen suojaamisen keinoina esineiden internetissä. Perinteisten tietosuojan turvaamisen keinojen ei sellaisenaan katsota soveltuvan esineiden internetin sovelluksiin, vaan päädytään siihen johtopäätökseen, että uusia esineiden internetiin sovellettavia tietosuojan toteuttamisen keinoja tulisi kehittää. Tulevaisuudessa lainsäätäjän olisi tietojen keräämiseen kohdistuvan sääntelyn sijaan siirryttävä yhä enenevissä määrin kohti lasten tietojen käyttöä koskevia rajoituksia.
Lohkoketjuteknologia ja koodi normina : Voiko koodi korvata lain?

Hakkarainen, Jenni (2017)

Tutkimuskysymykseni on se, voiko koodi korvata lain. Hypoteesini on kaksiosainen. Oletan, että koodilla ei sellaisenaan ole edellytyksiä korvata lakia ja oikeudenkäyttöä. Tämän lisäksi oletan, että koodi voi saada yhteiskunnassa minkä roolin tahansa, myös lain. Tutkielman ensimmäisessä osassa vertaan kriittisen oikeuspositivismin oikeuskäsitystä ja teknologian toiminnallisuutta kielen ja ratkaisutoiminnan valossa. Etenkin käsitteellisellä tasolla on havaittavissa selkeitä haasteita, joita korvattavuudesta seuraisi. Tekninen koodi ei pysty imitoimaan oikeuden tulkinnallisuutta. Vaikka tekninen järjestelmä muodostaisikin varman ja ennustet-tavan toimintaympäristön, puuttuu siitä oikeudelle ominainen joustavuus. Koodin sisäänrakennettu etukäteinen pakottavuus uhkaa redusoida yksilön passiiviseksi, vastaanottavaksi agentiksi. Yksilö ei voi vastustaa normia, valita toisin toimimisen mahdollisuutta tai valvoa vallankäyttöä. Tutkielman toisessa vaiheessa lähestyn tutkimuskysymystä käytännön esimerkin kautta. 2000-luvun merkittävimmäksi inno-vaatioksi nimetyn lohkoketjuteknologian toivotaan radikaaleimmillaan murtavan kansallisvaltioiden norminannon ja normien pakottamisen monopolin. DAO:n analysoiminen teknologian sosiaalisen konstruktivismin viitekehyksessä paljastaa siihen liitetyt ”totuudet” osin virheellisiksi ja DAO:ssa todellisuudessa läsnä olevan inhimillisen päätöksentekotason. Teknologioiden paljastuminen joustaviksi ja niissä läsnä oleva ihmiskeskeinen taso voivat nähdäkseni mahdollistaa ensim-mäisessä osassa paikannettujen jännitteiden ratkaisukeskeisen käsittelyn. Jos teknologia ei jousta ja on läpinäkymätön, voidaan tarvittavia suojatoimenpiteitä integroida ihmiskeskeiseen hallinto- tai päätöksentekorakenteeseen. Sen tekeminen läpinäkyviksi, korjaavan prosessin sisällyttäminen teknisiin rakenteisiin ja yksilön tiedollisen aseman parantaminen ovat konk-reettisia korjausehdotuksia joita tutkielmassa teen. Myös ilmiöiden rohkeampi oikeudellinen systematisoiminen edesauttaisi yksilön oikeuksiin vaikuttavien innovaatioiden perusoikeuskeskeistä hallinnointia. Koska sekä oikeus että teknologia ovat päätöksenvaraisia, voi koodi saada lain aseman jos se sille annetaan. Tutkielman johtopäätös ei ole yksiselitteisesti se, että teknologia ei voi korvata lakia. Oikeudenkäyttöä voidaan ulkoistaa koodille jos näin päätetään tai siitä voi tulla uusi laki. Koska teknologian kehitystä voidaan ohjata, on myös mahdollista päättää että näin ei tule käymään.
Mainonta muuttuu : Kuinka käy mainonnan tunnistettavuuden?

Repo, Hannes (2018)

Kaupallinen viestinnän on perinteisesti sijoitettu sananvapauden reuna-alueelle ja siihen on katsottu voitavan kohdistaa pidemmälle meneviä rajoituksia kuin sananvapauden ydinalueelle. Kaupallista viestintää rajoittaa mainonnan tunnistettavuuden vaatimus, jonka mukaan markkinoinnista on käytävä selkeästi ilmi sen kaupallinen tarkoitus sekä se kenen lukuun markkinoidaan. Mainonnan tunnistettavuus on kuitenkin heikentynyt yhteiskunnan kaupallistumisen ja mainonnan muutoksen myötä. Sosiaalisen median kasvun myötä markkinoinnin kenttä on muuttunut viime aikoina odottamattomalla tavalla. Markkinoijat edistävät tuotteiden ja palveluiden myyntiä täysin uudenlaisilla ja jatkuvasti muuttuvilla luovilla tavoilla erityisesti internetissä ja sosiaalisessa mediassa. Samanaikaisesti kansalaisten osallistumismahdollisuudet ovat parantuneet internetin ja sosiaalisen median kasvun myötä. Perinteisen joukkoviestinnän passiiviset seuraajat ovat muuttuneet aktiviisiksi sisällöntuottajiksi. Oman median tekemisen seurauksena on syntynyt sosiaalisen median vaikuttajia, joilla on suuria määriä seuraajia. Mainostajat ovat ymmärtäneet sosiaalisen median vaikuttajien potentiaalin ja mainontaa tehdään yhä useammin yksityishenkilön ylläpitämän sosiaalisen median kanavan kautta kaupallisen yhteistyön muodossa. Myös toimituksellinen työ on muuttunut, sillä sosiaalinen mediassa korostuu hajautettu sisällöntuotanto eikä perinteinen, yksisuuntainen ja ammattilaisten tuottama journalistinen sisältö menesty. Tässä tutkielmassa selvitetään, miten mainonnan tunnistettavuutta tulisi arvioida markkinoinnin kentän muututtua ja pyritään tuomaan esiin niitä haasteita, joita mainonnan tunnistettavuuden vaatimus on kohdannut internetissä ja sosiaalisessa mediassa tehtävän mainonnan osalta. Yleisen käsityksen mukaan internetissä ja sosiaalisessa mediassa tehtävää mainontaa tulee säädellä ”oikeassa maailmassa” sovellettavalla lainsäädännöllä. Uudenlainen mainonta on kuitenkin niin monimuotoista ja erikoistunutta, että perinteistä mainontaa käsittelevän lainsäädännön soveltaminen ei aina ole mahdollista. Tutkielmassa selvitetään myös kuka on vastuussa siitä että internetissä ja sosiaalisessa mediassa tehtävä mainonta on tunnistettavissa ja mitä haasteita vastuun kohdentaminen kohtaa markkinoinnin kentän muuttuessa
Oikeushenkilön korvausoikeudelliset suojakeinot sananvapaustapauksissa

Salmelainen, Saija (2016)

Tutkielmassa tarkastellaan oikeushenkilön korvausoikeudellisia suojakeinoja sananvapaustapauksissa. Oikeushenkilö ei perustuslain tasolla tai rikoslain kriminalisointien kautta nauti yhtäläistä kunnian- ja maineen suojaa kuin luonnollinen henkilö. Valheellista ja vahingollista tietoa voidaan kuitenkin yhtäläisesti levittää myös oikeushenkilöistä ja luonnolliseen henkilöön kohdistunut kunnianloukkaus voi aiheuttaa vahinkoa myös luonnollisen henkilön yhteydessä toimivalle oikeushenkilölle, esimerkiksi luonnollisen henkilön työnantajalle. Tutkielmassa tarkoituksena on systematisoida ja tulkita laaja-alaisesti niitä oikeushenkilöllä olevia etenkin korvausoikeudellisia oikeussuojakeinoja, joiden kautta se voi suojella intressejään tilanteessa, jossa siitä julkaistaan valheellinen tai muuten loukkaava viesti joukkoviestinnässä. Johtuen siitä, että viestin sisällöstä oikeushenkilölle aiheutunut vahinko on tyypillisesti taloudellista vahinkoa, on tutkielmassa keskitytty tarkastelemaan, millä perusteella viestistä oikeushenkilölle aiheutunut taloudellinen vahinko tulee sopimuksenulkoisissa tilanteissa korvattavaksi VahL 5: :n perusteella. VahL 5:1 :n erityisedellytyksistä tutkielmassa tarkastellaan rangaistavaksi säädettyä tekoa sekä erittäin painavia syitä korvausvelvollisuuden perusteina joukkoviestinnässä julkaistun viestin aiheuttamasta taloudellisesta vahingosta. Viestintä on tyypillisesti ollut aihealue, jossa perus- ja ihmisoikeuksilla on ollut korostunut merkitys. Oikeushenkilöön kohdistuvan viestin tekijä käyttää pääsääntöisesti sananvapauttaan ilmaistessaan informaatiota. Viestin sisältö saattaa kuitenkin olla sellainen, että sen voitaisiin katsoa loukkaavan viestin kohteen mainetta ja kunniaa ja aiheuttavan tälle kärsimystä tai muuta taloudellista vahinkoa. Tästä syystä tutkielmassa tarkastelun kohteena on myös se, miten perus- ja ihmisoikeudet vaikuttavat tuomioistuimen päätöksenteossa viestin aiheuttaman taloudellisen vahingon korvattavuuden edellytyksiä arvioitaessa. Korvausoikeutta arvioitaessa on pyritty erottelemaan viestin lähteen tarkoitus kaupalliseen, toimitukselliseen ja niin kutsuttuun käyttäjälähtöiseen ilmaisuun. Sananvapaus nauttii laajinta suojaa sananvapauden ydinalueelle, mikä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kaupallinen viestintä ei pääsääntöisesti nauti yhtä laajaa sananvapauden suojaa kuin taas toimituksellinen viesti. Näin ollen erilaisin tarkoituksin julkaistuja ilmaisuja voidaan tulkita perus- ja ihmisoikeuspunninnassa toisistaan poikkeavasti. Toisaalta myös vahingonkorvausvastuun syntymisen edellytyksiä ja vahingonkorvausvastuun kohdentumista on mahdollista arvioida osin poikkeavasti erilaisten julkaisijaryhmien välillä. Tästä syystä tutkielmassa on päädytty kyseisenlaiseen jaotteluun. Korvausvastuun realisoiviin tilanteisiin on toisaalta vaikuttanut myös teknologian nopea kehittyminen, joka on mahdollistanut internetissä viestinnän määrän räjähdysmäisen kasvun. Viestinnän määrän lisäksi viestintä on myös yhä useamman erilaisen toimijan tuottamaa, mikä omalta osaltaan on omiaan johtamaan siihen, että taloudellista vahinkoa aiheuttavien viestien julkaisu voi tapahtua hyvinkin moninaisissa tilanteissa. Tästä syystä korvausvastuun perusteen lisäksi työssä käsitellään myös vastuun kohdentumista viestin julkaisevaan tahoon, sillä joukkoviestinnässä aiheutetun vahingon osalta vastuukysymykset ovat hyvin keskeinen osa korvausoikeudellisten suojakeinojen tehokkuuden arviointia. Tutkielma koostuu kuudesta pääjaksosta. Johdannossa esitellään tutkielman aihe ja tutkimuskysymys ongelmakohtineen internet-aikakauden viestintämuotojen kontekstissa. Toisessa pääjaksossa käsitellään joukkoviestinnän sääntelykenttää ja sananvapauslain vaikutusta vahingonkorvausoikeudellisiin vastuukysymyksiin. Kolmannessa pääjaksossa syvennytään tarkastelemaan viestin lähteen ja viestin kohteen perus- ja ihmisoikeussuojaa etenkin sananvapauden näkökulmasta siten, että korvausoikeudessakin vaikuttavat perus- ja ihmisoikeusargumentit tulisivat kontekstissaan esitellyiksi. Neljännessä pääjaksossa käsitellään niitä edellytyksiä, joiden vallitessa vahingonkorvausoikeus syntyy oikeushenkilöä loukkaavan viestin osalta. Viidennessä pääjaksossa tarkastellaan yksityiskohtaisemmin erilaisia yleisimpiä viestityyppejä, joiden perusteella vahingonkorvaus voidaan perustaa VahL:sta johtuvaan normiin. Viimeisessä pääjaksossa tehdään yhteenveto tärkeimmistä tutkielmassa käsitellyistä teemoista.
Oikeus omaan tietoon : Omadata henkilötietona ja henkilötiedon käsittelymallina

Kallasvuo, Karoliina (2015)

Tarkastelen työssäni omadata-mallia, jolla tarkoitetaan rekistereihin hajanaisesti talletettujen henkilötietojen käsittelyn järjestämistä yksilökeskeiseen muotoon. Omadata-ajattelussa yksilö asetetaan oman datansa hallinnoinnin keskipisteeseen siten, että yksilöllä on oikeus hyödyntää itseään koskevaa dataa sekä mahdollisuus hallita datan keräämistä, jalostamista, edelleen jakamista ja hyödyntämistä. Tutkielman ensimmäisessä osassa pyrin selvittämään, mitä vakiintumattomalla omadatan käsitteellä tarkoitetaan. Tarkastelen omadataa sekä mallina että tiedollisena käsitteenä. Omadata-mallia käsitellään Yhdistyneen kuningaskunnan mydata -malliin sekä Euroopan Unionin valmisteilla olevan yleisen tietosuoja-asetuksen 18 artiklaan perustuen. Omadatan tiedollista käsitettä koskevassa osiossa pyritään selvittämään, mitä omadatalla tarkoitetaan datalähtöisestä näkökulmasta: eroaako omadatan käsite henkilötietolainsäädännön omaksumasta henkilötiedon käsitteestä? Tutkielman toisessa osassa selvitetään yksilön tiedonsaantioikeuden ulottuvuutta henkilötietolain (523/1999) tarkastusoikeutta koskevien säännösten perusteella. Tarkastusoikeutta koskeville säännöksille haetaan vertailukohtia julkisuuslain (621/1999) säännöksistä, jotka koskevat yleisö- ja asianosaisjulkisuutta sekä oikeutta saada tieto itseään koskevasta asiakirjasta. Työn metodina on ongelmakeskeisen ja normikeskeisen lainopin muodostama lainopillinen metodi. Ongelmakeskeistä lainoppia hyödynnetään etenkin tutkielman ensimmäisessä osassa omadatan käsitettä määritellessä. Tutkielman toinen osa puolestaan keskittyy perinteisempään normikeskeiseen lainoppiin pyrkien selvittämään henkilön tiedonsaantioikeuksia koskevaa normikokonaisuutta. Yhdistyneen kuningaskunnan mydata -malli sekä valmisteilla olevan Euroopan Unionin yleisen tietosuoja-asetuksen 18 artiklan mukainen data portability -oikeus sisältävät piirteitä yksilön tiedonsaantioikeuksien lisäämiseksi: Mydata -malli keskittyy takaamaan kuluttajille enemmän informaatiota kulutuspäätösten tueksi, kun taas yleisen tietosuoja-asetuksen data portability -oikeus taannee voimaan tullessaan yksilölle kattavamman oikeuden saada haltuunsa rekisterinpitäjälle antamaansa dataa sekä oikeuden siirtää tietoja myös toiselle rekisterinpitäjälle. Omadatan tiedollinen käsite liittyy vahvasti henkilötietolain määrittelemään henkilötiedon käsitteeseen, sillä henkilötietolain mukaisia tiedonsaantioikeuksia sovelletaan vain tietoihin, jotka täyttävät henkilötiedon käsitteen. Yksilö voi saada tietoa omista henkilötiedoistaan pääsääntöisesti henkilötietolain mukaista tarkastusoikeuttaan käyttämällä. Mikäli rekisterinpitäjänä toimii viranomainen, jonka rekistereihin sovelletaan julkisuuslakia, yksilö voi saada tietoa itseään koskevista asiakirjoista julkisuuslain 12 §:n perusteella. Tiedonsaannin ulottuvuus, tietopyynnön sisältö sekä luovutettavien tietojen sisältö ja muoto vaihtelevat sovellettavasta laista riippuen. Tutkielman lopussa esittelen tutkielman johtopäätökset kysymyksenasettelua seuraten. Tarkastellut omadatan sääntelymallit rajaavat yksilölle luovutettavan datan ulottuvuutta merkittävästi eivätkä siten takaa yksilölle mahdollisuutta saada haltuunsa kaikkea hänestä tallennettua rekisteritietoa. Omadata mallina saattaa kuitenkin tukea yksilöä lain mukaisten tiedonsaantioikeuksien toteuttamisessa. Näiden oikeuksien toteutumisen osalta on puolestaan olennaista, että myös omadatana luovutettava tieto kuuluu HeTiL:n henkilötiedon määritelmän piiriin. Toisaalta myös henkilötiedon määritelmää voidaan kritisoida sen joustamattomuudesta silloin, kun yksilöä koskeva tieto on esimerkiksi anonymisoitu. Tiedonsaantioikeuden ulottuvuus on HeTiL 26–28 §:ssä pistemäinen: tarkastusoikeuden kohteena olevat tiedot harvoin muodostavat henkilölle kokonaiskuvan häntä koskevien henkilötietojen käytöstä. Pistemäisyys koskee myös JulkisuusL:n oikeutta saada tieto itseään koskevasta asiakirjasta: koska JulkisuusL mukaisissa asiakirjoissa henkilöstä kertovat tiedot voivat olla osa viranomaisen käsiteltävää asiaa, ei henkilöllä ole ilman asianosaisasemaa mahdollisuutta saada tietoa siitä kokonaisuudesta, jossa hänen tietojaan on käsitelty. Sekä HeTiL:n että JulkisuusL:n mukaiset tiedonsaantioikeudet vaativat rekisteröidyltä myös aktiivista velvollisuutta avustaa tietojen etsinnässä rekisterinpitäjän rekisteristä, eivätkä ne takaa rekisteröidylle sähköistä käyttöyhteyttä omiin tietoihinsa. Yksilön tiedollista itsemääräämisoikeutta tulisi vahvistaa tiedonsaantioikeuksien kautta myös lainsäädännön tasolla, kun henkilötiedot muuttuvat enenevissä määrin liiketoiminnan raaka-aineeksi.
Oikeus tulla unohdetuksi : tulkintakäytäntö tietosuoja-asetuksen aikana

Haveri, Anna (2020)

EU:n yleinen tietosuoja-asetus on tullut voimaan toukokuussa 2018, ja sen tarkoituksena on ollut yhtenäistää ja parantaa eurooppalaista henkilötietojen suojaa. Tietosuoja-asetusta valmisteltaessa sen 17 artikla, oikeus poistaa tietonsa (”oikeus tulla unohdetuksi”), aiheutti paljon keskustelua. Tämä johtuu osin Euroopan unionin tuomioistuimen antamasta Google Spain -tuomiosta, jossa todetaan rekisteröidyn oikeus saada hakukoneen hakuluettelon linkki poistetuksi, ja että tämä oikeus lähtökohtaisesti syrjäyttää muiden internetin käyttäjien tiedonsaantioikeuden. Tuomiota onkin kritisoitu siitä, ettei se huomioi riittävästi muiden sananvapautta. Yleisesti on herännyt kysymys myös siitä, miten oikeus tulla unohdetuksi määritellään nykyisen tietosuojalainsäädännön mukaan ja miten sitä tulisi soveltaa erilaisissa tilanteissa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan oikeuden tulla unohdetuksi määritelmää, ja kuinka oikeutta on tulkittu tietosuoja-asetuksen aikana. Tarkastelussa on erityisesti kiinnitetty huomiota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antamaan oikeuskäytäntöön Euroopan ihmisoikeussopimuksen yksityis- ja perhe-elämän suojaa koskevan 8 artiklan ja sananvapautta koskevan 10 artiklan välisestä punninnasta. Koska kyseessä ei ole varsinaisesti tietosuoja-asetuksen luoma uusi oikeus, on myös aikaisempi oikeuskäytäntö ja tulkintalinjaukset otettu mukaan tarkasteluun. Tutkielman pääpaino on kansallisessa oikeuskäytännössä sekä tietosuojavaltuutetun käytännössä, mutta paremman käsityksen saamiseksi oikeuden tulla unohdetuksi käytöstä myös muiden maiden tapauksia on otettu esimerkeiksi. Tarkastelun perusteella oikeus tulla unohdetuksi on pelkkää tiedon tai hakulinkkien poistamista laajempi käsite, joka sisältää ajatuksen digitaalisesta unohtamisesta. Oikeuskäytännössä sekä tietosuoja-asetuksessa oikeus tulla unohdetuksi on kuitenkin rinnastettu tietojen poistamisen kanssa. Tietosuoja-asetuksen 17 artiklassa säädetyt perusteet ovat tuoneet monitulkintaisuutta oikeuden soveltamiseen, sillä oikeuskäytännössä perusteet ovat olleet osin päällekkäisiä ja saman tapauksen kohdalla sekä poistamisen että poistamista rajoittavat perusteet voivat täyttyä. Käytetyimmiksi perusteiksi erottuvat tietojen tarpeettomuus käsittelytarkoitukseensa nähden, sananvapauden ja tiedonvälityksen vapaus sekä lakisääteisen velvoite, yleistä etua koskevan tehtävän suorittaminen tai julkisen vallan käyttäminen. Vaikka tietosuoja-asetuksessa on säädetty tarkemmin oikeuden tulla unohdetuksi käytöstä, on samalla sen laajuutta rajoitettu. Tutkielman keskeinen havainto on, että oikeuden tulla unohdetuksi -tapauksiin käytettyjä arviointikriteerejä peilataan usein yleisön tiedonhalun intressiä vasten. Tästä esimerkkinä ovat poistetuiksi pyydetyt hakukoneiden hakuluettelon linkit, jotka liittyvät rekisteröidyn saamaan rikostuomioon. Tällaisissa tilanteissa arvioidaan muun muassa rikoksen vakavuutta, kulunutta aikaa, rikoksentekijän julkisuudessa olevaa asemaa ja hänen käyttäytymistään menneisyydessä. Arviointikriteerejä on siten syntynyt eri tilanteiden kohdalla. Oikeuden tulla unohdetuksi monitulkintaisuudesta johtuen tapauskohtainen punninta on kuitenkin välttämätöntä ja oikeuskäytännössä se ei takaa automaattista henkilötietojen poistoa. Useissa tilanteissa jokin muu intressi onkin katsottu painavammaksi kuin rekisteröidyn tietosuoja.
Oikeutettu intressi henkilötietojen käsittelyn perusteena

Jäälinoja, Anni (2018)

Henkilötietojen käsittelyä koskeva lainsäädäntö on suuren murroksen kynnyksellä. Jo kymmeniä vuosia kestänyt tietosuojan nousukausi huipentuu 25 toukokuuta 2018, kun Euroopan unionin yleistä tietosuoja-asetusta aletaan soveltaa kaikissa Euroopan unionin jäsenvaltioissa. Yleinen tietosuoja-asetus tulee syrjäyttämään niin vuonna 1995 annetun henkilötietodirektiivin kuin sen perusteella säädetyt kansalliset henkilötietojen suojaa koskevat lait. Tutkielman tarkoituksena on selvittää edellytyksiä henkilötietojen käsittelylle henkilötietodirektiiviin, kansallisiin lakeihin ja yleiseen tietosuoja-asetukseen sisältyvän niin kutsutun oikeutetun intressin käsittelyperusteen nojalla. Tutkielman ytimessä on siten henkilötietojen käsittely rekisterinpitäjän tai kolmannen osapuolen oikeutetun intressin toteuttamiseksi ja tutkielman tarkoituksena on selvittää tarkemmin mitä tällaisella oikeutetulla intressillä tarkoitetaan. Pohdittavana on ensinnäkin se, millaisena oikeutetun edun käsittelyperuste on sisällytetty Suomen lainsäädäntöön ja miten se mahdollisesti eroaa muissa jäsenvaltioissa omaksutuista lainsäädäntöratkaisuista. Katse suunnataan historian lisäksi myös tulevaan, kun arvioinnin kohteena ovat yleisen tietosuoja-asetuksen mahdollisesti aiheuttamat muutokset nykyiseen oikeustilaan. Oikeutetun intressin käsitteellisen sisällön lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, miten oikeutetun intressin käsittelyperustetta tulisi tulkita yksittäistapauksissa ja miten oikeutettua intressiä on sovellettu käytännössä, jolloin tutkimus painottuu lainsäädännön tutkimisen sijaan oikeutettua intressiä koskeviin tulkintasuosituksiin ja ratkaisukäytäntöön. Näiden kahden kysymyksen avulla tutkielman tavoitteena muodostaa kattava kuva oikeutetun intressin käsittelyperusteen historiasta, sisällöstä, käytännön soveltamisesta ja tulevaisuuden näkymistä. Yksi tutkielman keskeisiä johtopäätöksiä on yleisen tietosuoja-asetuksen tuoma merkittävä muutos Suomen oikeustilaan, kun valta oikeutetun intressin olemassaolon arvioinnista siirtyy tietosuojalautakunnalta rekisterinpitäjälle.

Now showing items 21-40 of 68

Browsing by discipline "Viestintä- ja informaatio-oikeus"

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO