Browsing by discipline "Ympäristöoikeus"

Laajasti ottaen tutkielmassa on kysymys sellaisten resurssitehokkuutta ja kiertotaloutta toteuttavien sääntelymallien kehittämisestä, jotka samalla toteuttaisivat tehokkaan ympäristönsuojelun vaatimukset. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten ympäristönsuojelulain (527/2014, YSL) lupajärjestelmä suhtautuu uudentyyppisiin päästöjen kierrätykseen perustuviin korvaaviin toimenpiteisiin. Kiinnostuksen kohteena olevissa korvaavissa toimenpiteissä on kysymys tuotannossa aiheutuvien päästöjen korvaamisesta ajallisesti ja paikallisesti toisaalla tehtävillä toimenpiteillä siten, että aiheutuneita päästöjä vastaava korvattava ainemäärä hyödynnetään saman tuotantoprosessin tuotantopanoksina. Tutkielmassa tarkasteltavana käytännön esimerkkinä korvaavasta toimenpiteenä on niin sanotun itämerirehun hyödyntäminen vesiviljelyssä eli kalankasvatuksessa. Vesiviljelyn merkittävimpänä ympäristövaikutuksena pidetään ravinnekuormitusta. Itämerirehulla tarkoitetaan sellaista kasvatettavien kalojen ruokinnassa käytettävää rehua, joka on valmistettu itämeren silakasta tai kilohailista tehdystä kalajauhosta. Itämerirehun käyttö tuotantopanoksena mahdollistaisi meressä jo olevien ravinteiden kierrättämisen. Oikeudellisesti merkityksellinen kysymys koskee sitä, voitaisiinko korvaava toimenpide ottaa lupaharkinnassa huomioon pilaamista nettomääräisesti vähentävänä tekijänä ja siten perusteena toiminnan pilaamisneutraalille laajentamiselle. Tutkielmassa hyödynnetään lainopin ja ohjauskeinotutkimuksen metodeja. Lainopin keinoja hyödynnetään selvitettäessä YSL:n suhtautumista korvaaviin toimenpiteisiin. Ohjauskeinotutkimuksen keinoja hyödynnetään arvioitaessa korvaaviin toimenpiteisiin perustuvien YSL:n tulkinta- ja sääntelyratkaisujen normatiivista hyväksyttävyyttä. Tutkielmassa pyritään vastamaan seuraavaan kolmeen tutkimuskysymykseen: 1. Miten korvaavat toimenpiteet voidaan oikeudellisena ohjauskeinona määritellä erityisesti ympäristön käytön kannalta? 2. Miten ympäristönsuojelulain lupajärjestelmä suhtautuu korvaaviin toimenpiteisiin lupamääräyksiä harkittaessa? 3. Minkälaisilla oikeudellisilla mekanismeilla itämerirehuun perustuvia korvaavia toimenpiteitä voitaisiin parhaiten huomioida vesiviljelyn ympäristölupaehdoista päätettäessä? Ensimmäisen kysymyksen osalta päädytään siihen, että korvaavia toimenpiteitä voidaan oikeudellisena ohjauskeinona määritellä ainakin seuraavan neljän ulottuvuuden osalta: korvaamisen aika, korvaamisen paikka, korvaamisen tapa, ja korvaamisen kohde. Edellä luonnosteltuja ulottuvuuksia hyödyntämällä määritellään, että tutkielmassa tarkastellaan ex situ toteutettavia ennakollisia korvaavia toimenpiteitä, jotka perustuvat päästöjen fyysiseen korvaamiseen poistamalla kohdealueelta päästettyä ainetta. Toisen kysymyksen osalta todetaan, että ympäristönsuojelulain järjestelmä ei tunne korvaavia toimenpiteitä ohjauskeinona. Vaikuttaa siltä, että korvaaville toimenpiteille erittäin myönteisellä YSL:n nykyisten säännösten tulkintatavalla voitaisiin päätyä luparatkaisuun, jonka mukaan korvaavien toimenpiteiden toteuttaminen voisi olla peruste toiminnan laajentamiselle. Kuitenkin käytännössä esimerkiksi vesiviljelyn osalta YSL:n muut normit luultavasti rajoittavat paikallista päästötasoa niin merkittävästi, että mainittu tilanne voisi toteutua vain hankkeessa, jonka olosuhteet (esimerkiksi sijainti, päästöjen paikallinen sietokyky, ja vesiensuojelua koskevasta sääntelystä muodostuvat rajoitukset) olisivat poikkeuksellisen suotuisat. Kolmannen kysymyksen osalta tutkielmassa systematisoidaan itämerirehuun perustuvien korvaavien toimenpiteiden hyväksyttävyyttä yhtäältä olemassa olevien säännösten tulkinnan sekä toisaalta hypoteettisen erityissäännöksen näkökulmasta. Johtopäätöksenä todetaan, että erityissäännös olisi oikeudellisesti selkeämpi. Toisaalta erityissäännös saattaisi olla YSL:n muun järjestelmän kannalta ongelmallinen: erityisluonteestaan huolimatta uusi normi toisi korvaavat toimenpiteet uutena ohjauskeinona YSL:n järjestelmään, jolloin korvaavien toimenpiteiden soveltaminen voisi olla tulkinnan avulla mahdollista myös muiden toimialojen kuin vesiviljelyn luvissa. Erityisnormi olisi siis de facto muutos koko YSL:n järjestelmään, millä voisi olla varsin suuri merkitys myös muiden toimialojen ympäristölupien kannalta. Näin ollen erityisnormia ei voitane säätää ennen kuin sen merkitys YSL:n kokonaisuuden kannalta selvitetään myös muiden toimialojen ja toimenpiteiden kuin pelkän itämerirehun näkökulmasta.

Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Faculty of Law Laitos/Institution– Department Tekijä/Författare – Author Tatu Hocksell Työn nimi / Arbetets titel – Title Governance and judicial aspects in the establishment of a carbon price floor in the European Union Oppiaine /Läroämne – Subject Commercial Law Työn laji/Arbetets art – Level Master's Thesis Aika/Datum – Month and year November 2018 Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages XIV + 71 Tiivistelmä/Referat – Abstract The European Union’s Emission Trading Scheme (ETS) has been suffering from oversupply of the allowances and therefore has not resulted in the desired price levels. The EU has reformed the ETS by creating a Market Stability Reserve that will remove the excess allowances from the market, starting at the beginning of 2019. In spite of that, some member states fear that this will result in allowance prices that are too low to encourage investment to low-carbon technology and facilitate the coal to gas switch. Discretionary price-based mechanisms, such as a carbon price floor and a corridor, with an explicit carbon price objective are currently being discussed and promoted by some member states of the EU, such as France. Such systems would alter the very nature of the existing EU ETS as a quantity-based market instrument. In a price-based system, the carbon price is decided politically rather than by market forces. A carbon price floor (CPF) means modifying an emission trading system by implementing an instrument that puts a minimum price for emitting a tonne of carbon dioxide, in contrast with the price that is determined by supply and demand of allowances in an emission trading system. A CPF can be implemented by placing a tax on top of the allowance price or imposing a minimum price in the auctions. The only existing price-based mechanism that correlates with the EU ETS in an EU member state is the UK's national carbon price floor implemented in 2013. A few other initiatives for a price floor are being discussed, one being the national carbon price floor (CPF) in the Netherlands. Currently there are no examples in the EU of an operational regional price-based mechanism covering two or more countries. Price management however has been implemented in some other regional emissions trading systems in the United States, like the Californian ETS (Western Climate Initiative) and the Regional Greenhouse Gas initiative. Some EU-member countries, especially Poland, are hesitant to increase the ambition of the EU’s climate policy goals and therefore an EU-wide carbon price floor is not likely in the coming years. The following three research questions are studied in this thesis. What is the correct legislative procedure for implementing an EU-wide carbon price floor? Can the carbon price floor be implemented regionally and what are the boundaries from EU legislation’s perspective? Can the carbon price floor be implemented by using enhanced cooperation? An auction reserve price that acts as a minimum price in the EUA auctions could be implemented as an EU-wide instrument by amending the ETS Directive and Auctioning Regulation. Legislation needs to be approved by qualified majority in the Council of the European Union, similarly as the decision establishing the Market Stability Reserve. A carbon price support rate that is a tax on the top of the European Union's allowance price to guarantee a minimum price would require a totally new Directive or a new regulation in the EU as it is explicitly outside the scope of ETS Directive and the Auctioning Regulation. Implementing an environmental tax in the EU requires unanimity in the Council. An auction reserve price cannot be implemented regionally as the auctioning rules are harmonized and the auction reserve price would hamper the internal market and affect the free movement of goods and capital. A carbon price support rate is possible among two or more member states as taxation affects only domestic entities. This could be implemented by signing a memorandum of understanding (MoU) between member states or by using an EU instrument called enhanced cooperation. An MoU approach is weak, as the participating member states could withdraw easily from the MoU. Implementation of a tax through enhanced cooperation requires at least nine member states to agree on a joint system. The fulfilment of the enhanced cooperation requirements is uncertain and the arrangement has to be approved by the European Commission and the European Parliament. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Carbon price floor, enhanced cooperation, TFEU Article 192, competence, special legislative procedure, ordinary legislative procedure, auction reserve price, top-up tax Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsinki University Library Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Tekijä/Författare – Author Heidi Kaura-aho Työn nimi / Arbetets titel – Title Maankäyttö- ja rakennuslain 99.3 §:n erityinen lunastusperuste ja maapoliittinen ohjelma Oppiaine /Läroämne – Subject Ympäristöoikeus Työn laji/Arbetets art – Level Maisteritutkielma Aika/Datum – Month and year 14.5.2018 Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielma käsittelee lunastusta maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) 99 §:n erityisen lunastusperusteen nojalla. Kunnalla on mahdollisuus käyttää lunastusta kyseisen säännöksen valtuuttamana silloin, kun ympäristöministeriö myöntää sille lunastusluvan ja kaikki lakisääteiset lunastuksen edellytykset täyttyvät. MRL:ssä säädetään kolmessa eri momentissa eri tilanteita koskevista lunastusedellytyksistä. Lisäksi on otettava huomioon lain kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta (LunL) 4.1 §:n yleisen lunastusperusteen sisältämä vaihtoehtoedellytys ja intressivertailusääntö, jotka ovat myös yleiset lunastusoikeudelliset periaatteet, kuten esimerkiksi päätöksestä KHO 2006:84 ilmenee. Tutkielman lähtökohta-asetelma ja perusta ovat näiden yleisten periaatteiden sekä yleiskaavaan perustuvan MRL 99.3 §:n lunastusperusteen omien lisäedellytysten välisessä suhteessa. Näkökulma on lunastuslupaviranomaisen suorittamassa harkinnassa ja päätöksenteossa. Lisäksi työ pyrkii tuomaan esiin lunastuksen perusoikeusulottuvuuden. Tutkimus on metodiltaan yhdistelmätutkimus. Ensinnäkin lainopilla pyritään tulkitsemaan ja systematisoimaan voimassa olevaa oikeutta. Lisäksi metodina on käytetty teoreettista ympäristöoikeutta, eli ympäristöoikeudelle ominaista joustavien säännösten, oikeuslähdeopillisten erityispiirteiden, ympäristöoikeudellisen argumentaation ja päätöksenteon huomioivaa tutkimusotetta. Maapoliittisia ohjelmia, joilla kunta voi asettaa itselleen poliittisia tavoitteita, linjauksia ja periaatteita tulevan maankäytön suhteen, käytetään osana selvitystä lunastuksen edellytysharkinnassa. Lunastuksessa ne pyrkivät osoittamaan kunnan suunnitelmanmukaisen yhdyskuntakehityksen tarpeen, joka on yksi lunastusedellytys MRL 99.3 §:n lunastusperusteessa. Ongelmia liittyy niiden lakiin perustumattomuuteen, tosiasiallisiin vaikutuksiin maankäytön ohjaamisessa, maankäytöllisten päätösten teossa sekä päätösten toimeenpanossa. Erityisen ongelmallista on niiden huomioon ottaminen lunastuslupaharkinnassa, kun tarkastellaan niitä suhteessa perustuslain 15.1 §:n omaisuudensuojaan. Vaikka lähtökohtaisesti kaavoituksella pyritään turvaamaan jossakin määrin maanomistajien oikeussuojan toteutuminen ja vastaavasti perustuslain 20.2 §:n ympäristöperusoikeuden vaatimus ihmisten mahdollisuudesta osallistua ja vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon, ei samanlaisia ja muutoksenhaulla turvattuja mahdollisuuksia sisälly maapoliittisten ohjelmien suunnitteluun ja toimeenpanoon. Näin siitäkin huolimatta, että ohjelmilla tosiasiallisesti pyritään vaikuttamaan yhdyskuntarakentamiseen, -rakenteeseen ja yhdyskuntakehitykseen. Lisäksi kaavoitusmenettely ei ota huomioon kaikkia niitä intressejä, joiden turvaaminen lunastuksen yhteydessä realisoituu. Kysymys onkin, voivatko maapoliittiset ohjelmat kaventaa lunastusedellytysten täysimääräistä soveltamista? Erityisesti kysymystä tarkastellaan suhteessa vaihtoehtoedellytykseen, jonka mukaan lunastusta ei saa panna toimeen, jos lunastuksen tarkoitus voidaan yhtä sopivasti saavuttaa jollain muulla tavalla (Lunl 4.1 §). Vaihtoehtoina tulee harkita eri keinoja toteuttaa maankäytöllinen tarve sekä tämän tarpeen mukaisen alueen kohdentumista. Jos ohjelmat tosiasiassa vaikuttavat lunastukseen, on tämä ongelma omaisuudensuojan kannalta, mutta lisäksi niiden huomioon ottamista voidaan punnita ympäristöperusoikeuden toteutumisen kannalta. Omistusoikeus, jonka taustalla on omaisuudensuoja ja osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet, joiden taustalla on ympäristöperusoikeus ovat molemmat merkityksellisiä punnitessa tutkimuksessa esiin tulevia eri tekijöitä ja lopulta siinä, millainen painoarvo vaihtoehtoedellytykselle lupaharkinnassa tulee antaa. Tältä pohjalta johtopäätöksenä tutkimus tuo esiin, miten sekä omaisuudensuoja että ympäristöperusoikeus painottavat lupaharkinnassa samansuuntaisesti, jonka vuoksi maapoliittisen ohjelman käyttäminen lunastuksessa selvitysaineistona on ongelmallista. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Maapolitiikka, maankäyttö, pakkolunastus, lunastus, kaavoitus, omaisuudensuoja Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Maisemalla on merkitystä ympäristön virkistyskäytön, viihtyisyyden ja näiden kautta ihmisen hyvinvoinnin kannalta, minkä lisäksi siihen voidaan liittää kulttuurihistoriallisia arvoja. Ympäristössä tapahtuvilla haitallisilla muutoksilla on tapana näkyä lopulta myös maisemassa. Vesimaisema on erityisen herkkä siinä tapahtuville muutoksille. Suomessa maisemaa koskevat säännökset sisältyvät sektoreittain eri lakeihin. Vesitaloushankkeille myönnettävistä luvista säädetään vesilaissa. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten maisema otetaan huomioon vesilain mukaisissa luvissa eli vesiluvissa ja miten maisemaa arvioidaan vesilupia koskevassa päätösharkinnassa. Tutkielma on lainopillinen tarkastelu vesiluvan myöntämisen edellytyksiä koskevista vesilain säännöksistä ja niihin liittyvästä oikeuskäytännöstä maisema-arvojen huomioon ottamisen näkökulmasta. Yhteiskunnallisen kehityksen ja arvostuksissa tapahtuneiden muutosten seurauksena ympäristöseikkojen huomioon ottaminen ja niiden saama painoarvo oikeudellisessa päätösharkinnassa on kasvanut viime vuosikymmenien kuluessa. Vesioikeudessa kehitys on tapahtunut pitkälti oikeuskäytännön kautta säännösten pysyessä melko muuttumattomina. Tämän on osittain mahdollistanut päätösharkinnassa sovellettavien intressivertailua koskevien säännösten joustavuus. Uusi vesilaki tuli voimaan vuonna 2012 ja kumosi vuoden 1961 vesilain. Uusi laki kuitenkin rakentuu aikaisemman lain perusperiaatteille. Usein lupa vesitaloushankkeelle joko myönnetään tai evätään intressivertailun perusteella. Intressivertailu edellyttää suunnitellun hankkeen arvioitujen hyötyjen ja haittojen punnintaa. Hankkeelle myönnetään lupa, jos hankkeesta saatavat hyödyt ovat huomattavat hankkeesta aiheutuviin haittoihin verrattuna. Maisema on yksi vertailussa huomioon otettavista seikoista. Hyötyjen ja haittojen punninta on tapauskohtaista ja se perustuu hankkeen vaikutusten kokonaisarviointiin. Luvan myöntämisen edellytyksiä pyritään parantamaan lupapäätöksessä annettavilla lupamääräyksillä. Joissain tilanteissa hankkeen aiheuttamista maisemahaitoista on maksettu korvausta. Vaikka jokaisella vesitaloushankkeella ja sen vaikutusalueella on omat erityispiirteensä, tutkielmassa tarkasteltujen oikeustapausten perusteella on havaittavissa, että vesitaloushankkeita koskevissa päätöksissä toistuu samoja kriteerejä, joilla maiseman ja siinä tapahtuvan muutoksen merkittävyyttä arvioidaan luvan myöntämisen edellytysten kannalta. Maiseman merkittävyyteen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa sen luonnontilaisuus ja harvinaisuus. Maisemassa tapahtuvaa muutosta arvioitaessa kiinnitetään puolestaan huomiota muun muassa muutoksen havaittavuuteen ympäristössä ja sen odottamattomuuteen.

Kestävän kehityksen periaatteen eräänlaisena alaperiaatteena on kestävän käytön periaate, joka määriteltiin ensi kerran vuonna 1980 Maailman luonnonsuojelun strategiassa. Periaatteen takana oleva ajatus, luonnonvarojen käytön turvaaminen myös tulevaisuudessa, on kuitenkin ollut esillä lainsäädännössä jo paljon ennen tätä. Tutkielmassani keskityn tarkastelemaan Suomen autonomian aikakauden (1809–1917) metsä- ja metsästyslainsäädäntöä kestävän käytön ja kehityksen periaatteita mukailevien lainsäädännöllisten tavoitteiden osalta. Tutkimusmetodeina toimivat oikeushistoria ja oikeussosiologia. Niin metsää kuin metsästystä koskevasta suuriruhtinaskunnan lainsäädännöstä on havaittavissa kestävän kehityksen periaatteen idea, sillä lainsäädännön tasolla tähdättiin molemmilla aihealueilla siihen, ettei luonnonvaroja käytettäisi loppuun, vaan metsän tuli saada elpyä kaskeamisesta ja riistakantojen elpyä ennen kuin metsästämiseen voitiin antaa uusia lupia. Kestävän kehityksen periaatteen ideologinen pohja ei kuitenkaan autonomian aikana ollut sama kuin nykyisin. Vaikka kestävän kehityksen periaatteen pohja on vahvasti painottunut ihmisen tarpeiden turvaamiselle, on alettu sen rinnalla hahmottaa myös luonnon monimuotoisuuden merkitys. Autonomian ajan lainsäätäjän intressit keskittyivätkin kestävän kehityksen kolmesta intressistä (ympäristö, talous ja ihminen) ympäristön sijaan ensisijaisesti periaatteen taloudelliseen aspektiin, minkä seurauksena myös ihmiset saattoivat parantaa elinolojaan. Ymmärryksen kehityttyä ei luonnonsuojeluun pyritä enää ainoastaan taloudellisin perustein. Kestävän kehityksen periaatteen ympäristölliset näkökulmat huomioitiin Suomen suuriruhtinaskunnassa lähinnä kestävän kehityksen periaatteen taloudellisten ja sosiaalisten aspektien ja kestävän käytön periaatteen ”sivutuotteina”; seikkoina, joihin ei varsinaisesti pyritty, mutta joiden voitiin katsoa toteutuvan tärkeämpinä pidettyjen seikkojen ohessa. Autonomian ajan lainsäädäntökeskustelusta on löydettävissä myös viitteitä inhimillisen pääoman säilymisen huolesta, kun epäiltiin metsästyselinkeinon kuihtuvan, mikäli Pohjois-Suomessa ei kruunun mailla vapautettaisi metsästystä kaiken kansan mahdollisuudeksi sen sijaan, että metsästys olisi pysynyt ainoastaan yläluokan harrastuksena. Näkökannat, jotka nykypäivän lainsäädännössä pohjattaisiin ympäristö- ja luonnonsuojelunäkökulmiin, pohjautuivat täten voimakkaasti aikakautensa luokkayhteiskunnan säilyttämispyrkimyksiin. Autonomisen ajan kestävän kehityksen periaatteen pohjana ei siis niinkään ollut luonnon monimuotoisuuden merkitys luonnonsuojelullisesta näkökulmasta, vaan ihmisen itsensä säilyminen ja taloudelliset intressit olivat tällöin etusijalla. Sekä metsiä että metsästystä koskeneesta lainsäädännöstä voidaan tiivistetysti todeta Suomen suuriruhtinaskunnan muodostaneen lainsäädännöllisesti eräänlaisen oikeudellisen välitilan, jota ei voida kuitenkaan pitää vuosissa mitattuna suhteellisen pitkän aikajänteen vuoksikaan yhtenäisenä. Erityisesti suuriruhtinaskunnan alkuaikoina lainsäädännössä noudatettiin Ruotsi-Suomen aikakauden perinnettä: metsien kestävään ja tarkoituksenmukaiseen käyttöön pyrittiin kymmenien kieltojen ja käskyjen keinoin.

Tutkielma käsittelee peltojen kipsikäsittelyä maatalouden vesiensuojelukeinona oikeudellisesta näkökulmasta. Kysymyksessä on uusi maatalouden vesiensuojelukeino. Maatalouden osuus ravinnekuormituslähteenä on merkittävä ja se aiheuttaa hajakuormituksena sisävesien ja Itämeren rehevöitymistä. Vesiensuojelukeinona kipsi vähentää merkittävästi fosforikuormitusta. Ravinnekuormituksen vähentämiseen pyrkiviä toimenpiteitä tarvitaan vesien hyvän tilan saavuttamiseksi. Laissa vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä (1299/2004, VMJL) säädetään vesienhoidon ja merenhoidon tavoitteista, jotka perustuvat EU:n vesipuitedirektiiviin ja meristrategiadirektiiviin. Vesienhoidon ja merenhoidon toimenpiteitä edistetään uudella tukijärjestelmällä, josta säädetään VMJL:n 1 a §:ssä. Vesiensuojelutarkoituksessa tehtävän peltojen kipsikäsittelyn tukemisesta säädetään valtioneuvoston asetuksella maatalousmaan kipsikäsittelyyn vuosina 2020-2025 myönnettävästä tuesta (510/2020, kipsiasetus). Tutkielman tavoitteena on tuottaa uutta tutkimustietoa peltojen kipsikäsittelystä oikeudellisesta näkökulmasta. Tavoitteena on tunnistaa maatalousmaan kipsikäsittelyyn soveltuvaa ympäristönsuojelusääntelyä ja mahdollisia tarpeita uudelle lainsäädännölle. Tutkielmassa käsitellään uutta vesienhoidon ja merenhoidon tukea koskevaa tukijärjestelmää. Tutkielmassa arvioidaan maatalousmaan kipsikäsittelyä ympäristönsuojeluoikeudellisesta, etenkin vesiensuojelulainsäädännön, näkökulmasta. Kipsiä on ennestään hyödynnetty maataloudessa maanparannusaineena ja lannoitevalmisteen raaka-aineena. Tämän vuoksi tutkielmassa tarkastellaan myös lannoitelainsäädännön soveltumista peltojen kipsikäsittelyyn vesiensuojelukeinona. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Mitä EU:n ja Suomen ympäristönsuojelulainsäädäntöä on mahdollista soveltaa peltojen kipsikäsittelyyn vesiensuojelukeinona tulkinnan rajoissa? ja jos se ei ole mahdollista, niin mitä pitäisi lainsäädännössä muuttaa, jotta se soveltuisi tässä tarkoituksessa? ja 2. Millä tavoin maatalousmaan kipsikäsittelyä voidaan edistää uudessa vesienhoidon ja merenhoidon tuen tukijärjestelmässä? Tutkielmassa vastataan tutkimuskysymyksiin hyödyntämällä lainoppia, sääntelyteoriaa ja co-creation -tutkimusmenetelmiä. VMJL soveltuu vesiensuojelutarkoituksessa tehtävään peltojen kipsikäsittelyyn, sillä kipsikäsittely on sisällytetty vesienhoidon suunnitteluun. Peltojen kipsikäsittely on myös merenhoidon toimenpide. Lisäksi VMJL soveltuu maatalousmaan kipsikäsittelyn sääntelyyn uuden tukijärjestelmän myötä. Vesienhoidon ja merenhoidon tukeen perustuva maatalousmaan kipsikäsittelyn taloudellinen ohjaus on mahdollista EU-oikeudellisesta näkökulmasta. Peltojen kipsikäsittelyn tukea ei ole liitetty osaksi maatalouden ympäristötukia koskevaa järjestelmää. On kuitenkin katsottu, että peltojen kipsikäsittely tulisi liittää osaksi maatalouden tukijärjestelmiä esim. ei-tuotannollisten investointien kohteeksi. Voimassa olevan sääntelykehyksen näkökulmasta uusi vesienhoidon ja merenhoidon tukijärjestelmä sopii siihen hyvin. Peltojen kipsikäsittelyn edistäminen on mahdollista vapaaehtoisena toimenpiteenä taloudellisen ohjauksen keinoin. Tällöin kipsikäsittely edistää vesiensuojelua, eikä aiheuta esim. omaisuuden suojaa koskevaa perusoikeudellista ongelmaa. Lisäksi tiukasti velvoittavalla oikeudellis-hallinnollisella ohjauksella ei ole tarkoituksenmukaista tai edes mahdollista säännellä maatalouden hajakuormitusta. Kipsin käyttötarkoitusta vesiensuojelukeinona ei ole tunnistettu lannoitelainsäädännössä, eikä kansallisessa lannoitevalmisteiden tyyppinimiluettelossa. Kipsikäsittelyn tukemista koskevassa kipsiasetuksessa tarkoitetaan mm. kansalliseen lannoitevalmisteiden tyyppinimi-luetteloon kuuluvaa kipsiä. Sääntelyn yhdenmukaisuuden vuoksi tyyppinimiluetteloon voisi sisällyttää maininnan kipsin vesiensuojelua koskevasta käyttötarkoituksesta. Tutkielmassa ei havaita muita tarpeita uudelle lainsäädännölle koskien maatalousmaan kipsikäsittelyä. Kipsikäsittelyn tukeminen uudella tukijärjestelmällä riittää peltojen kipsikäsittelyn edistämiseen Suomessa. Tutkielmassa katsotaan myös, että uuden maatalousmaan kipsikäsittelyn tukemista koskevan kipsiasetuksen myötä kipsille on säädetty lainsäädännössä uusi käyttötarkoitus, sillä aikaisemmin maanparannusaineena käytettyä kipsiä hyödynnetään nyt maatalouden vesiensuojelussa.

Perustuslain (731/1999) perusoikeudet omaisuudensuoja (PeL 15 §) ja ympäristöperusoikeus (PeL 20 §) ovat jännitteisessä tilassa rakennetun ympäristön suojelussa. Rakennetun ympäristön suojelu tarkoittaa sitä, että suojelutavoitteen kanssa ristiriitaiset omaisuuden käyttötavat kielletään. Rakennussuojelu voi merkittävästikin rajoittaa omistajan vapautta käyttää kiinteistöään lain muuten sallimalla tavalla. Lisäksi huomioon on otettava rakennusten suojelusta aiheutuva ylimääräinen kustannusrasitus. Päähuomio on vertikaalisuhteessa yksityisen ja julkisen vallan välillä. Keskeiset lait ovat maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL 132/1999) sekä rakennusperinnön suojelemisesta annettu laki (RPSL 498/2010). Nämä lait muodostavat osin päällekkäisen suojelujärjestelmän, kun asemakaavaan voidaan ottaa MRL 57 §:n 3 momentin mukaisesti kohtuuttomiakin suojelumääräyksiä RPSL:n kautta. Tutkielmassa tarkastellaan rakennussuojelun vaikutuksia omaisuudensuojalle. Huomio keskittyy nimenomaan lainsäätämisvaiheessa tapahtuvaan perusoikeuksien, arvojen ja intressien väliseen punnintaan ja yhteensovittamiseen. Omaisuudensuojaa ja ympäristöperusoikeutta tarkastellaan erillisinä ja yhteensovitettuina perusoikeuksina. Eduskunnan perustuslakivaliokunnassa ratkaistaan lakien perustuslainmukaisuus eli se, edellyttääkö laki perustuslainsäätämisjärjestystä vai riittääkö tavallinen lainsäätämisjärjestys. Sekä MRL että RPSL säädettiin tavallisen lain säätämisjärjestyksessä, jolloin perustuslakivaliokunta ei katsonut niiden sisältävän omaisuudensuojaan kajoavia säännöksiä. Tutkielmassa yritän selvittää, että miksi näin kävi. Perustuslakivaliokunnan tulkintoja tarkastelemalla saadaan perustuslain arvovaltaisimmalta tulkitsijalta tietoa voimassa olevien perusoikeuksien sisällöstä. Tarkastelen tutkielmassa sitä, mihin kohtiin ja seikkoihin perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota lausunnoissaan MRL:sta ja RPSL:sta. Tätä kautta saadaan tietoa lakien kipukohdista suhteessa perusoikeuksiin. Perustuslakivaliokunnan mukaan rakennussuojelussa on kyse käytönrajoituksista, eikä se ole materiaalista pakkolunastusta. Kun rakennussuojelu on siten PeL 15 §:n 1 momentin soveltamisalaan kuuluvaa, niin täyttä korvausta korvauskynnyksen ylittämisen jälkeen voidaan sinällään pitää asianmukaisena. Olennaista olisi kuitenkin korvauskynnyksen toimivuus käytännössä. Kun kyse on pääasiassa vertikaalisuhteesta, niin perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset ovat keskeisessä asemassa rajoituksen hyväksyttävyyden selvittämiseksi. Vaikka tietyt perusoikeuksien rajoitusedellytykset korostuivatkin perustuslakivaliokunnan lausunnoissa, niin keskeiseksi perusteeksi sille, että lakien ei katsottu loukkaavan omaisuudensuojaa oli mahdollisuus saada korvausta suojelun aiheuttamista haitoista (loukkauksen hyvittämisen periaate). Korvaussääntelyn toimivuus on keskeinen lakien legitimaation kannalta ja olennainen omaisuudensuojan täydentäjä. Loppuviimein omaisuutta turvaa pakkolunastuksen edellytykset. Omaisuudensuojan tulkintaympäristö on muuttunut perusoikeusuudistuksen jälkeen. Kulttuuriperinnön suojelemiseksi voidaan edellyttää omistajan sietävän tiettyjä rajoituksia omaisuutensa käyttöön, etenkin kun kulttuuriperintö on arvona on nostettu perusoikeustasolle. Omistajien on tunnistettava vastuunsa, ja samalla heidän omaisuutensa on turvattava asianmukaisin korvauksin. Kulttuurihistorialliset arvot tuovat mukanaan yleisen intressin tällaiseen omaisuuteen.

Maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) 171§:n mukainen poikkeaminen antaa mahdollisuuden poiketa kyseisessä laissa säädetystä tai sen nojalla annetusta rakentamista tai muuta toimenpidettä koskevasta säännöksestä, määräyksestä, kiellosta tai muusta rajoituksesta. Asemakaava on yksi kyseisen lain nojalla annetun sääntelyn muodoista, joihin poikkeaminen voi kohdistua. Kyseisen säännöksen sanamuodon mukaan kunta voi myöntää poikkeamisen erityisestä syystä hakemuksesta, minkä vuoksi kunnan viranomaisella on harkintavaltaa poikkeamisen myöntämisen suhteen. Lisäksi maankäyttö- ja rakennuslain 171§:ssä määritellään poikkeamisen edellytykset, joita poikkeamispäätöksessä tulee noudattaa. Poikkeaminen edustaa maankäyttö- rakennuslaille ominaista tulkinnallisesti avoimiin määritelmiin perustuvaa joustavaa sääntelyä, jolla pyritään varmistamaan tarkoituksenmukaisen ratkaisun saavuttaminen kussakin yksittäisessä tapauksessa. Aiemmin suuri osa poikkeamisista on kohdistunut kaavoittamattomille ranta-alueille, mikä korostuu myös poikkeamisen oikeuskäytännössä. Kuitenkin kaupungistumisen vaikutuksesta ja asemakaavoituksen levittäydyttyä yhä laajemmalle alueelle asemakaavapoikkeamiset nousevat myös merkittäväksi poikkeamisasioiden ryhmäksi. Poikkeamisen hakeminen on ollut suosittu menettely jo maankäyttö- ja rakennuslakia edeltäneen rakennuslain aikana, eikä poikkeamisen yleisyyttä ole saatu merkittävästi vähennettyä lainsäädännön tavoitteista huolimatta. Poikkeaminen on nopeampi ja edullisempi menettely kuin asemakaavan muuttaminen, joten sekä hakijat että viranomaiset suosivat sitä mielellään. Asemakaavoitus on kuitenkin ensisijainen alueidenkäytön suunnittelujärjestelmään kuuluva rakentamisen ohjauskeino, eikä poikkeamisella tulisi ratkaista merkittäviä asemakaavaan kohdistuvia muutoksia. Rajankäynti asemakaavamuutoksen ja poikkeamisen välillä on kuitenkin haasteellista ja vaatii joustavien normien tulkinnan ja harkintavaltaa rajoittavien tekijöiden tunnistamiseksi oikeuskäytännön tuntemusta. Myös hallinto-oikeudellinen viranomaista velvoittava sääntely ja oikeusdoktriini vaikuttavat poikkeamismenettelyyn. Tutkielman metodina on lainoppi (oikeusdogmatiikka), joka painotukseltaan asettuu teoreettisen ja käytännöllisen lainopin välimaastoon. Tutkielmassa käsitellään poikkeamisen sääntelyä ja toteutumista lainsäädännön ja sen esitöiden, korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden lisäksi myös Helsingin kaupungin poikkeamispäätöksiä koskevan hallintokäytännön kautta tulkintasuosituksia antaen. Tutkielmassa pyritään valottamaan käytännön näkökulmaa aiheeseen nostamalla esiin viranomaisen päätöksiä, jotka eivät ole päätyneet muutoksenhaun kohteeksi ja tuomioistuimen käsiteltäväksi. Erityisesti tutkielmassa perehdytään poikkeamisen edellytyksiä, erityisiä syitä, kunnan harkintavaltaa ja päätöksentekoa sekä päätöksen perustelemista koskeviin näkökohtiin, joita käsitellään myös suhteessa Helsingin kaupungin viimeaikaisiin poikkeamispäätöksiin. Helsinki valikoitui tutkielman esimerkkitarkastelun kohteeksi, sillä se on Suomen mittakaavassa suurkaupunki, jossa maankäytön joustavuudelle asetetaan erityisiä vaatimuksia kaupungin kasvun ja yhteiskunnan murrosten myötä. Suurin osa Helsingin kaupungin tekemistä poikkeamispäätöksistä kohdistuu myöskin asemakaavaan, mikä selittää osaltaan tarkastelun kohdistumista juuri asemakaavasta poikkeamiseen. Tutkielmassa esiin nostetut Helsingin kaupungin poikkeamispäätökset koskevat lähinnä erilaisia uudis- ja täydennysrakentamishankkeita, ja niiden tarkastelussa kiinnitetään huomiota etenkin päätösten perusteluihin. Tutkielmassa tunnistetaan ja arvioidaan myös vaikutussuhteita, jotka liittyvät poikkeamiseen käytännön toiminnassa ja nostetaan esiin hallintokäytännössä esiintyneitä poikkeamisen käytännön ilmiöitä, joita arvioidaan lopuksi suhteessa suunnitteilla olevaan maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisuudistukseen sekä lainsäädännön kehittämisehdotuksiin.

Lainsäädäntömme ohjaus on perinteisesti kohdistunut maanpinnalla tapahtuvaan rakentamiseen. Kaupungistumisen ja tiivistyvän yhdyskuntarakenteen megatrendit ovat kuitenkin lisänneet tarvetta rakentaa maanpintatason lisäksi maanpinnan ylä- ja alapuolelle. Kehityssuuntaukseen vastaamiseksi kiinteistönmuodostamislakia (463/2018), kiinteistörekisterilakia (464/2018) sekä maankäyttö- ja rakennuslakia (465/2018) muutettiin 1.8.2018 siten, että uuden kolmiulotteisesti määritellyn kiinteistörekisteriyksikön eli kolmiulotteisen kiinteistön muodostaminen maanpinnan ala- ja yläpuolisessa tilassa mahdollistettiin asemakaava-alueella. Uudistuksen tavoitteena on helpottaa ja selkiyttää useita eri käyttötarkoituksia sisältävien hybridihankkeiden toteuttamista mahdollistamalla eri käyttötarkoituksia palvelevien rakennuskokonaisuuden osien muodostamisen toisistaan erillisiksi omistuksen, vaihdannan ja vakuuskäytön yksiköiksi. Tutkielman laatimishetkellä Suomessa ei ole ehditty rekisteröimään ainuttakaan 3D-kiinteistöä, mutta ensimmäisen 3D-kiinteistön sisältävän hankkeen arvioidaan toteutuvan lähiaikoina. Tutkielma on suoritettu yhteistyössä rakennusyhtiö SRV Yhtiöt Oyj:n kanssa. Tutkielman tiedonintressinä on selvittää, mitä rakennushankkeen toteuttajan tulee ottaa huomioon harkitessaan hankkeen toteuttamista uutta 3D-kiinteistöjärjestelmää hyödyntäen. Pääkysymys on jaoteltu seuraaviin osakysymyksiin: 1) Miten 3D-kiinteistö muodostetaan ja milloin se on lainsäädännön puitteissa mahdollista? 2) Mitä hyötyjä 3D-kiinteistöjärjestelmästä on hankkeen toteuttajalle ja miltä osin kolmiulotteisella kiinteistönmuodostamisella voidaan korvata aikaisemmin kolmiulotteisissa rakennushankkeissa käytetyt ratkaisukeinot? 3) Millaisiin hankkeisiin 3D-kiinteistönmuodostus soveltuu? sekä 4) Mitä riskejä 3D-kiinteistöjärjestelmän hyödyntämiseen liittyy? Tutkielma voidaan asemoida pääsääntöisesti perinteiseksi oikeusdogmaattiseksi tutkimukseksi. 3D-kiinteistöjä koskevalla lainsäädäntömuutoksella ei puututtu kolmiulotteisten rakennushankkeiden perinteisiin toteuttamistapoihin, vaan 3D-kiinteistönmuodostus tarjoaa hankkeen toteuttajalle yhden lisävaihtoehdon kolmiulotteisten hankkeiden järjestelyvalikoimaan. Kolmiulotteisen rakennushankkeen tarkoituksenmukaisimman juridisen toteuttamiskeinon valinnassa korostuu hankekohtainen harkinta. Tutkielmassa arvioidaan kolmiulotteisen kiinteistönmuodostuksen soveltuvuutta erityisesti kansirakentamishankkeisiin, maanalaisiin rakennushankkeisiin sekä asuintornitaloihin. Yksi 3D-kiinteistöjärjestelmän merkittävistä oikeudellisista kysymyksistä liittyy samassa rakennuskokonaisuudessa toimivien kiinteistöjen keskinäisiin suhteisiin. 3D-kiinteistöt ovat poikkeuksellisessa riippuvuussuhteessa niitä ympäröiviin kiinteistöihin, josta voi seurata täysin uudenlaisia vahingonkorvausoikeudellisia tilanteita sekä naapuruusoikeudellisia kiistoja. Lisäksi 3D-kiinteistöjen hyödynnettävyys tulee riippumaan olennaisesti tiettyjen tahojen, kuten kiinteistöarvioijien sekä vakuutusyhtiöiden, suhtautumisesta uuteen järjestelmään. 3D-kiinteistöjärjestelmän hyödyntämiseen liittyvistä epävarmuuksista huolimatta muutos toi hankkeen toteuttajalle uuden juridisen kilpailukykyisen ratkaisumallin kolmiulotteisten hankkeiden toteuttamiseen tietyissä erityistapauksissa, joissa perinteisesti käytetyt keinot ovat olleet monimutkaisia ja haastavia.

Tutkielmassa tarkastellaan sosiaalista toimilupaa (social license to operate, SLO), joka on etenkin kaivosalan toimijoiden hyödyntämä työkalu sosiaalisen vastuullisuuden arviointiin. Tällä ympäristöoikeudellisella käsitteellä kuvataan paikallisyhteisön suhtautumista sen lähialueella toteutettavaan hankkeeseen. Sillä on yhteys legitimiteettiin ja siihen, missä määrin ja millaisin mittapuin luonnonvarojen käyttäminen voi saavuttaa yleisön hyväksynnän. Sosiaalinen toimilupa ei ole hallinnollinen lupa, eikä sillä siten ole vahvaa institutionaalista asemaa Suomen oikeusjärjestyksessä. Näin ollen se on pikemminkin syytä nähdä yrityksen sidosryhmäsuhteissa vaikuttavana itsesääntelynä kuin tavallisena lupana tai vakiintuneena oikeudellisena käytäntönä, jonka säätäjänä toimii ennalta määrätty taho ja jota esimerkiksi kaivosyhtiöt noudattavat sanktioiden uhalla. Kyseessä on ympäristöoikeudelle tyypillinen, abstraktimpi sääntelyinstrumentti, jonka tosiasiallisten vaikutusten tarkastelu hyödyttää sen yhteiskunnallisten päämäärien toteuttamista ja voi mahdollistaa myös sen lähialueelle sijoittuvan sääntelyn kehittämisen. Hyvää hallintoa koskevat normit, ympäristönsuojelusäännökset sekä esimerkiksi vakiintuneet oikeusperiaatteet luovat raamit yritystoiminnan vastuullisuudelle. Sidosryhmien vaatimukset menevät kuitenkin usein pidemmälle kuin säädännäinen oikeus ja formaalien lupamenettelyiden edellyttämä vähimmäistaso. Jotta sosiaalisen toimiluvan vaikuttavuutta voitaisiin arvioida, tutkielmassa käsitellään myös yleisempää keskustelua yritysvastuusta sekä kaivostoimintaan kohdistuvista odotuksista sosiaalisen vastuullisuuden osalta. Sosiaalinen toimilupa linkittyy myös rahoittajien tarpeisiin saada tietoa vastuullisuusteemoista riskianalyysejään varten. Tutkielmassa käsitellään kysymystä rahoittajan ja paikallisyhteisön välisestä suhteesta. Tutkielman yhtenä tavoitteena on selvittää, millaisia rakenteita rahoittajilla on käytössään sosiaalisen vastuun arvioinnissa ja miten niitä hyödynnetään suhteessa paikallisyhteisöihin. Tutkielman aihepiiriä tarkastellaan sääntelytutkimuksen näkökulmasta. Sääntelytutkimuksessa kyse on sääntelyn tavoitteiden toteutumisen ja vaikutusten arvioinnista. Aihetta käsitellään oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten, yritysten yhteiskuntavastuuta ja kaivosalaa koskevan yhteiskunnallisen keskustelun ja tavoitteiden sekä rahoittajan näkökulman kautta. Lähteenä käytetään myös kolmen asiantuntijan teemahaastatteluita. Tutkielman tavoitteena on selvittää, onko sosiaalinen toimilupa konseptina tehokas täyttämään sille asetetut tavoitteet ja tukevatko rakenteet Suomessa yritysrahoituksen suuntaamista sosiaalisesti kestävällä tavalla.