Browsing by master's degree program "Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma"

Tutkielman aiheena on arvioida maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) 11 luvun tonttijakoa koskevien säännösten toimivuutta erityisesti tonttijaon oikeusvaikutusten näkökulmasta. Tonttijaolla tarkoitetaan asemakaavassa osoitetun rakennuskorttelin jakamista rakennuspaikkoihin (tontteihin). Tonttijako voidaan laatia asemakaavaan sisältyvänä tai erillisenä tonttijakona ja tonttijako voi olla ohjeellinen tai sitova tonttijako. Tutkielmassa hyödynnetään tutkimusmenetelmänä käytännöllistä lainoppia. Tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys koskee tonttijaon laatimisen oikeudellisia edellytyksiä, joista säädetään MRL 78 §:ssä ja 80 §:ssä. Tutkielmassa on systematisoitu tonttijaon laatimisen edellytykset yleiseen edellytykseen ja tonttijaon laatimisen eri tarkoitusten (laatiminen, muuttaminen, kumoaminen) erityisiin edellytyksiin. Tonttijaon laatimisen yleisenä edellytyksenä on asemakaavassa osoitettu rakennuskorttelin alue. Tonttijaon laatimisen erityiset edellytykset vaihtelevat tonttijaon laatimisen tarkoitus huomioiden. Systematisoinnin perusteella voidaan todeta, että MRL ei sisällä säännöksiä erityisistä edellytyksistä ohjeellisen tonttijaon muuttamista tai kumoamista taikka sitovan tonttijaon kumoamista varten. Tutkielman toinen tutkimuskysymys selvittää, kuinka tonttijaon rakentamiseen ja kiinteistönmuodostukseen kohdistuvat oikeusvaikutukset edistävät tonttijaon toteutumista. Tonttijaon oikeusvaikutuksista rakentamiseen on säännös MRL 81 §:ssä ja tonttijaon oikeusvaikutuksesta tontin lohkomiseen kiinteistönmuodostamislain (KML) 32 §:ssä. Sitovan tonttijaon oikeusvaikutus rakentamiseen edistää sitovan tonttijaon toteutumista välillisesti asettamalla velvoitteen tonttijaon laatimiseksi ja tonttijaon toteuttamiseksi ennen rakentamiseen ryhtymistä. Ohjeellisen tonttijaon oikeusvaikutus jää sitovaa tonttijakoa heikommaksi, koska rakennusluvassa osoitetun rakennuspaikan ja ohjeellisen tonttijaon mukaisen tontin ei edellytetä vastaavan toisiaan eikä ohjeellisen tonttijaon toteuttaminen ole edellytyksenä rakennusluvan myöntämiselle. Sitovan tonttijaon oikeusvaikutus kiinteistönmuodostukseen on vahva tonttijaosta poikkeamisen tontin lohkomisessa ollessa mahdollista vain erityisestä syystä. Ohjeellisen tonttijaon oikeusvaikutus kiinteistönmuodostukseen on oikeudellisesti heikko, mutta käytännössä lähestyy sitovan tonttijaon oikeusvaikutusta, koska sekä KML 32.2 § että MRL 82.3 § huomioidaan lohkomisessa varsin tarkasti. Tutkielman kolmas tutkimuskysymys arvioi tonttijakoa koskevien säännösten kehittämismahdollisuuksia lainopillisten tutkimustulosten perusteella. Tutkielman de lege ferenda suositukset korostavat tonttijaon asemaa asemakaavasta erillisenä hallinnollisena toimenpiteenä ja lisäävät tonttijakoa koskevien säännösten informatiivisuutta, selkeyttävät säännösten soveltamista ja kohdentavat sääntelyn tonttijakoon suunnitelmana asemakaavan rakennuskorttelin kiinteistöjaotuksesta. De lege ferenda suosituksena esitetään esimerkiksi tonttijaon ohjeellisen muodon poistamista lainsäädännöstä, tonttijaon laatimisedellytysten yhdenmukaistamista sekä tonttijaon sisältöä ohjaavien periaatteiden ja tonttijaon laatimismenettelyä koskevien säännösten tarkistamista eräiltä osin.

Arvonlisäverotus on harmonisoitu Euroopan unionissa, mutta tämä arvonlisäverojärjestelmä on kuitenkin altis petoksille. Arvonlisäveropetokset aiheuttavat verovajetta sekä vaikuttavat itse järjestelmän neutraliteettiin. Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytäntöön perustuva arvonlisäveron vähennysoikeuden epääminen liittyy kiinteästi juuri järjestelmän neutraalisuuden suojeluun ja siinä on kyse arvonlisäverojärjestelmään erottamattomasti kuuluvan vähennysoikeuden menetyksestä. Arvonlisäveron vähennysoikeus voidaan EUT:n oikeuskäytännön perusteella evätä kolmannen osapuolen vastuun perusteella silloin, kun verovelvollinen tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, että hän on osa arvonlisäveropetosta, johon tavarantoimittaja tai jokin muu kyseisten tavaroiden tai palvelujen vaihdantaketjun aikaisemman tai myöhemmän vaiheen toimija syyllistyi. Tämä tutkielma keskittyy tutkimaan kolmannen osapuolen vastuuseen perustuvaa arvonlisäveron vähennysoikeuden epäämistä rikosoikeudellisesta näkökulmasta. EU-oikeudellinen arvonlisäveropetos ei ole sama asia kuin kansallisen rikoslain mukainen veropetos, ja rikosoikeudellisen rangaistusvastuun edellytyksien täyttyminen tulee arvioida aina erikseen. Tutkielman tavoitteena onkin vastata kysymykseen siitä, voiko kolmas osapuoli syyllistyä rikoslain 29 luvun 1 §:n mukaiseen veropetokseen, jos hän ilmoittaa arvonlisäveroilmoituksella vähennyksen, joka perustuu todellisiin arvonlisäverollisiin hankintoihin liiketoimintaa varten, mutta verovelvollinen tietää vähennysoikeuteen vedotessaan, että luovutusketjussa on syyllistytty arvonlisäveropetokseen. Kyseessä on lainopillinen tutkimus. Kolmannen osapuolen vastuun osalta tutkielmassa käsitellään rikosoikeudellisen vastuun hyväksyttävyyttä ja erityispiirteitä sekä rikosvastuun edellytyksiä. Tämän jälkeen tutkielmassa käsitellään sitä, milloin kyseessä voisi olla veropetos ja milloin avunanto veropetokseen sekä lyhyesti oikeushenkilön rangaistusvastuuta. Lisäksi tutkielmassa nostetaan esille rikosvastuuseen liittyviä ongelmia erityisesti laillisuusperiaatteen kannalta. Ylätason ongelma tutkimuksessa tiivistyy EU-oikeuden etusijan ja tulkintavaikutuksen sekä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen väliseen suhteeseen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella arvonlisäveron vähennysoikeuden epäämiseen perustuva kolmannen osapuolen rikosoikeudellinen vastuu on mahdollinen Suomessa. Rangaistusvastuun arviointi on kuitenkin hyvin tapauskohtaista, eikä vero-oikeudellinen vähennysoikeuden epääminen johda – tai saa johtaa – automaattisesti rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tekotapoina kyseeseen voi tutkielman perusteella tulla RL 29:1:n ensimmäinen tekotapa väärän tiedon antaminen tai neljäs avoin tekotapa. Erityisesti tahallisuuden näyttäminen voi kolmannen osapuolen rikosvastuun osalta olla haastavaa, eikä rikosvastuu ole täysin ongelmaton myöskään laillisuusperiaatteen näkökulmasta.

Tutkimuksen kohteena kiinteän toimipaikan käsite tulo- ja arvonlisäverotuksessa. Tarkoituksenani on selvittää, mitä tuo käsite kummassakin verolajissa tarkoittaa, ja millaisia vaikutuksia se tuo yritykselle. Tutkimuksen on määrä vastata kysymyksiin tulo- ja arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan eroista ja yhtäläisyyksistä. Tavoitteena on kartoittaa eritoten arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan jokseenkin tuloverotuksen käsitteeseen sekoittunut sisältö. Näin ollen pyrin käsittelemään tutkimuskohdetta painottaen arvonlisäverotuksen näkökulmaa. Kiinteän toimipaikan käsite ei ole yhtenevä tulo- ja arvonlisäverotuksessa, vaikka niissä on aineellisesti paljon samaa. Määritelmät ovat peräisin eri oikeuslähteistä. Arvonlisäverotuksessa ensisijainen oikeuslähde on EU-lainsäädäntö. Tuloverotuksessa taas korostuu verosopimusoikeus. Sovellettavana ovat eri verolajien järjestelmät, jotka käyttäytyvät valtion verotusoikeuteen ja yritysten verovelvollisuuteen nähden eri tavalla. Arvonlisäverotuksessa tavoitteena on kanavoida vero kuluttajan kannettavaksi. Laaja vähennysjärjestelmä turvaa kilpailun neutraalisuutta ja piilevän veron syntymistä. Tuloverotuksessa tavoitteena on verottaa yrityksen tuloa. Olennaisena osana kansainvälisen kaupan tuloverotusta on tuottojen ja tappioiden kohdistaminen oikeaan maahan. Molempiin verolajeihin liittyy veron kertaantumisen ja nollaverotuksen estäminen. Sekä tulo- että arvonlisäverotuksessa kiinteän toimipaikan määritelmät ovat laveita, mistä aiheutuu haastavia rajanvetotilanteita. Verosopimusoikeudesta peräisin olevan kiinteän toimipaikan osalta OECD:n tulkintaohjeet ovat saavuttaneet tärkeän aseman. Tulkintaohjeet sisältävät yksityiskohtaista arviointia kiinteän toimipaikan muodostumisesta. Arvonlisäverotuksen tulkintatilanteisiin ei saada vastauksia vastaavasta tulkintakannanotosta. Arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan määritelmä on perujaan EUT:n oikeuskäytännöstä, minkä vuoksi EUT:n ratkaisujen painoarvo on arvonlisäverotuksen osalta erityisen tärkeä tulkinta-apu. Tuloverotuksessa kiinteä toimipaikka voi muodostua kolmen erilaisen perusteen pohjalta: liikepaikan, rakennustoiminnan aikarajan ylittymisen tai epäitsenäisen edustajan. Kuhunkin muodostumisperusteeseen kuuluvat omat edellytyksensä. Arvonlisäverotuksessa kiinteän toimipaikan muodostumisperusteita on vain yksi. Tuloverotuksessa liiketoiminnan harjoittaminen sisältyy kuhunkin kiinteän toimipaikan muodostumisperusteeseen, eikä valmisteleva ja avustava toiminta muodosta kiinteää toimipaikkaa. Arvonlisäverotuksessa kiinteä toimipaikkaa koskeva kysymys ratkaistaan erikseen suhteessa siihen, harjoittaako kiinteä toimipaikka minkäänlaista liiketoimintaa. Myyntiin osallistuminen on arvonlisäverotuksessa siten kiinteästä toimipaikasta erillinen kysymys, joka kuitenkin kulkee käsi kädessä kiinteän toimipaikan vaikutusten kanssa. Yhteistä on, ettei puhtaasti avustava ja valmisteleva toiminta kummassakaan verolajissa muodosta yritykselle verovelvollisuutta. Kiinteän toimipaikan ydintehtävänä on toimia valtioiden välistä verotusoikeutta jakavana elementtinä. Tuloverotuksessa kiinteä toimipaikka antaa valtiolle suoraan verotusoikeuden, kun arvonlisäverotuksessa verotusoikeutta jaetaan myyntimaasäännöksillä, joiden liittymäkohdat ovat liiketoiminnan kotipaikka ja kiinteä toimipaikka. Kiinteä toimipaikka luo yrityksille rekisteröitymisvelvollisuuksia. Tuloverotuksessa kysymys on työnantajarekisteröinnistä ja arvonlisäverotuksessa rekisteröinnistä arvonlisäverovelvollisten rekisteriin, mikäli kiinteä toimipaikka myös harjoittaa Suomessa verollista myyntiä. Myyntiin osallistuva kiinteä toimipaikka ei arvonlisäverotuksessa voi soveltaa myyntiinsä käännettyä verovelvollisuutta taikka saada ulkomaalaispalautuksia. Toisaalta ALV:n kiinteän toimipaikan mukana yritys saa hyväkseen vähäisen liiketoiminnan verohuojennukset.

Kryptovaralla tarkoitetaan digitaalisen arvon tai oikeuksien kirjausta, joka voidaan siirtää ja tallentaa sähköisesti käyttäen hajautetun tilikirjan teknologiaa (DLT) tai vastaavaa teknologiaa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, että millä edellytyksin kryptovara voi olla arvopaperimarkkinalain (AML) 2:1:ssä tarkoitettu arvopaperi. Kysymys on olennainen, koska tällöin kryptovaraan sovelletaan arvopaperimarkkinaoikeudellista lainsäädäntökehikkoa. Kryptovara on AML 2:1:ssä tarkoitettu arvopaperi, jos se täyttää tällaisen arvopaperin yleiset tunnusmerkit. Kryptovara täyttää yleiset tunnusmerkit, jos se on 1) siviilioikeudessa tarkoitettu arvopaperi; 2) vaihdantakelpoinen pääomamarkkinoilla; 3) saatettu tai saatetaan yleiseen liikkeeseen; ja on 4) lajiesineluonteinen. Kryptovara on siviilioikeudessa tarkoitettu arvopaperi, jos se on yksityisoikeudellinen asiakirja, jonka hallinta on sen osoittaman oikeuden käyttämisen välttämätön edellytys. Kryptovara on vaihdantakelpoinen, jos se on siirtokelpoinen ja sen luovutuksensaajaa suojataan velkakirjalain 2 luvun juoksevia velkakirjoja koskevien säännösten tai muiden niitä vastaavien säännösten nojalla. Kryptovaran tulee myös teknisellä tasolla mahdollistaa luovutuksensaajaa suojaavien säännösten antaman suojan toteutuminen. Luovutuksensaajaa suojaavat säännökset eivät voi vaihdantakelpoisuuden osatekijänä tulla korvatuiksi kryptovaran teknisillä ominaisuuksilla. Pääomamarkkinoiksi, joilla kryptovaran tulee olla vaihdantakelpoinen, katsotaan kaupankäynti kaupankäynnistä rahoitusvälineillä annetussa laissa tarkoitetuilla kauppapaikoilla (mukaan lukien DLT-pilottiasetuksessa tarkoitetussa DLT-pohjaisessa monenkeskisisissä kaupankäyntijärjestelmässä) ja ETA:n ulkopuolella vastaavasti toimivissa kaupankäyntijärjestelmissä. Pääomamarkkinoiden käsitteeseen sisältyvät myös kauppojen sisäisen toteuttajan toteuttamat kaupat. Kryptovara täyttää yleistä liikkeeseen saattamista koskevan yleisen tunnusmerkin, jos sen mahdollisten luovutuksensaajien joukkoa ei ole ennalta määrätty. Lajiesineluonteisuutta koskeva yleinen tunnusmerkki puolestaan täyttyy, jos kryptovara on saatettu tai saatetaan yleiseen liikkeeseen useiden samansisältöisistä oikeuksista annettujen kryptovarojen kanssa. Tässä esityksessä katsotaan, että kryptovarojen luonne ja niiden hyödyntämä teknologia eivät kategorisesti estä yleisten tunnusmerkkien täyttymistä. AML:n arvopaperia koskevan määritelmän tulkitaan tässä esityksessä olevan laaja. Siten keskenään hyvinkin erilaiset kryptovarat voivat olla AML:ssa tarkoitettuja arvopapereita ja siten tulla arvopaperimarkkinalainsäädännön soveltamisen piiriin. Toisaalta huomattava osa kryptovaroista ei täytä määritelmää. Tällaisia ovat esimerkiksi NFT:t ja perinteiset kryptovaluutat. Kryptovaran kategorisoinnilla esimerkiksi tiettyyn kryptovaratyyppiin ei kuitenkaan ole ratkaisevaa merkitystä, kun arvioidaan sen luonnetta AML:ssa tarkoitettuna arvopaperina. Sen sijaan ratkaisevaa on, että täyttääkö tarkasteltava kryptovara AML:ssa tarkoitetun arvopaperin yleiset tunnusmerkit.

Yksityisyyden suoja on vahvasti suojattu oikeus niin Suomen perustuslaissa (PL 10 §), kuin Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissakin. Lisäksi EU-tasolla yksityisyyden suoja on korostetussa asemassa. Yksityisyyden suojaa on vaikea tyhjentävästi määritellä, mutta ainakin sen sisälle voidaan asettaa persoonallisuuden suoja, intimiteettisuoja sekä tietosuoja ja henkilötietojen suoja. Henkilötietojen suojan asemaa on korostanut muun muassa EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen voimaantulo vuonna 2018. Itsemääräämisoikeudesta on erotettavissa yksilön tiedollinen itsemääräämisoikeus, joka voidaan nähdä yksilön oikeutena hallita itseään koskevaa tietoa. Hallinta on kaksisuuntaista; toisaalta yksilöllä on oikeus saada itseään koskeva tiedot ja tulla informoiduksi, toisaalta yksilöllä on myös oikeus määrätä näitä kyseisiä tietoja. Tutkielmani keskeisenä tutkimuskohteena on poti-laan tiedollinen itsemääräämisoikeus ja sitä ilmentävä potilaan suostumus potilastietojen luovuttamiseen. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää seuraavat tutkimuskysymykset keskittyen asiakastietolain uudistukseen: • Mikä on potilaan tiedollisen itsemääräämisoikeuden asema potilastietojen luovutuksessa? • Vaikuttaisiko laajasta suostumuksesta luopuminen tiedollisen itsemääräämisoikeuden toteutumiseen potilastietojen luovutuksessa? • Tulisiko suostumuksesta luopua potilastietojen luovuttamisen yhteydessä? Potilastiedoissa on kyse kaikkein arkaluonteisimmista tiedoista henkilön yksityiselämästä. Potilastietojen tulisi toisaalta olla helposti saatavissa, jotta voidaan taata potilasturvallisuus ja toisaalta taas tietojen tulisi olla salaisia ja vain hyvin tarkasti määritellyn joukon käytettävissä. Sähköisten tietojen käsittelyn lisääntyessä on entistä tärkeämpää huolehtia tietoturvan toteutumisesta ja tiedon huolellisesta suojaamisesta. Toimiva tietosuoja on ehdoton edellytys potilaan ja häntä hoitavan tahon luottamussuhteelle. Valitettavasti olemme jo nähneet Psykoterapiakeskus Vastaamon tapauksessa, kuinka haavoittuvia sähköiset järjestelmät voivat olla. Lähes kaikissa terveyspalveluissa on jo siirrytty sähköisiin potilasasiakirjoihin, jonka vuoksi sähköisiä potilastietoja sääntelevän asiakastietolain merkitys on kasvanut. Laki on tarpeen uusia, jotta se vastaisi nykytekniikan vaatimuksia. Ehdotettu kokonaisuudistus loisi edellytykset valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen käyttöönotolle sosiaalihuollossa sekä asiakastiedon käsittelylle sosiaali- ja terveydenhuollossa. Uudistuksen tavoitteena olisi parantaa tietojen saatavuutta ja samalla laajentaa Kanta-palveluiden roolia muun muassa mahdollistamalla potilaan omat terveyskirjaukset. Uudistustyön ensimmäinen hallituksen esitys HE 300/2018 laadittiin vuonna 2018. Sen keskeisimpiä muutoksia oli laajasta suostumuksesta luopuminen potilastietojen luovutuksen perusteena. Jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi suoraan lakiin. Uuden asiakastietolain oli alun perin tarkoitus tulla voimaan 2019, mutta uudistustyö on edelleen kesken. Aiemman hallituksen esityksen rauettua annettiin vuonna 2020 uusi hallituksen esitys HE 212/2020, joka muotoiltiin pitkälti aiemman esityksen pohjalta. Aiemman rauenneen hallituksen esityksen kohdalla perustuslakivaliokunta katsoi, että uudistus on mahdollista toteuttaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, kunhan henkilötietojen suojasta huolehditaan riittävästi. Perustuslakivaliokunta ei nähnyt suostumuksesta luopumista potilaan itsemääräämisoikeutta kaventavana. Kuitenkin uuden hallituksen esityksen arvioinnin kohdalla perustuslakivaliokunta nimenomaisesti puuttui tähän ja totesi, että itsemääräämisoikeutta korostava sääntely on erityisen perusteltua käsillä olevassa sääntelykontekstissa. Perustuslakivaliokunta päätyi suosittamaan, että jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi lainsäädäntöön, mutta potilaan suostumus toimisi edelleen edellytyksenä luovutuksen hyväksyttävyydelle. Tällöin suostumus toimisi yleisessä tietosuoja-asetuksessa säänneltynä suojatoimena, joka varmistaisi potilaan itsemääräämisoikeuden toteutumisen. Potilaan tiedollista itsemääräämisoikeutta tulisi toteuttaa mahdollisimman pitkälle nykyisessä itsemääräämisoikeutta korostavassa oikeustilassa. Tämän vuoksi katson, että potilaan suostumuksen pyytämisestä luopuminen potilasasiakirjojen luovuttamiseen yhteydessä olisi askel taaksepäin potilaan itsemääräämisoikeuden kannalta.

Tutkielman aihe on asianajajamonopolin historia Suomessa. Asianajajamonopolilla tarkoitetaan asianajajien yksinoikeutta edustaa toista oikeudessa, toimia oikeudenkäyntiedustajana. Yksinoikeus voi koskea vain oikeudenkäyntitehtäviä tai laajemmin oikeudellisen neuvonnan antamista. Asianajajamonopolin vallitessa asianosaisella on yhä oikeus edustaa itse itseään oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäyntitehtäviä koskeva asianajajamonopoli on pääsääntöisesti osa länsimaista oikeudenhoitoa. Suomea ja Ruotsia lukuunottamatta asianajajamonopoli on voimassa kaikissa EU-valtioissa. Asianajajamonopoli perustuu ajatukseen siitä, että oikeusvaltiossa oikeudenkäyntiedustajan tehtävä edellyttää tietynlaisia vähimmäisvaatimuksia sitä harjoittavilta. Lähestymiskulma on oikeushistoriallinen. Tutkimuskohteena on asianajoprofessio ja erityisesti asianajajamonopoli. Tutkielmassa analysoidaan myös laajemmin suomalaisen asianajajakunnan historiallista muutosta. Tutkielmassa hyödynnetään vertailevaa tutkimusotetta. Tutkimusajanjakso kattaa koko Suomen oikeusalueella toimineen asianajoprofession historian 1600-luvulta nykyhetkeen. Tutkimuskysymyksenä esitetään, miksi Suomessa ei ole asianajajamonopolia, vaikka sellainen pääsääntöisesti on muissa länsimaissa. Lisäksi analysoidaan, millaiset tekijät ovat muovanneet suomalaista asianajajakuntaa asianajajamonopolin kautta tarkasteltuna ja miksi. Tutkielmassa hyödynnetään muun muassa virallislähteitä, erilaisten komiteoiden ja valiokuntien mietintöjä, eduskunnan pöytäkirjoja, Suomen Asianajajaliiton lausumia, hallituksen pöytäkirjoja ja toimintakertomuksia sekä sanomalehtiartikkeleja. Tutkielmassa pyritään tuomaan esiin toimijat. Ketkä ovat puoltaneet ja toisaalta vastustaneet asianajajamonopolia, millaisin argumentein ja miksi? Suomalaisen asianajajakunnan historiassa on tunnistettavissa neljä merkittävää vaihetta: 1) 1600-1700-lukujen lainsäädännöllisen perustan luominen, 2) 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun uudistusyritykset, 3) Asianajajaliiton varhaisvaiheiden pyrkimykset, jotka päättyivät asianajajalain säätämiseen sekä 4) viimeistään 1990-luvulla alkanut asianajon murros ja oikeudenkäyntiedustajan pätevyysvaatimusten kiristäminen. Nämä neljä merkittävää vaihetta muodostavat tutkielman rungon. Johdannon jälkeen tutkielman toisessa luvussa tarkastellaan asianajajalaitoksen ja asianajajamonopolin epäonnistunutta luomisyritystä 1600-1700-lukujen Ruotsissa. Kolmas luku käsittelee asianajajamonopolia autonomian aikana. Luvun keskiössä on vuoden 1900 Wreden komitean mietintö, jossa asianajajamonopolia esitettiin osana tuomioistuinlaitoksen kokonaisuudistusta. Autonomian aikana 1800-luvun loppupuolella Suomessa toteutettiin muun länsimaisen kehityskulun mukaisesti useita liberaaleja uudistuksia. Asianajajamonopolia ei kuitenkaan toteutettu. Tutkielman neljännessä luvussa asianajajamonopolia käsitellään erityisesti vuonna 1919 perustetun Suomen Asianajajaliiton aloitteiden kautta. Asianajajamonopoli nostettiin liiton perustamisen yhteydessä asianajajalain ohessa yhdeksi liiton päätavoitteista. Vuonna 1958 tavoite asianajajalaista toteutui, mutta asianajajamonopolia ei luotu. Luvun pääpaino on asianajajalaissa ja sen valmistelussa. Viides luku tarkastelee asianajajamonopolia osana asianajon murrosta, joka alkoi 1980-1990-lukujen vaihteen aikoihin ja jonka viimeisin lainsäädännöllinen muutos on yhä voimassa oleva vuoden 2011 laki luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista. Johtopäätöksenä esitetään, että Suomeen ei ole säädetty asianajajamonopolia ensisijaisesti poliittisen vastustuksen takia. Asiaa selittää lisäksi 1600-1800-lukujen yhteiskuntarakenne, 1600-1800-lukujen aikainen asianajajien vähäinen määrä sekä modernin asianajajakunnan muodostumisen ajoitus. Erityisesti 1800-luvun lopun aikainen talonpoikaissäädyn sekä 1900-luvun aikainen poliittisen vasemmiston vastustus estivät yritykset luoda Suomeen eurooppalaisen mallin mukaista asianajolaitosta.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella asianajajan ammattietiikan vaikutusta asianajajan rooliin vastuullisen liiketoiminnan edistämisessä sekä toimia, joilla asianajaja voi vaikuttaa vastuullisen liiketoiminnan edistämiseen. Vastuullisuus ja vastuullinen toiminta ovat ajankohtainen ja osin uudehko aihe käsiteltäväksi asianajajan näkökulmasta. Vastuullisuuspuhe on lisääntynyt viime vuosina, ja vastuullista toimintaa odotetaankin laajalta joukolta toimijoita, niin valtioilta, yrityksiltä, järjestöiltä kuin medialta ja kuluttajilta. Vastuullisuuden merkitys asianajajien toiminnassa on kasvanut samaa tahtia. Asianajajien yhteiskunnallisen tehtävän johdosta asianajajan on toimittava eettisesti, edistäen oikeusvaltion ja laillisuusperiaatteen toteutumista. Asianajajien on tärkeätä panostaa asiakkaiden neuvontaan vastuullisen toiminnan kohdalla. Asianajajan ammattietiikasta ei tällä hetkellä kuitenkaan ilmene suoraa, eksplisiittistä velvollisuutta vastuullisen toiminnan edistämiseen, koska vastuullisuutta ei ole terminä itsessään merkitty hyvää asianajajatapaa koskeviin ohjeisiin. Asianajajien yhteiskunnallisesti merkityksellinen asema oikeusvaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisessä ja turvaamisessa kuitenkin itsessään johtaa tiettyyn velvollisuuteen edistää vastuullisuutta. Vaikka suoraa, sanktioitua velvollisuutta ei ole, niin lukuisissa suosituksissa on asianajajia kannustettu edistämään vastuullisuutta, ja tämä vastuullisuutta edistävä toiminta on yleistynyt asianajajien keskuudessa yhteiskunnan muutosten keskellä. On mahdollista, jopa toivottavaa, että vastuullisuus otettaisiin virallisesti mukaan hyvää asianajajatapaa koskeviin ohjeisiin. Yleiset ohjeet ja lausumat, joissa asianajajia kehotetaan toimintaan, eivät loppupäässä nimittäin ole välttämättä riittävän toimivia. Mikäli oikeusyhteisö tavoittelee uskottavuutta, on kaikki ratkaisut pystyttävä perustelemaan tavalla, joka saa kaikki asiaan perehtyneet vakuuttuneeksi ratkaisun oikeellisuudesta. Tämän vuoksi myös asianajajan vastuullisuutta edistävät toimet tulisi saada muotoon, jossa niiden käyttö voidaan perustella. Tämänlaisista ammattieettisitä kysymyksistä on tärkeätä keskustella ammattikunnan sisällä, ja vain tätä kautta voidaan kehittää ammattietiikkaa.

Asianajajalain 5.1 §:ssä määrätään, että asianajajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut tehtävät sekä kaikessa toiminnassaan noudattaa hyvää asianajajatapaa. Hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden kohta 4.1 velvoittaa asianajaa hoitamaan tehtävät huolellisesti, täsmällisesti, tarpeellisella joutuisuudella sekä tarpeettomia kustannuksia aiheuttamatta. Tähän säännökseen kiteytyy asianajajan huolellisuusvelvollisuus. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, mistä osatekijöistä kyseinen huolellisuusvelvollisuus koostuu. Minkälainen on asianajajan huolellisuusvelvollisuus, mitä se velvollisuutena asianajajalta edellyttää ja miten se asianajajaoikeudellisessa kontekstissa ilmenee. Tutkielmassa käsitellään hyvän asianajajatavan perustaa sekä sen funktiota huolellisuusvelvollisuudesta käsin asianajajan ja tämän päämiehen välisessä toimeksiantosuhteessa unohtamatta suhteen ulkopuolisia asianosaisia ja muita toimijoita. Tutkielma on kaksiosainen ja toisessa osiossa on tarkoituksena syventyä siihen, kuinka asianajajan huolellisuusvelvollisuus ilmenee tuomioistuimessa käsiteltävässä dispositiivisessa riita-asiassa, eli asiassa, jossa sovinto asianosaisten kesken on sallittu. Oikeuden monimuotoistumisen sekä vaativamman prosessisääntelyn keskeltä on muodostunut tarve myös asianajajan huolellisuusvelvollisuuden sisällön tarkemmalle tarkastelulle. Huolellisuusvelvollisuuden osalta on edelleen tilanteita, joissa on epäselvää, miten asianajajan tulisi toimia menetelläkseen hyvän asianajajatavan mukaisesti. Yhä vaativampi asianajo alioikeuksissa ilmenee muun muassa asianajajien varovaisuutena. Tämä varovaisuus näkyy käytännössä oikeudenkäyntiaineistojen laajentumisena, joka osaltaan voi johtaa oikeudenkäyntien pitkittymiseen ja sen myötä myös prosessiekonomian heikkenemiseen. Asianajajalta edellytetään tuomioistuinprosessissa jatkuvaa aktiivista roolia sekä ammattitaitoista ja huolellista toimintaa. Tutkimuksessa selvitetään, mitä asianajajilta voidaan kohtuudella vaatia ja kuinka laajaksi huolellisuusvelvollisuus lopulta käsitetään.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää asianajajan roolia ja velvollisuuksia sovinnollisen riidanratkaisun edistäjänä. Sovinnollisella ratkaisulla voidaan saavuttaa useita hyötyjä verrattuna täysimittaiseen oikeusprosessiin. Tästä syystä onkin tärkeää, että asianajajat konfliktinratkaisun ammattilaisina edistävät osaltaan riita-asioiden sovinnollista ratkaisua. Asianajajien toimintaa sääntelee asianajajalain lisäksi asianajajakunnan eettinen normisto eli hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet (”tapaohjeet”), jotka sisältävät asianajajille tarkempia velvollisuuksia esimerkiksi asiakastaan, vastapuolta ja viranomaisia kohtaan. Tapaohjeet velvoittavat asianajajaa myös selvittämään sovinnollisen riidanratkaisun mahdollisuutta. Tapaohjeiden 5.6 kohta velvoittaa asianajajaa arvioimaan toimeksiannon kuluessa, onko asiassa mahdollisuutta sovinnolliseen ratkaisuun tai vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien käyttöön. Tämä velvollisuus korostaa asianajajan aktiivista koko toimeksiannon läpi kestävää velvollisuutta kartoittaa sovinnon mahdollisuuksia. Tapaohjeiden 7.1 kohta asettaa asianajajalle velvollisuuden ilmoittaa vastapuolelle asiakkaansa vaatimuksista ja varata vastapuolelle kohtuullinen harkinta-aika ja tilaisuus asian sovinnolliseen selvittämiseen. Tämä velvollisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että asianajaja ei esimerkiksi saa saattaa kannetta vireille ennen kuin on varannut vastapuolelle tilaisuuden asian sovinnolliseen ratkaisuun, mikä usein tapahtuu lähettämällä vastapuolelle vaatimuskirje. Sovintoa edistäessään asianajajan on noudatettava asiakkaaseen kohdistuvaa lojaalisuusvelvollisuutta, joka saattaa olla ristiriidassa asianajajan muiden velvollisuuksien kanssa. Tärkeimpänä asianajajan tehtävänä on kuitenkin asiakkaan edun ja oikeuden ajaminen. Aina asiat eivät ratkea osapuolten välisissä neuvotteluissa, vaikka asianajajat avustaisivat asiakkaitaan niissä. Asianajajan velvollisuuksiin kuuluu myös selvittää, voitaisiinko asia ratkaista muissa vaihtoehtoisissa konfliktinratkaisumenettelyissä, esimerkiksi sovittelussa. Sovittelussa ulkopuolinen sovittelija ohjaa keskustelua ja tarkoituksena on löytää kummankin osapuolen intressejä tyydyttävä ratkaisu. Vaikka asianajaja ei sovittelussa toimi sovittelijan roolissa, on hänellä kuitenkin merkittävä rooli asiakkaansa valmistamisessa sovitteluun sekä asiakkaan tukena sovittelun aikana.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää yksilöiden oikeus luottamukselliseen yhteydenpitoon asianajajansa kanssa sekä mahdollisuudet saada asianajosalaisuuksien suojan alaiset tiedot salatuiksi. Toisena tutkimuskysymyksenä on se, missä tilanteissa luottamuksellinen yhteydenpito voi murtua ja milloin toimivaltaisella viranomaisella on oikeus hankkia luottamukselliseen yhteydenpitoon pääsy. Asianajajan asianajosalaisuudet perustuvat välittömästi asianajajan ja päämiehen välisen luottamussuhteen suojaamiseen. Luottamuksellisen yhteydenpidon suoja ei lähtökohdiltaan eroa sen mukaan, onko kysymys riita- vai rikosasiasta. Yhteiskunnan vastuulla on kuitenkin varmistaa se, että on olemassa riittävät keinot ja säännöt, joilla varmistetaan kummassakin prosessissa asianajajan ja päämiehen välisen yhteydenpidon ja asianajosalaisuuksien pysyminen salassa vastapuolelta. Yleisesti asianajosalaisuuksien suoja ja luottamuksellinen yhteydenpito asianajajan kanssa ovat tärkeitä suojan kohtia. Suojat ovat kuitenkin olleet vuosikymmenten aikana puutteellisia, mistä osoituksena ovat tutkielmassa esitellyt lukuisat oikeustapaukset. Luottamuksellisten tietojen pysyminen luottamuksellisina edellyttää sitä, että asianajosalaisuuksien suojasta ja niihin liittyvien rikkomusten sanktioista säädetään erikseen. Asianajotoimeksianto ja asianajotyö perustuvat omaksuttuun luottamussuhteeseen. Siten se, missä määrin asianajajalle suodaan vapausoikeuksia yhteiskunnassa, riippuu siitä, miten tärkeää asianajajan ja oikeudellista apua tarvitsevan päämiehen välisen luottamussuhteen turvaaminen on. Lähtökohtaisesti luottamuksellisen yhteydenpidon tulee olla absoluuttista. Asianajosalaisuuksien suojan murtuminen on mahdollista erityisesti silloin, kun yhteydenpitoa salaisuuksista käydään tai yhteydenpidon tallennetta käsitellään. Myös viranomaisten toiminnan aikana salaisuudet voivat paljastua tarkoitukseltaan jopa lainvastaisiksi. Myös asianajajan ja päämiehen välinen luottamuksellinen yhteydenpito voi murtua viranomaisten tekemän kotietsinnän aikana tai silloin, kun asianajaja on osallistunut päämiehen kanssa rikokseen tai kun päämies erehtyy tai häntä erehdytetään henkilön ammatista. Vaikka tutkielman perusteella voisi päätellä, että oikeus luottamukselliseen yhteydenpitoon on nyt hyvällä tasolla, se ei tarkoita, ettei tulevaisuudessa tulisi kiinnittää huomiota luottamuksen tosiasialliseen tilaan ja toteutumiseen. Yhteiskuntaan kohdistuvat uhat ovat mahdollistaneet yhteiskunnissa yksilön tarkemman valvomisen. Luottamuksellinen yhteydenpito on syytä asettaa ja suojella tasolle, joka tosiasiallisesti ja yksiselitteisesti turvaa eri tilanteissa päämiehen kertomukset asianajajalleen. Mikäli luottamuksellisen yhteydenpidon suojaa kavennetaan nykyisestä, on mahdollista, että tosiasiallinen mahdollisuus käyttää oikeudellisia palveluja kapenee. Tärkeätä on, että päämies uskaltaa käyttää lainopillisia palveluita riittävän varhaisessa vaiheessa, viivytyksettä ja matalla kynnyksellä, ilman että hänen tarvitsee punnita oikeuksien käyttämisen seurauksia, kuten luottamuksellisen yhteydenpidon mahdollista murtumista. Viranomaisten yhteydenpidon murtamiset eivät ole olleet historiassa harvinaisia. Toisaalta on huomattava, että viestinnän luottamuksellisuus ja salaisuuksien suoja voi myös joutua murtamisen kohteeksi ilman viranomaisten rikosoikeudellista epäilyä. Kyse voi olla esimerkiksi massavalvonnasta, jonka sivutuotteena kertyy merkityksellistä todistusaineistoa. Vaikka tämän tyyppinen todisteiden kerääminen on yksityisyyden ja perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamista ja kiellettyä erityisesti vertikaalisessa ulottuvuudessa, on väistämätön tosiasia, että tämän tyyppistä todisteiden keräämistä tapahtuu. Se, ulottuvatko tällaiset tapahtumat päämiehen ja asianajajan väliseen yhteydenpitoon, jää vain arvailun ja muiden jatkotutkimusten varaan.