Browsing by discipline "Eurooppaoikeus"

Julkisia hankintoja ja valtiontukia koskeva EU:n sääntely on pitkään pysynyt erillään siitäkin huolimatta, että niillä on huomattavan paljon yhtäläisyyksiä sekä yhteinen tavoite eli pyrkimys luoda ja säilyttää vapaa kilpailu sisämarkkinoilla. EU:n julkisten hankinto-jen säännöksillä on ennen kaikkea tavoitteena edistää tasapuolista ja avointa kilpailua ja minimoida syrjinnän ja vilpin riski hankin-tasopimuksia tehtäessä. Kuitenkin on aina olemassa riski, että hankintayksikkö käyttäytyy kilpailun vastaisella tavalla. Näin käy, kun hankintayksikkö ei toimi kuten yksityinen toimija hankkiessaan tavaroita, palveluita tai urakoita. Yksityisen toimijan oletetaan pyrkivän minimoimaan mitä se joutuu maksamaan, maksimoimaan laatu tai saavuttamaan paras tasapaino hinnan ja laadun välillä. Jos hankintayksikkö ei pyri minimoimaan kustannuksia tai saamaan parasta mahdollista laatua, on hyvin mahdollista, että epäoi-keudenmukaista taloudellista etua annetaan tavaran, palvelun tai urakan toimittajalle. Hankintayksikkö voi loukata hankintasäännök-siä, kun samalla epäoikeudenmukainen taloudellinen etu, jonka toimittaja on saanut, voi loukata valtiontukisäännöksiä. Valtiontukien alalla on jo vakiintuneesti käytetty markkinataloustoimijatestiä arvioitaessa, onko jokin tietty yritys saanut taloudellis-ta etua ja onko valtiontuki SEUT 107(1) tarkoittamaa kiellettyä valtiontukea. Myös julkisten hankintojen osalta on yhä enenemissä määrin peräänkuulutettu edellä mainitun testin merkittävyyttä ja sitä, että sillä voidaan arvioida onko toimija saanut hankintasopi-muksella taloudellista etua, ja onko tästä seuraten käsillä mahdollisesti kielletty valtiontuki. Julkisissa hankinnoissa testi kulkee useammin nimityksillä, jotka kuvaavat julkisten tahon aktiivisuutta markkinoilla, kuin markkinataloustoimijatesti tai markkinata-loussijoittatesti. Testillä verrataan sitä, millä ehdoilla hankinta olisi toteutettu normaalien markkinaehtojen mukaisesti. Jos hankinta-sopimus sisältää sellaisia ehtoja, jotka voidaan katsoa olevan taloudellista etua, jota toimija ei normaalien markkinaehtojen mukai-sesti olisi saanut, voi tämä muodostaa kielletyn valtiontuen. Testiä sovellettaessa julkisissa hankinnoissa, joudutaan pohtimaan mikä olisi sellainen oikea verrattava markkinaehtoinen rajapyyk-ki eli mitä ehtoja yksityinen toimija olisi sisällyttänyt sopimukseen vastaavaa tavaraa, palvelua tai urakkaa hankkiessaan. Julkisten hankintojen osalta on huomioitava, että julkinen taho ei ole mikä tahansa hankkija, vaan se on taho, jolla on myös muita tavoitteita, kuin puhtaan taloudelliset tavoitteet. Uusien EU:n hankintadirektiivien myötä erityisesti sosiaaliset- ja ympäristöoikeudelliset tavoit-teet ovat saaneet lisää huomiota ja EU:n hankintadirektiiveillä pyritään kannustamaan jäsenvaltioita huomioimaan nämä tavoitteet. Suorahankintatilanteet ovat hankintadirektiivien mahdollistama poikkeus hankintayksikön kilpailuttamisvelvoitteesta. Hankintayksi-kön ei tarvitse suorahankintatilanteessa julkaista etukäteistä ilmoitusta hankinnasta vaan neuvottelee tavaran, palvelun tai urakan toimittamisesta hankintadirektiivien osoittamissa erityistilanteissa haluamiensa yhden tai useamman toimittajan kanssa. Hankintayk-sikön ei näin ollen tarvitse kutsua neuvotteluihin kuin ainoastaan yksi toimittaja niin halutessaan. Suorahankinnat on nähty myös ylipäänsä ongelmallisena, jonka myös Euroopan komissio on todennut. Se on muun muassa vuoden 2014 EU:n korruptiontorjunta-kertomuksessaan tuonut esille, että EU:n sääntöjen rikkomista liittyy kaikista eniten suorahankintoihin. Suorahankinta on poikkeuksellinen tilanne ja sitä tulee soveltaa rajoitetusti. Valtiontukiarvioinnin kannalta suorahankintatilanteet ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta samalla haasteellisia. EU:n tuomioistuin, EU:n yleinen tuomioistuin sekä komissio ovat toden-neet ratkaisukäytännössään, että hankintamenettelyn ollessa avoin, läpinäkyvä ja syrjimätön, voidaan lähteä siitä olettamuksesta, että SEUT 107(1) tarkoittamaa valtiontukea ei ole käsillä hankintasopimuksessa. Kuitenkin on melko ilmeistä, että suorahankinta ei menettelynä kykene täyttämään näitä elementtejä. Myös taloustieteellinen tarkastelu puoltaa, että näistä elementeistä poikkeaminen voisi mahdollisesti altistaa markkinavääristymille. Tästä huolimatta kuitenkaan, ei voida lähteä siitä päätelmästä, että koska menette-ly ei täytä näitä edellä mainittuja elementtejä, suorahankinta automaattisesti sisältäisi kiellettyä valtiontukea. Hankintasopimusta tulee lopulta arvioida sen seurausten perusteella eikä painopisteen tulisi niinkään olla menettelyn luonteen arvionnissa, joka tosin antaa viitteitä siitä kuinka valtiontuen mahdollisuutta voitaisiin epäillä olevan olemassa. Valtiontuen mahdollisuutta tulee tarkastella ennen kaikkea hankintasopimus- ja tapauskohtaisesti.

Implisiittisellä valtiontakauksella tarkoitetaan toimenpidettä, joka on sekä luonteeltaan että vaikutuksiltaan eksplisiittisen valtiontakauksen kaltainen. Implisiittisen valtiontakauksen määrittäminen ei kuitenkaan vastaa eksplisiittisen takauksen määrittämistä. Implisiittisessä valtiontakauksessa takauksen käsite vastaa yleensä sellaista tosiseikkaa, joka on omiaan aiheuttamaan tiettyjä velvoitteita julkista tahoa kohtaan, kuitenkaan implisiittiseen takaukseen velkoja ei voi vedota samaan tapaan takauksen olemassaoloon kuin nimenomaisen takauksen. Implisiittisen takauksen oikeudellinen sitovuus perustuukin lähinnä siviilioikeudellisen vastuun yleisiin periaatteisiin Suomen kannalta keskeinen implisiittiseen valtiontakaukseen liittyvät tapaukset ovat komission Destia-päätös sekä Euroopan unionin tuomioistuimen La Poste-tapaus. Näiden tapauksien nojalla voidaan katsoa, että mikäli kilpailluilla markkinoilla tapahtuva toiminto ei voi mennä konkurssiin, kyse on implisiittisestä valtiontakauksesta. Implisiittisen valtiontakauksen keskeinen oikeusongelma on yksityisen ja julkisen tuotannon välinen kilpailuneutraliteetin vääristymä. Maksukyvyttömyysmenettelyn soveltumattomuus poistaa toimijalta liiketaloudellisen riskin, koska viime kädessä valtio vastaa toimijan veloista. Näin ollen luotonantajat voivat myöntää toimijalle luottoa edullisemmilla ehdoilla, koska luotonantajat voivat olla varmoja saatavansa saamisesta. Implisiittinen valtiontakaus koskee kuitenkin lainsäädännön perusteella vain osaa toimijoista, jolloin kyse ei ole kaikkien markkinoilla toimivien saatavilla olevasta edusta. La Poste-tapauksen perusteella tämä selektiivinen etu luo implisiittisiä valtiontakauksia koskevan olettaman valtiontuesta. Näin ollen voidaan havaita, että implisiittisen valtiontakauksen omaavalla toimijalla on olettama implisiittiseen ja rajoittamattomaan valtiontakaukseen pohjautuvasta kilpailuedusta markkinoilla. Implisiittisen valtiontakauksen luoma kilpailu- ja sisämarkkinaoikeudellinen ongelma on aihealue, joka varsinkin kansallisen oikeustilan kannalta on keskeinen tutkimuskysymys. Suomessa on Destia-päätöksen ja Palmia-tapauksen seurauksena säädetty yhtiöittämisvelvoitteen sisältävä kuntalaki, jossa on kuitenkin 13 poikkeusta koskien yhtiöittämisvelvollisuutta. Osa näistä poikkeuksista sisältää unionin oikeuden mukaista taloudellista toimintaa, johon sovelletaan unionin valtiontukisääntöjä. Valtiontukisääntöjen soveltuessa soveltuu kuntalain mukaisiin poikkeuksiin myös La Poste-tapauksen mukainen oikeuskäytäntö, jonka valossa toiminta tulisi yhtiöittää. Kuntalain ja unionin oikeuden välinen ristiriita muodostaa loppujen lopuksi sisämarkkinoiden kilpailuneutraliteetin kannalta epätoivottavan tilanteen, kun markkinat eivät toimi unionin tavoitteiden mukaisesti.

Kartellien vahinko-olettamasta säädetään kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annetun lain (9.12.2016/1077) 2.3 §:ssä, jonka mukaan kartellin oletetaan aiheuttaneen vahinkoa, jollei rikkomiseen syyllistynyt muuta näytä. Tämä laissa säädetty olettama eli legaalinen presumptio on tämän tutkielman keskipisteenä. Ensilukemalta yksinkertaiselta vaikuttava oikeusnormi sisältää useita oikeudellisesti merkittäviä kysymyksiä, jotka olettamaa koskevan säännöksen kielellisen ilmaisun perusteella jäävät kuitenkin avoimiksi ja aidosti tulkinnanvaraisiksi. Normin perusteella ei esimerkiksi saada yksiselitteistä vastausta siihen, mitä käsitteillä kartelli, vahinko tai rikkomiseen syyllistynyt ylipäänsä vahinko-olettaman kontekstissa tarkoitetaan. Olettama kääntää todistustaakan kartellin vahingottomuudesta lähtökohtaisesti kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian vastaajalle. Tämä merkitsee poikkeusta yleisestä siviiliprosessuaalisesta pääsäännöstä, jonka mukaan näyttötaakka on lähtökohtaisesti vahingonkorvausasian kantajalla. Rikkomiseen syyllistyneellä on oikeus kumota olettama. Vahinko-olettamanormi kuitenkin vaikenee täysin siitä, kuinka vahvaa näyttöä asiassa on esitettävä, jotta olettama on tosiasiallisesti kumottavissa. Nämä kysymykset jäävät kansallisen prosessiautonomian piiriin. Vastaavaa vahinko-olettamasäännöstä ei kansallisessa laissa tai oikeuskäytännössä aikaisemmin ollut. Vahinko-olettaman normipohja on Euroopan parlamentin ja neuvoston marraskuussa 2014 antamassa direktiivissä 2014/104/EU tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden säännösten rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin (vahingonkorvausdirektiivi). Tämä tuo tutkielmaan väistämättä EU-oikeudellisen ulottuvuuden. Oman haasteensa tutkimukselle tuottaa Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvat velvoitteet ja tutkielman aiheeseen liittyvän keskeisen sääntelykehikon monitasoisuus sekä vahingonkorvausdirektiivin paikoittainen vaikeaselkoisuus ja vastakkaisiin suuntiin tähtäävät tavoitteet. Tutkielmassa pyritään lainopillista metodia hyödyntäen ensinnäkin selvittämään, mikä on vahinko-olettaman sisältö ja milloin sitä sovelletaan. Toisekseen, tutkimuksen tavoitteena on vastata siihen, kuinka vahvaa näyttöä vahingonkorvausasiassa olisi esitettävä, jotta kartellien vahinko-olettama tulee kumotuksi. Kolmanneksi, tutkielmassa arvioidaan sitä, minkälainen vaikutus vahingonkorvausdirektiivin implementoinnilla yleisesti ottaen on kilpailuoikeuden yksityisoikeudelliseen täytäntöönpanoon kartellitapausten kannalta, etenkin direktiivin tavoitteiden ja vahinko-olettaman valossa. Tutkielmassa esitetyin perustein vahinko-olettamaa olisi johdonmukaisinta soveltaa kaikkiin Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101(1) artiklan mukaisiin kilpailunrajoitusmenettelyihin. Vahingon käsitettä tulisi tulkita laajasti taloudellisessa kontekstissa, eikä sen voida katsoa tarkoittavan ainoastaan hintavaikutuksen muodossa ilmenevää vahinkoa. Vahingonkorvausvastuu olisi johdonmukaisinta kohdentaa seuraamusmaksua vastaavalla tavalla. Vahinko-olettamaa pitäisi soveltaa kantajamyönteisesti. Vastaajan tulisi siten esittää asiassa laajaa ja yksityiskohtaista todistelua, jotta asiaa käsittelevä tuomari voisi vakuuttua kilpailunrajoituksen vahingottomuudesta. Tutkielmassa ehdotetaan, että näyttökynnys tulisi asettaa niin sanotun abstraktin, uskottavan näyttöasteen ylärajalle, kuitenkin siten, ettei asiassa vaadita täyttä näyttöä. Sanotun näyttöasteen ylärajoille asettuva näyttökynnys olisi kantajamyönteinen, edistäisi preventiivistä pelotetavoitetta ja samanaikaisesti vastaaja säilyttäisi direktiivin takaaman oikeutensa kumota olettama. Lisäksi tällaisen näyttövaatimuksen voidaan katsoa kunnioittavan prosessioikeuden ja vahingonkorvausoikeuden päätavoitteita. Samalla noudatetaan myös kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen johtavaa periaatetta, joka tutkimuksessa on periaatteiden punninnan kautta määritetty tehokkuusperiaatteeksi. Tutkielmassa arvioidaan, että vahinko-olettaman merkitys yksittäisenä säännöksenä on vahingonkorvauskanteiden menestymisen kannalta rajallinen. Se saattaa kuitenkin joissain tapauksissa edesauttaa korvauskanteen menestymistä. Tutkimuksessa esitetyn arvion mukaan myöskään vahingonkorvausdirektiivin implementoinnin osalta ei ole odotettavissa radikaalia muutosta, sillä vahingonkorvausdirektiivi on pitkälti kodifiointia Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä vakiintuneista linjauksista. Tutkimus aiheesta on tärkeä, sillä siitä ei vielä tähän päivään mennessä ole esitetty ainakaan vakiintunutta tulkintaa. Lisäksi olettama on nähty suomalaiseen oikeusperinteeseen soveltumattomana. Tutkielmassa esitetyt huomiot ovat ensiasteen havaintoja siitä, minkälaisia käytännön vaikutuksia vahingonkorvausdirektiivin implementoinnilla ja vahinko-olettamalla voi tulevaisuudessa olla. Kun sen soveltamiseen liittyviä kysymyksiä ja kumottavuutta selvitetään tarkemmin, kartelliasioihin liittyvien vahingonkorvausoikeudenkäyntien ennakoitavuus paranee. Vahinko-olettaman käytännön merkitys täsmentyykin vasta tulevina vuosina, kun sen käytöstä on soveltamiskokemusta ja tulkintaratkaisuja tuomioistuimista. Tästä huolimatta vahinko-olettaman sisältöä, soveltamista ja mahdollisia käytännön vaikutuksia on syytä arvioida jo tässä vaiheessa.

Keskinäinen luottamus on yhteistyötä unionissa ohjaava periaate, jonka sisältö tällä hetkellä muotoutuu johdetun oikeuden ja EUT:n oikeuskäytännön pohjalta. Periaatteella on erityistä merkitystä unionin vapauden, oikeuden ja turvallisuuden alueella, mitä suuri osa oikeuskäytännöstä koskee. Keskinäinen luottamus on edellytys vastavuoroisen tunnustamisen ja siten unionin ydintavoitteiden toteuttamiselle. Luottamuksen muodostuminen liittyy SEU 2 artiklan sääntelyyn, jota SEU 4 artikla tässä kontekstissa täydentää. Oikeusvaltio, demokratia ja perus- ja ihmisoikeudet muodostavat sen laajemman kontekstin, jossa keskinäistä luottamusta tulee tarkastella. Jäsenvaltioiden tulisi voida luottaa siihen, että myös toiset jäsenvaltiot noudattavat perusoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta. Tämä on edellytys demokratian toteutumiselle. Luottamusta ei tulisi nähdä ainoastaan horisontaalisena, vaan sen tulisi toteutua kaikessa unionin toiminnassa. Oikeuskäytännön valossa on selvää, että vaikka keskinäisen luottamuksen olettama on vahva, ei se merkitse ”sokeaa luottamusta”. EUT, unionin toimielimet ja jäsenvaltiot voivat toiminnallaan joko murentaa tai rakentaa luottamuksellista ilmapiiriä. Ajos-tapaus on esitetty esimerkkinä luottamuksen rikkoutumisesta. Kansallisen tuomioistuimen päätös jättää noudattamatta EUT:n tuomiota on poikkeuksellinen ja ajatuksia herättävä. Tapauksen analyysin kautta huomataan, että onnistunut dialogi on keskinäisen luottamuksen tärkeä osatekijä. Keskinäisen luottamuksen toteutuminen turvaa eurooppaoikeuden tehokkuuden ja unionin tavoitteiden toteutumisen. Lisäksi yhtenäinen unioni kykenee paremmin selviytymään sitä kohtaavista haasteista, joita se tulevaisuudessakin tulee väistämättä kohtaamaan.

Tutkielmassa tarkastellaan kansallisten kilpailurikkomuspäätösten vaikutuksia SEUT 101 tai 102 artiklan sekä kilpailulain (948/2011) 5 tai 7 §:n rikkomiseen perustuvissa kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausoikeudenkäynneissä Suomessa. Kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annetun lain (1077/2016) 3.1 §:n mukaan vahingonkorvausasiaa käsittelevän tuomioistuimen on otettava lainvoimaisessa Kilpailu- ja kuluttajaviraston, markkinaoikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä todettu kilpailuoikeuden rikkominen ratkaisunsa perustaksi. Kilpailurikkomuspäätöksen sitova vaikutus myöhemmässä vahingonkorvausoikeudenkäynnissä edistää oikeusvarmuutta ja vahvistaa vahinkoa kärsineiden kantajien asemaa keventämällä näiden todistustaakkaa kilpailurikkomuksen olemassaolon toteennäyttämisen osalta. Kilpailurikkomuspäätöksen sitova vaikutus on merkittävä prosessiekonominen edistysaskel kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausprosessien tehostamisessa. Sitovan vaikutuksen laajuus on kuitenkin katsottu epäselväksi. Tutkielma vastaa oikeusdogmaattisen tutkimusmetodin avulla kysymykseen siitä, missä laajuudessa vahingonkorvausasian vastaaja voi Suomessa tulla sidotuksi kansalliseen kilpailurikkomuspäätökseen kilpailuoikeudellisen seurannaiskanteen yhteydessä. Kysymys kilpailurikkomuspäätöksen sitovan vaikutuksen laajuudesta on olennainen, sillä se määrää merkittävällä tavalla päätökseen sidotun elinkeinonharjoittajan asemasta myöhemmissä vahingonkorvausoikeudenkäynneissä. Tutkimuskysymykseen vastaaminen edellyttää erilaisille kilpailurikkomuspäätöksille annettavan sitovan vaikutuksen ja suomalaisessa oikeusjärjestelmässä vakiintuneen oikeusvoimavaikutuksen periaatteen systematisointia ja tulkintaa sekä hallintolainkäytön oikeusturvakeinojen kriittistä tarkastelua kilpailuvahinkodirektiiville asetettujen tavoitteiden valossa. Tutkielmassa tarkastelun keskiössä ovat Suomessa annetut kilpailurikkomuspäätökset. Tutkielmassa todetaan, että kansallisen täytäntöönpanojärjestelmän ominaispiirteistä johtuen sitovan kilpailurikkomuspäätöksen muodostumishetken määritteleminen on riippuvainen annetun päätöksen tyypistä. Kilpailulain 9 §:n mukainen lopettamismääräyksen tai toimitusvelvoitteen sisältävä kilpailurikkomuspäätös voi muodostua sellaisenaan sitovaksi, ellei päätökseen haeta muutosta. Sen sijaan lain 12 §:n mukainen seuraamusmaksuesitys saa sitovan vaikutuksen aikaisintaan markkinaoikeuden seuraamusmaksuasiassa antamalla päätöksellä. Tutkielmassa todetaan, että kilpailurikkomuspäätöksiä, jotka sisältävät sekä lain 9 §:n mukaisen päätöksen että 12 §:n mukaisen seuraamusmaksuesityksen (ns. hybridipäätökset), on sitovan vaikutuksen syntymisen kannalta arvioitava kahtena toisistaan erillisenä päätöksenä. Tutkielmassa päädytään kilpailurikkomuspäätöksen sitovan vaikutuksen sekä sille asetettujen tavoitteiden ja oikeusvoimavaikutuksen laajuuden tarkastelulla siihen johtopäätökseen, että prosessilajien välistä positiivista oikeusvoimavaikutusta on tulkittava kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausoikeudenkäynneissä perinteistä oikeusvoimavaikutusta laajemmin. Tutkielmassa osoitetaan, että kilpailurikkomuspäätöksen oikeusvoimavaikutus ulottuu myös julkisoikeudellisen rikkomusprosessin asianosaispiirin ulkopuolisiin vahingonkärsijöihin eikä se rajoitu vain kilpailurikkomuspäätöksen päätöslauselmaan. Kilpailurikkomuspäätöksen sitovaa vaikutusta on tutkielmassa osoitetulla tavalla kuitenkin sovellettava sille asetetuissa rajoissa, jotka turvaavat erityisesti päätökseen sidotuksi tulevan elinkeinonharjoittajan puolustautumisoikeuksia. Lopuksi tutkielmassa todetaan, että kilpailurikkomuspäätösten sitova vaikutus myöhemmässä vahingonkorvausoikeudenkäynnissä korostaa kilpailuoikeuden julkisoikeudellisen täytäntöönpanoprosessin merkitystä. Julkisoikeudellisilla soveltajilla on jatkossa velvollisuus tuottaa täsmällisiä ja yksiselitteisiä kilpailurikkomuspäätöksiä, joissa otetaan kantaa kaikkiin myöhemmässä vahingonkorvausoikeudenkäynnissä sitovaksi muodostuviin seikkoihin. Jotta kilpailurikkomuspäätöksen sitova vaikutus saavuttaa sille asetetut tavoitteet, julkisoikeudellisista soveltamispäätöksistä on käytävä ilmi kilpailurikkomuksen luonne ja sen aineellinen, henkilöllinen, ajallinen ja maantieteellinen ulottuvuus.

Lissabonin sopimuksen voimaantulon myötä 1.12.2009 ja sitä myöten Euroopan unionin perusoikeuskirjan (POK) sitovaksi oikeuslähteeksi vahvistaminen varmisti perusoikeuksien pysyvän paikan unionin oikeudessa. Nykyään Euroopan unionista tehty sopimus tunnustaa kolme eri lähdettä unionin perusoikeuksille: perusoikeuskirja, Euroopan ihmisoikeussopimus (EIS) sekä unionin yleiset oikeusperiaatteet siten, kuin ne on tunnustettu jäsenvaltioiden yhteisissä valtiosääntöperinteissä. Perusoikeuksien asema unionin oikeudessa on nykyään siten laajalti tunnustettu sekä niiden tarjoaman suojan tulisi olla useiden lähteiden johdosta varsin kattava. Euroopan unionin kilpailusääntöjen täytäntöönpanoa koskeva neuvoston asetus 1/2003 tuli voimaan vuonna 2004 ennen unionin perusoikeusjärjestelmän uudistusta. Asetuksen perusteella Euroopan komissiolla on laaja harkintavalta koskien unionin kilpailusääntöjen rikkomisten havaitsemista, tutkimista sekä rankaisemista. Kilpailunrajoituksia tutkiessaan komissiolla on valtuudet suorittaa yllätystarkastuksia yritysten liiketiloissa ja muissa tiloissa, mikäli se epäilee tarkastuksen edesauttavan kilpailunrajoituksen selvittämistä. Yllätystarkastukset voidaan toimittaa suoraan tarkastuksen kohdetta sitovan komission päätöksen perusteella. Tarkastusten yhteydessä komissiolla on muun muassa valtuudet päästä yritysten kaikkiin tiloihin, tarkastella ja kopioida mitä tahansa tarkastuksen kohteeseen liittyviä asiakirjoja sekä vaatia suullisia selvityksiä yrityksen edustajilta paikan päällä. On selvää, että tällaisella tarkastustoiminnalla voi olla vakavia vaikutuksia yritysten unionin oikeuden perusteella nauttimaan perusoikeuksien suojaan. Tarkastustoiminnan yhteydessä etenkin yksityisyyden ja kotirauhan suoja sekä oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin nousevat esille. Perusoikeuksien suojaamisen vaatimuksesta ja komission velvollisuudesta toteuttaa unionin kilpailusääntöjä tehokkaasti etenkin yllätystarkastusten muodossa seuraa, että nämä kaksi vaatimusta ovat usein ristiriidassa keskenään. Komission täytäntöönpanotoimien tulisi olla tarpeellisia ja suhteellisia niillä tavoiteltuihin päämääriin nähden. Lisäksi komission tulisi noudattaa ja kunnioittaa unionin oikeudessa taattuja perusoikeuksia kilpailusääntöjen täytäntöönpanoon liittyvässä toiminnassa. Lopullisesti on Euroopan unionin tuomioistuimen tehtävä valvoa, että komissio noudattaa näitä vaatimuksia toiminnassaan. Unionin tuomioistuin onkin muotoillut oikeuskäytännössään eri oikeusturvatakeita, jotka liittyvät yritysten perusoikeuksiin komission yllätystarkastusten yhteydessä. Tutkielma käsittelee yllä kuvattujen perusoikeusvaatimuksien sekä komission suorittamien yllätystarkastusten välistä suhdetta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää unionin oikeudessa nykyään vaikuttavien perusoikeuslähteiden vaikutusta sekä niiden asettamia vaatimuksia suhteessa komission suorittamiin yllätystarkastuksiin. Tutkimuskysymykseni on seuraava: täyttääkö komission ja unionin tuomioistuinten nykyinen käytäntö yllätystarkastuksiin liitettyjen oikeusturvatakeiden suhteen sille eri perusoikeuslähteistä, etenkin EIS:stä, peräisin olevat tavoitteet ja edellytykset? Etenkin EIS:n ja siihen liittyvän Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön merkitystä pyritään korostamaan sekä osoittamaan, että Euroopan unionin tuomioistuin ei huomioi tätä oikeuskäytäntöä siinä laajuudessa kuin sen tulisi huomioida. Niin komissio kuin unionin tuomioistuin tulkitsee perusoikeuksia unionin oikeusjärjestelmän kontekstissa siten, että painoarvoa annetaan liikaa kilpailusääntöjen täysimääräiselle toteutumiselle yrityksen oikeusturvan kustannuksella. Tutkielmassa tarkastellaan ensin yllätystarkastuksiin liittyvien perusoikeuksien vaikutusta ja merkitystä. Tämän jälkeen kartoitetaan unionin tuomioistuinten oikeuskäytännössä mainitut yllätystarkastuksiin liittyviä oikeusturvatakeita sekä tarkastellaan niiden riittävyyttä unionin perusoikeusjärjestelmän niille aiheuttamien vaatimusten suhteen. Tutkielmassa esitän, että unionin oikeudessa yllätystarkastuksiin liittyvät yrityksen suojana toimivat perusoikeuksiin perustuvat oikeusturvatakeet eivät kaikissa aspekteissaan tosiasiallisesti ole tehokkaita. Huomiota kiinnitetään etenkin siihen, miten oikeusturvatakeiden tehokkuus ja tosiasiallinen toimivuus on tulkittu EIT:n oikeuskäytännössä.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, mitkä ovat laadun vertailuperusteiden käyttöä koskevat säännöt ja mitä seurauksia näiden sääntöjen laiminlyönnillä on hankintamenettelyn kokonaisuuden kannalta hankintayksikön näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on kuvata laadun vertailuperusteiden asettamista koskevien sääntöjen keskinäisiä suhteita sekä tuoda esille tyypillisimpiä ongelmatilanteita, joita laadun vertailuperusteiden käyttöön liittyy. Tutkielmaa kirjoitettaessa kansallista hankintalainsäädäntöä ollaan uudistamassa. Uudistuksen tarkoituksena on implementoida EU:n uudet hankintadirektiivit osaksi kansallista lainsäädäntöä. Hankintadirektiivien uudistamisen tavoitteena on ollut erityisesti sääntelyn selkeyttäminen ja sitä kautta hankintamenettelyn yksinkertaistaminen ja joustavoittaminen. Kansallisella tasolla samat tavoitteet vaikuttavat lainsäädäntöuudistuksen taustalla, mutta näiden lisäksi yhtenä keskeisimmistä uudistuksen päämääristä voidaan katsoa olevan hankintojen laadun kohentaminen ja laatuseikkojen kokonaisvaltaisemman huomioimisen edistäminen. Vaikka tutkielmassa tarkastelu pohjautuu voimassa olevaan lakiin julkisista hankinnoista (348/2007), on kuitenkin uudet direktiivit ja ehdotetut kansalliseen lainsäädäntöön tehtävät muutokset otettu huomioon tutkimusongelman käsittelyssä. Vakiintuneen tarkastelutavan mukaan hankintayksiköllä on laaja harkintavalta niin hankinnan kohteen kuvaamisessa, laadun vähimmäisvaatimusten määrittelyssä kuin vertailuperusteiden asettamisessa. Hankintalaki ei siten sääntele sitä, mitä hankintayksikkö voi ostaa tai millä nimenomaisilla vertailuperusteilla se voi tarjouksia vertailla. Laadun vertailuperusteiden käyttämiseen liittyy kuitenkin huomattava määrä ennen muuta oikeuskäytännössä täsmentyneitä sääntöjä, joita hankintayksikkö ei voi sivuuttaa hankintamenettelyn aikana. Valitessaan laadun vertailuperusteita hankintayksikön tulee varmistua, että vertailuperuste on tasapuolisen kohtelun vaatimuksen mukainen ja ettei kyseinen peruste syrji ketään potentiaalisista tai todellisista tarjoajista. Tämä edellyttää eritoten sitä, että vertailuperuste on riittävän tarkkarajaisesti ja selkeästi määri-telty ja se toteuttaa vaatimusta puolueettomuudesta siten, että vertailuperusteen perusteella tarkasteltavana olevat seikat ovat objektiivisesti arvioitavissa. Näillä edellytyksillä turvataan myös se, ettei hankintayksikölle muodostu rajoittamatonta valinnanvapautta tarjouksen valinnassa. Hankintalain ja oikeuskäytännössä täsmennetyn mukaan laadun vertailuperusteen tulee liittyä hankinnan kohteeseen. Tutkielmassa jäsennetyllä tavalla vertailuperuste voi palveluhankintojen kohdalla liittyä hankinnan kohteeseen joko välittömästi, välillisesti tai se voi koskea tarjoajayritystä tai sen palveluksessa olevan henkilöstön ominaisuuksia. Vertailtavien ominaisuuksien tulee kuitenkin jokaisessa tapauksessa olla relevantteja hankinnan kohde huomioon ottaen ja niillä tulee olla tosiasiallista merkitystä hankittavan palvelun laadulle sekä sitä kautta tarjouksen kokonaistaloudelliselle edullisuudelle. Vertailuperusteen hankintayksikköön suoraan kohdistuva taloudellinen merkitys ei ole voimassa olevan oikeuden mukaan laadun vertailuperusteen ehdoton käyttöedellytys, vaan taloudellisuuden vaatimus voi toteutua myös hankintayksikölle koituvana välillisenä taloudellisena hyötynä. Yhtäältä on mahdollista, että vertailuperusteella ei ole selkeää tai puhdasta taloudellista merkitystä, mikäli asia on perusteltavissa hankinnan luonteeseen liittyvillä seikoilla. Laadun vertailuperusteiden käyttöä koskevat vaikutukset tiivistyvät tasapuolisen ja syrjimättömän kohtelun periaatteen sisältöön ja sen toteutumisen arviointiin. Lähtökohtana on, että vertailuperusteen käyttöön ei ole mahdollista puuttua kuin tilanteissa, joissa kyseisen perusteen soveltaminen voi johtaa tarjoajien ja ehdokkaiden tasapuolisen ja syrjimättömän kohtelun vaarantumiseen.

Liikesalaisuuksien korostunut rooli modernissa verkostoituneessa tietoyhteiskunnassa on asettanut niiden oikeudellisen suojan muutospaineen alle ja edellyttänyt toimia sekä kansallisella että Euroopan unionin tasolla. Yksi keskeisistä tekijöistä lainsäädännön muutostarpeeseen on epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen. Merkittävä muutos tapahtui vuonna 2016, jolloin voimaan astuneen liikesalaisuusdirektiivin myötä etenkin siviilioikeudellinen liikesalaisuus-sääntely uudistui kauttaaltaan sekä kansallisella että unionin tasolla. Epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen haastaa kuitenkin yhä liikesalaisuussääntelyä, sillä epätyypillisiin työsuhteisiin liittyy muun muassa liikesalaisuuksia koskevan salassapitovelvoitteen arvioinnin kannalta erityispiirteitä. Epätyypillisissä työsuhteissa salassapitovelvoitteen sisältöä ja laajuutta arvioitaessa on sitä lähestyttävä eri näkökohdista kuin tyypillisissä työsuhteissa. Tässä tutkielmassa arvioin liikesalaisuuksia koskevaa salassapitovelvoitetta epätyypillisissä työsuhteissa. Tämän tutkielman on tarkoitus vastata lainopillisin tutkimusmenetelmin seuraaviin käsitemääritelmällisiin tutkimuskysymyksiin: Mikä on liikesalaisuus ja millaisia rajanveto-ongelmia liikesalaisuuden määritelmään kuuluu, ja: Mitä ovat epätyypilliset työsuhteet ja mitkä erityispiirteet yhdistävät näitä erityisesti liikesalaisuuksia koskevan salassapitovelvoitteen näkökulmasta? Kahden ensimmäisen käsitemääritelmällisen tutkimuskysymyksen lisäksi pyrin vastaamaan nykyisen liikesalaisuuslainsäädännön analyysillä kysymykseen: Mitkä ovat varsinaisen epätyypillisen työsuhteen ja työsuhteenomaisen palvelussuhteen väliset erot liikesalaisuuksia koskevan lakisääteisen salassapitovelvoitteen näkökulmasta? Tutkimukseni kohteena on sekä kansallinen että ylikansallinen liikesalaisuuksia koskeva lainsäädäntö. Tässä tutkielmassa osoitan aiempaan tutkimukseen pohjautuen, että liikesalaisuudelle on asetettu lainsäädännössä ja oikeuskirjallisuudessa kolme vaatimusta, joita ovat: salaisuusvaatimus, salassapitointressi ja tosiasiallisen salassapidon vaatimus. Merkillistä on rajanveto työntekijän ammattitaitoon. Rajanveto-ongelma ammattitaidon ja liikesalaisuuden välillä on merkittävä liikesalaisuussääntelyssä ilmenevä epäkohta, sillä tällä hetkellä ei lainsäädännössä eikä oikeuskäytännössä kyetä liikesalaisuuksia erottamaan selvästi työntekijän ammatillisen ja elinkeinovapauden piiriin kuuluvasta ammattitaidosta. Tämä heikentää nähdäkseni sekä liikesalaisuuksien tehokasta suojaamista että työntekijän ammatillisen ja elinkeinovapauden toteutumista. Erityisesti tämä on ongelmallista epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien kannalta. Epätyypillisten työsuhteiden osalta esitän, aiempaa tutkimusta pidemmälle vieden, että epätyypilliset työsuhteet voidaan jaotella kahteen alaluokkaan: varsinaisiin epätyypillisiin työsuhteisiin (osa-aika- ja määräaikatyö) ja työsuhteenomaisiin palvelussuhteisiin (työvoiman vuokraus). Liikesalaisuuksia koskevan salassapitovelvoitteen osalta osoitan, että epätyypillisissä työsuhteissa kansallisen liikesalaisuuslain, työsopimuslain ja rikoslain mukaisen salassapitovelvoitteen arvioinnissa tulee huomioida epätyypillisessä työsuhteessa työskentelevän työntekijän työsuhteen erityispiirteet, joita ovat korostunut ammatillisen ja elinkeinovapauden merkitys ja työsopimuslain mukaisen lojaliteettivelvoitteen kaventuminen verrattuna tyypillisiin työsuhteisiin. Käytännössä nämä seikat saattavat kaventaa liikesalaisuuksia koskevaa salassapitovelvoitetta epätyypillisissä työsuhteissa verrattuna tyypillisiin työsuhteisiin.

Globalisaation vaikutukset verotukseen ovat olleet kaksijakoisia: yhtäältä kansainvälinen kauppa ja rajat ylittävä sijoitustoiminta edistävät talouskasvua ja nostavat elintasoa lisäämällä jäsenvaltioiden verotuloja ja toisaalta globalisaatio on avannut ovia haitalliselle verokilpailulle. Globalisaation myötä myös aggressiivisesta verosuunnittelusta on tullut jäsenvaltioiden ongelma. Kansallisten verojärjestelmien eroavaisuudet luovat mahdollisuuksia veron välttämiseksi ja voittojen siirtäminen alhaisemman verotuksen maihin on ollut mahdollista myös EU:ssa. Yritysten onkin ollut mahdollista hyötyä kansallisten verojärjestelmien eroavaisuuksista siirtämällä keinotekoisesti voittoja alhaisemman verotuksen maihin, pienentäen näin maksamansa veron kokonaismäärää. Tämä on aiheuttanut huolta jäsenvaltioiden kansallisten veropohjien rapautumisesta verotulojen menettämisen johdosta. Euroopan parlamentin tekemän tutkimuksen mukaan aggressiivisen verosuunnittelun johdosta menetetyn verotulon määrän arvioidaan olevan 50-70 miljardia euroa EU:n laajuisesti. Ongelmat ovat hiljalleen herätelleet myös EU:ssa veronkierron vastaisten toimenpiteiden yhtenäistämiseksi ensiksi erilaisin soft law -keinoin ja sittemmin myös lainsäädäntötoimenpitein. Maastapoistumisverotuksen tarkoituksena on turvata valtioiden veropohjaa maksamalla vero siellä, missä arvo ja voitto ovat syntyneet. Maastapoistumisverotus liittyy erityisesti sijoittautumivapauteen, mutta sitä voidaan arvioida myös pääomien vapaa liikkuvuuden kannalta. Vapaan liikkuvuuden käyttäminen voi kuitenkin olla ristiriidassa jäsenvaltion verotusvallan turvaamisen tavoitteen kanssa, johon jäsenvaltiot ovat pyrkineet vastaamaan maasta-poistumisverotuksen avulla. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkä sisältöiseksi maastapoistumisverotus on kehittynyt EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Toisin sanoen tutkielmassa on 1) tarkoitus selvittää, mitkä ovat ne maastapoistumisverotusta koskevat edellytykset, jotka EU-tuomioistuimen on ratkaisukäytännössään linjannut. EU-tuomioistuimen maasta-poistumisverotusta koskeva oikeuskäytäntö voidaan jakaa juridisia ja luonnollisia hen-kilöitä koskeviin ratkaisuihin, joissa luonnollisia ja juridisia henkilöitä koskevien vaa-timusten voidaan katsoa eroavan toisistaan. Tutkielmassa on tarkoitus selvittää myös, 2) voidaanko tällä jaolla katsoa olevan vielä merkitystä. Tarkoituksena on myös 3) vertailla, miten veronkiertodirektiivi, jonka tulisi heijastaa EU-tuomioistuimen maasta-poistumisverotusta koskevaa oikeuskäytäntöä, kykenee vastaamaan maastapoistumis-verotusta koskeviin ongelmiin. Näissä tarkoituksissa tutkielmassa tarkastellaan EU-tuomioistuimen relevanttia ratkaisukäytäntöä sekä veronkiertodirektiivin säännöksiä suhteessa kyseiseen oikeuskäytäntöön.

Euroopan unionissa on jo pitkään nähty tärkeäksi säännellä valtiontukia, jotta sisämarkkinoilla toimiville yrityksille voitaisiin taata yhdenvertaiset toimintaedellytykset. Samalla Euroopan unionin valtiontukisääntelyllä pyritään ennen kaikkea estämään jäsenvaltioiden taloudellisten resurssien epätehokas käyttö ja kilpailun vääristyminen sisämarkkinoilla. Valtiontukia koskeva sääntely voidaankin nähdä yhtenä sisämarkkinapolitiikan kulmakivenä. Valtiontukien valvontaa kiteyttävä SEUT 107 artiklan 1 kohdan mukainen valtiontukikielto on sellaisenaan laaja ja kattaa jäsenvaltioiden missä tahansa muodossa myöntämät valtiontuet. Aina ei kuitenkaan ole täysin selvää, milloin on kyseessä sisämarkkinoille soveltumaton tukitoimenpide, ja milloin julkinen valta toimii markkinoilla puolestaan SEUT 345 artiklan oikeuttamalla tavalla. Julkisella vallalla on nimittäin kiistämättä oikeus toimia markkinoilla siinä missä yksityisilläkin tahoilla. SEUT 345 artiklan turvin jäsenvaltiot voivat muun muassa myöntää yrityksille lainoja, antaa takauksia, toimia velkojina, yksityistää omaisuuttaan tai esimerkiksi sijoittaa varojaan. Tämä julkisen vallan markkinoilla toimiminen edellyttää aina kuitenkin sitä, ettei SEUT 107 artiklan 1 kohdan valtiontukikieltoa rikota. Euroopan unionin komissio ja Euroopan unionin tuomioistuin ovat kehittäneet valtiontuen olemassaolon arvioinnin helpottamiseksi niin sanotun markkinataloustoimijaperiaatteen, jonka mukaisesti julkisen vallan on markkinoilla toimiessaan käyttäydyttävä siten kuin vastaavassa tilanteessa oleva yksityinen taho olisi toiminut. Jos periaatetta ei noudateta, on kyseessä todennäköisesti jollekin markkinatoimijalle annettu etu, ja mahdollisesti myös sisämarkkinoille soveltumaton valtiontuki. Toisin sanoen, markkinataloustoimijaperiaatteesta on tullut apuväline määritettäessä sitä, sisältyykö julkisen vallan toimenpiteeseen valtiontukea. Lisäksi periaatteella voidaan niin ikään todentaa mahdollisen valtiontuen suuruus. Tutkielmassa kuvataan sitä, mihin kaikkeen julkisen vallan toimintaan markkinataloustoimijaperiaate on sovellettavissa, ja miten sitä käytännössä sovelletaan arvioitaessa mahdollista valtiontukea. Samalla pyritään antamaan kuva periaatteen nykyisestä merkityksestä valtiontukien arvioinnissa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan yleisellä tasolla periaatteen historiaa, kehittymistä ja eräitä periaatteeseen liittyviä ongelmia. Nykyisin vakiintuneen käytännön mukaisesti periaatetta käytetään tavallisesti esimerkiksi julkisen vallan sijoitusten, sen antamien luottojen, takausten ja valtion omaisuuden yksityistämisen markkinaehtoisuuden arviointiin. Lisäksi muun muassa julkisten toimijoiden suorittaman velkojen perinnän sekä niiden myymien ja ostamien tavaroiden ja palveluiden markkinaehtoisuuden arviointi on periaatteen tavanomaista käyttöalaa. Periaatteella voidaan niin ikään arvioida myös muunkinlaisen taloudellisen toiminnan markkinaehtoisuutta hyvin laajasti ajateltuna. Markkinataloustoimijaperiaatteen käyttö on kuitenkin sittemmin laajentunut tästä perinteisestä julkisen vallan harjoittamasta taloudellisesta toiminnasta. Viime aikoina on saatu enenevässä määrin viitteitä siitä, että periaatteella voidaan potentiaalisesti arvioida jopa osittain myös julkisen vallan käyttöön liittyviä toimenpiteitä, jos niillä on tarpeeksi vahva taloudellinen liityntä. Tässä suhteessa periaatteen soveltamisala kattaa tietyissä tilanteissa nykyään myös esimerkiksi verotuksen kautta annetut tuet. Markkinataloustoimijaperiaatteen liian laaja soveltamisala saattaa kuitenkin aiheuttaa myös käytännön ongelmia. Nämä ongelmat liittyvät pääosin julkisten ja yksityisten toimijoiden luontaisiin eroihin sekä kilpailuneutraliteetin ja oikeusvarmuuden mahdolliseen vaarantumiseen.