Browsing by discipline "Obligation law"

Tutkielman aihe on ennakoitavuusedellytys CISG:n mukaisen vahingonkorvausvastuun rajoittajana. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, missä määrin ennakoitavuusedellytys asettaa rajoituksia CISG:n mukaiselle korvausvastuulle, ja miten tämä ilmenee käytännön soveltamistilanteissa. Tarkastelu kohdistuu siis YK:n piirissä laadittuun yleissopimukseen kansainvälisestä tavaran kaupasta eli CISG:hen. Erityisesti tutkimuksen kohteena on sen 74 artikla. CISG 74 artiklassa säädetään korvausvastuun kattavuudesta. Lähtökohtana tässä on niin sanottu täyden korvauksen periaate. Periaate perustuu siihen, että vahinko on määritelty avoimesti ja lähtökohtaisesti tyypiltään sekä laajuudeltaan kaikenlainen sopimusrikkomuksesta seurannut taloudellinen haitta on vahinkoa. Täyden korvauksen periaate johtaisi kuitenkin yksinään liian laajoihin korvausvastuisiin. CISG:n vahingonkorvausjärjestelmän ankara vastuuperuste ja sopimuspuolten välinen tarkoituksenmukainen riskinjako puoltavat sitä, että korvausvastuun laajuutta on jollain tavoin rajoitettava. Yleissopimuksessa on säädetty ennakoitavuusedellytyksestä, joka toteuttaa tätä rajoittamistarkoitusta. Se asettaa rajat täyden korvauksen periaatteelle. Ennakoitavuusedellytyksen mukaan korvattavaa on vain vahinko, jonka sopimusta rikkonut osapuoli on ennakoinut tai joka hänen olisi pitänyt ennakoida niiden tietojen valossa, mitkä hänellä on ollut sopimuksen solmimisen hetkellä. Oikeuskirjallisuuden ja -käytännön perusteella voidaan esittää joitain yleisiä sääntöjä sen suhteen, mitä ennakoitavuusedellytys tarkalleen ottaen koskee ja miten sitä tulee arvioida. Ennakoitavuuden kohteena on yksittäisen vahingon tyyppi, yksittäisen vahingon laajuus sekä kaikkien aiheutuneiden vahinkojen kokonaislaajuus. Tyypiltään täysin ennakoimattomat vahingot jäävät kokonaan korvausvastuun ulkopuolelle. Tyypiltään sinänsä ennakoitavissa ollut vahinko voi jäädä osittain korvausvastuun ulkopuolelle, jos se on ollut laajuudeltaan epätavallisen suuri. Samoin kokonaislaajuudeltaan epätavallisen suuri vahinko ei tule kokonaisuudessaan korvattavaksi. Toisaalta, tyypiltään ja laajuudeltaankin epätavalliset vahingot voivat täyttää ennakoitavuusedellytyksen, jos sopimusta rikkoneella on ollut tosiasiallinen tieto tällaisen epätavallisen vahingon riskistä. Tällöin nekin tulevat korvausvastuun piiriin. Ennakoitavuusedellytystä arvioitaessa tulee kiinnittää huomiota syy—seuraus -suhteiden ennakoitavuuden lisäksi siihen, kuinka korvausvastuuta tulee sopimuksen riskinjaon näkökulmasta arvioida. Edellytys kuitenkin perustuu siihen, että sopimuspuolilla on siihen sitoutuessaan mahdollisuus ottaa huomioon sopimukseen liittyvät riskit ja siten arvioida sopimuksen kannattavuutta. Tästä syystä riskinjako on otettava huomioon myös ennakoitavuusedellytystä tulkittaessa. Ongelmia korvausvastuuta koskevassa oikeuskäytännössä on aiheutunut siitä, että kansalliset tuomioistuimet turvautuvat kansallisiin säännöksiin tapauksissa, joissa tulkintaratkaisut pitäisi johtaa CISG:stä. Tämä aiheuttaa epävarmuutta siitä, onko yleissopimuksen perusteella tehtävät ratkaisut ennustettavissa.

Syftet med avhandlingen är att närmare granska innebörden och utsträckningen av den försäkringsplikt som åläggs entreprenören enligt de allmänna avtalsvillkoren för byggnadsentreprenader (YSE-villkoren). Inledningsvis redogörs för hur ansvaret och risken fördelas mellan beställare och entreprenör i ett entreprenadavta, där parterna avtalat om att tillämpa de allmänna villkoren på branschen. Vidare utreds innebörden av den försäkringsplikt som åläggs entreprenören i YSE 38 §. Avhandlingen ämnar att kort presentera de olika försäringstyper som YSE-villkoren stadgar om och analyserar kort behovet av en specifk byggnadsarbetsföräskring som YSE 38 § ålägger entrepenören att teckna för byggnadsobjektet. Avhandlingen ämnar utreda frågan om hur de allmänna ansvarseglerna som framställs i YSE-villkoren påverkas av den avtalade försäkringsplikten. Analysen visar att byggnadsarbetsförsäkringen ger ett försäkringsskydd för både entreprenörens och beställarens risker enligt entrepenadavtalet. Försäkringen kan enligt analysen tas i anspråk av bägge part i avtalsförhållandet och kräver inte att ansvarsfrågan utreds innan försäkringsersättning kan utbetalas. Det faktum att försäkringen kan tas i anspråk utan att utreda ansvarsfrågan i vidare utsträckning, bidrar till att entreprenaden framskrider smidigt och underlättar för parterna att hålla bland annat tidskrav. Den avtalade försäkringsplikten kan alltså anses utgöra en avtalad fördelning av risk mellan parterna och anses således enligt analysen i denna avhandling stå över de allmänna reglerna om ansvarsfördelning, som YSE-villkoren stadgar om. Även i en situation där entreprenören av någon orsak försummat att teckna avtalsenlig försäkring, och således begått ett avtalsbrott, kan tolkningen anses vara att den avtalade försäkringsplikten står över de allmänna ansvarsreglerna. Denna tolkning innebär att i en situation då verklig fysisk skada inträffar på entreprenaden så ansvarar entreprenören för skadan som om en avtalsenlig byggnadsarbetsplatsförsäkring funnits. Detta betyder i praktiken att entreprenören som genom försummelse begått ett avtalsbrott står som så kallad självförsäkrare och ansvarar personligen för skadan i den utsträckning som det avtalade försäkringsskyddet skulle ha täckt skadan. Det kunde eventuellt argumenteras för att vissa omständigheter på beställarens sida, som t.ex. beställarens passivitet och lojalitetsplikten, kunde påverka det relativt strikta ansvar som åläggs entreprenören. En analys av försäkringsplikten och de eventuella invändingarna ger dock inga direkta svar och analysen visar att den kan vara svårt att med dessa invändningar i verkligheten begränsa entreprenörens ansvar.

Tutkielmassa tarkastellaan prekontraktuaalisia instrumentteja, pääasiassa esi- ja aiesopimuksia. Tavoitteena on selvittää näiden instrumenttien asemaa sopimusoikeuden järjestelmässä sekä niiden sisältöä, käyttötarkoitusta ja oikeusvaikutuksia. Aiesopimusten käsittelylle on tietoisesti annettu suurin painoarvo tutkielmassa, ja aiesopimusten sitovuuden ja oikeusvaikutusten käsittely on keskeisessä roolissa niihin liittyvien epäselvyyksien vuoksi. Esisopimusten osalta käsittelyssä keskitytään erityisesti sitovan esisopimuksen vähimmäisedellytysten sekä esisopimuksen sivullissitovuuden käsittelyyn. Työssä tutkitaan myös esi- ja aiesopimusten erottelua sekä niiden suhdetta toisiinsa ja joihinkin muihin samankaltaisiin instrumentteihin. Tutkielmassa pyritään lisäksi selvittämään sitä, onko prekontraktuaalisten instrumenttien suhteen vallitsevaa oikeustilaa pidettävä toivottavana ja onko olemassa keinoja tilanteen parantamiseksi. Tutkielma on pääasiassa oikeusdogmaattinen de lege lata -tyyppinen tutkimus. Tutkielmassa pyritään ensisijaisesti määrittämään ja analysoimaan vallitsevaa oikeustilaa, mutta tietyissä kohdin on erityisesti aiesopimuksia koskevan lainsäädännön puuttumiseen liittyen esitetty myös de lege ferenda -tyyppisiä pohdintoja. Tutkielmassa käsitellään jossain määrin myös muita yleisesti sopimusten neuvotteluvaiheeseen ja sopimusten syntyyn liittyviä kysymyksiä, kuten lojaliteettivelvollisuutta, sopimusvapautta ja sopimusneuvotteluihin liittyvää vahingonkorvausvastuuta. Näiden seikkojen käsittely tukee prekontraktuaalisia instrumentteja koskevaa käsittelyä, ja niiden olemassaolon tiedostaminen on tärkeää, sillä ne vaikuttavat taustalla käsiteltäessä esimerkiksi aiesopimuksen oikeusvaikutuksia ja sitovuutta. Sopimuksen syntymisen ja sopimusneuvottelujen yleisempi ymmärtäminen auttaa hahmottamaan asiayhteyttä ja laajempaa kokonaisuutta, joihin prekontraktuaaliset instrumentit liittyvät. Yksi syy siihen, että prekontraktuaaliset instrumentit on valittu tutkielman aiheeksi, on se, että niiden asemaan ja oikeusvaikutuksiin liittyy tietyssä määrin epäselvyyttä. Suomessa ei ole lainsäädäntöä koskien aiesopimuksia tai muita sitovuudeltaan lähtökohtaisesti esisopimusta heikompia prekontraktuaalisia instrumentteja, minkä takia tuomioistuimille voi olla houkuttelevaa pyrkiä soveltamaan esisopimuksia tai varsinaisia sopimuksia koskevia sääntöjä ja periaatteita myös sitomattomana pidettyihin instrumentteihin. Tämä ei välttämättä ole toivottavaa ottaen huomioon aiesopimuksilla yleensä tavoitellut oikeusvaikutukset sekä aiesopimukselle kansainvälisessä käytännössä muotoutuneen merkityksen. Esi- ja aiesopimusten vertailun yhteydessä tutkielmassa havaitaan, että tuomioistuinten käytännössä esi- ja aiesopimusten välinen ero ei näyttäydy mitenkään selkeänä. Oikeuskirjallisuudessa ja ainakin suurimmaksi osaksi myös liike-elämän toimijoiden keskuudessa esisopimusta pidetään sitovana ja aiesopimusta puolestaan sitomattomana instrumenttina. Tutkielmassa käy kuitenkin ilmi, että melko usein aiesopimuskin saa aikaan joitain sitovia oikeusvaikutuksia ja että tuomioistuimet tulkitsevat aiesopimuksia jossain määrin epäjohdonmukaisesti. Se, että aiesopimuksessa tai muussa neuvotteluvaiheen instrumentissa on sovittu kattavasti ja täsmällisesti lopullisen sopimuksen olennaisista seikoista, vaikuttaa tuomioistuimen arvioinnissa kaikista eniten sitovan esisopimuksen suuntaan. Osapuolten prekontraktuaaliselle instrumentille antama nimi ei näytä tuomioistuimessa vaikuttavan kovinkaan suuresti asiakirjan oikeudellisen luonteen ja oikeusvaikutusten arvioinnissa, vaan asiakirjan sisältö sekä osapuolten tarkoitus ja toimet ovat merkittävämpiä tekijöitä. Tutkielmassa päädytään esittämään, että voisi olla oikeustilaa selkiyttävää sekä ennakoitavuutta parantavaa säätää aiesopimuksia koskevaa lainsäädäntöä, jonka avulla sitomattomat aiesopimukset erotettaisiin selvemmin sitovista esisopimuksista. Toisaalta tutkielmassa myös tunnistetaan ongelmat, joita tällaisen lainsäädännön luomiseen liittyy. Aiesopimusten heterogeenisuudesta sekä niiden käyttötarkoitusten ja -tilanteiden moninaisuudesta johtuen yleisesti aiesopimuksia sääntelevän lainsäädännön soveltaminen käytännön tilanteisiin voisi osoittautua haastavaksi.

Euroopan unionin yleinen tietosuoja-asetus (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2016/679, annettu 27 päivänä huhtikuuta 2016, luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta) muuttaa monia henkilötietojen käsittelyyn liittyviä kysymyksiä jäsenvaltiossa ja muualla maailmassa, sillä asetuksen vaikutus ulottuu myös EU-alueella toimiviin ulkomaisiin yrityksiin. Eräs näistä muutoksista on rekisterinpitäjän ja käsittelijän suhteen aiempaa huomattavasti tarkempi sääntely. Tietosuoja-asetus asettaa vaatimuksen erityisen kirjallisen henkilötietojen käsittelysopimuksen laatimiselle tilanteissa, joissa rekisterinpitäjä ulkoistaa henkilötietojen käsittelyä käsittelijälle. Tutkielman aiheena on EU:n tietosuoja-asetuksen asettamat vaatimukset sopimiselle käsittelijän suorittamasta alihankinnasta. Asetus muun muassa kieltää käsittelijää käyttämästä alihankkijaa ilman rekisterinpitäjän kirjallista ennakkolupaa. Vaatimus ovat osa henkilötietojen käsittelysopimusta, joka on asetuksen soveltamisen alettua pakollinen rekisterinpitäjän ja käsittelijän välillä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä tavalla henkilötietojen käsittelyn ulkoistamisympäristö muuttuu tietosuoja-asetuksen soveltamisen alkaessa. Tutkielmassa tarkastellaan tietosuoja-asetuksen lisäksi tietosuojalainsäädännön aiempaa, vielä kirjoitushetkellä voimassa ollutta tilannetta, jossa henkilötietojen käsittelyn ulkoistamiselle asetettiin lainsäädännöllä hyvin niukasti vaatimuksia. Lisäksi käsitellään myös erilaisten ulkoistusjärjestelyjen yleistä oikeudellista olemusta, sekä pohditaan ulkoistusjärjestelyjen vakiintuneen käytännön ja EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen asettamien vaatimusten välistä suhdetta. Tutkielmassa käydään läpi myös muuttuvan tietosuojalainsäädännön yleistä viitekehystä ja teknologian nopean muutoksen EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen käyttökelpoisuudelle muodostamia haasteita. Eräs esiin nostettu asia on henkilötiedon käsite, jonka muovautuminen tulevaisuudessa aiheuttaa epävarmuustekijöitä. Kysymys henkilötiedon luonteesta on tutkimuksen pääkysymyksen kannalta olennainen, sillä sopimus henkilötietojen käsittelystä tarvitaan nimenomaisesti vain tilanteessa, jossa käsitellään henkilötietoja. Henkilötiedon käsitteen laajuuden ja avoimuuden takia voi olla epäselvää, milloin tiedonkäsittelyä ulkoistettaessa on kysymys henkilötietojen käsittelystä. Kokonaisuutena tietosuoja-asetus tuo runsaasti uusia velvoitteita niin rekisterinpitäjälle kuin käsittelijällekin. Asetuksen vaatimus kirjallisista henkilötietojen käsittelysopimuksista lisää hallinnollista kuormaa. Myös asetuksen yksityiskohtainen, mutta kuitenkin monilla tavoin tulkinnanvarainen henkilötietojen käsittelysopimuksille asettama vaatimuslista herättää kysymyksiä siitä, millainen lopulta on asetuksen mukainen käsittelysopimus. Tutkielmassa paneudutaan syvällisimmin käsittelijän suorittaman alihankinnan kysymykseen, jota avattaessa tarkastellaan useita ICT-alan ostajan ja myyjän näkemyksiä tietosuoja-asetuksen mukaisesta henkilötietojen käsittelysopimuksesta. Voidaan todeta, että EU:n yleinen tietosuoja-asetus sisältää jonkin verran liikkumavaraa käsittelijän suorittaman alihankinnan suhteen, mutta lopulta rekisterinpitäjällä on lähes ehdoton oikeus päättää henkilötietojen käsittelijöistä.

Företagsförvärv, särskilt sådana som berör teknologibolag inom den privata sektorn, är ofta behäftade med stora utmaningar, relaterade till immateriella rättigheter och därmed även i många fall open source licenser. Frågor angående hur open source licenser kan överlåtas från en licenstagare till en annan samt vilka krav som kan ställas på säljaren har även ökat i samband med att IT-bolag och startupföretag blivit allt aktivare på den internationella marknaden för företagsförvärv. I samband med företagsförvärv aktualiseras även traditionella juridiska frågor om fel i vara och huruvida dessa rättsregler kan tillämpas även i sådana fall där felet finns i säljarens sätt att använda sig av open source och skyldighet att uppfylla kraven som open source licensen ställer på användaren. Syftet med denna studie är att beskriva och analysera överlåtelsen av open source licenser från säljare till köpare i samband med företagsförvärv. Intentionen med avhandlingen är även att ur ett praktiskt perspektiv identifiera särskilda risker i samband med överlåtelse av open source licenser i företagsförvärv samt när fel i vara enligt köplagen kan anses föreligga. I avhandlingen tas även i beaktande situationer där parterna i köpebrevet inte har avtalat om när fel i vara ska anses föreligga och hur riskerna i sådana fall ska fördelas. För att kunna identifiera riskerna i samband med överlåtelse av open source licenser har jag i denna avhandling valt att separat behandla grunderna för open source licenser, företagsförvärv, överlåtelse av licensavtal samt fel i vara. Ambitionen är att analysera hur den finska lagstiftningen och grundläggande principer kring företagsförvärv går att tillämpa på open source licenser. Avhandlingen börjar med att presentera open source licenser som begrepp och juridiskt instrument på en grundläggande nivå. Även de för avhandlingen mest relvenata open source licenserna samt lagvalsfrågor och andra grundläggande avtalsrättsliga fenomen och dess tillämpning på open source licenser presenteras. Eftersom upphovsrätten onekligen har en mycket stark koppling till open source licenser och således även denna studie, behandlas förhållandet mellan dessa även kort. Efter att open source licenserna behandlats är syftet att beskriva kontexten för överlåtelsen av open source licenser i avhandlingen dvs. företagsförvärv. Företagsförvärvsprocessen beskrivs steg för steg börjande från förhandlingsfasen till signing och closing. Sedan presenteras köpebrevets utformning samt open source licensernas inverkan på säljarens garantier och innehållet i själva köpebrevet. Ett central ämne i avhandlingen är själva överlåtelsen av open source licenser. Syftet är att generellt behandla överlåtelse av open source licensavtal utgående ifrån allmänna avtalsrättsliga principer om överlåtelse av avtal. I avhandkingen presenteras även de särdrag som open source licenserna för med sig i en företagsförvärvsprocess i t.ex. due diligence processen samt vilka särskilda risker som säljaren och köparen måste ta i beaktande då köpeobjektet omfattar någon typ av öppen källkod. Avslutningsvis behandlas säljarens felansvar som kan uppstå till följd av fel i vara utgående från köplagens bestämmelser. Utöver de teoretiska feltyperna presenteras även konkreta exempel på fel i vara i samband med företagsförvärv där open source licenser överlåts till köparen.

Tutkielmassa tarkastellaan elokuvatuotannossa erityisesti tuottajan, käsikirjoittajan ja ohjaajan välisissä suhteissa esiintyvää ongelmaa siitä, miten oikeus elokuvateoksen valmiudesta päättämiseen määräytyy. Elokuva-alalla viimekätinen päätösvalta tunnetaan ja siitä usein sovitaan nimellä final cut -oikeus. Alalla ei kuitenkaan vallitse yksimielisyyttä siitä, mitä tällä oikeudella täsmällisesti tarkoitetaan ja kenelle se lähtökohtaisesti kuuluu. Kysymys on elokuva-alan omasta käsitteestä, jota oikeusjärjestyksemme ei tunne, eikä tätä ongelmakokonaisuutta ole sellaisenaan säännelty. Elokuvateoksen valmiuden määritteleminen aiheuttaa monesti erimielisyyttä tuottajan ja tekijöiden, keskeisesti ohjaajan ja käsikirjoittajan, välisissä suhteissa. Tuottajan tavoitteena on myydä elokuvaa, ja tuottaja myös vastaa elokuvan taloudellisesta puolesta ja sisällöstä suhteessa ulkopuolisiin. Elokuvan oikeudet myydään ja rahoitus kerätään pääsääntöisesti ennakkoon. Rahoittaja- ja ostajatahot saattavat asettaa elokuvan sisällölle vaatimuksia jo etukäteen, ja tuottajan on varmistettava, että elokuva valmistuu sovitunlaisena. Elokuvan tekijät puolestaan usein vetoavat päätösvaltansa tueksi tekijänoikeuksiin. Vallitsevien näkemyserojen voidaankin nähdä pohjautuvan copyright- ja droit d’auteur -tekijänoikeusjärjestelmien omaksumiin erilaisiin malleihin elokuvateoksen oikeudenhaltijuudesta. Tutkielman tavoitteena on selvittää final cut -kysymystä ja sen ratkaistavuutta sopimuksin. Tutkielmassa final cut -oikeudella tarkoitetaan oikeutta päättää elokuvan lopullisesta, julkaistavaksi tulevasta muodosta ja sisällöstä. Tutkimuskysymyksenä on kartoittaa sitä, onko kysymys final cut -oikeudesta sopimusoikeudellinen vai tekijänoikeudellinen kysymys, ja millaisia siihen liittyviä oikeuksia eri intressitahoille kuuluu. Toinen laajempi tavoite on tutkia oikeudesta sopimista, eli tuoda esiin ne tekijänoikeudelliset ja muut merkitykselliset seikat, joita tuotannon sopimuksissa tulee ottaa huomioon. Tavoitteena on hahmottaa sopimusvapauden laajuutta ja raamit sille, missä määrin käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja voivat sopia elokuvateoksen valmistumiseen liittyvästä päätösvallasta ja mitkä tekijät tai näkökohdat tähän vaikuttavat. Tutkimuskysymykseen pyritään vastaamaan selvittämällä elokuvateokseen liittyviä tekijänoikeuksia, kysymykseen tulevia sopimustyyppejä sekä sopimusoikeuden yleisiä oppeja. Tarkastelun keskiössä ovat tekijänoikeussuojan edellytykset, sisältö ja oikeuksien luovutettavuus sekä toisaalta sopimusten tulkintaa koskevat periaatteet. Tekijänoikeudella on sekä varallisuusoikeudellinen että persoonallisuusoikeudellinen puolensa. Suomen tekijänoikeuslaki edustaa mannermaista droit d’auteur -perinnettä, ja juridiset henkilöt voivat saada tekijänoikeuksia vain luovutusten kautta. Olennaisia tarkastelun kohteita ovat tekijänoikeuden suhteet oikeuteen saattaa teos ensi kerran julkisuuteen ja teoksen muuttamiseen, eli millainen oikeus tekijällä on muutosten vastustamiseen tekijänoikeuden nojalla ja mitä pidetään loukkaavana. Tekijänoikeuden erityisen luonteen vuoksi tekijänoikeuden luovutukseen ei kaikilta osin sovelleta samoja periaatteita kuin varallisuusoikeuksien luovutukseen yleensä. Moraaliset oikeudet eivät pääsääntöisesti ole luovutettavissa, ja muutoinkin luovutussopimuksia koskee lähtökohtaisesti suppean tulkinnan periaate. Tutkimusongelman käsittelyssä nousee esille myös työsopimustyypin ja työnantajan direktio-oikeuden merkitys. Tekijänoikeuden osalta työsuhteissa luotuja teoksia koskee niin sanottu normaalikäyttösääntö, ja toisaalta työnantajan direktio-oikeus tarkoittaa oikeudellisesti merkityksellistä valtaa antaa työntekoa ja sen järjestelyjä koskevia määräyksiä. Lopuksi tutkielmassa kiinnitetään huomiota päätösvaltakysymyksiä ympäröiviin sopimusteknisiin ja -taktisiin käytännön näkökohtiin sekä riskienhallintaan sopimuksen teossa. Tutkielman näkökulma on lähtökohtaisesti osapuolten suhteen neutraali, mutta sopimista tarkastellaan kuitenkin tuotannon häiriöttömän sujumisen tavoitteesta käsin. Tutkielmassa päädytään siihen, ettei moraalisten oikeuksien suoma tekijän oikeus kieltää teokseensa kajoaminen ja sen muuttaminen moraalisia oikeuksia loukkaavalla tavalla ole välttämättä yhtä kuin oikeus päättää teoksen lopullisesta muodosta. Päätösvallan jakautuminen jää pitkälti sopimuksenvaraiseksi. Tutkimuksen myötä on kuitenkin havaittu ongelmalliseksi, ettei yhteistekijöiden keskinäisiä suhteita ole oikeudessamme erityisesti säännelty, nimenomainen teoksen ensimmäistä julkistamista koskeva oikeus puuttuu, eikä elokuvan tekijöiden moraalisten oikeuksien käyttöä ole rajoitettu kuten monissa muissa maissa.

Under en avtalsförhandling bär vardera parten enligt huvudregel själv ansvar för de kostnader som hänför sig till förhandlingen samt risken för att något slutgiltigt avtal inte träffas. Detta innebär att vardera parten har rätt att inleda och avbryta en avtalsförhandling utan att det medför skadeståndsansvar. Parternas beteende under en avtalsförhandling kan dock få betydelse ur ett skadeståndsrättsligt perspektiv då en avtalsförhandling avbryts. Läran om culpa in contrahendo härstammar ursprungligen från Tyskland och avser oaktsamhet vid avtalsingående. Enligt läran om culpa in contrahendo kan ett vårdslöst eller klandervärt beteende under en avtalsförhandling utgöra en grund för skadeståndsrättsligt ansvar vid en avbruten avtalsförhandling. Eftersom läran om culpa in contrahendo inte regleras i finsk lagstiftning och enbart i begränsad utsträckning varit föremål för högsta domstolens avgörande, råder det oklarhet beträffande läran och dess tillämpning i Finland. Syftet med avhandlingen är att utreda gällande rätt beträffande förhandlingsansvar vid avbrutna avtalsförhandlingar. Forskningsmetoden är rättsdogmatisk och avhandlingen strävar efter att utreda förhandlingsansvarets ansvarsform, utreda under vilka förutsättningar ett förhandlingsansvar kan uppkomma samt undersöka hur rena ekonomiska skador kan ersätts vid avbrutna avtalsförhandlingar. För att besvara avhandlingens forskningsfrågor tillämpas skriven lag, förarbeten, prejudikat, doktrin, allmänna rättsprinciper samt främmande rätt. Beträffande förhandlingsansvarets systematisering står det klart att förhandlingsansvaret inte riktigt passar in i någondera av de traditionella ansvarsformerna. Utgående från praxis och doktrin torde förhandlingsansvaret utgöra en form av utomkontraktuellt ansvar som inrymmer drag av det kontraktuella ansvaret, men som inte baserar sig på bestämmelserna i skadeståndslagen. Således utgör förhandlingsansvaret en självständig gren av utomkontraktuellt ansvar. Vad gäller ansvarsgrunderna, kan förhandlingsansvar uppkomma enligt principerna om vållande vid avtalsingående då en part drar sig ur en avtalsförhandling utan orsak – i synnerhet då en part uppsåtligen eller av oaktsamhet ger den andra parten skäl att förlita sig på att ett avtal kommer ingås eller då en part på ett klandervärt sätt låter upprätthålla en sådan tilltro. Uppsåtligt eller oaktsamt vilseledande av en förhandlingspart kan således utgöra en ansvarsgrund för förhandlingsansvar. Inom doktrinen finns det ytterligare förslag på omständigheter och/eller beteenden hos en part som skulle kunna föranleda förhandlingsansvar vid en avbruten avtalsförhandling. Då förhandlingsansvar väl aktualiseras utgår ersättningen enligt huvudregel från det negativa kontraktsintresset. Rättsutvecklingen har dock påvisat att den traditionella användningen av det negativa- och positiva kontraktsintresset delvis har flutit samman när det gäller ersättning för vållande vid avtalsingående.

Tutkielmassa tarkastellaan grynderiurakoinnin vastuujärjestelmän kehitystä instituution synnystä aina nykyaikaan asti. Grynderiurakointi on kehittynyt Suomessa itsekseen, eikä ulkoisen vallan tai ulkomailta kopioidun sääntelymallin kautta. Lisäksi rakennusalalla vallitseva käytäntö on muokannut järjestelmää omaan suuntaansa. Grynderiurakoitsijoista on kehityksen myötä käytetty eri nimikkeitä, kuten Gründer, perustajaurakoitsija, perustajaosakas ja asunnontuottaja. Tutkielman näkökulma on erityisesti oppihistoriallinen. Lisäksi huomiota kiinnitetään osakkeenostajan aseman kehitykseen. Työn alussa tarkastellaan grynderiurakoinnin alkua ja niitä syitä, jonka takia järjestelmä kehittyi sellaiseksi kuin se on. Sittemmin RS-järjestelmällä pyrittiin paikkaamaan toiminnassa ilmenneitä väärinkäytöksiä ja parantamaan asunto-osakkeenostajan asemaa. 1980-luvulla oikeuskäytännössä ja oikeustieteessä kehitettiin oppi grynderivastuusta, jonka perusteella grynderiurakoitsijaa arvosteltiin ankarammin edellytyksin kuin normaaliurakoitsijaa. 1990-luvulla sopimusperusteinen itsesäätely korvattiin asuntokauppalain mukaisella lakiperusteisella suojajärjestelmällä. Lainsäädännön valmistelussa hyödynnettiin kokemuksia RS-järjestelmästä ja oikeuskäytännössä vakiintuneesta linjasta. Tutkielman lopuksi esitetään lyhyt yhteenveto kehityksen yleispiirteistä ja esitetään muutamia huomioita grynderiurakoinnin nykytilasta mielenkiintoisimpine oikeuskysymyksineen. Työssä ei käsitellä perustajarakennuttamista eikä valtion lainoittamaa arava-tuotantoa.

Hankintasopimuksen syntymisestä julkisissa hankinnoissa on jo pitkään vallinnut erimielisyyksiä, ja keskustelu aiheesta nousi jälleen ajankohtaiseksi KKO:n ratkaisun 6.9.2007 nro 1857 ja vuoden 2010 hankintalain oikeussuojauudistuksen jälkeen. Hankintasopimuksen syntymisestä on katsottu vallitsevan tulkintaristiriita, sillä yleisissä tuomioistuimissa hankintasopimuksen syntymiseen on sovellettu oikeustoimilain mukaista tarjous-vastaus-mekanismia, jolloin sopimus on katsottu syntyneeksi hankintapäätöksen tiedoksiannolla. Hankintalain mukaista hankintasopimuksen tekemistä taas on hankintalakia soveltavien erityistuomioistuinten vakiintuneessa oikeuskäytännössä tulkittu niin, että hankintalain tekemisellä hankintalaissa tarkoitetaan sitä ajankohtaa, jolloin hankintasopimus allekirjoitetaan. Hankintasopimuksen syntymistä koskevaa kysymystä on nähdäkseni käsitelty huomattavan vähän tulkinnan vaikutukset huomioon ottaen. Hankintasopimuksen syntymisellä on nimittäin merkitystä sekä vahingonkorvaus- että sopimusoikeudellisestikin. Lisäksi kysymys koskee vielä kolmannen oikeussuojaa, ja sillä on nähdäkseni myös EU-oikeudellista relevanssia. Tutkimuskysymykseni kuuluukin, että miten ja milloin hankintasopimuksen julkisissa hankinnoissa tulisi syntyä. EU:n hankintadirektiivit ovat juuri 17.4.2014 uudistuneet, ja uuden kotimaisen hankintalain on määrä tulla voimaan keväällä 2016. Kysymyksen lopullinen ratkaiseminen on siis juuri nyt ajankohtaista. Akateemisessa diskurssissa tulkintaristiriita on näyttäytynyt kahden eri lain säännöksen välisenä ristiriitana. Yleisten tuomioistuinten oikeuskäytäntöä ja varsinkin KKO:n ratkaisua 6.9.2007 nro 1857 on pidetty ongelmallisena, sillä sen on katsottu olevan vastoin hankintalakia soveltavien erityistuomioistuinten vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Oikeustoimilain soveltamista hankintasopimuksen syntymiseen on lisäksi pidetty myös EU-oikeuden vastaisena. Entisen Yhteisön tuomioistuimen Itävaltaa koskevien ratkaisujen mukaisesti reaalikeinojen, kuten hankintapäätöksen kumoamisen, on aina oltava ensisijaisia muutoksenhakukeinoja hankintamenettelyssä. Oikeusturvadirektiivin mukaisesti jäsenvaltiolla on kuitenkin mahdollisuus rajoittaa reaalikeinojen soveltamista siten, että reaalikeinot ovat käytettävissä ainoastaan ennen hankintasopimuksen tekemistä. Suomi ja useat muut jäsenvaltiot ovat direktiivin nojalla päätyneet soveltamaan muutoksenhakujärjestelmää, jossa hankintapäätöksen kumoaminen tai muut reaalikeinot eivät enää siis tule kyseeseen hankintasopimuksen tekemisen jälkeen. Kotimaisten yleisten tuomioistuin-ten oikeuskäytännön on siksi katsottu olevan EU-oikeuden vastaista, sillä tällainen tulkinta estää hävinneiden tarjoajien mahdollisuuden reaalikeinojen soveltamiseen. Oikeustoimilain sopimuksen syntymistä koskevan tulkinnan mukaan hankintasopimus on nimittäin aina syntynyt ennen kuin muutoshakemus on edes tullut vireille. Nähdäkseni varsinainen tulkintaristiriita on kuitenkin huomattavasti edellä kuvattua monimutkaisempi, sillä kotimaisessa hankintalakia soveltavien erityistuomioistuinten oikeuskäytännössä sekä osittain oikeuskirjallisuudessakin hankintasopimuksen tekeminen on vastoin yleisen sopimusoikeuden systematiikkaa ja EU-oikeuden tarkoitusta erotettu hankintasopimuksen siviilioikeudellisesta syntymisestä. Hankintasopimuksen on siviilioikeudellisesti edelleen EU-oikeudellisesta sääntelystä huolimatta voitu katsoa syntyvän hankintapäätöksen tiedoksiannolla. Hankintasopimuksen tekeminen sen sijaan on erotettu omaksi muodolliseksi toimekseen, jossa sopimuksen allekirjoittamisen ainoana vaikutuksena on se, ettei sen jälkeen reaalikeinoja voi enää soveltaa. Nähdäkseni kuitenkin EU-oikeuden ja kansainvälisen hankintasopimuksen tekemistä koskevan sääntelyn tarkoituk-sena on nimenomaan ollut sopia hankintasopimuksen syntymisestä toisin. Koska hankintapäätöksen kumoamisella on osapuolten oikeuksiin ja velvollisuuksiin nähden pitkälle meneviä vaikutuksia, on hankintapäätöksen kumoaminen siviilioikeudellisen sopimuksen syntymisen jälkeen nähty pacta sunt servanda -periaatteen ja sopimusten loukkaamattomuuden kannalta ongelmallisena. Odotusajasta, jonka aikana hankintasopimusta ei saa tehdä, on säädetty nimenomaan siksi, etteivät tuomioistuimet joutuisi jälkikäteen puuttumaan jo syntyneisiin sopimuksiin. Nähdäkseni ei myöskään ole sopimusoikeutemme keskeisten periaatteiden kannalta ongelmatonta, mikäli hankintasopimus syntyy hankintapäätöksen tiedoksiannolla, sillä hankintapäätös ei ole lainvoimainen, ja se saattaa vielä kumoutua. Katsoakseni hankintapäätös on hallintopäätöksen kaltainen instrumentti, eikä sitä pitäisi edes tulkita oikeustoimilain mukaiseksi sopimuksen synnyttäväksi vastaukseksi. Näillä perusteilla hankintaso-pimuksen tulisi mielestäni siviilioikeudellisesti syntyä hankintalain 76 §:n mukaisesti, eli vasta erillisen hankintasopimusasiakirjan allekirjoituksella.

I kommersiella finansieringsavtal används ofta olika avtalsvillkor för att kontrollera att låntagaren fortsättningsvis har en sådan ekonomisk ställning och agerar på ett sådant sätt att den kan återbetala lånet, MAC-klausulen är ett sådant villkor. För att kunna tillämpa MAC-klausulen krävs att väsentliga negativa ändringar skett i låntagarens omständigheter eller förhållanden och en lyckad tillämpning av villkoret ger långivaren rätt att kräva återbetalning av ett utbetalat lån i förtid. Villkoret härstammar det från den anglo-amerikanska rättsmiljön och därmed kan det hända att insolvensrättsliga rättsinstitut gör tillämpning av klausulen onödigt, omöjligt eller olönsamt i ett finskt låneavtal. Dessutom kan det uppstå överlappningar och mot-stridigheter med finländska avtalsrättsliga rättsinstituten på grund av att villkoret ursprungligen formulerats i enighet med en annan rättsmiljö. Studiens ändamål är att utreda om tillämpning av en MAC-klausul har någon självständig juridisk betydelse för indrivningen av ett utbetalat lån i ett finskt kommersiellt låneavtalsförhållande eller om den inte har det. Studien granskar långivarens faktiska möjligheter att få lånet indrivet med hänsyn på låntagarens betalningsförmåga, insolvens-rättsliga indrivningsförbud och återvinning till konkursbo. Studien jämför också läran om befarat avtalsbrott med möjligheten att driva in lånet med stöd av MAC-klausulen för att konstatera om den finska rätten ger en allmän möjlighet till indrivning som är lika vidsträckt som den möjlighet till indrivning MAC-klausulen ger. Utöver detta undersöks också ifall MAC-klausulen oundvikligen kommer jämkas med stöd av 36 § i rättshandlingslagen.