Browsing by discipline "Property law"

Nykyaikana monilla yrityksillä ei enää ole tarjota perinteisiä vakuusobjekteja rahoituksensa vastineeksi. Joissain tilanteissa tekijänoikeudet muodostavat suuren osan yrityksen varallisuudesta. Samaan aikaan tekijänoikeuksien taloudellinen merkitys on kasvanut. Näin ollen kysymykset tekijänoikeuden vakuuskäyttömahdollisuuksista ovat entistä merkityksellisempiä. Usein vakuuskäyttömahdollisuuksien esteeksi nousee tekijän vahva suojaaminen tai julkivarmistuskeinon puuttuminen. Tekijänoikeutta ei nimittäin voida rekisteröidä Suomessa. Tutkimuskysymyksenä tässä tutkielmassa on se, mitä vakuudeksi annetulle tekijänoikeudelle tapahtuu konkurssissa. Tätä tarkastellaan eri vakuuskäyttömahdollisuuksien valossa ja erotellaan sen mukaan, onko kyse tekijän vai luovutuksensaajan konkurssista. Tarkoituksena on myös pohtia, mitä vakuuskäyttömahdollisuuksien rajallisuudelle ja velkojien asemalle konkurssissa olisi mahdollisesti syytä tehdä de lege ferenda. Tämän tarkastelun taustalle tehdään oikeusvertaileva katsaus Yhdysvaltoihin sekä tarkastellaan EU-tasoisia teollisoikeuksien suojakeinoja. Metodologialtaan tutkielma on lainopillinen (oikeusdogmaattinen). Tutkielmassa pyritään siis muodostamaan kuva voimassa olevan oikeuden sisällöstä tutkimuskysymysten alalla. Toisaalta myös oikeusvertailevaa tutkimusmetodia hyödynnetään siltä osin kuin tutkielma keskittyy Yhdysvalloissa vallitsevan oikeustilan määrittämiseen ja oikeustilojen vertailemiseen Suomen ja Yhdysvaltojen välillä. Tämän lisäksi tutkielmassa käytetään oikeuspoliittista pohdintaa siltä osin, miten sääntelyä voitaisiin mahdollisesti kehittää. Tutkielmassa havaitaan, että vakuudeksi annetun tekijänoikeuden käyttäytyminen konkurssissa näyttäisi vaihtelevan huomattavasti vakuuskäyttötavan valinnan mukaan. Lisäksi asiaan vaikuttaa se, onko konkurssiin ajautuva osapuoli tekijä vai tekijänoikeuden luovutuksensaaja. Velkojien suojan ja näin ollen rahoittajien halukkuuden kannalta tekijänoikeuden erillisvakuuskäyttömahdollisuudet nousevat keskiöön. Nykylainsäädännön valossa tekijänoikeuden panttaus sivullisia sitovasti ei näyttäisi olevan mahdollista, vaikka eriäviäkin mielipiteitä on esitetty. Sen sijaan vakuusluovutuksen osalta näyttäisi vallitsevan ainakin jonkinlainen konsensus, että se on mahdollista tehdä myös sivullisia sitovasti. Vakuuskäyttömahdollisuuksien parantamiselle on nykyaikana tilausta. Tekijänoikeuteen pohjautuvan teollisuuden rahoitusongelmat ja kilpailuetu Yhdysvaltoihin nähden kannustavat pohtimaan vapaaehtoisen rekisteröintimahdollisuuden luomista esimerkiksi EU-tasolla. Osapuolten suojan, vakuuskäytön ja oikeusvarmuuden kannalta tärkeää olisi luoda järjestelmästä mahdollisimman yhtenäinen. Yhdysvalloissa tekijänoikeuden vakuuskäyttö vaikuttaisi olevan kehittyneempää ja näin ollen myös yleisempää kuin Suomessa. Tämä kannustaa myös osaltaan rekisteröinnin tuomien etujen tarkasteluun, sillä Yhdysvalloissa tekijänoikeuden rekisteröinti on mahdollista. Siellä esille nousseet ongelmat kaksinaisen vakuuskäyttöjärjestelmän osalta korostavat myös yhden yhtenäisen vakuuskäyttöjärjestelmän tärkeyttä. Tämän lisäksi voidaan pohtia sitä, tulisiko tekijän suojaa rajata niissä tilanteissa, joissa tekijänoikeus on luovutettu vakuudeksi ja vakuustoimen osapuoli ajautuu konkurssiin. Vaikuttaisi siltä, että esimerkiksi ulosmittaus- ja edelleenluovutuskieltojen taustalla on edelleen vanhentunut käsitys tekijänoikeuden ja sen siirron henkilökohtaisuudesta. Tilanteissa, joissa tekijä on esimerkiksi luovuttanut oikeutensa liikkeelle tai vakuudeksi, voitaneen ainakin joissain tilanteissa katsoa, ettei ulosmittaus- ja edelleenluovutuskielloille ole nykypäivänä samanlaista tarvetta kuin aiemmin. Sääntelyä voitaisiin tältä osin selkeyttää, vaikka jo nykyistä sääntelyä voidaan joidenkin tutkijoiden mukaan tulkita myös tarkoituksensa mukaisesti niin, että tekijän suoja on rajoitetumpaa kuin se tekijänoikeuslain sanamuodon perusteella vaikuttaisi olevan.

Tutkielman aiheena on tonttivarannon rahoittaminen pienessä ja keskisuuressa perustaurakointia harjoittavassa rakennusliikkeessä. Tonttivarannon rahoittamiseen perinteisessä rahoitusmuodossa liitetty taseen käyttäminen aiheuttaa rakennusliikkeille merkittävän markkinoille tulemisen esteen. Tonttivarannon ostaminen vieraalla pääomalla eli käytännössä pankkilainalla laskee rakennusliikkeen omavaraisuusastetta. Rakennusliikkeen lainansaannin kannalta on tärkeää, että omavaraisuusaste ja muut tunnusluvut pysyvät riittävän hyvinä, jotta lisärahoituksen saaminen ei hankaloidu tai kallistu liikaa. Toisaalta rakennusliike ei voi toimia, ellei sillä ole riittävästi tonttivarantoa tulevia projekteja varten. Tutkielmassa selvitetään tonttivarannon rahoittamisen keskeinen lainsäädännöllinen viitekehys. Viitekehyksen puitteissa voidaan arvioida, mitä eri vaihtoehtoja tonttivarannon rahoittamiselle on. Perustajaurakoinnin kannalta eri vaihtoehtojen soveltuvuutta tulee arvioida ensin rs-järjestelmän mukaista rahoitusta sääntelevän asuntokauppalain sekä sitä täydentävän turva-asiakirjoja koskevan asetuksen puitteissa. Näiden lisäksi tonttivarannon keskeinen viitekehys muodostuu maakaaresta, maanvuokralaista sekä yleisistä sopimusoikeudellista normeista ja periaatteista. Toiseksi tutkielmassa selvitetään, mikä on käytettävissä olevista tonttivarannon rahoitusmuodoista kokonaistaloudellisesti edullisin vaihto pienelle ja keskisuurelle rakennusliikkeelle. Vaihtoehtoja vertailtaessa otetaan huomioon transaktio- ja verokustannukset sekä eri järjestelyjen aiheuttamat sopimusriskit. Perinteisin tapa tonttivarannon rahoittamiseen on ostaa tontti perustetulle tai perustettavalle asunto-osakeyhtiölle. Tällöin rakennusliikkeen kokonaan omistama asunto-osakeyhtiö ostaa tontin rahoituslaitokselta saadun lainan turvin. Omistuksen yhtenäisyydestä johtuen laina katsotaan tunnuslukuja laskettaessa rakennusliikkeen ottamaksi lainaksi. Rakennusliike joutuu myös sitoutumaan omavelkaiseen takaukseen asunto-osakeyhtiön lainasta. Omassa taseessa rahoittamisen etuja ovat matalat transaktio- ja verokustannukset sekä eri osapuolten matala sopimusriski. Järjestelyn ongelmana on se, että rakennusliike joutuu sitomaan omaa tasettaan tontteihin, mikä vaikuttaa heikentävästi rahoituksen saantiin ja rahoituksen hintaan. Omassa taseessa rahoittamisen rinnalle on noussut tonttivarannon rahoittaminen vuokratonttimallilla. Tällöin rahoitusyhtiö ostaa rakennusliikkeen neuvotteleman tontin ja vuokraa sen kaupan yhteydessä rakennusliikkeen kokonaan omistamalle asunto-osakeyhtiölle. Vuokratonttimalliin kuuluu yleisesti asunto-osakeyhtiölle annettu oikeus lunastaa tontti kokonaan tai osissa rahoitusyhtiöltä vuokrakauden aikana tai sen lopussa. Lunastusoikeus mahdollistetaan vuokrasopimukseen otetun lunastusoikeuden ja kiinteistön kaupan esisopimuksen myötä. Rahoitusmallin etuna on tonttivarannon rahoittaminen rakennusliikkeen taseen ulkopuolella, jolloin tasetta ei tarvitse sitoa tontteihin. Malli on myös transaktio- ja verokustannuksiltaan edullinen, joskin järjestely aiheuttaa enemmän kuluja kuin omassa taseessa rahoittamisen malli. Mallin ongelmana on maakaaren mukaisen kiinteistön kaupan esisopimuksen puutteellinen sivullissitovuus, joka voi aiheuttaa sen, ettei asunto-osakeyhtiöllä ole vuokrasopimuksen ja kiinteistön kaupan esisopimuksen mukaisesta lunastusoikeudesta huolimatta mahdollista lunastaa tonttia itselleen, mikäli tontin omistus vaihtuu vuokra-aikana. Lainsäädännön viitekehys ei myöskään ehdottomasti estä tonttivarannon rahoittamista keskinäisen kiinteistöosakeyhtiön avulla. Tällöin tonttivaranto arvopaperistetaan rahoituslaitoksen omistamaan kiinteistöosakeyhtiöön. Tämän jälkeen rahoituslaitos ja asunto-osakeyhtiö tekevät vuokrasopimuksen kyseisestä tontista ja osakekaupan esisopimuksen kyseisen tontin hallintaan oikeuttavista osakkeista. Osakekaupan esisopimuksen myötä asunto-osakeyhtiö voi halutessaan ostaa osakkeet itselleen rakennusvaiheen alussa, jolloin asunto-osakeyhtiöstä tulee tontin hallintaoikeuden omistaja. Mallin ongelmana ovat korkeat transaktio- ja verokustannukset. Kustannukset nousevat korkeiksi, sillä järjestely on uusi, vakiintumaton ja sisältää useita eri transaktioita.

Vaihtovelkakirjalainamarkkinat ovat Suomessa vielä kansainvälisesti vertaillen pienimuotoiset, mutta niiden käyttöön sisältyy merkittävää kasvupotentiaalia velkamuotoisen rahoituksen yleistyessä. Joukkovelkakirjamuotoisen lainarahoituksen yleistyttyä on esiin noussut uudenlaisia kysymyksiä liittyen niitä ympäröivään lainsäädäntökehikkoon sekä lain sallimiin mahdollisiin joustoihin säännösten soveltamisesta. Eräs näistä kysymyksistä liittyy pörssilistattujen vaihtovelkakirjalainojen takaisinostamiseen sijoittajilta ennen lainan maturiteetin, eli voimassaoloajan, päättymistä. Siten, vaikka kansallinen pörssilistattujen vaihtovelkakirjalainojen markkinoissa on vielä kasvuvaraa, olisi niiden tulevaisuuden näkymiä ajatellen hyvä selkeyttää sitä sääntelyllistä tilaa, jossa vaihtovelkakirjalainojen ja niiden takaisinostojen kanssa operoidaan. Listattujen arvopapereiden takaisinostoja on mahdollista toteuttaa pääsääntöisesti joko yksittäisinä kauppoina avoimilta markkinoilta tai koko lainakantaan kohdistuvalla julkisella ostotarjouksella. Menetelmän valinnalla on vaikutusta muun muassa soveltuvan lainsäädännön kannalta. Julkisia ostotarjouksia koskeva kansallinen lainsäädäntö pohjautuu ostotarjousdirektiiville, joka on implementoitu arvopaperimarkkinalain 11 lukuun. Suomessa sääntely ei kaikilta osin kuitenkaan täysin vastaa direktiivissä säädettyä, vaan lainsäätäjä on tehnyt joitakin direktiivistä poikkeavia linjauksia, jotka vaikuttavat myös vaihtovelkakirjalainojen takaisinostojen yhteydessä. Julkisia ostotarjouksia koskevassa sääntelyssä edellytetään ostotarjouksen olevan voimassa tietyn aikaa. Tavallisista joukkovelkakirjalainoista poiketen vaihtovelkakirjalainoissa osa sijoittajan tuotto-odotuksesta siirtyy liikkeeseenlaskijayhtiön osakkeen arvoon. Näin ollen julkisesti tehdyn takaisinostotarjouksen kannattavuuden arviointi mahdollistuu vasta tarjousajan viime metreillä, kun sijoittajien näkemys vaihtovelkakirjalainan kohde-etuutena olevasta osakkeen arvon kehityksestä tarkentuu. Takaisinostoa toteuttavan liikkeeseen laskijan näkökulmasta katsottuna tämä merkitsee riskiä koko takaisinostomenettelyn kariutumisesta. Tutkielman tutkimuskysymykset muodostuvat siten seuraavanlaisiksi: 1) kuinka tarkoituksenmukaista voimassa oleva ostotarjoussääntely on vaihtovelkakirjalainojen takaisinostotilanteissa, 2) olisiko voimassa olevaa sääntelyä syytä mukauttaa ja 3) olisiko vaihtovelkakirjalainojen liikkeeseen laskijoilla joitakin muita keinoja käytettävissään menettelyn tehokkaaksi toteuttamiseksi? Tutkielman tutkimusmetodeina on käytetty lainopillista sekä oikeustaloustieteellistä metodia. Tutkielmassa hyödynnetään lainopillista metodia niiltä osin, kun tavoitteena on vaihtovelkakirjalainoihin sekä niiden takaisinostoihin kohdistuvien säännösten systematisointi ja tulkinta. Oikeustaloustieteellisen metodin avulla arvioidaan soveltuvien säännösten tarkoituksenmukaisuutta ja mukauttamisen tarvetta. Lisäksi tutkielmassa on omaksuttu vaikutteita myös oikeusvertailusta, hakemalla vertailukohtaa erilaisille asetelmille mm. Ruotsista ja Yhdysvalloista.

Tutkielmassa tarkastelen rahoittajan asemaa yrityksen saneeraustilanteessa. Saneeraus voidaan toteuttaa sopimusperusteisesti tai yrityssaneerauslain mukaisessa menettelyssä. Sopimussaneeraukset on perinteisesti mielletty suurien yritysten saneeraustarpeen ratkaisijana, mutta valitsin tarkastelun kohteeksi niiden käytön pk-yrityksissä, joista suomalainen yrityskenttä pääasiassa muodostuu. Tutkimus on lainopillinen ja keskityn saneerauksen aineellisoikeudelliseen puoleen. Saneerauksen liiketaloudellinen puoli jää tutkimuksen ulkopuolelle. Saneerauksen tulisi aina perustua liiketaloudelliseen tarkoituksenmukaisuusharkintaan. Saneerauksessa pitää tehostaa yrityksen liiketoiminnallista puolta. Tämän lisäksi rahoitusta joudutaan järjestelemään uudelleen. Liiketoimintaa voidaan pyrkiä tehostamaan erilaisin yritys- ja henkilöstöjärjestelyin. Rahoituksen uudelleenjärjestelyssä voidaan käyttää esimerkiksi seuraavia toimenpiteitä: laina-ajan pidentäminen, korkojen ja lainakulujen pienentäminen, lainapääomien leikkaus ja lainapääoman konvertointi omaksi pääomaksi tai pääomalainaksi. Käytetyjen saneerausratkaisujen suhteen ei ole suurta merkitystä sillä, mikä saneeraustapa valitaan. Merkittävimmät erot saneeraustapojen välillä ilmenevät niiden oikeusvaikutuksissa. Legaalisaneerauksen etenemisestä ja oikeusvaikutuksista säädetään yrityssaneerauslaissa. Laissa määritellään, mitä oikeusvaikutuksia on menettelyn alkamisella, minkälaisin keinoin voidaan velkojien oikeuksiin puuttua ja minkälaiset oikeusvaikutukset on menettelyssä laaditulla saneerausohjelmalla. Saneerausmenettelyn aloittamisen keskeisin oikeusvaikutus on rauhoitusajan alkaminen. Lakiin on otettu säädökset siitä, miten saneerausohjelma tai yksittäinen velkajärjestely saadaan raukeamaan ja mitkä ovat raukeamisen seuraukset. Kun taas sopimussaneerauksissa samanlaiset oikeusvaikutukset pyritään tarvittavin osin saavuttamaan sopimuksilla, joihin sovelletaan sopimus- ja velvoiteoikeudellisia sääntöjä. Sopimussaneerauksen yhteydessä pystytään sopimaan rauhoitusajasta. Sopimukseen otetaan yleensä ehdot siitä, kuinka saneeraussopimus saadaan raukeamaan ja mahdollisesti sovitaan rahoittajien keskinäisistä suhteista. Ongelmaksi tällaisten ehtojen kohdalla nousee, voidaanko asioista sopia ja missä määrin tällaiset sopimukset sitovat ulkopuolisia tahoja. Sopimussaneerauksissa saattaa rahoittajalle syntyä riski siitä, että sitä sovitellaan oikeustoimilain perusteella tai sitten saneerauksen perusteella syntyy rikosoikeudellinen vastuu tai vahingonkorvausvastuu. En kuitenkaan pidä näitä merkittävinä riskeinä käytännössä, jos toimitaan asianmukaisesti ja oikeusjärjestystä noudattaen. Niin sopimussaneerauksiin kuin legaaliseen saneeraukseen sisältyy takaisinsaantiriski. Saneeraussopimuksilla pystytään saavuttamaan tarpeellisin osin hyvin pitkälle legaalisen saneerauksen mukaiset oikeusvaikutukset, joten rahoittajalle ei synny sellaista riskiä sopimusperusteisesta saneerauksesta, että tämä ohjaisi hakeutumaan legaalisen menettelyn piiriin. Sopimussaneerauksella voidaan saavuttaa merkittäviä hyötyjä legaalisaneerauksen verrattuna, minkä toivoisi johtavan niiden yleistymiseen. Sopimussaneerausten heikkoutena on niiden edellyttämä yksimielisyys. Pk-yritysten kohdalla niiden käyttökelpoisuutta rajoittaa jossain määrin yrityksen koko ja siitä seuraavat rajoitteet. Pienimissä yrityksissä niin toiminnan kuin rahoituksen järjestelyvara on pienempi kuin suurissa yrityksissä, lisäksi pk-yritysten perinteisesti luottolaitosten ja vakuuksien varaan perustuva rahoitus tuottaa hankaluuksia. Uskon sopimussaneerausten tästä huolimatta yleistyvän pk-yrityksissäkin sitä mukaan, kun niiden rahoitusratkaisut ja -lähteet kehittyvät. Edellytyksenä on kuitenkin, että rahoittajat saadaan paremmin tietoiseksi sopimussaneerauksen hyödyistä ja mahdollisuuksista ja näin heidän asennoituminen saneerausta kohtaan saadaan positiivisemmaksi.

Takaus ja vierasvelkapanttaus ovat modernissa luottokäytännössä merkittäviä vakuusinstrumentteja. Molemmissa instrumenteissa keskeisenä yhdistävänä tekijänä on sopimukseen perustuva sitoutuminen vastuuseen toisen velasta. Ta-kaukseen ja vierasvelkapanttaukseen on historiallisesti liittynyt käsite takautumisoikeudesta. Takautumisoikeus on tunnistettu ja laajasti oikeuskirjallisuudessa sekä oikeuskäytännössä hyväksytty instituutio jo ennen kuin se kodifioitiin Lakiin takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta vuonna 1999. Takautumisoikeuteen liittyy keskeisesti takaajan tai vierasvelkapantinantajan oikeus saada takautumissaatavalleen suoritus päävelan vakuudeksi annetusta omaisuudesta. Ulosottomenettelyssä takautumisoikeuden suojaksi säädettyä panttioikeutta on tulkittu ja toteutettu eri tavoin. Myös oikeuskäytäntö aiheen ympärillä on ollut epäyhtenäistä. Tutkielmassa on syvennytty takautumisoikeuden ja sen suojaksi säädetyn panttioikeuden historiaan ja kehityslinjoihin. Keskeisenä tutkimusaiheena on ollut myös takautumisoikeuden luonne oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä. Oikeuskirjallisuudessa takautumisoikeutta on käsitelty sekä uutena, syntyvänä saamisoikeutena että päävelkojan oikeusaseman siirtymisenä takautumisoikeusvelkojalle. Tutkielmassa on myös systematisoitu legaalisia panttioikeuksia ja tutkittu legaalisen panttioikeuden tunnusmerkistöä. Takautumisoikeuden suojaksi säädettyä panttioikeutta tutkitaan panttioikeuden yleisten oppien valossa. Keskeinen kantava teema läpi tutkielman tiivistyy seuraavaan kysymyksenasetteluun: Miten takaajan tai vierasvelkapantinantajan takautumisoikeuden lakisääteinen panttioikeus velallisen päävelan vakuudeksi antamaan omaisuuteen toteutetaan ulosottomenettelyssä? Ulosottokäytännössä erityisen ongelmalliseksi ovat osoittautuneet tilanteet, joissa sama esine on sekä velallisen antamana päävelan panttina, että sivullisen antamana vierasvelkapanttina. Aihetta ei ole tästä näkökulmasta käsitelty ulosottolainsäädännössä, lain esitöissä eikä oikeuskirjallisuudessakaan. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääasiallisesti esineoikeudellisesta sekä ulosotto-oikeudellisesta oikeuskirjallisuudesta, asiantuntija-artikkeleista, lainsäädännöstä, lainsäädännön esitöistä sekä Helsingin hovioikeuden, Kouvolan hovioikeuden ja korkeimman oikeuden julkisten ratkaisujen yksityiskohtaisesta tarkastelusta. Tutkimuksen metodi on pääasiassa lainopillinen ja osin systematisoiva. Tutkielmassa esitetään myös de sententia ferenda- tutkimukselle tyypilliseen tapaan perusteltuja ratkaisuvaihtoehtoja lainkäyttöviranomaiselle. Tutkielmassa tunnistetaan ja systematisoidaan ulosottokäytännössä ilmenneet tulkintatavat kolmeen eri kategoriaan sen mukaan, miten takautumisoikeus ja etenkin takautumisoikeuden suojaksi säädetty panttioikeus on ulosottomenettelyssä toteutettu: 1) hypoteekkituomion täytäntöönpanossa takautumisoikeutta tai sen suojaksi säädettyä panttioikeutta ei voida valvoa ilman ulosottoperustetta, 2) takaus ja vierasvelkapanttaus tulkitaan täytevakuudeksi ja panttisaatava katetaan ensisijaisesti velallisen kauppahintaosuudesta, 3) Vierasvelkapantinantajan takautumisoikeuden panttioikeus tunnistetaan ja sitä suojataan. Tutkielman pohjalta päädytään suosittamaan seuraavia tulkintavaihtoehtoja: 1) Vierasvelkapanttaus täytevakuutena, joka soveltuu erityisesti ulosmitatun yhteisomistusesineen realisointiin, 2) Takautumisoikeuden panttioikeuden malli, joka soveltuu vierasvelkapantin sisältävän hypoteekkituomion täytäntöönpanoon. Tutkielmassa takautumisoikeuden suojaksi säädetty panttioikeus tunnistetaan ja systematisoidaan legaaliseksi panttioikeudeksi, mitä ei ole kirjallisuudessa aiemmin tehty. Tutkimuksen johtopäätösosassa esitetään täytäntöönpanoviranomaiselle kehittämisehdotuksia menettelyn yhtenäistämiseksi.

Tutkielman aiheena on vierasvelkapanttauksen käyttö osakekaupan rahoituksen yhteydessä. Tutkielmassa tarkastelen sitä, millä edellytyksillä osakekaupassa ostettava yhtiö eli kohdeyhtiö voi antaa vierasvelkapantin ostajayhtiön yrityskauppaa varten ulkopuoliselta rahoittajalta saaman velan vakuudeksi. Pantin antamisessa on tällaisessa tilanteessa kyse vierasvelkapanttauksesta. Tutkimuksessa vierasvelkapantinantajana on suomalainen osakeyhtiö, joten pantinantoa rajoittavat useat osakeyhtiölain (21.7.2006/624, jäljempänä OYL) säännökset. Tutkin vierasvelkapanttausta ensinnäkin OYL 13:10:n rahoitusapukiellon valossa. Rahoitusapukielto asettaa rajoituksia pantin antamiselle osakekaupan yhteydessä. Kun vierasvelkapantti annetaan yrityskaupassa osakkeiden oston jälkeen, tapahtuu vierasvelkapantin antaminen konsernissa. Tarkastelen tutkielmassa yrityskaupan myötä syntyvän konsernisuhteen vaikutusta vierasvelkapantinantoon yrityskaupan yhteydessä. Tarkastelen tutkielmassa vierasvelkapanttausta lisäksi yhtiön toiminnan tarkoitusta sääntelevän OYL 1:5:n ja johdon lojaliteettivelvollisuutta sääntelevän OYL 1:8:n sekä yhtiöoikeudellisen yhdenvertaisuusperiaatteen näkökulmasta. Kaikki edellä mainitut säännökset rajoittavat osaltaan kohdeyhtiön mahdollisuutta antaa vierasvelkapantti yrityskaupan yhteydessä, ja ne tulee ottaa vierasvelkapantinannossa huomioon. Tarkastelen tutkielmassa myös kunkin edellä mainitun OYL:n säännöksen osalta sitä, mitä seuraa, jos vierasvelkapantti katsotaan annetuksi säännöksen vastaisesti. Tarkoitukseni on selvittää, onko vierasvelkapanttaus pantinantajayhtiötä ja vakuudensaajaa sitova vai onko vierasvelkapanttaus tällaisessa tilanteessa näitä tahoja sitomaton.

Tutkielmassa tarkastellaan yrityskiinnitykseen perustuvaa panttioikeutta yrityssaneerauksessa sekä yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden arvon määrittämistä ja tulkitaan yrityssaneerauslain esitöistä ilmenevää lainsäätäjän tahtoa sekä saneeraus- ja hovioikeuskäytäntöä tavoitteena muodostaa kanta siihen, minkä menetelmän mukaan vakuusomaisuuden arvo tulisi yrityssaneerauksessa määritellä. Tutkielman teoreettinen tausta on lainopillinen ja rakentuu Aulis Aarnion ja Kaarle Makkosen edustaman analyyttisen oikeusteorian varaan. Teoreettisessa lainopissa tavoite on oikeussäännöksiä systematisoimalla muodostaa kokonaiskuva ja hahmottaa olennaiset kysymykset. Praktinen lainoppi vastaa epäselvän oikeussäännön tapauksessa nousevaan tulkinnan tarpeeseen. Tulkinnan lähtökohdat ovat positiivisessa oikeudessa sellaisena kuin se tosiasiallisesti ilmenee. Kirjoitettu laki on samalla sekä tutkimuksen kohteena että perusta normiväitteille. Praktisessa lainopissa tavoitellaan ja edellytetään tulkintakannanottoa, jonka tulee olla aineellisesti ja rationaalisesti hyväksyttävä sekä sellainen, että oikeusyhteisön enemmistö voi sen hyväksyä. Suojattavia intressejä ovat oikeusturva ja ratkaisujen aineellinen oikeudenmukaisuus, joten myös arvoilla on vaikutusta tulkintakannanottoon. Menetelmä on argumentatiivinen, ja keskiössä on perusteluiden vakuuttavuus. Lainopissa lähtökohtana on perinteisen oikeuslähdeopin hierarkia. Arvostamiskysymykseen ei ole korkeimman oikeuden ratkaisua, joten oikeuskäytännön osalta ongelmaksi nousee hovioikeuskäytännön merkitys oikeuslähteenä. Aarnion mukaan oikeuslähteiden arvo ei ole niinkään hierarkiassa vaan perusteluiden vakuuttavuudessa. Oikeuslähteiden tulkinnassa lähdetään oikeudellisen ratkaisutoiminnan päättelymalleista sekä punninnasta, joka on tarpeen oikeusaukkotilanteessa. Tällöin ratkaistava asia on käsiteltävä kokonaistaustaansa vasten, jolloin pohdittavaksi tulee mm. lain tarkoitus ja tarkoituksenmukaisuuskysymykset. Yrityssaneerauksessa velkojien etuihin voidaan puuttua saneerausohjelmassa toteutettavilla velkajärjestelyillä, joista vahvin on velan pääoman leikkaaminen. Vakuusvelaksi katsottava velka on suojattu pääoman leikkaamiselta, mutta vain siltä osin kuin vakuuden arvo riittää kattamaan vakuusvelan vähennettynä rahaksimuuttokustannuksilla. Näin ollen vakuusvelkojan etuun vaikuttaa keskeisesti se, minkä arvoiseksi vakuus arvostetaan ja mitä katsotaan rahaksimuuttokustannuksiksi. Yrityssaneerauksessa vakuuden arvo määritellään sen mukaiseksi, millainen se olisi arvostamishetkellä tapahtuvassa hypoteettisessa realisoinnissa. Yrityskiinnitykseen perustuvan vakuuden arvo on vaikea määritellä vakuuden erityisen luonteen vuoksi. Panttioikeuden kohteena on yrityksen liiketoiminnassa käyttämä lähes yksilöimätön irtain omaisuus, jonka hallinta ja määräysvalta pysyvät velallisella. Panttioikeus lakkaa normaalissa luovutustilanteessa. Täten vakuuden arvo vaihtelee sitä mukaa, kun kiinnityksen piiristä poistuu omaisuutta ja kun sen piiriin tulee lisää omaisuutta. Vakuudenhaltijan riskiä lisää se, ettei yrityskiinnitykseen kohdistuvan panttioikeuden suoma etuoikeus kata vakuuden koko arvoa. Lakiin on tietoisesti jätetty aukko arvostamiskysymyksen osalta. Oikean arvostamismenetelmän valinnasta vallitsee epäselvyys. Vallalla ovat konkurssilikvidaatioarvoon perustuva arvostamismenetelmä ja liiketoiminnan jatkumiseen perustuva going concern -periaatteen mukainen menetelmä. Saneerausohjelman laativa selvittäjä ratkaisee arvostamiskysymyksen yhteistoiminnassa velkojien ja mahdollisesti asiantuntijoiden kanssa. Velkoja-autonomiaa ja selvittäjän toimintaa rajoittaa edellytys toimia puolueettomasti ja tasapuolisesti yhtäkään velkojaa tai velkojaryhmää suosimatta tai syrjimättä. Arvostamiskysymykseen liittyviä ongelmia ovat arvostamismenetelmästä vallitseva epäselvyys, saneeraus- ja oikeuskäytännön vaihtelevuus, rahaksimuuttokustannusten tulkinta sekä se, että selvittäjän suorittamaa arvostamista on vaikea riitauttaa. Myös selvittäjän kokemattomuus tai osaamisen puute on koettu ongelmaksi. Eri menetelmillä voidaan päätyä merkittävästi toisistaan poikkeaviin vakuusarvoihin, mikä muodostaa riskin sekä vakuusvelkojille että tavallisille velkojille. Tutkielmassa muodostetaan kannanotto siitä, mitä arvostamismenetelmää tulisi käyttää, analysoimalla lainsäätäjän tahtoa, oikeuskäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta. Kannanoton mukaan arvostamismenetelmän valinnassa on käytettävä saneerauksen ominaispiirteet huomioivaa harkintaa ja tilanneherkkyyttä ottaen huomioon velkojien tasapuolisen kohtelun periaate. Silloin kun se on mahdollista, arvostamisessa tulisi käyttää konkurssilikvidaatioarvon ja going concern -arvon välimuotoa, jossa rahaksimuuttokustannukset sisältävät realisointikustannukset siltä osin kuin ne koituisivat tosiasiallisista realisointitoimista.