Browsing by Title
Now showing items 426-445 of 3542
-
(2018)Earnouts are used as a risk-allocation mechanism in M&A transactions, whereby a certain amount of the purchase price is deferred and calculated based on the performance of the target company over a specified time period following the closing of the acquisition. Earnouts are normally utilized in situations where the seller’s and buyer’s disagreement and expectations of the true value of the target company are not aligned and too far from each other in order to be resolved through typical post-closing purchase price adjustments. Additionally, earnouts are an attractive solution for incentivizing the management that will continue to run the target company after the closing or are of significant value in the post-closing integration of the target company into the business operations of the buyer. The core focus of my research is to examine earnout mechanisms and their applicability to acquisitions of early stage companies. This implies that the contractual nature of the earnout mechanism has to be tailored according to the stage and nature of the target company. The performance of target companies of this nature should not always be measured or tracked in financial numbers, but instead in tailored operative and non-financial achievements. The fundamental methodology in my research is law in context and the analysis of a new phenomenon within contract law, as well as the contractual relationship between a buyer and a seller of a target company. My research revolves around a new mechanism of M&A contracting and analyses how this mechanism should be structured and understood, in order to guarantee the ideal use thereof. The goal with my research is to describe, analyze and interpret earnouts, and examine the development and applicability thereof in the field of M&A contracting of early stage companies. The research therefore involves a broad examination of the legal subjects, by using evidence and sources from other social sciences, and from all other relevant disciplines that support the aim of understanding the process as well as the elements of earnouts contracting in practice. The technical approach of contracting earnout provisions is of great importance and requires a thorough analysis of each provision used therein. The provisions used for earnouts will and should vary widely, depending on the concerns and contingencies of each transaction in question, and typically involves provisions relating to: the length (in time) of the earnout, the size and structure of the earnout, performance metrics that the earnout is tied to, the operational entity or object that is to be measured, as well as the governance of the target company post-closing. Early stage companies do by definition not have a long operating history or sufficient data of their financial performance, and the value of the company’s key resources are therefore not adequately reflected in a codified form, such as financial statements. The value of an early stage company at closing is typically tied to circumstances relating to potential growth options, market shares and exit opportunities, rather than financial information or assets in place. The information at hand, provided by the target company, tends to be more difficult to verify, and therefore inflates with future projections. In opposite to established companies with operating history and clear financial projections based on future performance, the performance of early stage companies should often typically be tied to other parameters than financial metrics. This implies that the earnouts used for start-ups and the measurement of their performance should be benchmarked to non-financial or other operative metrics. Non-financial metrics applicable for early stage companies might include, but are not limited to: regulatory approvals, licenses and operative permits, SaaS-metrics, as well as milestones related to research and development. The operative uncertainty of early stage companies tends to be fragmented and cannot be identified and measured in one single metric. The contracting parties might find balance and benefit from using multiple metrics for measuring either one or multiple types of performance metrics relevant to the operations of the target company. Earnouts can and should be divided (where possible) into smaller thresholds or measured in percentages of the maximal possible earnout amount.
-
(2020)This Master’s Thesis will examine the role of the European Central Bank (ECB) as a banking supervisor under the Single Supervisory Mechanism (SSM) of the Banking Union (BU), focusing on the ECB in its new role as an applier of national legislation of the BU Member States under the SSM Regulation. During the course of the thesis, I will also analyze if, in my opinion, the BU and the conferral of the broader supervisory powers on the ECB has been enough to counter the issues that arose during the last financial crisis. Special focus will be given to the issues arising from these new institutions, especially pertaining to fragmented implementation of the single-rulebook legislation, accountability issues, judicial protection issues and so called fit and proper assessments as a manifestation of most of the issues arising from the ECB as an applier of national legislation. Fragmented implementation of the directives that often stipulate minimum harmonizing provisions, leads to situations where the ECB in its role as a banking supervisor and applier of national legislation is encountered by largely differing legislation in different BU Member States. Accountability issues relate to the opaque decision-making structures of the ECB and the rather unclear reviewability of ECB decisions by EU Courts. These problematic factors might lead to equality, uniformity, democracy and judicial protection issues. Judicial protection issue relates to Court review in the larger scale of things, where e.g. the CJEU might not be able to review all factors pertaining to a certain ECB decision, as the decisions can be multileveled and might include National Competent Authority decisions as well. Fit and proper assessments are corporate governance rules that measure the suitability of candidates to managing positions in banks. In the CRD IV -directive that governs these rules, the provisions are minimum harmonizing and e.g. a suitable candidate in one Member State might be deemed unsuitable in another Member State. The fit and proper assessments manifest a lot of the issues with the ECBs supervisory and “applier of national legislation” -role. Some of these issues could be solved by smaller fixes, whereas issues relating e.g. the fragmented implementation of BU Directives, would require for the whole single-rulebook legislations to be put together to a broad directly applicable regulation. Accountability issues could be fixed by imposing stricter transparency and reporting requirements on the ECB. Broader judicial review of ECB decisions might be paved for by the CJEU in its judgements, by e.g. allowing for a direct effect of directives in certain situations. Fit and proper assessment issues could be solved by broadening the powers of the ECB and further harmonizing the single-rulebook legislations. This thesis aims to analyze de lege lata if the changes made after the last financial crisis have been sufficient and if they work properly. As will be seen, there are a lot of issues arising from the new and significant, but problematic revisions. The methodology or theory in this thesis is going to be that of legal theory, focusing on EU Law. This thesis aim is to examine the single-rulebook regulation de lege lata with a rather critical approach and conclude in a de lege ferenda analysis, backed by legal literature, case law as well as personal analysis based on the aforementioned materials. As for the structure of this thesis, it will commence by an introductory chapter, where the contextual and constitutional base and background of the BU will be explained. The following chapters will focus on the main issues in the ECBs supervisory role, i.e. fragmented implementation of directives, accountability issues, judicial protection issues and fit and proper assessments as a manifestation of many of these issues. The last chapter concludes.
-
(2017)In Finland the recovery of pure economic loss in tort law is regulated under Chapter 5, Section 1 of the Tort Liability Act. The section identifies three possible situations where pure economic loss may become recoverable; firstly, where the injury or damage has been caused by an act punishable by law; secondly, where the injury or damage is caused in the exercise of public authority; and lastly, where there are especially weighty reasons for the recovery. The recovery of pure economic loss has prompted a considerable amount of academic discussion, but the precise scope of application of the provision remains still somewhat unclear. This paper analyses the recovery of pure economic loss in tort law from an economic point of view. The main tool for analysis is an analytical framework provided by William Bishop. Bishop's analysis showed that a large divergence between private and social loss is characteristic to pure economic loss. The loss suffered by an injured party, when not resulting from an injury or property damage, is often merely private loss in a sense that there is a corresponding benefit to another person equal in amount to the loss suffered by the injured party. For example, the customers of the injured party may divert to another place of business, provided there is enough capacity available on the market to accommodate the flow of diverted customers. In such a case, the overall wealth of the society does not decrease, and the recovery of the loss would only increase the likelihood of inefficient outcomes. When analysed from an economic perspective, each of the three categories in Chapter 5, Section 1 of the Tort Liability Act require a different approach. The analysis in relation to the first category, an act punishable by law, is similar to the economic analysis of criminal law. Here, the recovery of pure economic loss is connected to activity that can be understood as coercive means of bypassing the market. The analysis in relation to the exercise of public authority, on the other hand, centres around the issues associated with providing public authorities with effective economic incentives to start with. The third category, especially weighty reasons, is more open-ended and allows for a wider range of economic considerations to be taken into account. The analysis points to the fact that the provision seems to promote economic efficiency in many respects. However, to properly accommodate for economic considerations, the recoverability of pure economic loss should be extended beyond the three categories outlined in the provision.
-
(2024)Emerging from the ruins of the World War II, European states sought to prevent new wars from breaking out by initiating a process of economic integration. The first step on the path to economic integration was the establishment of the European Coal and Steel Community in 1951, with further deepening by the establishment of the European Economic Community, eventually culminating in the establishment of the European Economic and Monetary Union (EMU) in the 1990s. Although the EMU can be considered the Holy Grail of European integration, its structure has significant shortcomings: monetary integration is strong, but economic integration remains superficial. This thesis examines the development of economic and fiscal integration in the European Union (EU) from the World War II to the 2020s. The analysis particularly seeks to answer how crises have impacted the progression of economic integration within the EU and what is the impact of the EU’s recent crisis response measures on the trajectory of fiscal integration. The thesis begins by examining the establishment of the EU and its initial stages of economic integration after the World War II. It focuses on the role of the Court of Justice of the European Union (CJEU) in deepening integration, examining its methods of interpretation of Treaties to promote an ever closer Union. The thesis progresses chronologically, addressing the significance of the Eurozone crisis in deepening economic and fiscal integration. Regarding the COVID-19 pandemic, it focuses on the EU's strong response in the form of the recovery instrument and its impact on the progress of fiscal integration and the structural asymmetry of the EMU. The main conclusions of the thesis are that European economic and fiscal integration have deepened significantly because of existential crises, even beyond what the Treaty provisions would prima facie allow, thus raising questions of constitutionality. Integration has been facilitated in part by the vague language of the Treaties and the Court’s creative, pro- integrative approach to legal interpretation, resulting in the EU gaining new competences beyond those explicitly granted to it. EU crisis management measures have acted as clear steps towards a fiscal union, thus correcting the original asymmetry of the EMU, but they do not in themselves create a genuine fiscal union.
-
(2014)Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia edellytysopin soveltumista liike-elämän kestosopimuksiin sekä edellytysopin todellista käyttöalaa tässä sopimustyypissä. Tutkielma on lainopillinen ja siinä käytetään erityisesti argumentteja kehittelevää tulkinnallista metodia. Tutkielman lähdemateriaali koostuu lainsäädännöstä, pohjoismaisten oikeustoimilakien esitöistä, pohjoismaisesta oikeuskirjallisuudesta sekä Suomen ja Ruotsin korkeimpien oikeuksien oikeuskäytännöstä. Tutkielma rakentuu siten, että johdannon jälkeen toisessa luvussa esitellään edellytysopin sopimusteoreettinen tausta, jonka jälkeen kolmannessa luvussa käydään läpi edellytysopin moderni sisältö. Neljäs luku keskittyy liike-elämän kestosopimuksiin, jonka jälkeen viidennessä luvussa arvioidaan modernin edellytysopin soveltamista juuri liike-elämän kestosopimuksiin. Edellytysopin sopimusteoreettista taustaa käsiteltäessä käydään läpi tahto- ja luottamusteoriat, opin historia sekä siihen liittyvä terminologia. Tämän jälkeen modernin edellytysopin käsittely rakennetaan tuoreen korkeimman oikeuden ratkaisun (KKO 2012:1) pohjalle. Ratkaisun perusteluja mukaillen, ensimmäisenä erotellaan toisistaan virheelliset ja rauenneet edellytykset. Seuraavaksi käydään läpi oppiin liitetyt soveltamisedellytykset, joita ovat olennaisuus- ja havaittavuusvaatimus sekä riskinjakopunninta. Lopulta arvioidaan opin soveltamiseen perinteisesti liitettyjä oikeusseuraamuksia. Näistä käsitellään erikseen sopimuksen pätemättömyyttä, sopimuksen purkamista, erilaisia suorituksesta vapauttavia oppeja, sopimuksen sovittelua ja sopimuksen tulkintaa tai täydentämistä. Liike-elämän kestosopimuksia käsiteltäessä sopimustyypistä pyritään nostamaan esille sellaisia seikkoja, joilla on vaikutusta erityisesti edellytysopin soveltumiseen tässä sopimustyypissä. Käsittely aloitetaan pelkästään liikesopimuksista ja tässä yhteydessä erityispiirteinä esitellään sopimusten korostetun sitovuuden vaatimus, sopimusten kirjallinen muoto ja ammattimaisuus sekä lojaliteettiperiaate. Tämän jälkeen käsitellään vielä erikseen liike-elämän kestosopimuksiin liittyviä erityispiirteitä, joista esille nostetaan erityisesti sopimussuhteissa kohdattavat olosuhdemuutokset sekä sopimuksen päättämiseen liittyvä problematiikka. Näitä erityispiirteitä hyväksikäyttäen luodaan lopulta tutkielman viimeistä päälukua varten viitekehys liike-elämän kestosopimuksista, jossa edellytysopin soveltumista ja käyttöalaa voidaan tarkastella. Tutkielman viidennessä pääluvussa arvioidaan tutkielman tavoitteen mukaisesti modernin edellytysopin soveltumista liike-elämän kestosopimuksiin ja opin todellista käyttöalaa sopimustyypissä. Luvussa havaitaan ensinnäkin, että edellytysopin soveltuminen pitkäkestoisiin liikesopimuksiin on harvinaisempaa kuin muihin sopimuksiin. Lisäksi huomataan, että opin soveltamisedellytysten täyttymiskynnys on liike-elämän kestosopimuksissa lähtökohtaisesti korkeammalla kuin normaalisti. Täyttymiskynnys voi kuitenkin myös tapauskohtaisesti madaltua, mikäli toinen sopimusosapuolista menettelee vilpillisesti taikka lojaliteettivelvoitteidensa vastaisesti. Arvioitaessa edellytysopin todellista käyttöalaa, arvioidaan oikeusseuraamuksia erikseen virheellisten ja raukeavien edellytysten kohdalla. Virheellisiin edellytyksiin perustuvassa arviossa tullaan siihen tulokseen, että edellytysopilla ei ole itsenäistä käyttöalaa liike-elämän kestosopimuksien yhteydessä. Tämän osoitetaan johtuvan sopimustyypin erityispiirteistä sekä OikTL 33 §:n ja edellytysopin osittaisesta päällekkäisyydestä. Opilla on kuitenkin tässä yhteydessä käyttöalansa erityisesti argumentatiivisena sekä tulkinnallisena tukena muiden oikeusseuraamusten yhteydessä. Raukeavien edellytysten yhteydessä edellytysopille sen sijaan löydetään oma itsenäinen käyttöalansa sopimuksen pätemättömyysperusteena. Tämän itsenäisen käyttöalan lisäksi edellytysopilla on myös raukeavien edellytysten yhteydessä vahva asema muita oikeusseuraamuksia tukevana argumentaatiolähteenä sekä tulkinta- tai täydennyskeinona. Tutkielmassa tullaan siis tulokseen, että edellytysopille on löydettävissä itsenäinen kapea käyttöalansa liike-elämän kestosopimuksien viitekehyksessä pätemättömyysperusteena. Suurempi käyttöala sillä on kuitenkin vahvana argumentaatiolähteenä sekä tulkintakeinona tilanteissa, joissa osapuolten edellytyksen osoittautuvat virheellisiksi taikka raukeavat.
-
(2019)I dag är konstitutionen och lagstiftaren under hård press på grund av de teknologiska framstegen som var otänkbara för några decennier sedan. De flesta framstegen är på ett eller annat sätt sammankopplade till internet och samhällets digitalisering. Teknologin har genomsyrat hela samhället och blivit en oumbärlig del av våra liv. Den medför sig unika men också utmanande frågor – speciellt till lagstiftaren. Röstande är en grundläggande rättighet i ett demokratiskt samhälle. Det är en metod att kollektivt välja in en handfull representanter in till riksdagen, kommunfullmäktige eller in till Europaparlamentet. Kollektivet väljer in sin kandidat som blir politiskt ansvarig för kollektivets agenda. I Finland är röstande med traditionella fysiska röstsedeln det enda sättet att rösta. Införandet av e-röstning ger upphov till en del utmaningar som uppstår när elektronik tillämpas i ett digitaliserande samhälle. Politiker och administratörer kan förmoda att en viss tjänst eller process kan enkelt tas och placeras ut på internet. Tyvärr är verkligheten mer komplex – och speciellt när saken berör röstningsförfarande och grundläggande fri- och rättigheter. Under de senaste åren har elektronisk röstning varit föremål för debatt som det alternativa omröstningsförfarandet i flera länder runt om i världen. E-röstande kan göra omröstningarna mer praktiska och attraktiva och således öka valdeltagandet särskilt bland unga, funktionsnedsatta och äldre. E-röstningen kan ses som ett verktyg för att underlätta valprocessen, göra den effektivare och samtidigt öka förtroendet på förvaltningen. Korrekt tillämpad och integrerad kan den öka säkerheten och påskynda arbetet att granska och räkna rösterna. Istället för att för hand räkna röster och manuellt registrera dem, behandlas rösterna i digital format. Utmaningarna är trots allt avsevärda. En process för att anpassa e-röstningssystemet kräver noggrann planering för att inte undergräva förtroendet på hela valsystemet. Digitalisering kan dock ge nytt utrymme för att lösa problem och främja intresset för deltagardemokrati. Med e-demokrati menar jag ett samhälle som blir alltmer elektroniskt med följden att myndighetstjänster tillhandahålls allt mera via internet. I denna avhandling kommer jag att sätta mig in i teknologins och ett samhälles grundläggande rättigheters ömsesidiga förhållande samt hur dessa tillämpas i praktiken i e-röstning. Ytterligen kommer jag även att allmänt behandla och forska hur elektronisk förvaltning påverkar samhället och grundrättigheterna. Det är konsekvent, om inte nödvändigt, att först framföra teori om e-förvaltning i ett digitaliserande samhälle för att följdriktigt kunna framföra e-röstning i ett digitalt samhälle. Rådande forskningsmetoden i denna avhandling är rättsdogmatisk metod, dvs. forska vad grundrättigheternas och digitala samhällets förhållande i den finska rättsordningen är. Denna avhandlings kärnfrågor är: 1) vad är teknologins, statsförfattningens och grundläggande fri- och rättigheternas ömsesidiga förhållande; och 2) hur tillämpas dessa sammanslaget i elektronisk röstning.
-
(2020)Mängden och betydelsen av den kunskap som behövs inom näringslivet har ökat betydligt i vårt samhälle under senaste tiden i takt med ökad konkurrens och internationalisering av företag. Detta har i sin tur har bidragit till att den viktigaste tillgången i ett företag allt oftare är immateriellt. Vanligtvis har dessa typer av företagshemligheter ett ovärderligt värde, som skulle gå förlorad om det skulle avslöjas eftersom värdet av företagshemligheter till stor del ligger i det faktum att informationen är och förblir hemlig. Offentliggörande av företagshemligheten kan därav bli destruktivt för ett företag. Genom begränsning av offentligheten kan en företagshemlighet skyddas på ett relativt bra sätt under en domstolsprocess i förhållande till allmänheten. Vidare är möjligheten till sekretess av rättsliga handlingar och förordnande av rättegång inom stängda dörrar utan allmänhetens närvaro nationellt och internationellt sett sedvanliga åtgärder för att garantera att sekretessbelagd information förblir hemlig i samband med tvistlösning i allmän domstol. Att informationen behandlas som en företagshemlighet under rättegångsprocessen säkerställer likaså att informationens konfidentiella karaktär behålls även efter förfarandet. I detta hänseende finns bestämmelser som begränsar offentligheten för utomstående personer. I de fall där parterna i en rättegång inte är konkurrenter orsakar det således inga problem för hemlighetsinnehavaren och en rättegångsprocess kan genomföras i princip smärtfritt med tanke på den företagshemliga informationen; om motparten inte har ett intresse att utnyttja den konfidentiella informationen, förblir situationen som den var tidigare och företagshemlighetens sekretess är garanterad. Begränsning av offentligheten uppnår dock inte samma fördelar om motparten i en tvist och framställaren av en eventuell editionsyrkan är en konkurrent till innehavaren av företagshemliga informationen. I sådana fall är det i innehavarens intresse att hemlighålla informationen från just motparten i tvisten. I förhållande till motparten gäller sekretessen dock inte, eftersom partsoffentlighet och principen om en rättvis rättegång säkerställer att parterna i ett ärende alltid har rätt att del av allt tillhörande processmaterial som presenterats under en rättegång. Företagshemligheter som på ett eller annat sätt tas in i ett domstolsförfarande blir del av det processmaterial som motparten i enlighet med den kontradiktoriska principen har rätt att ta del av. När det gäller insyn i affärsverksamhet är det troligen edition som framförallt är av betydelse. Reglerna om editionsförelägganden innebär att någon i samband med en domstolsprocess kan föreläggas att förete en handling till domstolen som kan antas ha betydelse som bevis i en rättegång. Om förutsättningarna för editionsplikten uppfylls och editionssvarande parten gör en invändning om att den efterfrågade handlingen innehåller företagshemligheter, får domstolen endast förplikta parten att förete handlingen om skäl som är synnerligen viktiga föreligger. Bedömningen av sagda rekvisit görs utifrån en intresseavvägning mellan de motstående intressena; å enda sidan editionssökandens intresse av att ta del av handlingarna och å andra sidan editionssvarandens intresse av att hemlighålla sin företagshemliga information. Avhandlingen har som avsikt att närmare klargöra innebörden av sagda rekvisit samt den intresseavvägning som domstolen är tvungen att göra. Slutligen har avhandlingen behandlat den möjlighet som lagen om företagshemligheter erbjuder till begränsning av partsoffentligheten. Domstolen kan på begäran av en part föreskriva att endast ett begränsat antal fysiska personer hos en juridisk person i egenskap av part har rätt att delta i rättegången och att enbart samma begränsade personkrets har rätt att under domstolsprocessen få tillgång till allt tillhörande rättegångsmaterial. Genom denna bestämmelse kan motparten således hindras från att direkt få tillgång till dokument innehållande företagshemligheter. Som förutsättning har anlagts att förfarandet måste direkt avse olagligt anskaffande, utnyttjande eller röjande av företagshemligheter samt att parten är en juridisk person.
-
(2020)Tutkielmassa tarkastellaan liikesalaisuuksien suojan ulottuvuutta asiakirjan esittämisvelvollisuuden käsittelyn yhteydessä. Liikesalaisuuksia suojataan oikeudenkäymiskaaressa todistajan vaitiolo-oikeudella (OK 17:19). Vaitiolo-oikeus ulottuu henkilötodistelun lisäksi myös kirjallisiin todisteisiin ja siten myös editiotilanteeseen. Tuomioistuin voi vaitiolo-oikeuteen vetoamisesta huolimatta antaa editiomääräyksen liikesalaisuuden sisältävästä asiakirjasta, jos erittäin tärkeät syyt vaativat todistamista. Oikeudenkäynnin julkisuus ja liikesalaisuuksien suojaaminen ovat yritysten näkökulmasta merkittäviä seikkoja niiden harkitessa, kannattaako niiden viedä jokin riita tuomioistuimeen ratkaistavaksi. Editiotilanteessa yrityksen liikesalaisuuksia saattaa paljastua jopa silloin, kun se ei itse ole jutussa asianosaisena. Yrityksen näkökulmasta oikeudenkäynti saattaakin olla liikesalaisuuksien suojaamisen kannalta hyvin vaikeasti ennakoitava. Tutkielman tutkimustehtävä jakaantuu kahteen osakysymykseen. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan liikesalaisuuden olemassaoloon liittyviä näyttökysymyksiä. Keskeinen ongelma vaitiolo-oikeuteen vedotessa onkin kieltäytymisperusteen osoittaminen OK 17:23:n edellyttämällä tasolla liikesalaisuutta samalla paljastamatta. Toisessa osassa selvitetään, millä perusteilla tuomioistuin voi määrätä liikesalaisuuden sisältävän asiakirjan luovutettavaksi todisteeksi vastoin asiakirjan haltijan suostumusta. Tutkielmassa siten selvitetään, miten on tulkittava OK 17:19:ssä käytettyä ilmaisua ”erittäin tärkeät syyt”. Tutkimusongelmaa käsitellään lainopin metodein tulkitsemalla voimassa olevan oikeuden säännöksiä. Liikesalaisuuden olemassaoloa koskeva näyttökynnys on niin sanottu todennäköiset syyt. Kieltäytymisperusteen olemassaoloa arvioidessaan tuomioistuin joutuu tukeutumaan suurelta osin erilaisiin oletuksiin ja kokemussääntöihin. Tutkielmassa on havaittu merkittäviä ongelmakohtia sekä näyttökynnyksen tiukassa että sallivammassa tulkinnassa. Tästä johtuen tutkielmassa ehdotetaan de lege ferenda ulkopuolisen asiantuntijan käytön mahdollistamista sen selvittämiseksi, sisältävätkö asiakirjat liikesalaisuuksia. Vaitiolo-oikeuden murtamisharkinnassa on kyse intressipunninnasta. Tutkielmassa esitetään tulkintakannanotto, jonka mukaan intressipunninnassa harkittavista kriteereistä tärkeimpinä on pidettävä asiakirjan merkitystä todisteena sekä seurauksia todisteen esittämisestä. Näitä kahta kriteeriä tulee ensisijaisesti punnita toisiaan vasten. Muut säännöksessä tarkoitetut kriteerit tulee ottaa huomioon näitä täydentävästi. Säännöksessä ja sen esitöissä lueteltujen seikkojen lisäksi tutkielmassa ehdotetaan, että intressipunninnassa tulisi ottaa huomioon myös editiota vaativan ja liikesalaisuuden haltijan mahdollinen kilpailuasema samoilla markkinoilla sekä editiovaatimuksen kohteen asema suhteessa oikeudenkäyntiin. Tämän lisäksi tutkielmassa on täsmennetty säännöksessä tarkoitettujen liikesalaisuuden haltijalle aiheutuvien seurauksien sisältöä. Seurauksia harkitessa huomioon tulisikin ottaa muun muassa liikesalaisuuden luonne ja ikä.
-
Edullisemmuussäännön synty ja sen asema voimassaolevana oikeutena sekä sen soveltamisen reunaehdot (2019)Työsuhteen ehtoina sovellettavien normien kollisio voidaan ratkaista etusijajärjestystä ja edullisemmuussääntöä soveltaen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan edullisemmuussäännön syntyvaihetta ja sen kehittymistä Suomen työoikeudelliseksi normiksi sekä edullisemmuussääntöä voimassaolevana oikeutena. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, miten tuomioistuimet ovat määritelleet ne reunaehdot, joiden perusteella edullisemmuussääntöä on mahdollista soveltaa. Tutkielmassa lähestytään tutkimuskysymyksiä lainopillisen metodin ja oikeushistoriassa käytettyjä tutkimusmetodeja hyödyntäen. Tutkielmassa selvitetään edullisemmuussäännön syntyvaihetta tarkastelemalla kotimaista oikeuskirjallisuutta sekä edullisemmuusääntöön liittyvää varhaisinta oikeuskäytäntöä. Tutkielman lainopillisessa osiossa tarkastellaan oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjä edullisemmuusääntöä koskevia kannanottoja. Lainopillisessa osiossa käy ilmi, mitä edullisemmuussääntö tarkoittaa käytännössä ja millaisissa tapauksissa sen soveltaminen on rajattu. Tutkielman keskeinen havainto on, ettei edullisemmuussäännön synty ole ollut staattista, vaan se on muotoutunut oikeuskirjallisuudessa eri vaiheiden kautta oikeusperiaatteesta oikeussäännöksi. Sipilä oli ensimmäinen, joka suositteli vuonna 1947 edullisemmuusperiaatteen soveltamista työehtosopimuksen ja työsopimuksen normikollisiossa. Kopponen suositteli myöhemmin vuonna 1954 edullisemmuusperiaatteen soveltamista myös työehtosopimuksen ja työsääntöjen työsuhteen ehtojen normikollisiossa. Edullisemmuusperiaatteen soveltamista oikeutettiin ensin oikeuskirjallisuudessa työehtosopimuksen ja työehtosopimuslain hengen ja tarkoituksen mukaisena oikeusperiaatteena. Myöhemmin Vuorio määritteli vuonna 1955 edullisemmuussäännön oikeussäännöksi tarkentaen sen sisältöä ja soveltamisalaa sekä katsoi edullisemmuussäännön soveltamisalan olevan yleinen. Vuorio oikeutti edullisemmuussäännön soveltamista työehtosopimuslain luonteen lisäksi myös sillä, että sekä työsuojelulakien että työsääntöjen tavoitteena oli työntekijän suojelu. Yksi tutkielman johtopäätös on myös, että edullisemmuussääntö tuli ajankohtaiseksi Suomen työoikeudessa, koska työehtosopimuksia alettiin yleisesti solmia vuoden 1946 jälkeen. Edullisemmuussäännöstä tuli voimassaolevaa oikeutta, kun työtuomioistuin vahvisti sen olemassaolon ratkaisussaan TT 1956-2. Tutkielman toinen keskeinen johtopäätös on, että korkein oikeus ja työtuomioistuin ovat ottaneet edullisemmuussäännön soveltamiseen kantaa myös tilanteissa, joita ei ole yleisesti huomioitu edullisemmuussääntöä koskevissa yleisesityksissä. Tutkielmassa on selvennetty, että edullisemmuussääntöä tulee soveltaa, kun työntekijälle edullisempi työehtosopimusmääräys, jolla on tavanomaiseen oikeuteen perustuva yleinen jälkivaikutus, on ristiriidassa jonkun muun työsuhdetta säätelevän normin kanssa (KKO 1981 II 55). Tämän lisäksi edullisemmuussääntöä tulee soveltaa, kun toinen työsuhdetta säätelevä normi on vakiintunut sopimuksen veroiseksi ehdoksi työsopimuskumppaneiden välillä vallinneen käytännön myötä (TT 1982-88 ja KKO 1984 II 23). Edullisemmuussäännön soveltamisen kannalta edellä mainitut tuomioistuinten ratkaisut ovat merkityksellisiä, koska niissä edullisemmuussääntöä sovelletaan tilanteissa, jossa työsopimus- tai työehtosopimusosapuolet eivät ole nimenomaisesti sopineet sen työsuhteen ehdon voimassaolosta, joka on ristiriidassa samaa asiaa säätelevän toisen normin kanssa. Tutkielmassa päädytään myös siihen, että edullisemmuusvertailuja on mahdollista suorittaa sellaisten työntekijän etujen suhteen, jotka eivät ole numeerisesti mitattavia (KKO 1979 II 43, TT 1983-15, TT 1983-16 ja TT 1988-137). Tämä ei vastaa Tiitistä ja Krögeriä (2015) lukuun ottamatta oikeuskirjallisuudessa esitettyä näkemystä, jonka mukaan edullisemmuusvertailu on mahdollista suorittaa lähinnä numeerisesti mitattavien etujen kuten palkkojen välillä. Tutkielmassa on myös tehty havainto, ettei kiistaa kahden kilpailevan työehtosopimuksen välillä ole mahdollista ratkaista yksinomaan edullisemmuussäännön nojalla, ellei edullisemmuussäännön soveltaminen vastaa työehtosopimuksen sopijapuolten tarkoitusta sopimuksia solmittaessa (TT 1974-15). Edullisemmuussääntö ei myöskään estä työmarkkinajärjestöjä sopimasta säännöstämiskompetenssin alaan kuuluvista asioista (TT 1979-90 ja TT 2019-74).
-
(2021)Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Perhe- ja jäämistöoikeus Tekijä: Olli Valtimo Työn nimi: Edunvalvojan kuulemisvelvollisuus itsemääräämisoikeuden toteutumisen välineenä Työn laji: Maisterin tutkielma Kuukausi ja vuosi: Toukokuu 2021 Sivumäärä: XI + 93 Avainsanat: itsemääräämisoikeus, edunvalvonta, perusoikeudet Ohjaaja tai ohjaajat: Tapani Lohi Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkielman tutkimuskohteena on toimintakelpoisuudeltaan rajoittamattoman päämiehen itse-määräämisoikeuden toteutuminen edunvalvonnassa. Tarkastelu kohdistuu etenkin päämiehen ja edunvalvojan väliseen oikeussuhteeseen. Tutkielma lähestyy aihetta perusoikeusnäkökul-masta, selvittämällä ensin millainen oikeus itsemääräämisoikeus on perusoikeusjärjestelmän valossa ja minkälainen merkitys perusoikeuksilla voi olla edunvalvonnassa. Tutkielman tarkoi-tuksen on ollut osaltaan avata keskustelua ja herättää kysymyksiä siitä, minkälaisia vaikutus-kanavia perusoikeuksilla voi olla edunvalvontaoikeuden alalla. Tarkastelussa on erityisesti no-jauduttu Juha Karhun analyysiin perusoikeuksien merkityksestä siviilioikeudessa yleisten op-pien välityksellä. Karhun varallisuusoikeuteen perustuvien teesien pohjalta olen pitänyt mahdollisena, että myös edunvalvontaoikeudessa yleisiä oppeja on mahdollista systematisoida perusoikeusmyönteisellä tavalla. Perusoikeudet huomioiva näkökulma ei kuitenkaan merkitse sitä, että perusoikeusnor-mistolle annettaisiin ehdoton etusija yksittäisessä soveltamistilanteessa, vaan kyse on enem-mänkin yleisten oppien yhteen sovittamisesta. Systematisoinnin tarkoituksena on lähinnä vält-tää jo etukäteen mahdollisten perusoikeuksien ja oikeudenalan omien normien välisten ristiriita-tilanteiden muodostumisen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella itsemääräämisoikeus perusoikeutena vaikuttaisi painottavan tietynlaista yksilön nauttimaa oikeutta elää ilman, että ulkopuoliset tarpeettomasti puuttuvat hänen asemaansa. Toisaalta perusoikeuksien valossa itsemääräämisoikeuteen näyt-täisi kuuluvan myös tietynlaisia ulkopuolisiin kohdistuvia velvollisuuksia, silloin kun henkilö on julkisen vallan puuttumisen kohteena tai kun hänen itsemääräämiskykynsä katsotaan alentu-neeksi. Näin ollen itsemääräämisoikeuteen on mahdollista tulkita kuuluvan useita eri perusoi-keuksiin liittyviä ainesosia. Olen tällaisina nostanut esiin erityisesti osallisuuden ja oikeuden saada tarvittaessa tukea henkilön itseään koskevassa päätöksenteossa. Muita itsemääräämis-oikeuden ainesosia voidaan tulkita olevan esimerkiksi itsemääräämistä koskevien rajoitustoi-menpiteiden välttämättömyys ja viimesijaisuus. Nämä liittyvät ennen kaikkea henkilön oikeuteen elää ilman ulkopuolisten tahojen puuttumista häntä itseään koskevissa asioissa. Tutkielmassa on edunvalvojan kuulemisvelvollisuutta tarkastelemalla pyritty hahmottamaan sitä, miten perusoikeudet voivat saada konkreettisemmin merkitystä edunvalvonnassa. Nähdäkseni perusoikeusnäkökulman avulla on mahdollista osoittaa, että perusoikeudellisen osallisuuden välityksellä päämiehen ymmärryskyvyn asettaminen edunvalvojan päätöksenteon keskiöön, on edunvalvontajärjestelmän johdonmukaisen tulkinnan kannalta perusteltu ja koherenssia luova ratkaisu. Vaikka perusoikeusnäkökulman avulla ei liene mahdollista sanktioida edunvalvojan toimintaa tämän toimiessa moitittavasti päämiehen kuulemiseen liittyvissä kysymyksissä, saat-taisi perusoikeuksille annettava merkitys välittyä periaatetasolla myös edunvalvojaan kohdistu-vana oikeudellisena paineena edistää päämiehen osallisuutta.
-
(2017)Tutkielma käsittelee sitä, minkälaisia määräyksiä koskien omaisuuden hoitoa ja käyttöä testamentin tekijä voi liittää testamenttiinsa testamentatessaan omaisuutta alaikäiselle henkilölle. Erityisenä tarkastelun kohteena ovat määräykset, joilla alaikäiselle saajalle testamentilla tulevan omaisuuden hoito uskotaan muun henkilön kuin saajalla olevan edunvalvojan hoidettavaksi. Testamentin tekijällä katsotaan olevan oikeus vapaasti määrätä omaisuudestaan ja antaa testamentissaan määräyksiä, jotka velvoittavat saajaa edellyttäen että niitä ei voida pitää lain tai hyvän tavan vastaisina. Toisaalta tuomioistuimen tulee HolhTL 10 §:n 4 kohdan mukaan edunvalvojan kelpoisuus edellyttää tuomioistuimen määräystä ja tuomioistuimen tulee määrätä edunvalvoja vain, jos edunvalvojan määrääminen hoitamaan saatua omaisuutta on saajan edun mukaista. Tutkielmassa olen tarkastellut sitä, miten edunvalvontaoikeus rajoittaa testamentin tekijän tahdon kunnioittamista ja miten edunvalvojan tulee alaikäisen päämiehensä omaisuutta hoitaa, jos testamentissa on annettu erityisiä määräyksiä omaisuuden hoidosta. Vastakkain ovat siten testamentin tekijän oikeus vapaasti määrätä omaisuudestaan sekä päämiehen etujen ja oikeuksien suojaamiseen pyrkivä edunvalvontaoikeuden järjestelmä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä seikkoja tuomioistuimen tulee ottaa huomioon harkitessaan sitä, onko määräys saajan edun mukainen ja näin hyväksyttävissä. Lisäksi olen tarkastellut sitä, miltä osin testamentin tekijä voi omaisuuden hoitoa ja käyttöä koskevin määräyksin syrjäyttää holhoustoimilain säännöksiä. Tätä kysymystä tarkastellaan lähinnä aiemman tutkimuksen näkökulmasta.
-
(2016)Holhoustoimen tarkoituksena on holhoustoimilain (422/1999) 1 §:n mukaan valvoa niiden henkilöiden etua ja oikeutta, jotka eivät vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn vuoksi voi itse pitää huolta taloudellisista asioistaan. Edunvalvontatehtävien hoidosta vastaavat edunvalvojat, joita järjestämistapansa puolesta on kahdenlaisia. Ensinnäkin edunvalvojana voi toimia yksityinen, yleensä päämiehen sukulainen tai muu läheinen henkilö. Toinen ryhmä ovat yleiset edunvalvojat. Yleiset edunvalvontapalvelut voidaan jakaa vielä oikeusaputoimistojen järjestämään edunvalvontaan ja yksityisten palveluntuottajien järjestämään yleiseen edunvalvontaan. Hoitaessaan tehtäväänsä edunvalvojalla on velvollisuus toimia holhoustoimilaissa säädettyjen käyttäytymisnormien mukaan. Jos edunvalvoja laiminlyö laissa säännellyt velvoitteensa ja tästä aiheutuu päämiehelle vahinkoa, seurauksena voi olla holhoustoimilain 45 §:ssä säädetty vahingonkorvausvastuu. Lainkohdan mukaan edunvalvoja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän on tehtävää hoitaessaan tahallisesti tai huolimattomuudesta aiheuttanut päämiehelleen. Vahingonkorvausvastuun edellytyksinä on näin ollen aiheutunut vahinko, syy-yhteys aiheutuneen vahingon ja edunvalvojan toiminnan välillä sekä edunvalvojan tahallisuus tai huolimattomuus, toisin sanoen tuottamus. Tutkielman aiheena on edunvalvojan vahingonkorvausvastuu holhoustoimilain edunvalvontajärjestelmässä. Vahingonkorvausvastuu voidaan nähdä edunvalvojalle asetettujen velvollisuuksien tehosteena, joten korvausvastuu ja sen edellytykset ovat sellaisia kysymyksiä, joilla on suuri merkitys muun muassa päämiehen edun ja oikeusturvan toteutumisen kannalta. Korvausvastuun aktualisoitumisen kannalta tuottamuksen asteella ei ole merkitystä, myös lievä huolimattomuus täyttää tuottamusvaatimuksen. Tutkielmassa pyritään täsmentämään vahingonkorvausoikeudellisen tuottamuskäsitteen sisältöä edunvalvojan korvausvastuun osalta. Tuottamusta arvioidaan sen huolellisuuden kautta, jota edunvalvojan voidaan tehtäväänsä hoitaessaan odottaa noudattavan. Huolellisuusarvioinnin lähtökohtana on perinteisen bonus pater familias – kriteerin lisäksi edunvalvojalle asetettujen käyttäytymisnormien kokonaisuus. Voidaan puhua normipainotteisesta tuottamusarvioinnista. Asiaa lähestytään edunvalvojalle holhoustoimilaissa asetettujen tehtävien ja velvollisuuksien kautta. Haasteita edunvalvonnassa vaadittavan huolellisuustason arvioinnissa, verrattuna esimerkiksi asianajajiin tai muuhun yhtenäiseen ammattikuntaan, aiheuttaa kuitenkin se edunvalvonnan erityispiirre, että edunvalvojana toimivat sekä oikeudellisen tai muun koulutuksen saaneet yleiset edunvalvojat että yksityiset, usein omaisedunvalvojat, joilla ei välttämättä ole koulutusta tai osaamista edunvalvojan tehtäviin. Lisäksi vanhemmat toimivat alaikäisten lastensa edunvalvojina suoraan lain nojalla luonnollisesti ilman perehdytystä edunvalvojan tehtäviin. Tutkielmassa pohditaan sitä, tuleeko tuottamusta arvioida yhtenäisesti kaikkien edunvalvojien osalta, vai voiko huolellisuus- ja selonottovelvollisuuden taso vaihdella sen mukaan, kuka edunvalvontatehtävää hoitaa. Holhoustoimilaki ei sinänsä erottele eri edunvalvojia toisistaan, mutta yleisellä ja yksityisellä edunvalvonnalla on kuitenkin sellaisia toiminnan luonteeseen liittyviä erityispiirteitä, joilla voinee tosiasiallisesti olla merkitystä tuottamusarvioinnin kannalta. Tutkielma keskittyy pääasiassa niihin säännöksiin, jotka määrittävät edunvalvojan toimivaltaa eli edunvalvojan suhdetta päämieheensä. Edunvalvojan suhdetta ja velvollisuuksia esimerkiksi maistraattiin nähden käsitellään kuitenkin niiltä osin kuin arvioidaan, mikä merkitys maistraatin toiminnalla voi olla edunvalvojan korvausvastuun aktualisoitumisen kannalta. Kun edunvalvoja on itse vastuussa toimistaan ja toisaalta laiminlyönneistään, oikeuskirjallisuudessa katsotaan pääsääntöisesti, että muiden tahojen toiminnalla ei ole merkitystä edunvalvojan korvausvastuun kannalta. Tutkielmassa katsotaan kuitenkin, että esimerkiksi edunvalvojan saamilla neuvoilla ja ohjeilla voi olla merkitystä sen arvioinnissa, voidaanko edunvalvojan katsoa toimineen huolimattomasti. Sen sijaan edunvalvojan subjektiivisille ominaisuuksille voitaneen antaa merkitystä lähinnä vahingonkorvauksen sovittelua koskevassa tuottamusarvioinnissa, ja siinäkin vain rajallisessa mielessä.
-
(2023)Edunvalvonta-asioiden lainvastaisesti pitkittyneet käsittelyajat ovat nousseet julkisuuteen, kun uusi Digi- ja väestötietovirasto aloitti toimintansa 1.1.2020 ja viraston työtilanne ruuhkautui pahasti. Viivästykset johtivat kymmeniin kanteluihin eduskunnan oikeusasiamiehelle, mutta käsittelyn aiheeton viivästyminen holhousviranomaisessa ei ole uusi ongelma. Holhoustoimilain 91 §:n mukaisella edunvalvontailmoituksella vireille tullut edunvalvonnan tarpeen selvittäminen on suuri asiaryhmä, jossa käsittelyn joutuisuuteen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Viivytyksettömän käsittelyn tärkeys korostuu entisestään, kun Suomen väestön ikääntyminen kasvattaa edunvalvontapalvelujen kysyntää. Tutkielmassa selvitetään, miten nykyisessä lainsäädännössä turvataan holhoustoimilain 91 §:n mukaisella ilmoituksella vireille tulleen edunvalvonnan tarpeen selvittämisen viivytyksettömyys holhousviranomaisessa. Edunvalvonnan tarpeen selvittäminen on perusoikeusherkkää asian käsittelyä erityislakiin pohjautuvassa hallintomenettelyssä, jolla on erityinen oikeudellinen luonne. Tarve joutuisuudelle korostuu, sillä kyse on asiasta, jolla on huomattava vaikutus yksilön jokapäiväiseen elämään, perusturvallisuuteen ja perusoikeuksiin. Edunvalvonnan tarpeen selvittämisen käsittelyaika on jätetty perustuslain ja hallintolain yleisen ja tulkinnanvaraisen sääntelyn varaan. Tutkielmassa on tultu siihen tulokseen, että nykyisessä lainsäädännössämme edunvalvonnan tarpeen selvittämisen viivytyksettömyys turvataan osin puutteellisesti. Tutkielmassa on arvioitu, että ilmoituksella vireille tulevalle edunvalvonnan tarpeen selvittämiselle tulisi säätää käsittelyaika. Näin voitaisiin vahvistaa edunvalvonnan tarpeessa olevan henkilön subjektiivista oikeutta viivytyksettömään käsittelyyn, joka on keskeinen ennakollisen oikeusturvan tae ja hyvän hallinnon osatekijä. Käsittelyn joutuisuutta voitaisiin tehostaa myös täsmentämällä olemassa olevan lainsäädännön soveltamisalaa sekä vahvistamalla holhousviranomaisen resursseja ja toimintaedellytyksiä.
-
(2013)Yksityistäminen on länsimainen ilmiö. Suomessa yksityistämiskeskustelu alkoi 80-luvulla ja on kiihtynyt koko ajan. Ensinnäkin yksityistäminen voi tarkoittaa sitä, että julkinen sektori myy kannattamatonta yritystoimintaansa kokonaan pois itseltään. Toisaalta valtio tai kunta voi yksityistää vain tarjonnan, jolloin tuotantovastuu siirtyy yrityksille, ohjauksen ja rahoituksen säilyessään edelleen julkisella sektorilla. Kunnallishallinnossa yksityistäminen on viime vuosina kohdistunut suurimmassa määrin sosiaali- ja terveyspalveluihin, joissa on havaittu monia eri ongelmia. Valtion uutena yksityistämisen kohteena on holhoustoimen edunvalvontapalvelut. Holhoustoimen tarkoituksena on valvoa niiden henkilöiden etua ja oikeutta, jotka eivät vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn vuoksi voi pitää huolta taloudellisista tai muista asioistaan. Hyvinvointiyhteiskunnan velvollisuutena on tarjota tällaisille henkilöille tukea edunvalvontapalveluiden yleisen edunvalvojan määräämisen muodossa. Holhoustoimilain voimaan tullessa vuonna 1999 kunta huolehti edunvalvontapalveluluiden järjestämisestä. Kymmenen vuotta myöhemmin holhouspalvelut siirrettiin tuotettavaksi virkatyönä valtion oikeusaputoimistoissa. Samalla lainsäädännössä annettiin oikeusaputoimistoille mahdollisuus ulkoistaa palveluitaan. Yksityistäminen aiheuttaa erilaisia ongelmia edunvalvottavana olevien henkilöiden perusoikeuksien toteutumisen kannalta. Tutkielmassani tarkastelen sitä, kuinka hyvin yksityistäminen säilyttää päämiesten välisen yhdenvertaisuuden eri osa-alueilla. Otan kantaa siihen, tulisiko päämiehiä kuulla yksityistämistilanteissa ja mikä merkitys päämiehen mielipiteelle tulisi antaa. Haluan selvittää, miten edunvalvottavien oikeusturva toteutuu, kun edunvalvontapalvelujen tuottaminen siirtyy valtiolta yksityiselle yritykselle. Pyrin avaamaan myös yksityisten palveluntuottajien valvonnan erityistä tehtävää päämiehen oikeusturvan kannalta ja sitä, onko valvonta tällä hetkellä riittävää. Lisäksi minua kiinnostaa, onko edunvalvontapalveluiden markkinoita syntynyt, pienentääkö yksityistäminen todellisuudessa palvelujen tuottamisesta valtiolle aiheutuvia kustannuksia ja onko ostopalveluntuottajan toiminnan jatkuvuus varmaa. Kyseessä on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen tutkimus, jonka tavoitteena on tutkia edunvalvottavien perusoikeuksien toteutumista edunvalvontapalvelujen yksityistämisen yhteydessä. Oikeussäännösten, oikeuskirjallisuuden sekä lainvalmisteluaineiston ohella tutkimuksen kannalta tärkeän lähderyhmän muodostavat oikeusministeriön lausunnot ja mietinnöt, jotka tarkentavat valtion linjaa edunvalvontapalvelujen yksityistämisestä.
-
(2018)Tutkielma käsittelee vahvistettujen ja vahvistamatta jätettyjen edunvalvontavaltuutusten käytännössä ilmenneitä ongelmia. Edunvalvontavaltuutuksesta säädetään edunvalvontavaltuutuksesta annetussa laissa (25.5.2007/648). Lain oltua voimassa jo yli 10 vuotta, ovat käytännön ongelmat alkaneet aktualisoitua. Tutkielmassa tarkastellaan ensiksi sitä, millaiset vähimmäisvaatimukset laki asettaa edunvalvontavaltuutukselle ja mistä kaikista asioista valtakirjassa on mahdollista määrätä pätevällä tavalla. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaisia edunvalvontavaltuutukset todellisuudessa ovat hyödyntäen tutkielmaa varten hankittua aineistoa. Kolmanneksi yhdistetään teoria ja käytäntö keskeisimpien ongelmien kartoittamiseksi ja arvioidaan nykyisen sääntelyn toimivuutta käytännön valossa de lege ferenda. Tutkielman metodeina ovat lainoppi ja empiirinen oikeustutkimus. Tutkimusaiheen kannalta relevanttien säännösten ja mahdollisten teoriassa esitettyjen ongelmien paikantamisessa hyödynnetään lainoppia. Tutkielmaa varten kerätyn tutkimusaineiston hyödyntäminen puolestaan tapahtuu empiirisen oikeustutkimuksen avulla. Tutkielmaa varten hankittu empiirinen aineisto koostuu kahdesta osasta. Tutkielman kvantitatiivisen osan muodostavat vuonna 2016 Espoon maistraatissa vireille tulleet ja ratkaistut edunvalvontavaltuutusta koskevat asiat edunvalvontavaltuutuksineen ja valmistelumateriaaleineen. Tutkielman kvalitatiivinen osa muodostuu tutkielmaa varten tehdystä asiantuntijan teemahaastattelusta. Kvantitatiivinen aineisto taulukoitiin ja kvalitatiivinen aineisto litteroitiin ennen analyysia. Aineiston analyysin perusteella selvisi, että edunvalvontavaltuutuksissa käytännössä ilmenneet ongelmat ovat osittain samanlaisia ja osittain erilaisia vahvistettujen ja vahvistamatta jätettyjen valtakirjojen kohdalla. Erityisesti vahvistamattomien valtakirjojen ongelmia ovat vireilleajantulokohta ja valtuutusten pätemättömyys. Tutkielma osoittaa, että lakia tulisi muuttaa joiltain osin, jotta edunvalvontavaltuutus vastaisi entistä paremmin yhteiskunnan ja yksilön tarpeita. Lisäksi instituution parempi tunnettavuus vähentäisi ongelmia. Kuitenkin tutkimushavaintojen perusteella laki jo nykyisellään mahdollistaa edunvalvontavaltuutuksen käytön useimmissa tilanteissa toivotulla tavalla, kunhan edunvalvontavaltuutus laaditaan hyvissä ajoin ennen oman toimintakyvyn menetystä ammattitaitoisen asiantuntijan avustuksella.
-
(2015)Tutkielmassa käsitellään edunvalvontavaltuutetun kelpoisuuden rajoja tilanteissa, joissa valtuuttajan edun mukaista voisi olla vastikkeeton jäämistöoikeudellisesta etuudesta luopuminen. Tässä yhteydessä tarkastellaan perinnöstä luopumista, pesäosuuden luovuttamista sekä jäämistöositusta. Lain mukaan valtuutettu ei saa lahjoittaa päämiehen omaisuutta, jos lahjan perusteita ei ole yksilöity edunvalvontavaltakirjassa. Valtuutettu on kuitenkin samalla velvollinen hoitamaan päämiehen omaisuutta tämän edun mukaisesti. Päämiehen etu on edunvalvontaoikeuden kantavia periaatteita. Valtuutetun tehdessä oikeustoimia päämiehen puolesta hänen on varmistuttava, että niiden ehdot ovat päämiehen edun mukaisia. Tällöin valtuutetun on lähtökohtaisesti toimittava yhteistyössä päämiehen kanssa tämän mielipidettä kunnioittaen. Valtuuttajan oikeudellinen toimintakyky on usein tosiallisesti menetetty valtakirjan tultua vahvistetuksi. Tällöin valtuutetun tulee pyrkiä toimimaan päämiehen toimiohjeiden, arvomaailman sekä aiemman terveen tahdon mukaisesti. Kun valtuuttaja on tällöin tosiallisesti vajaakykyinen, valtuutetun tulee huomioida myös päämiehen suojaamisen tarve päätöksenteossaan. Edunvalvontavaltuutuslaki lähtee siitä, että valtuutettu toimii kelpoisuutensa ja toimivaltansa rajoissa eikä tarvitse erillistä viranomaisen lupaa päämiehen lukuun tekemilleen oikeustoimille. Tällöinkin valtuutettu joutuu huomioimaan lain säännökset omaisuuden hoitamisesta ja lahjoituskiellosta. Edunvalvontavaltuutuslaki on suhteellisen nuori ja siihen liittyviä prejudikaatteja ei vielä ole. Analogiaa voidaan hakea edunvalvontaa koskevista KHO:n ratkaisuista, joissa jäämistöoikeudelliseen luopumiseen päämiehen puolesta on suhtauduttu yksiselitteisen kielteisesti. Oikeuskäytännöstä tukea valtuutetun kelpoisuudelle luopumisoikeustoimiin ei olekaan löydettävissä. Esimerkiksi perinnöstä luopuminen on kiistämättä oma oikeustoimensa eikä laissa nimenomaisesti kielletty lahjoitus. Lain esitöissä lahjoituksena pidetään myös muita oikeustoimia, jotka asiallisesti johtavat päämiehen varallisuuden vähenemiseen. Olennaista on kuitenkin onko oikeustoimi valtuuttajan edun mukainen. Valtuutettu on lain mukaan velvoitettu hoitamaan päämiehen omaisuutta niin, että omaisuus ja sen tuotto voidaan käyttää päämiehen hyödyksi ja tyydyttämään hänen henkilökohtaisia tarpeitaan. Perinnöstä luopumisen osalta oikeudellisen toimintakykynsä menettäneen vanhuksen edun määrittäminen muilla kuin taloudellisilla perusteilla katsotaan tässä yhteydessä olevan liian epämääräistä oikeusohjeeksi. Tutkielmassa otettu kanta onkin, että jos edunvalvontavaltakirjassa ei ole tarkempia määräyksiä, valtuutettu ei ole kelpoinen luopumaan perinnöstä valtuuttajan puolesta, mikäli se johtaa päämiehen varallisuusaseman heikentymiseen. Sama koskee vastikkeetonta pesäoikeuden luovutusta sekä tasinko-oikeuksista luopumista. Valtuutetun kelpoisuuden puute luopua valtuuttajalle tulevasta perinnöstä ei tarvitse tarkoittaa päämiehen itsemääräämisoikeuden rajoittamista. Valtuuttajahan voi halutessaan antaa valtakirjassa valtuutetulle kelpoisuuden luopua perinnöstä tai muusta jäämistöoikeudellisesta etuudesta. Edunvalvontavaltuutus mahdollistaa sen käyttämisen myös sen jälkeen, kun henkilö itse on menettänyt oikeudellisen toimintakykynsä. EVVL 18.2 §:n mukaisesti tehdyllä valtuutuksella valtuutettu voikin päämiehensä puolesta luopua vastikkeetta jäämistöoikeudellisesta etuudesta, joka olisi lisännyt päämiehen varallisuutta. Edellytyksenä on, että määräys asiasta on otettu mukaan edunvalvontavaltakirjaan, ja samalla huolehdittu ainakin esteettömän varavaltuutetun nimeämisestä.
-
(2016)Tutkielmassa selvitetään edunvalvontavaltuutuksen laatineen henkilön itsemääräämisoikeuden toteutumista ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Edunvalvontavaltuutusta säätelee laki edunvalvontavaltuutuksesta (648/2007). Edunvalvontavaltuu-tuksen laatimalla henkilö voi ennakolta antaa määräyksiä asioidenhoitoansa koskien siltä varalta, että hän itse tulee toimintakyvyttömäksi. Valtuutuksessa hän voi määrätä muun muassa, kenen haluaa asioitaan hoitavan. Valtuutus on tehtävä ennakolta eikä sen laatimiseen voi ryhtyä jo toimintakykynsä menettänyt henkilö. Edunvalvontavaltuutuslain esitöissä lain tavoitteista erääksi tärkeimmistä on nostettu valtuutuksen laatineen henkilön itsemääräämisoikeuden toteu-tuminen tilanteessa, jossa hän itse on menettänyt toimintakykynsä. Tutkimuskysymykset koskevat valtuuttajan itsemääräämisoikeuden kannalta merkittävien edunvalvontavaltuutuksen osa-alueiden paikantamista laista sekä sitä, millä tavoin nämä asiat toteutuvat käytännössä. Tutkimusasetelmasta johtuen tutkielman näkökulma edunvalvontavaltuutuslakiin on tarkoituksellisen kapea-alainen. Tutkielmassa etsitään myös vas-tausta kysymykseen, millä tavoin edunvalvontavaltuutusta olisi mahdollista kehittää niin että valtuutuksen antaneiden henkilöiden itsemääräämisoikeus toteutuisi jatkossa paremmin. Tutkimus toteutettiin yhdistämällä lainopillinen ja empiirinen tutkimusmetodi. Lainopillisen tutkimuksen avulla laista paikannettiin tutkimusaiheen kannalta relevantit osat ja säätely. Apuna tässä käytettiin myös oikeuskirjallisuutta. Empiiri-sen tutkimusmetodin käyttö liittyi tutkielmaa varten hankitun tutkimusaineiston hyödyntämiseen. Tutkielmaa varten kerättiin kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen empiirinen tutkimusaineisto. Kvantitatiivisen aineiston muo-dostaa 250 aiemmin laadittua edunvalvontavaltuutusta, jotka ovat peräisin Edunvalvontavaltuutus Ry:n tietokannasta. Kvalitatiivinen aineisto koostuu henkilöhaastatteluista, joissa haastateltavina olivat edunvalvontavaltuutukseen käytän-nön toiminnan kautta perehtyneet henkilöt. Aineiston analyysiä edelsi kvantitatiivisen aineiston taulukointi ja kvalitatiivi-sen aineiston litterointi. Aineiston analyysissä kävi ilmi, että edunvalvontavaltuutuksen laatineet henkilöt eivät pääasiassa ole käyttäneet hyö-dyksi kaikkia instituution tarjoamia mahdollisuuksia. Aineistoon kuuluneet valtakirjat noudattivat pääasiassa samaa mal-lia eivätkä ne poikenneet toisistaan sisältönsä puolesta. Valtuutuksen käyttöä ohjaavia toimiohjeita oli liitetty hyvin har-vaan valtakirjaan. Valtakirjan sisällön muotoutumiseen kannalta suurimmassa osassa vaikuttaisi olevan valtuutuksen laativan henkilön ammattitaito. Tutkimusaineiston analyysin perusteella selvisi, että valtuuttajan itsemääräämisoikeuden toteutumisen takeeksi ei riitä pelkän valtuutuksen laatiminen. Oikean henkilön valitsemisella on hyvin merkittävä osa valtuutuksen onnistuneessa käytössä. Myös valtakirjan saamalla sisällöllä on hyvin tärkeä merkitys valtuuttajan itsemääräämisoikeuden suhteen. Tutkimustulosten perusteella esitetyissä kehittämisehdotuksissa todetaan, että aihetta edunvalvontavaltuutuslain muu-tokselle on erityisesti valtuuttajan omaisuudesta annettavien lahjojen säätelyn ja oikeushenkilöiden valtuutettuna toimi-misen osalta. Erityisesti oikeushenkilöitä koskevan säätelyn keventämisellä olisi uudenlaisia mahdollisuuksia avaava vaikutus. Tutkielman lopussa tarjotaan ohjeita valtuutuksen antavan henkilön itsemääräämisoikeuden vahvistamiseksi.
-
(2015)Huippu-urheilusta on viimeisten vuosikymmenten aikana tullut suurta kansainvälistä liiketoimintaa, jossa liikkuu valtavasti rahaa. Urheilijat ja urheiluseurat ovat paitsi mediahuomion keskiössä myös rahaa takovia taloudellisia yksiköitä. Liiketoiminnan kasvaminen on johtanut kokonaan uusien toimijoiden syntymiseen, joista urheilijoiden edustajat, managerit ja pelaaja-agentit ovat erinomaisia esimerkkejä. Nykyään nämä ajoittain ristiriitaista mainetta kantavat asiantuntijat ovat olennainen osa huippu-urheilua. Tutkielman aihe on edustajan oikeus palkkioon ammattilaisjalkapalloilussa. Ammattilaisjalkapalloilussa edustajalla tarkoitetaan henkilöä, joka joko ilmaiseksi tai maksua vastaan edustaa sopimusneuvotteluissa pelaajia tai seuroja taikka molempia. Lähtökohtaisesti edustajan tärkein tehtävä on saada aikaan pelaaja- tai siirtosopimus toimeksiantajan ja tämän vastapuolen kanssa. Edustaja ei pääsääntöisesti ole kuitenkaan oikeutettu päättämään pelaaja- tai siirtosopimusta pelaajan tai seuran puolesta, vaan se vaatii tuekseen nimenomaisesti annettua valtuutusta. Aikaisemmin edustaja tunnettiin nimellä pelaaja-agentti, mutta termistä luovuttiin kansainvälisen jalkapalloliitto FIFA:n uudistaessa pelaaja-agentteja koskevat määräyksensä vuonna 2015. Edustajana voi toimia luonnollisen henkilön lisäksi myös oikeushenkilö. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin selvittää, mihin yksittäistä jalkapalloilijaa tai jalkapalloseuraa edustavan tahon palkkio-oikeus perustuu. Edustajan ja toimeksiantajan, joka voi siis olla ammattilaisjalkapalloilija, ammattilaiseksi pyrkivä jalkapalloilija tai rekisteröity jalkapalloseura, välillä on oltava jokin toimeksiannon perustava sopimussuhde, jotta edustaja olisi ylipäänsä oikeutettu saamaan palkkion tarjoamistaan palveluistaan. Tutkimuksessa selvitetään miten osapuolten välinen toimeksiantosuhde syntyy, mitä se pitää sisällään ja miten laista ja urheilun itsesääntelystä seuraavat määräykset vaikuttavat osapuolten väliseen sopimussuhteeseen. Toisena ydinkysymyksenä tutkitaan sitä, milloin edustaja on oikeutettu saamaan palkkion antamistaan palveluksista. Tämä pitää toisin sanoen sisällään muun muassa kysymyksen siitä, millaisia toimenpiteitä edustajalta vaaditaan, jotta hän olisi oikeutettu palkkioon. Tutkimus tuo esille ennen kaikkea toimeksiantosuhteesta edustajalle seuraavat velvollisuudet ja niiden tasot, joiden täyttäminen edustussopimuksen ehtojen mukaisesti antaa oikeuden vaatia palkkiota toimeksiantajalta. Pääsääntönä on, että edustajalla on oikeus palkkioon vain, kun hänen toimintansa myötä syntyy sitova sopimus. Kyseessä on niin sanottu no cure, no pay –periaate, josta voidaan poiketa sopimalla toisin edustussopimukseen otettavilla ehdoilla taikka sitomalla edustajan palkkio hänen työhönsä käyttämään aikaan, jolloin edustaja on oikeutettu palkkioon heti toimeksiannon mukaista työtä suoritettuaan riippumatta aikaansaadusta tuloksesta. Edustaja on siten lähtökohtaisesti oikeutettu palkkioon vain, jos hänen toimensa ovat syy-yhteydessä pelaaja- tai siirtosopimuksen syntymiseen. Tämä tarkoittaa lähinnä edustajan velvollisuutta osallistua aktiivisesti sopimuksen syntymistä edeltäviin sopimusneuvotteluihin. Kolmas keskeinen tutkimuskysymys koskee palkkio-oikeuden yksityiskohtia. Tutkimuksessa tarkastellaan millaisia palkkiotyyppejä alalla yleisesti käytetään. Käytetyin vastikeperuste alalla on palkkion perustuminen tiettyyn prosenttiosuuteen edustajan toimeksiantajan puolesta neuvotteleman sopimuksen arvosta. Muita mahdollisia palkkiotyyppejä ovat muun muassa ennalta sovittu kiinteä korvaus, palkkion perustuminen työhön käytettyyn aikaan tai yhdistelmä edellä mainittuja palkkiotyyppejä. Tutkimuksessa selvitetään yksityiskohtaisesti myös palkkion suuruutta, palkkion maksutapoja, jälkiprovisio-oikeutta sekä palkkio-oikeuden rajoituksia koskevia oikeuskysymyksiä.
-
(2017)Yrityskuvan sekä tähän vaikuttavan eettisen toiminnan voidaan katsoa korostuneen viime vuosikymmeninä ja eettisten toimintaohjeistusten merkityksen tutkiminen on näin ollen ajankohtaista myös työoikeuden kannalta. Eettisen yritystoiminnan ja työoikeuden rajapintoihin sijoittuvan tutkielmani tavoitteena on hahmottaa eettiset toimintaohjeistukset työnantaja-aloitteisesti luotuina johtamisjärjestelminä osaksi kansallisen työoikeuden järjestelmää. Tutkimuksen ensisijaiset tutkimuskysymykset ovatkin: 1. mikä on eettisten toimintaohjeistusten asema kansallisessa työoikeudessa?; ja 2. mikä on eettisten toimintaohjeistusten velvoittavuus työsuhteessa? Näiden lisäksi tutkimuksen johtopäätöksissä pyritään hahmottamaan mitä toimintaympäristön muutos on tarkoittanut työoikeudelle. Tutkielmassani luodaan käytännön katsaus eettisiin toimintaohjeistuksiin esimerkkinä erilaiset Code of Conduct -ohjeistukset. Code of Conduct -ohjeistukset toimivat ajankohtaisena esimerkkinä eettisistä toimintaohjeistuksista ja sopivat laajan eettisen toimintaohjeistuksen käsitteen alle myös työoikeuden kontekstissa. Lainsäädännöllä ei onnistuta reagoimaan liiketoimintakentän muutoksiin dynaamisella tavalla ja tämä on ymmärrettävää, sillä lainsäädännöllä on tarkoitus luoda pitkäkestoisia ratkaisuja kansallisiin tarpeisiin. Työoikeuden näkökulmasta eettisissä toimintaohjeistuksissa on kyse työnantajaorganisaatiossa luodusta itsesääntelyn muodosta, jolla pyritään ylimmän johdon asettamin tavoittein kristallisoimaan yrityksen arvojen mukaisia eettisiä toimintamalleja. Eettisiä toimintaohjeistuksia luodaan työnantajayrityksen tarpeisiin ja työoikeuden näkökulmasta ohjeistukset parhaimmillaan yhdenmukaistavat yrityksen toimintamalleja. Tutkielmassani tullaan siihen johtopäätökseen, että missään ajassa tai paikassa ei ole mahdollista laatia täysin aukotonta, kaikki maailmantilat huomioivaa sääntelyä. Työnantajilla onkin paine kuin myös mahdollisuus itsesääntelyn keinoin luoda sekä edelleen muuttaa sisäisesti luotuja eettisiä toimintaohjeistuksia vastaamaan muuttuvan liiketoimintaympäristön tarpeita. Tutkielman esitetään edelleen eettisten toimintaohjeistusten velvoittavuutta vahvistavia tekijöitä voimassa olevan oikeuden sekä oikeuskäytännön näkökulmasta. Eettisten toimintaohjeistusten velvoittavuuden voidaan tutkimuksen johtopäätelmien mukaan katsoa perustuvan työsopimuslaissa työnantajan oikeuksiin ja työntekijälle asetettuihin velvollisuuksiin, joiden nojalla työnantajalla on oikeus luoda työntekijöitä velvoittavia ohjeistuksia, joita työntekijän tulee edelleen noudattaa. Eettisten toimintaohjeistusten velvoittavuuden arvioinnissa korostuu ohjeistuksien johdonmukainen soveltaminen, niiden sisällöstä tiedottaminen työntekijöille kuin myös työnantajan määräysvaltaa rajaavat kriteerit. Työoikeuden näkökulmasta voidaan mielestäni perustellusti katsoa, että eettisten toimintaohjeistuksien pelkkä olemassaolo ei riitä vaan näiden osalta tulee varmistaa, että yrityksen työntekijät ovat tietoisia yrityksen soveltamista eettisistä toimintaohjeistuksista. Toteutetun tutkimuksen pohjalta voidaan mielestäni perustellusti katsoa, että tulevina vuosina yritysten toimintaan liittyvää eettisten riskienhallintaa ja työntekijänsuojaa edistävien normistojen ristiriitatilanteet lisääntyvät. Työsuhdetta normitetaan 2020-lukua lähestyessämme monimuotoisella tavalla, ja ajan myötä työnantajan ja työntekijän välisen oikeussuhteen sisältöä määrittää työsopimuksen, pakottavan lainsäädännön sekä mahdollisten kollektiivisopimusten säännösten lisäksi työpaikalla noudatetut tavat, käytännöt ja ennen muuta moninaiset ohjeistukset.
-
(2016)After a legislative process that lasted nearly a decade, the Directive 2014/104/EU on antitrust damages actions was adopted in 2014. Although it being proposed by both the Green and White papers preceding the Directive, the Commission decided not to include collective redress as a part of its final proposal. This study focuses on answering the question whether a class action instrument would benefit and ensure the effective application of the Directive on antitrust damages actions. The study outlines what characteristics such an instrument would need to have in order to serve the purposes of the Directive as well private enforcement of EU competition law in general. To answer these questions, the study combines the methods of legal dogmatics and normative theory of regulation. The need for competition law damages actions in the EU has by the ECJ been motivated with the need to ensure full effectiveness of EU law. The Commission has seen actions for damages as a supplementary mean of enforcement. At the same time, there is a right of all harmed individuals to claim compensation and one of the central principles in the Directive on antitrust damages actions is the right to full compensation. Taking into account the principles of effectiveness and equivalence it is motivated that member states undertake measures that grant all victims with the right to claim and obtain full compensation access to court. The fact that all victims, including indirect purchasers and victims of umbrella pricing can claim damages lead to that damages will be widely dispersed and pulverized. This creates a need for class actions. Class actions can be used both for regulatory purposes and creating access for justice for individual claims that would otherwise not end up in front of a court. The study gives an outline of these functions as well as different models of class actions and other collective actions. The study examines collective redress in three member states, where the potential functions of class actions have been made use of in different ways. The potential to use these instruments for competition law damages actions differ. The different conditions in regard to class actions in the EU impede the objective of the Directive to harmonize the conditions for actions for damages. The study assesses whether there is a need for class actions in the field of damages actions for competition law infringements, as well as whether class actions are suitable regulatory instruments for achieving the purposes of private enforcement. Welfare effects, the need for compensating consumers and other potential victims as well as the potential of class actions to create settlements are examined. In addition, the risks of overenforcement and undermining leniency are briefly discussed. The study concludes that a suitable class action instrument for claiming antitrust damages in the EU framework would be an opt-in instrument. In order to enable cases to actually be brought in front of national courts, there is a need for certain flexibility in regard to standing and financing. It is motivated to introduce mechanisms that lower the threshold for individuals themselves to exercise their right to claim and obtain full compensation. At the same time, the competition law enforcement landscape in the EU is not in need of deterrence created by mandatory class actions.
Now showing items 426-445 of 3542