Browsing by Title

Tiedoksiannolla on merkityksellinen asema oikeudenkäynnissä vastaajan kuulemisperiaatteen suojana. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa kokonaisvaltainen käsitys siitä, miten haasteet tulisi toimittaa osakeyhtiölle. Tarkastelun ytimessä ovat käytännön toiminta ja se, miten käytännön tulisi toimia. Jälkimmäisessä näistä kyse on toiminnallisuuden tarkastelusta. Haasteen tiedoksiannossa osakeyhtiölle on useita ongelmia. Ongelmat koskevat esimerkiksi sitä, miten yhtiön edustaja voi todistaa oman edustamisoikeutensa, tai miten edustaja voi valtuuttaa toisen vastaanottamaan haasteen puolestaan. Ongelmia käytännössä on myös esimerkiksi sijaistiedoksiannossa ja rekisteristä poistetun yhtiön tiedoksiannossa. Osana kokonaisuutta tutkimuksessa käydään läpi myös kansainvälisten tiedoksiantojen ongelmia ja varsinkin niistä johtuvaa tiedoksiannon pitkittymistä. Tutkimuksessa on kyse monin tavoin aineellisesta ja muodollisesta oikeusturvasta. Tällöin ongelmana on se, miten pyritään toteuttamaan mahdollisimman hyvin sekä yhtiön oikeus osallistua tosiasiallisesti oikeudenkäyntiin että samalla tärkeäksi koettujen muotosäännösten noudattaminen. Yhtiön oikeus voidaan taata parhaiten hakemalla tasapainoa muotovaatimusten ja yhtiön osallistumisoikeuden varmistamisessa. Tässä mielessä merkitystä on myös sillä, miten tiedoksiantomenettely toteutetaan. Tiedoksiannon toimittamismenettelyllä on korostunut merkitys tilanteissa, joissa yhtiön tiedon saanti on epävarmempaa. Yhtiön tosiasiallisen tietoiseksi tulemisen rajoittaminen on perusteltua lähinnä sillä perusteella, että prosessissa tulee turvata myös riita-asian vastapuolen oikeudet. Tiedoksianto osakeyhtiölle on mutkikas kokonaisuus, joka sisältää monien säännösten ristiriitoja ja tulkintaongelmia. Tulkintaongelmat aiheuttavat myös eroja haastemiesten toiminnassa eri käräjäoikeuksien toimipisteissä. Erot toimipisteiden välillä ovat ongelmallisia oikeudenkäynnin osapuolten oikeusturvan kannalta. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamiseksi käytännön toiminnassa tulisi varmistaa mahdollisimman kattavasti riita-asian molempien osapuolten oikeudet päästä tuomioistuimeen. Tutkimuksen lopussa on myös muutama ehdotus de lege ferenda säännösten ristiriitaisuuden ja niistä johtuvien ongelmien ratkaisemiseksi.

Vaikka kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä rakentuu oikeuksien universaalisuudelle, on vuosikymmenten saatossa kehityskulku edennyt kohti erityisjärjestelyjä tietyille, haavoittuviksi mielletyille ihmisryhmille, joiden ihmisoikeuksien tosiasiallisen toteutumisen katsotaan edellyttävän lisätoimenpiteitä. Haavoittuvuus (eng. vulnerability) esiintyy nykyään myös esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista valvovan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä. EIT on katsonut turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi. Vastaavasti Euroopan unionin oikeudessa turvapaikanhakijoiden haavoittuva asema esiintyy käsitteenä niin oikeuskäytännössä kuin eri säädösteksteissä. Haavoittuvuuden käsitteelle ei kuitenkaan ole löydettävissä yleismaailmallista oikeudellista merkityssisältöä. Haavoittuvuuden asema ihmisoikeusjärjestelmässä on muutoinkin monimutkainen: käsitteen yhtäaikainen universaalius ja erityisyys tekevät siitä dynaamisen, ja samalla paradoksaalin, tuoden näin haasteensa sen käyttöön ja määrittelyyn. Myös turvapaikanhakijoiden oikeuksiin viime vuosina tehdyt heikennykset herättävät pohtimaan haavoittuvuuden tosiasiallista oikeudellista merkitystä. Tutkielmassa tarkastellaan haavoittuvuuden asemaa ja merkitystä ihmisoikeusjärjestelmässä, erityisesti haavoittuvuuden käyttö- ja merkitysyhteyksiä ihmisoikeussopimuksissa ja niiden tulkintakäytännöissä. Haavoittuvuuden oikeudellista merkitystä havainnollistetaan keskittymällä turvapaikanhakijoiden haavoittuvuuteen, sen määräytymisen perusteisiin ja oikeusvaikutuksiin Euroopassa. Lainopin lisäksi aihetta lähestytään kriittisen oikeusteorian näkökulmasta. Kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestelmässä pyrkimys tosiasialliseen yhdenvertaisuuteen ja universaalien ihmisoikeuksien toteutumiseen kaikille toimivat haavoittuvuuden perimmäisinä päämäärinä. Se voidaan nähdä liukuvaksi luokitteluksi, jolla aina vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuvataan heikommassa asemassa ja erityissuojelun tarpeessa olevia ihmisiä. Kyse on siten vain tiettyihin oikeuksien haltijoihin liitettävästä ominaisuudesta. Haavoittuvuuden jättäminen avoimeksi tekee tilaa ihmisoikeusjärjestelmän kontekstisensitiivisyydelle mahdollistaen näin järjestelmän mukautumisen aikansa tarpeisiin. Toisaalta kriittisen oikeusteorian piirissä on tarkasteltu nykyisiä ryhmäidentiteettiä ja huono-osaisuutta korostavia paradigmoja kriittisesti. Haavoittuvuusteoreetikoiden esittämän kritiikin mukaan nykyinen haavoittuvuusdiskurssi pohjautuu länsimaisen liberalismin ilmentämään autonomiseen ja vapaaseen ihmiskäsitykseen. Perimmäisenä ongelmana pidetään sitä, ettei se haasta käsitystä ihmisoikeuksien yleisestä subjektista ei-haavoittuvana ja muista riippumattomana. Haasteiksi muodostuvat eri vastakkainasettelujen säilyminen sekä keskittyminen pysyviin ”haavoittuvuusidentiteetteihin” ihmisten resilienssiin vaikuttavien, hyvä- ja huono-osaisuutta tuottavien yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan. Haavoittuvuusteoreetikot puoltavat valtion ja sen instituutioiden vahvempaa roolia ihmisoikeuksien toteuttamisessa sekä liberaalin ihmisoikeuksien haltijan korvaamista universaalilla, haavoittuvalla subjektilla. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuus on selvästi läpilyönyt eurooppalaisen tason sääntelyyn, jossa siitä on kehittynyt oikeudellisesti merkityksellinen käsite. EIT:n tunnustaessa turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi, on EU-oikeudessa lähtökohtana puolestaan vain tiettyjen hakijoiden haavoittuva asema ja siitä mahdollisesti seuraava erityistuki. Käsitteellisen tason eroista huolimatta on järjestelmien vuoropuhelusta löydettävissä johdonmukainen linja turvapaikanhakijoiden ihmisoikeussuojan tasolle. Haavoittuvuus toimii argumentointivälineenä, jolla EIT pyrkii lujittamaan perusteluja sille, että hakijoiden EU-oikeudessa asetetusta suojelun minimitasosta pidetään kiinni ja sitä kautta EIS 3 artiklaa kunnioitetaan. Haavoittuvuus ei luo uusia oikeuksia, vaan valtion aktiiviset toimintavelvoitteet ovat johdettavissa EU-oikeuden säännöksistä. EIT ei näin ollen pyri haastamaan valtioiden suvereniteettiin kuuluvaa maahanmuuttopolitiikkaa, vaan pitää EIS:n näkökulmasta riittävänä EU:n turvapaikkajärjestelmässä taattua oikeuksien minimitasoa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuutta koskeva sääntely heijastelee useita kriittisen oikeusteorian piirissä esitettyjä näkökohtia. Maahanmuuttohallinto viranomaistahoineen ja oikeudellisine sääntelyineen muodostaa moniulotteisen yhteiskunnallisen instituution, joka muokkaa turvaa hakevien asemaa yhteiskunnassa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuudella ei kuitenkaan eurooppalaisessa sääntelyssä viitata muihin vastaanottavan yhteiskunnan jäseniin nähden heikompaan asemaan, vaan oleskeluun lähtömaan ulkopuolella ja sijaissuojelun tarpeelle. Kansainvälisen suojelun järjestelmä on erillinen oikeudellinen konstruktio, jolla hyväksyttävästi asetetaan turvapaikanhakijat muihin nähden eri asemaan. Haavoittuvuus sisäänrakennettuna kansainvälisen suojelun järjestelmään ja turvapaikanhakijan oikeudelliseen asemaan toimii perustana suojelujärjestelmälle, mutta samalla myös määrittää hakijoiden ihmisoikeuksille tunnustettavan suojan rajoja.

Tutkimuskysymyksenäni on, miten työturvallisuuslain häirintää ja muuta epäasiallista kohtelua arvioidaan työturvallisuusrikoksena. Aihetta on tutkittu varsin vähän työturvallisuusrikoksen näkökulmasta. Vuonna 2019 mielenterveyden ongelmat olivat ensimmäisen kerran yleisin syy jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle. Työhön liittyvät pitkäaikaiset kuormitustekijät voivat laukaista tai pahentaa monenlaisia mielenterveyden häiriöitä. Häirintä ja epäasiallinen kohtelu on yksi psykososiaalisista kuormitustekijöistä. Pidän aihetta ajantasaisena, ja katson, että aihe vaatii syvempää tutkimusta sekä sääntelyn analysointia. Tutkielmassani tarkastelen rinnakkain rikoslain (19.12.1889/39) ja työturvallisuuslain (23.8.2002/738) säännöksiä. Työturvallisuuslaki tähtää ennaltaehkäisevään ja väljään muotoiluun, kun taas rikoslaki on pyritty sääntelemään täsmällisesti sekä viimesijaiseksi keinoksi puuttua epäkohtiin. Tarkastelen tutkielmassani häirintää ja epäasiallista kohtelua työturvallisuusrikoksena tunnusmerkistön objektiivisesta puolesta käsin, eli tekoa, syy-yhteyttä, vaaraa sekä teon huolimattomuutta. Tutkimusmetodina käytän oikeusdogmaattista eli lainopillista tutkimusmenetelmää. Rikoslain 47 luvun 1 §:ssä säädetään työturvallisuusrikoksesta, jonka työnantaja tai tämän edustaja voi toteuttaa joko tahallisesti tai huolimattomasti rikkomalla työturvallisuusmääräyksiä tai toisen kohdan mukaisesti laiminlyönnillä säännöksessä mainittuja velvollisuuksiaan. Työturvallisuuslain 28 §:ssä säädetään terveydelle haittaa tai vaaraa aiheuttavasta häirinnästä ja muusta epäasiallisesta kohtelusta. Työnantajan on asiasta tiedon saatuaan käytettävissään olevin keinoin ryhdyttävä toimiin epäkohdan poistamiseksi. Työnantaja voi syyllistyä työturvallisuusrikokseen niin itsensä kuin myös toisen työntekijän häirinnän ja epäasiallisen kohtelun perusteella. Työturvallisuuslain säännös edellyttää konkreettista vaaraa, toisin kuin rikoslain säännös edellyttää presumoitua vaaraa. Lainsäätäjä on halunnut osoittaa, että rangaistavan käyttäytymisen tulee olla jossain määrin asteeltaan vakavampaa henkisissä työturvallisuusrikoksissa. Työturvallisuuslaissa tai lain esitöissä ei säädetä mitään niistä keinoista, miten työnantajan tulee selvittää tai puuttua häirintään ja epäasialliseen kohteluun. Työnantajan tulee itse määrittää ne keinot, joilla se puuttuu tai pyrkii ehkäisemään häirintää ja epäasiallista kohtelua. Keinojen tulee olla objektiivisesti arvioiden tehokkaita, oikeasuhtaisia ja tarkoituksenmukaisia. Monella suomalaisella tarkastuksen kohteena olleella yrityksellä ei ole osattu poistaa, vähentää eikä tunnistaa ajoissa terveydelle haittaa tai vaaraa aiheuttavia kuormitustekijöitä. Rikosoikeudellisen vastuun perustaminen väljään säännökseen, voi herättää tulkintaongelmia erityisesti lähiesimiestasolla. Työnantaja ei voi vedota subjektiiviseen huolimattomuuteen, vaan esimieheksi ryhtyvän täytyy olla tietoinen vastuista ja velvollisuuksistaan. Tutkimustuloksena on, että työpaikoilla ei täysimääräisesti tunnisteta henkistä työsuojelua. Laissa, eikä lain esitöissä ole säädetty siitä, mitä häirintä ja muu epäasiallinen kohtelu on. Edellytyksenä on, että häirinnän ja muun epäasiallisen kohtelun tulee objektiivisesti arvioiden aiheuttaa terveydelle haittaa tai vaaraa. Näin ollen satunnainenkaan epäasiallinen kohtelu ei voi täyttää työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistöä. Tutkielmassa päädyn siihen, että syy-yhteysarviointi nousee ratkaisevaksi tekijäksi työturvallisuusrikoksen tunnusmerkistön täyttymisen kannalta. Tällöin myös työturvallisuusrikoksen ohella liitännäisrikoksena henkinen pahoinpitely voi tulla kyseeseen, kuten tuomioistuin linjasi tunnetussa AKT:n tapauksessa. Ongelmallista on objektiivisesti arvioida sitä, minkälainen käyttäytyminen voi aiheuttaa terveydelle haittaa. Käytän tutkielmassani oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä esiin nousseita arviointikriteereitä, joilla pyrin antamaan suuntaviivoja sille, miten häirintää ja epäasiallista kohtelua tulee arvioida työturvallisuusrikoksena. Tutkimustuloksena on, että arviointikriteerien perustella voidaan arvioida sitä, missä menee siedettävän käyttäytymisen raja ja havaita käyttäytymisestä aste-eroja. Arviointi perustuu lopulta kokonaisharkintaan. Työturvallisuuslain 28 §:n säännös on hyödyllinen työturvallisuuslain näkökulmasta, mutta ei täysimääräisesti vastaa rikosoikeuden vaatimuksiin.

Uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä annetun direktiivin 2009/28/EY mukaan Euroopan unionin tavoitteena on nostaa uusiutuvan energian osuus 20 prosenttiin energian loppukulutuksesta vuoteen 2020 mennessä. Suomen on nostettava uusiutuvan energian osuus energian loppukulutuksesta 38 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä kansallisen velvoitteen mukaisesti. Uudelleenlaadittu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2010/31/EU rakennusten energiatehokkuudesta puolestaan edellyttää uusia lainsäädäntötoimia ”lähes nollaenergiarakennuksiin” siirtymisen toimeenpanemiseksi. Direktiivin mukaan jäsenvaltion on varmistettava, että vuoden 2018 loppuun mennessä kaikki uudet viranomaisten käytössä ja omistuksessa olevat rakennukset, sekä vuoden 2020 loppuun mennessä kaikki uudet rakennukset omistajasta riippumatta, ovat lähes nollaenergiarakennuksia. Direktiivin mukaiseen lähes nollaenergiarakennuksen määritelmään sisältyy erittäin korkean energiatehokkuuden vaatimuksen lisäksi uusiutuvan energian käyttöä koskeva vaatimus, johon nimenomaisesti sisältyy ”paikan päällä tai rakennuksen lähellä” tuotettava uusiutuvista energialähteistä peräisin oleva energia. Käytännössä tämä tarkoittaa hajautettua pienimuotoista energiantuotantoa uusiutuvilla energialähteillä hyödyntäen erilaisia pientuotantojärjestelmiä ja -laitoksia. Tätä edistää myös se, että direktiivin 2009/28/EY mukaan, jäsenvaltioiden on rakennussäännöksissään ja määräyksissään otettava käyttöön asianmukaiset toimenpiteet, joilla lisätään "kaikentyyppisen uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian" osuutta rakennusalalla. Keskitetyssä energiantuotannossa sähköä ja lämpöä tuotetaan suuren kokoluokan voimaloissa, joista energia siirretään kulutuspisteeseen energiaverkkojen avulla. Hajautetulla energiantuotannolla tarkoitetaan sen sijaan tuotantomallia, jossa energia tuotetaan lähellä kulutuspistettä. Hajautettua energian pientuotantoa kutsutaan usein myös nimellä "lähienergia", jossa lähtökohtana on paikallisten resurssien hyödyntäminen eri energiantuotannon sovellutuksissa. Merkittävimmät pienimuotoiset sähköntuotantotavat Suomessa ovat tällä hetkellä pienvesivoima, pientuulivoima, aurinkosähkö, aurinkolämpö ja bioenergia. Tutkielmassa käsitellään ensisijaisesti vain ”puhdasta”, aidosti uusiutuvilla energiamuodoilla tuotettavaa sähkö- ja lämpöenergiaa, joten erilaiset biopolttoaineita hyödyntävät sähkön ja lämmöntuotantolaitokset rajautuvat pois. Hajautetun pienimuotoisen energiantuotannon sääntelyn tavoitteena voidaan katsoa olevan uusiutuvilla energialähteillä tapahtuvan energiantuotannon lisääminen ja tuotannon taloudellisen kannattavuuden parantaminen. Toistaiseksi energiantuotantoa koskeva sääntely on koskenut pääasiassa teollisen mittakaavan tuotantoa, mutta myös pientuotantoa koskeva sääntely on lisääntynyt ja lainsäädäntöä on kehitetty runsaasti. Tutkielmassa selvitetään, systematisoidaan ja arvioidaan tämän hetkistä hajautettua pienimuotoista energiantuotantoa koskevaa sääntelyä ja sen kehittämistarpeita ottaen samalla huomioon lähes nollaenergiarakennuksille asetetut vaatimukset. Aihetta käsitellään lain soveltajan näkökulmasta, arvioiden sääntelyn vaikutuksia itse kohteeseen, eli energian pientuottajan ja pientuotantolaitoksen toimintaan. Aiheeseen liittyvät säännökset pyritään systematisoimaan tutkielman kolmen eri osan mukaisesti, jotka ovat johdatus käsiteltävään aiheeseen, pientuotannon sääntely ja ohjauskeinot sekä pientuotannon taloudelliset ohjauskeinot. Keskeisimmät pientuotantolaitoksiin liittyvät kysymykset käsittelevät laitteistojen asentamista, luvan tarvetta ja ympäristövaikutuksia. Itse tuotantoon liittyvät kysymykset koskevat tuotantolaitoksen sähköverkkoon liittämistä ja ylijäämätuotannon myymistä sähkömarkkinoilla. Taloudellisten ohjauskeinojen osalta käydään läpi pientuotannolle tarjolla olevia tukimalleja, niihin kohdistuvaa verosääntelyä ja ylijäämätuotannon myyntiin liittyviä laskutusmalleja.

Tässä tutkielmassa selvitetään, millä rajaehdoilla hallinnollisia päätöksiä voidaan tehdä hyödyntäen tietojärjestelmiä ja antaa tiedoksi sähköisesti. Siten tutkimuksen kohteena ovat IT-oikeudelliset periaatteet, sähköinen päätöksenteko ja sähköinen tiedoksianto. Tutkielman lähdeaineistona on käytetty asiaa käsittelevää oikeuskirjallisuutta aina 1980-luvusta alkaen ja lisäksi runsaasti valtion tietohallintoon liittyviä ohjeita, selvityksiä ja lausuntoja. Tutkimuksen metodi on oikeusdogmaattinen eli tarkoituksena on selvittää voimassa olevien oikeusnormien sisältö. IT-oikeudelliset periaatteet, kuten muutkin oikeusperiaatteet, ohjaavat viranomaisten toimintaa. Juuri sähköisessä julkisessa hallinnossa IT-oikeudellisilla periaatteilla on tärkeä funktio, sillä periaatteet takaavat sen, ettei viranomaisten IT-toiminta jää riippuvaiseksi ainoastaan lainsäädännöstä vaan viranomaiset kehittävät IT-toimintansa itsenäisesti huomioiden tietotekniikan kehityksen ja muuttumisen. IT-oikeudellisia periaatteita ovat sähköisen muodon syrjimättömyyden periaate, käytettävyyden ja saavutettavuuden periaatteet, tietoturvallisuuden periaate, yhteentoimivuuden periaate, todennettavuuden periaate sekä läpinäkyvyyden periaate. Periaatteet eroavat toisistaan niin, että toisten periaatteiden ydin on hallintoprosessissa eli nämä periaatteet tähtäävät tukemaan hallinnossa asiointia sähköisesti. Toiset periaatteet ohjaavat viranomaisia järjestämään nimenomaan teknisiä valmiuksia sähköiseksi asioinniksi hallinnossa. Hallintopäätöksestä ilmenee hallintoasian ratkaisu. Hallintopäätöksen tulee olla pääsääntöisesti kirjallisessa muodossa. Hallintolaissa (434/2003) ei ole säädetty päätöksen sähköisestä muodosta. Se, että sähköisessä muodossa oleva päätös on oikeusvaikutuksiltaan samanlainen kuin kirjallinen päätös, ilmenee välillisesti muusta lainsäädännöstä. Sähköinen päätöksenteko tarkoittaa hallintopäätöksen tekemistä tietotekniikkaa hyödyntäen. Tällöin tietojärjestelmä tukee päätöksentekoprosessia. Sähköinen päätöksenteko ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oikeudellisen harkinnan suorittaisi tietojärjestelmä. Sähköinen päätöksenteko palvelee hallinnossa asioivia, koska se nopeuttaa asioiden käsittelyä. Sähköistä päätöksentekoa käytetäänkin erityisesti hallinnollisessa massamenettelyssä, jossa tuhansia päätöksiä tuotetaan samanaikaisesti. Sähköinen päätöksenteko myös yhdenmukaistaa käsittelyä ja päätöksiä. Sähköisen päätöksenteon eräs ongelma on automaattiset perustelut. Esimerkiksi massamenettelyssä tehdyssä päätöksessä perustelut päätöksen ratkaisuun saattavat olla ennalta laaditut. Tällöin päätökseen ratkaisuun vain valitaan sopiva perusteluteksti. Tällaisten perustelujen voidaan katsoa vaarantavan hyvää hallintoa, koska perusteluista ei ilmene, että juuri päätöksen kohteena olevan asianosaisen asiaa olisi huolellisesti käsitelty ja pohdittu. Hallintopäätös on viipymättä annettava tiedoksi. Päätöksen tiedoksianto on päätöksen toteuttamisen yleinen edellytys eli päätöstä ei voida panna täytäntöön ennen kuin se on annettu tiedoksi, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Päätös voidaan antaa tiedoksi sähköisesti, mutta se edellyttää aina asianosaisen suostumusta. Tällä pyritään varmistamaan, että päätöksen kohteella on tosiasiallinen mahdollisuus vastaanottaa sähköisessä muodossa olevia asiakirjoja. Sähköinen tiedoksianto voi tapahtua todisteellisena tai tavallisena tiedoksiantona. Todisteellisessa sähköisessä tiedoksiannossa itse asiakirjaa ei lähetetä tiedoksi, vaan ainoastaan ilmoitus siitä, että viranomaisen palvelimelle on tallennettu päätös. Tällöin asianosaisen tulee tunnistautua päätöstä hakiessa. Tämä tarkoittaa, että henkilön tai oikeushenkilön täytyy selvittää sähköisesti identiteettinsä. Sähköisessä tiedoksiannossa on siten korkea suojauksen taso. Toisin kuin Tanskassa, Suomessa sähköinen tiedoksianto ei ole vielä pääsääntö. Toistaiseksi Suomessa korostetaan tiedoksiantomenettelyn vapaavalintaisuutta ja suostumuksen merkitystä.

Tutkielmassa tarkastellaan lievimpien ympäristörikosten sanktioimista de lege ferenda -näkökulmasta. Tutkielma perustuu hypoteesille, että Suomen ympäristörikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä tehostuisi, jos ympäristövaikutuksiltaan vähäisten rikkomusten ja laiminlyöntien seuraamukseksi säädettäisiin rikosoikeudellisen rangaistuksen sijasta hallinnollinen sanktio. Tutkielmassa hallinnollisen sanktion määritelmä on rajattu tarkoittamaan seuraamusmaksua, jonka toimivaltainen viranomainen määrää lainvastaisen toiminnan seuraamuksena hallinnollisessa menettelyssä. Tutkielma muodostuu kuudesta pääluvusta. Ensimmäinen luku on aiheeseen johdatteleva, ja siinä esitetään tutkielman laajempi ympäristörikosoikeudellinen konteksti sekä hypoteesi, tutkimuskysymykset ja tutkimuksessa käytetty metodi. Tutkielman luvut 2-4 ovat taustoittavia luvuissa 5-6 esitetyille näkemyksille ympäristöoikeudellisten hallinnollisten sanktioiden sääntelystä de lege ferenda. Toisessa luvussa perehdytään hallinnollisen sanktion määritelmään sekä sen ominaispiirteisiin. Lisäksi luvussa selvitetään, miten hallinnollisessa prosessissa määrätty sanktio eroaa rikosoikeudellisesta sanktiosta, miten prosessit eroavat toisistaan sekä millaisilla oikeudellisilla edellytyksillä haitalliseen tekoon tai laiminlyöntiin voidaan säätää seuraamukseksi hallinnollinen sanktio. Yhtenä keskeisenä asiakokonaisuutena käsitellään myös Euroopan ihmisoikeussopimuksesta johtuvia oikeusturvavaatimuksia rangaistuksenluonteisten seuraamusten määräämismenettelylle. Kolmannessa luvussa perehdytään tarkemmin kahteen Suomen oikeusjärjestyksestä tällä hetkellä löytyvään ympäristöoikeudelliseen hallinnolliseen sanktioon, merenkulun ympäristönsuojelulaissa säädettyyn öljypäästömaksuun ja jätelain laiminlyöntimaksuun, sekä näihin seuraamusmuotoihin liittyvään käytännön problematiikkaan. Neljännessä luvussa tarkastellaan, miten hallinnollisista sanktioista on säädetty Ruotsin sekä Englannin ja Walesin oikeusjärjestyksissä, joissa kyseinen sanktiotyyppi on jo käytössä ympäristörikosten osalta. Viidennessä luvussa esitetään aiemmissa luvuissa esitettyyn perustuen lainsäädäntöehdotuksen perustelut sekä konkreettisia säännösehdotuksia ympäristöoikeudellisten hallinnollisten sanktioiden käyttöönotolle Suomessa. Ehdotuksia pyritään tarkastelemaan kriittisesti huomioiden vaikutukset esimerkiksi maksuvelvollisen oikeusturvaan ja viranomaistoimintaan sekä tuoden esiin seikat, joihin olisi erityisesti kiinnitettävä huomiota hallinnollisista sanktioista säädettäessä. Tutkielman viimeinen luku on kokoava. Siinä arvioidaan hypoteesin pohjalta, olisiko ympäristörikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä tosiasiallisesti tehostettavissa hallinnollisen sanktion käyttöönoton avulla. Yhteenvedossa hallinnollisen seuraamusjärjestelmän tosiasiallinen tehokkuus ja toimivuus nähdään osana laajempaa kokonaisuutta, johon vaikuttavat myös muun muassa valvontaviranomaisten käytössä olevat voimavarat ja asiantuntemus. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä muotoutuvien oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin minimioikeusturvaedellytysten tulevaisuuden kehitys nähdään hallinnollisen sanktiojärjestelmän tehokkuuden kannalta olennaisena tekijänä.

Tutkielmassani käsittelen sitä miten julkishallinnon palveluiden sähköistymisen ja uusliberalistiset hallintomallit ja -aatteet muokkaavat hallinnon asiakkaan subjektivointia. Sovellan kysymykseen Michel Foucault’n ja François Ewaldin esittämiä ajatuksia vallan subjektivoivista ja normalisoivista vaikutuksista. Työssäni luon hahmotelman hallinnon käyttäjän genealogiasta ja esitän käsitykseni siitä millaisia subjektivoivia ja normalisoivia vaikutuksia muutoksella on hallinnon käyttäjiin. Katson että subjektivoinnissa on tapahtumassa muutos hallinnon asiakkaasta kohti hallinnon käyttäjää, sillä hallinnossa asioivat ymmärretään aiempaa aktiivisemmaksi toimijaksi. Sähköinen asiointi luo nähdäkseni myös kaksi uutta normia, jotka määrittävät hallinnossa asioivia. Nämä normit ovat mielestäni asiointikompetenssi sekä pääsy laitteisiin, ja ne määrittävät kuinka normaali tai epänormaali kukin käyttäjä on sähköisen viranomaisasioinnin maailmassa.

Osakkeiden hallintarekisteröinti mahdollistaa kansainvälisen sijoitustoiminnan, mutta se aiheuttaa samalla paljon lieveilmiöitä, kuten veronkiertoa, korruptiota ja talousrikollisuutta. Hallintarekisteröinnin avulla tosiasiallinen osakkeenomistaja voi piilottaa varallisuuttaan anonyymisti säilyttäjien nimiin. Väärinkäytösten estämiseksi OECD on julkaissut TRACE-menettelyn, joka on ollut pohjana osingonsaajatietojen toimittamiselle, osingon lähdeveromuutoksille Suomessa ja Verohallinnon säilyttäjärekisterin perustamiselle. Tutkielmassa on tutkittu 1.1.2020 voimaan tulleita yleisesti verovelvolliselle jaettavan osingon ennakonpidätyksen veromuutoksia ja 1.1.2021 voimaan tulleita rajoitetusti verovelvolliselle jaettavan osingon lähdeverotuksen veromuutoksia, jotka koskevat hallintarekisteröidylle osakkeelle jaettavaa osinkoa. Lisäksi tutkielmassa on tutkittu näihin liittyvää verovastuun jakautumista rekisteröityneen ja rekisteröitymättömän säilyttäjän, osingonmaksajan ja osingonsaajan välillä. Tutkimusongelmana onkin, että Suomen ensimmäisenä maailman maana käyttöön ottamat yksityiskohtaiset hallintarekisteröidylle osakkeelle jaettavan osingon veromuutokset ja säilytysketjun eri osapuolten verovastuun muutokset vaikuttavat merkittävästi eri osapuolten velvollisuuksiin, vastuisiin ja veroprosesseihin. Suomessa verotus tunnistamattoman yleisesti ja rajoitetusti verovelvollisen osingonsaajan osalta on kiristynyt. Tällä on pyritty siihen, että osingonsaajatiedot toimitettaisiin Verohallinnolle ja että verotus voitaisiin toimittaa oikein jo osingonmaksuhetkellä. Lisäksi verovastuun määräytymisen sääntely on tehty yksityiskohtaisemmaksi. Yleisesti verovelvolliselle osingonsaajalle jaettavan osingon osalta verovastuu on osingonmaksajalla, mutta rajoitetusti verovelvolliselle osingonsaajalle jaettavan osingon osalta se on ensisijaisesti rekisteröityneellä säilyttäjällä ja toissijaisesti osingonmaksajalla. Rekisteröitymättömällä säilyttäjällä ei ole lainkaan vastuuta perimättä jääneestä verosta.

Tutkielmassa tarkastellaan hallintolain 34 §:n, eli niin sanotun kuulemispykälän toteutumista mielenterveyslain mukaisesta tahdosta riippumattomasta hoidosta päätettäessä ja sen suhdetta mielenterveyslain omaan kuulemispykälään. Tähän liittyvää problematiikkaa tarkastellaan ensisijaisesti mielenterveyslain 3 ja 4 luvussa tarkoitettujen niin sanottujen kriminaalipotilaiden, eli mielentilatutkimukseen määrättyjen, kannalta. Aihe on käytännönkin kannalta merkityksellinen, sillä uuden mielenterveyslain valmistelu on ollut esillä jo jonkin aikaa ja kuulemista koskeva sääntely ja ohjeistus on aiemmin ollut jossain määrin puutteellista. Kuulemiskysymykset ovatkin toivottavasti yksi uutta lakia valmisteltaessa esiin nouseva seikka. Tämän ongelman ratkaisemisessa ei voida tukeutua pelkästään hallintolain kuulemispykälän tulkintaan, vaan on pyrittävä paremmin ottamaan huomioon mielentilatutkittavien erityislaatuinen tilanne ja olosuhteet, jotka monilta osin poikkeavat hallinnon asiakkaan asemasta tyyppitilanteissa. Tutkielman alussa tarkastellaan tutkimuksen aihetta koskevia perustuslain, hallintolain ja mielenterveyslain säännöksiä, näiden taustoja ja niissä ilmeneviä ongelmia Tämän lisäksi aihetta tutkitaan kahden erityiskysymyksen kautta: mitkä ovat mahdollisuudet poiketa kuulemisvelvollisuudesta ja mitä tapahtuu, jos kuulemisvelvollisuus laiminlyödään täysin, tai jos kuuleminen ei toteudu sille asetettujen sisällöllisten vaatimusten mukaisesti. Tutkielmaa varten olen myös saanut mahdollisuuden tutkia mielentilalausuntoja terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksella. Tarkastelun kohteena ovat olleet mielentilalausunnot vuosilta 1988-1989, 1991-1992 ja 2012-2013. Tutkielman tavoitteena on selvittää kuulemiselle asetettuja yleisiä vaatimuksia ja sitä, miten niitä tulisi soveltaa erityishallinto-oikeuteen kuuluvan tahdosta riippumattomasta hoidosta päättämisen osalta. Tavoitteena on tuoda esille etenkin sitä problematiikkaa, joka liittyy mielenterveyslain mukaisen päätöksenteon kohteena olevien henkilöiden erityisasemaan ja nostaa esille tämän tuomia haasteita kuulemiselle. Tutkielmassa nostetaan esille monia kuulemisessa käytännössä esiintyviä ongelmia. Täysin selviin ja yksiselitteisiin lopputuloksiin on kuitenkin vaikea päätyä, sillä kysymys siitä, millainen kuuleminen todella täyttäisi perustuslain asettamat vaatimukset, turvaisi tutkittavien oikeusturvan ja huomioisi kuitenkin tutkittavien edun parhaiten, vaatisi laajempaa tutkimusta myös lääketieteelliseltä kannalta. Läpi tutkielman esitän kuitenkin myös omia näkökantojani ja tuon esille seikkoja, joita nähdäkseni erityisesti tulisi huomioida kuulemistilanteiden lainmukaisuutta arvioitaessa.

Tutkielmassa syvennytään parhaillaan käynnissä olevaan automaattista päätöksentekoa koskevan hallinnon yleislain valmisteluun. Oikeusministeriön laatimassa arviomuistiossa automaattisen päätöksenteon käyttöala ehdotetaan rajattavaksi päätöksiin, joihin ei liity harkintavaltaa. Ehdotuksen mukaan myös oppivat tekoälysovellukset tulisi rajata yleislain ulkopuolelle. Tutkimuskysymykset keskittyvät tämän käyttöalan rajauksen mahdolliseen ongelmallisuuteen. Tutkielman pääasiallisena metodina on vaihtoehtoinen (kriittinen) lainoppi yhdistettynä oikeuspoliittiseen de lege ferenda -tutkimukseen. Tutkielma etenee niin, että ensin taustoitetaan tekoälyyn, automaattiseen päätöksentekoon ja harkintavaltaan liittyvää teoriaa ja tutkimusta. Tämän jälkeen syvennytään automaattista päätöksentekoa koskevaan lainsäädäntöhankkeeseen ja siinä ehdotettuun käyttöalan rajaukseen ja arviomuistiosta saatuun lausuntopalautteeseen. Tätä osaa tutkielmasta voidaan kutsua empiiriseksi siinä mielessä, että lausuntopalautetta analysoidaan yhteiskuntatieteellisen sisällönanalyysin keinoin. Teoriaosuuden tarkoituksena on käsitellä niitä muun muassa niitä teemoja ja käsitteitä, jotka nousevat esiin arviomuistiossa sekä lausuntopalautteessa liittyen käyttöalan rajaukseen. Tutkimustuloksina voidaan todeta, että automaattisen päätöksenteon käyttöalan rajaaminen ehdotetulla tavalla ei ole yksiselitteistä, eikä tarkoituksenmukaista. Oppivan tekoälyn käytön sallimista voidaan perustella muun muassa teknologianeutraalisuuden periaatteella sekä oikeuden ja teknologian vuorovaikutuksesta tehdyllä tutkimuksella. Harkintavallan käsite taas on rajausperusteena liian avoin ja tulkinnanvarainen.