Browsing by Title

Tutkielma käsittelee valitulle toimijalle (perheyksikkö, johon kuuluu aviopuolisot ja rintaperillisiä) merkityksellisimpiä lainsäädännön asettamia rajoja toteuttaa jäämistösuunnittelua. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sivullisen sekä jäämistösuunnittelussa avustavan asiantuntijan roolien rajoja. Jäämistösuunnittelumarkkinat kukoistavat Suomessa. Jäämistösuunnittelu koetaan yleisesti tarpeelliseksi ja sille verolainsäädännön kautta asetetut rajat vaikuttavat löyhiltä, koska monenlaiset järjestelyt tuntuvat olevan verotuksen näkökulmasta sallittua suunnittelua lainvastaisen veronkierron sijasta. Perintö- ja lahjaverolain veronkiertoa sääntelevä 33a § on tunnusmerkistöltään avoin, ja sen käytännön merkitys on jäänyt vähäiseksi. Näin verolainsäädäntö ei aseta tehokkaasti jäämistösuunnittelutoiminnalle rajoja. Yksityisoikeudellinen lainsäädäntö tarjoaa monia mahdollisuuksia tehdä lakimääräisestä perimyksestä ja lakimääräisestä aviovarallisuussuhteiden järjestämisestä poikkeavia jäämistösuunnittelullisia järjestelyitä, joita myös laajasti hyödynnetään. Riittävän tietotason saavuttaminen jäämistösuunnittelutoimintaan vaikuttavan yksityisoikeudellisen lainsäädännön kokonaisuudesta on työlästä. Jäämistösuunnittelulle pääasiallisia rajoja asettava yksityisoikeudellinen lainsäädäntö on vanhaa, ja se on jakaantunut useisiin lakeihin. Yhteiskunta on muuttunut näiden lakien säätämisestä. Jäämistösuunnittelun lopputulos on monen osatekijän vuoksi epävarmaa. Muuttamalla lainsäädäntöä eli poistamalla jäämistösuunnittelulle asetettuja tiettyjä vanhentuneita yksityisoikeudellisia rajoja voitaisiin vähentää koko jäämistösuunnittelun tarvetta ja parantaa sen lopputuloksen varmuutta. Historia kuitenkin osoittaa, että perusteelliset lainsäädäntömuutokset ovat hitaasti eneneviä, kun taas jäämistösuunnittelutoiminnan määrä kasvaa nopeasti. Ensiapuna tilanteeseen voisivat toimia ohjeet hyvästä ja laadukkaasta jäämistösuunnittelutavasta, joiden noudattamiseen toimija voisi sitoutua. Kuluttajan olisi helpompaa valita luotettava ja osaava jäämistösuunnittelukumppani ohjeisiin sitoutuneiden toimijoiden joukosta. Myös ohjeistuksesta jäämistösuunnittelija ymmärryskyvyn arvioimiseksi olisi hyötyä. Toisaalta testamentin tallettamisjärjestelmän elvyttäminen siten, että tuomioistuin voisi ennakkoon kuulla testamentin tekijää vastaisen varalta tallettamisen yhteydessä, olisi apuna testamenttiriitojen ehkäisyssä ja jäämistösuunnitelman tarkoituksen toteutumisen varmistamisessa.

Jakelu on keskeinen osa yrityksen liiketoimintaa. Tavalla tai toisella yrityksen on järjestettävä tuotteidensa jakelu loppuasiakkaille. Tuotteet voidaan kuitenkin saattaa loppuasiakkaille monella eri tavalla – jakelu voidaan hoitaa itse tai se voidaan uskoa kolmannelle osapuolelle, esimerkiksi itsenäiselle jälleenmyyjälle tai epäitsenäiselle kauppaedustajalle eli agentille. Yksi yleisimpiä tapoja järjestää tuotteiden jakelu on tehdä jakelusopimus itsenäisen jälleenmyyjän kanssa. Jakelusopimusta voidaan pitää yhtenä kansallisen ja kansainvälisen kaupan keskeisimpänä instrumenttina. Tämä tutkielma pyrkii selvittämään millainen instrumentti jakelusopimus on kansainvälisessä kaupassa ja miten jakelusopimuksen laadinnassa tulisi huomioida EU:n kilpailuoikeudelliset säännökset, sillä hyvän jakelusopimuksen laatiminen edellyttää samanaikaisesti sekä sopimusoikeudellista että kilpailuoikeudellista osaamista. Tutkielman keskeisenä lähdeaineistona on toiminut EU:n uusi vertikaaliryhmäpoikkeusasetus (330/2010) ja komission vertikaalisia sopimuksia koskevat suuntaviivat. Tutkielman ensisijaisena tutkimustehtävänä on selvittää miten EU:n kilpailusäännökset käytännön tasolla vaikuttavat kansainvälisen jakelusopimuksen laadintaan. Kilpailusäännökset ovat julkisoikeudellisia sopimusvapauden rajoituksia, jotka jakelusopimusta laativan juristin tulee tuntea ja huomioida. Tutkimuskysymykseen vastaaminen on edellyttänyt jakelusopimuksen määrittelyä sekä jakelusopimuksen ymmärtämistä taloudellisena ja oikeudellisena ilmiönä, jakelusopimukseen sovellettavien kilpailusäännösten selvittämistä sekä sen selvittämistä, mihin kaikkiin jakelusopimuksen ehtoihin kilpailusäännökset vaikuttavat. Tutkielma on metodiltaan oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Tutkielmassa on myös oikeustaloustieteellistä näkökulmaa, sillä tutkielmassa käsitellään myös jakelusopimuksen osapuolten taloudellisia intressejä rajoittaa toistensa toimintavapautta. Tutkielman lähestymistapa tutkimusaiheeseen on käytännönläheinen. Jakelusopimukseen tulee kilpailuoikeudellisena säännöksenä sovellettavaksi Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 artiklan 1 kohta kiellettyjä kilpailunrajoituksia koskevana yleissäännöksenä, mikäli kilpailunrajoituksella on tai voi olla vaikutusta jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. EU:n vertikaalisia sopimuksia koskeva ryhmäpoikkeusasetus (330/2010) tulee sovellettavaksi jakelusopimukseen, mikäli myyjän ja ostajan markkinaosuudet jäävät alle 30 prosentin. Vertikaaliryhmäpoikkeusasetuksen sovellettavaksi tuleminen lisää huomattavasti jakelusopimukseen liittyvää kilpailuoikeudellista ennakoitavuutta ja oikeusvarmuutta, sillä sopimus on automaattisesti sallittu, edellyttäen että se ei sisällä asetuksessa mainittuja vakavimpina pidettäviä kilpailunrajoituksia. Vakavimmat kilpailunrajoitukset liittyvät määrähinnoitteluun ja markkinoiden jakamiseen. Uudet vertikaalisia rajoituksia koskevat suuntaviivat sisältävät aiempaa yksityiskohtaisempaa sääntelyä onlinemyynnistä, jota tässä tutkielmassa myös käsitellään. Lisäksi suuntaviivoissa otetaan aiempaa selkeämmin kantaa EU:n ulkopuolisiin alueisiin liittyviin vienti- ja tuontirajoituksiin. Jakelusopimus sisältää tyypillisesti useita sellaisia ehtoja, joihin voi tulla sovellettavaksi kilpailuoikeudelliset säännökset. Keskeisimpiä tällaisia ehtoja ovat myyntialuetta koskevat ehdot, sopimustuotteiden ja -palvelujen hinnoitteluehdot, sopimustuotteiden ostoa koskevat ehdot, kilpailukieltovelvoitteet, salassapitovelvoitteet, markkinointia ja menekinedistämistä koskevat ehdot, jakelijan henkilöstöä ja tukipalvelujen tarjoamista koskevat ehdot, dokumentaatio- ja tietojenantovelvoitteet, takuuehdot, immateriaalioikeuksia koskevat ehdot, vastuunrajauslausekkeet, sopimuksen päättymiseen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet sekä eräät muut ehdot, kuten sopimuksen osapätemättömyyttä koskevat ehdot. Tutkielman keskeisenä lopputuotoksena toimii tutkielman liitteenä oleva jakelusopimusmalli, jossa on kohta kohdalta pyritty huomioimaan EU:n vertikaalisia sopimuksia koskevan ryhmäpoikkeusasetuksen (330/2010) säännökset siten, että valmistaja rajoittaa sopijapuolena olevan jälleenmyyjän toimintavapautta asetuksen sallimissa rajoissa.

Tutkielma käsittelee poliisin keinoja jalkapallohuliganismin ja sen lieveilmiöiden ennalta estämiseksi sekä näiden keinojen ja perus- ja ihmisoikeuksien välistä jännitettä. Tutkielmassa pyritään ensinnäkin selvittämään, mitä keinoja huliganismin ennaltaehkäisemiseksi on tällä hetkellä lainsäädännön ja perusoikeuksien kannalta sekä millaisia rajoitteita perusoikeudet asettavat käytettäville keinoille. Toiseksi tutkielmassa pyritään selvittämään, mitkä voisivat olla mahdollisia interventiokeinoja, jotka eivät tällä hetkellä ole Suomessa mahdollisia kansallisen lainsää-dännön puitteissa. Tutkielmassa käytetään pääosin lainopillista tutkimusmenetelmää. Tutkielma on rakennettu siten, että aluksi luodaan lyhyehkö yleiskatsaus jalkapallohuliganismiin ilmiönä ja siihen, miten ilmiötä on pyritty kitkemään niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Jalkapallohuliganismiliitännäisissä asioissa on usein puntaroitavana yhtä aikaa useita toisiinsa nähden vastakkaisia oikeushyviä. Tutkielmassani tarkastelen siten myös perus- ja ihmisoikeuk-sista johtuvia rajoitteita toiminnan ennalta estämiseksi. Turvallisuutta, turvatoimia ja palveluja koskevaa yhdennettyä lähestymistapaa jalkapallo-otteluissa ja muissa urheilutilaisuuksissa koskevan Euroopan neuvoston yleissopimuksen (CETS N:o 218) mukaisesti tulisi luoda lämmin-henkisiä tapahtumien viranomaisten, seurojen ja kannattajien välisellä yhteistyöllä. Suomessa poliisin toiminta vaikuttaa painottuneen pääosin valmiuteen hallita mahdollisia mellakkatilanteita sekä näkyvään läsnäoloon jalkapallotapahtumissa. Tällainen saattaa vaikuttaa jopa provokaatiolta ja innoittaa huligaaneja. Euroopasta saatujen tutkimusraporttien ja kokemusten valossa Suomessa viranomaisten olisi syytä panostaa myös yhteistyöhön eri jalkapalloyhteisöjen kanssa. Perus- ja ihmisoikeuksia ei tule rajoittaa ilman perusteltua syytä, mutta on myös tärkeää, että juridisin keinoin voitaisiin tarjota viranomaisille tehokkaat keinot puuttua jalkapallohuliganis-miin.

Jalkapallon siirtoikkunoilla tarkoitetaan rekisteröitymisajanjaksoja, joiden aikana urheilijat voivat siirtyä seurasta toiseen. Jos pelaaja siirtyy uuteen joukkueeseen siirtoikkunan ulkopuolella, hän ei saa osallistua kansainvälisen jalkapalloliiton (FIFA), maanosaliittojen tai kansallisten liittojen alaisiin otteluihin uuden joukkueen nimissä ennen kuin hänet voidaan taas rekisteröidä joukkueeseen seuraavan siirtoikkunan auetessa. Siirtoikkunoista säädetään FIFAn siirtoja koskevien sääntöjen artiklassa 6. Siirtoikkunoiden tärkeimpänä tarkoituksena osana siirtoja koskevia sääntöjä on kilpailujen tasaisuuden varmistaminen. Kausiluonteiselle urheilulle on tärkeää estää joukkuekokoonpanojen hallitsemattomat muutokset kesken kauden ja edesauttaa joukkueiden välistä tasapainoa kilpailujen aikana. Tutkielmassa tarkastellaan FIFAn asettamien siirtoikkunoiden ja Euroopan unionin sisämarkkinaoikeuden sekä kilpailuoikeuden välistä suhdetta. Tutkielman tarkoitus on selvittää, ovatko siirtoikkunat sallittuja unionin sisämarkkinaoikeuden ja kilpailuoikeuden näkökulmasta. Tämä tarkastelu keskittyy sisämarkkinoiden perusvapauksien kohdalla työntekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen ja kilpailuoikeuden kohdalla erityisesti SEUT 101 artiklaan. Työssä tarkastellaan sitä, voidaanko lähtökohtaisesti unionin perusvapauksia rajoittavat ja kilpailuoikeuden vastaiset säännöt katsoa hyväksyttäviksi ottaen huomioon urheilun erityispiirteet. Siirtoikkunoiden hyväksyttävyyttä arvioitaessa tarkasteltavaksi tulee myös unionin sisämarkkinaoikeuden ja kilpailuoikeuden konvergenssi eli näiden kahden oikeudenalan soveltamisen yhdentyminen unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä. Siirtoikkunoiden ja sisämarkkinaoikeuden sekä kilpailuoikeuden suhteen tarkastelu rakentuu pääosin unionin tuomioistuimen oikeuskäytännölle. Tätä voidaan perustella unionin tuomioistuimen ratkaisutoiminnan teleologisella eli tavoiteliitännäisellä tulkinnalla sekä urheilun erityispiirteillä. Tutkielmassa on tarkoitus systematisoida ja tulkita urheiluliitännäisten kysymysten kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä ja soveltaa tätä siirtoikkunoiden monipuolisen tarkastelun pohjana. Myös oikeuskirjallisuuden rooli on ollut tutkielmassa huomattavassa asemassa, sillä urheiluliitännäisen oikeuskäytännön määrä on verrattain vähäistä urheiluliitännäisten kysymysten kohdalla. Tutkielman perusteella voidaan katsoa, että siirtoikkunat rikkovat unionin perusvapauksia työntekijöiden vapaan liikkuvuuden osalta ja unionin kilpailuoikeutta SEUT 101 artiklan osalta. Ongelmaksi muodostuu erityisesti se, että siirtoikkunoilla asetettavat rajoitukset eivät ole oikeasuhtaisia asetettuihin päämääriin nähden. Muun muassa eri lajien ja sarjatasojen välisessä tarkastelussa voidaan nähdä se, että siirtoikkunoilla tavoiteltavaan päämäärään on mahdollista päästä myös muilla vähemmän rajoittavilla keinoilla.

ISkL 33 b § 3 mom. har sedan 2010 hindrat delägare i aktiebolag som inte är offentligt noterade från att omvandla förvärvsinkomst till dividendinkomst genom att utdela dividend på basis av delägarens insats. ISkL 33 b § 3 mom. tillämpas då dividend utdelas på basis av någons arbetsinsats, men bestämmelsen tillämpas ändå inte i fall där aktiebolaget enbart har en delägare och dennes arbetsinsats kan inverka på bolagets resultat. Delägare som beskattas för arbetsinsatsdividend i enlighet med ISkL 33 b § 3 mom. behöver inte heller för tillfället erlägga arbetspensions- eller arbetslöshetsförsäkringsavgift på arbetsinsatsdividenden fastän den beskattas som förvärvsinkomst, men arbetstagare som inte är delägare i bolaget är skyldiga att erlägga dessa avgifter av skattenatur på arbetsinsatsdividenden som beskattas som förvärvsinkomst. Således väcks frågorna om ISkL 33 b § 3 mom. försätter delägare och arbetstagare i olika ställning och om denna skillnad är motiverad från ett likabehandlingsperspektiv, samt om syftet för paragrafen uppnås. Syftet för avhandlingen är att svara på dessa frågor. Frågorna närmas med hjälp av rättsdogmatisk metod och genom att undersöka jämlikhetsprincipen och förbudet mot diskriminering som framgår av GL 6 § och deras förhållande till beskattningen. Jämlikhetsprincipen förutsätter att alla är lika inför lagen. Man kan ändå avvika från det här kravet om förutsättningarna av en grundläggande fri- och rättighet uppfylls. Inom skattelagstiftningen är proportionalitetsprincipen och ett godtagbart syfte de mest aktuella begränsningsgrunderna, eftersom legalitetsprincipen i GL 81 § förutsätter att skattelagstiftningen är tillräckligt exakt och noggrant uttryckt och om en skattebestämmelse strider mot de övriga begränsningsgrunderna strider den sannolikt också mot proportionalitetsprincipen. Proportionalitetsprincipens inverkan på begränsningen av GL 6 § redogörs för genom att undersöka grundlagsutskottets och HFD:s praxis och hur dessa förhåller sig till ISkL 33 b § 3 mom. Behandlingen av arbetsinsatsdividend inom beskattningen undersöks genom att jämföra hur arbetsinsatsdividend beskattas beroende på vem som utfört arbetsinsatsen och i hurudana fall den utgör grund för arbetspensions- och arbetslöshetsförsäkringsavgift. Den 1.1.2021 träder lagändringar i kraft enligt vilka dylik dividend ska räknas som arbetsinkomst som utgör grund för arbetspensions-, sjukförsäkrings- och arbetslöshetsförsäkringsavgift. Dessa lagändringar minskar den rådande obalansen mellan behandlingen av arbetsinsatsdividend som grund för dessa avgifter beroende på om den som utfört arbetsinsatsen är delägare i bolaget eller inte. Lagändringarna gäller dock inte delägare som faller inom tillämpningsområdet för lag om pension för företagare 22.12.2006/1272. Resultaten av undersökningen visar att ISkL 33 b § 3 mom. inte är i strid med GL 6 § eftersom den inte ställer delägare i väsentligt sämre ställning och obalansen mellan behandlingen av arbetsinsatsdividend som grund för de obligatoriska socialförsäkringsavgifterna lär till största del försvinna i och med lagändringarna som träder i kraft 1.1.2021. De strukturella problemen inom inkomstskattesystemet återstår dock och kan också i fortsättningen göra skatteplanering lockande.

Melko vakiintuneesti katsotaan, että järjestäytymättömän työnantajan kompetenssi paikalliseen sopimiseen yleissitovan työehtosopimuksen perusteella on huomattavasti rajoittuneempi kuin järjestäytyneen työnantajan. Tämän tutkielman tarkoituksena on selventää yleissitovuuden perusteella työehtosopimuksen määräyksiä noudattavan järjestäytymättömän työnantajan kompetenssia paikalliseen sopimiseen yleissitovan työehtosopimuksen kelpuutusmääräysten perusteella. Tutkielmassa selvitetään, mitkä tekijät rajoittavat sopimiskompetenssia järjestäytyneeseen työnantajaan verrattuna. Tutkimuskysymyksiä lähestytään tutkielmassa lainopillisen metodin keinoin käsittelemällä ensin lainsäädännön nimenomaisia paikallisen sopimisen rajoituksia ja kelpuutuksia. Yleissitovia työehtosopimuksia tarkastelemalla käy ilmi, että työsopimuslain, työaikalain ja vuosilomalain semidispositiivisten säännösten sääntelemiä asioita koskien tosiasiassa esiintyy useita paikallisen sopimisen kelpuutuksia. Näiden sopimiskelpuutusten osalta järjestäytymättömän työnantajan kompetenssi paikalliseen sopimiseen on suoraan lain nojalla rajatumpaa kuin järjestäytyneen työnantajan. Keskeisten työlakien mukaan järjestäytymätön työnantaja saa noudattaa näiden lakien semidispositiivisista säännöksistä poikkeavia työehtosopimusmääräyksiä vain, jos soveltaminen ei edellytä paikallista sopimista. Epäselväksi lainsäädännön ja siitä esitetyn kirjallisuuden perusteella tosin jää, koskeeko paikallisen sopimisen kielto vain semidispositiivisten säännösten tasoa heikentävää sopimista vai niiden sääntelykohteista sopimista yleensäkin. Työla-kien kieltojen ulottuvuuden tulkintaa vaikeuttaa työehtosopimuksen soveltamisen ja paikallisen sopimisen paikoin vaikea erottaminen ja se, ettei työlakien tarkoittamasta paikallisen sopimisen käsitteestä vallitse yksimielisyyttä. Työsopimuslaissa on kuitenkin nimenomaisesti mahdollistettu työehtosopimukseen perustuva järjestäytymättömän työnantajan paikallinen sopiminen säännöllisen työajan osalta. Paikallista sopimista koskevien lain nimenomaisten säännösten lisäksi tutkielmassa tarkastellaan yleissitovuusjärjestelmän merkitystä paikallisen sopimisen sallittavuudelle järjestäytymättömissä yrityksissä. On esitetty, että kaikki paikallinen toisin sopiminen olisi kiellettyä järjestäytymättömältä työnantajalta yleissitovuusjärjestelmän ja normaalisitovuusjärjestelmän erojen vuoksi. Tätä perustellaan esimerkiksi yleissitovuusjärjestelmän pakottavalla vähimmäisehtoluonteella, yksipuolisella velvoittavuudella, pariteetti-ideologian mukaisen sopijapuolten tasavertaisuuden puutteella, työehtosopimusjärjestelmän osallisten sopimusautonomialla sekä paikallisten sopimusten oikeusvaikutuksilla. Toisaalta oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin esitetty, että jos paikallisen sopimisen kohdetta on normitettu vain työehtosopimuksessa, eikä kyseessä ole lailla säännelty asia, järjestäytymätön työnantaja voi tehdä asiasta paikallisen sopimuksen. Erityisen sallivasti näytetään suhtautuvan sellaiseen paikalliseen sopimiseen, jossa sopijapuoleksi on määrätty yksittäinen työntekijä. Yleissitovissa työehtosopimuksissa on vain työehtosopimuksiin perustuvista sopimiskohteista useita paikallisen sopimisen kelpuutuksia, joten yleissitovuusjärjestelmän merkityksen tulkinta vaikuttaa ratkaisevasti sopimiskompetenssin ulottuvuuteen. Tutkielman keskeisenä kysymyksenä on myös työehtosopimusten erinäisten menettelymääräysten vaikutus sopimiskompetenssiin. Yleissitovissa työehtosopimuksissa paikallisen sopimisen työntekijäpuolen sopijapuoleksi määräytyy usein työntekijä itse, työntekijät ryhmänä tai luottamusmies. Työntekijää sopijapuoleksi edellyttävät määräykset ovat järjestäytymättömän työnantajan sopimiskompetenssin kannalta lähtökohtaisesti ongelmattomia, mutta määräys luottamusmiehestä sopijapuolena voi rajoittaa sopimiskompetenssia verrattuna järjestäytyneeseen työnantajaan. Sopimiskompetenssia voivat lisäksi rajoittaa työehtosopimusten määräykset paikallisten sopimusten hyväksyttämisestä liitoilla sekä määräykset siitä, että vain jäsenyritykset saavat solmia paikallisia sopimuksia. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että järjestäytymättömän työnantajan paikallisen sopimisen kompetenssia ei voida sulkea täysin pois. Kompetenssin laajuuteen liittyy kuitenkin useita epävarmuustekijöitä, joita olisi syytä selventää lainsäädännöllä, lisätutkimuksella ja kehittämällä työehtosopimuskäytäntöä. Tutkielman lähdemateriaalina on hyödynnetty virallisaineiston, oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön lisäksi kaikkia yleissitovia työehtosopimuksia.

Tutkimuksen kohteena on järjestäytyneen rikollisryhmän oikeudellinen määritteleminen. Järjestäytyneen rikollisryhmän käsitteelle on annettu tietty sisältö niin Yhdistyneiden Kansakuntien ja Euroopan unionin instrumenteissa kuin kansallisessa rikoslaissakin. Nämä määritelmät kuitenkin poikkeavat toisistaan jossain määrin. Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on selvittää eri sääntelyinstrumenteissa olevien ryhmämääritelmien tarkka sisältö, määritelmien käsitteellinen ja oikeudellinen suhde toisiinsa sekä valituista määrittelytavoista aiheutuvat ongelmat. Tutkimuksessa pyritään antamaan perusteltuja tulkintasuosituksia määritelmien tulkinnasta sekä esittämään sääntelyä koskevia kehitysehdotuksia todettujen ongelmakohtien ratkaisemiseksi. Järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmä on tutkimuksellisesti kiinnostava useasta syystä. Ensinnäkin kyse on ilmiöstä, jota on vaikea sijoittaa yksiselitteiseen käsitteelliseen muottiin, minkä lisäksi itse ilmiötason laajuudesta ja ominaispiirteistä ei ole saavutettu yleistä konsensusta. Toisaalta rikollisryhmän määrittelyssä on kysymys myös laajemmista suuntauksista rikosoikeuden kehittymisessä. Järjestäytyneen rikollisryhmän määritteleminen on korostuneesti nykypäivän rikosoikeutta siinä mielessä, että kysymys ei ole yksin kansallisesta lainsäädännöstä, vaan erilaisilla kansainvälisillä velvoitteilla on ollut vahva rooli kansallisten ryhmämääritelmien kehittymisessä ja niiden sisällön määrittymisessä. Samalla järjestäytynyt rikollisuus toimii malliesimerkkinä kansallisen rikosoikeuden sisäisestä pirstaloitumisesta ja niistä ongelmista, joita kansallisten ja kansainvälisten normien ristiriitatilanteista aiheutuu. Tutkimuksessa luodaan aluksi pohja oikeudellisten määritelmien tarkastelemiselle selvittämällä järjestäytynyttä rikollisuutta koskevan ilmiötason tutkimuksen havaintoja. Oikeudellisten määritelmien tarkastelun luonnollisena lähtökohtana ovat kansainväliset määritelmät niiden kansallista lainsäätäjää velvoittavan vaikutuksen vuoksi. Kansainväliset velvoitteet osoittautuvat kuitenkin ongelmallisiksi ennen kaikkea siitä syystä, että niissä omaksutut määritelmät ovat sisällöltään niin avoimia ja epämääräisiä, ettei niiden soveltamisalaa ole helppo hahmottaa, ja tästä johtuen määritelmien soveltaminen sellaisenaan vaikuttaisi ongelmalliselta rikosoikeudellisille säännöksille asetetun tarkkarajaisuusvaatimuksen kannalta. Kansallisessa rikoslaissa ryhmämääritelmiä on kolme. Määritelmät poikkeavat toisistaan siinä määrin, etteivät ne ole tulkinnallisin keinoin yhteensovitettavissa. Lisäksi kansalliset määritelmät poikkeavat kansainvälisten velvoitteiden määritelmistä. Tutkimuksessa omaksutun näkemyksen mukaan kansallisia säännöksiä ei myöskään ole mahdollista tulkita täysin yhdenmukaisesti kansainvälisten velvoitteiden kanssa, sillä tällainen tulkinta johtaisi kansallisten säännösten soveltamisalan hallitsemattomaan laajenemiseen. Useiden erilaisten ryhmämääritelmien sisällyttäminen kansalliseen rikoslakiin ei ole toivottavaa, ja yhdistettynä ristiriitaisuuksiin kansainvälisiin määritelmiin nähden sääntelyn monimuotoisuus tekee siitä erittäin vaikeasti hallittavan kokonaisuuden. Vielä kun määritelmät eivät näyttäisi tavoittavan ilmiötason todellisuutta kovinkaan hyvin, käy tarve uuden määritelmän laatimiselle niin kansainvälisellä kuin kansallisella tasolla selväksi.

Vuosien 2007–2009 finanssikriisi paljasti merkittäviä heikkouksia OTC-johdannaismarkki-noilla eli johdannaismarkkinoilla, joilla johdannaiskauppaa käydään suoraan vastapuolen kanssa. Finanssikriisin myötä tuli ilmi, että markkinatoimijoille oli kasautunut suuria vastapuoliluottoriskejä, joita ei ollut asianmukaisesti hallittu; markkinatoimijat olivat vahvasti kytkey-tyneenä toisiinsa, mikä helpotti erilaisten häiriöiden leviämistä sekä läpinäkyvyys todellisista vastapuoliluottoriskeistä markkinoilla oli erittäin heikkoa, mikä osaltaan kiihdytti luottamuksen ja markkinalikviditeetin heikkenemistä finanssikriisin alussa. Finanssikriisin jälkeen G20-maat sopivat OTC-johdannaismarkkinoiden sääntelyuudistuksista, joilla pyrittiin muun muassa edistämään vakioitujen OTC-johdannaisten keskusvastapuolisel-vitystä ja nostamaan vakuus- ja pääomavaatimuksia muille kuin keskusvastapuolten selvittä-mille OTC-johdannaiskaupoille. Näitä uudistuksia on toteutettu maailmanlaajuisesti erilaisilla lainsäädäntötoimilla. OTC-johdannaismarkkinat olivat ennen finanssikriisiä olleet pitkälti itsesäänneltyjä. Etenkin markkinatoimijoiden kehittämä ISDA vakiosopimus ja sen riskienhallintamekanismit ovat olleet tärkeässä roolissa yhdenmukaistamaan OTC-johdannaismarkkinoiden käytäntöjä maailmanlaajuisesti. ISDA vakiosopimuksen ehto sulkeutuvasta nettoutuksesta on myös pitkälti tunnustettu eri maiden lainsäädännössä esim. EU:ssa rahoitusdirektiivissä. Lainsäädännössä tunnustettua johdannaissopimusten erityiskohtelua johdannaisvastapuolen maksukyvyttömyystilanteessa kutsutaan yleensä turvasatamasäännöiksi. Johdannaissopimusten turvasatamasäännöksiä on yleensä perusteltu järjestelmäriskiargumentilla. Finanssikriisin aikana tuli kuitenkin esiin, että turvasatamasäännökset saattavat itse vaikuttaa järjestelmäriskiin markkinoilla pahentamalla suurten rahoituslaitosten taloudellista ahdinkoa. Koska OTC-johdannaismarkkinoiden sääntelyuudistuksilla ja olemassa olevalla sääntelyllä ha-lutaan muun muassa vähentää vastapuoliluottoriskiä ja järjestelmäriskiä markkinoilla, tarkoi-tukseni on selvittää, mikäli sääntelyuudistuksilla ja olemassa olevalla sääntelyllä itseasiassa onnistutaan tässä tavoitteessa. Lopputulosten mukaan sääntelyuudistukset ja turvasatamasäännökset ovat omiaan vähentä-mään järjestelmäriskiä markkinoilla, mutta saattavat tästä huolimatta johtaa erilaisiin haitalli-siin käyttäytymismalleihin, jotka sen sijaan saattavat nostaa järjestelmäriskiä markkinoilla. Johdannaisvastapuolilla ja keskusvastapuolilla saattaa muun muassa ilmentyä moraalikatoa. Tä-män lisäksi pakollinen keskusvastapuoliselvitys vakioiduille OTC-johdannaissopimuksille saattaa keskittää riskiä keskusvastapuoliin, mikä kuvastaa samaa ns. liian suuria kaatumaan -ilmiötä kuin vuosien 2007–2009 finanssikriisissä. Tämän lisäksi alkuvakuusvaatimusten kyn-nysarvot muille kuin keskusvastapuolten selvittämille OTC-johdannaisille eivät välttämättä ole perusteltuja järjestelmäriski -näkökulmasta. Lopputuloksena voidaan todeta, että sääntelyuudistukset ja turvasatamasäännökset voivat sekä vähentää, että lisätä järjestelmäriskiä markkinoilla. Sen sijaan tarkan vastauksen antaminen kysymykseen ”onko sääntelyuudistusten ja turvasatamasäännösten hyödyt suuremmat kuin niiden haitat” on äärimmäisen vaikeata ottaen huomioon minkä verran kvantitatiivista dataa kysymyksen vastaamiseen vaadittaisiin.

Arvopaperimarkkinoiden sisäpiirisääntelyn tehtävänä on turvata sijoittajien tasapuoliset mahdollisuudet hyödyntää informaatiota. Sääntelyn tulee yhtäältä varmistaa, että markkinatoimijat saavat käyttöönsä sijoitustoiminnassa tarvitsemansa informaation sekä toisaalta huolehtia, etteivät lähellä arvopaperien liikkeeseenlaskijoita toimivat sijoittajat pääse hyödyntämään epäoikeutettua tiedollista etumatkaa muiden sijoittajien vahingoksi. Markkinasääntelyn tulee kyetä erottamaan markkinoiden informaatiomassasta olennainen tietoaines, jota sijoittajat tarvitsevat sijoituspäätöstensä perusteeksi. Sisäpiirisääntelyssä tiedon olennaisuutta arvioidaan järkevän sijoittajan tulkintastandardin avulla. Järkevä sijoittaja kuvaa hypoteettista markkinatoimijaa, jonka päätöksentekokriteerien mukaisesti sisäpiirintiedon olennaisuuskynnys määritetään. Järkevä sijoittaja ilmentää siten normatiivisesti asetettuja ja hyväksyttyjä oletuksia inhimillisestä päätöksenteosta ja sen rajoitteista. Oletus sijoittajien rationaalisuudesta on keskeinen teema myös taloustieteen teorianmuodostuksessa, josta myös normatiivinen sijoittajakuva saa aineellisen sisältönsä. Perinteisen sijoittajakuvan taustalle on asetettu uusklassisen taloustieteen muotoilema rationaalinen sijoittaja, jonka sisäisten preferenssien ohjaama analyyttinen päätöksenteko johtaa sijoittajan hyödyn maksimoiviin valintoihin ja sijoituspäätöksiin. Rationaalisen valinnan teoriaa ja sen sijoittajakuvaa on kritisoitu etenkin behavioristisen rahoitustieteen (behavioral finance) tutkimuksessa, jossa rationaalisuuden rajallisuus nostetaan päätöksenteon mallinnuksen keskiöön. Todellisuudessa toteutuvat valinnat ovat tilannesidonnaisia ja jälkikäteen tarkasteltuina vain harvoin yksilön kannalta optimaalisia. Rationaalisuuden rajallisuus on inhimillisen päätöksenteon ominaispiirre, jonka normatiivinen arvottaminen muodostaa markkinoiden sääntelyssä kriittisen linkin sääntelyn ohjausvaikutuksen ja oikeudenmukaisuuden välille. Järkevän sijoittajan markkinalähtöinen määrittely edellyttää taloustieteen tuottaman tiedon hyödyntämistä ja sen taustaoletusten kriittistä arviointia normatiivisessa sovelluskontekstissa. Tutkielmassa tarkastellaan normatiivisen sijoittajakuvan rakentumista empiirisen ja normatiivisen tieteen leikkauspisteessä sekä kartoitetaan reunaehtoja taloudellis-juridiselle käsitteenmuodostukselle ja arvopaperimarkkinaoikeudelliselle laintulkinnalle. Lisäksi tutkielman teoreettisessa osassa vertaillaan taloustieteen sijoittajakuvien eroja ja arvioidaan etenkin behavioristisen tutkimuksen tuottamaa lisäarvoa normatiiviselle päätöksen mallintamiselle. Järkevän sijoittajan tulkintastandardin haasteellisuus kulminoituu käsitteen avoimuuteen. Avointa käsitettä voidaan mukauttaa tapauskohtaisiin olosuhteisiin, mikä on välttämätöntä nopeasti muuttuvassa markkinaympäristössä. Toisaalta monitahoiselle käsitteelle tuomioistuinratkaisussa annettavaa sisältöä on mahdoton ennakoida, mikäli ei voida yksilöidysti osoittaa, millaista käyttäytymistä on kulloinkin pidettävä järkevänä. Vaatimus järkevän sijoittajan määritelmän ennakoitavuudesta ja sääntelyn johdonmukaisuudesta korostuvat eurooppalaisessa sääntelykehikossa, jossa markkinoiden väärinkäyttöasetuksen (market abuse regulation, MAR) voimaantulon myötä sisäpiirisääntely siirtyi jäsenvaltiossa suoraan sovellettavan unioninoikeuden alle. Tutkielmassa analysoidaan järkevän sijoittajan käsitettä tavoitteena määrittää perusteltu sisältö yhteiseurooppalaisen tulkintastandardin perustaksi. Inhimillisen päätöksenteon rationaalisuudebatin ohella modernien arvopaperimarkkinoiden tekninen kehitys asettaa uusia haasteita sääntelyn sijoittajakuvan muotoilulle. Sijoitustoiminnan automatisoitumisen myötä tietoa analysoi ja yksittäisiä sijoituspäätöksiä ohjaa ihmisen sijaan yhä useammin sijoitusohjelmiston algoritmi, mikä merkittävästi muuttaa markkinoiden toimintalogiikkaa. Koneellisen laskentatehon myötä sijoittajat pystyvät havaitsemaan ja hyödyntämään yhä pienempiä informaatioeroja, jolloin myös tiedon olennaisuuskynnys on määriteltävä uudelleen. Lisäksi algoritmisessa kaupankäynnissä automaatio mahdollistaa informaatioedun hakemisen kokonaan uusista läh-teistä, ja moderneilla arvopaperimarkkinoilla järkevän sijoittajan huomio kohdistuu muualle kuin perinteisen sijoittajan tarkkailemaan arvopaperin pörssikurssiin. Tutkielmassa selvitetään algoritmikaupan aikaansaamia haasteita järkevän sijoittajan tulkintastandardille ja eritellään tekijöitä, joita normatiivisen sijoittajakuvan tehokas ja oikeudenmukainen tulkinta moderneilla arvopaperimarkkinoilla edellyttää.

Tutkielmassa tutkitaan EU:n jäsenvaltioiden pääomasijoitusten markkinaehtoisuuden arviointia EU:n valtiontukisääntelyn näkökulmasta. Tarkoituksena on selvittää, millä edellytyksillä jäsenvaltion pääomasijoitusta pidetään markkinaehtoisena tilanteessa, jossa sijoitus on tehty taloudellisissa vaikeuksissa olevaan yritykseen. Tutkimuskysymys on jaettu kolmeen alakysymykseen: 1) millä tavoin markkinaehtoisuuden vaatimus voidaan johtaa unionin oikeudesta, 2) miten markkinaehtoisuuden sisältö määritellään, sekä 3) millä tavoin yrityksen taloudelliset vaikeudet vaikuttavat jäsenvaltion pääomasijoituksen markkinaehtoisuuden arviointiin. Tutkimusmenetelmänä käytetään lainopillista tulkintametodia. Kahteen ensimmäisen alakysymyksen vastaamisessa hyödynnetään sekä suomenkielistä että englanninkielistä valtiontuista kirjoitettua kirjallisuutta. Kolmanteen kysymykseen pyritään vastaamaan oikeustapausanalyysin keinoin. Tässä yhteydessä analysoidut tapaukset ovat asia C-234/84 Belgia v. komissio (”Meura”) [1986] ECR 2263; asia C-142/87 Belgia v. komissio (”Tubemeuse”) [1990] ECR I-959; asia C-303/88 Italia v. komissio (”ENI-Lanerossi”) [1991] ECR I-1433; sekä asia C-305/89 Italia v. komissio (”Alfa Romeo”) [1991] ECR I-1603. Pääsääntöisesti jäsenvaltioilla on Euroopan unionista annetun sopimuksen 345 artiklan nojalla oikeus sijoittaa pääomaa valitsemiinsa yrityksiin. Tätä vapautta rajoittaa kuitenkin 107(1) artikla, jonka mukaan jäsenvaltioiden toimenpiteet eivät saa sisältää sisämarkkinoille soveltumatonta valtiontukea. Komissio ja Euroopan unionin tuomioistuin ovat vakiintuneesti ratkaisseet jäsenvaltioiden pääomasijoitusten valtiontukiluonteen käyttämällä niin kutsuttua markkinataloussijoittajaperiaatetta, jonka mukaan jäsenvaltion pääomasijoitusta ei pidetä valtiontukena, mikäli yksityinen, normaalein markkinatalouden ehdoin toimiva sijoittaja olisi ryhtynyt samoissa olosuhteissa vastaavaan toimenpiteeseen. Tutkielmassa selvitettiin siten niitä edellytyksiä, joiden nojalla taloudellisissa vaikeuksissa olevaan yritykseen tehtyä pääomasijoitusta saatetaan pitää markkinaehtoisena. Keskeiset tutkimustulokset ovat seuraavat: 1) jäsenvaltion sijoitustoiminnan vertailukohtana tulee käyttää sellaista yksityistä sijoittajaa, joka kooltaan vastaa sijoituksen tehnyttä julkista viranomaista; 2) jäsenvaltion sijoituskäyttäytymisen tulee vastata vähintään sellaisen yksityisen holding-yhtiön käyttäytymistä, jonka toimintaa ohjaavat kannattavuusnäkymät pitkällä aikavälillä; 3) jäsenvaltio voi järkevästi myöntää rahoitusta taloudellisissa vaikeuksissa olevalle yritykselle vain silloin, kun sen taloudelliset vaikeudet ovat tilapäisiä, ja kun yrityksellä on uskottava mahdollisuus saavuttaa elinkelpoisuus; 4) osoittaakseen uskottavat mahdollisuudet, yrityksellä on suositeltavaa olla sijoituspäätösten hetkellä olemassa todellinen rakenneuudistussuunnitelma, joka on yksityiskohtainen, luotettava ja realistinen, ja jossa otetaan kantaa juurikin niiden seikkojen korjaamiseen, jotka todellisuudessa ovat aiheuttaneet yrityksen ongelmat. Käytännössä sijoituspäätösten arviointi on kuitenkin erittäin haasteellista tilanteessa, jossa pääomasijoitus on tehty taloudellisissa vaikeuksissa olevaan yritykseen. Tästä syystä markkinaehtoisuuden arviointi on aina suoritettava tapauskohtaisesti, jokaisen tapauksen olosuhteet ja erityispiirteet huomioiden.