Browsing by Title

Menettämisseuraamussäännöksiä koskevaa rikoslain 10 lukua (365/2016) osittaisuudistettiin Euroopan unionin direktiivin (42/2014/EU) rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta Euroopan unionissa voimaan tulon myötä. Implementoinnin yhteydessä lainsäätäjä ehdotti käännetyn todistustaakan omaksumista osaksi laajennetun hyötykonfiskaatiosäännöksen soveltamisalaa. Käännettyä todistustaakkaa omaisuuden laillisesta alkuperästä ehdotettiin myös rikoslain (39/1889) kokonaisuudistuksen yhteydessä, jolloin menettämisseuraamussäännökset koottiin yhteen rikoslain 10 lukuun (875/2001). Tuolloin ehdotus kuitenkin kaatui lakivaliokunnan antamaan mietintöön, jossa se totesi, ettei käännetty todistustaakka ole varauksitta sopusoinnussa vastaajan oikeusturvan kanssa. Lakivaliokunnan ehdotuksesta päädyttiin täten soveltamaan kevennettyä todistustaakkaa käännetyn todistustaakan sijasta. Menettämisseuraamussäännösten osittaisuudistuksen yhteydessä oikeusturvan vaaraa ei sen sijaan katsottu enää olevan, sillä voimassa olevan rikoslain 10 luvun 9 §:n 4 momentin mukaan syytetyn tulee saattaa todennäköiseksi, että häneltä tavatun omaisuuden alkuperä on laillista välttyäkseen laajennetulta hyötykonfiskaatiotuomiolta. Tutkielmassa tarkastellaan laajennettua hyötykonfiskaatiota ja siihen sovellettavaa käännettyä todistustaakkaa omaisuuden laillisesta alkuperästä. Vastaajan tulee saattaa todennäköiseksi, että häneltä tavattu omaisuus on hankittu laillisesti. Mikäli vastaaja epäonnistuu tai laiminlyö velvoitteensa, kyseinen omaisuus määrätään valtiolle menetetyksi. Käännetyn todistustaakan omaksuminen osaksi kansallista rikoslainsäädäntöä perustuu lain esitöiden mukaan syyttäjän näyttöongelmiin sekä lainsäätäjän tarkoitukseen saada rikoshyötyä tuomituksi entistä laajemmin valtiolle menetetyksi. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella käännetyn todistustaakan suhdetta vastaajan itsekriminointisuojaan ja syyttömyysolettamaan. Vaarantaako käännetty todistustaakka omaisuuden laillisesta alkuperästä vastaajan syyttömyysolettaman ja itsekriminointisuojan laajennettua hyötykonfiskaatiota koskevassa rikosprosessissa niin kuin lakivaliokunta ensimmäisessä mietinnössään katsoi. Poikkeaminen yleisestä rikosprosessioikeudellisesta periaatteesta ei ole täysin ongelmaton, sillä se aiheuttaa ilmeisen jännitteen yhteiskunnan intressien ja syytettyjen oikeusturvan välille. Käännetty todistustaakka omaisuuden laillisesta alkuperästä on oikeusturvariski vastaajalle, mikäli sen käytössä epäonnistutaan. Itsekriminointisuoja murenee, jos syyttäjä nostaa myöhemmässä rikosprosessissa syyteen vastaajan antaman selvityksen perusteella, vaikka selvitystä ei tosiasiallisesti käytettäisikään todistevaikutuksena rikosprosessissa. Tästä seuraa siten vastaajan syyttömyysolettaman katoaminen, kun syyttäjällä on ennakkokäsitys vastaajan syyllisyydestä omaisuuden alkuperästä annetun selvityksen perusteella.

Tutkielmassa tarkastellaan vero-oikeudellista lakiuudistusta, jossa muutettiin eräiden rajat ylittävien hybridijärjestelyjen verotuksesta annettua lakia (1567/2019) siten, että lakiin lisättiin uusi käänteiseen hybridiyksikköön liittyviin tilanteisiin sovellettava 8 a §. Lakimuutokset astuivat voimaan 1.1.2022 ja niitä sovelletaan ensimmäisen kerran verovuodelta 2022 toimitettavassa verotuksessa. Lakimuutos on osa laajempaa kansainvälisen tason vero-oikeudellista muutoshanketta ja perustuu neuvoston direktiiviin (EU) 2017/952 direktiivin (EU) 2016/1164 muuttamisesta siltä osin kuin on kyse verokohtelun eroavaisuuksista kolmansien maiden kanssa (’ATAD II’). Tutkielmassa selvitetään lakimuutoksen tausta ja tarkoitus, paneudutaan lainkohdan soveltamiseen ja sen haasteisiin vero-oikeudellisesta näkökulmasta sekä tarkastellaan lakimuutoksen aikaansaamaa tosiasiallista muutosta oikeustilassa. Tarkastelussa huomioidaan lainkohdan tulkintaa ja soveltamista rajaavat keskeiset EU-oikeuden ja verosopimusoikeuden reunaehdot. Hybridilain 8 a §:n sisältämiin käsitteisiin ja soveltamisalaan liittyy muutamia tulkinnanvaraisia kysymyksiä ja lain esitöissä esitetyistä tulkintalinjoista huolimatta soveltamisala jää joiltain osin hieman avoimeksi. Suomi on implementoinut säännöksen direktiivin sanamuodosta poikkeavasti laajentamalla yhtymän sijasta yhtymän rajoitetusti verovelvollisen yhtiömiehen verovelvollisuutta, mikä asettaa tiettyjä haasteita suhteessa EU-oikeuteen ja kansainväliseen verosopimusoikeuteen. Käytännössä kyse on soveltamisalaltaan hyvin rajatusta säännöksestä, koska hybridilain 8 a §:n soveltaminen on pääsääntöisesti viimesijaista suhteessa muuhun verolainsäädäntöön. Sääntely on osa hybridisääntelyn ennaltaehkäisevää kokonaisuutta, jolla pyritään torjumaan verovelvollisten halukkuutta hyödyntää eri lainkäyttöalueiden verojärjestelmien eroavaisuuksista johtuvaa verolainsäädännön tarkoituksen vastaista alhaista verotusastetta hybridijärjestelyiden keinoin.

Oikeus testamentin vapaamuotoiseen peruuttamiseen on tunnustettu Suomen oikeudessa pitkään. Peruuttamisessa ei tarvitse noudattaa testamentin muotomääräyksiä, vaan testamentti voidaan perintökaaren 10:5.1:n mukaan peruuttaa hävittämällä asiakirja. Perittävän kuoleman jälkeen ei ole aina täyttä varmuutta siitä, onko jälkisäädös hävinnyt testaattorin tahdosta vai tämän tietämättä. Ongelmia aiheuttaa se, ettei näiden tilanteiden erottaminen toisistaan ole yksinkertaista. Testamentin voimassaolo ei ole sidottu asiakirjan tallella oloon ja kadonnutkin testamentti voidaan katsoa voimassa olevaksi. Tutkimustehtävänä on selvittää, millä edellytyksillä jäämistöstä kadonnut testamentti voidaan asettaa perinnönjaon perustaksi. Ensimmäinen tutkimuskysymys on, mikä on näiden tilanteiden arvioinnin lähtökohta. Peruutuspresumption mukaan jäämistöstä puuttuva testamentti oletetaan peruutetuksi. Olettaman kumoamiseksi testamenttiin vetoavan on esitettävä riittävää näyttöä siitä, ettei jälkisäädöksen häviäminen ole vastannut testaattorin viimeistä tahtoa. Toisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on selvittää, mitkä eri seikat puhuvat jälkisäädöksen tarkoituksellisen peruuttamisen ja toisaalta testaattorin tahdonvastaisen häviämisen puolesta. Tutkielmassa käsitellään niitä seikkoja, jotka ovat oikeuskäytännössä vaikuttaneet testaattorin viimeisen tahdon arviointiin. Kolmanneksi tutkielmassa arvioidaan seikkojen painoarvoa toisiinsa nähden. Tutkielman tarkoituksena on näin ollen koota yhteen testaattorin viimeisen tahdon arviointiin vaikuttavia seikkoja ja pohtia niiden keskinäistä painoarvoa kadonneen testamentin tilanteissa. Oikeuskäytännössä käytettyjen seikkojen systematisointi luo perusteellisen pohjan kadonneen testamentin tilanteiden arvioinnille. Lisäksi tutkielmassa pohditaan ratkaisuja jäämistöstä puuttuvan testamentin aiheuttamiin ongelmiin. Tarkasteluun nostetaan testamenttirekisterin perustamisen sekä määrämuotoisen peruuttamisen hyötyjä ja haittoja.

Suomessa on pohdittu kaivosvero – nimisen lisäveron säätämistä, erityisesti Talvivaaran onnettomuuksien jälkeen. Veroa puolustetaan muun muassa ympäristövaikutusten ja uusiutumattomien luonnonvarojen niukkuuden takia. Kaivosteollisuudessa toimivia ulkomaalaisia yrityksiä myös kritisoidaan siitä, että ne tulevat louhimaan Suomeen kansallisuusvarallisuutta. Tällä hetkellä Suomessa ei kerätä erillistä kaivosveroa, mutta kaivosyritykset maksavat edelleen veroja samoin perustein, kuin muutkin yritykset. Tutkielmassa tarkastellaan kaivosten veroja, perehtymällä Kittilän Suurikuusikon kultakaivoksen ja Pyhäsalmi Mine Oy:n maksamiin yhteisö, - ja muihin veroihin, sekä toimintaan liittyviin maksuihin. Maanomistajille maksettavien korvauksien määrästä on ollut myös pohdintaa, sillä Suomessa mineraalien omistusta ei ole määritelty valtiolle tai maanomistajalle, vaan valtausjärjestelmän perusteella löytäjälle. Valtausjärjestelmä myöntää mineraalien hyödyntämisoikeuden löytäjälle. Ennen varsinaisen kaivostoiminnan, tai sitä edeltävän malminetsinnän aloittamista, tarvitaan kuitenkin Turvallisuus - ja kemikaaliviraston, eli Tukesin myöntämä varauspäätös alueesta. Suomessa Maanomistajakorvaukset ovat varsin korkeita verrattuna Ruotsiin, joka on Suomeen verraten suuri kaivosmaa, tai muihin Pohjoismaihin, minkä takia on outoa, että edelleen pohditaan korvausten korottamista. Ruotsissa mineraalien omistus määritellään laissa erikseen mainittujen mineraalien kohdalla valtiolle, jolloin muut mineraalit omistaa maanomistaja. Tutkielmassa pyritään antamaan kuvaus kaivostoiminnan harjoittamisesta Suomessa, sekä kaivostoiminnan aiheuttamista haitoista ja verrataan niitä sen aikaansaamiin etuihin, kuten työllistämisvaikutuksiin. Kansainvälisen näkökulman perusteella on helpompi vertailla Suomessa maksettavia, yritysten veroja maailmalla voimassa oleviin yritys, - rojalti, - ja kaivosverosäännöksiin. Tarkasteluun on valittu Indonesia, Puola, Ruotsi, Australia, Kanada sekä mainintoja esimerkiksi Filippiineillä kaivostoiminnassa käytössä olevista Mineral Production Sharing - sopimuksista. Lähdekirjallisuuden tueksi tutkielmassa on käytetty haastatteluja. Haastateltavina ovat olleet muun muassa kansanedustajia ja kaivosalan ammattilaisia. Tutkimuksessa pyritään antamaan myös käsitys mahdollisesti säädettävän kaivosveron vaikutuksista. Kaivosteollisuudessa Suomessa suurin osa toimijoista ovat ulkomaalaisia, sillä kotimaisilla yrityksillä ei ole ollut riittävän pitkäjänteistä rahoitustoimintaa. Tutkimuksen perusteella kaivosveron säätämisen myötä valtio saisi lyhytaikaisesti enemmän verotuloja, mutta samaan aikaan investointihalukkuus kaivosalalla todennäköisesti vähenisi, jolloin verontuotto voisi olla tosiasiassa vähäinen.

Kahdenvälisten verosopimusten tarkoituksena on ensisijaisesti parantaa yritysten kansainvälisen liiketoiminnan mahdollisuuksia poistamalla kaksinkertainen verotus. Yrityksen, joka toimii kahden eri valtion alueella, olisi kannattamatonta toimia kansainvälisesti, jos yritys joutuisi maksamaan liiketoiminnasta aiheutuneet verot molempiin valtioihin. Kahdenkeskisin verosopimuksin valtiot pyrkivät purkamaan näitä taloudellisia yritystoiminnan esteitä pyrkimällä neutralisoimaan verotuksen kaksinkertaisuuden erilaisin sopimuksissa määritellyin menetelmin. Samalla kun kahdenväliset verosopimukset pyrkivät poistamaan kaksinkertaisen verotuksen, voi kuitenkin syntyä valtion eri oikeusjärjestelmien vastaamattomuudesta johtuen tilanne, jossa yritys välttää verojen maksamisen molemmissa sopimusvaltioissa tai maksaa huomattavasti vähemmän veroja kuin kansallisesti toimiva vastaava yritys maksaa. Tilanteista aiheutuu joko kaksinkertaista verottamattomuutta tai vajaaverotusta. Kaksinkertaisen verotuksen poistaminen tapahtuu pääasiassa joko hyvitysmenetelmällä tai vapautusmenetelmällä. Edellä mainitut menetelmät ovat OECD:n malliverosopimuksessa esitellyt kahdenkertaisen verotuksen poistamismenetelmät. Erityisesti vapautusmenetelmän käyttöön saattaa kuitenkin liittyä mahdollisuus verottamattomuudesta. Vapautusmenetelmän soveltamiseen liittyviä verottamattomuuden ongelmia voidaan estää joko subject to tax- lausekkeiden tai switch over-lausekkeiden käyttöönotolla. Tutkielmassa tarkastellaan edellä mainittujen kaksinkertaisen verotuksen poistamismenetelmien muotoilun merkitystä verottamattomuuden estämisen kannalta. OECD on julkaissut BEPS- toimintaohjelman (Addressing Base Erosion and Profit Shifting- project), jonka avulla pyritään puuttumaan erityisesti monikansallisten yhtiöiden harjoittamaan verojen välttämiseen ja suoranaiseen veronkiertoon. BEPS- toimintaohjelman mukaisesti on julkaistu monenkeskinen verosopimusinstrumentti (Multilateral Convention to Implement Tax Treaty Related Measures to Prevent Base Erosion and Profit Shifting), jonka avulla pyritään tehokkaasti ja nopeasti implementoimaan BEPS- ohjelman mukaiset keinot osaksi valtioiden välistä verosopimusoikeutta. Monenkeskinen sopimus ehdottaa muutoksia myös kahdenkertaisen verotuksen poistamismenetelmiin. Monenkeskisen sopimuksen ehdottamat muutokset ehdottavat erityisen switch over-lausekkeen käyttöönottoa vapautusmenetelmää soveltavissa verosopimuksissa, jonka perusteella tietyissä tilanteissa vapautusmenetelmän sijasta sovelletaan hyvitysmenetelmää tai vaihtoehtoisesti hyvitysmenetelmän laajempaa käyttöönottoa. Suomi soveltaa päämenetelmänä hyvitysmenetelmää kaksinkertaisen verotuksen poistamismenetelmänä. Vapautusmenetelmää sovelletaan päämenetelmänä vanhimmissa kahdenvälisissä verosopimuksissa. Kuitenkin myös näissä sopimuksissa keskeisten jaetun verotusoikeuden antavien tulotyyppien osalta sovelletaan usein hyvitysmenetelmää. Vapautusmenetelmän osalta sovelletaan pääasiassa progressiivista vapautusta. Suomi on sitoutunut Monenkeskisen sopimuksen osalta vain minimistandardisäännöksiin, joten muutoksiin kaksinkertaisen verotuksen poistamismenetelmien osalta ei ole sitouduttu. Hyvitysmenetelmää päämenetelmänä soveltavien verosopimusten osalta päätös on perusteltu, mutta niiden verosopimusten osalta, joissa edelleen sovelletaan vapautusmenetelmää, olisi sitoutuminen voinut olla mahdollista, vaikka Suomen soveltamisen kaksinkertaisen verotuksen poistamismenetelmät eivät luo laajalti mahdollisuuksia verosuunnittelullisesti saavuttaa kaksinkertaisen verottamattomuuden tilannetta.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kameravalvontaa osana yhteiskuntaa ja osana rikosoikeusjärjestelmää. Ihmisistä kerätään nykyään runsaasti tietoja, ja ihmiset myös luovuttavat itsestään tietoja muiden käyttöön tietoisesti tai tiedostamatta. Massavalvonta ja big data ovat käsitteitä, jotka kuvastavat nykyajan informaatioyhteiskuntia ja datataloutta, jossa tiedolla on aiempaa suurempi merkitys. Tietoa voidaan kerätä monin eri tavoin; yksi keino on kameravalvonta. Osa valvontakameroiden keräämistä tiedoista ovat hyvinkin henkilökohtaisia, kun taas joitakin tietoja annamme ihan mielellämme itsestämme, jos koemme saavamme vastineeksi jotakin. Joskus puolestaan emme välttämättä haluaisi altistaa itseämme tietojen keruulle ja valvonnalle. Tähän kuitenkin saatetaan päätyä, jos jonkin hyväksyttävän tavoitteen nimissä pystytään saavuttamaan jotakin arvokasta, joka palvelee yksilöä tai laajemmin koko yhteiskuntaa. On myös mahdollista, että emme edes tiedä, missä ja milloin meistä on kameravalvonnan keinoin hankittu tietoja tai mihin näitä tietoja on hyödynnetty. Valvontakameroita käyteään erityisesti rikosten ehkäisyssä ja selvittämisessä. Kameroita käytetään nykyään myös moniin muihin tarkoituksiin, kuten työpaikan tuotantoprosessien varmistamiseen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden varmistamiseen, turvallisuuden tunteen lisäämiseen, tehokkaampien valvontakäytäntöjen toteuttamiseen, jälkikäteiseen faktantarkistukseen ja puhtaasti viihteellisiin tarkoituksiin sekä moniin muihin. Kameravalvonta on siten hyvin moninainen ilmiö, joka on yleisesti koettu yhteiskunnissa kuitenkin hyväksyttäväksi. Kameravalvonta liittyy vahvasti niin yksityisyyden ja yksityiselämän suojaan kuin henkilötietojen suojaankin. Suomessa ei ole kuitenkaan nimenomaisesti kameravalvontaa koskevaa yleislakia, jollainen esimerkiksi Ruotsin lainsäädännössä on (kamerabevakningslag 2018:1200). Kameravalvonta ei kuitenkaan ole jäänyt Suomessa täysin sääntelemättä, sillä lainsäädännöstämme on johdettavissa kameravalvonnan käytölle pelisääntöjä ja reunaehtoja useasta eri suunnasta. Myös EU:n tietosuojalainsäädäntö asettaa kameravalvonnalle rajoja. Voidaan puhua yhtäältä laillisesta kameravalvonnasta ja toisaalta laittomasta kameravalvonnasta. Viime kädessä rikoslaki asettaa rajat rikosoikeudellisesti moitittavalle menettelylle kameravalvonnassa. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaatteen mukaisesti ketään ei saa tuomita sellaisesta teosta, joka ei ole tekohetkellä laissa nimenomaisesti säädetty rangaistavaksi. Rikosoikeudellisen säännön tulee olla selkeä ja täsmällinen. Yksilöllä tulee olla kyky tietää, mikä on rikosoikeudellisesti moitittavaa ja paheksuttavaa kameravalvontaa, jotta yksilö pystyy mitoittamaan oman toimintansa oikein. Laillisuusperiaate asettaa vaateita myös lainsäätäjälle, sillä rikosoikeudelliset säännöt on kyettävä muotoilemaan sanamuodoltaan niin, että rangaistavan käyttäytymisen ala on mahdollisimman hyvin ennakoitavissa. Ideaalitilanteessa tunnusmerkistöstä käy selvästi ilmi, mitä tarkoitusta varten tietty käyttäytymismalli on kriminalisoitu. Rikosoikeudellisesti moitittavaa kameravalvontaa voi lähestyä esimerkiski itse kuvaamisteon tai kuvadatan levittämisen kautta. Laittomalle kameravalvonnalle rangaistavuuden rajat asettavat tällöin ennen muuta rikoslain (39/1889) salakatselua ja salakuuntelua koskevat tunnusmerkistöt sekä yksityisyyden suojasta työelämässä annetun lain (759/2004) kriminalisointi. EU:n tietosuoja-asetuksen vastaisesta menettelystä voi vain rajoitetusti seurata rikosoikeudellinen seuraamus. Tunnusmerkistöjä ja oikeuskäytäntöä tarkastelemalla ilmenee, että kriminalisoitu kameravalvonta on sidottu muiden tunnusmerkistötekijöiden ohella pitkälti alueellisiin edellytyksiin, joiden perusteella teon moitittavuutta arvotetaan. Tällöin suojeluintressin toteuttaminen – yksityisyyden suoja – on sidottu katseltavan tai tarkkailtavan henkilön fyysiseen sijaintiin. Sääntelyn hyväksyttävyyttä voi tällöin perustellusti tarkastella kriittisesti huomioiden esimerkiksi Euroopan unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö itsemääräämisoikeuteen ja henkilötietojen suojaan liittyen. Rikosoikeudelliset tulkintaopit rajoittavat kuitenkin sitä, missä määrin pelkkä suojelutavoite määrittää rangaistavuuden alaa. Jos monitulkintainen yksityisyyden suoja sidotaan kriminalisoinneissa alueellisiin edellytyksiin, kriminalisointien hyväksyttävyyden arvioimisen mittapuuna oikeushyvien suojelun periaate on merkittävässä roolissa. Nykyistä kameravalvontasääntelyä ei voida pitää rikosoikeudellisesti täysin ongelmattomana eikä selkeänä.

Chicagon yleissopimuksen liitteiden eli ilmailun ammattikielessä ”ICAO Annexien” oikeudellinen asema on herättänyt keskustelua ilmailuoikeuden tutkijoiden keskuudessa lähes koko yleissopimuksen voimassaoloajan. Sopimuksella perustetaan Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö ICAO, jolle annetaan tehtäväksi myös laatia sopimukseen liitettäviä standardeja, jotka lähtökohtaisesti tulevat voimaan, ellei jäsenvaltioiden enemmistö niitä määräajassa vastusta. Sopimusvaltioiden velvoitteet on kuitenkin Chicagon yleissopimuksessa määritelty väljästi, ja lisäksi valtioille annetaan mahdollisuus poiketa sopimuksen mukaisista standardeista ilmoittamalla asiasta ICAOlle. Tässä tutkielmassa selvitetään ICAO Annexien oikeudellista asemaa tarkastelemalla aiempien kirjoittajien näkemyksiä asiasta ja niiden perusteluja, samoin kuin Chicagon yleissopimuksen sanamuotoja, syntyhistoriaa ja esitöitä. Huomiota kiinnitetään myös sopimuksessa määrättyihin sanktioihin standardien noudattamisen laiminlyönnistä sekä ICAOn myöhemmin käyttöönottaman auditointimenettelyn vaikutukseen liitteiden velvoittavuuteen. Toiseksi tarkastellaan sopimusliitteiden voimaansaattamistapaa Suomessa. Liitteitä ei ole saatettu voimaan valtiosopimusten osalta normaalisti käytetyin tavoin, vaan niiden sisältämät standardit on otettu huomioon kansallisissa määräyksissä viranomaistasolla. Tutkielmassa selvitetään muihin liikennealan kansainvälisten sopimusten liitteisiin vertaamalla, miten ICAO Annexien asema mahdollisesti poikkeaa niistä, ja onko Annexien erilainen täytäntöönpanotapa näiden erojen vuoksi perusteltu. Vertailukohteiksi on valittu jokaisesta liikennemuodosta (ilmailu, merenkulku, raideliikenne, tieliikenne) lähtökohtaisesti kolme merkittävää kansainvälistä sopimusta. Tutkimus osoitti, että Chicagon yleissopimuksen liitteet eivät ole oikeudellisesti velvoittavia. Ne ovat pikemminkin kansainvälisen järjestön tuottamaa materiaalia, joka ei ole luonteeltaan oikeudellista, mutta jota valtiot pääsääntöisesti noudattavat oman etunsa vuoksi. Liitteille annettu asema ilmenee selvimmin yleissopimuksen esitöistä, joiden mukaan liitteille ei ole haluttu antaa sitovaa asemaa ja siihen pyrkivät esitykset on hylätty. Muista liitteistä poikkeava asema on kuitenkin ICAO Annex 2:lla, jonka mukaisten lentosääntöjen noudattaminen aavan meren yläpuolella on selkeästi määritelty pakolliseksi ja niistä poikkeamiselle on asetettu oikeudellisten seuraamusten uhka. Myös yleissopimuksessa määrätyt, todistusten ja lupakirjojen vastavuoroiseen tunnustamiseen liittyvät sanktiot tosiasiassa lisäävät merkittävästi valtioiden halukkuutta standardien noudattamiseen, samoin kuin ICAOn auditointitulosten julkistamiseen liittyvä kansainvälisen maineen menetyksen riski. ICAO Annexien asema siis poikkeaa monista muista liikennealan sopimusten liitteistä; ne eivät ole yleissopimuksen erottamaton osa, vaan liitetty siihen yksinomaan ”käytännön syistä”. Tämän vuoksi liitteitä ei ole myöskään tarvinnut saattaa voimaan tavanomaisten valtiosopimuksen liitteiden tavoin, vaan ne on voitu ottaa huomioon viranomaismääräyksissä. Määräysten antamiseen on ilmailulaissa täsmälliset ja tarkkarajaiset valtuutukset.

Kansainvälistymiskehitys ja Euroopan unioni ovat avanneet uusia mahdollisuuksia paitsi taloudelliselle yhteistyölle myös rikoksentekijöille ja rikolliselle toiminnalle. Rikoksiin liittyvät kansainväliset piirteet ovat lisääntyneet. Tämä lisää tarvetta myös rikoshyötyä ja rikoksella aiheutettua vahinkoa koskevalle kansainväliselle rikosoikeudelliselle yhteistyölle. Tutkielmassa tarkastellaan menettämisseuraamuksen ja yksityisoikeudellisen vaatimuksen turvaamista rajat ylittävissä tilanteissa. Tavoitteena on tutkia minkälaisia menettelytapoja ja vaihtoehtoja menettämisseuraamuksen ja erityisesti yksityisoikeudellisen vaatimuksen turvaamiseksi on olemassa, kun rikoksentekijän rikoshyötyä tai menettämisseuraamuksen taikka vahingonkorvauksen täytäntöönpanoon tarvittavaa omaisuutta sijaitsee vieraan valtion alueella. Tutkielmassa käytetty aineisto koostuu ennen kaikkea oikeudellisista kirjallisuuslähteistä sekä kansallisesta ja kansainvälisestä virallisaineistosta. Kansainvälisen virallisaineiston määrä on huomattava pitäen sisällään kansainvälistä ja EU-oikeudellista säädösaineistoa sekä niitä koskevaa valmistelumateriaalia. Tutkielman aihetta ei ole kansallisesta näkökulmasta juurikaan tutkittu, joten aineistoa on täydennetty haastattelemalla aihepiirin keskeisiä kansallisia asiantuntijoita. Menettelyllinen lähestymistapa on lainopillinen. Koska kansainvälisessä rikosoikeudellisessa yhteistyössä sovelletaan samanaikaisesti myös kansainvälisiä säädöksiä, lainopillisessa lähestymistavassa huomioidaan kansainvälisen ja EU-oikeuden tulkintaopit. Tutkielmassa pyritään lisäksi oikeuspoliittisiin ja de lege ferenda –kannanottoihin. Tutkielman tutkimusote on kriittinen. Tutkielman toisessa pääjaksossa käsitellään aluksi perusasiat menettämisseuraamuksesta ja yksityisoikeudellisesta vaatimuksesta ja niiden välisestä yhteydestä rikosasian käsittelyssä. Kolmannessa pääjaksossa esitellään keskeiset tutkielman aiheeseen liittyvät kansainväliset säädökset eli niin sanotut instrumentit. Neljännessä pääjaksossa tarkastellaan tutkielman aiheeseen liittyvää kansallista lainsäädäntöä, jota kansallisten viranomaisten on sovellettava turvautuessaan kansainväliseen rikosoikeudelliseen yhteistyöhön. Tässä yhteydessä pyritään vastaamaan myös esiin nouseviin erityiskysymyksiin tutkielman aiheeseen liittyen, kuten onko viranomaisten autettava yksityistä asianomistajaa tämän yksityisoikeudellisen vaateen turvaamisessa kansainvälisissä tilanteissa. Viidennessä pääjaksossa siirrytään tarkastelemaan tutkielman aiheeseen liittyvää kansainvälistä ja EU-oikeutta. Tutkielmassa päätehtävänä ja pyrkimyksenä on ollut tutkimuskysymyksen mukaisesti muodostaa kokonaiskäsitys siitä, minkälaiseen menettämisseuraamusta ja yksityisoikeudellista korvausvaatimusta koskevaan kansainväliseen yhteistyöhön nykyinen oikeusjärjestys tarjoaa mahdollisuudet. Tutkimustyössä nousi esiin myös irrallisia mielenkiintoisia havaintoja, jotka liittyvät oikeudellisiin käsitteisiin ja kansainvälisen ja EU-oikeuden implementointiin osaksi kansallista lainsäädäntöä. Kansainvälistä ja EU-oikeutta on implementoitu Suomessa siten, että niiden sovellettavuutta yksityisoikeudellista vaatimusta koskevaan kansainväliseen yhteistyöhön on rajoitettu. Tutkielmassa pohditaan onko tällaisille rajoituksille perusteita ja olisiko yksityisoikeudellisia vaatimuksia koskeva yhteistyö kuitenkin mahdollista myös nykyi-sen säädöskokonaisuuden voimassa ollessa. Lissabonin sopimuksen myötä Euroopan unionille siirtyi rikosoikeutta koskevaa lainsäädäntötoimivaltaa. Euroopan unioni on antanut tutkielman aiheeseen liittyvän direktiivin, jonka on määrä tulla voimaan vuonna 2016. Tutkielmassa tarkastellaan lopuksi kyseistä direktiiviä, sen suunniteltua kansallista voimaansaattamistapaa ja pohditaan, että ovatko esiinnousseisiin ongelmiin esitetyt ratkaisuvaihtoehdot onnistuneita ja että tulisivatko kysymykseen mahdollisesti muunlaiset menettelytavat.

Kansainvälinen kaksinkertainen verotus on merkittävä ongelma kansainvälisessä yritysmaailmassa. Vastaavasti kansainvälinen nollaverotus tai vajaaverotus puhuttaa kansainvälisessä keskustelussa, kun yritysten aggressiivisia verosuunnittelukuvioita on noussut julkisuuteen. Kaksinkertainen verotus, sen poistaminen ja verosuunnittelu kytkeytyvätkin yhteen - monet verosuunnittelukeinot perustuvat kaksinkertaisen verotuksen poistomenetelmien hyväksikäyttämiseen. Vaikka kaksinkertainen verotus on kansainvälisen verotuksen kestoaihe, huomattavasti vähemmän huomiota on kiinnitetty kaksinkertaisen verotuksen poistamiseksi käytettäviin menetelmiin. Menetelmistä tärkeimmät ovat OECD:n malliverosopimuksen käyttämät hyvitys- ja vapautusmenetelmä. Tässä työssä tutkittiin poistomenetelmiä ja sitä, kuinka tehokkaasti ne tehtävässään onnistuvat. Tutkimus tehtiin ennen kaikkea verosopimusoikeuden, mutta myös EU-oikeuden valossa. Tutkimuksen kohteena olivat ennen kaikkea sellaiset yritysverotukseen liittyvät ongelmakohdat, joissa nykyiset poistomenetelmät eivät saa kaksinkertaista verotusta poistetuksi. Tällaisiksi ongelmakohdiksi havaittiin erilaiset kvalifikaatiokonfliktit (tulo- ja entiteettikvalifikaatiokonfliktit), kulujen jakaminen asuin- ja lähdevaltion kesken, verotuksen ajoituserot, rajat ylittävä tappiontasaus ja kolmiulotteiset tilanteet. Lisäksi perehdyttiin alikapitalisointi- ja väliyhteisösäännösten soveltamisen synnyttämän kaksinkertaisen verotuksen poistamiseen. Samalla tutkittiin näihin tilanteisiin liittyvää nolla- tai vajaaverotusta. Tutkimuksessa perehdyttiin sekä juridiseen että taloudelliseen kaksinkertaiseen verotukseen. Poistomenetelmän valintaa perustellaan yleensä neutraaliuden käsitteellä. Tutkimuksessa havaittiin, että käytännön kokemus ei tue käsitystä vientineutraalista hyvitysmenetelmästä ja tuontineutraalista vapautusmenetelmästä, vaan hyvitysmenetelmä voi päinvastoin jopa kannustaa sijoittamaan tai pitämään voitot ulkomailla, kunnes ajankohta maksimaalisen hyvityksen saamiselle on otollinen. Valtioiden tulisikin pohtia soveltamiskäytännön tosiasiallisia vaikutuksia, eikä luottaa sokeasti nimellisen menetelmän teoreettisiin vaikutuksiin. Kumpikaan poistomenetelmä ei osoittautunut selkeästi toista paremmaksi. Nimellistä menetelmää huomattavasti tärkeämpää on menetelmän tosiasiallinen soveltamiskäytäntö. Vaikka OECD:n malliverosopimus tarjoaa menetelmille yleiset raamit, valtioilla on paljon liikkumavaraa. Esimerkiksi erilaiset rajoitukset, kuten hyvityksen enimmäismäärän laskemista koskevat rajoitukset voivat merkittävästi vaikuttaa menetelmän kykyyn poistaa kaksinkertainen verotus. Joskus esimerkiksi vapautusmenetelmän nimellä kulkeva järjestelmä voi tosiasialliselta soveltamiskäytännöltään vastata enemmän hyvitys- kuin vapautusmenetelmää. Mahdollisimman selkeä, yksinkertainen ja vähän rajoituksia sisältävä poistomenetelmä takaa parhaimman lopputuloksen. Monilla rajoituksilla pyritään estämään veronkiertoa, mutta käytännössä ne aiheuttavat paljon työtä ja kustannuksia sekä veroviranomaisille että verovelvollisille ja ovat lisäksi helposti kierrettävissä. Valtioiden kannattaisi harkita kaksinkertaisen verotuksen poistamista edes osittain myös tilanteissa, joissa siihen ei ole varsinaista velvoitetta. Lopulliseksi jäävä kaksinkertainen verotus ei ole viime kädessä valtioidenkaan etu, koska se ruokkii yritysten halua yhä aggressiivisempaan verosuunnitteluun.

Kiinteistösijoitusten verokohtelua on pyritty selvittämään kartoittaen mahdollisuuksia tiivistää veropohjaa ulkomaisten kiinteistöomistusten fiskaalisen merkityksen kasvaessa. Selvitystä vaikeuttaa oikeustilan vallitseva keskeneräisyys johtuen sekä muutoksista lainsäädännössä että EU:n tuomioistuimen viimeaikaisesta oikeuskäytännöstä. EU:n pääomamarkkinoiden yhtenäistymiskehityksen myötä Suomen verotusoikeus ulkomaisiin kiinteistöomistuksiin riippuu siitä, vertautuuko ulkomainen toimija verovelvolliseen vai verovapaaseen suomalaiseen toimijaan. Vertailuarviointi nojaa oikeuskäytäntöön, sillä yhtiöoikeutta ei ole kansainvälisesti harmoninsoitu. Oikeustilassa voidaan erottaa kaksi keskeistä avoinna olevaa kokonaisuutta. Ensinnäkin sijoitusrahastojen verovapauden edellytyksistä säädetään vuodesta 2020 eteenpäin tuloverolaissa, mutta uudet verovapauden edellytykset eivät välttämättä täytä EU-oikeuden vaatimuksia, minkä seurauksena Helsingin hallinto-oikeus on pyytänyt TVL 20 a §:ssä säädetystä sopimusperusteisuuden vaatimuksesta ennakkoratkaisua EU:n tuomioistuimelta. Toiseksi avoinna on kysymys siitä, mihin oikeudelliseen muotoon ulkomaiset kiinteistösijoitusrakenteet tulisi luokitella silloin, kun Suomen oikeusjärjestelmä ei tunne ulkomaisen rahaston oikeudellista muotoa. EU:n tuomioistuin antoi hiljattain Suomea koskevan tapauksen C-480/19 E v. VOVA, jossa oli kyse luxemburgilaisen SICAV-rahaston vertautumisesta suomalaiseen sijoitusrahastoon. Kyse oli UCITS-direktiivin mukaisesta toimijasta, ja UCITS-rahastojen kannalta ratkaisu selkeytti oikeustilaa, mutta niin sanottujen non-UCITS-rahastojen osalta ratkaisu jätti jälkeensä useita avoimia kysymyksiä. SICAV-muotoinen rahasto on kansainvälisesti yleinen toimintamuoto, jota Suomen oikeusjärjestelmä ei tunnista. SICAV-rahasto voi useimmissa valtioissa sijoittaa myös kiinteistöihin, ja SICAV-rahaston kiinteistösijoitukset voivat suuntautua myös Suomeen. Tuloverolain uudistuksen jälkeen yhtiömuotoiset SICAV-rahastot suljettiin Suomessa pois verovapauden piiristä. Tutkielmassa analysoidaan kansainvälisesti käytettyjen kiinteistösijoitusrakenteiden oikeudellisia ja toiminnallisia ominaisuuksia verotus- ja oikeuskäytännön valossa pyrkien selvittämään päälinjoja, joiden perustella sijoitusrakenteita luokitellaan eri oikeudellisiksi muodoiksi. Lisäksi tutkielmassa analysoidaan sopimusperusteisuuden vaatimuksen EU-oikeudenmukaisuutta peilaten EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöä Luxemburgilaisiin rahastoihin, jotka sijoittavat Suomessa sijaitseviin kiinteistöihin. Kysymyksen havainnollistamiseksi analysoidaan Luxemburgin yhtiö- ja rahastolainsäädännön mukaisia sijoitusrakenteita, sillä Luxemburgin yhtiöoikeus tunnistaa kaikki relevantit rahastotyypit, yhtiömuodot ja näiden variaatiot, eikä oikeusjärjestelmä tunnista erillistä REIT-doktriinia. Tutkielman metodologisena lähestymistapana on lainoppi ja pääasiallisena lähdemateriaalina käytetään EUT:n, KHO:n, hallinto-oikeuksien ja keskusverolautakunnan oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta ja asiantuntija-artikkeleita.