Browsing by Title

Eri maiden oikeusjärjestyksissä vakiintuneen jaottelun mukaan ansiotyötä tehdään lähtökohtaisesti joko työsuhteessa työntekijänä tai itsenäisenä yrittäjänä. Kansainvälisesti tarkasteltuna on kuitenkin tullut yhä yleisemmäksi teettää työtä olosuhteissa, joissa työntekosuhteen oikeudellinen luonne on epäselvä tai henkilön työsuhde on tietoisesti pyritty naamioimaan muuksi oikeussuhteeksi työlainsäädännön ja työehtosopimusten kiertämiseksi. Keskustelun kohteena on ollut etenkin sellaisten työn suorittajien oikeudellinen asema, jotka ovat muodollisesti itsensätyöllistäjiä, mutta työskentelevät työsuhteelle tyypillisissä olosuhteissa. Tällaisia työn suorittajia on kuvattu näennäisyrittäjiksi tai näennäisesti itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi. Tässä tutkielmassa tarkastellaan näennäisyrittäjyyden käsitteen oikeudellista sisältöä ja merkitystä Suomessa ja Ruotsissa sekä maiden näennäisyrittäjyyttä koskevan oikeudellisen sääntelyn eroja ja yhtäläisyyksiä. Tutkielman metodeina käytetään lainoppia ja oikeusvertailua. Suomen ja Ruotsin kansallisten oikeuslähteiden tarkastelun perusteella huomataan, että näennäisyrittäjyyden käsite ei esiinny maiden laintasoissa säännöksissä tai oikeuskäytännössä, eikä sitä voida pitää erityisen vakiintuneena käsitteenä Suomen ja Ruotsin oikeusjärjestyksissä. Vaikka näennäisyrittäjyyden käsite ei ole kansallisten oikeuslähteiden näkökulmasta vakiintunut, on Suomen ja Ruotsin oikeudessa otettava huomioon Euroopan unionin oikeudessa esiintyvä näennäisesti itsenäisen ammatinharjoittajan käsite. Näennäisesti itsenäisen ammatinharjoittajan käsitettä on käytetty unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä, direktiivien johdanto-osassa, alustatyötä koskevassa direktiiviehdotuksessa ja muissa EU-asiakirjoissa, ja niiden perusteella käsitteelle voidaan määrittää varsin selkeä oikeudellinen ydinsisältö. Näennäisyrittäjyyttä koskevan oikeudellisen sääntelyn osalta todetaan, ettei Suomen eikä Ruotsin kirjoitetussa lainsäädännössä ole näennäisyrittäjyyttä koskevaa erityistä sääntelyä, vaan kaikkia työntekosuhteita arvioidaan samanlaisin oikeudellisin kriteerein. Suomessa työsuhteen olemassaolon arviointi perustuu työsopimuslain (55/2001) 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisen tunnusmerkistön täyttymiseen ja tarvittaessa kokonaisarviointiin ja Ruotsissa työntekijäasemaa koskevaan kokonaisarviointiin. Kokonaisarvioinnissa yhtenä arviointiperusteena on käytetty työlainsäädännön ja työehtosopimusten kiertämistarkoitusta, jonka kielto perustuu työlainsäädännön soveltamisalan pakottavuuteen. Etenkin Ruotsissa työtuomioistuin on saattanut työntekijäaseman arviointitilanteissa tarkastella sitä, onko tilanteessa mahdollisesti ollut pyrkimyksenä kiertää työlainsäädäntöä ja työehtosopimusta.

Naisiin kohdistuva sukupuolistunut digitaalinen väkivalta on maailmanlaajuinen ongelma ja sen uhka kohdistuu erityisesti julkiseen keskusteluun osallistuviin naisiin, kuten toimittajiin ja poliitikkoihin. Keväällä 2020 alkanut Covid-19-pandemia liikkumisrajoituksineen on kasvattanut kaikkea naisiin kohdistuvaa väkivaltaa eksponentiaalisesti ja myös sen digitaalinen ulottuvuus on lisääntynyt, kun pandemian aikaiset rajoitukset ovat siirtäneet rikollista toimintaa verkkoon. Naisiin kohdistuva väkivalta kaikissa muodoissaan on yhä 2020-luvulla merkittävä ihmisoikeus- ja tasa-arvo-ongelma myös Suomessa. Globaalisti erityisesti naispoliitikkoihin kohdistuu huomattavan paljon väkivallan eri muotoja, ja Naton keväällä 2021 julkaiseman raportin mukaan myös suomalaisiin naisministereihin kohdistui suhteeton määrä sukupuolistunutta verkkovihaa. Tämän kaltainen poliittisiin toimijoihin kohdistuva vihapuhe pyrkii painostamaan ja vaientamaan eri mieltä olevat. Viimeisimmissä kuntavaaleissa oli jo viitteitä verkon vihamielisen keskustelukulttuurin kielteisistä vaikutuksista puolueiden ehdokashankintaan, ja yhteiskunnallisen monimuotoisen dialogin tukahtuminen onkin yksi digitaalisen väkivallan haitallisimpia vaikutuksia. Näin sukupuolistuneen digitaalisen väkivallan ilmenemismuodot ovat vakava uhka tasa-arvolle ja demokratialle. Tutkielmassa tarkastellaan naisiin kohdistuvaa sukupuolistunutta digitaalista väkivaltaa osana naisiin kohdistuvan väkivallan jatkumoa. Aluksi luodaan katsaus naisten oikeuksien kehitykseen ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan yhteiskunnallisista valtasuhteista kumpuavana historiallisena ilmiönä. Uudehko digitaalisen väkivallan käsite puolestaan esiintyy Istanbulin sopimusta valvovan Grevio-asiantuntijaryhmän lokakuussa 2021 antamassa suosituksessa, ja se on myös otettu osaksi oikeusministeriön naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelmaa vuosille 2020–2023. Tälle kotimaisessa oikeustieteellisessä keskustelussa verrattain tuntemattomalle käsitteelle pyritään tutkielmassa löytämään kattava määritelmä. Sukupuolistuneella digitaalisella väkivallalla on useita ilmenemismuotoja, joista tutkielma keskittyy etenkin vihapuheen ja maalittamisen erittelyyn. Koska vihapuheelle tai maalittamiselle ei ole määritelmää kirjoitetussa laissa, niiden käsittelemiseksi selostetaan sananvapaussääntelyä, EIT:n oikeuskäytäntöä ja vihapuhetapauksiin soveltuvia rikosnimikkeitä. Tutkielman naisoikeudellisen otteen avulla viimeaikaiseen lainsäädäntökehitykselliseen keskusteluun tuodaan sukupuolinäkökulmaa esimerkiksi käsittelemällä sukupuolen lisäämistä rikoksesta määrättävän rangaistuksen koventamisperusteeksi vihapuhetapauksissa. Lopuksi tarkastellaan oikeutta sukupuolinäkökulmasta ja arvioidaan sukupuolineutraalin rikosoikeuden ongelmakohtia naisiin kohdistuvan väkivallan torjumisessa. Suomen vaikeudet Istanbulin sopimuksen täytäntöönpanossa kuvastuvat Grevion vuoden 2019 maaraportissa, jossa todetaan, että Suomen sukupuolineutraali lainsäädäntö soveltuu huonosti naisiin kohdistuvan väkivallan tehokkaaseen torjumiseen. Näin tutkielmassa punnitaan myös sukupuolen huomioivia keinoja, joilla sukupuolistunutta digitaalista väkivaltaa voitaisiin nykyistä paremmin torjua. Johtopäätöksissä huomioidaan tuleva lainsäädännöllinen muutospaine Euroopan komission maaliskuussa 2022 esittelemän, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa koskevan direktiiviluonnoksen pohjalta.

Naisten ympärileikkauksella tai sukuelinten silpomisella tarkoitetaan perinteistä haitallista käytäntöä, johon sisäl-tyy jonkinlainen naisen sukuelimien vahingoittaminen kulttuurisista tai muista ei-hoidollisista syistä. Tutkielmassa käsitellään naisten ympärileikkausperinnettä perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta ja tavoitteena on liittää ilmiö oikeudelliseen kontekstiin. Tutkimuskysymyksiä ovat miksi perinne on kielletty eli toisin sanoen, mitä oikeuksia se loukkaa ja miten käytäntöä käsiteltäisiin Suomessa rikoslain ja lastensuojelulain säännösten perusteella. Naisten ympärileikkauksen mahdollisten uskonnollisten ja joka tapauksessa kulttuuristen perusteiden vuoksi tutkielmassa käsitellään perinnettä myös uskonnon harjoittamisen ja vähemmistön kulttuuristen oikeuksien näkökulmasta tavoitteena hahmottaa monikulttuurisen yhteiskunnan hyväksyttävien ja hylättävien perinteiden rajoja. Tässä tarkastelussa hyödynnetään laajemminkin vähemmistön oikeuksia käsittelevää teoriaa ja pohditaan ihmisoikeuksien universaalisuutta kyseenalaistavan kulttuurirelativistisen lähestymistavan mahdollisuutta puolustella perinnettä ja sen ylläpitoa. Lisäksi tarkastellaan Ruotsin ja Ranskan rikoslainsäädännöllisiä ratkaisuja ilmiöön. Naisten ympärileikkaus näyttäytyy hyvin monitahoisena ja monimutkaisena perinteenä. Se on määritelty erityiseksi sukupuolisen väkivallan muodoksi ja valtioille on myös asetettu nimenomainen velvoite kriminalisoida perinne ja rangaista siihen osallistuneita. Kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia valvovat tahot ovat katsoneet sen olevan verrattavissa kidutukseen tai vähintäänkin epäinhimilliseen kohteluun. Myös Suomessa sitä on pidetty ihmisarvon vastaisena ja siten koko oikeusjärjestelmän perusteiden vastaisena kohteluna. Vähemmistön kulttuurin ylläpitämisen ja uskonnon harjoittamisen rajoiksi hahmottuu ruumiillisen koskematto-muuden ja erityisesti lapsen ruumiillisen koskemattomuuden suoja. Toisaalta poikien ympärileikkaus ja erityisesti sitä koskevan korkeimman oikeuden päätöksen perustelut kyseenalaistavat tämän suoja ehdottomuutta. Sen paremmin yksilön oikeus kulttuuriinsa ja uskontoonsa kuin huoltajien oikeus kasvattaa lastaan uskontonsa ja kulttuurinsa edellyttämällä tavalla eivät kuitenkaan voi oikeuttaa tyttölapsen ympärileikkausta. Suomessa sitä pidettäisiin rikoslain henkeen ja terveyteen kohdistuvana rikoksena ja todennäköisesti törkeänä pahoinpitelynä. Alaikäisen ympärileikkaus tai sen uhka voivat myös käynnistää lastensuojelulliset toimenpiteet ja viime kädessä huostaanoton. Lapsen koskemattomuuteen vakavasti puuttuvien leikkausten lisäksi naisten ympärileikkausperinteeseen sisältyy myös lievempiä leikkausmuotoja sekä aikuiselle naiselle tehtäviä leikkauksia. Ihmisarvon ja yksilön luonnollisen arvon loukkaamattomuudesta voidaan hakea tukea myös näiden kiellolle. Toisaalta aikuisen naisen lievän leikkauksen kiellon oikeutusta hämärtää Suomessakin sallitut kosmeettiset intiimikirurgiset leikkaukset. Vaikka kulttuuri perinteen puolustuksena on tyrmätty, vaikuttavat kulttuuriset seikat perinteen oikeudellisenkin tarkastelun taustalla.

Rakennustuotteista ja -materiaaleista niiden valmistusvaiheessa sekä rakennusten rakentamisesta aiheutuu merkittäviä kasvihuonekaasupäästöjä. Kyseisten päästöjen vähentämistä tavoittelevaa sitovaa EU-tasoista sääntelyä ei ainakaan toistaiseksi ole. Suomessa on suunnitteilla kansallisia ohjauskeinoja rakennustuotteiden- ja materiaalien aiheuttamien kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi. Tutkimuksen pääpaino keskittyy oikeusekologisesta näkökulmasta tarkastellen EU:n rakennustuoteasetuksesta johtuviin mahdollisen tulevan kansallisen sääntelyn reunaehtoihin ja pyrkii luotaamaan niitä seikkoja, joita kansallisen sääntelyn valmistelussa tulisi ottaa huomioon. Voimassa olevaa kansallista sääntelyä tarkastellaan yhtäältä maankäytön suunnittelun ja toisaalta rakentamisen ohjauksen kehittämistarpeiden näkökulmista. Tutkimus on metodiikaltaan ympäristöoikeudellinen politiikan ja sääntelyn tutkimuksen harmaalle alueelle sijoittuva tutkimus, jossa esiintyy myös sääntelyteoreettisia kysymyksenasetteluita. Tutkimuksessa arvioidaan yhtäältä sitä, miten relevantti sisämarkkinaoikeudellinen sääntely tulisi ottaa huomioon kansallisia ohjauskeinoja suunniteltaessa. Toisaalta tutkimuksessa tarkastellaan myös kansallista maankäytön ja rakentamisen nykysääntelyä ja kehitysmahdollisuuksia vaikuttavuuden kannalta.

Transvanhemmuus on huomioitu puutteellisesti nykyisessä vanhemmuuslainsäädännössä. Vaikka transihmisten mahdollisuus tulla vanhemmiksi on huomioitu joissakin tilanteissa, transvanhemmat on pitkälti unohdettu vanhemmuuden määrittelyä koskevassa lainsäädännössä. Tilanne voi aiheuttaa transvanhemmille ja heidän lapsilleen käytännön ongelmia, ja se on ongelmallinen perhe- ja yksityiselämän suojan sekä yhdenvertaisuuden kannalta. Tästä syystä vanhemmuuden määrittelyä olisi tarkoituksenmukaista muuttaa transvanhemmat paremmin huomioivaksi samalla, kun transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetusta laista (28.6.2002/563) poistetaan sterilisaatiovaatimus. Vaatimuksen on katsottu olevan perus- ja ihmisoikeuksien vastainen. Nykyisessä vanhemmuuslainsäädännössä vanhemmuus määritellään sukupuolittuneesti siten, että lapsen synnyttäjä on äiti ja (oletettu) siittäjä isä. Tämän määrittelytavan mukaan lapsen siittäneestä transnaisesta tulee lapsen isä ja synnyttäneestä transmiehestä äiti, mikä vaarantaa yksityiselämän suojan, kun oikeudellinen vanhemmuus on ristiriidassa sukupuoli-identiteetin kanssa. Kaikissa tilanteissa oikeudellisen vanhemmuuden vahvistamisen prosessi ei ole selvä, vaan etenkin transnaiset voivat kohdata vaikeuksia avioliitosta ja biologisesta siteestä huolimatta. Myös perhe-elämän suojan toteutuminen on siten ongelmallista. Koska nykyinen tapa määritellä vanhemmuus johtaa epäjohdonmukaisiin, transvanhempien kannalta epäedullisiin lopputuloksiin, herää epäily myös lainsäädännön syrjivyydestä. Euroopan ihmisoikeussopimus suojaa lähtökohtaisesti transihmisten oikeutta perhe- ja yksityiselämän suojaan sekä syrjimättömyyteen. EIT:n oikeuskäytännössä nämä oikeudet eivät kuitenkaan ole olleet ehdottomia, vaan valtio on voinut joustaa niistä heppoisillakin perusteilla. EIT on ylipäätään arvioinut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen perheoikeudellisia asioita löyhemmin kuin mitä sen omat periaatteet mahdollistaisivat, ja sen metodologia on toisinaan ollut kyseenalainen. Euroopan neuvosto on kuitenkin lähivuosina kehottanut jäsenvaltioitaan huomioimaan näiden vähemmistöjen oikeudet entistä paremmin. EIT:n oikeuskäytännöstä ei ole löydettävissä yksiselitteistä oikeusohjetta transvanhemmuuden määrittelystä. Kotimaista perusoikeussuojaa ei ole tarkoituksenmukaista jättää EIT:n ratkaisuista luettavissa olevalle tasolle, vaan transoikeuksia on suojattava tätä paremmin. Mallia transvanhemmuuden oikeudelliselle tunnustamiselle voi hakea esimerkiksi Ruotsista, jossa sterilisaatiovaatimus on poistettu vuonna 2013. Sukupuoli-identiteetin kunnioituksen on oltava vanhemmuuden määrittelyn lähtökohtana, ja vanhemmuuden vahvistamisen esteet on poistettava perhe-elämän turvaamiseksi.

Syftet med denna av avhandling är att göra en djupgående utredning och analys av den nuvarandelagstiftningen som berör närståendevittnen. Syftet är även att kritiskt granska denna lagstiftning och föra en diskussion kring behovet av förnyelse av denna. Avhandlingen inleds med en heltäckande granskning av de ?nländska reglerna som tillämpas då vittnesförhör hålls med en person som är närstående till endera parten i en rättsprocess. Förutom en rent bokstavstrogen genomgång av de tillämpningsbara paragraferna, innehåller denna genomgång även mycket diskussion kring de olika tolkningarna av paragraferna som ?nns representerade i dagens rättspraxis. Avhandlingen fortsätter med en liknande genomgång av de svenska och de norska motsvarigheterna till de regler som tillämpas på närståendevittnen i Finland. Denna granskning har samma uppbyggnad som den tidigare genomgången av de ?nländska reglerna; de gällande paragraferna granskas ur ett bokstavstroget perspektiv och belyses med hjälp av den tolkning av paragraferna som framkommer ur rättspraxis. Efter att de tre nordiska ländernas lagstiftning kring närståendevittnen granskats, inleds en rättsjämförande del där de tre olika ländernas lagstiftning ställs mot varandra och det förs en kritisk diskussion kring ändamålsenligheten med respektive lands regler. Med detta som grund påbörjas därefter en diskussion kring de ?nländska närståendevittnesreglerna. Den nuvarande lagstiftningen kritiseras och brister som bör beaktas i en förnyelse av regleringarna uppmärksammas. Avhandlingen avslutas med en genomgång av det förslag på förnyelse av rättegångsbalkens 17 kapitel som givits av bevisningskommissionen 9.11.2012. Detta förslag granskas med fokusering på den omfattande förnyelsen av reglerna kring närståendevittnen. Förslaget analyseras och bemöts med viss kritik när det gäller ändamålsenligheten med de förnyelser som föreslagits. Avhandlingen använder sig till största delen av den rättsdogmatiska metoden. Närståendevittnens ställning granskas de lege lata men övergår mot slutet av avhandlingen till en diskussion de lege ferenda. Analysen och diskussionen kring de regler som gäller närståendevittnen har krävt en omfattande källhantering där lagstiftningen i sig, rättspraxis, förarbeten och rättslitteratur från både Finland, Sverige och Norge använts. Speciellt rättspraxis har haft en avgörande roll för möjligheten att föra en diskussion kring hur de ifrågavarande lagregleringarna borde vara utformade för att spegla dagens samhälle.

Euroopan unionissa (EU) kansalliseen turvallisuuteen liittyvät asiat kuuluvat jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan. EU:n toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 346 artiklan poikkeussäännöksen nojalla jäsenvaltiot voivat tietyin edellytyksin olla kokonaan soveltamatta EU-oikeutta suojatakseen kansallisia turvallisuusetujaan. Jäsenvaltiot eivät ensinnäkään ole velvollisia antamaan tietoja, joiden ilmaisemisen ne katsovat keskeisten turvallisuusetujensa vastaiseksi. Toisekseen jäsenvaltiot voivat toteuttaa keskeisten turvallisuusetujensa kannalta tarpeellisiksi katsomansa toimenpiteet liittyen aseiden, ammusten ja sotatarvikkeiden kauppaan tai tuotantoon. Perinteisesti jäsenvaltiot ovat tulkinneet SEUT 346 artiklaa hyvin laajasti erityisesti puolustusalan julkisten hankintojen (puolustushankintojen) saralla. Jäsenvaltiot ovat näin pyrkineet puolustushankinnoissaan suosimaan kansallista teollisuutta, mikä on ollut kenties merkittävin syy siihen, ettei puolustustuotteille ole kehittynyt varsinaisia sisämarkkinoita. EU-tuomioistuin on oikeuskäytännössään rajannut SEUT 346 artiklan soveltamisalaa, ja tulkinnut sen suomia poikkeuksia yhä enemmän yleisten sisämarkkinaoikeudellisten rajoitusperusteiden tulkintaa muistuttavalla tavalla. Euroopan komissio on vuorostaan lainsäädäntötoimenpitein pyrkinyt edistämään puolustustuotteiden sisämarkkinoiden avautumista, korostaen niiden merkitystä muun muassa Euroopan puolustuskyvylle sekä sen puolustusteollisuuden kilpailukyvylle. Puolustushankintojen osalta tärkein tässä suhteessa hyväksytty sekundaarinormi on puolustushankintadirektiivi 2009/81/EY. Direktiivi tuo puolustushankinnat enenevässä määrin yleisen sisämarkkinoita ja julkisia hankintoja koskevan sääntelyn piiriin, ottaen samalla huomioon puolustushankintojen arkaluonteisuudesta johtuvat erityispiirteet. Tutkielman ensisijainen tutkimustavoite on selvittää, missä määrin jäsenvaltiot voivat muuttuneessa lainsäädäntöympäristössä vedota SEUT 346 artiklaan puolustushankintoja tehdessään. Puolustushankinnat asetetaan tutkielmassa aluksi yleiseen sisämarkkinaoikeudelliseen kontekstiin, minkä jälkeen tarkastellaan SEUT 346 artiklan nykytulkintaa erityisesti EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa. Tämän jälkeen arvioidaan puolustushankintadirektiivin ja muun sekundaarioikeuden sekä soft law-tyyppisten säännöstöjen vaikutuksia oikeustilaan puolustushankintojen alalla. Lisäksi erillisenä kysymyksenä käsitellään niin kutsuttuja vastakauppoja, jotka ovat puolustushankinnoissa yleisiä, mutta joista ei ole EU-tason lainsäädäntöä. Tutkimustavoitteet saavutetaan pääasiallisesti lainopin metodein. Tutkimusote on kauttaaltaan EU-oikeudellinen: tässä laajemmassa viitekehyksessä esiin nousevat erityisesti sisämarkkinaoikeudelliset, kilpailuoikeudelliset ja kilpailupoliittiset näkökulmat. Pitkälle menevien johtopäätösten tekeminen uuden lainsäädännön vaikutuksista on vielä liian aikaista muun muassa siksi, että puolustushankintadirektiivin soveltamiseen liittyvät käytännöt ovat vasta muotoutumassa. Avoimuus ja kilpailu lisääntynevät kuitenkin ainakin strategiselta merkitykseltään vähäisemmissä puolustushankinnoissa. Vetoaminen kansallisiin turvallisuusetuihin EU-oikeuden soveltamatta jättämiseksi vaatii jatkossa jäsenvaltioilta asianmukaiset perustelut, ja SEUT 346 artiklan perusteettomaan käyttöön tultaneen puuttumaan entistä tarkemmin. Strategisesti tärkeiden puolustushankintojen osalta oikeustila pysynee entisellään. Joka tapauksessa puolustushankinnat tulevat pysymään moniulotteisena ja poliittisesti herkkänä alana.

Private equity contracting has always been an area of corporate contracting well hidden from the snooping eyes of the outside world, and largely overlooked by legal scholars compared to other areas of corporate law. The participants of private equity are some of the most sophisticated and resourceful when it comes to financial innovation and executing transactions. This would lead one to believe that the contracting taking place within private equity is characterized by unrivaled efficiency. This is, however, not the case, and the process is seemingly riddled with inefficiencies and risks for both investors and investment managers. A prime example, and the main focus of this thesis, are side letters – ancillary agreements whereby investors negotiate with investment managers for individual benefits deviating from the general terms granted to all investors in the constitutional agreements of a private equity fund. This thesis sets out to examine the phenomena of side letters in private equity funds in more detail. In doing so, this thesis aims to demonstrate what exactly side letters are, the current nature and extent of their risks and inefficiencies, the contributing factors behind their inception and evolution into what they are today, as well as provide some alternatives for correcting the current market practices. In addition to examining the legal framework and general contract law principles applicable to side letters in the U.S. and the EU, with some specific viewpoints from the Nordic and Finnish jurisdictions, the thesis analyses side letters from the perspective of some modern theories on contracting, rather than contract law. The main ones utilized here are Proactive Law, Contract Modularity and Transaction Cost Economics. Apart from a strict legal dogmatic study, this thesis takes a more practical approach by not only assessing whether side letters can, but also whether and to what extent they should, be used to achieve the goal they set out to do. Side letters are surprisingly unique contracts, with their structure and position within a private equity deal exhibiting a form of complexity that at times creates ambiguities as to their validity, both in terms of individual terms and the side letter as a whole. Their status as modular and ancillary agreements risks resulting in uncertainties as to their interpretation or binding force. The bigger problem, perhaps, lies with the inefficiencies they create in terms of additional costs, time and resources spent to negotiate and uphold them. Together, these aspects make one question the reason behind such a seemingly problematic practice taking root in the first place. The reason behind the current practice seems to be a set of misaligned incentives for investors and investment managers alike, upholding the current market practice despite going against the best interest of both parties and the market overall. As it turns out, the specific governance structure within private equity funds creates the perfect breeding ground for the parties to contract inefficiently. The current market environment has long been tilted towards investment managers, which has given rise to several incentives for them to uphold the status quo. Additionally, as shown in the thesis, investors are likewise subject to problematic incentives upholding the current practice. Investors collectively also currently have a hard time taking any meaningful action in correcting the unfavorable environment, due to the existence of the prisoner’s dilemma deterring them from utilizing their collective power to enact change. The thesis encourages investment managers and investors to review their own practices, look past the misaligned incentives and take action in correcting the market environment in favor of the whole industry. This can be achieved by, for example, shortening and simplifying side letters, and transferring much of their current content to the rest of a private equity fund’s constitutional documents, as well as developing sound reporting and disclosure practices. The thesis also makes the case as to why a successful implementation of efficient contracting processes can create competitive advantages for the first movers adopting the various suggestions and strategies presented herein.

Viranomaisille ilmoitetuista raiskauksista vain hieman yli 20 prosenttia etenee käräjäoikeuden käsiteltäväksi, ja vielä tätäkin pienempi määrä johtaa syyksi lukevaan tuomioon. Suurin syy prosessin näennäiseen tehottomuuteen lienee se, että raiskausrikosten todisteluun liittyy usein erityisen vaikeita näyttöongelmia. Oikeuskäytännössä varsin yleisiä ovat niin sanotut sana vastaan sana -tilanteet, joissa rikoksen osapuolet esittävät keskenään ristiriitaisen kertomuksen tapahtuneesta. Näyttömahdollisuuksien ollessa heikot, joutuu tuomioistuin turvautumaan vaihtoehtoisiin keinoihin, kuten välittömän näytön ulkopuolisen todistelun vastaanottamiseen sekä asianosaisten kertomusten luotettavuuden arviointiin. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä keinoja tuomarilla on ratkaista sellaisia raiskaustapauksia, joissa näyttöä on vain vähän tai ei ollenkaan ja mitä haasteita tällaiseen välittömän näytön ulkopuolisen todistelun arvioimiseen voi liittyä. Korkeimman oikeuden raiskausrikosten näytönarviointia koskevista ratkaisuista ilmenee, että painoarvoa on vastaavissa tapauksissa annettu välilliselle näytölle sekä arvioille siitä, onko asianomistajan kertomusta tapahtuneesta pidettävä luotettavana. Korkein oikeus ei ole tarkentanut välillisen näytön käsitettä, eikä sitä ole juurikaan käsitelty oikeuskirjallisuudessa. Sillä kuitenkin tarkoitettaneen samaa kuin välillisellä todistelulla oikeudenkäynnissä. Välilliseksi näytöksi voivat lukeutua monet erilaiset todisteet, mutta yleisimpiä välillisen näytön tyyppejä raiskausrikosten todistelussa ovat lääkärinlausunnot ja potilaskertomukset sekä tapahtumalle ulkopuolisten henkilöiden kertomukset tapahtuneesta. Välillinen näyttö vaatii kuitenkin tuekseen myös luotettavaksi arvioidun asianomistajan kertomuksen, jotta tuomioistuin voi jäädä vaille varteenotettavaa epäilyä rikoksen tapahtumisesta. Tuomioistuimissa tehty asianomistajan kertomuksen luotettavuusarviointi näyttäytyy paikoittain kestämättömänä konstruktiona. Oikeus- ja todistajanpsykologisen tutkimustiedon valossa tuomioistuimet eivät vaikuta ottavan kertomukseen vaikuttavia tekijöitä, kuten kertojan muistia ja tämän henkilökohtaisia ominaisuuksia riittävästi huomioon, joka voi olla omiaan vaarantamaan asianosaisten oikeusturvaa. Oikeustilaa tulisi parantaa kannustamalla tai jopa velvoittamalla todistajanpsykologisen tutkimustiedon huomioon ottamiseen tilanteissa, joissa luotettavuusarvioinnilla on merkittävä vaikutus asian lopputulokseen.

Tutkielman aiheena on rikoskytkennäisissä välimiesmenettelyissä sovellettavan näyttökynnyksen korkeusaste. Tavanomaisesti sekä kansallisissa että kansainvälisissä menettelyissä sovelletaan riita-asioiden todistelu- ja näyttöratkaisuja, myös näyttökynnyksen korkeusasteen osalta. Rikoskytkennäisissä välimiesmenettelyissä, joissa asianosainen tai ulkopuolinen taho nostaa esille väitteen jonkun osapuolen syyllistymisestä jonkin rikostunnusmerkistön täyttävään tekoon, ei yksimielisyyttä sovellettavan näyttökynnyksen asteesta ole. Väitteissä on tavallisesti kyse joko korruptiota, lahjontaa, petosta tai rahanpesua koskevista epäilyistä. Tutkimusteemaa lähestytään riita- ja rikosasioiden eriävien ja yhtenäisten funktioiden tai tehtävien kautta. Riitaprosessiin liitetään tavanomaisesti oikeussuoja-, konfliktinratkaisu- ja ohjausfunktio kun taas rikosprosessissa tasapainoillaan rikosvastuun toteuttamistehtävän ja oikeusturvafunktion välillä. Oikeutta luova ja kontrollifunktio katsotaan molemmille prosessilajeille yhteisiksi. Tutkielman erityisenä painopisteenä on ulkomaisten sijoittajien ja kohdevaltioiden välisiä investointiriitoja ratkaisevan ICSID:n (International Centre for Settlement of Investment Disputes) alainen välimieslainkäyttö. Tutkielman keskeisenä havaintona on, ettei välitystuomioiden perusteella rikoskytkennäisissä menettelyissä ole toistaiseksi syntynyt konsistenssia sovellettavan näyttökynnyksen suhteen. Menettelyissä on sovellettu niin tavanomaista siviilioikeudellista näyttökynnystä, keski-asteelle asettuvaa common law -valtioissa eräissä asioissa sovellettavaa clear and convincing evidence -näyttökynnystä kuin rikosoikeudellista beyond reasonable doubt -näyttökynnystä. Vaikka näyttöratkaisuja perustellessa välitystuomioissa viitataan lähes poikkeuksetta aiempiin välitystuomioihin jopa varsinaisen sopimusalan ulkopuolelle, kuten ICC:n ja UNCITRAL:n välitystuomioihin, käytetään näitä viittauksia enemmänkin strategisesti käsillä olevaa näyttöratkaisua tukien. Samalla rikostunnusmerkistöt ovat osittain irtaantuneet kansallisesta lainsäädännöstä ja muuttuneet yleisluonteisiksi kannanotoiksi ”kansainvälisen oikeuden” rikkomisesta. Huomioitavaa on myös näyttöratkaisujen suppeus. Riita- ja rikosprosessien funktioiden tai tehtävien näkökulmasta tarkasteltuna ei välitystuomioista tehtyjen empiiristen havaintojen perusteella ole löydettävissä tukea näyttökynnysratkaisuihin. Välitystuomioissa, joissa on esimerkiksi korostunut riitaprosessin ohjausfunktio, on sovellettu niin tavanomaista siviilioikeudellista näyttökynnystä kuin korotettua näyttövaatimusta. Tyypillisesti ohjausfunktion painotus heijastuu korotettuna näyttövaatimuksena. Niissä harvoissa välitystuomioissa, joissa on eksplisiittisesti todettu, ettei rikoskytkennäisten välimiesmenettelyiden tarkoitus ole rikosvastuun toteuttaminen, on sovellettu vaihtelevasti kaikkia kolmea eriasteisia näyttökynnyksiä. Näin on siitä huolimatta, ettei oikeuskirjallisuudessa rikosoikeudellisen näyttökynnyksen soveltaminen ole saanut käytännössä lainkaan tukea. Oikeuskirjallisuudessa näkemyserot koskevat sitä, tulisiko näyttökynnyksen asettua matalimmalle tasolle vai keskiasteelle. Johtopäätöksenä tutkielmassa todetaan, että rikoskytkennäisissä välimiesmenettelyissä ei kuitenkaan tulisi poiketa tavanomaisista siviilioikeudellisista ja välimiesoikeudellisista näyttöratkaisuista, vaan soveltaa tavanomaista matalalle asettuvaa siviilioikeudellista näyttökynnystä. Vaikka eräissä välitystuomioissa on määrätty erityisesti Engel-kriteerien valossa tarkasteltuna rikosoikeudelliseksi rangaistukseksi katsottavia sanktioita, ei tällaisten harvalukuisten välitystuomioiden perusteella voi tehdä johtopäätöstä, että prosessi olisi kokonaisvaltaisesti muuttumassa ja korkeampaa näyttökynnystä puoltaa. Rikoskytkennäisissä menettelyissä ei voida lähtökohtaisesti määrätä julkisoikeudellisia sanktioita vaan mahdolliset seuraamukset rajoittuvat siviilioikeudellisiin.