Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä ja sen ilmenemismuotona erityisesti saalistushinnoittelua Euroopan unionissa. Saalistushinnoittelu on SEUT 102 artiklan vastaista määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä, jossa määräävässä asemassa oleva yritys laskee hintansa alle tuotantokustannusten. Alihinnoittelun tavoitteena on yleensä kilpailijan syrjäyttäminen markkinoilta ja tämän toteuduttua ns. monopolivoittojen kerääminen hintoja nostamalla. Tutkielmassa tarkastellaan, milloin yrityksen voidaan katsoa olevan määräävässä markkina-asemassa ja milloin sen toiminta voidaan katsoa SEUT 102 artiklassa kielletyksi saalistushinnoitteluksi. Tutkielman tarkoitus on vastata kysymyksiin 1. Milloin ja kuinka yrityksen voidaan katsoa olevan määräävässä markkina-asemassa Euroopan unionissa, 2. Mitä on saalistushinnoittelu Euroopan unionissa, ja 3. Mitkä ovat saalistushinnoitteluun syyllistymisen edellytykset Euroopan unionissa. Tutkielman tarkoituksena on antaa katsaus saalistushinnoittelun syyllistymisen edellytyksiin sekä yleisiin piirteisiin. Saalistushinnoittelua ei ole määritelty suoraan Euroopan unionin perussopimuksissa, vaan on sen käsite kehittynyt lähinnä unionin oikeuskäytännön kautta. Tutkielmassa käsitellään saalistushinnoittelun kannalta relevanttia Euroopan unionin tuomioistuimen luomaa oikeuskäytäntöä sekä luodaan katsaus Suomen oikeuskäytännön ainoaan saalistushinnoittelutapaukseen, ns. Valio –tapaukseen. Tutkielman keskeisenä aineistona on käytetty Euroopan unionin lainsäädäntöä, Euroopan unionin tuomioistuinten sekä Euroopan komission luomaa oikeuskäytäntöä sekä aiheesta kirjoitettua oikeuskirjallisuutta. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen. Tutkielman toisessa luvussa käsitellään kilpailua prosessina käyttäen apuna taloustieteellisiä malleja sekä käsitteitä. Tutkielman kolmannessa luvussa käsitellään määräävän markkina-aseman käsitettä sekä sen ulottuvuuksia. Tutkielman neljäs luku käsittelee määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Tutkielman viidennessä luvussa siirrytään saalistushinnoittelun käsitteen ja saalistamisen syiden pariin. Tutkielman kuudennessa luvussa käsitellään saalistushinnoittelun kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä. Seitsemännessä luvussa käsitellään lyhyesti saalistushinnoittelun rationaalisuutta. Tutkielman kahdeksannessa luvussa tehdään lyhyt katsaus saalistushinnoittelun läheisiin väärinkäyttömuotoihin. Tutkielman viimeisessä luvussa kootaan havainnot ja johtopäätökset.

Tutkielma käsittelee saamelaisten kulttuuriperusoikeuden (PL 17.3 §) ja ympäristöperusoikeuden (PL 20 §) sisältöä, yhtymäkohtia, jännitteitä ja kollisiotilannetta. Tutkielmassa tarkastellaan muun ohella sitä, minkälainen yhteys oikeuksilla on sekä sitä, miten näitä oikeuksia on tulkittu suhteessa toisiinsa tilanteessa, jossa on kyse biologisen monimuotoisuuden suojelusta saamelaisalueella. Kalastus on yksi saamelaisten perinteisistä elinkeinoista, joita PL 17.3 § suojaa. Esimerkkinä kulttuuriperusoikeuden ja ympäristöperusoikeuden välisestä oikeudellisesta punninnasta käytetään lohenkalastuksen rajoituksia ja täyskieltoja Tenojoella. Korkein oikeus on antanut kaksi ennakkopäätöstä KKO 2022:25 ja KKO 2022:26, joissa korkein oikeus katsoi, että saamelaisilla oli oikeus kalastukseen Tenojoessa kulttuuriperusoikeutensa nojalla silloin voimassa olleista kalastusrajoituksista huolimatta. Ennakkotapauksista huolimatta lohenkalastus Tenojoessa on ollut kiellettyä vuosina 2021-2023. Kalastuskielto perustuu perustuslain 20 §:n ympäristöperusoikeuden mukaiseen tarpeeseen suojella lohikantoja. Kalastusoikeuksiin liittyviä kysymyksiä sekä perusoikeuksien rajoitusedellytysten mukaista punnintaa tarkastellaan sekä lainsäätäjän ja tuomioistuimen että saamelaiskäräjien näkökulmasta. Erilaisten näkökulmien välityksellä on tarkoitus tuoda esiin käsityksiä ja valta-asetelmia, joita tulkintoihin liittyy. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, voisiko ymmärrys ympäristöperusoikeuden ja kulttuuriperusoikeuden välisestä suhteesta johtaa myös molempien oikeuksien kattavampaan toteutumiseen. Tutkielmassa tuodaan esille biokulttuurinen lähestymistapa alkuperäiskansojen oikeuksiin, joka mahdollistaa alkuperäiskansojen luontoon ja kulttuuriin liittyvien oikeuksien yhdistämisen yhteen oikeudelliseen kehikkoon kokonaisvaltaisemman oikeussuojan aikaansaamiseksi. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (KP-sopimus) ja sitä tulkitseva ihmisoikeuskomitea, biodiversiteettisopimus ja sen osapuolten sopimat vapaaehtoiset Akwé: Kon- ohjeet sekä eri puolilla maailmaa käyttöön otetut yhteishallintamallit luovat pohjaa uudenlaiselle kokonaisvaltaisalle tavalle hahmottaa alkuperäiskansojen ympäristöllisiä oikeuksia.

Tutkielmassa keskitytään käsittelemään oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n saamistakavarikkoa. Takavarikon avulla riidan osapuolelle annetaan ennakkoturvaavaa oikeussuojaa, kun on olemassa vaara, että vastapuoli pyrkii tekemään hakijan oikeuden reaalisesti arvottomaksi esimerkiksi vahingoittamalla riidan kohdetta. Takavarikko mahdollistaa sen, että tilanne voidaan “jäädyttää”, kunnes riita on ratkaistu myöhemmässä jatkoprosessissa. Hukkaamisvaaran olemassaolon vuoksi takavarikon on oltava nopeasti ja helposti hakijan saatavissa. Tämä on johtanut siihen, että takavarikolle on oikeudenkäymiskaaressa asetettu matalat myöntämisen edellytykset. Takavarikon matalat myöntämisen edellytykset tarjoavat hakijalle kuitenkin houkutuksen hankkia takavarikko myös tilanteessa, jossa sille ei ole tosiasiallista tarvetta. Riidan osapuoli voi pyrkiä käyttämään takavarikkoa sen tarkoituksen vastaisesti esimerkiksi painostus- tai perintäkeinona. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että matalien edellytysten aiheuttama epätasapaino hakijan ja vastapuolen välillä on korjattu tarjoamalla vastapuolelle tehokkaita oikeussuojamekanismeja tarpeetonta takavarikkoa vastaan. Tutkielmassa kuitenkin havaitaan, että vastapuolen suojakeinoista huolimatta aiheettoman takavarikon hankinta voi olla hakijalle kannattavaa. Lisäksi takavarikon hankkiminen väärin perustein ei ole vaikeaa, koska korkein oikeus on oikeuskäytännössään todennut hakijan saatavan suuruuden riittäväksi perusteluksi hukkaamisvaaran olemassaololle. Tutkielmassa tarkasteltujen takavarikkopäätösten perusteella takavarikon hakijat käyttävät saatavan suuruutta perusteluna hukkaamisvaaralle tilanteissa, joissa ei ole todellista vaaraa. Takavarikkoa pystytään tällöin käyttämään sen tarkoituksen vastaisesti esimerkiksi suojana luottotappioilta. Tutkielmassa on argumentoitu sen puolesta, että lainsäädännön tarjoamat oikeussuojamekanismit eivät suojaa vastapuolta riittävällä tavalla väärinkäytöksiltä. Päädyn tutkielmassani siihen johtopäätökseen, että takavarikkoinstituutiota toisinaan väärinkäytetään Suomessa. Takavarikko on kuitenkin tarpeellinen oikeuskeino oikeusjärjestelmässämme, joten en ehdota sen poistamista. Sen sijaan tutkielman loppuosiossa esitän de lege ferenda -kehitysehdotuksia takavarikon ongelmakohdista. Kehitysehdotuksiin on otettu mallia muun muassa Ruotsin korkeimman oikeuden oikeuskäytännöstä sekä ulosottokaaren keskeytysmääräyksistä.

Euroopan unionin ja Suomen tavoitellessa ilmastoneutraaliutta pyritään ottamaan käyttöön uusia kunnianhimoisia päästövähennyskeinoja, joista yksi on hiilidioksidin talteenotto, uudelleenkäyttö ja varastointi (CCUS). Suomessa erityisen kiinnostava vaihtoehto on kestävän biomassan poltosta vapautuvan biogeenisen hiilidioksidin talteenottoteknologioiden käyttöönotto erityisesti metsäteollisuuden pistelähteistä. Biogeenisen hiilidioksidin talteenotolla ja pysyvällä varastoinnilla (bio-CCS) voidaan mahdollistaa niin kutsuttuja negatiivisia päästöjä, joilla voidaan mahdollisesti korvata päästövähennystoimia muilla sektoreilla. Biogeenisen hiilidioksidin talteenotolla ja uudelleenkäytöllä (bio-CCU) voidaan valmistaa synteettisiä tuotteita ilman fossiilisia raaka-aineita biogeenisen hiilidioksidin korvatessa fossiilisen hiilen tuotteen valmistuksessa. Tutkielmassa keskitytään systematisoimaan ja tunnistamaan sääntelyn luomia kannustinmekanismeja juuri biogeenisen hiilidioksidin talteenottoteknologioiden käyttöönotolle. CCUS-arvoketjuihin kuuluu usein eri toimijoita, mutta tässä tutkielmassa tutkimuskysymyksiä lähestytään talteenottoa harkitsevan toimijan roolista. Lisäksi sääntelyä tarkastellaan sen perusteella, että huomioiko sääntely fossiilisen, biogeenisen ja ilmakehästä peräisin olevan hiilidioksidin alkuperän ja niiden erilaisen kohtelun kansainvälisissä kasvihuonekaasupäästöjen laskentasäännöissä. Lisäksi tutkitaan bio-CCUS-hankkeita koskevan sääntelyn kehitysmahdollisuuksia Suomessa ja EU:ssa niin, että sääntely kannustaisi laajamittaisesti talteenottoteknologioiden käyttöönottoon. Tutkimusaineistoon kuuluu voimassa oleva ja valmisteilla oleva EU-sääntely, kotimainen lainsäädäntö ja itsesääntelymekanismit, jotka ohjaavat yritysten käyttäytymistä ilmastoneutraaliuteen pyrkivässä Suomessa. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan erityisesti lainopin ja sääntelyteorian metodien avulla. Lisäksi tutkittaessa sääntelyn luomia liiketoimintaedellytyksiä CCUS-hankkeille, tulee aihetta tarkasteltua myös oikeustaloustieteen näkökulmasta. Tutkielmassa on havaittu, että EU:n alati kehittyvä ilmasto-oikeus ei vielä riittävästi kannusta biogeenisen hiilidioksidin talteenottoon. Merkittävimmät kannustinmekanismit löytyvät tällä hetkellä vapaaehtoisilta hiilimarkkinoilta. Biogeenisen hiilidioksidin uudelleenkäytön merkittävin kannustin on uusiutuvan energian direktiivissä, jossa on asetettu velvoitteita uusiutuvien synteettisten polttoaineiden käytölle.

Tutkielma tarkastelee säästöhenkivakuutuksen edunsaajamääräyksen ja testamentin välistä suhdetta. Edunsaajamääräyksiä koskevat säännökset ovat vakuutussopimuslain (VakSopL, 28.6.1994/543) 6 luvussa, ja testamentin laatimista ja tulkintaa koskevat perintökaaren (PK, 5.2.1965/40) 10-14 luvuissa. Kummallakin määrätään, miten jokin tietty omaisuuserä jakautuu perittävän kuoleman jälkeen, ja niiden perinteinen tarkoitus on ollut perittävän tahdon toteuttamisen lisäksi turvata läheisten toimeentulo. Säästöhenkivakuutuksen edunsaajamääräys ja testamentti ovat molemmat määräyksiä kuoleman varalta (mortis causa). Lisäksi niitä yhdistää yksipuolisuus. Koska ne ovat määrääjän yksipuolisia tahdonilmaisuja, niitä on ensisijaisesti tulkittava niin, että lopputuloksen voidaan olettaa vastaavan määräyksen antajan tahtoa. Vakuutussopimuslain esitöiden (HE 114/1993 vp) mukaan edunsaajamääräyksen tulkinnassa noudatetaan samoja periaatteita kuin testamentin tulkinnassa perintökaaren 11:1 mukaan. Tämän tutkielman pääkysymys on, millä tavoin testamentin ja edunsaajamääräyksen suhde käy ilmi. Päästäkseni pääkysymyksen äärelle, tutkin näiden määräysten omaleimaisia piirteitä. Tutkin myös sitä, mitkä muut oikeudelliset intressit on otettava huomioon edunsaajamääräystä tai testamenttia tehtäessä, ja miten ne vaikuttavat näihin määräyksiin. Tutkin testamenttiin ja henkivakuutukseen vaikuttuvia sivullissuhteita, ja tarkoitukseni on tätä kautta tuoda esiin testamentin ja edunsaajamääräyksen määräämisen rajat. Henkivakuutuksen edunsaajamääräyksen ongelmatilanteita voivat olla erityisesti PK 7:4 mukaiset ylisuuret henkivakuutusmaksut sekä PK 3:1 mukaisesti puolisonsa perinyt leski ja ensin kuolleen puolison toissijaiset perilliset. Ongelmatilanteita koskevaa oikeuskäytäntöä on niukasti, joten oikeuskäytännön lisäksi tuon tutkielmassani esiin lautakuntien (FINEn Vakuutuslautakunta ja Sijoituslautakunta) ratkaisusuosituksia tuomioistuimen ulkopuolisena riidanratkaisijana. Tutkimukseni tavoitteena on tarkastella myös syitä sääntelyn taustalla. Käyn läpi edunsaajamääräyksen ja testamentin tulkinnan ongelmatilanteita. Tutkin myös, millä tavoin testamentti voi vaikuttaa edunsaajamääräyksen tulkintaan. Lisäksi pyrin selvittämään, miten oikeustilaa tulisi selkeyttää nykyisestä. Aloitan tutkielmani perehtymällä taustoihin ja aiheen valintaan johdantoluvussa. Perehdyn testamenttiin tarkemmin luvussa kaksi, ja käyn läpi testamentin funktiota, muotovaatimuksia ja tulkintasääntöjä. Luvussa kolme keskityn säästöhenkivakuutukseen ja erilaisiin edunsaajamääräyksiin, eli VakSopL 50 §:n mukaisiin yleisiin edunsaajamääräyksiin sekä erityiseen, nimeltä mainittuun edunsaajamääräykseen. Luvussa neljä tarkastelen testamenttia ja säästöhenkivakuutuksen edunsaajamääräystä rinnakkain nostaen esiin niiden yhtäläisyyksiä ja eroja. Käyn läpi määräyksiin vaikuttavia sivullissuhteita ja toisaalta sitä, mitä kyseisillä määräyksillä on mahdollista määrätä. Luvussa viisi perehdyn tulkintaa koskeviin ongelmiin sekä oikeuskäytäntöön ja lautakuntien ratkaisusuosituksiin. Luvussa kuusi keskityn henkivakuutuskorvauksen verokohteluun. Tutkielmani päättyy luvun seitsemän johtopäätöksiin ja luvun kahdeksan loppusanoihin.

Factoringrahoituksen kolmikantamalli; asiakasyritys (myyjä M), asiakasyrityksen oma asiakas (ostaja O) ja rahoitusyhtiö (R) muistuttaa arvopaperistamisen mallia, kun tarkastellaan erityisesti arvopaperistamisessa tapahtuvaa saatavakannan siirtoa – aloittaja (myyjä M), alkuperäisen velkojan eli aloittajan asiakas, esimerkiksi asuntovelallinen (ostaja O) ja erillisyhtiö (R). Factoringin yhteydessä asiakasyritykselle syntyy esimerkiksi tuotteiden tai palveluiden myynnistä saatavia omilta asiakkailtaan, ja vaihtoehtoisesti panttaamalla tai myymällä nämä saatavat rahoitusyhtiölle asiakasyritys voi saada osan tällaisesta saatavasta välittömästi käyttöönsä, usein noin 80 prosenttia sen arvosta. Arvopaperistamisessa kootaan yhteen jokin samanlaatuisista saatavista muodostuva saatavakanta, jonka aloittaja myy erillisyhtiölle. Erillisyhtiö laskee liikkeelle joukkovelkakirjan, joka myydään sijoittajille. Erillisyhtiö rahoittaa saatavakannan oston aloittajalta joukkovelkakirjan liikkeeseenlaskusta saaduilla tuloilla. Näihin erityisrahoitusmuotoihin liittyy saatavan siirron osalta useita oikeudellisia kysymyksiä, esimerkiksi koskien saatavan siirron yksityisoikeudellista tehokkuutta ja siirron oikeudellista luonnetta. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa factoringissa tapahtuvan saatavan siirron oikeudelliselle luonteelle ovat vaihtoehtoina saatavan panttaus tai kauppa, ja mahdollisesti vakuusluovutus. Arvopaperistamisessa vastaava siirron oikeudellista luonnetta koskeva keskustelu on keskittynyt saatavakannan aidon kaupan ja vakuusluovutuksen väliseen rajanvetoon. Aito kauppa hahmotetaan yleisesti arvopaperistamisen yksityisoikeudellisen tehokkuuden edellytykseksi, kun taas kaupan muodossa toteutetun factoringin yhteydessä ei ole näin ainakaan kotimaassamme edellytetty. Molempia erityisrahoitusmuotoja koskeviin yksityisoikeudellisen tehokkuuden vaatimuksiin kuuluu esimerkiksi asianmukaiset siirtoilmoitukset. Kaupan muodossa toteutetulla factoringilla ja arvopaperistamisella on samansuuntaisia tavoitteita, sillä saatavat muunnetaan välittömästi rahaksi ja luottoriski siirretään saatavien ostajalle (rahoitusyhtiö tai vastaavasti erillisyhtiö). Factoringpanttauksessa luottoriski säilyy asiakasyrityksellä. Tästä näkökulmasta arvopaperistamisen ja kaupan muodossa toteutetun factoringin uudelleenarviointi vakuusluovutukseksi aiheuttaisi dramaattiset seuraamukset – saatavien taseen ulkopuolinen kohtelu peruuntuu ja luottoriski säilyy aloittajalla tai asiakasyrityksellä. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että kaupan muodossa toteutetulle factoringille ei olisi välttämätöntä edellyttää sitä, että kyseessä on aito kauppa ("true sale"). Yhdysvalloissa tilanne vaikuttaa olevan sellainen, että factoring toteutetaan lähtökohtaisesti aina kaupan muodossa, mutta aidon kaupan toteutumiseen järjestelyssä vaikuttaa erilaisten kriteerien täyttyminen, joita on lukuisia. Järjestelyn luonteen kannalta erityisesti seuraavat seikat viittaavat siihen, että kyseessä on aito kauppa: lähes kaikki saataviin kohdistuvat riskit tai intressit on siirretty luovutuksensaajalle; luovutuksensaaja voi käyttää kaikkia saatavan omistajalle tyypillisesti kuuluvia oikeuksia; luovuttajalle ei ole asetettu velvollisuutta ostaa saatavaa myöhemmin takaisin; luovutetut saatavat ovat konkurssioikeudellisesti erillisiä luovuttajan varoista; ja osapuolet ovat tarkoituksellisesti pyrkineet velkojan vaihdokseen. Aitoa kauppaa arvopaperistamisen yhteydessä on käsitelty Suomessa jo 1990-luvulta lähtien, ja sitä pidetäänkin mainitulla tavalla järjestelyn yksityisoikeudellisen tehokkuuden kannalta aivan keskeisenä. Arvopaperistamisasetus (EU) 2017/2042 ja muun muassa sitä sivuava hallituksen esitys HE 141/2018 vp sisältää joitain selvennyksiä erityisesti aidon kaupan ja vakuusluovutuksen välisestä erottelusta ja avaa tarkemmin aidon kaupan vaatimuksia uuden YLS-arvopaperistamisen yhteydessä. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa käsitellyn vakuusluovutus – saatavan kauppa ja vastaavasti yhdysvaltalaisen "true sale" – "secured interest that secures an obligation ("SISO") -erottelujen saama huomio herättää kysymyksen siitä, pitäisikö suomalaisestakin näkökulmasta alkaa strukturoimaan kaupan muodossa toteutettavia factoringjärjestelyjä arvopaperistamisen yhteydestä tuttujen aidon kaupan vaatimusten mukaisiksi, jotta varmistettaisiin järjestelyn yksityisoikeudellinen tehokkuus ja pienennettäisiin samalla riskiä järjestelyn tulkitsemiseksi vakuusluovutukseksi. Factoring ja aito kauppa on erityisesti suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa hyvin rajallisesti käsitelty asia, ja aihe kaipaa sen vuoksi jatkokeskustelua. Tämä tutkielma antaa kuitenkin keskusteluun kontribuution jäsentämällä arvopaperistamisen yhteydessä määritellyt aidon kaupan piirteet ja soveltamalla niitä kaupan muodossa toteutettuun factoringiin. Tutkielma hahmottuu myös yleisemmällä tasolla osaksi näitä erityisrahoitusmuotoja käsittelevään esineoikeudelliseen tutkimukseen.

Tutkielmassa tarkastellaan säätiöissä tapahtuvia väärinkäytöksiä erityisesti rikoslain 36 luvun 5 § mukaisen luottamusaseman väärinkäytön kannalta. Tutkielman lähtökohtana on selvittää luottamusaseman väärinkäytön sisältöä ja kartoittaa lain soveltamiseen liittyviä ongelmia säätiöiden toiminnassa tapahtuvien väärinkäytösten suhteen. Tutkielmassa käsitellään tunnusmerkistön täyttymisen edellytyksiä sekä yleisesti että erityisesti säätiöissä tapahtuvien väärinkäytösten yhteydessä. Siinä luodaan myös katsaus säätiöiden valvontaan ja siihen, miten säätiöissä tapahtuvat väärinkäytökset voivat tulla ilmi valvonnan yhteydessä ja minkälaisin keinoin niihin voidaan puuttua. Tutkimusote on lähtökohtaisesti lainopillinen eli oikeusjärjestystä ja -järjestelmää pyritään systematisoimaan ja tulkitsemaan rikosoikeuden näkökulmasta. Tutkielman ensisijaisena lähdeaineistona on voimassa oleva lainsäädäntö ja siihen liittyvä valmisteluaineisto. Toissijaisena lähteenä on oikeuskirjallisuus sekä otanta tuomioistuinkäytäntöä. Myös uuden säätiölain valmisteluun liittyvää aineistoa on hyödynnetty siinä määrin kuin sitä on ollut saatavilla. Viimeaikaista luottamusaseman väärinkäyttöä koskevaa oikeuskäytäntöä tarkastelemalla pyritään tunnistamaan ja konkretisoimaan säätiöympäristössä tapahtuvaan luottamusaseman väärinkäyttöön liittyvät oleelliset soveltamiskysymykset ja ongelmat. Luottamusaseman väärinkäyttö voi toteutua joko aktiivisella tekemisellä tai laiminlyönnillä. Luottamusaseman väärinkäytön tunnusmerkistö on määritelty rikoslaissa, mutta luottamusasemaan liittyvien velvollisuuksien sisältö tulee pääsääntöisesti hakea rikoslain ulkopuolisesta normistosta tai luottamusasemassa olevan ja päämiehen välisen sopimuksen sisällöstä. Säätiöiden toiminnassa ensisijainen oikeuslähde tässä suhteessa on säätiölaki. Säätiöiden toimielinten vastuiden ja velvollisuuksien perustuessa säätiön sääntöihin sekä säätiölakiin, tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten rikosvastuun edellytykset voivat täyttyä tätä normipohjaa rikkomalla. Erityisinä säätiöihin liittyvinä kysymyksinä käsitellään säätiön sääntöjen noudattamista, sääntöihin liittyvää tulkintaa, säätiön sijoitustoimintaa sekä esteellisyyssääntelyä. Tutkielmassa käsitellään myös rikosvastuun perustavan vahingon ja sen vaaran syntymisen edellytyksiä, sekä mahdollisen rikosoikeudellisesti merkittävän loukatun suostumuksen merkitystä rikoksen täyttymiseen. Säätiöiden valvonnan katsotaan toteutuvan kahdella tasolla: säätiön toimielimet suorittavat sisäistä valvontaa ja säätiöitä valvova viranomainen ulkoista valvontaa. Säätiöissä suoritettavalla tilintarkastuksella on olennainen merkitys säätiöiden viranomaisvalvonnan toteutumisen kannalta. Tutkielmassa todetaan, että säätiössä tapahtuvat väärinkäytökset eivät kuitenkaan välttämättä käy ilmi tilintarkastuksen yhteydessä, jolloin ne voivat asianmukaisesta tilintarkastuksesta huolimatta jäädä tulematta valvontaviranomaisen tietoon. Lopuksi käsitellään sitä, onko säätiölakiin tarvetta lisätä erillistä säätiörikosta koskevaa kriminalisointia. Tutkimuksessa omaksutun kannan mukaan tälle erilliskriminalisoinnille ei ole tarvetta luottamusaseman väärinkäytön kattaessa myös säätiörikoksen mukaisen menettelyn.

Velkakirjat, etenkin juokseva velkakirjat, on nähty luotonannon keskeisimpänä välineenä muun muassa pankkitoiminnassa. Perinteiseen paperimuotoiseen velkakirjaan on kuitenkin tunnistettu jo 1980-luvulla liittyvän suurehkoja kustannuksia ja epätehokkuuksia. Samalla, kun velkakirjalakimme on ollut voimassa jo lähes 80 vuotta, uutta sähköiseen maailmaan suuntaavaa lainsäädäntöä on annettu muun muassa EU-tasolta. Niinpä on tarpeen tarkastella, onko velkakirja tehtävissä sähköisessä muodossa nykylainsäädännön valossa siten, että se täyttää ensinnäkin velkakirjoille ominaiset tunnusmerkit ja toisekseen sopii osaksi laajempaa systemaattista kokonaisuutta. Tarkastelussa lähdetään velkakirjastatuksen merkityksestä ja velkakirjan funktiosta vahvan perintälegitimiteetin ilmentäjänä. Tätä taustaa vasten tarkastellaan pääasiassa allekirjoitus-, kirjallisuus- ja yksilöitävyysvaatimusta. Sähköiset allekirjoitukset ovat meillä yleisesti hyväksyttyjä ja eIDAS-asetuksen mukainen hyväksytty allekirjoitus itsessään samaistetaan perinteiseen omakätiseen allekirjoitukseen. Puolestaan kirjallisen muodon täyttyminen on hieman tulkinnanvaraisempaa. Kotimaisen, direktiivipohjaisen lainsäädännön katsotaan lähinnä soveltuvan sopimuksiin, kuitenkin yleisen eIDAS-asetuspohjaisen sähköisten ja kirjallisten asiakirjojen yhtäläisyys ja sähköisen muodon syrjimättömyyden periaate puoltaa yleistä yhtäläisyyttä. Velkakirjan yksilöitävyys ilmenee useista säännöksistä velkakirjalaista. Sähköisen muodon osalta muodostuukin tulkinnanvaraiseksi, miten sähköinen velkakirja, lähtökohtaisesti tiedosto on yksilöitävissä. Tältä osin esitetään hajautetun tilikirjan teknologiasta pelastajaa. Tarkastellaan myös sähköiseen ympäristöön liittyvää hallinnan ja perinnän problematiikkaa.

Keskityn tutkielmassani verotuksen neutraalisuuden periaatteeseen sähköisesti suoritettujen palvelujen arvonlisäverotuksessa. Lähestyn aihetta Euroopan unionin oikeuden näkökulmasta. Olen valinnut näkökulmakseni neutraliteettiperiaatteen, koska sähköisen kaupan luokitteluongelmat liittyvät järjestelmän neutraalisuuteen. Neutraliteettiperiaatteella toteutetaan yleisen yhdenvertaisen kohtelun periaatetta arvonlisäverotuksen alalla. Sen mukaan samanlaisia tilanteita tulee kohdella samalla tavoin. Vero-oikeudelle ominainen piirre on korostunut legaliteettivaatimus eli vero-oikeus on perinteisesti ollut vahvasti sidoksissa kirjoitettuun lakiin ja lain sanamuotoon. Eurooppaoikeudessa yleisillä oikeusperiaatteilla on kuitenkin vahvempi asema oikeuslähteinä kuin kansallisessa oikeudessa. Tästä jännitteestä johtuen käyn työssäni läpi oikeusperiaatteiden merkitystä oikeuslähteinä verotuksessa. Sähköisesti suoritetut palvelut on erotettu eurooppalaisessa arvonlisäverojärjestelmässä omaksi kategoriakseen perinteisten tavaroiden myynnistä ja perinteisten palvelujen suorituksista. Koska sähköisesti suoritettuihin palveluihin kohdistuu tästä syystä joissain tapauksissa erilainen verotuskohtelu, voidaan pohtia, kohdellaanko samanlaisia tilanteita eri tavoin ja onko erilainen kohtelu perusteltua sähköisten palvelujen erilaisuuden vuoksi. Käsittelen työssäni neutraalisuusongelmaa sähköisten palvelujen luokitteluongelmien kautta. Luokittelulla on vaikutusta esimerkiksi verotuspaikan määrittelyyn, sovellettavaan verokantaan ja verotukseen liittyviin hallinnollisiin velvoitteisiin. Käsittelen työssäni sähköisten palvelujen erottamista tuotteen automatisoinnin tason perusteella, suoritekokonaisuuksissa sekä jakelutavan perusteella. Lisäksi käyn läpi sääntelyn monitulkintaisuuden ja ennakoimattomuuden vaikutusta neutraalisuuteen. Sähköisten palvelujen erottamisen ja neutraliteettiperiaatteen välinen ristiriita on noussut esiin Euroopan unionin tuomioistuimen niin kutsutuissa E-kirja–tapauksissa. Tapaukset ovat neutraalisuuden kannalta ongelmallisia, koska painettujen ja sähköisten kirjojen verokohtelu on erilaista. Erilainen verokohtelu johtuu siitä, että painettuihin kirjoihin voidaan soveltaa alennettua verokantaa. Arvonlisäverodirektiivin mukaan sähköisiin kirjoihin alennettua verokantaa ei kuitenkaan voida soveltaa. Päädyn tutkielmassani siihen, että sähköisten palvelujen erottaminen perinteisistä tavaroista ja palveluista johtuu sähköisiin palveluihin liittyvistä erityisistä piirteistä, kuten niiden alituisesta kehittymisestä, kansainvälisestä luonteesta, valtioiden rajoihin sitoutumattomuudesta ja siitä, että palveluntarjoaja tavallisesti tarjoaa sähköisiä palveluja useaan unionin jäsenvaltioon, kun taas perinteiset tavarat ja palvelut ovat enemmän sidottuja tiettyyn alueeseen tai jäsenvaltioon. Sähköisiin palveluihin soveltuvat omat säännökset ovat myös mahdollisuus ajaa arvonlisäverojärjestelmän harmonisaatiota eteenpäin. Arvonlisäverojärjestelmän neutraalisuuden kannalta on oleellista hahmottaa neutraalisuus yhtäältä lainsäätäjän ennakkovalvontana ja toisaalta lainsoveltajan tulkintaperiaatteena. Tästä syystä neutraalisuudella voidaan perustella yksittäistapauksessa jopa vastakkaisia kantoja. Vero-oikeudellisen legaliteettivaatimuksen ja neutraliteettiperiaatteen välisen jännitteen osalta päädyn tutkielmassani siihen lopputulokseen, että neutraliteettiperiaate tulee sovellettavaksi punnintanormina etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa kirjoitettu laki on aukollista. Lainsoveltaja ei voi perustaa tällaisessa tilanteessa ratkaisuaan mihin tahansa sääntöön, vaan tulkinta tulee perustaa esimerkiksi yleisiin oikeusperiaatteisiin. Näin ollen neutraliteettiperiaate sitoo lainsoveltajaa ja kaventaa hänen harkintavaltaansa. Näkemykseni mukaan lainsäätäjä on nostanut E-kirja–tapauksissa verotuksen hallinnollisen toteutettavuuden tavoitteen neutraalisuustavoitteen edelle. Arvonlisäverodirektiivi on kuitenkin parhaillaan muutoksessa. Muutoksen toteuduttua jäsenvaltiot voivat halutessaan soveltaa sähköisiin kirjoihin alennettua verokantaa, mikä merkitsee järjestelmän siirtymistä hallinnollisen toteutettavuuden tavoitteesta vahvemmin kohti neutraalisuustavoitetta.

Maapallomme ekologinen kantokyky ei kestä nykyistä lineaarisen talousmallin ja kertakäyttökulttuurin ylläpitämää tapaamme tuottaa ja kuluttaa materiaa, vaan hyvinvoinnin turvaamiseksi edessä on välttämätön siirtymä kohti kiertotaloutta. Samaan aikaan sähkö- ja elektroniikkaromun (SER) määrä on kasvanut häkellyttävää tahtia 44,7 miljoonaan tonniin vuodessa, eikä kasvun ennusteta hiipuvan lähitulevaisuudessa. Yksi sähkö- ja elektroniikkaromun kiertotaloutta edistävistä hyödyntämismahdollisuuksista on romusta jalostettujen metallijakeiden käyttö teollisuuden raaka-aineena. Tuotantolaitokset voivat hyödyntää näitä metallijakeita raaka-aineenaan joko juridisella jäte- tai tuoteluokituksella. Tässä tutkielmassa tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1. Miten sähkö- ja elektroniikkaromun teollista raaka-ainekäyttöä säännellään Suomessa ja millä edellytyksin raaka-ainekäyttö on mahdollista? 2. Miten hyvin nämä sääntelymekanismit edistävät kiertotaloutta? Mikäli kiertotalouden sääntelyesteitä tunnistetaan, miten niitä on mahdollista ratkaista ympäristönsuojelulainsäädännön muut tavoitteet turvaavalla tavalla? Jätteeksi luokitellun SER-peräisen raaka-aineen käyttö tekee tuotantolaitoksesta jätteen laitosmaisen käsittelijän, johon kohdistetaan erilaisia jätteenkäsittelyyn liittyviä vaatimuksia erityisesti sen ympäristöluvan ehdoissa. Käytännössä kaikki jäteraaka-aineen käytöstä seuraavat oikeudelliset velvoitteet määritetään ympäristöluvassa. Jäteraaka-aineen käytöstä seuraa tyypillisesti tiukempia, jätteenkäsittelyyn liittyviä ympäristöluvan ehtoja, jotka eivät aina perustu raaka-aineen koostumukseen ja sitä kautta tosiasiallisiin ympäristövaikutuksiin. Tällaisten lupaehtojen määräytymistä voidaan kritisoida sekä hallinto-oikeudellisten tarkoitussidonnaisuuden että suhteellisuusperiaatteen näkökulmasta, ja ehdot ovat omiaan heikentämään jäteraaka-aineen houkuttelevuutta neitseellisiin raaka-aineisiin verrattuna. Jäteraaka-aineen käytön vaihtoehtona on materiaalin jäteluokituksen päättäminen End of Waste -menettelyllä ennen sen raaka-ainekäyttöä. SER-peräinen raaka-aine, jonka jäteluokitus on päätetty, katsotaan tuotteeksi, johon sovelletaan tuotelainsäädäntöä, eikä sitä hyödyntävään tuotantolaitokseen tällöin sovelleta jätteenkäsittelystä seuraavia velvoitteita. End of Waste -menettely soveltuu kuitenkin vain osaan SER-peräisiä raaka-aineita niin, että merkittävissä määrin tällaisten materiaalien jäteluokitus ei voi nykysääntelyn sallimin ehdoin tulla päätetyksi. Tämä johtuu paitsi sähkö- ja elektroniikkaromun erityisistä ominaisuuksista muihin metallijakeisiin verrattuna myös siitä, että End of Waste -menettelyn vaatimukset on ensisijaisesti laadittu varmistamaan lopputuotteenomaisesti käytettävien, eikä raaka-ainekäyttöön suunnattujen, materiaalien turvallisuus jäteluokituksen päättymisen jälkeen. SER-peräisen raaka-aineen käytöstä jätteenä seuraa siis neitseellisiin raaka-aineisiin verrattuna sääntelytaakkaa, ja sääntelytaakkaa keventävä End of Waste -menettely ei sovellu merkittävissä määrin tällaisen raaka-aineen jäteluokituksen päättämiseen. Kumpikin havainto ilmentää kiertotalouden sääntelyesteitä, joita olisi mahdollista purkaa ympäristön suojelun korkean tason turvaavalla tavalla a) kiinnittämällä huomiota tuotettavien sähkö- ja elektroniikkalaitteiden koostumuksen tunnistamiseen ja seuraamiseen läpi niiden elinkaarien ja b) tunnistamalla kierrätetyn raaka-aineen erityisominaisuudet jätteisiin ja tuotteisiin verrattuna. Nämä sääntelyesteet ilmentävät jätelainsäädännön perusolettamaa jätteestä haitallisena aineena hyödynnettävän materiaalin sijaan, mikä hidastaa kiertotalouden toteutumista ilman, että sääntelyllä tosiasiallisesti turvattaisiin korkeampi ympäristön suojelun taso. Tunnistamalla sekä kiinnittämällä erityistä huomiota raaka-aineen koostumuksen ja siitä seuraavien ympäristövaikutusten arviointiin mahdollistetaan sekä ympäristöä suojeleva että kiertotaloutta edistävä sääntelykokonaisuus.