Browsing by Title

Tutkimuksessa tarkastellaan tavaramerkkioikeuksien ja verkkotunnusten välisiä ristiriitoja Uniform Domain Name Dispute Resolution Policyssa. UDRP-menettelyssä voidaan ratkaista verkkotunnuksen rekisteröinnin siirtämistä tai lakkauttamis-ta koskeva riita. Menettelyn piirissä toimii useita riidanratkaisupalveluntarjoajia, mutta tässä tutkimuksessa keskitytään World Intellectual Property Organization (WIPO) ja National Arbitration Forumin (NAF) ratkaisujen aineellisoikeudelliseen vertailemiseen. Vaikka menettelyn palveluntarjoajat eivät ole sidottuja toistensa ratkaisulinjoihin, olisi yhtenäisen linjan noudattaminen menettelyn ennustettavuuden ja oikeusvarmuuden kannalta välttämätöntä. Käytännössä näin ei kuitenkaan ole. Työn tehtävänä onkin arvioida millä tavoin oikeudenkäytön epäyhtenäisyys ilmenee ja mitä vaikutuksia sillä voi olla tavaramerkinhaltijalle. Jotta kanne voisi menestyä, tulee kantajan näyttää toteen kaikki kolme UDRP-policyn 4 a §:n mukaista edellytystä. Ensimmäisen edellytyksen mukaan vastaajan verkkotunnuksen on oltava identtinen tai sekoitettavissa kantajan tavara- tai palvelumerkkiin. WIPO ja NAF hyväksyvät useamman vaihtoehtoisen tavan kantajan oikeuden osoittamiseen, joista tavaramerkkirekisteröinti on varmin. Hieman tulkinnallista tosin on, tuleeko kantajan tavaramerkkirekisteröinnin edeltää ajallisesti verkkotunnusrekisteröintiä. NAF näyttäisi edellyttävän pääasiallisesti aikaprioriteettiperiaatteen noudattamista, mutta WIPO:n linjassa tästä periaattesta on voitu poiketa. Myös vakiinnuttamiseen verrattavissa oleva common- law tavaramerkkioikeus voi tulla kyseeseen oikeuden osoittajana, mutta tältä osin NAF:n ja WIPO:n linjoissa on eroja, koska NAF asettaa näyttökynnyksen WIPO:a matalammaksi. Ero saattaa selittyä NAF:n sijainnilla Yhdysvalloissa ja panelistien taipumuksella soveltaa common law-maiden tavaramerkkioikeutta. Edellä mainittujen keinojen lisäksi kantaja voi todistaa oikeutensa tavaramerkkiin tietyin edellytyksin myös henkilönnimellä. Sitä vastoin maantieteellisen merkinnän soveltuvuus oikeuden osoittamiseen on keinoista epävarmin. Jos vastaaja onnistuu todistamaan oikeutensa tavaramerkkiin, tulee panelistien vielä arvioida onko verkkotunnus sekoitettavissa tavaramerkkiin. Sekoitettavuusarvio tehdään vertaamalla objektiivisesti verkkotunnusta ja tavaramerkkiä keskenään. Kuitenkin toisinaan panelistit soveltavat myös niin sanottua subjektiivista sekoitettavuusarviointia, mikä on tulkinnanvaraisempi, koska se keskittyy kuluttajien mahdollisiin mielleyhtymiin. Yhtenäisen linjan saavuttamiseksi olisikin toivottavaa, että WIPO ja NAF valitsisivat yhden selvän tavan arvioida sekoitettavuutta. 4 a §:n toinen edellytys koskee vastaajan verkkotunnuksen käyttöä. Kohdan mukaan kantajan tulee todistaa, että vastaa-jalla ei ole ollut oikeutta verkkotunnuksen käyttöön. Tältä osin NAF:n ja WIPO:n linjat ovat melko yhtenäiset ja molemmat palveluntarjoajat suhtautuvat hyvin kriittisesti tilanteisiin, joissa verkkotunnusta on käytetty kaupallisesti. Oikeuttamisperusteena parhaiten menestyvät lähinnä epäkaupalliset tilanteet, kuten sananvapausproblematiikkaan linkittyvät verkkotunnukset. Toisaalta sananvapausperusteeseenkin on suhtauduttu vaihtelevasti etenkin WIPO:n käytännössä, joka noudattaa tulkinnassaan kahta eri linjaa. Kaupallisen käytön osalta sitä vastoin eniten eroavaisuuksia esiintyy mahdollisten jälleenmyyjien toiminnan arvioimisessa. WIPO:n pääasiallisen linjan mukaan jälleenmyyjä ei voi käyttää kantajan tavaramerkkiä ilman kantajan suostumusta, mikä on myös NAF:n päälinja. Toisaalta WIPO:n oikeuskäytännössä on muodos-tunut myös sallivampi linja, jota voidaan pitää ongelmallisena. 4 a §:n kolmannen edellytyksen mukaan vastaajan on pitänyt rekisteröidä ja käyttää verkkotunnusta vilpillisesti. Vilpillisen mielen käsite on erityisen avoin tulkinnalle, koska sitä ei ole täsmennetty UDRP-Policyssa. Epäselvää on esimerkik-si se, voiko vastaajan vilpillinen mieli esiintyä retroaktiivisesti. NAF:n linja on pidättyväinen, koska Policyn sanamuoto on konjuktiivinen. WIPO:lta sen sijaan löytyy kahta eri tulkintaa. Toinen keskeinen ero liittyy tilanteisiin, joissa vastaaja on yrittänyt myydä verkkotunnusta kantajalle ylihintaan. WIPO:n mukaan vastaajan tulee aktiivisesti tarjota verkkotun-nusta kantajalle, jotta kyseessä on vilpillinen mieli, mutta NAF:n linjassa vastaajan aktiivisia toimia ei edellytetä. Tutkimus osoittaa, että palveluntarjoajien ratkaisukäytäntö ei ole yhtenäinen. Eroja esiintyy kolmella eri tasolla palveluntarjoajien välillä, minkä lisäksi palveluntarjoajien sisäiset linjat ovat ristiriitaisia. Tällainen epäjohdonmukaisuus ei palvele menettelyn perimmäisiä tavoitteita, minkä lisäksi se on omiaan heikentämään osapuolten luottamusta UDRP-menettelyyn.

Vuonna 2002 toimintansa aloittanut kansainvälinen rikostuomioistuin ICC on ensimmäinen pysyvä ja itsenäinen kansainvälinen rikostuomioistuin. Sen tehtävä on puuttua törkeisiin ihmisoikeusrikoksiin ja tuomita niiden keskeisimmät tekijät, kuten poliittiset ja sotilaalliset johtajat, henkilökohtaisen rikosvastuun perusteella. Myös uhrinäkökulmalla on merkittävä rooli ICC:n toiminnassa. Uhrien oikeuksien tunnuttaminen perustamissopimuksessa, Rooman perussäännössä, on historiallisesti merkittävää, sillä koskaan aikaisemmin kansainvälinen rikosoikeus ei ole tunnustanut uhrien asemaa yhtä vahvasti. Uhrinäkökulman huomioimista edistää restoratiivisen oikeuden soveltaminen tuomioistuimen toiminnassa perinteisen, tuomitsemiseen tähtäävän retributiivisen oikeuden ohella. Restoratiivinen lähestymistapa korostaa tuomioistuimen toiminnan vaikutusten arvioimista ja huomioonottamista, sekä konfliktin osapuolten toipumisen edistämistä. Restoratiiviset tavoitteet määrittelevät myös tuomioistuimen uhrinäkökulmaa: yksittäisten uhrien edun sijasta ICC pyrkii huomioimaan uhrien yleisen edun pitkällä tähtäimellä. Uhrien asema ICC:ssä on erityisen kiinnostava kysymys sen ajankohtaisuuden vuoksi. ICC:n käytäntö ja toimintamallit eivät ole vielä vakiintuneita, vaan tuomioistuimen toiminta on vasta muotoutumassa ensimmäisten tapausten myötä. Tuomioistuin on antanut ensimmäisen tuomitsevan ratkaisunsa vasta vuonna 2012, kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen. Myöhemmin samana vuonna ICC antoi myös ensimmäisen hyvityksiä koskevan päätöksensä. Uhrinäkökulman kannalta tuomioistuimen päätöksillä on erityisen suuri vaikutus, sillä Rooman perussääntö sääntelee uhrien oikeuksia vain yleisellä tasolla jättäen tuomioistuimelle laajan harkintavallan. Uhrien asema ja oikeudet muotoutuvatkin lopullisesti vasta tuomioistuimen ja sen toimijoiden käytännössä. Myös yksittäisten tuomarien ja muiden ICC:n toimijoiden henkilökohtaisilla näkökannoilla saattaa olla merkittävä vaikutus siihen, kuinka uhrinäkökulma huomioidaan tuomioistuimessa. Tutkielma tarkastelee, kuinka uhrit ja heidän oikeutensa ilmenevät ICC:n toiminnassa ja ohjaavat sitä. Tarkastelussa ovat erityisesti tuoreet, vuonna 2012 annetut uhrien oikeuksia koskevat päätökset uhrien osallistumisoikeudesta ja hyvityksistä. Päätösten perusteella arvioidaan myös sitä, pystyykö ICC soveltamaan uhripainotteista restoratiivista oikeutta vaarantamatta tuomitsemiseen tähtäävää retributiivista tehtäväänsä. Restoratiivisten elementtien avulla kuvataan restoratiivisen oikeuden ilmenemistä ICC:ssä. Lisäksi tutkimuksessa arvioidaan, kuinka restoratiivinen oikeus soveltuu ICC:n toimintaa ohjaavaksi ideologiaksi.

Valtion suvereniteetin mukaan valtiolla on lähtökohtaisesti oikeus päättää siitä, kuka saa tulla sen alueelle ja oleskella siellä. Valtion perusteena ulkomaalaisen maahantulon estämiselle voi olla esimerkiksi yleinen turvallisuus ja järjestys tai taloudelliset syyt. Taloudellisten syiden taustalla toimii etenkin ulkomaalaislaissa asetettu toimeentuloedellytys. Valtion suvereniteetti maahantulon estämisessä ei ole kuitenkaan ehdoton. Sitä rajoittavat erityisesti useat kansainväliset ihmisoikeussopimukset sekä EU-oikeus. Valtiolla voi siten olla velvollisuus jättää tavallisesti vaatimansa toimeentuloedellytys soveltamatta, jos se olisi ulkomaalaisen perhe-elämän suojan tai lapsen edun vastaista. Tutkielmassa arvioidaan ulkomaalaislain toimeentuloedellytyksen suhdetta lapsen etuun ja oikeuksiin perheenyhdistämisen tilanteissa. Tutkielmassa arvioidaan tilannetta erityisesti heinäkuussa 2016 voimaan tulleen ulkomaalaislain muutoksen osalta, jolloin toimeentuloedellytys laajennettiin koskemaan tietyin poikkeuksin myös kansainvälistä ja tilapäistä suojelua saavien perheenyhdistämistä. Lakimuutos perustuu Euroopan neuvoston perheenyhdistämisdirektiiviin 2003/86/EY. Suomi on implementoinut direktiivin jo vuonna 2006, mutta tällöin ei vielä otettu käyttöön direktiivin sallimia, nyt käyttöönotettuja perheenyhdistämisen tiukennuksia. Tutkielman metodi on lainoppi ja sen tehtävänä on siten tehdä tulkintakannanottoja voimassa olevan oikeuden sisällöstä. Tutkielmassa on hyödynnetty myös oikeusvertailun metodia, kun Suomen oikeustilaa on verrattu Ruotsiin ja Norjaan. Tutkielman lähteinä on käytetty perinteisiä sekä kotimaisia että kansainvälisiä lainopin lähteitä, eli oikeuskirjallisuutta, oikeuskäytäntöä ja lainvalmisteluaineistoa. Tutkielman ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä on tarkasteltu sitä, millaiset kriteerit Suomen lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä asetetaan, jotta toimeentuloedellytyksestä voidaan poiketa lapsen edun perusteella. Toisena kysymyksenä on tarkasteltu sitä, missä määrin Suomen oikeustila viimeisimmän lakimuutoksen jälkeen vastaa sen kansainvälisiä velvoitteita. Tässä tarkastelussa on huomioitu Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimus lapsen oikeuksista eli lapsen oikeuksien sopimus, Euroopan ihmisoikeussopimus sekä Euroopan unionin oikeus. Tarkastelun keskiössä on pidetty lapsen etua ja oikeuksia. Lapsen oikeuksien sopimuksen lisäksi tutkielman tarkasteluun on valittu EIS, sillä perhe-elämän suojaa koskeva EIS 8 artikla on merkittävä lasten oikeus perheenyhdistämisasioissa. EIT on lisäksi antanut perheenyhdistämistä ja toimeentuloedellytystä koskevia ratkaisuja sekä tehnyt myös suoria viittauksia lapsen oikeuksien sopimukseen ja sen tulkintakäytäntöön. EIT on siten enenevässä määrin antanut lapsen oikeuksien sopimukselle merkitystä EIS 8 artiklan arvioinnissa. Viimeisimmän lakimuutoksen EU-perusteisuuden vuoksi Suomen oikeustilaa on arvioitu myös direktiivin lapsen edun kannalta merkityksellisen tulkinnan valossa. Tutkielman ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta havaittiin, että kynnys toimeentuloedellytyksestä poikkeamiselle lapsen edun perusteella on kansallisesti asetettu verrattain korkealle. Jotta toimeentuloedellytyksestä voidaan poiketa, edellytetään käytännössä erityisiä olosuhteita, kuten lapsen pitkäaikaista sairautta tai vammaa. Toisen tutkimuskysymyksen osalta vaikuttaa siltä, että Suomen oikeustila ei täysin vastaa sen kansainvälisiä velvoitteita. Ongelmia näyttää olevan erityisesti lapsen oikeuksien sopimuksen suhteen, mutta kyseenalaista on myös sääntelyn yhteensopivuus EIT:n asettaman toimeentuloedellytyksen kohtuullisuusvaatimuksen sekä EUT:n perheenyhdistämisdirektiiviä koskevan tulkinnan kanssa. Tutkielman loppupuolella esitetään myös de lege ferenda -kannanottoja siitä, miten tässä yhteydessä lapsen etu ja oikeudet voitaisiin huomioida tulevaisuudessa.

Suomen lainsäädäntöön on sisältynyt jo pitkän aikaa erisisältöistä lainsäädäntöä, jonka nojalla on seurattu ja mahdollisesti estetty ulkomaisten sijoittajien toteuttamia omistusosuuksien hankintoja suomalaisista yrityksistä. Erityisesti Suomen liittyminen Euroopan unioniin johti kuitenkin siihen, että Suomen oli arvioitava uudelleen ulkomaisten sijoitusten seurantaa koskevaa lainsäädäntöään. Euroopan unionin tavoite vapaista sisämarkkinoista edellyttää perusvapauksien tehokasta toteuttamista. Tästä huolimatta Euroopan unionin jäsenvaltiot voivat rajoittaa perusvapauksien toteuttamista muun muassa jäsenvaltion turvallisuuteen liittyvistä syistä johtuen. Suomen nykyisen lainsäädännön puitteissa ulkomaisia yritysostoja voidaan seurata ja rajoittaa erittäin tärkeän kansallisen edun suojelemiseksi. Vuodesta 2020 alkaen ulkomainen yritysosto on ollut mahdollista vahvistaa myös ehdollisena. Tutkielmassa tarkastellaan seuraavia ehtojen asettamista koskevia kysymyksiä: miten ehtojen asettamista koskevaan säännökseen on suhtauduttava sääntelyteoreettisesta näkökulmasta, mitä tarkoitetaan yhtäältä sillä, että ehtoja on mahdollista asettaa vain erittäin tärkeän kansallisen edun suojelemiseksi ja toisaalta sillä, että ehtojen tulee olla välttämättömiä, ja miten yksittäisen ulkomaisen yritysoston yksilölliset piirteet määrittävät asetettavien ehtojen sisältöä. Tutkielmakysymyksiä tarkastellaan lainopin, teoreettisen lainopin, regulaatioteorian ja oikeustaloustieteen metodein. Ehtojen asettamisessa on kyse hyvin uudesta sääntelystä, eikä ratkaisukäytäntöä ole vielä muodostunut. Lisäksi ehtojen asettamista koskeva säännös ja sitä koskevat lain esityöt ovat luonteeltaan hyvin avoimia. Siten säännöstä koskeva oikeustila on tällä hetkellä äärimmäisen epäselvä ja joiltain osin jopa täysin ratkaisematon. Tutkielmassa pyritään systematisoimaan ehtojen asettamiseen liittyviä perustavanlaatuisimpia kysymyksiä ja siten asettamaan ne oikeudelliset puitteet, joiden sisällä ehtojen asettamisen tulisi tapahtua. Tutkielmassa on havaittu, että ulkomaisten yritysostojen kohdalla julkisen vallan interventio sääntelyn keinoin on välttämätöntä, jotta turvallisuuteen intressit on mahdollista ottaa asianmukaisesti huomioon. Lisäksi ehtojen asettamista koskevaa säännöstä on pidettävä vähimmän haitan periaatteen mukaisena sääntelyvaihtoehtona. Ehtojen asettamisen tapauskohtaisuudesta ja aikasidonnaisuudesta huolimatta ehtojen asettamista koskeva säännös on systematisoitavissa siten, että asetettavien ehtojen on aina täytettävä tietyt oikeudelliset reunaehdot riippumatta kunkin yksittäisen ulkomaisen yritysoston yksilöllisistä piirteistä. Ehtojen valintaa yksittäisen ulkomaisen yritysoston kohdalla ohjaa ensisijaisesti suhteellisuusperiaate. Ehtojen asettamisessa on kuitenkin otettava huomioon se, minkä tasoisen erittäin tärkeän kansallisen edun turvaamiseen ehtojen asettaminen liittyy. Mitä perustavanlaatuisemmasta turvallisuusedusta on kysymys, sitä rajoittavampia ehtoja on mahdollista asettaa, ja joissain tapauksissa ehtojen asettamismenettelyn aloittaminen ylipäätään ei ole mahdollista.

Tietoverkossa toteutetut omaisuusrikokset aiheuttavat esitutkintaviranomaisille haasteita sekä määränsä että laatunsa takia. Suomalaiset menettävät erilaisten verkkohuijausten uhreina kymmeniä miljoonia euroja vuosittain. Yhtä lailla järjestäytyneinä ryhminä kuin yksinkin toimivat rikolliset tahot kehittävät jatkuvasti uusia tapoja toteuttaa ulkomailta käsin taloudellisesti kannattavia rikoksia täysin ilman maantieteellisiä rajoituksia. Ulkomailla tehdyn rikoksen esitutkinnan toimittamisesta Suomessa säädetään esitutkintalaissa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, milloin ulkomailla tehty, suomalaiseen Suomessa kohdistunut tietoverkkoavusteinen petos tai maksuvälinepetos tulee suomalaisen esitutkintaviranomaisen tutkittavaksi. Tarkastelu kohdistetaan siihen, miten petoksen ja maksuvälinepetoksen tunnusmerkistöjen erot, lainkonkurrenssikysymykset ja rikosnimikkeen valinta voivat vaikuttaa rikoksen tekopaikan määrittelemiseen ja sitä kautta esitutkinnan toimittamisharkintaan. Arvioitavaksi tulee myös esitutkintalain 3 luvun 8 §:ssä tarkoitettu tarkoituksenmukaisuusharkinta ja se, mikä viranomainen lopulta päättää ulkomailla tehdyn rikoksen esitutkinnan toimittamisesta.

Tutkielman aihe on ulkomaalaisen elatusapuratkaisun tunnustaminen ja täytäntöönpano Suomessa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää kantajan mahdollisuuksia vaatia rajat ylittävää täytäntöönpanoa sekä vastaajan oikeussuojakeinoja tilanteissa, joissa alkuperäistä prosessia rasittaa jokin menettelyvirhe. Tutkielma käsittelee vain lapsen elatusavun täytäntöönpanoa, eli puolisoiden välinen elatusapu on rajattu tutkielmasta pois. Lisäksi tutkielmassa selvitetään vain tunnustamisen ja täytäntöönpanon edellytyksiä, eli myös varsinainen täytäntöönpanovaihe on rajattu tutkielman ulkopuolelle. Tutkielman metodina on käytetty lainoppia, minkä lisäksi tutkielmassa on käytetty empiiristä aineistoa, jonka tarkoituksena on ollut rikastuttaa tutkimusta ja sitoa tutkielman yhteyttä reaalimaailmaan. Tutkielmassa keskitytään kahden Suomea sitovan järjestelmän kuvaamiseen. EU:n jäsenvaltioiden välillä ulkomainen elatusapuratkaisu tunnustetaan ja täytäntöönpannaan ensisijaisesti elatusapuasetuksen (Neuvoston asetus (EY) N:o 4/2009 toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koskevissa asioissa) nojalla. Toinen keskeinen säädös, jonka perusteella ulkomaisen elatusapuratkaisun tunnustamista ja täytäntöönpanoa on Suomessa mahdollista vaatia, on Haagin yksityisoikeudellisen konferenssin piirissä solmittu yleissopimus (Convention of 23 November 2007 on the International Recovery of Child Support and Other Forms of Family Maintenance). Tutkielmassa selvitetään elatusapuasetuksen ja yleissopimuksen suhdetta sekä sitä, kuinka ne sääntelevät tunnustamisen ja täytäntöönpanon edellytyksiä. Elatusavun rajat ylittävää perintää on helpotettu edellä mainituilla järjestelmillä ja esimerkiksi elatusapuasetuksessa on luovuttu täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta tiettyjen ratkaisujen osalta. Tämän vuoksi tutkielmassa selvitetään myös sitä, miten vastaajan oikeussuojakeinot on huomioitu erityisesti niissä tilanteissa, joissa ulkomainen elatusapuratkaisu on suoraan täytäntöönpanokelpoinen Suomessa. Keskeisin tutkimuksessa havaittu ongelma eksekvatuuriasioiden käsittelyssä käräjäoikeuksissa liittyi käsittelyaikojen pituuteen. Tutkimuksessa ei havaittu muita suuria ongelmia kyseisten asioiden käsittelyssä Suomessa, joka on osaksi seurausta asioiden summaarisluonteisesta käsittelystä. Tutkimuksen lopussa esitetään muutamia de lege ferenda -tyyppisiä suosituksia siitä, kuinka eksekvatuuriprosessia voitaisiin kehittää sekä miten vastaajan oikeusturvaa tulisi parantaa.

Kansainvälistyminen on merkittävä osa suomalaisten arkea eikä mikään oikeudenala ole varsinaisesti immuuni kansainvälistymiselle. Kansainvälistyminen on johtanut lisäksi entistä suurempaan määrään kansainvälisluonteisia velkasuhteita, joissa osapuolet ovat sijoittuneet eri maihin. Jokaiseen velkasuhteeseen liittyy kiinteänä osana vanhentuminen. Suomen oikeudessa vanhentumista yleislakina sääntelevässä velan vanhentumisesta annetussa laissa ei ole säännöksiä kansainvälisten tilanteiden varalta. Tämän työn tarkoituksena on tutkia sitä, miten ulkomainen menettely katkaisee sellaisen velan vanhentumisen, johon sovelletaan Suomen lakia. Tutkielman tavoitteena on muodostaa kokonaiskuva siitä tilanteessa, joka Suomen oikeusjärjestyksessä tällä hetkellä vallitsee ulkomaisten menettelyjen katkaisuvaikutuksen osalta. Tavoitteena on lisäksi muodostaa käsitys siitä, minkälainen oikeustila tältä osin vallitsee Ruotsin, Norjan ja Tanskan laeissa ja yhdessä näiden ja eräiden muiden kansainvälisten lainsäädäntöinstrumenttien kanssa tehdä johtopäätökset siitä, minkälainen tilanne Suomen lain mukaan olisi kannattavin. Työn aihepiiristä ei ole kirjoitettu merkittävästi Suomen oikeuskirjallisuudessa. Tutkiminen pohjautuu olemassa olevan kirjallisuuden lisäksi muiden Pohjoismaiden oikeuden voimassa olevaan sisältöön, niiden esitöihin ja oikeuskirjallisuuteen. Lisäksi työssä tarkastellaan kahta kansainvälistä periaatekokoelmaa ja yhtä vanhentumista koskevaa yleissopimusta. Metodina työssä on käytetty lainopillista metodia ja praktista oikeusvertailua. Nämä metodit yhdessä muodostavat parhaan mahdollisen pohjan aiheen tutkimiselle. Työn tarkoituksena on keskittyä vanhentumislain tulkintaan ja systematisoimiseen eikä kattavaan oikeusvertailuun Pohjoismaiden kesken. Vanhentumislainsäädännöt Suomessa ja muissa Pohjoismaissa (pl. Islanti) ovat melko yhtenevät. Pääperiaatteet ovat samat ja eroja on ainoastaan yksityiskohtien tasolla. Kansainväliset tilanteet on nimenomaisesti huomioitu lain tasolla Ruotsissa ja Norjassa. Näissä maissa ulkomainen menettely tunnustetaan kuin kansallinen edellyttäen, että menettelylle on ollut olemassa pätevä syy. Kansainväliset instrumentit perustavat pääpiirteiltään Pohjoismaiden oikeutta vastaavan systematiikan, jossa merkittävimpänä erona on vanhentumisen katkaiseminen velkojan puolelta. Velan vanhentumisen tavoitteiden ja funktioiden sekä Pohjoismaiden kansallisen oikeuden ja kansainvälisten instrumenttien sisällön vertailun myötä johtopäätöksenä esitetään, että ulkomainen menettely tulisi tunnustaa Suomessa tiettyjen edellytysten vallitessa. Ulkomaiselle menettelylle tulisi olla perusteltu syy, joka voi olla sopimuksesta tai laista tuleva pakottava tai vapaaehtoinen oikeuspaikkasäännös tai välityssopimus. Ulkomainen menettely keskeyttää vanhentumisen kuitenkin vasta silloin kun asiassa on toimitettu tiedoksianto velalliselle, eikä silloin kun menettely tulee vireille, vaikka lain sanamuodon mukaan näin tulisi olla. Velkojan tulisi katkaista vanhentuminen vapaamuotoisesti siihen saakka, kunnes tiedoksianto tapahtuu. Vanhentumisnormiston periaatteiden ja tarkoitusten nojalla tällaista lain sanamuodosta poikkeavaa menettelyä voidaan pitää hyväksyttävänä. Kansainvälisiä tilanteita varten tulisi lisätä vanhentumislakiin nimenomaiset säännökset. Vanhentumislaissa tulisi määritellä tuomioistuinkäsite siten, että se kattaisi myös ulkomaiset tuomioistuimet sekä lakiin tulisi lisätä menettely, jossa velkojalla on velvollisuus ilmoittaa ulkomaisen menettelyn aloittamisesta velalliselle. Tällöin oikeudellisen katkaisemisen vanhentumisen keskeyttävä oikeusvaikutus syntyisi jo tällä ilmoituksella, eikä vasta tuomioistuimen tiedoksiannolla.

Kansainvälinen juridinen kaksinkertainen verotus tulisi Suomessa lähtökohtaisesti poistaa hyvitysmenetelmällä vähentämällä vieraassa valtiossa suoritettu vero Suomessa suoritettavasta verosta. Hyvitysmenetelmä ei kuitenkaan aina toimi toivotulla tavalla, jolloin hyvitys voi jäädä kokonaan tai osittain saamatta. Kansainvälisesti toimiva verovelvollinen voikin joutua kantamaan raskaamman verotaakan kuin tuloa vain Suomesta saava. Tutkielmassa ulkomaisen veron hyvittämisen ongelmat on jaettu kolmeen kategoriaan, mutta jako ei ole tarkkarajainen ja ongelmat ovat monesti päällekkäisiä. Ensinnäkään hyvitysmenetelmä ei toimi kaksoisasumis- tai kvalifikaatiokonflikteissa, koska määritelmäeroista johtuen kumpikaan valtio ei katso olevansa velvollinen poistamaan kaksinkertaista verotusta. Kaksinkertainen verotus saadaan poistettua vain, jos valtiot pääsevät yhteisymmärrykseen asuin- ja lähdevaltiosta sekä tulotyypistä ja verovelvollisesta. Verovelvollisen kannalta hankalimpia ovat verosopimuksettomat tilanteet, koska tällöin valtioilla ei ole velvollisuutta poistaa kaksinkertaista verotusta. Ongelmia kuitenkin aiheutuu myös verosopimustilanteissa. Konfliktit ja erityisesti kvalifikaatiokonfliktit ovat yleisimpiä syitä kaksinkertaiselle verotukselle. Toiseksi ulkomaisen veron hyvitys voi jäädä saamatta, jos sen edellytykset jäävät täyttymättä. Ulkomaisen veron hyvittäminen edellyttää, että verovelvollinen hakee hyvitystä, verovelvollinen on suorittanut ulkomaisen veron, vero on hyvitettävä, vero on maksettu ulkomaisesta tulosta ja tulo ei ole Suomessa verovapaa. Yksittäisissä tilanteissa edellytykset voivat osoittautua kohtuuttomiksi, vaikka lähtökohtaisesti ne ovat perusteltuja ja loogisia hyvitysjärjestelmän kannalta. Käytännössä ongelmia syntynee useimmiten hyvityksen rajoittamisesta vain tiettyihin ulkomaisiin veroihin. Hyvitystä ei myönnetä, jos ulkomaista veroa ei tulkita valtiolle maksettavaksi tuloveroksi tai verosopimukseen piiriin kuuluvaksi veroksi. Kolmanneksi ulkomaisen veron hyvitys rajoitetaan normaalihyvityksen periaatteen mukaisesti samasta tulosta Suomessa suoritettavan veron määrään eli enimmäishyvitykseen. Verovelvollinen joutuukin aina maksamaan korkeamman verokannan mukaisen veron. Kun vieraaseen valtioon maksettu vero on suurempi kuin samasta tulosta Suomessa maksettava vero, hyvitystä ei myönnetä normaalihyvityksen periaatteen mukaisesti täysimääräisenä. Normaalihyvitys itsessään ei aiheuta kaksinkertaista verotusta, mutta enimmäishyvityksen laskemistavan vuoksi verovelvollinen voi joutua kaksinkertaisen verotuksen kohteeksi. Tällöin hyvitys voi jäädä pienemmäksi kuin ulkomailla maksettu vero, vaikka lähdevaltion verotus olisi Suomea kevyempi. Enimmäishyvityksen laskemiseksi täytyy määrittää Suomen vero, ulkomainen tulo ja yhteenlaskettu tulo. Enimmäsihyvitys voi pienentyä merkittävästi, jos esimerkiksi menoja kohdistetaan ulkomaiseen tuloon tai aiempia tappioita vähennetään ulkomaantulosta. Enimmäishyvityksen laskemiseen liittyy monia epäselvyyksiä, mikä on verovelvollisen oikeusturvan kannalta erittäin ongelmallista. Mahdollisuus hyvittämättä jääneen veron vähentämiseen myöhempinä verovuosina parantaa todennäköisyyttä, että ulkomaiset verot saadaan hyvitettyä, vaikka kaksinkertaista verotusta ei aina saada täysin poistettua. Käyttämättömän ulkomaisen veron hyvitysaikaa olisi kuitenkin kohtuullista pidentää. Lisäksi menetelmälakia pitäisi täsmentää enimmäishyvityksen laskemisen osalta ja myös sisällöllisiä muutoksia etenkin tappion vähentämisen osalta tulisi harkita. Ulkomaisen veron hyvittämisen ongelmia saadaan tehokkaimmin vähennettyä yhdistämällä eri keinot: kansainväliset harmonisointitoimet, yksityiskohtaisemmat verosopimukset ja menetelmälain muutokset.

Tutkielmassa tarkastellaan ulkomaisten yhtiö- ja trustimuotoisten vaihtoehtorahastojen Suomesta saaman portfolio-osinkotulon verokohtelua tuloverolain 20 a §:n sekä EU-oikeuden valossa. Sijoitusrahastomarkkinat ovat kehittyneet viime vuosikymmeninä nopeasti ja Suomeen kohdistuvalla kansainvälisellä sijoitusrahastotoiminnalla on nykyään tyypillisesti liittymiä Suomen lisäksi myös muihin valtioihin. Sijoitusrahastojen vero- ja yksityisoikeudelliseen sääntelyyn tehdyt uudistukset valmistuivat keväällä 2019. Uudistusten myötä voimaan tulleella tuloverolain (1535/1992) 20 a §:llä täsmennettiin kotimaisten ja ulkomaisten sijoitusrahastojen ja erikoissijoitusrahastojen verovapauden edellytyksiä. TVL 20 a §:n verovapautta koskevia säännöksiä sovelletaan myös niitä vastaaviin sopimusperusteisiin ulkomaisiin sijoitusrahastoihin. Sijoitusrahastojen rajat ylittävän toiminnan verottamiseen liittyy haastava tasapainoilu pääomien vapaan liikkuvuuden turvaamisen ja Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä. TVL 20 a §:n tarkkarajaiset vaatimukset herättävän kysymyksiä sääntelyn EU-oikeuden mukaisuudesta erityisesti pääomien vapaan liikkuvuuden näkökulmasta. Rajoitetusti verovelvollisten sijoitusrahastojen verotuksessa eniten tulkintaongelmia ovat aiheuttaneet kysymykset siitä, milloin ulkomainen sijoitusrahasto on vertailukelpoinen kotimaisen TVL 20 a §:n nojalla verovapaan sijoitusrahaston kanssa ja tulee vapauttaa lähdeverotuksesta Suomesta saadun tulon osalta. Tulkinnanvaraisuutta on liittynyt erityisesti ulkomaisten yhtiö- ja trustimuotoisten sijoitusrahastojen verokohteluun Suomessa. Uusi TVL 20 a § jättää avoimeksi kysymyksen siitä, mihin kotimaiseen yhteisöön ulkomaiset yhtiö- ja trustimuotoiset rahastot tulee rinnastaa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää 1) mitä TVL 20 a §:n sopimusperusteisuuden vaatimus tarkoittaa ja voidaanko yhtiö- ja trustimuotoiset sijoitusrahastot sulkea sen nojalla automaattisesti TVL 20 a §:n soveltamisalan ulkopuolelle, 2) miten avoimuusedellytystä tulee arvioida erikoissijoitusrahastoissa, ja 3) voidaanko TVL 20 a §:n voitonjakovaatimusta pitää EUoikeuden mukaisena ottaen huomioon TVL 20 a §:n sisältämän tosiasiallisen voitonjaon edellytyksen ja sen, että voitonjakoedellytyksen tavoitteena on verotuksen lykkääntymisedun estäminen. TVL 20 a §:n verovapauden edellytykset ovat ulkomaisten sijoitusrahastojen näkökulmasta pitkälti muodollisia ja yksityiskohtaisia. Verovapauden edellytykset on laadittu niin, että suuri osa toimintaperiaatteiltaan kotimaisia rahastoja muistuttavista ulkomaisista rahastoista saattaa jäädä säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Sopimusperusteisuuden vaatimuksen osalta voidaan tutkielmassa selvitetyn perusteella todeta, että vain sopimusperusteiset sijoitusrahastot kattava verovapauden edellytys saatetaan tietyissä tilanteissa katsoa EU-oikeuden näkökulmasta peitellyksi tai epäsuoraksi syrjinnäksi. Tutkielman toinen kysymys koskee TVL 20 a §:n avoimuusvaatimusta, joka on yksi kotimaisen sijoitusrahaston keskeisimpiä ominaispiirteitä. Avoimuusvaatimus on nykyisessä muodossaan tulkinnanvarainen erityisesti siltä osin, milloin erikoissijoitusrahastoa on pidettävä suljettuna ja milloin on kyse erikoissijoitusrahaston verovapauden saamiseksi hyväksytystä rajoitetusta aukiolosta. Avoimuusvaatimuksen keskeisen merkityksen takia olisi tärkeää, että sen täyttymisedellytyksiä täsmennettäisiin lain tai Verohallinnon ohjeistuksen tasolla. Voitonjakovaatimuksen osalta tutkielmassa tarkastellaan erityisesti Euroopan unionin tuomioistuimen vuoden 2020 alussa antaman Köln-Aktienfonds Deka (C-156/17) -ratkaisun pohjalta. Voitonjakovaatimusta ei tutkielmassa selvitetyn perusteella voida kaikissa tilanteissa asettaa ulkomaisen sijoitusrahaston verovapauden edellytykseksi Suomessa. Tutkielman johtopäätösten osalta voidaan todeta, että kokonaisuudessaan uudistus tulee todennäköisesti selventämään ulkomaisten sijoitusrahastojen verokohtelua ja rinnastettavuusarviointia Suomessa. Uudistus ei kuitenkaan tule olennaisesti vähentämään ulkomaisten yhtiö- ja trustimuotoisten sijoitusrahastojen verokohteluun liittyneitä tulkintaongelmia. Sääntely sisältää tulkinnanvaraisuuksia erityisesti sopimusperusteisuuden, avoimuusvaatimuksen ja tosiasiallisen voitonjakovaatimuksen osalta. Näiden edellytysten täyttyminen tulee todennäköisesti olemaan erikoissijoitusrahastoille usein vaativaa ja tapauskohtaista harkintaa edellyttävää.

Tässä tutkielmassa on kolme keskeistä kysymystä. Ensimmäiseksi tarkastelen, miten kansainvälisluonteisia adoptioita ja ulkomaisen adoptiopäätöksen tunnustamista on säännelty Suomessa. Yleisen tilanteen hahmottamiseksi avaan ensin kansainvälistä adoptiojärjestelmää ja Suomen kansainvälistä adoptiota koskevaa lainsäädäntöä. Tämän jälkeen selvitän, mitä ulkomaisen adoptiota koskevan päätöksen vahvistaminen Suomessa lähtökohtaisesti edellyttää ja millaisissa tilanteissa päätöksen vahvistamisesta voidaan kieltäytyä. Toiseksi tarkastelen Suomen ulkomaisen adoptiopäätöksen tunnustamista koskevia ihmisoikeusvelvoitteita. Kiinnitän huomiota erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöllään tekemiin linjauksiin, jotka koskevat perhe-elämän ja yksityisyyden suojaa. Pohdinnassani hyödynnän erityisesti ihmisoikeustuomioistuimen sijaissynnytysjärjestelyjä koskevaa ratkaisukäytäntöä. Kolmanneksi pohdin mahdollisuutta tunnustaa ulkomainen adoptiojärjestely lapsen huoltoa koskevana päätöksenä. Jotta näiden kysymysten mielekkyys nousisi paremmin esiin, käsittelen tutkielman loppupuolella erikseen ulkomaisen adoption tunnustamatta jättämisen vaikutuksia lapsen Suomessa oleskelun näkökulmasta. Lopulta keskeiseen asemaan nousee se, miten meidän tulee ja miten haluamme ymmärtää lapsen edun kansainvälisissä adoptiotilanteissa.