Browsing by Title

Rikoslain 2 c luvun 11 §:n mukaisen yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen edellytyksenä on, että rikoksentekijä todetaan erittäin vaaralliseksi toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle. Elinkautisen vankeusrangaistuksen ehdonalaisen vapauttamisen yhtenä kokonaisharkintaan vaikuttavana seikkana on vangin väkivaltariski. Rikoslain 2 c luvun 9 §:n mukaan ehdonalaista vapauttamista voidaan lykätä ilman vangin suostumusta, jos vangin käyttäytymisen tai hänen esittämiensä uhkausten johdosta on olemassa ilmeinen vaara, että vanki vapauduttuaan syyllistyy henkeä, terveyttä tai vapautta törkeästi loukkaavaan rikokseen ja vapauttamisen lykkääminen on tarpeen rikoksen estämiseksi. Pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain 1.2 §:n mukaan elinkautiseen vankeuteen tuomittua koskevaan lausuntoon on lisäksi liitettävä arvio vangin riskistä syyllistyä väkivaltarikokseen. Yhdessä lainsäädännöstä käytetään nimitystä vaarallisuuslainsäädäntö. Vaarallisuuslainsäädännöllä pyritään suojelemaan yhteiskunnan muita jäseniä. Lainsäädännöllä on pitkä historia: vaarallisuus on huomioitu lain tasolla jo vuodesta 1932. Lainsäädäntö on ollut aina poikkeuksellisen herkkä yhteiskunnallisille muutoksille ja sen onkin sanottu olevan ”kriminaalipolitiikan ilmapuntari”. Viime vuosikymmenien kriminaalipolitiikan muutokset, valtiosääntöistyminen ja kasvava turvallisuushakuisuus, ilmenevät yhtäältä perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen kasvuna ja toisaalta halukkuutena hallita erilaisia riskejä rikosoikeuden keinoin. Vaarallisuus tai väkivaltariski ovat käsitteinä huomattavan epämääräisiä. Tutkielmassa verrataan vaarallisuuden ja riskin käsitteitä vaarantamiseen perustuvien kriminalisointien vaaran käsitteisiin. Vaarallisuus on kuitenkin epämääräisemi käsitteenä kuin näiden tunnusmerkistöjen vaaran muodot. Vaarallisuutta arvioidaan oikeuspsykiatrien toimesta, mutta oikeuspsykiatristen käsitteiden yhteensovittaminen oikeudellisiin käsitteisiin osoitetaan tutkielmassa haastavaksi. Myös vaarallisuuden arvioiminen on kiistelty asia oikeuspsykiatrian alalla, eikä ammattikunnan piirissä vallitse yksimielisyyttä siitä, mitä vaarallisuuden arvioimisella tarkoitetaan. Vaarallisuuden arvioimisessa hyödynnetään nykyisin erilaisia työkaluja, jotka perustuvat tilastotietoon rikollisen käyttäytymisen riskitekijöistä. Työkaluihin liittyy kuitenkin ongelmia; merkittävimpänä se, että niiden ennustetarkkuus ei ole riittävä, jotta niitä voitaisiin hyödyntää rikosoikeuden kontekstissa. Tutkielmassa tutkittiin myös empiirisen aineiston perusteella vaarallisuuden käsitteen käytännön sisältöä. 97,3 % aineiston rikoksentekijöistä todettiin vaarallisiksi. Tämän tutkimustuloksen perusteella vaikuttaa ilmeiseltä, että rikoslainsäädäntö ei erottele kovin hyvin vaarallisia ei-vaarallisista rikoksentekijöistä. Keskeinen syy saattaa olla rangaistuksen tuomitsemisen edellytyksenä oleva syyttäjän vaatimus. Empiirisen aineiston perusteella vaarallisuuslausuntoa perustellaan usein aikaisemmalla väkivaltaisuudella, päihde- ja persoonallisuushäiriöillä sekä impulsiivisuudella. Lähes kaikilla aineiston tutkittavista todettiin persoonallisuus- ja päihdehäiriö. Tutkielmassa arvioidaan vaarallisuuslainsäädännön hyväksyttävyyttä Sakari Melanderin kriminalisointiteorian sisältämien kriminalisointiperiaatteiden kautta. Keskeisessä asemassa ovat perusoikeuksien rajoittamisperiaatteet. Useita ongelmia nousee esiin: vaarallisuuslainsäädäntö on ongelmallinen suhteessa kaikkiin kriminalisointiperiaatteisiin. Rikosoikeudellisen vastuun syntyminen ulotetaan siinä niin laajalle, että perinteiset rikosoikeuden vastuurakenteet vääristyvät. Lainsäädännöstä seuraavien preventiiviset hyödyt eivät riitä perustelemaan niitä perusoikeusrajoituksia ja muita ongel-mia, joita samalla seuraa. Kuitenkin preventiivinen eristäminen voi joissain tapauksissa olla perusteltua perustuslain 22 §:n perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvollisuuden ja rikoslainsäädännön kokonaislegitiimiyden säilymisen vuoksi. Tällaiset tapaukset olisi kuitenkin rajattava erittäin tarkasti, mikä voi olla haastavaa.

Vaarallisiksi arvioidut rikoksentekijät ovat olleet erityiskohtelun kohteena Suomen rikosoikeudellisessa seuraamusjärjestelmässä jo lähes sadan vuoden ajan. Käsitys vaarallisista rikoksentekijöistä on vaihdellut ajan kanssa , samoin kuin heihin kohdistettavat rikosoikeudelliset seuraamukset. Tutkimukseni keskittyy uuteen ehdotettuun seuraamukseen vaarallisille rikoksentekijöille, yhdistelmärangaistukseen. Yhdistelmärangaistuksella nykyiset koko rangaistuksen suorittamiseen tuomitut rikoksentekijät tuomittaisiin suorittamaan rangaistus vankilassa “päivästä päivään”, jonka jälkeen he vapautuisivat vuoden mittaiseen valvontaan yhteiskunnassa. Yhdistelmärangaistus merkitsisi toteutuessaan paluuta rangaistukseen, jonka pituus ei määrity pelkästään tehdyn teon perusteella. Poikkeaminen Suomessa vallitsevasta tekorikosoikeuden periaattesta merkitsee mahdollisesti uutta kriminaalipolitiista suuntausta. Rikoksentekijän vaarallisuuden määrittäessä tuomitun rangaistuksen pituutta, on kiinnitettävä huomiota erityisesti rikoksentekijän oikeusturvaan sekä tällaisen rangaistuksen perusteltavuuteen. Työssäni käsittelen vaarallisiksi arvioiduille rikoksentekijöille tuomittavia seuraamuksia, niin sanottua ehkäisevää eristämistä, sekä sen taustalla vaikuttavia kriminaalipoliittisia muutoksia. Tuon esille myös kansainvälisen näkökulman ehkäisevästä eristämisestä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen ja Euroopan neuvoston suosituksen muodossa. Yhdistelmärangaistusta arvioidaan sen hyväksyttävyyden, tarpeellisuuden ja välttämättömyyden kannalta.

Työssä tutkitaan neuvoston asetusta N:o 2988/95 EU:n taloudellisten etujen suojaamisesta sen säätelemien hallinnollisten toimenpiteiden ja seuraamusten yleisinä oppeina. Yleisten oppien käsitteellä viitataan tutkielmassa asetuksen käsittämiin oikeusperiaatteisiin ja käsitteisiin. Näitä periaatteita ja käsitteitä verrataan tutkielmassa Suomen rikosoikeuteen. Tutkielman tutkimusosa alkaa katsauksella EU:n taloudellisten etujen suojan kehitykseen. Katsauksesta käy ilmi, että EU:n taloudellisten etujen suojaa ei ole merkittävästi kehitetty lainsäädännön tasolla sitten vuoden 1995. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että tulevaisuudessa EU:n taloudellisia etuja suojattaneen jopa varsinaisella rikosoikeudella. Asetuksen N:o 2988/95 hallinnollisia toimenpiteitä ja seuraamuksia koskevia yleisiä oppeja käsitellään tutkielmassa neljässä pääluvussa. Ensimmäisessä näistä keskitytään asetuksen soveltamisalaan. Samalla käsitellään myös asetuksen lievää normihierarkista etusijaa suhteessa muihin EU-asetuksiin sekä kysymystä siitä, kuinka sitova asetus voi olla EU-lainsäätäjää kohtaan. Toisessa väärinkäytösasetuksen yleisiä oppeja käsittelevässä luvussa luodataan asetuksen käsitteellistä erottelua hallinnollisten toimenpiteiden ja seuraamusten välillä. Erottelun oikeudellisten vaikutusten todetaan olevan osin epäselvät. Luvusta käy kuitenkin ilmi, että toimenpiteisiin pätee periaatteessa ankara vastuu, kun taas seuraamukset edellyttävät pääsääntöisesti tuottamusta. Kolmannessa tutkielman pääjaksossa aiheena ovat asetuksen kattamat oikeusturvaperiaatteet. Luvussa todetaan, että asetuksen tarkoittamat rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja lievemmän seuraamuksen periaate eivät sovellu hallinnollisiin toimenpiteisiin. Samalla käy ilmi, että asetuksen vanhentumis- ja ne bis in idem -menettelyihin liittyy paljon harkinnanvaraisuutta. Tutkielman viimeisessä pääluvussa analysoidaan asetuksen erillisen lainsäädännön edellytystä, tekoa vastuun syntymisen edellytyksenä sekä asetuksen osallisuusoppia. Luvussa todetaan, että asetus N:o 2988/95 on hallinnollisiin toimenpiteisiin ryhtymiseen riittävä blankettisäädös, mutta edellyttää seuraamusten langettamiseksi erillistä rikkomustunnusmerkistöä.

Systemet för utlämning mellan medlemsstaterna har skapats som en hörnsten i det straffrättsliga samarbetet mellan medlemsländerna i Europeiska unionen. Syftet har varit att göra utlämningsprocessen snabbare, enklare och effektivare jämfört med det tidigare bilaterala systemet. Systemet baserar sig på ett rambeslut som utgör ett centralt instrument för att förverkliga det straffrättsliga samarbetet. Medlemsländerna är förpliktade med hänsyn till rambeslutets syfte, men har utrymme i den nationella implementeringen. Utlämningssystemet möjliggörs av principerna om ömsesidigt erkännande och ömsesidigt förtroende vilket innebär att medlemsstaterna ska godkänna beslut av andra rättsmyndigheter inom unionen även om de avviker från den egna lagstiftningen. Det ska råda ömsesidigt förtroende för att varje medlemsstat uppfyller sina EU-rättsliga skyldigheter på ett ändamålsenligt sätt. Försummelsen är sanktionerad enligt grundfördragen. För att tillämpningen av rambeslutets syfte skulle kunna vara enhetligt inom området för frihet, säkerhet och rättvisa, får de nationella lagstiftningslösningarna för verkställande av europeisk arresteringsorder inte avsevärt avvika från varandra. De regleringslösningar för vägransgrunder vid verkställande av en europeisk arresteringsorder som implementerats och tillämpats i Norden står i fokuset i denna avhandling. Metodologin är rättsdogmatik och praktisk rättsjämförelse. Observationerna föreslår att den lagstiftande funktionen av principen om ömsesidigt erkännande har förverkligats på ett ändamålsenligt sätt i Norden. Den nationella implementeringen av vägransgrunder i de finska och svenska regleringslösningarna gynnar förverkligande av ömsesidigt erkännande vid utlämning i o m att tröskeln att tillämpa vägransgrunder är hög och de nationella domstolarnas prövningsmakt är förhållandevis liten. Vid jämförelse med den svenska regleringlösningen uppstod ett behov av fortsatt forskning om nya vägransgrunder enligt UtlämningsL i vissa situationer borde utvecklas för att främja legalitetsprincipen samt rättssäkerhet och förutsebarhet vid utlämning. Observationerna om tillämpningen av vägransgrunderna i respektive stat avslöjar att även den optimerande funktionen fungerar i väl. De nationella domstolarna är benägna att tillämpa ömsesidigt erkännande-gynnande tolkning och de tolkningslinjer som EUD skapat. Ett starkt antagande om människorättskränkning kan dock åsidosätta principen om ömsesidigt erkännande men tröskeln att tillämpa denna vägransgrund är hög. EUDs rättspraxis om tolkning av människorättskränkning i samband med EA har medfört att även de nordiska nationella domstolarnas tolkningslinje skiftat mot en mer människorättsvänlig riktning. Tillämpningen av vägransgrunderna i Norden är enhetligt med rambeslutets syften.

Tutkielmassa tarkastellaan oikeusdogmatiikan ja oikeusvertailevan metodin avulla vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan välistä intressikonfliktia kiinalaisissa listayhtiöissä. Lisäksi työssä vertaillaan vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan intressikonfliktin hallintaan kehitettyä sääntelyä Kiinan ja Suomen välillä. Aihetta tarkastellaan vähemmistöosakkeenomistajan oikeudellisen aseman kannalta. Tutkielmassa esitetään myös kannanottoja jatkotutkimuksen ja sääntelyn kehittämisen tarpeista. Kiina on siirtymätaloutena kokenut muutamassa vuosikymmenessä nopean ja perustavanlaatuisen muutoksen sosialistisesta suunnitelmataloudesta kohti omanleimaista kapitalistisen markkinatalouden ja valtion kontrolloiman komentotalouden yhdistelmää. Kiinaa ei pidetä länsimaisessa mielessä demokraattisena oikeusvaltiona, ja maan oikeusjärjestelmässä nähdään olevan useita ongelmakohtia. Listayhtiön, ja sen osakkeenomistajan toimintaympäristö on Kiinassa huomattavan erilainen verrattuna Suomeen. Tutkielman kysymyksenasettelu ja aiheen tarkastelu pohjautuvat osaltaan tähän vertailumaiden tosiasiallisen oikeustilan eroihin. Lisäksi tarkastellaan tämän tosiasiallista oikeustilaa koskevien eroavaisuuksien vaikutusta vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan intressikonfliktiin. Vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan välistä intressikonfliktia tarkastellaan erityisesti sopimusverkkoteorian ja päämies-agenttiteorian kannalta. Tarkastelu liitetään myös osakeyhtiön tarkoituksen analysointiin vertailumaiden välillä. Suomessa sopimusvapautta ja periaatekeskeisyyttä korostava osakeyhtiölaki nostaa osakkeenomistajat keskeiseksi yhtiön intressiryhmäksi. Kiinassa osakeyhtiön tarkoitus, ja kysymys siitä, minkä intressiryhmän riskienhallintaan yhtiöoikeudellisten säännösten tulisi puuttua, on huomattavan erilainen Suomeen verrattuna. Osakeyhtiö on historiallisesti nähty Kiinassa lähinnä valtioon liitännäisenä toimijana. Uudistuksista huolimatta suhtautuminen osakeyhtiön tehtävään yhteiskunnassa, ja sen kautta myös osakeyhtiön toiminnan tarkoitus on huomattavan erilainen verrattuna Suomeen. Lisäksi Kiinassa yhteiskunnan erityispiirteet, kuten laaja valtion ja sen taustalla vaikuttavan Kiinan kommunistisen puolueen, harjoittama listayhtiöiden ja muun yhteiskunnan kontrolli vaikuttaa vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan intressikonfliktiin. Tutkielmassa havaitaan, etteivät länsimaisessa yhtiöoikeusajattelussa kehitetyt teoriat osakeyhtiöstä, ja siihen liittyvistä intressikonflikteista vastaa sitä kuvaa, mikä välittyy kiinalaisesta oikeustilasta. Lisäksi osakeyhtiön eri intressiryhmien oikeudellista asemaa koskeva sääntely eroaa varsin periaatteellisella tavalla vertailumaiden välillä. Myös tapa toteuttaa sääntelyä eroaa sääntelyteknisesti varsin perustavanlaatuisella tavalla vertailumaiden välillä. Tutkielmassa havaitaan, että molempien vertailumaiden lainsäädännössä on pyritty vastaamaan vähemmistö- ja enemmistöosakkeenomistajan välisen intressikonfliktin hallinnasta aiheutuvaan sääntelytarpeeseen. Valitut sääntelyratkaisut eroavat vertailumaiden välillä. Suomessa keskeisenä sääntelykeinona on osakeyhtiölain yhdenvertaisuusperiaate, ja siihen liittyvät säännökset. Kiinalaisesta säädösmateriaalista on havaittavissa sekä yhdenvertaisen kohtelun vaatimusta painottavia säännöksiä että enemmistöosakkeenomistajalle asetettuja erityisiä velvoitteita, jotka ulkoisesti viittaavat common law -perinteestä kumpuaviin enemmistöosakkeenomistajan fidusiaarivelvoitteisiin. Kiinan osalta huomattavan erilainen oikeuskulttuuri ja oikeustodellisuus kuitenkin asettaa näiden oikeudellisten siirrännäisten toimivuuden epävarmaksi. Kiinan kohdalla vähemmistöosakkeenomistajan oikeusturvan kannalta oikeusjärjestelmän puutteiden lisäksi ongelmalliseksi muodostuu osin ristiriitainen, säädöshierarkialtaan ja oikeudelliselta velvoittavuudeltaan epäselvä ja varsin kasuistinen sääntelykokonaisuus.

Tutkielman teemana on vähemmistöosakkeenomistajan asema osakeyhtiön osakkeiden vaihdannassa. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on selvittää, miten oikeusjärjestyksemme eri oikeudenalojen normit sääntelevät osakkeiden vaihdantaa erityisesti tilanteissa, joissa osakkeita ostava määräävä osakkeenomistaja tai ulkopuolinen taho on hankkimassa määräysvaltaa osakeyhtiössä. Käänteisesti tutkimuksen kohteena ovat siten myös määräävän osakkeenomistajan tai ulkopuolisen osakkeiden ostajan velvollisuudet vähemmistöosakkeenomistajia kohtaan. Tutkielma koostuu johdannon ja johtopäätöksien lisäksi neljästä pääluvusta. Näistä ensimmäisessä käydään läpi vähemmistönsuojan – ja koko osakeyhtiölain – taustalla olevat teoreettiset mallit, kuten päämies-agentti – teoria, sopimusverkkoteoria ja institutionaalinen teoria. Tämän lisäksi tehdään lyhyt katsaus osakeyhtiö- ja arvopaperimarkkinalain periaatteisiin sekä oikeusperiaatteiden yleiseen merkitykseen siviilioikeudessa. Kolmannessa luvussa keskitytään osakeyhtiöoikeudellisen yhdenvertaisuusperiaatteen sisällön ja soveltamisalan selvittämiseen. Neljännessä luvussa puolestaan käydään läpi osakkeiden vaihdantaan liittyvä sääntely arvopaperimarkkinalain näkökulmasta. Lisäksi vertaillaan arvopaperimarkkinaoikeudellista yhdenvertaisuutta osakeyhtiöoikeudelliseen yhdenvertaisuuteen ja esitellään oikeustaloustieteellisiä argumentteja tasapuolisen kohtelun puolesta ja vastaan. Viidennessä luvussa keskitytään vähemmistöosakkeenomistajan asemaan sopimusoikeudellisesta näkökulmasta sekä määräävän osakkeenomistajan fidusiaarisiin velvollisuuksiin vähemmistöosakkeenomistajia kohtaan. Pääasiallinen metodi on oikeusdogmatiikka eli tavoitteena on tulkita ja systematisoida vähemmistönsuojaan liittyvien normien sisältöä ja soveltamisalaa. Oikeusdogmatiikan lisäksi on käytetty oikeustaloustieteelliseksi luokiteltavia lähteitä sekä oikeusvertailevia argumentteja erityisesti pohjoismaiseen ja angloamerikkalaiseen oikeuskäytäntöön ja oikeuskirjallisuuteen perustuen. Osakkeiden vaihdannan sääntelyyn vaikuttaa huomattavasti se, onko kohdeyhtiö listattu vai ei. Listattujen yhtiöiden osakkeiden vaihdanta on arvopaperimarkkinalaissa yksityiskohtaisesti säänneltyä, kun taas listaamattomassa yhtiössä sovellettavaksi tulevat osakeyhtiöoikeudelliset ja velvoiteoikeudelliset normit. Erityisesti osakeyhtiöoikeudellisen yhdenvertaisuusperiaatteen tulkinnasta ja soveltamisalasta on oikeuskirjallisuudessa esitetty erilaisia kantoja. Oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä on esiintynyt tulkintoja, joiden mukaan yhdenvertaisuusperiaate voi tulla sovellettavaksi myös osakkeenomistajien välisessä relaatiossa. Osakeyhtiölain 1:7:n yleislausekkeella on lisäksi yhteys osakkeenomistajan lojaliteettivelvoitteeseen, jonka on esitetty ulkomaisten esikuvien mukaisesti asettavan velvoitteita määräävälle osakkeenomistajalle osakkeiden vaihdannan tilanteissa, joissa vähemmistöosakkeenomistajan edut on otettava huomioon. Tutkielmassa esitetään, että lojaliteettiperiaatetta tulisi soveltaa vain erittäin poikkeuksellisissa tilanteissa pienyhtiöissä, mutta OYL 1:7:n yleislausekkeen voitaisiin tulkita soveltuvan myös määräävään osakkeenomistajan toimenpiteisiin hänen ollessaan tosiasiallisesti yhtiön johdossa. Oikeuskäytännöstä ilmenee, että listaamattoman yhtiön osakkeiden vaihdannassa sopimusoikeudellinen sääntely antaa samantyyppistä suojaa vähemmistöosakkeenomistajalle esimerkiksi sisäpiiritiedon hyväksikäytön osalta kuin AML. Listatussa yhtiössä osakeyhtiöoikeudellinen ja arvopaperimarkkinaoikeudellinen yhdenvertaisuus voivat tulla samanaikaisesti sovellettaviksi. Oikeuskirjallisuudessa ja ratkaisukäytännössä on esitetty, että kummankin normin tavoite on pitkälti sama, jonka vuoksi ne vaikuttavat toistensa tulkintaan. OYL 1:7 saattaa kuitenkin olla joustavampi tietyissä tilanteissa. Ratkaisukäytännöstä ilmenee lisäksi, että oikeusperiaatteita ei tulkita pelkästään sanamuodon mukaisesti, vaan tilanneherkästi osana kokonaisjärjestelyä. Vaikuttaa siis siltä, että yhtiö- ja arvopaperimarkkinaoikeudellisissa tapauksissa oikeudelliseen harkintaan vaikuttaa huomattavasti se, miten kokonaisjärjestely vaikuttaa vähemmistöosakkeenomistajan asemaan. Näin ollen yhdenvertaisuutta voidaan loukata, jos järjestely on kokonaisuudessaan myös vähemmistön edun mukainen.

Vähemmistö-omistusosuuden hankinnalla tarkoitetaan tilannetta, jossa ostavan yritys hankkii kohdeyrityksestä omistusosuuden, joka on vähemmän kuin 50% yrityksen osakekannasta. Vähemmistö-omistusosuus voidaan määritellä myös omistusosuudeksi, joka ei suoraan omistuksen määrän perusteella ole riittävä antamaan ostavalle yritykselle määräysvaltaa kohdeyrityksessä. Vähemmistö-omistusosuudet voidaan jakaa kahteen luokkaan sen perusteella tuottavatko ne ostavalle yritykselle määräysvallan kohdeyrityksessä. Sulautuma-asetuksen (Neuvoston asetus 139/2004/EU) perusteella määräysvallan voidaan katsoa siirtyvän ainoastaan tilanteissa, joissa ostava yritys hankkii kohdeyrityksen määräysvallan tai jaetun määräysvallan, tai mikäli näissä tapahtuu merkittäviä muutoksia. Sulautuma-asetuksen soveltamisala on kuitenkin rajoittunut koskemaan niitä tilanteita, joissa määräysvallan voidaan katsoa siirtyneen osapuolten välillä pysyvästi. Kyseinen vaatimus on omiaan rajaamaan merkittävän osa vähemmistöosakkeenomistuksien hankintaan liittyvistä tilanteista asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Tässä tutkielmassa tarkoituksenani on tarkastella vähemmistöosakkeenomistuksia suhteessa EU:n vallitsevaan yrityskauppavalvontajärjestelmään ja tarkastella erityisesti määräysvallattomiin vähemmistöomistusosuuksiin liittyviä erityiskysymyksiä. Tutkielmassa käsitellään myös määräysvaltaa osakeyhtiössä, määräysvallattomien osakkeenomistuksien kilpailuhaittoja, sekä EU:n nykyisen yrityskauppavalvontajärjestelmän soveltuvuutta niiden haittojen arviointiin ja haittoihin puuttumiseen. Tutkielmassa pyritään vastaamaan erityisesti seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Mitkä tekijät tulee ottaa huomioon arvioitaessa määräysvallan siirtymistä osana vähemmistöosuuden hankintaa? Mistä tekijöistä määräysvallattomien vähemmistöomistusosuuksien suurimmat kilpailuhaitat muodostuvat? Onko EU:n nykyinen yrityskauppavalvontajärjestelmä kykenevä arvioimaan ja kontrolloimaan määräysvallattomiin vähemmistöomistusosuuksiin liittyviä kilpailuhaittoja? Tulisiko EU:n yrityskauppavalvonnan soveltamisala ulottaa myös määräysvallattomien vähemmistöosakkeenomistuksien hankintaan? Aiheen syvällisempi analysointi, kartoittaminen sekä tutkimuskysymyksiin vastaaminen edellyttää laajalti EU:n voimassaolevan oikeuden ja koko oikeusjärjestelmän systemaattista tulkintaa ja jäsentelyä. Tämä pitää sisällään niin primäärinormiston perustamissopimuksien relevanttien 101 ja 102 artiklojen kuin suoraan sovellettavan sekundäärinormiston analyysin ja tulkinnan. Unionin sekundäärinormistosta suuressa roolissa tutkimuksessa on myös relevantti ratkaisukäytäntö, josta erityisesti komission päätöskäytännöllä on ollut merkittävä rooli määräysvallan käsitteen muotoutumisessa Euroopan unionin oikeudessa. Tutkielmaan sisältyy myös lainopin osana de lege ferenda -tutkimusta, ja se pyrkii vastaamaan yrityskauppavalvontajärjestelmän nykytilan kehittämistä koskeviin kysymyksiin. Tutkielman keskeiset johtopäätökset ovat seuraavat: Vähemmistöosakkeenomistuksen mukana siirtyvää määräysvaltaa arvioitaessa ei voida tyytyä pelkästään arvioimaan oikeudellisen määräysvallan olemassaoloa mahdollisen omistuksen prosenttiosuuden keinoin, vaan huomioon tulee pyrkiä ottamaan mahdollisimman laajasti järjestelyn reaalimaailman kilpailuvaikutukset. määräysvallattomien vähemmistöosakkeenomistuksien suurimmat kilpailuhaitat taasen eivät aiheudu varsinaisten yrityskauppojen tavoin markkinoiden liiallisesti keskittymisestä tai suoranaisesti oman vahvaksi muodostuneen asemansa väärinkäyttämisestä, vaan niiden luomista epänormaaleista markkinaolosuhteista, ja normaalista markkinaolosuhteesta poikkeavan toimintaympäristön vaikutuksista yritysten rationaaliseen ja säännönmukaiseen käyttäytymiseen ja toimintaan kyseisillä markkinoilla. Voidaan myös pitää jokseenkin selvänä, että Euroopan unionin yrityskauppavalvontajärjestelmään ja regulaatioon liittyy nykyisessä muodossaan ongelmia. Mikäli tavoitteena on järjestelmä, jonka aiheuttama hallinnollinen taakka on oikeassa suhteessa sillä saavutettaviin hyötyihin nähden, on ensin ymmärrettävä määräysvallattomien vähemmistöosakkeenomistuksien aiheuttamien kilpailuhaittojen todellinen suuruusluokka. Näin ollen voidaan todeta lisäselvityksen olevan tarpeen ennen uusien lainsäädäntömuutosten implementoimista. Mikäli järjestelmää päädytään uudistamaan, uuden mallin keskeinen tavoite tulisi mielestäni olla määräysvallattomista vähemmistöosakkeenomistuksista aiheutuvien hyvinvointitappioiden minimoiminen tehokkaalla ja suhteellisuusperiaatteen mukaisilla keinoilla.

Under the Finnish Limited Liability Companies Act (624/2006) chapter 16 section one, a limited liability company (merging company) may merge into another limited liability company (acquiring company), in which event the assets and liabilities of the merging company are transferred to the acquiring company and the shareholders of the merging company receive shares in the acquiring company as merger consideration. The merger consideration may also consist of cash, other assets and future undertakings. In addition chapter 18 section one decrees that a shareholder with more than nine tenths (9/10) of all shares and votes in the company (redeemer) shall have the right to redeem the shares of the other shareholders at the fair price (right of squeeze-out). A shareholder whose shares may be redeemed (minority shareholder) shall have the corresponding right to demand that the shareholder’s shares be redeemed (right of sell-out). The decision of a merger by the general meeting must be made by qualified majority; A proposal that has been supported by at least two thirds (2/3) of the votes cast and the shares represented at the meeting. In the possible event of a majority shareholder being able to independently make the decision of a merger without the minority shareholders being able to take part in the decision by voting, the procedure does in reality resemble that of a redemption procedure. This study handles the question of whether the majority stockholder’s possibility of such fully independent decisions does in fact lead to the situation described and if so, could a merger in that case be unlawful under the regulations of protection for minority stockholders. At first the question is examined through broadly observing rights and principles involved in stockholding and the law-given mechanisms of protection for minority stockholders. The following part takes a closer look at the procedures involved. The final part of the study compares these procedures both in relation to each other and to the minority protection regulation. The final outcome of this study is that the de facto similarity in procedures between a merger and the redemption of minority stock cannot be fully ascertained. However, the procedure of a merger solely decided upon by a majority stockholder can be considered lawful in light of the minority protection regulations when the going price of the stock is evaluated through equal measures.

HELSINGIN YLIOPISTO VAHINGONKORVAUKSEN EDELLYTYKSET KILPAILUOIKEUDEN HAMPAISSA – SYY-YHTEYS KILPAILUOIKEUDELLISEN VAHINGONKORVAUKSEN KONTEKSTISSA Joona Riski OTM-maisterintutkielma Velvoiteoikeus Oikeustieteellinen tiedekunta Helsingin yliopisto Helmikuu 2022 Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Velvoiteoikeus Tekijä: Joona Riski Työn nimi: Vahingonkorvauksen edellytykset kilpailuoikeuden hampaissa – Syy-yhteys kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen kontekstissa Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Helmikuu 2022 Sivumäärä: vii + 69 Avainsanat: kilpailuoikeus, vahingonkorvaus, kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus Ohjaaja tai ohjaajat: Katri Havu Säilytyspaikka: maisterintutkielmissa Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: n/a Tiivistelmä: Kilpailuoikeus on verraten uusi oikeudenala, jonka modernin muodon ajatellaan lähteneen 1800-luvun loppupuolelta Yhdysvalloista. Sen sijaan vahingonkorvausoikeus on erittäin vanha oikeudenala, joskin sen itsenäisestä asemasta voidaan keskustella tarkemmin. Uusi ja vanha kuitenkin kohtaavat kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausten yhteydessä. Tässä tutkielmassa tutkitaan, miten vahingonkorvaukselle asetettua syy-yhteyden edellytystä on arvioitu kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausten yhteydessä. Näkökulmaksi otetaan nimenomaan vahingonkorvausoikeudellinen lähestyminen syy-yhteyden käsitteeseen mutta vahvasti kilpailuoikeuden kontekstissa. Tutkielmassa käydään läpi syy-yhteydelle perinteisesti asetettuja edellytyksiä sekä arvioidaan niitä myös kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen näkökulmasta ja kilpailuoikeudellisten vahinkojen erityispiirteiden valossa. Tämän jälkeen tutkielmassa tarkastellaan, miten syy-yhteyden olemassaoloa tai sellaisen puuttumista on arvioitu oikeuskäytännössä kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvaustapauksissa. Tältä osin nähdään, että syy-yhteys säilyttää kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvaustapauksissa perinteiset piirteensä, mutta kilpailuoikeudellisessa kontekstissa syy-yhteyden arviointiin liittyy erityisiä piirteitä, erityisesti taloustieteellisen näytön roolissa vaihtoehtoisen tapahtumainkulun arvioimiseksi. Lisäksi syy-yhteys on kilpailuoikeuden kontekstissa erityisen vahvasti vuorovaikutuksissa vahingon edellytyksen kanssa. Tutkielman aihe on kilpailuoikeuden saralla siinä mielessä mielenkiintoinen, ettei syy-yhteyttä koskevaa kansallista sääntelyä sellaisenaan ole harmonisoitu Euroopan unionissa. Näin ollen tutkielmassa tarkastellaan myös, miten Euroopan unionin oikeus on vaikuttanut suomalaisen syy-yhteyden käsitykseen. Vaikutus havaitaan erityisesti siinä, että EU-oikeuden valossa syy-yhteydelle ei voida asettaa liian korkeita kriteerejä kilpailuoikeuden täyden tehokkuuden kustannuksella.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten sijoittajan vahingonkorvaus jäsentyy kestävän rahoituksen kontekstissa ja miten vahingonkorvauksen oikeudellisessa arvioinnissa voidaan huomioida kestävää rahoitusta koskevan lainsäädännön tavoitteet ja erityispiireet. Kestävän rahoituksen lainsäädäntö on tuonut mukanaan paljon uusia tiedonantovelvoitteita yhtiöille ja rahoitustuotteiden tarjoajille. Tämä mahdollistaa sijoittajalle, voiton tavoittelun lisäksi, vastuullista liiketoimintaa edistävien sijoituskohteiden valinnan. Sijoittajan päätöksenteossa, voitontavoittelun tai riskitason määrittämisen rinnalle, on siis korotettu lainsäädännön tasolla kohteen vastuullisuuden valinta. Perinteinen vahingonkorvaus arvopaperimarkkinoilla ei huomioi tätä intressiä. Tutkielmassa tutkitaan keinoja, joiden avulla kestävän rahoituksen erityispiirteet voitaisiin huomioida myös vahingonkorvauksen kontekstissa. Tutkimuksessa käydään läpi millaiset tiedot voivat olla vahingonkorvauksen perusteena, kuka voi saada korvausta ja miten vahingon suuruus määritellään. Tutkimuksessa arvioidaan vahingonkorvauksen yleisiä edellytyksiä kestävän rahoituksen viitekehyksessä. Tutkimuksen keskeisinä tuloksina on, että kestävän rahoituksen kontekstissa, tiedottamisen virheellisyyttä arvioidessa, tulee pohjana käyttää SFDR:n, taksonomian sekä CSRD:n velvoitteita. Tiedon virheellisyyttä arvioitaessa on otettava huomioon tiedon saatavuus sekä tietoja antavan yhtiö toimet tietojen keräämiseksi. Kun määritetään vahingonkorvauksen suuruutta kestävän rahoituksen kontekstissa, on negatiivisen sopimusedun sekä vahinkohyödyn korvaaminen vahingonkärsijälle hyväksyttävämpää kuin perinteisessä arvioinnissa.