Browsing by Title

The right of private applicants to bring actions for annulment in European Union courts is regulated by article 263(4) TFEU. According to the article, private parties may bring actions for annulment only in three situations. First, as stated in the first limb, they may institute proceedings against an act addressed to them. Second, the second limb enables instituting proceedings against an act, which is of direct and individual concern to them. The third limb and last possibility is to institute proceedings against a regulatory act, which is of direct concern to them and does not entail implementing measures. These limitations raise the question of whether the effective judicial protection is sufficiently ensured in the Union legal order. The principle of effective judicial protection is a general principle of Union law. It can be seen as one of the emanations of rule of law, which is a foundational value of the European Union. The principle is also laid down in article 47 of the Charter of Fundamental Rights of the European Union, which is inspired by articles 6 and 13 of the European Convention of Human Rights. The judicial protection in the European Union rests on two pillars: the Union remedies and the remedies before national courts. Although the European Union offers a complete legal system of legal remedies and procedures, the effectiveness of the alternative remedies is not always adequate. The Court of Justice of the European Union has consequently interpreted especially the criterion of individual concern strictly. However, it has used a more generous approach in the fields of competition, state aid, and anti-dumping. It seems like the Court has been more willing to safeguard the effectiveness of European Union law than the effective judicial protection of individuals. If the Union legal system wishes to be a modern, value-driven legal system that is accountable for its substance, it should match its effectiveness understanding with a right to effective judicial protection.

Turvallisuus on monitasoinen ja monitulkintainen sana, jonka käsitesisältö vaihtelee määrittelijän mukaan. Yhteiskunnallinen modernisaatiokehitys haastaa ne perinteiset rakenteet, joiden varaan turvallisuusinstituutiot ja niiden ideologiset kohteet ovat rakentuneet ja turvallisuuskeskustelun keskiöön ovatkin nousseet uudet turvallisuutta vaarantavat uhat, kuten ideologis-uskonnollinen terrorismi ja hybridiuhkat, jotka ovat yhdessä muuttaneet uhkakäsityksiä ja hämärtäneet sisäisten ja ulkoisten uhkien torjumisen ja turvallisuuden toteuttamisen toimia oikeudellisesti. Konkreettisen turvallisuuden kasvusta huolimatta turvattomuuden tunne on yhteiskunnassa kasvanut. Yhteiskunnan kehittyessä herää kysymys siitä, onko turvallisuus ja erityisesti sen toteuttamisen juridiset kehykset pysyneet muutoksen perässä, sekä toteutuuko turvallisuus yksilö-, kollektiivi- ja valtiotasolla ja miten yhteiskunnallinen kehitys saattaa vaikuttaa turvallisuuskäsityksiin ja toteuttamiseen oikeudellisesti. Tutkielman tarkoitus on selvittää turvallisuuden laajempaa merkitystä yhteiskunnan syntymisen taustalla ja sen oikeudellisen modernisaation kehityksessä, sekä tunnistaa turvallisuuden toteuttamisen käsitystä hyvinvointivaltiossa ohjaavia piirteitä ja sen mahdollisia epätoivottavia modernisaatiokehityksestä johtuvia kehityskulkuja kansallisvaltiokehyksessä. Tutkielmassa on vahva valtiosääntöoikeudellinen ja oikeussosiologinen fokus rikosoikeudellisen lähdeaineiston rinnalla. Tutkielmassa turvallisuus tunnistetaan utilitaristisesti ajateltuna kollektiivisena hyvänä, joka saa toteuttamisen pidäkkeensä yksilölähtöisenä perusoikeutena, jota kollektiivista ja kansallista turvallisuutta turvaa-vien toimien on edistettävä ollakseen hyväksyttyjä. Turvallisuuden ja rikosoikeudellisen riskihallinnan välinen suhde on muodostunut yhteiskunnan modernisaation ja hyvinvointivaltiokehityksen kohdalla hyvin merkittäväksi turvallisuuden toteuttamisen nykytilan tulkitsemiseksi normatiivisesti. Turvallisuus on osa valtion riskejä ja uhkia torjuvaa olemusta, järjestystä ja kontrollia, joka on tarkoitettu ihmisten fyysisen vapauden turvaamiseksi. Abstrakti, kollektiivinen turvallisuus ohjaa turvallisuuden yleistä sisältöä ja sen strategiaa yhteiskunnassa, jota konkreettinen yksilölähtöinen turvallisuuden toteuttaminen hillitsee sitoutumisellaan perus- ja ihmisoikeusjärjestelmään. Demokraattinen kontrolli pitää terveessä ja aktiivisessa yhteiskunnassa huolen siitä, että kollektiiviset intressit ovat yhdenmukaisia niiden yksilöintressien kanssa, joita perusoikeusjärjestelmä suojaa.

Article 22 of the EU General Data Protection Regulation 2016/679 (GDPR)arguably forbids the data controller from using solely automated processing to make decisions which produce legal effects concerning the data subject or similarly significantly affects the subject. It can be argued that the legislature assumes that solely automated processing of decisions is disadvantageous for the data subject’s legitimate interests. The purpose of this thesis is to investigate the hypothesis that solely automated processing of decisions is in some cases advantageous for the data subject’s legitimate interests, especially economic ones, and human involvement at times disadvantageous. The focus of the research is on situations where the data controller is a private enterprise, and the data subject is a natural person in a customer relationship with the enterprise. The economic impact that human involvement in automated decision-making may have on data subjects will be demonstrated through a thought experiment. In addition, an evaluation framework for determining the “goodness” of human vs algorithm decisions will be established. The scholarly debate surrounding GDPR Article 22 will be discussed and the argument that the subject’s economic interests should be part of the legal consideration for GDPR Article 22 will be established in the literature review. This will be complimented with a comparison of how certain other EU and non-EU legislation have approached legislating automated decision-making, with a particular interest on human involvement. Analysis of available case law connected to GDPR Article 22 will be analyzed for the protection it provides to data subject. The potential negative economic effect for data subjects of human involvement or intervention in automated decision-making will be established based on established economic concepts. The nature of human and algorithmic decision-making will be discussed, reaching the conclusion that the core problem of advanced algorithmic automated decision-making is not caused by lack of human involvement in decision-making but lack of transparency and explicability of the algorithm.

Internet ja digitaalitekniikan kehitys on mullistanut musiikkialaa merkittävästi ja huomattava osa äänitteistä siirtyy nykyään kuuntelijalle digitaalisessa muodossa. Kuluttajille äänitemarkkinoiden digitalisoituminen merkitsee, että musiikkia on saatavilla helpommin, nopeammin ja halvemmin kuin koskaan aiemmin. Omakustanteena musiikkiaan julkaisevien artistien ja yhtyeiden on tästä kehityksestä huolimatta ollut vaikea saada äänitteitään jakeluun digitaalisiin musiikkikauppoihin ja suoratoistopalveluihin, koska kyseiset kaupat ja palvelut ottavat lähtökohtaisesti jakeluunsa ainoastaan levy-yhtiöiden ja muiden jakeluyhtiöiden kautta toimitettuja äänitteitä. Musiikin digitaalisen jakelun merkityksen huomattavan kasvun myötä alalle on tullut uudenlaisia toimijoita, joiden tarjoamien palveluiden kautta levy- tai jakelusopimusta vailla olevien muusikoiden sekä pienten levy-yhtiöiden on mahdollista digitaalisesti levittää äänitteitään digitaalisiin musiikkikauppoihin ja suoratoistopalveluihin. Kansainvälistyminen ja erilaiset uudet sähköiset palvelumallit haastavat perinteisiä kansainvälisen vero-oikeuden periaatteita. Kansainvälisen vero-oikeuden asuin- ja lähdevaltioperiaatteet eivät aina taivu digitaalisilla markkinoilla tapahtuvaan palveluntarjontaan. Kansainvälistymiskehityksen lisäksi oman haasteensa verotukselle näyttää asettavan se, että uudenlaiset toiminnan muodot, kuten aggregaattoreiden välityksellä tapahtuva äänitteiden digitaalinen jakelu sekä erilaiset jakamistalouden ilmiöt eivät välttämättä tavalla tai toisella noudata sellaista työn- tai roolien jakoa, jonka mukaisesti toimintaa on perinteisesti harjoitettu ja jonka mukaisiin lähtökohtiin ja rakenteisiin myös niiden sääntely ja verokohtelu pitkälti perustuvat. Jotta äänitteiden digitaaliseen jakeluun ja jakeluväylän tarjoajan kaltaiseen toimintaan liittyviä verotuksellisia tulkintoja ja ratkaisuja tehdään tarkoituksenmukaisella, toimintaa kannustavalla ja oikeudenmukaisella tavalla, on äärimmäisen tärkeää, että myös tekijänoikeusjärjestelmän ja äänitteiden sisältämien oikeuksien kokonaisuus ymmärretään riittävän syvällisellä tasolla.

Tutkielmassa käsitellään työsopimuslain (555/2001) 12 luvun 2 §:n mukaista työsopimuksen päättämiskorvausta ja sen yhteensovittamista työttömyysetuuksien kanssa saman luvun 3 §:n perusteella. Tarkastelu kohdistuu siihen, millä tavalla päättämiskorvaus jakautuu aineelliseen ja aineettomaan vahinkoon ja mikä merkitys tälle tulee antaa suhteessa edellä mainittuihin työsopimuslain säännöksiin. Tutkielman näkökulma on siis työoikeudellinen, mutta siihen yhdistyy myös vahingonkorvaus-, sopimus- ja sosiaalioikeudellisia aspekteja. Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaan päättämiskorvaus työsuhteen perusteettomasta päättämisestä tuomitaan, mikäli työnantaja on päättänyt työntekijän työsuhteen työsopimuslaissa säädetyn vastaisesti. Päättämiskorvauksen määrä on lähtökohtaisesti vähintään kolmen ja enintään 24 kuukauden palkkaa vastaava, mutta sekä ala- että ylärajasta voidaan tietyin edellytyksin poiketa. Korvauksen suuruus määräytyy kokonaisarvioinnin perusteella tilannekohtaisesti. Tilanteita, joissa työsuhde voidaan päättää perusteetta, on useita, mutta ne perustuvat useimmiten työsopimuslain 7 ja 8 lukujen työsuhteen irtisanomista ja purkamista koskeviin säännöksiin. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:ssä säädetään edellä mainitun päättämiskorvauksen sekä työntekijälle maksetun työttömyysetuuden yhteensovittamisesta. Säännöksen mukaan päättämiskorvauksesta tulee vähentää tietty osa työntekijälle maksetusta työttömyydestä johtuvasta työttömyysetuudesta siltä osin kuin se on korvausta työntekijälle päättämisestä aiheutuvasta ansionmenetyksestä. Aineellinen vahinko on vahinkoa, joka voidaan objektiivisesti määritellä ja joka vähentää vahingonkärsijän varallisuutta. Aineeton vahinko on muuta kuin rahamääräistä vahinkoa, kuten esimerkiksi kipua, särkyä, vikaa tai pysyvää haittaa. Päättämiskorvaus rakentuu kokonaiskorvauksen periaatteelle tuomioistuimen tuomitessa korvauksen. Yhteensovittamisen tekemisen vuoksi kokonaiskorvauksesta joudutaan erottelemaan aineellisen ja aineettoman vahingon osuus. Päättämiskorvauksen aineellinen vahinko koostuu pääasiassa päättämistä seuranneesta työttömyydestä johtuneesta ansionmenetyksestä, mutta myös muun aineellisen vahingon olemassaolo on mahdollista. Aineettoman vahingon osuus päättämiskorvauksessa perustuu muun muassa päättämisen loukkaavuuteen, työnantajan menettelyyn päättäessä ja työntekijän ikään ja olosuhteisiin. Aineellisen vahingon, pääasiassa toteutuneen ansionmenetyksen osuus päättämiskorvauksesta on useimmiten suuri. Sovintosopimusten osalta työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 4 momentissa todetaan, että siinä on erikseen mainittava ansionmenetyksen osuus korvauksesta. Johtopäätöksenä todetaan, että aineellisen ja aineettoman vahingon erottelulla on merkitystä päättämiskorvauksen ja työttömyysetuuden yhteensovittamisessa. Yhteensovituksen tarkastelujakson kohdentamisessa vahingon lajilla on merkitystä. Lisäksi erottelulla on prosessuaalista ja systemaattista merkitystä. Myös kehityskohteita sääntelyyn on havaittavissa.

Monikansallisten konsernien omaisuudesta yhä suurempi osa koostuu aineettomasta omaisuudesta. Aineettoman omaisuuden merkitys liiketoiminnassa on kasvanut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana etenkin nopean teknologiakehityksen seurauksena. Aineettoman omaisuuden liiketoiminnallisen arvon kasvun myötä myös aineetonta omaisuutta koskevat liiketoimet ovat lisääntyneet. Tässä tutkielmassa keskitytään etuyhteysyritysten välillä tapahtuviin aineetonta omaisuutta koskeviin liiketoimiin, joihin on sovellettava Suomen kansallisen lainsäädännön siirtohinnoittelua koskevia säännöksiä sekä OECD:n siirtohinnoittelua koskevaa ohjeistusta. Aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelua käsitellään pääasiassa OECD:n siirtohinnoittelusta antamien ohjeiden sekä Suomen kansallisen verolainsäädännön näkökulmasta. Tässä tutkielmassa keskitytään ajankohtaisimpien aineetonta omaisuutta koskevien siirtohinnoitteluongelmien, etenkin aineettoman omaisuuden omistussuhteiden määrittämiseen sekä aineettomasta omaisuudesta saatavan tulon markkinaehtoisen jakamiseen liittyviin haasteisiin. Aineettoman omaisuuden siirtohinnoitteluun liittyy erityisiä haasteita aineettoman omaisuuden ominaispiirteiden vuoksi. Tämän tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, mitä omaisuutta voidaan lukea aineettomaksi omaisuudeksi siirtohinnoittelussa. Siirtohinnoittelussa sillä, katsotaanko tietty konsernin omaisuuserä aineettomaksi omaisuudeksi voi olla merkittäviä taloudellisia vaikutuksia konserniyhtiöiden välillä. Aineettoman omaisuuden tyhjentävä määrittely on käytännössä mahdotonta, minkä vuoksi tähän rajanvetoon liittyy huomattavaa tulkinnanvaraisuutta. Tutkielmassa arvioidaan OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden aineettoman omaisuuden voimassaolevaa määritelmää sekä otetaan kantaa OECD:n aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelua koskevan uudistushankkeen tuomiin muutoksiin. Yksi aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelun ajankohtaisimmista ongelmista liittyy aineettoman omaisuuden omistukseen. Aineettoman omaisuuden omistusoikeuksien selvittäminen on merkityksellistä sen määrittämiseksi, kuka on oikeutettu aineettomasta omaisuudesta saatavaan tuloon. Ongelmia siirtohinnoittelussa aiheutuu siitä, että aineettoman omaisuuden juridinen omistaja ei pelkästään omistusoikeutensa perusteella ole oikeutettu aineettomasta omaisuudesta saatavaan tuloon. Siirtohinnoittelussa voidaan juridisen omistusoikeuden lisäksi erottaa taloudellinen omistusoikeus sekä hyödyntämiseen perustuva omistusoikeus, joiden synty ei edellytä nimenomaista sopimusta osapuolten välillä. Taloudellisen ja hyödyntämiseen perustuvan omistusoikeuden synty perustuu kokonaisarvioon osapuolten todellisista toimista aineettoman omaisuuden kehittämiseksi, suojaamiseksi ja ylläpitämiseksi. Aineettoman omaisuuden omistussuhteiden selvittäminen vaikuttaa merkittävästi siihen, miten omaisuudesta saatava tulo jaetaan markkinaehtoisesti konserniyhtiöiden välillä. Tässä tutkielmassa keskitytään aineettoman omaisuuden eri omistusmuotojen syntyedellytyksiin ja pyritään selvittämään, miten konsernit voivat yksittäistapauksissa varmistaa markkinaehtoperiaatteen noudattamisen aineettomasta omaisuudesta saatavan tulon jakamisessa. Markkinaehtoperiaate on siirtohinnoittelun keskeisin yleisperiaate. Tässä tutkielmassa selvitetään, mitä siirtohinnoittelumenetelmiä konsernit voivat soveltaa määrittäessään markkinaehtoista siirtohintaa aineettoman omaisuuden luovutusta tai käyttöoikeuden luovutusta koskevissa liiketoimissa. Eri menetelmiä arvioitaessa pyritään tutkimaan menetelmien käytännön soveltamiseen liittyviä haasteita erilaisten liiketoimien osalta sekä selvittämään erilaisiin aineetonta omaisuutta koskeviin liiketoimiin parhaiten soveltuva menetelmä. Tutkielmassa tarkastellaan OECD:n hyväksymien siirtohinnoittelumenetelmien soveltuvuutta aineettoman omaisuuden siirtohinnoitteluun.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan aineettomien oikeuksien roolia Euroopan unionissa tapahtuvassa verokilpailussa sekä sen tuottamia ongelmatilanteita, kuten voitonsiirtoja ja veropohjan rapautumista. Tutkielmassa perehdytään siihen, kuinka Euroopan unionin perusoikeudet ovat rajoittaneet jäsenvaltioiden mahdollisuutta estää yhtiöitä siirtämästä pelkästään aineettomia oikeuksiaan verohuojennusjärjestelmän alle. Valtioiden veropoliittinen motiivi aineettomien oikeuksien verohuojennuksia tarjotessa on lisätä valtion alueella tapahtuvaa tutkimus- ja kehitystyötä, mutta tämä ei ole toteutunut. OECD:n BEPS-hankkeen niin kutsuttu nexus-periaate pyrkii luomaan yhteyden taloudellisen tuoton luomisaktiviteetin sekä tuoton verotuksen välille. Jotta periaate saatiin soveltumaan Euroopan unionin oikeuskäytäntöön, EU:ssa sovellettaessa periaate keskittyy yhtiön toimintaan maantieteellisten rajoitusten sijasta. Nexus-periaate otettiin osaksi unionin oikeutta, ja jäsenvaltiot ovat implementoineet sen osaksi aineettomien oikeuksien verohuojennuksiaan. Kuitenkin nexus-vaatimuksen tehokkuus on mahdollisesti heikentynyt johtuen muutoksista, jotka katsottiin pakollisiksi Euroopan unionin perusoikeuksien takia. Lisäksi vaikka EU on hyväksynyt nexus-periaatteen osaksi oikeusjärjestelmäänsä, sen yhteensopivuus EUTin oikeuskäytännön kanssa herättää kysymyksiä.

Tutkielma käsittelee akkusatorista menetelmää rikosoikeudenkäynnissä prosessiuudistusehdotusten valossa. Työ on oikeushistoriallinen ja tarkasteluajankohta 1863-1939. Tutkielman tarkoituksena on selvittää minkä sisältöisenä akkusatorista menetelmää vaadittiin prosessiuudistusehdotuksissa ja mitkä olivat ne syyt, miksi akkusatorisuutta ei kyetty toteuttamaan tarkasteluajankohtana. Lähteinä työssä on käytetty kirjallisuuden ohella lainvalmisteluasiakirjoja sekä laajasti juridisia aikakausjulkaisuja. Akkusatorisen menetelmän mukaisesti järjestetty rikosoikeudenkäynti on nykyisin itsestäänselvyys. Emme kyseenalaista oikeudenkäynnin toimintojen jakautumista rooleittain siten, että tuomarin tulee pysytellä oikeudenkäynnissä puolueettomana ratkaisijana, syyttäjän syytteen nostajana sekä ajajana tai sitä, että vastaajalla on prosessissa aktiivinen asianosaisen asema ja oikeus käyttää puolustajaa. Myös toimiva ja tuomioistuimesta erillinen esitutkinta, pätevä syyttäjistö ja asianajajakunta ovat osa nykyaikaista rikosprosessia. Rikosoikeudenkäynnin akkusatoristen ja inkvisitoristen elementtien painottaminen on kuitenkin vaihdellut eri aikakausina. Akkusatorisen menetelmän saavuttaminen oli Suomessa yli vuosisadan kestäneiden uudistuspyrkimysten tulos. Rikosprosessistamme haluttiin muodostaa akkusatorisen periaatteen mukainen jo 1800-luvun puolivälistä lähtien, mutta lainsäädännöstämme inkvisitoriset elementit poistettiin vasta vuonna 1960 ja lopulta täysin vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksella. Rikosprosessistamme muodostui käytännössä inkvisitorisempi kuin mitä se lainsäädännön mukaan olisi ollut. Tämä johtui siitä, että tuomarit olivat pakotettuja omaksumaan syyttäjille kuuluvia tehtäviä esitutkinnan ollessa kehittymätöntä ja syyttäjistön tehtäviinsä pätemättömiä. Akkusatorinen periaate kuuluu rikosprosessioikeudessamme rooliperiaatteisiin ja se määrittää ennen kaikkea tuomarin ja syyttäjän välistä työnjakoa. Periaate vaikuttaa myös oikeudenkäynnin muihin toimijoihin; syytettyyn ja syytetyn puolustajaan. Tutkielmassa on pyritty selvittämään miten rikosoikeudenkäynnin toimijoiden roolit ovat vaihdelleet tarkasteluajankohtana oikeudenkäyntilaitoksenuudistusehdotuksissa ja miten akkusatorisuuden vaatimukset ovat niihin vaikuttaneet. Akkusatorinen periaate on vahvasti sidoksissa muihin moderneihin prosessiperiaatteisiin, kuten suullisuuteen, julkisuuteen sekä välittömään ja keskitettyyn menettelyyn. Lisäksi se vaatii toteutuakseen toimivan syyttäjälaitoksen, esitutkinnan, asianajolaitoksen sekä juristikunnan. Tutkielmassa on pyritty luomaan laaja viitekehys akkusatorisuuden vaatimuksille käsittelemällä modernia rikosoikeudenkäyntiä määritteleviä periaatteita sekä syyttäjistön, esitutkinnan, asianajolaitoksen ja juristikunnan kehitystä tarkasteluajankohtana.

En vedertagen uppfattning i finsk doktrin är att aktieägare, till skillnad från ledningen, inte är underkastade en allmän aktiebolagsrättslig lojalitetsplikt. Aktieägarna anses följaktligen utgångspunktmässigt ha en rätt att utnyttja de rättigheter som aktieägarskapet medför för bedrivandet av egna intressen, utan att vara skyldiga att ta bolagets eller övriga aktieägares intressen i beaktande. Denna rättighet kan även omnämnas som aktieägares själviskhetsrätt. Aktieägarnas rättsliga och faktiska möjligheter att utöva makt i bolaget är dock ägnade att väcka frågan huruvida aktieägare som en följd här av borde vara ålagda en lojalitetsplikt i sitt agerande. Denna avhandling ämnar att med utnyttjandet av en rättsekonomisk och -dogmatisk metod närma sig temat om en aktiebolagsrättslig lojalitetsplikt mellan aktieägare. Avhandlingens syfte är att med utgångspunkt i aktieägarnas inbördes förhållande granska huruvida det föreligger grunder för och ett behov av en lojalitetsplikt i aktieägarförhållandet. Därutöver ämnar avhandlingen besvara huruvida det av den så kallade generalklausulen i ABL 1:7 andra fras går att härleda en lojalitetsplikt för aktieägares vidkommande. Avhandlingen kommer primärt att fokusera på förhållandet mellan så kallade kontrollaktieägare och övriga aktieägare. Med en kontrollaktieägare förstås förenklat en sådan aktieägare eller grupp av aktieägare, som till en följd av sitt aktieägarskap, innehar en position möjliggörande utövande av dominerande inflytande över bolaget. Avsikten är att i aktieägarnas inbördes förhållande och i synnerhet i förhållandet mellan kontrollaktieägare och övriga aktieägare, identifiera sådana element som skulle berättiga att i vissa situationer frångå aktieägarnas själviskhetsrätt till fördel för en lojalitetsplikt. Forskningsuppgiften kommer inledningsvis närmas genom att betrakta aktieägarförhållandet och lojalitetsplikten ur ett rättsekonomiskt perspektiv och med utgångspunkt i det så kallade avtalsteoretiska tänkandet. Med grundval i det avtalsteoretiska tänkandet är det möjligt att betrakta aktieägarförhållandet genom en bolagsavtals -konstruktion. Genom att koppla bolagsavtals -konstruktionen samman med paradigmet om ofullständiga avtal, eftersträvas att gestalta de ekonomiska grunderna för och funktionen av en lojalitetsplikt i aktieägarförhållandet. Detta efterföljs av en utredning av grunderna för maktutövningen i aktiebolaget, varefter fokus riktas till en närmare analys av förhållandet mellan kontrollaktieägare och övriga aktieägare. Med utgångspunkt i principal -agentteorin och sett mot den angloamerikanska tematiken om det fiduciariska förtroendeförhållandet, eftersträvas en identifiering av sådana element i förevarande förhållande som i regulativt hänseende kunde motivera en lojalitetsplikt för kontrollaktieägares vidkommande. I och med avsaknaden av en nordisk doktrin beträffande aktieägares lojalitetsplikt, kommer även lojalitetsfrågan granskas genom en exkursion till den amerikanska rättspraxisen, där de i praxisen etablerade fiduciariska skyldigheterna för aktieägare begrundas. Avhandlingen avrundas med en analys av generalklausulen i ABL 1:7, i samband med vilken ställning tas till huruvida av nämnda bestämmelse går att härleda en lojalitetsplikt de lege lata. Diskussionen avslutas sedermera med en framställning av lojalitetspliktens utsikter de lege ferenda.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten tasinkoprivilegiin voidaan vedota tehokkaasti ja onko tasinkoprivilegi-ilmoitus tehokas muuttuneissa olosuhteissa? Tasinkoprivilegistä säädetään AL 103.2§:ssä: ”Osituksessa, joka toimitetaan ensiksi kuolleen puolison kuoleman jälkeen, ei eloonjäänyt puoliso ole velvollinen luovuttamaan omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille”. Säännös on tarkoitettu vain leskelle henkilökohtaisesti kuuluvaksi oikeudeksi. Lesken tasinkoprivilegi suoja ulottuu sekä perillisiä että testamentinsaajia kohtaan. Ruotsissa on tasinkoprivilegiä vastaava säännös ÄktB 12:2§:ssä. Se kuitenkin eroaa joissain kohdin AL 103.2§:stä, kuten ÄktB 12:2§ soveltuu myös puolison periessä kuolleen puolisonsa ja lisäksi ÄktB 12:2§:n voi vedota myös puoliso, jolla on vähemmän varallisuutta kuin kuolleella puolisolla. Tutkimuksessani selvitän ensimmäiseksi sitä, miten tasinkoprivilegiin voidaan vedota tehokkaasti? AL 103.2§:n sanamuoto viittaa siihen, että tasinkoprivilegiin tulee vedota osituksessa. Tasinkoprivilegiin on lesken itse vedota osituksessa, joka toimitetaan ensiksi kuolleen puolison jälkeen eli jäämistöosituksessa. Lesken tulisi vedota tasinkoprivilegiin ”ennen osituksen tosiasiallista loppuun saattamista”, jotta tasinkoprivilegi-ilmoitus olisi mahdollisimman tehokas. Tasinkoprivilegi on normaali varallisuusoikeudellinen tahdonilmaisu. Näin ollen, sen katsotaan sitovan antajaansa yleisten oikeustoimiopillisten periaatteiden mukaisesti. Leski voi kuitenkin muuttaa mieltänsä tasinkoprivilegin suhteen osituksen reaaliseen vaiheeseen asti. Sen jälkeen on katsottu, ettei leski voisi enää muuttaa mieltänsä tasinkoprivilegin käyttämisen suhteen, ellei hän esitä perustetta. Avioliittolaissa ei ole määritelty, missä muodossa tasinkoprivilegi-ilmoitus tulisi antaa. Tasinkoprivilegiin liittyy määräämisvalta. Leskellä on oikeus päättää, vetoaako hän tasinkoprivilegiin vai ei. Leski voi päättää tehokkaasti myös olla käyttämättä tasinkoprivilegiä hyväkseen; tätä pidetään laillisena oikeustoimena eikä sitä käsitellä lahjana perillisille. Leski voi vedota tehokkaasti tasinkoprivilegiin myös osittain, eikä sitä pidetä myöskään lahjana. Sen sijaan lesken ei ole katsottu kuitenkaan voivan tehokkaasti luopua myöhemmin käyttämästä oikeudestaan tasinkoprivilegiin, eikä leski voi myöskään tehokkaasti vedota tasinkoprivilegiin ehdollisena: näitä pidetään lahjaveronalaisena luovutuksena. Tutkimuksessani selvitän myös sitä, onko tasinkoprivilegi-ilmoitus tehokas muuttuneissa olosuhteissa? Ensimmäiseksi käsittelen muuttuneena olosuhteena tilannetta, jossa eloonjäänyt puoliso kuolee kesken osituksen toimittamisen ensiksi kuolleen puolison kuoleman jälkeen ja leski on ehtinyt vedota osituksessa tasinkoprivilegiin. Onko tällöin lesken tasinkoprivilegi-ilmoitus tehokas ja voimassa hänen perillistensä hyväksi? Kysymyksestä on annettu KKO:2001:12 ratkaisu, jota käsittelen tutkielmassani. Ositus tulisi olla ainakin lähes kokonaan saatettu valmiiksi lesken eläessä, jotta siinä lesken vetoama tasinkoprivilegi-ilmoitus olisi tehokas ja lesken perilliset voisivat saada tasinkoprivilegin hyödykseen. Jos taas ositus kumotaan tai sitä moititaan ja se siirtyy uudelleen pesänjakajalle ratkaistavaksi, niin väliin tuleva lesken kuolema, estäisi tasinkoprivilegin siirtymisen lesken perillisten hyväksi. Seuraava muuttunut olosuhde, jota käsittelen tutkielmassani, on tilanne, jossa ositusperuste muuttuu avioero-osituksesta jäämistöositukseen ja näin ollen, eloonjäänyt puoliso on entinen eloonjäänyt puoliso, puolison kuoleman hetkellä. Entinen eloonjäänyt puoliso voi tehokkaasti vedota AL 103.2§:n ja välttyä suorittamasta tasinkoa ensiksi kuolleen puolison perillisille, jos ensiksi kuollut puoliso kuolee, ennen kuin avioero-ositus on ehditty toimittaa loppuun puolisoiden eläessä. Tämän yhteydessä käsittelin myös vuonna 2016 annettua hovioikeuden ratkaisua HelHO:2016:15, jossa päädyttiin kuitenkin eri kannalle. Tuleeko oikeustila näin ollen muuttumaan? Kolmantena muuttuneena olosuhteena käsittelen tilannetta, jossa eloonjäänyt puoliso perii ensiksi kuolleen puolisonsa PK 3 luvun mukaan ja toimittaa pesänjaon PK 3:5a§:n mukaan. Onko mahdollista tällöin PK 3:5a§:n mukaisessa jaossa toimituttaa ositus, jossa leski voisi tehokkaasti vedota AL 103.2§:n? Tutkimuksessani käyn läpi KKO:1999:104 ratkaisua, jossa KKO otti kantaa siihen, voidaanko PK 3:5a§:n mukaisessa jaossa toimittaa laillista ositusta, jossa leski voisi vedota AL 103.2§:n. KKO katsoi, ettei PK 3:5a§:n tarkoittamassa jaossa voida toimittaa ositusta laillisesti. AL 103.2§ tulee sovellettavaksi vain osituksessa, joten eloonjäänyt puoliso ei voi näin ollen vedota tasinkoetuoikeuteen jaon yhteydessä. KKO:n linjauksesta on esitetty oikeuskirjallisuudessa puolesta ja vastaan argumenttia ja oikeustilan selventämistä on ehdotettu. Ilmiselvää, kuitenkin KKO:n ratkaisun perusteella on, ettei eloonjäänyt puoliso voisi vedota tehokkaasti AL 103.2§:n PK 3:5a§:n mukaisessa jaossa.