Browsing by Issue Date

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan NFT-teknologian ja tekijänoikeuden välisiä suhteita. NFT, non-fungible token, on lohkoketjuun perustuva yksilöllinen digitaalinen poletti, jolla voidaan ilmaista omistusta johonkin kohteeseen, esimerkiksi digitaaliseen teokseen. NFT suhtautuu siten digitaaliseen omistajuuteen uudenlaisesta näkökulmasta. NFT-teknologian ja tekijänoikeuden välisiä suhteita tarkastellaan kahden tutkimuskysymyksen valossa. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten NFT:t jäsentyvät nykyisen tekijänoikeussääntelyn ja erityisesti tekijänoikeuslain 2 §:n näkökulmasta ja miten tekijänoikeuslainsäädännön tulisi suhteutua NFT:ihin de lege ferenda. Tutkimus on lainopillinen ja se sisältää elementtejä sekä oikeudellisen digitalisaation tutkimuksesta että de lege ferenda -tutkimuksesta. Tutkimuksessa todetaan, että NFT:n teknisillä ominaisuuksilla on merkittävä vaikutus siihen, miten NFT:n tekijänoikeudellista ulottuvuutta ja sen jäsentymistä tekijänoikeuslain 2 §:n mukaisiin oikeuksiin nähden voidaan arvioida. Lisäksi tekijänoikeudelliseen arviointiin vaikuttaa, tarkastellaanko NFT:tä yksittäisenä komponenttina vai huomioidaanko tarkastelussa NFT:n valmistaminen ja siihen liittyvät vaiheet kokonaisena prosessina. Tutkimuksessa esitetään, että tekijänoikeuden ja NFT:n välinen suhde ei siten ole suoraan kategorisesti määriteltävissä, jolloin tilanteita on arvioitava tapauskohtaisesti. Tämä suhde voi olla myös käytännössä olematon. NFT voidaan nähdä tekijänoikeuden tavoitteita toteuttavana uutena vaihtoehtoisena teknologisena ratkaisuna. Kuitenkin aiempaan toimintaympäristöön perustuvan tekijänoikeudellisen käsitteistön soveltuvuutta nykyaikaiseen digitaaliseen ympäristöön ja NFT:n kaltaisiin teknologioihin voidaan kyseenalaistaa. Sääntelykehityksen näkökulmasta tutkimuksessa katsotaan, että tekijänoikeuden toteutumista voitaisiin arvioida myös perinteiseen käsitteistöön perustuvan arvioinnin sijaan periaatenäkökulmiin perustuvista lähtökohdista.

Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella lainopillisin keinoin uudenlaista osakeyhtiöoikeudellista varojenjakomuotoa kotimaisessa sääntelykontekstissa. Keskeistä on selvittää, miten scrip dividend -järjestelyä arvioidaan ja tulkitaan voimassa olevan yhtiöoikeudellisen varojenjakosääntelyn sisällä, kun osakkeenomistajien valinnanvapauden sallimissa rajoissa varojenjakotilanteessa yhdistyvät sekä suunnattu osingonjako että suunnattu maksuton osakeanti. Kotimaisesta osakeyhtiö- tai verolainsäädännöstä ei löydy nimenomaisia säännöksiä scrip dividend -järjestelyn teknisluonteisille kysymyksille tai sen toteutustavoille. Tunnistettavasti järjestelyä ei ole myöskään kertaakaan toteutettu suomalaisessa yhtiökäytännössä. Sen sijaan ulkomailla scrip dividend -järjestelyn hyödyntäminen osana yhtiöiden varojenjakovalikoimaa on ollut huomattavasti yleisempää. Käsillä olevassa tutkielmassa scrip dividend -järjestelyn osa-alueita on pyritty analysoimaan osakeyhtiölain mukaisten osingonjaon ja suunnatun maksuttoman osakeannin aineellisten, menettelyllisten sekä taloudellisten edellytysten kautta. Näin on voitu hahmottaa se normatiivis-taloudellinen kehikko, minkä sisällä scrip dividend -järjestelyä on kulloinkin arvioitava. Johtopäätöksenä scrip dividend -järjestely voidaan toteuttaa suuntaamalla maksuton osakeanti niille osakkeenomistajille, jotka eivät ole valinneet käteisosinkoa menettelyä koskevan valintaperiodin aikana. Toisaalta ne osakkeenomistajat, jotka ovat valinneet osingon uusien osakkeiden sijaan saavat osinkoa vastaavan käteissuorituksen. Kotimaisessa yhtiökäytännössä keskeinen päättävä yhtiöoikeudellinen orgaani on yhtiön hallitus, joka tekee päätöksen yhtiökokoukselta saamansa osakeanti- ja varojenjakovaltuutuksen nojalla. Jotta menettely saadaan käytännössä toteutettua, yhtiön on laskettava liikkeelle OYL 3:12:n mukaisia todistuksia eli scrip-kuponkeja. Esittämällä scrip-kuponki varojenjaosta päättävälle hallitukselle osakkeenomistaja hyväksyy sen, että yhtiö voi jakaa varoja suunnatusti osakeomistuksesta poikkeavalla tavalla. Virallinen päätös varojenjaosta tehdään vasta valintaperiodin jälkeen, kun hallituksella on tiedossa, kuinka moni osakkeenomistajista on käyttänyt oikeuttaan saadakseen ilmaisosakkeet. Kun virallinen varojenjakopäätös tehdään vasta äänestyksen jälkeen, minkäänlaista yhtiöoikeudellista velvoitesuhdetta ei vielä muodostu osapuolten välille. Tällainen vaihtoehtoinen varojenjako voi olla yksi keino, jonka avulla yhtiöt voivat tehostaa käyttöpääoman hallintaa ja vastata paremmin toimintaympäristössä tapahtuviin muutoksiin nähden.

Välimiesmenettelyssä on tiivistetysti kysymys yleiselle tuomioistuinmenettelylle vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä, jossa tietty riitakysymys luovutetaan yhden tai useamman yksityishenkilön eli välimiehen lopullisesti ratkaistavaksi. Vaikka välimiesmenettelystä on kirjoitettu viime aikoina pitkähkön suvantovaiheen jälkeen taas runsaasti, ei sen historialliseen puoleen ole edelleenkään juuri perehdytty kotimaisessa oikeustieteessä. Tämän tutkielman tarkoituksena on täyttää tätä tutkimuksellista aukkoa syventymällä kotimaisen välimiesmenettelyn pitkän aikavälin kehitykseen. Monivivahteisen aiheen sekä laajan tarkasteluajanjakson vuoksi tutkielmassa keskitytään erityisesti suuriin muutoksiin välimiesmenettelyn sääntelyhistoriassa sekä välimiesmenettelyn viimeaikaiseen kehitykseen. Tutkielman pääasiallinen tarkastelutapa on oikeushistoriallinen eli tutkielmassa analysoidaan välimiesmenettelyä koskevaa oikeudellista muutosta kytkemällä se osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia. Välimiesmenettelyn viimeaikaisen kehityksen hahmottamiseksi tutkielmassa tarkastellaan lisäksi välimiesmenettelyn nykytilaa ja osin tulevaisuutta. Yksi tutkielman keskeinen tavoite on tutkimusaineistoon perustuen hahmottaa, minkälaisia oppeja voimme ammentaa historiasta nykyisen välimiesmenettelylain (967/1992) uudistamisesta käytävään keskusteluun. Välimiesmenettelyn korostuneen kansainvälisen luonteen vuoksi tutkielmassa esiintyy lisäksi oikeusvertailun elementtejä verratessa välimiesmenettelyn suomalaista kehityskulkua relevantein osin samanaikaiseen ruotsalaiseen sekä muuhun kansainväliseen kehitykseen eräiden selityshypoteesien testaamiseksi. Tutkielman varsinaiset pääluvut etenevät johdanto-osan sekä teoreettisen viitekehyksen jälkeen kronologisesti siten, että välimiesmenettelyn kehityskaudet on jaettu kolmeen eri periodiin välimiesmenettelyn sääntelyhistorian murroskausien mukaan: välimiesmenettelyn varhaisempaan kehitykseen eli aikaan ennen ensimmäistä välimiesmenettelylakia (–1928), välimiesmenettelyn myöhäisempään kehitykseen eli ensimmäisen välimiesmenettelylain voimassaoloaikaan (1928–1992) sekä välimiesmenettelyn jälkimoderniin kehitykseen eli nykyisen välimiesmenettelylain voimassaoloaikaan (1992–). Kunkin kronologisesti etenevän pääluvun lopussa välimiesmenettelyn oikeudellista muutosta pyritään selittämään laajemmilla yhteiskunnallisilla syillä. Tutkielman lopuksi esitetään yhteenveto ja johtopäätökset murroskausien päälinjoista. Tutkielmassa havaitaan, että alun perin olemattoman sääntelyn varaan rakentunut puhtaan sopimusoikeudellinen ja maallikkovetoinen instituutio on sittemmin kehittynyt myös meillä eräänlaiseksi palveluteollisuuden muodoksi, josta on muodostunut hiljaiseen tietotaitoon vihkiytyneen ammattiryhmän leipälaji. Sääntelyn osalta omaksutut ratkaisut ovat olleet omiaan ruokkimaan tätä kehityskulkua.

Sammandrag Fakultet: Juridiska fakulteten Utbildningsprogram: Magisterprogrammet i rättsvetenskap Studieinriktning: Obligationsrätt Författare: Samuel Åkerlund Arbetets titel: Budgivarens skadeståndsansvar för brott mot principen om opartiskt bemötande i samband med offentliga uppköpserbjudanden Arbetets art: Magisteravhandling Månad och år: Januari 2023 Sidantal: xii + 83 Nyckelord: Offentliga uppköpserbjudanden, budgivarens skadeståndsansvar, principen om opartiskt bemötande Handledare: Professor Olli Norros Förvaringsställe: Helsingfors universitets bibliotek Sammandrag: Betydelsen av skadeståndsrättsliga påföljder har traditionellt varit begränsad på de finska värdepappersmarknaderna. Tillgången till rättspraxis har varit knapp och skadeståndssystemets funktion har ifrågasatts ur såväl reparativ som preventiv synvinkel. Detta kan anses vara fallet speciellt vad gäller budgivarens skadeståndsansvar för brott mot principen om opartiskt bemötande i VPML 11:7. Med tanke på hur central principen är i uppköpsregleringen och för det allmänna investerarskyddet ansåg jag att det fanns ett värde i att utforska och klargöra rättsläget för budgivarens skadeståndsansvar. Förtroendet för marknaderna, som är ett centralt mål för regleringen, kräver att normerna för skadeståndsansvar är tillräckligt klara och förutsebara. I avhandlingens första del har regleringen av principen om opartiskt bemötande och dess innebörd utretts utförligt i nationell rätt. Den inhemska implementeringen av principen har också jämförts med ett antal utländska länder. I avhandlingens andra del har fokuset legat på att utreda grunderna för budgivarens skadeståndsansvar samt allmänna skadeståndsrättsliga frågor gällande orsakssambandet, skadan, adekvansen och den skadelidnes medverkan. Ett antal praktiska skadesituationer har även konstruerats för att demonstrera tillämpningsområdet för budgivarens skadeståndsansvar vid brott mot principen om opartiskt bemötande. Skadeståndsbestämmelsen i VPML 16:1 kan bli tillämplig både i och utanför avtalsförhållanden. Således kan både aktieägare som godkänt och nekat budgivarens erbjudande yrka på skadestånd för sådan skada som orsakats dem. Ansvarsgrunden för VPML 16:1 är vållande, vilket innebär att budgivaren måste ha förfarit oaktsamt eller uppsåtligt för att bli skadeståndsskyldig. Bevisbördan för budgivarens vållande torde i regel falla på budgivaren både vid kontraktuell och utomkontraktuell skada. Detta följer av den vållandepresumtion som i regel uppstår i samband med att VPML:s bestämmelser konstateras vara brutna. Vad gäller bedömningen av orsakssambandet kan uppköpssituationer tänkas utgöra enklare situationer än övriga företeelser på marknaderna, eftersom relationen mellan skadevållaren och den skadelidne är närmare än i börstransaktioner i allmänhet. Vid tillämpningen av VPML 16:1 är rena förmögenhetsskador ersättningsgilla oberoende av ansvarsform. Skador som uppkommer av budgivarens brott mot principen om opartiskt bemötande torde i regel utgöra sådana förutsebara skador som faller innanför skadeståndsansvarets adekvanskrav. Aktieägarens val att godkänna eller neka erbjudandet borde i regel inte få inverka på aktieägarens rätt till skadestånd, eftersom fria och självständiga investeringsbeslut på marknaderna måste tryggas. Slutligen kan det konstateras att skadeståndsbedömningen som följer av att aktieägaren lider skada av budgivarens brott mot principen om opartiskt bemötande i de flesta fall och till stor utsträckning är en helhetsbedömning av omständigheterna i det givna fallet. Den öppna och flexibla skadeståndsbedömningen har sina fördelar, men medför också risker för investerarskyddet och förtroendet för marknaderna.

Korkojen vähentämistä rajoitettiin Suomessa ensi kerran vuonna 2013 voimaan tulleella sääntelyllä. Säännöksiä sovellettiin ensimmäistä kertaa vuodelta 2014 toimitettavassa verotuksessa. Erillisyhtiön taseen sekä konsernitaseen vertailuun perustuva tasevapautussäännös oli osana korkovähennysrajoitussääntelyä heti alusta alkaen. Tutkielmassa tarkastellaan tasevapautussäännöstä vuoden 2013 jälkeen tapahtuneiden muutosten kautta. Johtuen vuonna 2016 annetusta Neuvoston direktiivistä (EU) 2016/1164, korkovähennysrajoitussäännöksiä muutettiin vuonna 2019 voimaan tulleella sääntelyllä. Kyseisen lainvalmistelun yhteydessä näytti pitkään siltä, että tasevapautussäännös poistuisi laista, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Lainmuutoksen yhteydessä tasevapautussäännökseen tehtiin ainoastaan direktiivin oikeasuhtaisen implementoinnin varmistamiseksi pieniä muutoksia. Tasevapautussäännöstä on muutettu sen jälkeen vielä kahdesti: vuonna 2022 ja vuonna 2023 voimaan tulleilla lakimuutoksilla. Kaikilla lakimuutoksilla tasevapautussäännöksen soveltamisedellytyksiä on kiristetty. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia tulkintakysymyksiä sekä tulkintahaasteita uudet soveltamisedellytykset ovat luoneet. Tutkielman kokonaistavoitteena on selvittää tasevapautussäännöksen nykyinen oikeustila sekä soveltamisedellytykset lainopillisen tutkimuksen keinoin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan veropoliittisin ottein tasevapautussäännöksen lainsäätämisen onnistumista hyvän verojärjestelmän näkökulmasta.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan velkakonversion käyttöä osakeyhtiön velkojen uudelleenjärjestelyssä sekä velkakonversiota nimenomaisesti koskevan lainsäädännön tuomista lakiin de lege ferenda. Velkakonversiota koskevan sääntelyn puutteen vuoksi sen käytössä nojataan listayhtiöiden konversiokäytäntöön sekä saneerausohjelmia koskevaan korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön, joiden voidaan nähdä puoltavan velkakonversiota de facto velkajärjestelyn keinona yrityssaneerauksessa. Velkakonversion heikon normipohjan ja siitä johtuvan oikeusvarmuuden puutteen vuoksi velkakonversiota on usein hyödynnetty velkojen leikkaamisen uhan alla. Lisäksi konversiota on hyödynnetty sellaisissa listayhtiöissä, joissa konversioon osallistuvan velkojan on mahdollista saada likvidejä osakkeita. Oikeuskirjallisuudessa konversiota sekä osakkeenomistajien konversioon velvoittamista koskevan sääntelyn puuttuminen on nähty systeemisenä virheenä, sillä saneerausohjelmassa velkojen leikkaaminen voi aiheuttaa nurinkurisen lopputuloksen osakeyhtiölain mukaiseen maksunsaantijärjestykseen nähden. Toinen uudelleenjärjestelykehikkomme puute koskee sinänsä kannattavien yhtiöiden velkojen uudelleenjärjestelyä insolvenssimenettelyjen ulkopuolella tukevaa lainsäädäntöä, jolla omaa ja vierasta pääomaa voitaisiin järjestellä tehokkaasti ja joustavasti enemmistöpäätöksin. Tutkimuksen keskiössä on vähemmistövelkojien Holdout-aseman väärinkäytön riskin suhde taloudellisesti tehokkaaseen enemmistöpäätöksentekoon uudelleenjärjestelytilanteissa. Voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti velkojen konvertointi edellyttää kunkin sen kohteena olevan velkojan suostumusta, joten konversioon suostumattomat velkojat voivat suorituksia vaatimalla pyrkiä ohittamaan konversioon osallistuvat velkojat maksunsaantijärjestyksessä. Kansainvälisen käytännön mukaan velkakonversio voidaan kuitenkin toteuttaa velkojien enemmistöpäätöksin. Useissa vertailumaissa konversio on mahdollistettu joko kollektiivisen insolvenssimenettelyn yhteydessä tai osakeyhtiölainsäädännöllä, kuten Iso-Britanniassa Scheme of Arrangement-menettelyssä ja Alankomaissa EU:n maksukyvyttömyysdirektiivin toimeenpanevassa erityislaissa. Tutkimuksen alussa velkakonversion normipohjaa tarkastellessa hyödynnetään lainopillista metodia. Tutkimuksen keskiössä on oikeustaloustieteellisen metodin hyödyntäminen tutkittaessa yhtiön intressitahojen, erityisesti velkojien, välisiä suhteita ja niihin kohdistuvaa sääntelyä agenttiongelman näkökulmasta. Velkakonversiosäännöksiä ja niiden sijoittumista lakiin tarkastellaan taloudellisen tehokkuuden kannalta. Velkojien välisiä suhteita nykyisessä sääntelemättömässä oikeustilassa tarkastellaan myös taloustieteellisen peliteorian avulla, jolla voidaan hahmottaa Holdout-riskin ulottuvuudet nykyisessä velkakonversion sääntelemättömässä oikeustilassa. Tässä tutkimuksessa on johdannon jälkeen kolme aihetta käsittelevää päälukua ja lopuksi johtopäätökset. Kussakin pääluvussa käsitellään yhtä tutkimuksen johdannossa esitettyä tutkimuskysymystä. Yhteenvedossa ja johtopäätöksissä esitetään kootusti vastaukset tutkimuskysymyksiin. Tutkielmassa päädytään siihen, että voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti toteutettuna velkakonversion normipohjan huteruus vähentää oikeusvarmuutta merkittävästi. Konversiokäytännöstä huolimatta voimassa olevan oikeuden mukaisesti velkakonversio on sopimusoikeudellinen uudelleenjärjestelykeino, jonka sinänsä merkittäviä hyötyjä on hankala saavuttaa sekä yksityisessä uudelleenjärjestelyssä että kollektiivisen yrityssaneerauksen yhteydessä. Edelleen tutkimuksessa todetaan, että erityisesti vähemmistövelkojien Holdout-aseman väärinkäytön riski vähentää velkakonversion käyttökelpoisuutta myös kehittyneessä rahoitusjärjestelmässämme. Holdout-riskiä ja tehokkaan enemmistöpäätöksenteon välistä jännitettä tulisi tasapainottaa konversiosäännöksillä, jotka mahdollistaisivat menettelyn tuomioistuinten piirissä sekä konversiota vastustavien velkojien sitomisen järjestelyyn. Tällaisessa lainsäädännössä enemmistövelkojien tyranniaa tulisi kuitenkin ehkäistä varmistamalla, ettei äänestysryhmien muodostamistapa ja velallisyhtiön arvostusmenetelmä poistaisi kategorisesti vähemmistövelkojien äänivaltaa konversiosta päätettäessä. Lopuksi todetaan, että velkakonversiota koskeva sääntely olisi de lege ferenda syytä sijoittaa osakeyhtiölainsäädäntöön Scheme of Arrangement -tyyppisen menettelyn muodossa. Tällainen Scheme-menettely yhdistettynä yrityssaneeraukseen voisi tietyin edellytyksin mahdollistaa myös ”pakkokonversion”, jolla toteutettaisiin osakeyhtiölain mukainen maksunsaantijärjestys. Toisin kuin velkakonversion säätäminen vain saneerausohjelmassa vahvistettavaksi velkajärjestelyn keinoksi, Scheme-menettelyn säätäminen täydentäisi puutteellista uudelleenjärjestelykehikkoamme mahdollistamalla tehokkaat enemmistöpäätöksiin perustuvat, mutta luonteeltaan insolvenssimenettelyjen ulkopuoliset yksityiset uudelleenjärjestelyt. Kansainvälistyvillä ja volatiileilla 2020-luvun markkinoilla joustavien ja ennaltaehkäisevien uudelleenjärjestelytoimien, mukaan luettuna velkakonversion, mahdollistaminen näyttäytyy erittäin tärkeänä yritystemme rahoituksen turvaamisen kannalta.

Women commit international crimes for a variety of reasons, including political and personal agendas. Still, the perceptions of female offenders are often very gendered. These perceptions vary between female offenders committing crimes solely because they are influenced by a man to female offenders being sadistic monsters. In both instances female offenders are denied their personal agency. Either they are mentally, and sexually, deranged or not personally responsible for the crimes committed. This is a factor in sentencing proceedings as gender has been proved to play a role. It can act as an aggravating factor, which is the case when women are portrayed as monsters, or as a mitigating one. International crime and criminology have also generally considered female perpetrators an anomaly. Most of the early works in these fields either ignored the possibility of a woman committing crimes or regarded female criminals as mentally deranged to separate them from ‘ordinary’ women. Women are often victimised during conflicts and the protection of these women is extremely important. This work is not to undermine the efforts to protect women but to offer a more holistic approach to women’s wartime experiences. This thesis will discuss the crimes committed by Azra Basic during the war in Bosnia Herzegovina and Lynndie England in Abu Ghraib during the ‘war on terror’. Both women served as prison guards during their respective conflicts and were accused of participating in various atrocious crimes. England quickly became the face of the Abu Ghraib -scandal, not because she was more responsible of the torture than others, but because she was a young woman. Basic and England received relatively long sentences when these are viewed in context with the sentences of the men involved. In international criminal law there is an explicit obligation to prosecute or extradite. But with the primacy having been given to national courts, sentencing practices are not cohesive and national courts may be inclined to be more lenient towards their own nationals. In the cases of England and Basic it becomes clear that, although gendered language is not present in many court decisions or indictments, gender stereotypes and narratives have an impact on how men and women and their appropriate roles are seen in a society. Thus, though gender-neutral in language, the decisions were impacted by the fact that the perpetrators were women.

Kuluttajien kiinnostuessa yhä enemmän tuotteiden vastuullisuudesta yritykset pyrkivät markkinoimaan tuotteitaan erilaisilla vastuullisuusväitteillä. Väitteiden todenperäisyyttä ei kuitenkaan aina ole riittävästi osoitettu tai markkinointi antaa kokonaisuudessaan harhaanjohtavan kuvan kuluttajalle. Harhaanjohtavan markkinoinnin osalta Suomessa on käsitelty oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa laajasti esimerkiksi ympäristöväitteitä, mutta eläinten hyvinvointiväitteet ovat jääneet vähemmälle huomille. Tutkielma käsittelee harhaanjohtavaa markkinointia koskien eläinten hyvinvointia kuluttajansuojan ja sopimattoman menettelyn näkökulmasta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, minkälainen eläinten hyvinvointia koskeva markkinointi muodostuu harhaanjohtavaksi sekä millä tavalla oikeustilaa voitaisiin kehittää, jotta parannettaisiin kuluttajien riittävää tiedonsaantia eläinten hyvinvoinnista ja yritysten reilua kilpailua. Tutkielman kannalta keskeistä markkinointisääntelyä ovat kuluttajansuojalaki, laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa, sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi, luomulainsäädäntö sekä elintarvikelainsäädäntö. Markkinointia koskeva sääntely perustuu pitkälti yleislausekkeisiin, minkä takia oikeuskäytännön, itsesääntelyn ja viranomaisohjeiden merkitys tulkinnoissa korostuu. Markkinointisääntelyn lisäksi eläinsuojelulainsäädäntö toimii tutkielmassa keskeisenä lähtökohtana sille, mitä eläinten hyvinvointia markkinoitaessa voidaan odottaa. Keskeisiksi muodostuvat esimerkiksi yleisluontoisten väitteiden sallittavuus ja erilaiset eläinten elintilaa koskevat väitteet. Lisäksi erilaiset vastuullisuusmerkit ovat lisääntyneet markkinoinnissa ja niitä koskevaa sääntelyä myös pyritään tehostamaan. Tarkasti säännellyt merkit, kuten EU:n luomutunnus, ovatkin toimineet hyvänä tapana valvoa ja säännellä eläinten hyvinvoinnin markkinointia. Tutkielmassa käsitellään hyvinvointiväitteitä myös analogisesti ympäristöväitteitä koskevan käytännön kautta. Suomessa on käsitelty ympäristömarkkinointia oikeuskäytännössä paljon, minkä pohjalta voidaan muodostaa yleisiä tulkintalinjoja myös eläinten hyvinvointia koskevien väitteiden harhaanjohtavuudelle. Tutkielman johtopäätöksissä tuodaan esille oikeuskäytännön ja viranomaisohjeiden pohjalta tehtyjä tulkintoja siitä, mitä eläinten hyvinvointia markkinoitaessa on otettava huomioon. Lopuksi myös käsitellään tulevaisuuden kehityssuuntia hyvinvointiväitteitä koskevassa markkinoinnissa sekä eläinsuojelulainsäädännön muuttumisen vaikutuksia markkinoinnin sallittavuuteen. Lisäksi tuodaan esille kehitysehdotuksia oikeustilan parantamiseksi.

Edellytykset tyytyä vangitun juttuun ovat määritelty vankeuslain 2:2§:ssä. Tyytymisen johdosta vangittuna oleva tuomittu aloittaa suorittamaan rangaistustaan jo ennen tuomion lainvoimaiseksi tulemista. Tuomio tulee lainvoimaiseksi syyksi lukemisen ja rangaistuksen osalta, joiden osalta tuomittu menettää oikeutensa hakea muutosta. Vastavalitusoikeus säilyy, vaikka tuomioon tyydyttäisiin. Tyytymisen oikeusvaikutukset ovat näin ollen merkittävät. Tyytymisilmoitus voidaan antaa ilman avustajan läsnäoloa, mutta avustajalle on ilmoitettava tyytymisilmoituksen vastaanottamisesta. Oikeuskäytännön perusteella vankilan viranomaisten on varmistuttava siitä, että tuomittu todella ymmärtää tyytymisen oikeusvaikutukset. Kynnys oikeusvaikutusten ymmärtämiseen voi olla eri tasolla esimerkiksi alaikäisten ja täysi-ikäisten kohdalla. Työssä pohditaan miten viranomaiset varmistuvat siitä, että tyytymisen oikeusvaikutukset ovat ymmärretty ja mikä on avustajan rooli tyytymisilmoituksen antamisessa. Lopuksi työssä vertaillaan oikeudenkäymiskaaren mukaista tyytymistä vankeuslain mukaiseen tyytymiseen. Tyytymisten välillä on eroja sen osalta, mihin juttuun voidaan tyytyä, milloin tuomion täytäntöönpano alkaa sekä mitä oikeusvaikutuksia tyytymisestä seuraa.

OECD:n BEPS-hankkeen seurauksena EU:ssa on toteutettu lukuisia uudistuksia aggressiivisen verosuunnittelun ja veron kiertämisen estämiseksi, kuten hyväksytty veron kiertämisen estämistä koskeva direktiivi ja laajennettu hallinnollista yhteistyötä koskevan direktiivin soveltamisalaa. Kaikista aikaisemmista ponnisteluista huolimatta viimeaikaiset verokriisit, kuten Pandoran paperien tietovuoto ja OpenLux-tutkinta ovat paljastaneet, että kuoriyhtiöitä käytetään yhä aggressiivisessa verosuunnittelussa ja veronkierrossa. Erityisesti monikansallisten konsernien on havaittu perustuvan yrityksiä, joilla ei ole vähimmäissubstanssia, tavallisesti matalan verotuksen lainkäyttöalueelle vähentääkseen maksettavikseen tulevien verojen kokonaismäärää. Jotta EU:ssa toimivat yhteisöt, joilla ei ole lainkaan tai hyvin vähän taloudellista toimintaa, eivät pääse hyötymään veroeduista tai aiheuttamaan veronmaksajille ylimääräistä taloudellista taakkaa, Euroopan komissio antoi joulukuussa 2021 direktiiviehdotuksen kuoriyhtiöiden väärinkäytön estämiseksi verotuksessa. Direktiiviehdotuksen säännösten tavoitteena on vähentää kuoriyhtiöiden väärinkäytöstä aiheutuneita verotulojen menetyksiä ja veroihin liittyviä väärinkäytöksiä rajat ylittävissä tilanteissa esimerkiksi mahdollistamalla veroviranomaisten pääsyn muissa jäsenvaltioissa sijaitsevien kuoriyhtiöiden tietoihin. Direktiiviehdotuksen avulla jäsenvaltiot kykenevät tunnistamaan EU:ssa sijaitsevat kuoriyhtiöt ja soveltamaan yhteisiä veroseuraamuksia niihin. Tutkielman ensisijaisena tarkoituksena on selvittää ehdotetun kuoriyhtiödirektiivin keskeinen sisältö ja vaikutus voimassa oleviin säännöksiin sekä arvioida kuoriyhtiödirektiivin tavoitteiden saavuttamiseksi asetettujen toimenpiteiden täytäntöönpanokelpoisuus ja tehokkuus. Erityisenä tavoitteena on selvittää, onko jo olemassa sääntelyä, jolla voitaisiin riittävästi puuttua kuoriyhtiöiden väärinkäyttöön ja siten arvioida direktiivin tarpeellisuus. Tutkielman kohteena oleva kuoriyhtiödirektiivi on vasta ehdotus, jonka lopullisesta sisällöstä ei ole vielä päätetty. Direktiiviehdotuksen jatkovalmistelussa ehdotusta on muun muassa tiukennettava tietyiltä osin, minkä lisäksi direktiiviehdotukseen liittyviä avoimia kysymyksiä on syytä tarkentaa, jotta tulkintaongelmilta vältytään käytännössä. Kuoriyhtiöiden väärinkäyttöä estävän sääntelyn merkittävin ongelma lienee, ettei sääntelyn suhdetta muuhun EU-lainsäädäntöön ole tarkennettu.