Browsing by Issue Date

Viime vuosina on käyty laajaa keskustelua yrityskauppavalvonnan tehokkuudesta. Haasteeksi on etenkin osoittautunut yrityskaupat, joissa vakiintuneen markkina-aseman omaava toimija ostaa pois markkinoilta pienemmän, vasta kehittymässä olevan innovatiivisen toimijan, tarkoituksenaan vahvistaa omaa asemaansa yrityskaupan avulla. Markkinoiden kehitys on tuonut mukanaan kasvavan määrän yrityskauppoja, joissa mukana olevien yritysten liikevaihto ei välttämättä heijasta yritysten todellista tai potentiaalista kilpailuasemaa markkinoilla. Jos yrityskauppa ei ylitä EU:n sulautuma-asetuksessa tai kansallisessa lainsäädännössä asetettuja liikevaihtorajoja, siitä ei tarvitse ilmoittaa kilpailuviranomaiselle, jolloin yrityskauppa jää kilpailuviranomaisten tarkastelun ulkopuolelle. Tästä ilmiöstä on käytetty nimikettä killer acquisitions. Euroopan unionin tuomioistuimen maaliskuussa 2023 antama tuore ratkaisu asiassa Towercast (C-449/21) nosti aiheen entistä vahvemmin pinnalle. Ratkaisu selvensi, että EU-sääntely yrityskauppojen etukäteisestä ilmoitusvelvollisuudesta ei estä kansallisia viranomaisia ryhtymästä jälkikäteisiin tutkimuksiin niissä tapauksissa, joissa yrityskauppaa ei ole siirretty komission käsiteltäväksi sulautuma-asetuksen 22 artiklan mukaisesti ja joissa yrityskauppaa epäillään täyttävän määräävän markkina-aseman väärinkäytön tunnusmerkit. Asetelma korostaa yritysjärjestelyihin osallistuvien osapuolten tarvetta varautua ennakkoon SEUT 102 artiklan mahdolliseen soveltamiseen ja samalla tarvetta hankkia tarkempaa tietoa SEUT 102 artiklan soveltamisen konkreettisista edellytyksistä. Tutkielman pääasiallisena tarkoituksena on arvioida, missä määrin EU:n ja kansallisten liikevaihtorajojen alle jääviä yrityskauppoja voidaan tutkia jälkikäteisesti SEUT 102 artiklan nojalla, etenkin Towercast-tapauksen tuoman oikeuskäytännön mukaisesti. Tutkielmassa kartoitetaan yrityskauppavalvonnan täytäntöönpanovajetta killer acquisitions -järjestelyiden osalta ja pohditaan, mikä merkitys uudella Towercast-oikeuskäytännöllä on tässä suhteessa. Tämän tarkastelun myötä hahmotetaan tuomion vaikutuksia niin yleisesti kuin killer acquisitions -järjestelyihin. Tutkielmassa havaitaan, että Towercast-tapauksen kautta täsmentyneellä oikeuskäytännöllä voi olla yrityskauppavalvonnassa esiintyvän täytäntöönpanovajeen vuoksi täydentävä ja aukkoja paikkaava tehtävä. Towercast-tapauksen tarkastelun jälkeen todetaan, että vaikka SEUT 102 artiklan soveltaminen voi lisätä joustavuutta ja mahdollisuuksia puuttua killer acquisitions -järjestelyihin, sen soveltamisala pysyy kuitenkin rajallisena. Johtopäätöksenä todetaan, että kilpailuviranomaisilla on uusi, mutta rajallinen väline puuttua killer acquisitions -ilmiöön. SEUT 102 artiklan soveltamisen sisältö jää vielä täsmentymään tulevassa oikeuskäytännössä.

Tutkielman aiheena on työntekijän työmäärästä johtuvan henkisen kuormittumisen ennalta ehkäisy ja kuormitustekijöiden vähentäminen. Tutkielmassa tulkitaan ja systematisoidaan työnantajan vastuuta vallitsevassa oikeustilassa. Tulkintaa ja systematisointia tehdään tarkastelemalla työturvallisuuslakia (738/2002, TTurvL) ja työaikalakia (872/2019, TAikaL), lakien esitöitä, oikeustieteellistä kirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä. Henkisen työsuojelun kannalta tarkastelussa ovat TTurvL:n keskeiset lainkohdat, jotka ovat TTurvL 8 §:n yleinen huolehtimisvelvoite, TTurvL 10 §:n vaarojen arviointi, TTurvL 13 §:n työn suunnittelu ja mitoittaminen sekä TTurvL 25 §:n toimimisvelvoite. Näiden lisäksi tarkastellaan TAikaL:n keskeisiä säännöksiä työmäärästä aiheutuvan henkisen kuormituksen ennalta ehkäisyssä. Tutkielma kuuluu työoikeuden alaan. Metodiltaan tutkielma edustaa lainoppia. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota voimassa olevan lainsäädännön tulkinnanvaraisuuksiin ja ongelmallisuuksiin suhteessa muuttuneeseen työelämään. Tutkielmassa tuli esille, että työmäärästä johtuva henkinen kuormittuminen on nykyajan työelämässä tosiasiallinen ongelma, mutta sen estäminen lainsäädännön keinoin on haasteellista. Liiallisesta työmäärästä johtuva henkinen kuormittuminen johtaa harvoin oikeuskäsittelyyn asti. Terveydelle haitalliseen henkiseen kuormittumiseen johtavat syyt ovat yksilöllisiä ja kuormitustekijöiden yhdistäminen työperäisiksi ei ole yksiselitteistä. TAikaL:n säännökset osoittautuivat myös osittain ongelmallisiksi työsuojelun näkökulmasta. Työmäärästä johtuvan henkisen kuormittumisen ehkäisyssä keskeistä on työnantajien tietoisuuden lisääminen kuormitustekijöistä sekä tarvittavien toimenpiteiden tiedostaminen ja toteuttaminen. Tutkielmassa tuodaan esille joitakin de lege ferenda -näkökulmia, joilla saattaisi olla myönteisiä vaikutuksia työturvallisuuden edistämisen kannalta.

The thesis will be focusing on the newly adopted island derogation, which was included when the EU revised the EU ETS and expanded it to the maritime sector. The island derogation means that Member States of the EU can choose to allow that allowances for emissions are not required on routes between the mainland and an island. Derogations for maritime MBMs as well as the EU ETS has been the topic of prior research, but with the EU ETS expanding and derogations such as the island derogation forming, there is a clear gap in the research that should be addressed. This thesis aims to contribute to the academic discussion regarding maritime MBMs and the EU ETS by asking two research questions. Firstly, how is the island derogation described throughout the legislative process in the EU? This question opens the concept of a derogation in a maritime MBM and aims to find what the EU institutions wanted to achieve with the derogation. The findings show that the island derogation can be classed as a roue-based derogation, but still holds characteristics of a ship-type derogation. In the original proposal to the revision of Directive 2003/87/EC, the Commission did not include an island derogation. The need for an island derogation was recognized both in the Parliament and the Council, however the final adopted formation of the island derogation can be seen as to be formed through the discussion in the Council. The second research question focuses on the implementation of the Directive on the national level in Finland, and specifically which problems regarding the derogation can be identified in the national preparatory documents. Through researching the preparatory documents such as the bill proposal HE 71/2023 vp and the memorandum on the maritime expansion of the EU ETS by the Ministry of Transport and Communications, problems of allocating the benefit from the island derogation and skewing of competition between the shipping companies is identified as being the most relevant problems. Even though these problems are acknowledged, Finland does not seem discouraged of using the voluntary island derogation. Instead, there are plans to support the maritime sector that do not benefit from the island derogation similarly. The findings create a base for further research and show that the island derogation, in its adopted form, includes loopholes that are hard to fill at the national level. With the derogation being relevant between 2024-2030, it should be researched after how influential the island derogation was on easing the impact of the ETS on the Åland Islands, or if it only provided an option for shipping companies to lag behind in the green transition.

Vuonna 2018 voimaan astunut tietosuoja-asetus toi mukanaan monia uudistuksia, joiden tarkoituksena on mm. taata parempaa tietosuojaa alati digitalisoituvassa maailmassa. Yhtenä tärkeänä osana tätä tavoitetta on 15 artiklan mukainen oikeus saada pääsy tietoihin, eli ns. tarkastusoikeus: Sen nojalla rekisteröidyllä on lähtökohtaisesti oikeus saada pääsy omiin henkilötietoihin sekä saada jäljennös niistä. Tarkastusoikeus on kuitenkin käytännössä aiheuttanut päänvaivaa, ja se on ollut kansallisten tietosuojaviranomaisten työpöydillä yhä kasvavassa määrin. Myös Euroopan unionin tuomioistuin on ottanut kantaa tarkastusoikeuteen useamman kerran. Yhtenä ongelmakohtana on ollut 15 artiklan 4 kohdan sisältämä rajoitusmahdollisuus muiden oikeuksien ja vapauksien perusteella. Kysymys siitä, milloin tätä merkittävää tietosuojaoikeutta voi rajoittaa tietosuoja-asetuksen sallimalla tavalla, on jäänyt paikoin epäselväksi. Tutkielmassani on käsitelty kattavasti 15 artiklan sisältöä ja tarkastusoikeuden toteuttamista käytännössä, sekä EUT:n ja kansallisen tietosuojavaltuutetun toimiston tarkastusoikeutta ja sen rajoittamista koskevaa ratkaisukäytäntöä. Metodeina ovat olleet lainoppi ja oikeusvertailu. Tutkielman tarkoituksena on ollut selventää tarkastusoikeuden rajoittamista luonnollisten henkilöiden oikeuksien perusteella koskevaa lainkohtaa, sekä selvittää minkälaisia linjauksia EUT ja tietosuojavaltuutetun toimisto ovat tehneet sen suhteen. Tutkielmassa on myös tehty yleisluontoisia havaintoja tarkastusoikeutta ja sen rajoittamista koskevasta ratkaisukäytännöstä. Tutkielmani osoittaa, että sekä EUT:n että tietosuojavaltuutetun toimiston ratkaisukäytännöistä on löydettävissä aihetta koskevia linjauksia, sekä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Tutkielman lopussa on esitetty ratkaisukäytäntöön ja muihin oikeuslähteisiin perustuvia tulkintasuosituksia käytännön tilanteita varten ja ratkaisukäytännöstä tehtyjä havaintoja.

Vaikka kansainvälisesti pakottavien säännösten käsite on hyvin tunnettu kansainvälisen yksityisoikeuden kontekstissa ja säännösten soveltaminen on tuttua sekä kansallisissa että kansainvälisissä tuomioistuimissa, ei kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamisesta kansainvälisessä välimiesmenettelyssä vaikuta olevan täyttä yksimielisyyttä välimiesten ja oikeustieteilijöiden keskuudessa. Taustalla vaikuttaa se, että kansainvälisesti pakottavat säännökset edustavat usein julkista tai valtiollista etua, ja näin ollen säännösten soveltamisen luonteeltaan yksityisessä välimiesmenettelyssä voidaan nähdä asettavan yksityiset ja julkiset edun vastakkain ja rajoittavan välimiesmenettelyssä korostettavaa osapuolten tahdonautonomiaa. Kun osapuolet valitsevat tuomioistuinmenettelyn sijaan ratkaista riitansa välimiesmenettelyssä, he odottavat riitansa tulevan ratkaistuksi neutraalin toimijan toimesta ja sopimuksensa mukaisesti. Kansainvälisessä välimiesmenettelyssä välimiesoikeuden toimivallan voidaan osaltaan nähdä perustuvan osapuolten tekemään välityssopimukseen. Osapuolten oikeus valita sopimukseensa sovellettava laki, ja välimiesten velvollisuus kunnioittaa osapuolten tekemää valintaa, on kirjattu kansainvälistä välimiesmenettelyä säänteleviin instrumentteihin. Siinä missä kansallisia tuomioistuimia velvoittaa heidän oman foruminsa sääntely, ja heidän harkintaansa ohjaavat kansainvälisen yksityisoikeuden instrumentit, välimiesoikeudella ei ole forumia sen perinteisessä merkityksessä, eivätkä välimieslait ja välityssäännöt ota kantaa kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamiseen. Tutkielmassa pyritään vastaamaan ennen kaikkea kysymyksiin, millä tavoin kansainvälisesti pakottavat säännökset voivat rajoittaa osapuolten tahdonautonomiaa kansainvälisessä kaupallisessa välimiesmenettelyssä ja minkälaisia näkökulmia liittyy kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamiseen vastoin osapuolten tekemää lainvalintaa kansainvälisessä kaupallisessa välimiesmenettelyssä. Tutkielmassa tarkastellaan oikeuskirjallisuudessa sekä välimiesoikeuskäytännössä esitettyjä näkökantoja kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamisesta ja osapuolten tahdonautonomian ulottuvuudesta kansainvälisessä kaupallisessa välimiesmenettelyssä.

Tutkielman aiheena on horisontaaliset yhteistyösopimukset Euroopan unionin toiminnasta annetun sopimuksen (SEUT) 101 artiklassa. Tutkielmassa tarkastellaan, mikä merkitys horisontaalisilla suuntaviivoilla on arvioitaessa tutkimus- ja kehityssopimuksia eli T&K-sopimuksia sekä kestävän kehityksen sopimuksia. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan, mikä merkitys suuntaviivojen soft law - luonteella on. Aihe on kilpailuoikeudessa ajankohtainen, sillä horisontaalisia yhteistyösopimuksia koskevaa päivitettyä sääntelyä astui voimaan kesällä 2023. Sääntelyä on ollut tarpeen päivittää vastaamaan paremmin tämänhetkistä yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystä sekä huomioimaan kestävyys- ja ympäristötavoitteet, joihin EU on sitoutunut. Tutkielmassa tarkastellaan T&K-sopimusten sekä kestävän kehityksen sopimusten sääntelyn kohdalla havaittuja ongelmakohtia sekä arvioidaan, miten tällaisille sopimuksille asetetut tavoitteet toteutuvat horisontaalisissa suuntaviivoissa. Tähän liittyen on myös tarpeellista arvioida oikeuskirjallisuudessakin mielipiteitä jakavaa aihetta kestävän kehityksen tavoitteiden yhteensovittamisesta kilpailuoikeuteen ja SEUT 101 artiklaan. Päivitettyjen suuntaviivojen perusteella komissio on muuttanut aiempaa linjaansa kohti vahvempaa kestävyyshyötyjen huomioimista SEUT 101 artiklassa. Suuntaviivojen merkityksen selvittämiseksi keskeistä on myös selvittää, miten suuntaviivojen soft law -luonne vaikuttaa oikeusvarmuuteen. Kestävän kehityksen sopimukset eroavat tässä asiassa T&K- sopimuksista, joita koskee suuntaviivojen lisäksi EU-asetus unionin jäsenvaltioita sitovana sekundaarioikeutena. Tutkielmassa arvioidaan tarvetta ja keinoja kestävän kehityksen sopimuksia koskevan sääntelyn oikeusvarmuuden parantamiselle. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi sitä, miten T&K- ja kestävän kehityksen sopimusten sääntely suuntaviivoissa sisällöllisesti toimii ja mahdollistaa sen, että yritykset voivat tosiasiassa hyödyntää näitä yhteistyösopimustyyppejä. Olennaisena kysymyksenä on, mahdollistaako sääntely sen, että yritykset voivat yhteistyösopimuksillaan saada aikaan muutosta innovaation ja kestävän kehityksen osalta. Vaikka komissio onkin ottanut suuntaviivoissa merkittäviä askelia kestävyyshyötyjen huomioimisessa, mahdollista on, että muutokset ovat tällaisenaan liian maltillisia asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Valtaosa dispositiivisista riita-asioista päättyy sovintoon. Lähtökohtana sovintotilanteessa on, että sovinto kattaa myös oikeudenkäyntikulut. Joskus kuitenkin riidan osapuolet pääsevät sopuun riidan pääasiasta, mutta jättävät oikeudenkäyntikulukysymyksen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Oikeudenkäyntikulujen jakautumisesta sovintotilanteessa ei ole säädetty laissa, ja kysymys onkin jäänyt pääasiassa oikeuskäytännön ratkaistavaksi. Tämän tutkielman aiheena on oikeudenkäyntikulujen jakautuminen sovintotilanteessa. Tutkimuskysymyksenä on selvittää asiaa koskeva voimassa oleva oikeustila erityisesti korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa. Lisäksi tutkielmassa selvitetään käräjäoikeuksista kerätyn empiirisen aineiston perusteella, kuinka käräjäoikeudet ovat tosiasiassa ratkaisseet kulukysymyksen sovintotilanteessa. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan vaikuttaako oikeustila asian osalta riittävän selkeältä vai tulisiko sitä jollain tavalla selkiyttää. Oikeudenkäyntikulujen jakautumista sovintotilanteessa koskeva oikeusohje on muodostunut korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä. Oikeusohjeen mukaan kuluratkaisu tulisi ensisijassa perustaa hypoteettiseen pääasiaratkaisuun ja mikäli tämä ei ole mahdollista, tulisi ratkaisun perusteena olla vertailu sovinnon ja alkuperäisten vaatimusten välillä. Viime kädessä kuluratkaisu tulisi kuitenkin aina perustua OK 21 luvun säännöksiä noudattelevaan kohtuusharkintaan. Empiirisen tutkimuksen perusteella käräjäoikeuksien ratkaisukäytäntö vastaa pitkälti voimassa olevaa oikeustilaa ja korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä. Korkeimman oikeuden luomaa oikeusohjetta voidaan pitää tyydyttävänä mutta ei täysin ongelmattomana. Ongelmat liittyvät ensikädessä siihen, ettei kuluratkaisun arvioinnissa kyetä riittävästi huomioimaan sovinnon erityispiirteitä. Kuluratkaisu joudutaan tekemään liiallisissa määrin jutun lopputuloksesta käsin etsien jutun voittajaa ja häviäjää, minkä voidaan nähdä olevan ristiriidassa sopimisen taustatavoitteiden kanssa. Vaikka kohtuusharkinta on mahdollista, tulee sen tapahtua OK 21 säännösten sisällä eikä näitä säännöksiä ole luotu sovintotilanteita ajatellen. Toisaalta, jos osapuolilla kuitenkin halutaan pitää mahdollisuus jättää kulukysymys tuomioistuimen ratkaistavaksi, tulee tuomioistuimen pystyä perustamaan kuluratkaisu joihinkin ennalta määriteltäviin seikkoihin. Tutkielmassa ehdotetaan, että asiasta säädettäisiin oma säännös OK 21 lukuun, jolloin lainsäätäjän tulisi arvioida kulujen jakautumista myös sovintotilanteiden kannalta.

Käsitys veroparatiiseista ja aggressiivisesta verosuunnittelusta on muuttunut kuluvan vuosituhannen aikana. Yritykset ja yksityishenkilöt ovat hakeutuneet verohyötyjen perässä ulkomaille, kuten esimerkiksi Panaman ja Pandoran papereiden tietovuodot paljastivat. Tämä on johtanut verojen väärinkäytöksiä torjuvan lainsäädännön eksponentiaaliseen kehitykseen, mutta veroetuusjärjestelmien hyväksikäyttö on edelleen laaja ilmiö, jolla on monia negatiivisia vaikutuksia, mukaan lukien ihmisoikeuksiin ja kehitysmaiden talouteen. Etenkin aggressiivinen verosuunnittelu on nostanut verotuksen mukaan vastuullisuuskeskusteluun. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella veroetuusjärjestelmien hyväksikäytön vaikutuksia yritysten vastuullisuuteen. Tutkielma pyrkii alkuun valottamaan veroparatiisien määritelmää ja niihin liittyvän yritystoiminnan oikeudellista arviointia, samalla selvittäen, miten yritykset hyödyntävät veroetuusjärjestelmiä. Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen, millä tavoin vastuullinen verotus voidaan integroida laajemmin yritysvastuun käsitteeseen yritysten näkökulmasta. Tutkielma korostaa vastuullisen veronmaksun merkitystä yritysvastuun näkökulmasta ja käsittelee tulevaisuuden suuntaviivoja avaamalla verovastuuseen liittyvää laajaa sääntelykehikkoa. Tutkielma pohtii myös, miten yritysvastuu soveltuu veroasioihin, ja miten yritysvastuu ja aggressiivinen verosuunnittelu voivat olla ristiriidassa keskenään ja millaisia ratkaisuja tähän ongelmaan voitaisiin löytää. Tutkielman tavoitteena on tarjota analyysi yritysvastuun ja vero-oikeudellisten käytäntöjen välisestä suhteesta. Tutkielmassa havaitaan, että viimeaikaiset ponnistelut, kuten OECD:n BEPS-hanke, ovat vähentäneet aggressiiviseen verosuunnitteluun liittyviä huolenaiheita, mutta niihin ei silti pystytä aina tehokkaasti puuttumaan verolainsäädännön puitteissa. Etenkin monet veroraportointivaatimukset koskevat vain marginaalista yritysryhmää. Sen sijaan yritysvastuuta arvioivat tahot eivät ole sidottuja näihin tarkkoihin kehyksiin. Verovastuullisuus edellyttää läpinäkyvyyttä yritysten verotuskäytännöissä ja proaktiivista lähestymistapaa vero-oikeuden noudattamisessa, ylittäen pelkän lakisääteisten vaatimusten täyttämisen. Tämä voi käytännössä sisältää veroraportoinnin parantamisen, aggressiivisen verosuunnittelun välttämisen ja aktiivisen osallistumisen oikeudenmukaisempien verokäytäntöjen edistämiseen.

Benefit corporation on yritys, jonka tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen sillä ehdolla, että taloudellinen voitto saadaan aikaan harjoittamalla liiketoimintaa vastuullisista lähtökohdista. Benefit corporation -malli jakautuu kahteen eri pääkategoriaan: benefit corporation on oikeudellinen yhtiömuoto ja B Corp yksityisen sektorin tahon tarjoama sertifikaatti. Benefit corporation -ilmiön taustalla on kahden yhtiöoikeudellisen teorian, osakkeenomistajakeskeisyyden ja sidosryhmäteorian, välinen vastakkainasettelu. Voitontavoittelua ja sidosryhmien huomioimista yhdistelevän hybridimallin luomisen kannatuksen taustalla voidaan nähdä perinteisten yhteisömuotojen puutteellisuus, yritysmaailman epävarmuus yhteiskuntavastuun ja voiton tavoittelun yhdistämisen sallittavuudesta, kasvun ja omistajavaihdoksien tuomat haasteet sekä tahto valjastaa yrityssektori yhteiskuntavastuun suunnannäyttäjäksi. Ensimmäinen benefit corporation -laki saatettiin voimaan Marylandin osavaltiossa vuonna 2010. Benefit corporation -laki on nyky-ään voimassa yli neljässäkymmenessä Yhdysvaltain osavaltiossa ja muutamassa muussa Euroopan, Etelä-Amerikan ja Afrikan valtiossa. Benefit corporation -lainsäädäntö perustuu laajalti mallilainsäädäntöön, jonka neljä kulmakiveä ovat yhteiskuntavastuullisuutta ja voitontavoittelua yhdistävä toiminnan tarkoitus, yhtiön johdon sidosryhmiin liittyvät velvollisuudet, laajennettu kanneoikeus sekä avoimuutta ja läpinäkyvyyttä lisäävät raportointisäännökset. Ensimmäinen ja Suomessa jo nykyään mahdollinen tapa omaksua benefit corporation -malli on B Corp -sertifikaatin hankkiminen. Sertifikaatin myöntämisen edellytyksenä on maakohtaisten oikeudellisten vaatimusten täyttyminen. Mahdollisen kotimaisen benefit corporation -lain säätämisen kannalta tutkielmassa kartoitetaan relevantin yhtiöoikeudellisen sääntelyn nykytilaa. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että Suomen osakeyhtiölaki ei ole osakkeenomistajakeskeisyyden periaatteen mukainen, vaan voittoa osakkeenomistajille tuotetaan pitkällä aikavälillä valistuneen arvonmaksimoinnin hengessä. Yhtiön pitkän aikavälin taloudelliseen tuloksellisuuteen tähtäävä tarkoitussäännös sallii yhtiön johdolle käytännöllisesti katsoen melko laajat mahdollisuudet yhteiskuntavastuun tavoitteluun. Valistuneen arvonmaksimoinnin periaate osoittaa kotimaisen osakeyhtiölain kuuluvan kuitenkin niin sanotun heikon yhteiskuntavastuun piiriin. Vahvan yhteiskuntavastuullisuuden mukaisuus edellyttäisi mahdollisuutta sellaiseen päätöksentekoon, jossa voiton tavoittelu edes pitkällä aikavälillä ei ole avainasemassa ja sidosryhmien etujen huomioiminen nostetaan samalle tasolle osakkeenomistajien edun kanssa. Kotimaisen yhtiöoikeuden puitteissa pitkäaikaisen voitontavoittelun sivuuttavat vastuullisuuspyrkimykset voidaan mahdollistaa muuttamalla yhtiön toiminnan tarkoitusta yhtiöjärjestysmääräyksellä. Benefit corporation -lain säätämisessä kohdattaisiin Suomessa monia haasteita. Viherpesun torjunnan välineenä benefit corporation -yhtiömuoto olisi heikko, sillä sääntelystä puuttuva johdonmukaisuus ja täytäntöönpanomekanismien tehottomuus vähentävät ajan myötä benefit corporation -nimikkeen uskottavuutta ja painoarvoa. Valistuneen arvonmaksimoinnin mukaisella voitontavoittelulla ja yhtiöjärjestysmuutoksilla voidaan käytännössä luoda tarpeeksi kattava turvasatama vahvaan yhteiskuntavastuuseen sitoutuneen yhtiön johdolle, joka haluaa toteuttaa laajojakin vastuullisuushankkeita. Pelkkä yritysjohtajien mahdollinen epävarmuus voitontavoittelun rajoihin liittyvästä oikeustilasta ei yksinään riitä perusteeksi suomalaisen benefit corporation -lain säätämiselle. Toiminnan tarkoitusta koskevat benefit corporation -mallilainsäädännön säännökset eivät toteuta tavoitettaan sidosryhmien huomioimisesta selkeästi, kun tulkinnanvaraisuuksia on enemmän kuin käytännön suuntaviivoja. Lisäksi uuden yhtiömuodon lisääminen osakeyhtiön ja yleishyödyllisen yhteisön väliin voisi kuitenkin horjuttaa olemassa olevia yhteisömuotoja. Benefit corporation -yhtiömuotoa voitaisiin väärinkäyttää luomalla benefit corporationeista mielikuvaa ”hyvänä yrityksenä” siinä missä tavalliset osakeyhtiömuotoiset kilpailijat olisivat ”huonoja yrityksiä”, jotka eivät toimi vastuullisesti. Lain säätäminen voisi vahvistaa väärää käsitystä siitä, että perinteisiä osakeyhtiöitä johdetaan pelkkä osakkeenomistajien taloudellinen voitto tähtäimessä. Benefit corporation -raporttia laadittaessa käytettävän standardin vapaa valittavuus, tilintarkastajan varmentamisvelvollisuuden puuttuminen ja virallisen sanktion puute raportin julkaisematta jättämisestä tekevät benefit corporation -mallilainsäädännön mukaisesta raportointivelvollisuudesta alttiin väärinkäytölle ja viherpesulle. Lisäksi benefit corporation -mallin yleishyödyllisen toiminnan tarkoituksen täytäntöönpanomenettely näennäisesti laajentaa osakeyhtiölain mukaista kanneoikeutta, mutta loppujen lopuksi säännökset tuovat vähän konkretiaa ja paljon epäselvyyttä. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että benefit corporation -mallin mukainen voitontavoittelun ja yhteiskuntavastuun yhdistävä ”hybridiyhtiö” on mahdollista luoda olemassa olevan yhtiöoikeudellisen sääntelyn puitteissa. Lähitulevaisuuden vahvan yhteiskuntavastuun periaatteen mukainen yhtiö syntyy yleishyödyllisen toiminnan tarkoituksen mahdollistavalla yhtiöjärjestysmääräyksellä ja EU-sääntelyn mukaisilla vastuullisuusvelvoitteilla, eikä benefit corporation -laille näin ollen ole paikkaa suomalaisessa yhtiöoikeudessa.

Tutkielmassa tarkastellaan syytesidonnaisuutta osallisuuskysymysten näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten syytesidonnaisuus ilmenee osallisuuteen liittyvissä soveltamistilanteissa. Tutkielmassa lisäksi selvitetään, miten syytesidonnaisuudesta rikosvastuun toteutumiselle aiheutuvia riskejä voidaan hallita rikosprosessin aikana. Rikosprosessia on perinteisesti pidetty jännitteisenä siihen liittyvien, osin ristiriitaisten, intressien takia. Syytesidonnaisuuden sääntö merkitsee, ettei tuomioistuin saa tuomita vastaajalle rangaistusta muusta teosta kuin siitä, josta rangaistusta on vaadittu. Syytesidonnaisuuden tulkintakäytäntö vaikuttaa yhtäältä siihen, miten tehokkaasti rikosvastuu yksittäisessä rikosasiassa toteutuu. Toisaalta se on merkityksellinen vastaajan oikeusturvan ja puolustautumismahdollisuuksien kannalta. Mitä tiukemmin syytesidonnaisuutta tulkitaan, sitä suuremmaksi kasvaa riski aineellisesti virheellisestä ratkaisusta. Syytesidonnaisuuden tulkintakäytäntö on muodostunut Suomessa varsin tiukaksi, mikä asettaa huomattavia vaatimuksia paitsi virallisille syyttäjille myös syytettä ajaville asianomistajille, joilla ei tavallisesti ole viralliseen syyttäjään verrattavia resursseja käytettävissään. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisiin keinoihin yhtäältä syyttäjä ja toisaalta tuomioistuin saavat turvautua hallitessaan syytesidonnaisuudesta rikosvastuun toteutumiselle aiheutuvia riskejä. Tutkielmassa käytetään lainopillista tutkimusmenetelmää. Keskeisinä lähteinä hyödynnetään voimassa olevan lainsäädännön ja sitä koskevan lainvalmisteluaineiston lisäksi oikeudellista ratkaisukäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta. Tutkielmassa hyödynnetään soveltuvin osin myös ruotsalaista oikeuslähdeaineistoa.