Tutkielmani käsittelee arvopaperien suoraa ja moniportaista hallintaa sekä tilinhaltijan asemaa arvopaperitililain mukaan. Vuoden 2013 alussa voimaan tullut arvopaperitililaki säädettiin uutena lakina osana arvopaperimarkkinalainsäädännön kokonaisuudistusta, ja sen tarkoitus oli selventää oikeustilaa ja tilinhaltijan asemaa moniportaisesti eli välillisesti hallittujen arvopaperien osalta. Arvopaperitililakia sovelletaan Suomessa harjoitettavaan arvopaperien säilyttämisen perusteella pidettyihin arvopaperitileihin ja säilyttämisellä tarkoitetaan sopimukseen perustuvaa arvopaperin hallintaa asiakkaan lukuun silloin, kun arvopaperit on määritelty lajiesineen tavoin. Ennen arvopaperitililakia sen soveltamisalalla oli sääntelyaukko, ja moniportaisesti hallittuihin arvopapereihin ja niihin sijoittaneiden asemaan sovellettiin lähinnä muiden lakien analogiatulkintoja ja varallisuusoikeuden yleisiä oppeja. Tutkimuksen tarkoituksena on esitellä ja verrata arvopaperitilinhaltijan oikeusasemaa arvo-osuuden omistajan vastaavaan. Erityisesti vertailussa on tarkoitus keskittyä kahteen tilanteeseen, eli säilyttäjän konkurssiin ja tilioikeuden vakuuskäyttöön.
Tässä tutkielmassa tutustutaan ensin suoran ja moniportaisen hallinnan järjestelmiin ja niiden etuihin, eroihin ja haittoihin. Suoralla järjestelmällä tarkoitetaan arvopaperikeskuksen tasolla olevia henkilökohtaisia arvo-osuustilejä, ja moniportaisella puolestaan säilyttäjän omissa nimissään mutta asiakkaidensa lukuun yhteissäilytyksessä säilyttämiä arvopapereita. Moniportaisessa säilytyksessä säännönmukaisesti ylitetään valtioiden rajoja, mikä tarkoittaa, että tilinhaltijan omalla säilyttäjällä tuskin on arvopapereita tai arvo-osuuksia suoranaisesti hallussaan, vaan hänellä on ulkomaiseen seuraavan portaan säilyttäjään kohdistuva oikeus ja omissa nimissään oleva säilytys tässä ulkomaisessa säilyttäjässä.
Arvopaperitililaki luo paitsi säännöt koskien arvopaperitilikirjausten oikeusvaikutuksia, säilyttäjän velvollisuuksia ja tilinhaltijan suojaa, myös kokonaan uuden käsitteen, jolla kuvataan tilinhaltijan oikeutta välillisesti säilytettyihin arvopapereihin. Tätä oikeutta kutsutaan tilioikeudeksi, jolla tarkoitetaan tilinhaltijan omistusta vastaavaa pro rata -osuusoikeutta säilyttäjän asiakkaidensa lukuun säilyttämiin saman lajisiin arvopapereihin.
Tilioikeutta on kuvattu muun muassa velvoite- ja esineoikeutta yhdistäväksi hybridioikeudeksi ja erityislaatuiseksi esineoikeudeksi. Tällä ilmaisulla yleensä tarkoitetaan, että tilioikeuteen liittyy velvoiteoikeudellinen sävy sikäli, että tilioikeutta koskevat tappiontasaussäännökset mahdollisessa säilyttäjän insolvenssitilanteessa. Tällöin, mikäli säilyttäjän hallitsemat arvopaperit eivät vastaa sen tilikirjauksia sen asiakkaidensa lukuun säilyttämistä arvopapereista, vaan syntyy vajaus, on mahdollista, että tilinhaltijat joutuvat kattamaan vajauksen tappionjakosäännön perusteella. Tappionjakoa koskee arvopaperitililain 11 §, jonka mukaan kunkin lajiset arvopaperit on jaettava tilinhaltijoiden kesken siinä suhteessa, jossa heillä on oikeus kyseisen arvopaperin lajiin. Tämä tilinhaltijoille koituvan tappion mahdollisuus on myös suurin yksittäinen ero arvo-osuustilin haltijan oikeusasemaan, josta yleensä puhutaan omistusoikeutena. Arvo-osuustilin haltijalla ei voi menettää arvo-osuuksiaan edes osittain tilinhoitajansa konkurssissa.
Lisäksi tutkielmassa käsitellään tilioikeuden vakuuskäyttöä ja verrataan sitä arvo-osuuden vakuuskäyttöön. Näiden osalta suurimman arvo-osuuden vakuuskäyttöön on asetettu enemmän rajoituksia kirjaamisen osalta. Esimerkiksi jälleenpanttausta ei kirjata arvo-osuustilille, mikä aiheuttaa poikkeuksen julkisen luotettavuuden periaatteeseen. Arvopaperitililaissa ei ole vastaavia rajoituksia kirjaamiselle. Kuitenkin suurimmat riskit liittyen moniportaisesti säilytetyn arvopaperiomaisuuden vakuuskäyttöön aiheutuvat maittain vaihtelevasta lainsäädännöstä ja sen tuomista ongelmista vakuuden realisoinnille.
