Browsing by Title

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten Marius Victorinus tulkitsee lain ja evankeliumin suhteen Galatalaiskirjeen kommentaarissaan. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Marius Victorinus oli 300-luvulla elänyt roomalainen grammaatikko, reettori ja uusplatonistinen filosofi, joka myöhäisellä iällä kääntyi kristityksi. Hän laati kommentaarin ainakin kuuteen Paavalin kirjeeseen. Marius Victorinuksen kirjalliset työt ovat suurelta osin kadonneet, mutta voidaan osoittaa, että muun muassa Ambrosiaster ja Augustinus ottivat häneltä vaikutteita omiin kommentaareihinsa. Marius Victorinus kirjoitti kommentaarinsa käyttäen kirjaimellista, jae jakeelta etenevää tulkitsemistapaa allegorisen tulkinnan asemesta. Tämä tulkintatapa oli suosittu Marius Victorinuksen jälkeisten latinankielisten teologien keskuudessa. Marius Victorinus oli ensimmäisiä teologeja, joka lisäsi kristilliseen ajatteluun vaikutteita uusplatonistisesta filosofiasta; Augustinuksen kautta tällä perinteellä oli merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi länsimainen teologinen ajattelu muotoutui. Galatalaiskirjeen kommentaarissaan Marius Victorinus sanoo, että Galatalaiskirjeen kirjoittamisen motiivina oli Paavalin halu oikaista galatalaisten virheellinen käsitys lain ja evankeliumin suhteesta. Marius Victorinuksen mukaan kirjeen keskeinen teema on galatalaisten harha, juutalaisen lain sekoittaminen Kristuksen evankeliumiin. Marius Victorinuksen ehdottoman jyrkkä juutalaisvastainen asenne värittää hänen teologista keskusteluaan laista ja evankeliumista – Marius Victorinukselle lailla ei ole, eikä ole koskaan ollut, merkitystä pelastuksen kannalta. Marius Victorinus asettaa lain ja evankeliumin jyrkästi erilleen. Laki annettiin vain juutalaisille osoittamaan synnit, eikä se koske enää edes heitä Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen. Usko Kristuksen evankeliumiin on ainoa tie pelastukseen. Marius Victorinus näkee lain ongelmana sen, että erityisesti juutalaiset, mutta myös jotkut kristityt, tulkitsevat lakia lihallisesti, jolloin laki ei ole yhteensopiva evankeliumin kanssa. Sen sijaan lain hengellinen tulkinta kuuluu uskoon, eikä aiheuta konflikteja evankeliumin kanssa. Kristuksen laki on synonyymi evankeliumille. Uskon ja tekojen välinen suhde liittyy Marius Victorinuksen teologisessa ajattelussa lain ja evankeliumin suhteeseen. Useinmiten usko ja teot ovat vastakkaisia – usko evankeliumiin ja juutalaisen lain edellyttämät työt. Marius Victorinus käsittelee kuitenkin myös tekoja, jotka kuuluvat kristilliseen elämään. Näillä teoilla ei kuitenkaan saavuteta vanhurskautusta, vaan kristitty tekee hyvää Hengen vaikutuksesta. Lihan ja Hengen välinen vastakkainasettelu on tärkeä osa paavalilaista teologiaa. Marius Victorinuksen teologiassa liha ja Henki liittyvän läheisesti yhteen lain ja evankeliumin kanssa. Pyhien kirjoitusten lihallinen ymmärrys merkitsee juutalaisen lain vaatimusten noudattamista pelastuksen toivossa. Hengellinen ymmärrys puolestaan merkitsee evankeliumin vastaanottoa ja uskoa Kristuksen sovitustyöhön. Marius Victorinus käyttää läpi koko kommentaarinsa termiä mysterium, jonka hän liittää useimpiin käsittelemiinsä teemoihin. Marius Victorinus kutsuu pelastushistorian huippua, pakanoiden pääsyä osallisiksi Jumalan Israelin kansalle lupaamasta hyvästä, nimellä mysterium. Mysterium on avain Marius Victorinuksen Galatalaiskirjeen ymmärtämiseen. Tulkitessaan Paavalin vertausta laista holhoojana ja Paavalin selitystä Vanhan testamentin kertomukseen Hagarista ja Saarasta Marius Victorinus osoittaa kykynsä allegoriseen raamatuntulkintaan kirjaimellisen tulkintatavan lisäksi.

Tutkielmassa selvitetään, miten Yhdysvalloissa v. 1830 järjestäytynyt Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko (MAP-kirkko, mormonit) ymmärtää juutalais-kristillisen käsityksen, jonka mukaan ihminen on luotu ad imaginem Dei. Koska käsitteet imago Dei ja deifikaatio liittyvät yhteen niin mormonismissa kuin ns. perinteisessä kristinuskossakin, tutkielma on samalla selvitys mormonien jumalallistumiskäsityksen nikealaisesta paradigmasta poikkeavista piirteistä. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi, jonka avulla pyritään avaamaan mormonien imago Dei -käsitystä strukturoivat metafyysiset uskomukset ja rakenteet. Mormonien imago Dei -käsitystä myös verrataan yksityiskohtaisesti nikealaiseen imago Dei -teologiaan ja erityisesti Martin Lutherin imago Dei -teologiaan. Tutkielman lähteinä käytetään MAP-kirkossa keskeisinä ja arvovaltaisina pidettyjä opetusjulkaisuja ja opillisia selontekoja, joista osa on moderneja ja osa klassisia. Näitä ovat mormonismin perusteita käsittelevä oppikirja Gospel Principles (2009), MAP-kirkon perustaneen Joseph Smithin pitämät, Jumalan olemusta käsittelevät saarnat The King Follett Discourse (1844) ja The Sermon in the Grove (1844) sekä MAP-kirkon ylimmän johdon opilliset julkilausumat The Origin of Man (1909), The Father and the Son (1916), ”Mormon” View of Evolution (1925) ja The Family (1995). Oppi Jumalan kaltaiseksi tulemisesta on mormonismissa yhtä keskeinen kuin Lutherin teologiassa. Deifikaation luonteen, toteutumisajankohdan ja metafyysisen perustan mormonismi näkee kuitenkin radikaalisti eri tavalla kuin Luther. Keskeisiä syitä tähän ovat mormonismin finiittinen ja antropomorfinen jumalakäsitys sekä pelagiolainen ja ei-mystinen pelastuskäsitys ja niihin liittyvät epätraditionaaliset käsitykset luomisesta, lankeemuksesta, sovituksesta ja uskosta sekä ihmisen ontologisesta asemasta ja ratkaisuvallasta coram Deo. Mormonismin mukaan ihminen on luotu Isä Jumalan ja hänen puolisonsa kuvaksi, eikä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kuvaksi, kuten Lutherin teologiassa. Mormonismi käsittää Jumalan eli ”taivaallisen Isän” ruumiilliseksi, perheelliseksi ja lisääntymiskykyiseksi olennoksi, jolla on ”taivaalliseksi Äidiksi” kutsuttu jumalallinen puoliso. Ihminen puolestaan on näille ”taivaallisille Vanhemmille” pre-eksistenssissä syntynyt ”henkilapsi”, joka on inkarnoitunut maan päälle suorittamaan Jumalalta saamaansa tehtävää kehittyä kohti jumalallisten vanhempiensa kaltaisuutta. Tätä tarkoitusta varten henkilapsi-ihmisen on otettava vastaan MAP-kirkon julistama evankeliumi ja noudatettava sen lakeja ja toimituksia, joihin kuuluu mm. MAP-kirkon opetuksen mukaisen avioliiton solmiminen ja perheen perustaminen. Mikäli MAP-kirkon jäsen noudattaa ”evankeliumin periaatteita” riittävän kuuliaisesti koko elämänsä ajan, hänet katsotaan viimeisellä tuomiolla kelvolliseksi palaamaan Jumalan luokse ja tulemaan kaikessa Jumalan ja hänen puolisonsa kaltaiseksi eli saamaan ”korotus”. Korotetut ihmiset ovat ylösnousseita jumalia, jotka elävät Jumalan luona ikuisesti iankaikkisina perheinä ja joilla on myös kyky saada uusia henkilapsia. Lisäksi heillä on oikeus jatkaa Jumalan luovaa ja pelastavaa toimintaa tai liittyä siihen. Mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu mormonismissa Jumalan ja ihmisen väliseen ontologiseen sukulaisuuteen. Koska ihminen on kirjaimellisesti Jumalan jälkeläinen, hän on perinyt kyvyn kehittää itsessään taivaallisten Vanhempiensa jumalallisia ominaisuuksia. Lutherin teologiassa mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu partisipatoriseen ja energeettiseen unioon, johon Jumala antautuu ex nihilo luodun ihmisen kanssa sulasta armosta lahjoittamalla hänelle uskon. Mormonismissa usko on paljolti synonyymi Jumalan tahdon mukaiselle toiminnalle, kun taas Lutherin teologiassa usko on yliluonnollinen kvaliteetti, joka mahdollistaa Jumalan tahdon mukaisen toiminnan. Jumalan kaltaiseksi tuleminen edellyttää mormonismissa myös Kristuksen sovitustyötä. Sovitus ei kuitenkaan takaa Jumalaan uskovalle ihmiselle Jumalan kaltaiseksi tulemista vaan pelkästään kuolemattomuuden. Jumalan kaltaiseksi tuleminen riippuu siitä, käyttääkö ihminen oikein ”tahdonvapauttaan” eli onko hän kuuliainen evankeliumin laeille ja toimituksille. MAP-kirkon uskon mukaan ihmisellä on pelastuskysymyksessä vapaa ratkaisuvalta, myös ja eritoten lankeemuksen jälkeen. Mormonismin mukaan Jumalan kaltaisuus on eskatologinen palkinto, joka annetaan tuonpuoleisuudessa vain niille Jumalaan uskoville, jotka ovat omalla toiminnallaan osoittautuneet kelvollisiksi tulemaan Jumalan kaltaisiksi. Lutherin teologiassa Jumalan kaltaisuus on kaikille Jumalaan uskoville tarkoitettu maanpäällinen lahja, jonka tarkoitus on vapauttaa alustavasti ihmisen sidottu ratkaisuvalta. MAP-kirkko ei tunne Lutherille luovuttamatonta oppia uskonvanhurskaudesta, jonka mukaan syntinen ihminen julistetaan ja tehdään Jumalan kaltaiseksi ja Jumalalle kelpaavaksi sola gratia, per fidem ja propter Christum.

The master’s thesis views the public statements of George W. Bush, Barack Obama and Donald Trump concerning two issues central to the ongoing Israeli-Palestinian conflict: Israeli settlement activity and the status of Jerusalem. The ties between the United States and Israel are remarkably close, and it would be reasonable to assume the U.S. to have leverage over Israeli politics. The continuing Israeli settlement activity on the West Bank and East Jerusalem threaten Jerusalem’s status as a divided city between the Israelis and Palestinians and contribute to the overall unrest on the area. While the position of successive U.S. administrations has been that the settlement activity is ill-advised or even illegal, most presidents have only applied verbal means in an attempt to press Israel to end the construction. When it comes to Jerusalem, the stance of the U.S. had long been that the status of the city was to be negotiated between the Israelis and Palestinians, which however changed as the Trump administration recognized Jerusalem as the capital of Israel. In this thesis, I view the ways with which the three presidents rationalize the righteousness of their actions in speeches, interviews, press conferences and proclamations. Here, I borrow Isabella and Norman Fairclough’s term “practical argumentation”, which is argumentation for or against a particular way of acting. Using discourse analysis as my method, I view the strategies with which the presidents make their action, or abstention from action, seem as the single right option. Such strategies are referred to as “factualization strategies”. The focus is in the decisions the presidents make concerning Israeli settlements and the status of Jerusalem. For the most part, Bush avoids elaborate critique towards Israeli settlements, guiding the discussion to other topics, such as the fight against terrorism. When Bush does urge Israel to cease building settlements, he justifies his critique by referring to previous agreements and by arguing that the settlement activity has a prejudicing effect on the final-status negotiations. Obama’s critique towards the settlements is consistent. Unlike Bush, he does not show unwillingness to discuss the topic, arguing that the 2010 settlement freeze helped negotiations proceed in a constructive way. However, when inquired about further actions towards Israel, Obama states that he needs to wait and see how Israeli and Palestinian politics are going to sort themselves out and that Israeli politics are too complex to be interfered with. Like Bush, Obama occasionally prioritizes on other matters at the expense of the settlement question arguing that less emotionally loaded issues need to be solved first. Close to the end of his last term, Obama decided to abstain from vetoing a United Nations resolution that condemned Israeli settlements on the West Bank and in East Jerusalem. He factualizes the righteousness of his decision by stating that the accelerating pace of the settlement construction poses a threat to the two-state goal. Bush and Obama share the view that the status of Jerusalem is to be negotiated between the parties themselves. Trump has a different approach. While he voices his stance on the settlements only once, suggesting that Israel should slow down with the construction, he addresses the status of Jerusalem multiple times. Trump argues that recognising Jerusalem as the capital of Israel was right due to Jerusalem being founded by Jews and that the recognition was the will of the U.S. Congress. Furthermore, Trump argues that the status of Jerusalem has long been the hardest topic of the negotiations and that a U.S. intervention to solve the issue serves the interests of the peace process, as there now is one less question to discuss.

Tämän tutkielman aiheena on Glen H. Stassenin (1934–2014) ruumiillistuneen opetuslapsiuden etiikka. Tutkielman metodi on systemaattinen analyysi. Ensimmäisessä analyysiluvussa tarkastellaan ruumiillistuneen opetuslapsiuden käsitettä, jonka teologinen perusta on kolmessa ulottuvuudessa. Ensimmäinen on Jumalan kaikkivaltius, jonka perusteella teologialla on yhteiskunnallista merkitystä. Toinen on täyteläinen tulkinta Jeesuksesta, jossa painottuu heikkojen puolelle asettuminen. Jeesuksen eettistä toimintaa kuvaa Dietrich Bonhoefferin (1906–1945) käsite Stellvertretung, oleminen ”toista varten”. Kolmas ulottuvuus on Pyhä Henki, joka johdattaa kohti Jumalan tahtoa. Stassenin mukaan kristillisessä etiikassa ei tule pitää esillä ideaaleja, koska niiden toteuttaminen on ihmiselle mahdotonta. Hänen mukaansa realistisesti maailmaa tarkasteleva kristinusko kykenee vastaamaan myös sekulaarin ajan asettamiin haasteisiin. Tätä käsitystä haastetaan pohtimalla esimerkiksi, onko kristinuskon maailmankuva perinteisesti ylioptimistinen, kuten Stassen väittää. Toisessa analyysiluvussa käsitellään vuorisaarnan etiikkaa. Stassen tulkitsee vuorisaarnaa kolmiosaisina opetuksina, joissa opetuksen kärki on realistinen. Tämän triaditulkinnan mukaan Jeesus ei kiellä esimerkiksi vihaa, kuten vuorisaarnan antiteesitulkinta antaa ymmärtää, mutta käskee sovinnontekoon. Stassenille vuorisaarna on myös yhteiskunnallisesti relevantti. Vuorisaarna käsittelee muun muassa distributiivista oikeudenmukaisuutta ja väkivallattoman vastarinnan oikeutusta. Johtopäätöksenä ruumiillistunutta opetuslapsiutta kuvataan Jeesuksen seuraamiseksi inhimillisenä kristittynä. Stassenin eettiset periaatteet lähtevät liikkeelle yllättävän paljon ihmisestä ja siitä, että inhimilliset ominaisuudet asettavat kristilliselle etiikalle kehykset. Stassen ei myöskään näe eettisiin ideaaleihin liittyvän hyötyjä ihmisen toiminnan ohjaajina. Ihmisläheisyytensä lisäksi hän johtaa eettisiä periaatteita, kuten kristillisen rakkauden määritelmän myötätuntona ja oikeudenmukaisuuden toteuttamisena, suoraan Jeesus-tulkinnastaan. Tutkielman kolmannessa analyysiluvussa tarkastellaan oikeudenmukaisen rauhanteon paradigmaa, joka liittyy sodan oikeuttamisen sijaan rauhan rakentamiseen kymmenen ohjeen avulla. Stassenin mukaan paradigmassa ylitetään pasifismin ja oikeutetun sodan teorian väliset ristiriidat. Tutkielmassa ilmenee, että yleiseen rauhantahtoon nojaavassa paradigmassa on vahvuuksia ja oivaltavia sovelluksia vuorisaarnan etiikasta, kuten vihollisrakkaudesta, joka ei tarkoita omista oikeuksista luopumista. Mutta oikeudenmukainen rauhanteko ei pysty sovittelemaan erilaisiin eettisiin lähestymistapoihin kuuluvien rauhan määritelmien välistä ristiriitaisuutta. Neljännessä analyysiluvussa käsitellään ruumiillistuneen opetuslapsiuden suhdetta Bonhoefferin teologiaan. Stassenin mukaan Bonhoefferin vuosien 1940–1945 teologia ei sovi tämän varhaisemman teoksen Nachfolge (1937) vuorisaarnatulkintaan. Stassenin mukaan vuorisaarnan triaditulkinta vastaa paremmin Bonhoefferin viimeisten vuosien teologiaa. Tutkielmassa osoitetaan väitteen vahvuudet ja heikkoudet. Pääpiirteissään triadi-tulkinta täsmää Bonhoefferin ajatuksiin vuorisaarnasta, mutta yksityiskohtien tasolla todisteita tästä ei ole. Lisäksi neljännessä analyysiluvussa tutkitaan Bonhoefferin ja Stassenin teologisten painotusten eroja. Toisin kuin Stassenille, Bonhoefferille ”toista varten” olemiseen voi liittyä jopa lain rikkominen silloin, kun se palvelee lain todellista tarkoitusta. Teologit myös lähestyvät sekulaarin ajan kristinuskoa osittain eri näkökulmista: Bonhoefferin mukaan kristityn vastuun toteutumiseksi on lakattava tukeutumasta Jumalan suuruuden illuusioon. Stassenille vastaava illuusio puolestaan on optimistinen maailmankuva. Teologien näkökulmia yhdistää vahvasti ajatus kristinuskon tämänpuoleisuudesta, eli siitä, että kristityn on kannettava vastuuta maailmasta.

Tutkielmani käsittelee baha’i-uskon sanomaa globaalin yhdistymisen tarpeesta sekä siihen liittyvää globaalia toimintaa. Näkökulmanani on tarkastella, miten ja millaisina nämä ilmenevät baha’i-uskolle tärkeän Babin 200-vuotissyntymäpäivään liittyvissä kansainvälisissä artikkeleissa. Tutkielmassani kysyn, millaisiin käsityksiin globaalin yhdistymisen sanoman voi tulkita artikkeleissa pohjautuvan, ja miten näiden käsitysten kautta ilmennetään globaalia toimintaa. Tutkielmani teoreettinen viitekehys muodostuu baha’i-uskon ja globalisaation suhteen tutkimuksesta. Globalisaatio on ollut pitkäaikainen kehitysprosessi, jolla on väistämättä ollut vaikutuksia myös uskontoihin. Siihen liittyvien prosessien havainnoimisen kannalta on keskeistä ymmärtää, että globaalilla ja lokaalilla on vastavuoroinen suhde. Baha’i-uskon ja globalisaation suhdetta on aiemman tutkimuksen valossa kannattavaa lähestyä globaalin yhdistymisen sanoman ja sitä kuvaavien käsitysten ja periaatteiden kautta, sillä niitä voi pitää keskeisinä taustavaikutteina baha’iden toiminnalle. Tutkimusaineistonani on 26 artikkelia, jotka ovat peräisin baha’iden toimintaa ympäri maailmaa raportoivalta Bahá’í World News Service -uutissivustolta. Aineistokseni valikoimani artikkelit muodostavat oman rajatun tapauksensa, koska ne käsittelevät baha’ille tärkeän Babin vuoden 2019 lokakuuhun osunutta 200-vuotissyntymäpäivää. Artikkelit on julkaistu vuoden 2019 maalis-joulukuussa. Niissä kuvataan Babin merkkipäivän juhlistamista ja kunnioittamista monipuolisesti ja kansainvälisesti. Tutkimusmenetelmänäni käytän diskurssianalyysia, jossa tutkitaan sosiaalisen todellisuuden rakentumista kielenkäyttöä havainnoimalla. Erityisesti diskurssianalyysin analyyttiseen orientaatioon painottuen esitän tutkielmani analyysiosuudessa kolme globaalin yhdistymisen sanomaa kuvaavaa tulkintarepertuaaria, joiden kautta globaalia toimintaa artikkeleissa ilmennetään. Nämä ovat perinteen kunnioittaminen, moninaisuuden arvostaminen sekä yhteiskuntaan suuntautuminen. Lisäksi ilmennän jokaisen näistä rakentumista vielä kahden yksityiskohtaisemman tulkintarepertuaarin avulla. Tästä seuraten esitän, että artikkeleissa ilmennetään perinteen kunnioittamista historia- ja reflektointirepertuaareilla, moninaisuuden arvostamista suosio- ja osallistamisrepertuaareilla ja yhteiskuntaan suuntautumista hyöty- ja tunnustusrepertuaareilla. Tutkielmani osoittaa, että artikkeleissa kuvataan monipuolisesti globaalin yhdistymisen sanomaa ja siihen liittyvää toimintaa huolimatta siitä, että artikkelit käsittelevät Babin merkkipäivää. Varsinaista globaalia toimintaa ilmennetään moninaisten toimija- ja toimintakuvausten kautta sekä globaalia että lokaalia tasoa kuvaten. Tekemieni havaintojen peilaaminen aiempaan baha’i-uskon ja globalisaation suhteesta tehtyyn tutkimukseen osoittaa näiden välillä olevan useita yhtäläisyyksiä.

Tutkimuksessa selvitän, millainen kuva Grigori Rasputinista muodostui suomenkielisessä kirjallisuudessa. Tarkastelen sitä, mitä käyttämissäni lähteissä Rasputinista kerrotaan, ja havaintojeni pohjalta luon kokonaiskäsityksen Rasputinista muodostuvasta kuvasta. Huomioin myös käyttämäni Rasputinia käsittelevät lähteet suhteessa johdannossa esiteltyyn suomalaiseen lukemiskulttuuriin. Huomioin myös niin ikään johdannossa esitellyn Rasputinia koskevan sanomalehtiuutisoinnin mahdollisena lukijan ennakkotietona. Lisäksi esitän havainnot kronologisen etenemisen myötä syntyneistä muutoksista kerronnassa. Tutkittu kirjallisuus sijoittuu aikavälille 1917–1936. Alkamisvuoden määrittävät Rasputinin murha ja Venäjän vallankumous, jotka toimivat sysäyksenä Rasputinia ja keisariperhettä koskevan kirjallisuuden julkaisulle. Takarajan määrittää saatavilla oleva kirjallisuus. Lähteinäni käytän 12:a teosta, joissa käsitellään Rasputinia. Olen jakanut ne kirjallisuudenlajin mukaan kolmeen ryhmään: pamfletteihin, muistelmiin ja elämäkertoihin. Rasputinin elämästä ja toiminnasta kertovia pamfletteja on neljä, muistelmia viisi ja elämäkertoja kolme. Tulokset -luvussa totean, että lehdistön runsas uutisointi on todennäköisesti vaikuttanut Rasputinia käsittelevien teosten kiinnostavuuteen ja niiden runsaaseen julkaisuun. Lähteiden kronologisen tarkastelun perusteella totean lisäksi, että lähteissä esiintyvät erot liittyvät pääasiassa tiedon lisääntymiseen ajan myötä. Käyttämistäni lähteistä piirtyy kuva, kuinka rikollista nuoruutta elänyt Rasputin nousi hengellisen herätyksen kautta uskonnolliseksi vaikuttajaksi. Useassa lähteessä Rasputin käsitetään omaperäisen venäläisen lahkolaisuuden edustajaksi. Tämän lisäksi Rasputin nähdään osana Venäjällä vallinnutta pyhien miesten kunnioittamisen traditiota. Pyhiä miehiä ei arvosteltu samoin kriteerein kuin muita, minkä vuoksi esimerkiksi Rasputinin kyseenalaisia naissuhteita ei aluksi tuomittu. Rasputin onnistui vakuuttamaan keisariparin siitä, että hän olisi välttämätön hemofiliaa sairastavan kruununperijän hoitamiseksi. Rasputinista tuli keisariperheen ystävä ja keisarinnan uskottu. Rasputin hyödynsi valtaansa keisaripariin, ja onnistui sitä kautta saavuttamaan huomattavan vaikutusvallan maallisessa ja hengellisessä hallinnossa. Rasputinin vaikutusvalta aiheutti laajaa vastustusta, joka lopulta johti hänen murhaansa. Useat lähteet mieltävät Rasputinin osasyylliseksi Venäjän vallankumoukseen ja keisariperheen kuolemaan. Huomautan, että edellä esitetty kuvaus on yleistys. Kaikki lähteet eivät luonnollisestikaan ole yhteneviä kerronnassaan, vaan ne sisältävät erilaisia painotuksia ja jonkin verran ristiriitaisia käsityksiä, joita käsittelen tutkimuksessa.

Tutkielmassani selvitän kysymystä Ahabin aikaisen Damaskoksen kuninkaan identifioinnista. Assyrilaislähteissä hänet tunnetaan nimellä Adad-idri (Hadad-ezer), mutta Heprelaisessa Raamatussa Damaskoksen kuningas samaan aikaan on nimeltään Ben-Hadad. Lähden selvittämään, että onko kyseessä kuitenkin sama henkilö, vaikka nimet eroavat toisistaan. Toinen tutkimuskysymys koskee Heprealaisen Raamatun kuvauksia Ben-Hadad nimisistä Damaskoksen kuninkaista: kuinka monta heitä oikein on ja onko Asan aikainen Ben-Hadad sama henkilö kuin Ahabin aikainen? Tutkimuksessa on oltu jakautuneita näiden kysymysten suhteen ja erilaisia tulkintoja on esitetty myös Heprealaisen Raamatun teksteistä, joissa kuvataan näitä asioita. Tutkielmassa lähden liikkeelle assyrialaislähteistä, että mitä ne kertovat Hadad-ezeristä ja Damaskoksen kuninkaista. Tämän jälkeen käsittelen Heprealaista Raamattua ja lähinnä Kuninkaiden kirjoja liittyen Ben-Hadadeihin ja Damaskoksen kuninkaisiin. Vertaan keskenään heprealaisia ja assyrialaisia lähteitä sekä lopuksi tuon vertailuun mukaan myös aramealaiset lähteet, jotka kertovat aramealaisista hallitsijoista. Tutkielmassa käytän apuna raamattukommentaareja ja tutkimuskirjallisuutta sekä tuon esille tutkimushistoriaa tutkimuskysymyksiin liittyen. Lopuksi päädyn siihen tulokseen, että Hadad-ezer on sama henkilö kuin Ben-Hadad II. Heidän profiilinsa sopivat hyvin yhteen, ja eroavaisuudet nimissä selittyvät assyrialaisten ja länsiseemiläisten eri tavoilla nimittää aramealaisia kuninkaita. Raamatun kuvauksissa tämä kyseinen Ben-Hadad on järjestyksessään toinen, ja hänen edeltäjänsä, Ben-Hadad I vaikutti Asan aikana. Ben-Hadad III on puolestaan Hasaelin seuraaja. Hasael tuli Damaskoksen kuninkaaksi Ben-Hadad II:n jälkeen ja hän oli kuningasdynastian ulkopuolelta, mikä näkyy jollain tavalla kaikissa eri lähteissä.

Avioliiton suosion laskiessa myös kirkollisen vihkimisen suosio on kokenut laskun. Siviilivihkiminen on noussut viime aikoina entistä suositummaksi ja jopa ohittanut suosiossaan kirkollisen vihkimisen. Samaan aikaan myös kirkosta eroaminen on lisääntynyt jatkuvasti. Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkin, minkä syiden takia nykyään valitaan kirkollinen avioliittoon vihkiminen, ja mitkä tekijät vihittyjen elämässä ovat vaikuttaneet tämän päätöksen tekemiseen. Tämän laadullisen tutkielman 24 kirjoituksesta koostuva aineisto on kerätty kirjoituspyynnön avulla. Vastaajat ovat 19-42-vuotiaita viime vuosina naimisiin menneitä naisia ja miehiä eri puolilta Suomea. Aineiston analysoinnissa on käytetty kahta eri analyysimetodia. Aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla tutkin, mitä kaikkia syitä kirkollisen vihkimisen valitsemisen taustalla on. Narratiivisen analyysin avulla puolestaan tarkastelin aihetta tarkemmin yksilön näkökulmasta: mitkä tekijät tämän yksittäisen henkilön elämässä ovat vaikuttaneet valinnan tekemiseen? Aineistolähtöisen sisällönanalyysin perusteella syyt valita kirkollinen vihkiminen jakautuivat neljään eri luokkaan. Nämä luokat ovat: 1. Uskonnolliseen vakaumukseen liittyvät syyt, 2. Kulttuuriin ja historiaan liittyvät syyt, 3. Tunteisiin liittyvät syyt ja 4. Sosiaaliset syyt. Aineistosta nousi esille 28 erilaista perustelua. Eniten erilaisia syitä sijoittui luokkiin 3 ja 4, mutta luokasta 1 löytyi suosituin yksittäinen syy, Jumalan siunaus avioliitolle. Narratiivisen analyysin perusteella muodostui neljä erilaista vastaajaryhmää, joita kuvaamaan loin vastaajien yhteisiä piirteitä sisältävät tyyppitarinat. Nämä vastaajaryhmät ovat: 1. Kulttuurin ja perinteiden arvostajat, 2. Jumalan siunausta hakevat, 3. Sosiaalisten syiden kannustamat ja 4. Juhlavuuden ja tunnelman hakijat. Näistä ryhmistä selvästi suurin oli Jumalan siunausta hakevat, johon sijoittui hieman yli puolet tutkielman informanteista. Tutkimustulosteni perusteella syyt valita kirkollinen vihkiminen ovat yllättävän usein uskonnollisia. Lähes kaikkia vastaajia kuitenkin yhdisti päätöksen tekemisen taustalla ollut vahva subjektiivinen pohdinta. Tämän pro gradu -tutkielman tulokset kuvastavat tätä postmodernia, individualistista aikakautta, jossa ihmiset yhä enemmän määrittävät elämänsä ja uskonnollisuutensa subjektiivisuuden kautta.

Buenos Airesin arkkipiispa Jorge Mario Bergoglio valittiin paaviksi maaliskuussa 2013. Paaviksi tultuaan hän otti nimekseen Franciscus. Paavi Franciscus on virkakautensa aikana muodostunut tavallista enemmän esillä olevaksi julkisuudenhenkilöksi niin kristillisiin kirkkoihin sitoutuvissa kuin sekulaareissakin mediavälineissä. Pro gradu -tutkielmassani tutkin, miten Franciscuksesta kirjoitettiin yhdysvaltalaisessa National Catholic Reporter -lehdessä Franciscuksen paaviuden ensimmäisen vuoden aikana. Tutkin, millaisia teemoja paavi Franciscuksesta ja hänen toiminnastaan nousee esille ja millaista suhtautumista häneen lehden lukijoille välitetään. Käyn läpi Franciscuksen käsittelyä lehdessä läpi kronologisessa järjestyksessä siten, että tutkimuksestani muodostuu kuva Franciscukseen liittyvän kirjoittelun kehittymisestä tutkimusajanjakson aikana. Tutkimuksesta selvisi, että National Catholic Reporter välitti lukijoilleen paavi Franciscuksesta pääosin hyvin positiivisen kuvan. Franciscus esitettiin lehdessä katolisen kirkon aktiivisena uudistajana ja ihmisläheisenä arvojohtajana, joka omalla esimerkillään inspiroi muita kirkon johtohenkilöitä muuttamaan toimintatapojaan. Lisäksi Franciscuksen hallinnolliset uudistukset kuuriassa herättivät lehdessä mielenkiintoa. NCR:ssä puhuttiin toistuvasti ”Franciscuksen vallankumouksesta”. National Catholic Reporter suhtautui Franciscukseen positiivisesti jo heti tämän valinnan jälkeen. Franciscuksen odotettiin alusta asti tuovan muutoksia katoliseen kirkkoon. Lehti seurasi koko tutkimusajanjakson tiiviisti Franciscuksen tekemiä hallinnollisia uudistuksia ja suhtautui niihin toivottuina asioina. Syksyn 2013 aikana vallankumous-käsite alkoi pikku hiljaa siirtyä tarkoittamaan Franciscuksen paaviuden tuomaa asennemuutosta kirkon sisällä hallinnollisten radikaalien muutosten sijaan. Franciscuksen uudenlainen tyyli toimia paavina ja hänen innostamansa asennemuutokset otettiin erittäin positiivisesti vastaan. Franciscukseen kohdistui lehden kirjoittelussa vain vähän kritiikkiä, joka ei koskaan ollut paavin itsensä, vaan tämän yksittäisten tekojen tai päätösten kritisoimista. Kritiikkiä herätti yleensä pettymys siitä, ettei paavin linja ollut kirkkopoliittisesti kyllin liberaali.

Tutkin tässä pro gradu -tutkielmassani paavi Johannes Paavali I:n eli Albino Lucianin (1912–1978) äkillistä kuolemaa syyskuussa 1978, siitä aiheutuneita ihmisten reaktioita ympäri maailmaa sekä niitä teorioita, joita kuoleman olosuhteista yleisesti esitettiin. Johannes Paavali I:n kuoleman tutkiminen on kirkkohistoriallisesti erittäin ajankohtaista, sillä siitä tulee kuluneeksi 40 vuotta syyskuun lopulla 2018. Johannes Paavali I on ollut katolisessa kirkossa muutenkin esillä, sillä syksyllä 2017 paavi Franciscus edisti hänen pyhimykseksi julistamistaan kohottamalla hänet Kunnianarvoisaksi. Tutkimuksen tarkoitus on tuoda esiin vuosien 1978 ja 1990 välisen ajan kehityslinjat, jotka paavin kuolema aiheutti Vatikaanissa, ulkomaisessa lehdistössä sekä muussa keskustelussa, kuten salaliittoteorioita käsittelevässä kirjallisuudessa. Paavin kuoleman aiheuttamia välittömiä reaktioita ruodin sanoma- ja aikakauslehdissä kirjoitettujen uutisten ja artikkeleiden pohjalta. Paavin kuoleman uutisointi näkyi lehdissä eri tavoin. Sanomalehdissä keskityttiin kuvaamaan tunteita, joita paavin kuolema oli ihmisissä herättänyt. Paavin kirjoitettiin olleen rakastettu ja hänen poismenonsa järkytti siksi monia. Katolisissa aikakauslehdissä näkyi puolestaan kriittisempi ote Johannes Paavaliin ja ne tulkitsivat eritellymmin hänen vaikutustaan paaviuden instituution jatkumossa. Kuolema herätti alusta pitäen epäluuloisuutta ihmisten keskuudessa. Paavin ei uskottu voineen menehtyä luonnollisesti vain 33 päivän virkakautensa jälkeen. Näiden epäluulojen seurauksena syntynyttä keskustelua ja salaliittoja esitteleviä kirjoja käsittelen tutkimukseni pääluvuissa neljä ja viisi. Tällöin erittelen David Yallopin kirjan In God’s Name (1984) ja John Cornwellin kirjan A Thief in the Night (1989) esittelemiä ajatuksia, näkemyksiä sekä selvittelyä koskien paavin kuolemaa. Käsittelen tutkimuksessani Yallopin ja Cornwellin kirjoja, koska ne ovat saaneet vertaisistaan eniten huomiota niin katolisessa kirkossa kuin populaarikirjallisuudessa paavin kuolemaa käsittelevinä kirjoina. Yallopin ja Cornwellin kirjat esittivät yksityiskohtaisia tapahtumalinjoja paavin kuolemasta, mutta jättivät ihmiset edelleen epävarmuuteen kuoleman todellisista syistä.