Browsing by Title

Tässä tutkielmassa tarkastelen perussuomalaisten Suomen Uutisten jihad- ja islamaiheista uutisointia vuosina 2019 ja 2020. Pyrin diskurssianalyysin keinoin luomaan kuvan siitä, miten oikeistopopulistisen puolueen äänenkannattajana toimiva julkaisu käsittelee kyseisiä aiheita. Diskurssianalyysin avulla olen pyrkinyt erottelemaan aineistossa esiintyviä retorisia keinoja ja luomaan kokonaiskuvan siitä, millaista sosiaalista todellisuutta Suomen Uutiset pyrkii jihadin ja islamin osalta rakentamaan. Diskurssianalyysin lisäksi hyödynnän laadullista sisällönanalyysia, ja tutkimuskirjallisuutena toimivat erilaiset islamin ja median suhdetta tarkastelevat teokset ja tutkimukset. Perussuomalaiset on tullut tunnetuksi maahanmuuttokriittisenä ja islamvastaisena sekä paikoin jopa rasistisena puolueena. Vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen puolueen kannatus on kasvanut, ja kyselytutkimusten mukaan se on hetkittäin noussut jopa suosituimmaksi puolueeksi. Vuonna 2015 puhjennut Euroopan pakolaiskriisi lisäsi erityisesti islamilaisilta alueilta tulevien pakolaisten määrää. Samoihin aikoihin tapahtui myös äärijärjestö ISISin nousu. Muun muassa nämä tapahtumat ovat osaltaan vaikuttaneet perussuomalaisten islamia koskevaan retoriikkaan. Tutkimusaineistosta käy ilmi kriittinen, paikoin jopa avoimen vihamielinen suhtautuminen islamia ja muslimeita kohtaan. Suomen Uutisilla on tapana korostaa islamin ja turvapaikanhakijoiden uhkaa Suomen ja Euroopan turvallisuudelle uutisoimalla tiuhaan erilaisista jihadismiin liittyvistä tapahtumista. Tämä uutisointi keskittyy usein vanhojen terrori-iskujen läpikäymiseen ja uusien uhkakuvien luomiseen. Kyse on populisteille tyypillisestä pelon politiikasta, jonka avulla pyritään omien tavoitteiden oikeuttamiseen, tässä tapauksessa tiukemman maahanmuuttopolitiikan ajamiseen ja kovempien rangaistusten vaatimiseen. Aineistosta on löydettävissä kolme keskeistä diskurssia, jotka ovat me vastaan muut -ajatusmalli, islam ja turvapaikanhakijat turvallisuusuhkana sekä äärioikeiston toimien vähättely. Nämä tarkoittavat poliittisten vastakkainasettelujen luomista erityisesti perussuomalaisten ja vasemmiston välille, muslimien ja turvapaikanhakijoiden yhdistämistä jihadismiin sekä äärioikeistolaisen väkivallan uhan vähättelyä islamistisen terrorin rinnalla. Näiden kolmen diskurssin varaan Suomen Uutiset rakentaa islamia ja jihadia koskevan uutisointinsa pyrkien täten ajamaan perussuomalaisen puolueen maahanmuuttokriittistä ja islaminvastaista linjaa. Havainto on merkittävä, sillä kyseisten diskurssien kykyä vaikuttaa tietystä uskonnollisesta vähemmistöstä luotuihin mielipiteisiin ei tule vähätellä. Kielen voima perustuu sen kykyyn muokata sosiaalista todellisuutta, ja tätä kykyä Suomen Uutiset uutisoinnissaan myös hyödyntää.

Saksassa juutalaisvastaisuudesta tuli merkittävä poliittinen voima 1800-luvun lopulla, jolloin konservatiivit arvostelivat muun muassa saksalaiselle olemukselle vierasta juutalaista keinottelua. Ensimmäisessä maailmansodassa koettu tappio herätti sekä nationalistien että kirkkojen piirissä lisää kielteisiä tunteita. 1920-luvun alkuun osunut hyperinflaatio sai porvaristossa aikaan epämääräistä suuttumusta, mutta elämä koheni pian pääosin Amerikasta saatujen lainojen avulla. Kunnes New Yorkin vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen Eurooppaan levinnyt syvä lama näytti seurauksensa myös Saksan puoluepolitiikassa – maltillisten kansallisten puolueiden kannatus heikentyi muiltakin suunnilta ääniä keränneen Hitlerin hyväksi. Konservatiivinen oikeisto ei välittänyt demokratiasta, ja tuhotessaan Weimarin tasavallan se avasi tajuamattaan oven Hitlerille. Ihmiset hakivat turvaa kansallissosialisteista, ja Hitler nousikin uusine järjestyksineen valtakunnankansleriksi tammikuussa 1933, päällimmäisinä tavoitteinaan Saksan valtakunnan laajentaminen sekä hiljalleen äärimmilleen kehittynyt juutalaisten vainoaminen. Saksa aloitti toisen maailmansodan hyökkäämällä Puolaan 1. syyskuuta 1939. Kansallissosialistien lopulta toimeenpanema juutalaisten joukkotuho ei ollut ainoastaan Saksan kansaa koskettava kysymys, sillä valtaosa uhreista tuli muista maista. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen nuoren puolalaisen juutalaistytön Mary Bergin päiväkirjaa Varsovan ghetosta toisen maailmansodan ajalta vuosilta 1939–1944. Sanalla ghetto tutkimuksessani viittaan natsien rakennuttamiin muurien ympäröimiin juutalaiskortteleihin. Tarkoituksenani on ensisijaisesti tarkastella, minkälaiset olivat nuoren tytön kasvun vuodet Varsovan ghetossa hänen omia päiväkirjatekstejään tulkiten. Berg joutui viettämään sodan kentällä myöhäisteini-ikänsä 15-vuotiaasta 19 ikävuoteen saakka. Bergin perhe oli varakas ennen sotaa. Tästä syystä Berg vietti myös ghetossa huomattavasti monimuotoisempaa elämää kuin sen keskivertoasukkaat. Berg oli mukana avustustoiminnassa ja sai nauttia kulttuurielämyksistä. Hän kuului etuoikeutettuun vähemmistöön perheensä vaurauden ansiosta. Hän oli etuoikeutettu myös äitinsä amerikkalaisuuden johdosta – nämä kaksi tekijää edesauttoivat hänen selviytymistään ghetossa. Berg tajusi asian myös itse, ja oli tästä huolimatta tietoinen kärsimyksestä ympärillänsä. Bergin perhe sai paketteja ja kirjeitä Yhdysvalloista ghettoon. Tämän lisäksi perheen talteen pistämät rahat ja arvoesineet kenties auttoivat Marya ymmärtämään epäoikeudenmukaisuuden myös gheton päivittäisessä elämässä. Bergin perhe asui niin kutsutun Pikkugheton puolella, joka oli ghetossa varakkaampaa aluetta, ja johon moni kulttuuririento keskittyi. Bergin päiväkirja on osittain eräänlainen henkilökohtainen kärsimyksen todistajanlausunto, johon hän on tallentanut todistajanlausunnon sekä kollektiivista että henkilökohtaista kärsimystä sisältäville tapahtumille. Parhaita lääkkeitä ghetossa selviytymiseen olivat huumori, kulttuurielämä ja uutiset.

Japanilainen kukkien katselu saa ihmiset sekä Japanissa, että ulkomailla liikkeelle keväisin. Etenkin ulkomailla japanilainen kukkien katselu on synonyymi kirsikankukkien kanssa. Kirsikankukat ovat kukkien katselun suosituin kohde, mutteivat suinkaan ainoa. Tämä tutkimus selvittää mistä japanilaisessa kukkien katselussa on kysymys ja millainen rituaali on kyseessä. Tutkimuksen teoria ja näkökulmat ovat eletty uskonto, rituaali sekä sekularisaatio. Tutkimuksen hypoteesi on, että japanilainen kukkien katselu on eletyn uskonnon rituaali. Ensimmäisellä tutkimuskysymyksellä haetaan vahvistusta tälle hypoteesille. Toinen tutkimuskysymys on: edustaako kukkien katselu japanilaista kulttuuria sekularisoituneena rituaalina? Aineistona työssä on vuonna 2017 keväällä Japanissa (Kiotossa ja Tokiossa) suoritettu kenttätyö. Kenttätyö koostuu tarkkailu- ja osallistuvasta havainnoinnista sekä kymmenen japanilaisen haastatteluista. Haastattelut on suoritettu japaniksi ja käännetty englanniksi. Aineisto analysoidaan grounded theory-metodia käyttäen. Metodina grounded theory on lähellä aineistolähtöistä sisällön analyysiä, mutta siihen sisältyy oman teorian muodostaminen aineiston pohjalta. Kyseinen teoria esitetään ennen johtopäätöksiä. Tutkielman aineisto puoltaa alkuperäistä hypoteesia kukkien katselusta eletyn uskonnon rituaalina. Aineistosta nostetaan seitsemän teemaa, jotka muodostavat Japanissa kukkien katseluun liitettäviä merkityksiä. Nämä seitsemän teemaa ovat: seurustelu, kommunikaatio, ruoka ja juoma, kauneuden arvostus, kevään rituaali, henkinen kokemus sekä kukkien katselu japanilaisen kulttuurin symbolina. Aineiston pohjalta löytyneet teemat muodostavat kuvan japanilaisesta kukkien katselusta tärkeänä kansanjuhlana, jossa on sekä käytännöllisiä, että symbolisia merkityksiä. Kukkien katselussa yhdistyy monta japanilaisten rakastamaa asiaa. Osa näistä on japanilaisille tyypillisiä, jonka takia ne yhdistämällä saadaan rituaali, joka edustaa japanilaisuutta. Rituaali on uniikki japanilaisille, vaikka kirsikankukkien katselua harrastetaan muuallakin maailmassa.

Pro gradu -tutkielmani on laadullinen aineistolähtöinen tutkimus seurakuntien keskijohdon kokemuksista seurakuntien yhdistymisprosessin johtamisesta. Toteutin keväällä 2010 laadullisen Internet-kyselyn, jossa pyysin keskijohtoa arvioimaan ylemmän esimiehensä johtamistoimenpiteitä organisaatioiden yhdistymisprosessin suunnittelu-, käynnistämis- ja vakiinnuttamisvaiheen aikana. Tutkimusjoukoksi valitsin seurakuntayhdistymisen vuoden 2009 alussa toteuttaneiden seurakuntien keskijohdon, joka toimii hengellisessä työssä. Vastausprosentiksi muodostui 61 %. Luokittelin aineistoni sisällönanalyysin keinoin. Saamieni vastausten perusteella luokittelin johtamistoimenpiteiden perusteella ideaalityypin johtajasta, joka voisi toteuttaa seurakuntien yhdistymisprosessin keskijohdon kannalta onnistuneesti. Luokittelussani löysin viisi johtajuustyyppiä: läsnäoleva, asiantuntijuuteen luottava, oikeudenmukainen, suunnitteleva ja hallinnon hallitseva johtajuus. Kukin johtajuustyyppi muodostui useammasta johtamistavasta. Johtamistavat muodostin vastaajien mainitsemista johtamistoimenpiteiden kuvauksista. Tarkastelin näitä johtajuustyyppejä ja niihin liittyviä johtamistapoja myös ajallisessa perspektiivissä. Muodostin ajallista tarkastelua varten aiemmasta tutkimuksesta suunnittelu-, käynnistämis- ja vakiinnuttamisvaiheet. Järjestelin Internet-kyselyn avoimet kysymykset näiden muutosvaiheiden mukaan. Tutkimustuloksinani totean, että keskijohdon mielestä organisaatioiden yhdistäminen tulisi nähdä ensisijaisesti strategian päivittämisen prosessina. Tutkimukseni tulokset vahvistavat Strandmanin esittämän strategian päivittämisen prosessin mallin sisältöjä muutamia muutoksia huomioiden. Olen muokannut tutkimustuloksieni perusteella Strandmanin esittämän mallin organisaation yhdistämistilanteeseen sopivaksi. Mielenkiintoisena tutkimustuloksena pidän myös havaintoani, ettei keskijohto näe kirkkoherraa hengellisenä johtajana muutostilanteessa. Kirkkoherra näyttäytyy keskijohdolle työyhteisönsä hallinnollisena johtajana. Tutkimukseni nostaa esiin kokonaiskirkollisesti mielenkiintoisen muutoksen, jossa kirkkoherran rooli muuttuu seurakunnan hengellisestä johtajasta seurakunnan hallinnolliseksi johtajaksi, ja hengellinen johtajuus siirtyy työalaa tai -aluetta johtavalle kappalaiselle eli keskijohdolle.

Matteo Ricci (1552-1610) oli jesuiittapappi, joka toimi lähetystyössä Kiinan alueella. Hän kehitti työssään kulttuurisen sopeutumisen (akkulturaatio) strategioita, joiden kautta pyrki tuomaan kristinuskoa kulttuurisesti ymmärrettäväksi, hyväksyttäväksi ja relevantiksi aikansa kiinalaisille. Riccin identiteetin ja akkulturaatioprosessin tarkastelun lähteinä käytän hänen henkilökohtaisia ja virallisia kirjeitään. Niiden lähiluennan avulla seuraan hänen omaa kuvaustaan sekä itsestään että ympäristöstään, eli hänen identifikaatiotaan. Tutkielma seuraa kirjeitä kronologisesti niiden lähetyspaikkojen mukaan ryhmiteltynä. Riccin kirjelmöinti alkoi Macaosta vuonna 1583. Tuolloin hän oli identiteetiltään selkeästi italialainen ja eurooppalainen jesuiitta, ja koki olevansa Kiinassa. Macaosta Manner-Kiinaan lähdön yhteydessä samana vuonna Ricci vaihtoi asunsa buddhalaisen munkin asuun hänen opettajansa ehdotuksesta. Hän ei kuitenkaan pitänyt sen mukanaan tuomaa buddhalaista identifikaatiota sopivana ja vaihtoi asunsa konfutselaisen oppineen asuun Nanchangiin saapuessaan vuonna 1595 omasta aloitteestaan. Ricci piti konfutselaista kontekstia sopivampana, jopa antiikin filosofiaan verrattavana maaperänä, jolle kristinusko voitaisiin istuttaa helpommin. Ricci koki jo Macaossa olevansa Kiinassa, mutta Kiina siirtyi kauemmaksi. Se oli aina jossain edempänä, enemmän Manner-Kiinassa. Todelliseksi Kiinaksi Riccille tuli Beijing, jonne hän saapui vuonna 1602 Siellä hänen kiinalainen identiteettinsä oli vahvimmillaan sekä oman identifikaation että yhteisön hyväksynnän näkökulmasta. Yksi keskeisistä löydöksistä onkin paikan ja siirtymisen vaikutus Riccin identiteettiin. Riccin identiteetin kehittymisen kannalta keskeiseksi löydäkseksi nousee omaksutun perheen rooli: jesuiittasääntökunta muodostui hänen vahvimmaksi identifikaatiokseen, mikä joustavuutensa vuoksi mahdollisti rinnakkaisidentiteettien rakentamisen. Ricci pyrki riisumaan länsimaalaisuuden piirteitä kristinuskosta korvaten niitä kiinalaisen kulttuurin aspekteilla. Tässä prosessissa hän perehtyi kiinalaiseen kieleen ja kulttuuriin siten, että hän tietyiltä identiteettinsä aspekteilta tuli kiinalaiseksi. Riccin identiteetit olivat limittäisiä: hän oli länsimaalaisille länsimaalainen ja kiinalaisille kiinalainen. Hän oli kulttuurienvälinen tulkki, joka pystyi hyödyntämään usean kulttuurin tuntemusta lähetystyössään.

Voimani raukeaa, otsani painuu maan tomuun (Ps.44:26). Häpeä on ihmiselle kärsimys, mikä vie hänen elämänvoimansa. Häpeää kokiessa ihminen arvostelee itseään ja minuuttaan. Häpeä on kokonaisvaltainen tunne, joka koskettaa koko ihmisyyttämme ja olemassaoloamme (Malinen 2005, 189). Tutkimuskysymyksinä selvitettiin, millaista nuoren kokema häpeä on ja mitä häpeävä nuori kokee tarvitsevansa. Lisäksi tarkasteltiin sitä, mikä on häpeän yhteys nuoren kokemukseen Jumalasta. Tutkimuksen aineisto koostui 77:lle nuorelle tehdystä kyselystä. Nuorista 47 oli rippikoululaisia ja loput 30 isosia. Aineisto kerättiin kesällä 2016. Aineisto analysoitiin induktiivisesti; aineistosta käsin. Tutkimustulosten mukaan lähes jokainen nuori häpeää. Nuori voi myös hävetä itsessään ”suurimmaksi osaksi kaikkea”(T 38), kuten yksi nuori häpeänsä sanoitti. Nuoren kokema häpeä on valtaosin sosiaalista häpeää eli toisten ihmisten silmien alla koettua häpeää. Nuoren häpeä liittyy pääosin häneen itseensä: erilaisuuteen ja ulkonäköön, epäonnistumiseen sanoissa ja teoissa sekä sisäisen todellisen minän paljastumiseen. Sosiaalista häpeää kokeva nuori altistuu sosiaalisissa yhteyksissä itsensä paljastumiselle. Nuorten kokema myötähäpeä oli verrattain vähäisempää ja sitä nuori koki häntä kipeästi koskettavista asioista, kuten vanhemman alkoholismista ja mielenterveysongelmista. Häpeässä nuori kokee itsensä (ja yhteyden toiseen ihmiseen) uhatuksi. Ainoastaan muutama nuori halusi jäädä häpeänsä kanssa yksin. Nuori kaipaa häpeäänsä toisen ihmisen myötätuntoa. Myötätuntoa kaivanneista nuorista 85%:lle kelpasi kuka tahansa toinen ihminen. Muutama nuori kaipasi häpeäänsä Jumalaa tai jotain korkeampaa voimaa. Nuoren kokemalla häpeällä ja Jumalalla ei tutkimuksen mukaan ole nähtävissä juurikaan yhteyttä. Muiden nuorten edessä häpeää kokeneen nuoren saattaa olla vaikea vastaanottaa kokemusta Jumalan armosta ja hyväksyvästä ja rakastavasta Jumalasta (Kettunen 2014, 150). Kettusen mukaan hyväksyntä on vastaus ihmisen häpeään. Tutkimustulosten myötä ajattelen, että nuori tarvitsee vielä enemmän; häpeävä nuori tarvitsee myötätuntoa, sillä myötätunto on hyväksyntää vielä askeleen edellä siinä, että se ohjaa ihmisen toimimaan toisen ihmisen hyväksi. Tutkijana ajattelen, että tarvitsemme sekä kirkossa että muussa yhteiskunnassa muutosta ja vahvaa kasvatustyötä, jotta sosiaalinen yhteys ympärillämme muuttuisi hyväksyvämmäksi ja myötätuntoisemmaksi. Olen kirjoittanut tutkimuksen viimeiseen lukuun konkreettisia ohjeita nuorelle, nuoren vanhemmalle ja ammattikasvattajalle.

Tutkielma käsittelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kristillistä uskoa ja hengellistä kasvua. Pääasiallisena lähteenä toimii Patrick S. Chengin teos From Sin to Amazing Grace, jonka sisältöä tarkastellaan muun muassa Martti Lindqvistin, Henri Nouwenin ja Eckhart Tollen kirjallisuuden kautta. Metodina on systemaattinen analyysi. Chengin ajattelun taustalla on Kristus-keskeinen synnin ja armon käsitys, joka hänen mukaansa perustuu itäiseen ortodoksiseen traditioon. Tässä suuntauksessa perisynti käsitetään inhimillisenä epätäydellisyytenä, joka ilmenee haparointina ja erehdyksinä inhimillisen kasvuprosessin aikana. Armoa on jumalallistuminen (theosis), joka ilmenee inhimillisenä ja hengellisenä vahvistumisena ja kasvuna ja jonka päämäärä on Kristuksessa. Cheng esittelee myös rikoksen ja rangaistuksen mallin, jonka edustajaksi hän mainitsee erityisesti kirkkoisä Augustinuksen. Cheng katsoo, että tässä suuntauksessa perisynti nähdään tahallisena rikkeenä, josta seuraa syyllisyys ja joka vaatii rangaistuksen. Armo olisi siten tehdyn rikkeen juridinen sovitus. Cheng katsoo, että tällainen näkemys on riittämätön tavoittamaan synnin ja armon olemusta ja on lisäksi vahingollinen inhimilliselle kasvulle. Cheng esittelee sateenkaariteologiaansa seitsemän Kristus-mallin kautta, jotka ovat Eroottinen Kristus, Julkinen Kristus, Vapauttaja-Kristus, Rajoja rikkova Kristus, Rakastava Kristus, Yhdistävä Kristus ja Hibridi Kristus. Näiden kautta välittyvät kivun, näkyväksi tulemisen ja kohtaamisen teemat. Cheng kritisoi institutionaalista kirkkoa ja kirkon virallista oppia. Hän katsoo sen syrjivän sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, ja aiheuttavan kipua. Henkilökohtaisella jumalasuhteella onkin Chengin ajattelussa suurempi merkitys kuin siteellä instituutioon. Cheng pitää häpeää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tyypillisenä kipuna, jonka perusta on identiteetissä eikä toiminnassa. Häpeästä vapautuminen on merkittävä armon kokemus ja virstanpylväs hengellisen kasvun prosessissa. Chengin teologiaa sävyttää eksistentialismin painotus. Kokemuksellisuus ja konkreettinen hengellisyys ovat oleellisia piirteitä hänen teologiassaan. Cheng pitää välttämättömänä ihmisen oikeutta toteuttaa identiteettiään ja kutsumustaan konkreettisella tavalla. Näkyväksi tuleminen itselle ja muille on hänen teologiassaan merkittävä hengellisen kasvun etappi. Chengin teologiassa on myös sosiaalinen painotus. Kohtaamisella ja yhteydellä Cheng viittaa välittömään ja pyyteettömään vastavuoroisuuteen, joka voi tapahtua niin ihmisten välillä kuin luonnossa. Hän pitää yhteisön monimuotoisuutta rikkautena ja välttämättömänä sekä yksilön että yhteisön kehittymiselle. Cheng pitää myös konkreettista solidaarisuutta tärkeämpänä kuin opillista virheettömyyttä. Chengin ajattelussa on yhteys useisiin modernin teologian suuntauksiin kuten feministiteologiaan, vapautuksen teologiaan, ihmisoikeusliikkeeseen, psykoanalyyttiseen koulukuntaan, kristilliseen antropologiaan, uskontojen väliseen dialogiin, ekoteologiaan ja viisausteologiaan. Nämä yhteydet on tarpeen nostaa esille, koska Cheng viittaa kunkin Kristus-mallin yhteydessä kyseisiin suuntauksiin ja niiden edustajiin. Näiden suuntausten summa ei kuitenkaan selitä tyhjentävästi Chengin kokonaisajattelua, joka perustuu lopulta mystiikan traditioon ja theosis-oppiin. Chengin ajattelussa on havaittavissa kehityskulku yksinäisyydestä ja kärsimyksestä konkreettisen toiminnan ja näkyväksi tulemisen kautta yhteyteen. Hänen teologiaansa sävyttää eksistentiaalinen perusvire, ja yhteys esimerkiksi sakramentteihin jää olemattomaksi. Samoin ekklesiologia on jäsentymätöntä. Cheng ei tulkitse Raamattua kirjaimellisesti, vaan tiedostaa sen historiallisen ja inhimillisen luonteen. Sen sijaan hän tulkitsee sitä symbolisesti ja kontekstuaalisesti, niin että se koskettaa nykyihmisen arkitodellisuutta. Chengin teologia perustuu maalliseen ideologiaan, jota hän pyrkii sovittamaan yhteen kristillisen teologian kanssa. Taustalla ovat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajava ihmisoikeusliike sekä erilaiset sateenkaariväen kulttuurit. Niistä Cheng pyrkii löytämään yhteyksiä etenkin evankeliumeihin. Chengin ajattelu perustuu lopulta armon välttämättömyyteen. Koska sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiä ei voida Chengin mukaan muuttaa väkivallatta, tulisi se hyväksyä siunaten.

Tutkimus käsittelee hyvinvointiin liittyviä ihanteita yksilön ja yhteisön näkökulmasta Syon Abbeyn birgittalaisluostarissa myöhäiskeskiajalla. Vuonna 1415 perustettu Syon Abbey kuului Englannin varakkaimpien luostarien joukkoon. Se noudatti Birgitan (1302/1303–1373) luostarisääntöä (Regula Salvatoris) ja oli säännön mukaisesti kaksoisluostari, jossa eli nunnien lisäksi myös veljiä. Tutkimuksen päälähteinä käytetään Birgitan sääntöä täydentäviä Syon Abbeyn luostaria varten kirjoitettuja sääntölisäyksiä sekä kahta nunnia varten laadittua hengellistä opaskirjaa. Hyvinvointiin liittyvät ihanteet on tässä tutkimuksessa jaoteltu fyysiseen, sosiaaliseen ja henkis-hengelliseen osa-alueeseen. Fyysisen hyvinvoinnin osalta tarkastellaan luostarin omaisuutta ja työnjakoa sekä ravintoon, vaatetukseen ja terveyteen liittyviä kysymyksiä. Varakkaana luostarina Syon Abbey kykeni tarjoamaan asukkailleen tasokkaat elinolosuhteet. Luostaria johti abbedissa, joka jakoi harkintansa mukaan työtehtävät muille luostarin asukkaille. Nunnien vastuu luostarin talouden ja arkielämän järjestämisessä oli suuri. Veljien vastuulla oli sakramenttien toimittaminen, saarnaaminen ja hengellinen ohjaus. Monilla Syon Abbeyn asukkailla oli aristokraattinen syntyperä, ja tottumus korkeaan elintasoon näkyi muun muassa ruokahankinnoissa kalliina mausteina ja muina ylellisyystuotteina, vaikka ihanteena olikin kohtuullisuus. Fyysisiin tarpeisiin liittyviä säädöksiä perusteltiin terveellisyydellä ja tarkoituksenmukaisuudella. Nunnien henkinen työ edellytti, että he olivat hyvin ravittuja ja terveitä. Vaatetuksen tuli olla yhtenäinen, millä osoitettiin toisaalta yhteenkuuluvuutta, toisaalta erottauduttiin muista sääntökunnista ja maallikoista. Sosiaalinen hyvinvointi liittyy yksittäisen nunnan asemaan yhteisössä ja siihen, miten nunnien (sekä nunnien ja veljien) välistä kommunikaatiota säädeltiin. Lähteet osoittavat, että yhteisöelämän sujuvuutta pidettiin Syon Abbeyssä tärkeänä. Pahan puhuminen, toisten loukkaaminen, juoruilu, ylempien uhmaaminen ja puhuminen hiljaisuusaikoina oli kielletty. Toisia piti kohdella kunnioittavasti ja ystävällisesti, mutta kommunikointi olisi pitänyt rajoittaa välttämättömään. Kieltojen ja määräysten runsaslukuisuus nimenomaan kommunikointiin liittyen kertonee siitä, että näitä sääntöjä ei aina noudatettu. Erityisen tiukasti kontrolloitiin nunnien ja veljien keskinäistä yhteydenpitoa. Henkinen ja hengellinen hyvinvointi liittyy luostarin varsinaiseen tehtävään. Syon Abbeyllä oli maine oppineisuuden keskuksena. Kirjallisuuden rooli luostarin elämänihanteiden luojana oli merkittävä ja sen tarkoitus oli auttaa nunnia hoitamaan hyvin tärkeintä tehtäväänsä, yhteisten hetkipalvelusten toimittamista. Veljet ja ulkopuoliset käänsivät Syon Abbeyn nunnille kirjoja englanniksi, joten myös latinaa taitamattomilla oli mahdollisuus hankkia teologista tietämystä ja ymmärtää hetkipalvelusten sisältöä. Suuri kirjasto takasi hyvät lähtökohdat opiskelulle varsinkin, kun huomioidaan, että naisten mahdollisuudet saada opillista sivistystä olivat keskiajalla rajalliset. Yksilön hengellisen elämän tukeminen palveli yhteisöä, koska luostarin hengellinen työ nähtiin konkreettisena taisteluna pahaa vastaan. Vaikka luostari-ihanteet perusteltiin Syon Abbeyssä hengellisesti, myös maallisista tarpeista huolehdittiin, koska ne loppujen lopuksi palvelivat hengellisiä päämääriä.

Suomi oli 1900-luvulle tultaessa vahvasti evankelis-luterilainen maa, jossa valtion ja kirkon väliset siteet olivat tiiviit. Kansalaisten oli kuuluttava johonkin rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, joita olivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon ohella baptistien ja metodistien eriuskolaisseurakunnat. Pitkään valmisteltu uskonnonvapauslaki muutti tilanteen vuonna 1923 ja oli käänteentekevä hetki Suomen uskontopolitiikassa. Laki antoi uskonnolliselle yhteisöille oikeuden perustaa omia uskonnollisia tunnustuskuntia ja kansalaisille oikeuden valita oman uskontonsa. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen baptistien, metodistien, vapaakirkollisten ja helluntailiikkeen suhtautumista uskonnonvapauteen ja valmisteltavaan uskonnonvapauslakiin vuosina 1917–1923. Käytän päälähteinä edellä mainittujen kristillisten vähemmistöyhteisöjen suomenkielisiä aikakauslehtiä, joita täydennän valikoivin osin yhteisöjen ruotsinkielisillä lehdillä. Lähteitä analysoimalla esittelen, millaiseksi tarkasteltavat yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain muotoutuvan, mistä syistä he pitivät näitä asioita tavoiteltavavina ja miten he suhtautuivat lopulliseen lakiin sen hyväksymisen ja voimaantulon jälkeen. Tutkimukseni osoittaa, että tarkastelemani kristilliset vähemmistöyhteisöt kannattivat yksimielisesti uskonnonvapautta. Myös yhteisöjen toiveet valmisteltavan lain sisällöstä olivat alusta alkaen varsin samankaltaisia. Yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain takaavan kaikkien kansalaisten ja uskonnollisten yhdyskuntien välisen tasa-arvon, minkä he toisaalta uskoivat toteutuvan täydellisesti vasta evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon laissa turvatun erityisaseman purkamisen jälkeen. Varsinkin aluksi vähemmistöyhteisöt pitivät tätä kirkon ja valtion eroa uskonnonvapauden toteutumisen olennaisimpana osana. Sisällissota oli uskonnonvapauslain valmistelussa käänteentekevä hetki, jonka jälkeen alkoi näyttää selvältä, että kirkon ja valtion eroa ei tultaisi lähivuosina toteuttamaan. Tästä huolimatta vähemmistöyhteisöjen toive kaikkien uskonnollisten yhteisöjen välisestä tasa-arvosta säilyi koko tarkasteltavan ajanjakson ajan. Lainvalmistelun loppuvaiheessa yhteisöjen yksityiskohtaiset toiveet jäivät taka-alalle, koska yhteisöt pitivät lain voimaantuloa lopulta sen sisällön yksityiskohtien toteutumista tärkeämpänä. Tarkasteltujen yhteisöjen mielestä vuonna 1923 voimaantullut uskonnonvapauslaki ei ollut kuitenkaan täydellinen, vaan se säilytti edelleen useita vähemmistöjä syrjiviä käytänteitä. Vähemmistöt jäivät silti toiveikkaina odottamaan, tultaisiinko uskonnonvapautta lähivuosina vielä laajentamaan.

Maisterintutkielmassani tarkastelen Paavalin seksuaalietiikkaa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvuissa 5–7. Tutkimuskysymykseni on, miksi Paavali näissä luvuissa suhtautuu sukupuoliyhteyteen varauksellisesti ja näkee sen potentiaalisesti uhkaavana asiana, johon liittyy monia vaaroja. Käytän sosiaalitieteellisen raamatuntutkimuksen näkökulmaa, joka pyrkii antamaan monipuolisen kuvan Raamatun ajan yhteisöjen elämästä. Käsittelen ennen kaikkea haureutta ja naimattomuutta, sillä nämä ovat Paavalin seksuaalietiikassa vastapareja. Näihin liittyen käsittelen myös himon, ruumiin ja naimattomuuden käsitteitä Paavalilla. Tarkasteluni lähtee Paavalin tekstistä. Lisäksi olen tarvittavissa määrin perehtynyt aiheeseen juutalaisuuden, kreikkalais-roomalaisen kulttuurin sekä joidenkin filosofien ja filosofisten suuntausten näkökulmasta, jotta voin muodostaa aiheestani mahdollisimman kattavan kuvan. Paavalilla haureus on vaarallisia sukupuolisuhteita (esimerkiksi prostituoitujen kanssa), jotka voivat saastuttaa seurakunnan eli Kristuksen ruumiin. Haureutta ja saastetta tulee välttää kaikin keinoin, jopa niin, että yksilön voi uhrata yhteisön puhtaana pitämiseksi. Himo voi johtaa haureuteen, joten himon vähentämiseksi ja haureuden välttämiseksi Paavali suosittelee Korintin seurakunnan jäsenille avioliittoa ja säännöllistä avioseksiä. Paavali itse on naimaton, ja pitää naimattomuutta ihanteena, mutta hänen mukaansa naimattomuuteen pystyvät vain harvat, joilla on siihen erityinen lahja. Maisterintutkielmassani tulen siihen johtopäätökseen, että Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvuissa 5–7 Paavalin seksuaalietiikkaan on eniten vaikuttanut hänen eskatologinen odotuksensa. Paavali odottaa Kristuksen paluuta ja uskovien pelastusta, ja tämä odotus vaikuttaa hänen antamiinsa ohjeisiin. Eskatologinen odotus näkyy Paavalilla esimerkiksi siinä, että hän ei kehota seurakunnan jäseniä hankkimaan jälkeläisiä, vaan avioliiton avulla välttämään haureutta, jotta Kristuksen ruumis ei saastuisi. Koska tarkastelen maisterintutkielmassani rajattua osaa Paavalin säilyneistä kirjoituksista, johtopäätökseni eivät ole ilman jatkotutkimusta yleistettävissä Paavalin ajatteluun laajemmin.