Browsing by Title

Roomalaiskirje nousee edelleen esille yhteiskunnallisessa keskustelussa, varsinkin puhuttaessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista. Tästä syystä sen taustavaikutteiden tutkiminen on edelleen relevanttia, vaikka tutkimusta Paavalin suhteesta stoalaiseen filosofiaan sekä kreikkalais-roomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin on tehty runsaasti. Paavalin tiedetään tavanneen stoalaisia matkallaan Ateenassa, mutta tämän lisäksi Paavali on todennäköisesti kouluttautunut Tarson yliopistossa, jota voidaan pitää stoalaisen filosofian kehtona. Samoin jokainen teksti on oman aikansa tuotos, joten ympäröivä yhteiskunta ja kulttuuri ovat vääjäämättä vaikuttaneet Paavalin teoksiin. Tässä tutkielmassa pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, onko stoalaisen filosofian ja kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan sekä kulttuurin vaikutuksia nähtävissä Paavalin ajatuksissa Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeissa 18–32, erityisesti koskien samasukupuolisuutta. Käytän tukielmassa kriittisen raamatuntutkimuksen, antiikin historian tutkimuksen sekä vertailevan tutkimuksen metodeita, joiden avulla pyrin rekonstruoimaan kattavan kuvan Paavalin aikaisen yhteiskunnan suhtautumisesta samasukupuolisuuteen sekä vertailemaan aikalaisia käsityksiä ja stoalaisen filosofian periaatteita Paavalin ajatusten kanssa. On huomattava, ettei rekonstruointi ole koskaan täysin aukotonta, vaan parhaimmillaankin se luo kuvan mahdollisuuksista – ei absoluuttista totuutta. Kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin osalta käytän tutkimuksessani hyödyksi sekä kuvataidetta että aikalaisia tekstejä. Stoalaisen filosofian suhteen pyrin luomaan mahdollisimman kattavan yleiskuvauksen stoalaisuuden keskeisistä periaatteista fysiikan ja etiikan saralla, mutta vertailen Paavalin ajatuksia myös Zenon Kitionilaisen, Filon Aleksandrialaisen sekä Lucius Annaeus Seneca nuoremman ajatuksiin ja periaatteisiin. Esitän, että kreikkalais-roomalainen yhteiskunta ja kulttuurikonteksti sekä stoalainen filosofia ovat selkeästi nähtävissä Paavalin ajatuksissa. Täten ne ovat vaikuttaneet Paavalin tapaan käyttää erilaisia käsitteitä ja periaatteita, mutta myös Paavalin ajatusmaailmaan samasukupuolisuudesta. Huomattavaa on, että Paavali käyttää stoalaisuuden termejä sikäli kun ne palvelevat tämän päämäärää ja tarkoitusta. Osaa käsitteistä Paavali on muokannut täysin sopimaan omaan agendaansa, mutta joitain käsitteitä hän käyttää myös stoalaisessa muodossaan. Paavali ei ole kirjeen kirjoitushetkellä käynyt Rooman kaupungissa, joten todennäköisesti tämä hyödyntää toisen käden tietoa kaupungin ilmapiiristä ja hyödyntää kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin tietämystään sekä stoalaista filosofiaa osoittaakseen olevansa erityisesti pakanakristittyjen puolella.

Tutkimus tarkastelee pyhien kirjoitusten lainausten käyttöä Roomalaiskirjeen 10. luvun jakeissa 5 - 21. Tässä jaksossa lainauksia on poikkeuksellisen paljon. Tutkimusta ohjaavat kysymykset, millaisia tehtäviä lainauksilla on Paavalin argumentaatiossa, mikä on Paavalin lainausten pohjateksti sekä millä tavalla ja miksi Paavali muuttaa pohjatekstin sanamuotoa. Lisäksi hahmotellaan, millainen olisi luvun 10 ihannelukija. Ihannelukija on tutkimuksen työväline, jonka avulla tarkastellaan, millaista pyhien kirjoitusten tuntemusta lainausten käyttö osana muuta argumentaatiota edellyttää, jotta Paavalin ajatuksenkulku olisi käsitettävissä. Tutkimus on osa intertekstuaalisten lähestymistapojen kirjoa, mutta näkökulma on rajattu seuraavasti: tutkimuksessa keskitytään lainausten, ei muiden intertekstuaalisten yhteyksien, tarkasteluun, ja keskipisteessä on se, miten Paavali käyttää lainauksia kirjeessään, ei niinkään kirjeen lukijan kokemus ja tulkinta. Lainausten tehtävä ja käyttötarkoitus pyritään määrittämään suhteessa Paavalin argumentaation kokonaisuuteen jakeissa 10:5 21. Siksi tutkimuksessa hahmotellaan jakson keskeinen sanoma ja tarkastellaan lainausten roolia tämän sanoman ilmaisemisessa. Paavalin lainausten pohjatekstin selvittämiseksi Roomalaiskirjeen sanamuotoa verrataan Septuagintan kriittisesti rekonstruoituun tekstiin ja Septuagintan käsikirjoitustradition variantteihin. Tarvittaessa otetaan huomioon antiikin kirjoittajien kreikankieliset lainaukset, masoreettinen teksti sekä tapauksen mukaan Qumranista löytyneet käsikirjoitukset ja heprealaisen tekstin vanhat käännökset. Jos Paavalin teksti poikkeaa todennäköisimmästä pohjatekstistä, tutkitaan, löytyykö muutokselle motivaatio Paavalin tavasta käyttää ja tulkita lainausta Roomalaiskirjeessä. Lainauksia tarkasteltaessa kiinnitetään huomiota Paavalin antamiin tulkintavihjeisiin ja pohditaan, onko lainauksen ja sen alkuperäisen kontekstin tunteminen tarpeen Paavalin ajatuksen seuraamiseksi. Tutkimuksessa todetaan, että Paavali lainaa kirjoituksia yleensä Septuagintan mukaan, mutta kahdessa kohdassa hän on todennäköisesti käyttänyt heprealaisen sanamuodon mukaan tarkistettua Jesajan kirjan käsikirjoitusta. Seitsemässä tapauksessa kolmestatoista voidaan päätellä melko luotettavasti sekä tunnettujen käsikirjoitusten että lainausten käyttötarkoituksen perusteella, että Paavali muuttaa pohjatekstinsä sanamuotoa. Paavali muun muassa rajaa tekstistä käyttöön vain tietyn osuuden, poistaa hankalia kohtia, vaihtaa toisiksi sanoja tai kieliopillisia muotoja, muuttaa sanajärjestystä ja kerran lisää lainaukseen sanan. Muutosten tehtävänä on saada lainaus sopimaan paremmin sen uuteen kontekstiin. Paavali käyttää lainauksia paitsi tukemaan omaa väitettään, myös omin sanoin muotoilemansa väitteen asemesta. Jälkimmäinen käyttötapa on yleisempi. Lisäksi muutamassa kohdassa kirjoitusten sanat tuovat juhlavuutta ja retorista tehoa tekstiin. Koska lainausta ei yleensä selitetä, sen on itsessään ilmaistava se, mitä Paavali haluaa sanoa. Tämä aiheuttaa tarpeen välillä muokata lainauksen sanamuotoa. Tulkintaa ohjaavilla vihjeillä, kuten lainaukseen johdattavalla formelilla, Paavali auttaa lukijaa tulkitsemaan lainausta tarkoituksenmukaisesti. Jakson 10:5 21 ihannelukijaksi hahmottuu pyhiä kirjoituksia varsin hyvin tunteva ja Paavalin rohkeisiin uudelleentulkintoihin myötämielisesti suhtautuva vastaanottaja.

Tutkimus sijoittuu uskontososiologian, urheilusosiologian ja pyhän tutkimuksen leikkauspisteeseen. Kahden suuren milanolaisen jalkapalloseuran – punamustan Milanin ja sinimustan Interin – ultrakannattajien yhteisöllisyyttä tarkastellaan jälkidurkheimilaisen teorianmuodostuksen valossa. Teoreettisen viitekehyksen keskiössä on Gordon Lynchin pyhän kulttuurisosiologia. Pyhä on kollektiivinen representaatio – näennäisessä järkkymättömyydessään ja pakottavuudessaan voimantäyteinen sekä tahrattomuudessaan kielletty. Sen vastapoolina on kielloilla eristetty saastuttava profaani. Tekstiaineistona hyödynnetään ultraryhmittymien kannatuslauluja, banderolleja ja katsomokoreografioita. Tutkimuksen keskeiset kysymykset liittyvät ultrien pyhän symbolikoodiston ja sen ympärille rakentuvan sosiaalisen todellisuuden selvittämiseen. Menetelminä käytetään laadullista sisällönanalyysia ja diskurssianalyysia. Metodeista jälkimmäinen edustaa sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofista perinnettä, jonka piirissä tieto oletetaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa rakentuneeksi. Reaalimaailma esittäytyy inhimilliselle ymmärrykselle aina kulttuurisesti värittyneenä, verhottuna ihmisten sille tuottamiin merkityksiin. Tutkimuksessa erityisenä mielenkiinnon kohteena on se sosiaalinen toimijuus, jota ultrat edustavat suhteessa pyhään ja profaaniin. Ultrakulttuuri osoittautuu implisiittiseksi uskonnoksi ja stadionin kaarrekatsomo rituaalisen viestintämallin mukaiseksi seurayhteisön perinteitä, arvoja ja uskomuksia heijastavaksi tasopinnaksi. Ultrien pyhään symbolikoodistoon kuuluvat joukkueen pelipaidan värit, antropomorfiset embleemit, seurahistorian merkkihenkilöt ja poliittiset aatteet. Vaarallisen profaaneina näyttäytyvät pahimmat vastustajaseurat, oman seuraorganisaation ”mustat lampaat”, viranomaistahot ja nykyjalkapallon kaupallistumiskehitys. ”Palvoja”, ”sotilas”, ”huligaani”, ”lainsuojaton”, ”fasisti” ja ”tosi milanolainen” ovat identiteettejä, joita ultrat ottavat kunnioittaessaan pyhää ja pitäessään profaanin loitolla. Tutkimuksen myötä herää ajatus pyhän kulttuurisosiologian soveltamisesta yhteiskunnan muillakin osa-alueilla, esimerkiksi liittyen yksilönvapauden, demokratian ja markkinatalouden sekä ekologisten arvojen väliseen konfliktiin. Tutkimus on paitsi uutta tietoa tuottava, myös kuvaileva esitys pyhän tutkimustraditiosta ja italialaisen jalkapallon maailmasta.

Tiivistelmä Tarkastelen tutkimuksessani patriarkaalisia avioliittoja Heprealaisen Raamatun valossa. Tutkimuskysymykseni on, liittyikö niihin emotionaalista rakkautta. Emotionaaliseen rakkauteen liittyvät ominaisuudet tutkimuksessani ovat seksuaalinen kanssakäyminen, himo ja kaipaus toista kohtaan, läheisyydenkaipuu, kumppanista ja parisuhteesta huolehtiminen sekä sanat, teot ja luottamus. Tutkimuksessani olennaisessa osassa on patriarkkojen maskuliinisuus, sillä ajan hegemonisen maskuliinisuuden ihanteet vaikuttivat heidän ja toimintaansa perhekunnissaan. Vanhan testamentin ajan sukupuoliroolit ohjasivat Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin toimintaa. Tutkimuksessani liitän ajan hegemoniseen maskuliinisuuteen kuuluvan rohkeuden, taistelukyvyn, seksuaalisen viriiliyden naisen kanssa, auktoriteetin, fyysisen voiman, seksuaalisen itsehillinnän, viisauden, jälkeläiset sekä perhekunnan suojelun. Vanhan testamentin ajan avioliittokäsitykset poikkeavat nykyisistä avioliittokäsityksistä, ne eivät perustuneet rakkauteen vaan niiden motiivina olivat järkisyyt. Avioliitot olivat sopimuksia ja puolison valinta ei ollut yksilön oma päätös. Puoliso otettiin samasta sosiaalisesta taustasta, yleensä lähipiiristä. Tutkimusmetodina käytän narratiivikritiikkiä, jossa huomio kiinnittyy tekstille merkityksiä luovaan lukijaan. Siinä erotetaan tekstin sisäistekijä ja sisäislukija sen todellisista tekijöistä ja lukijoista. Metodin avulla tutkin Genesiksen patriarkkakertomuksia kerronnallisina kokonaisuuksina. Päähuomio kiinnittyy patriarkkojen sekä heidän vaimojensa henkilökuviin ja patriarkoista heijastuvaan hegemoniseen maskuliinisuuteen. Tutkimuksestani ilmenee patriarkkojen avioliittoihin liittyneen emotionaalista rakkautta. Iisakin ja Jaakobin kerrotaan suoraan rakastaneen vaimojaan. Abrahamin avioliitossa emotionaalinen rakkaus on tulkittava hänen käyttäytymisensä perusteella. Samoin vaimojen emotionaalinen rakkaus on tulkittava tekstistä, suoraan lähdeaineisto ei asiasta kerro.

Tutkielman tehtävänä on selvittää amerikkalaisen panenteistiteologi Philip Claytonin (1956–) käsitys uskonnollisten uskomusten oikeutuksesta. Clayton on koko uransa ajan osallistunut aktiivisesti tieteen ja kristinuskon suhteesta käytyyn keskusteluun ja puolustanut kristillisen uskon rationaalisuutta. Claytonin ajattelun tekee kiinnostavaksi hänen ehdoton sitoutumisensa aitoon totuuden etsintään myös teologiassa. Clayton on jyrkkä fallibilisti: hänen mukaansa edes teologisia väitteitä ei voida pitää erehtymättömästi tosina. Samalla hän on kuitenkin episteeminen optimisti eli luottaa, että inhimillisellä tutkimuksella totuutta voidaan lähestyä. Totuuden lähestymisen parhaana mittarina toimii Claytonin mukaan lisääntyvä koherenssi, joka ilmenee yhteensopivuutena selitysmallien ja havaintojen välillä, eri selitysmallien kesken sekä myös tutkimusyhteisössä lisääntyvänä yksimielisyytenä. Claytonille kristillinen teologia on yksi inhimillisen tutkimuksen haara, joka pyrkii muodostamaan tosia väitteitä maailmasta. Hän hyödyntää Imre Lakatosin tieteenfilosofiaa, jossa tieteellistä tutkimusta hahmotetaan tutkimusohjelmina. Kullakin tutkimusohjelmalla on omat ydinkäsityksensä, teoriapohjansa, jonka avulla tutkimusohjelma pyrkii vastaamaan sille relevantteihin kysymyksiin. Myös kristinuskolla on Claytonin mukaan tällainen ”kova ydin”, jonka pohjalta kristityt katsovat kristinuskon olevan toimiva selitysmalli kuvaamaan inhimillistä kokemustamme maailmassa. Tätä kovaa ydintä ympäröivät sitä selittävät ja soveltavat apuhypoteesit, joita voidaan tutkimuksen edetessä muokata kristinuskon selitysvoiman vahvistamiseksi. Teologian historiassa teologisten väitteiden on toisinaan katsottu olevan täysin oma inhimillisen kielenkäytön saarekkeensa, jota ei voida arvioida samalla tavalla, kuin esimerkiksi luonnontieteellisiä väitteitä. Clayton ei kuitenkaan suostu eristämään teologiaa tällä tavalla muusta tutkimuksesta. Hänen mukaansa kristityt käyttävät teologista kieltä esittääkseen objektiivista todellisuutta koskevia väitteitä, joiden katsovat olevan aidosti tosia. Teologisilla selityksillä ei ole vain emotionaalista tai esteettistä arvoa, vaan niillä on myös propositioina totuusarvo. Teologisen selitysmallin kykyä tuottaa tosia väitteitä voidaankin Claytonin mukaan parhaiten arvioida tuomalla teologiset väitteet muiden tutkimusalojen arvioitavaksi. Tässä dialogissa tulee noudattaa älyllistä rehellisyyttä ja olla valmis muokkaamaan omia käsityksiä, mikäli keskustelussa esitetyt perusteet osoittavat toisenlaisten selitysten ja selitysmallien olevan paremmin perusteluja. Clayton määrittelee rationaalisuuden toimijan pyrkimykseksi nojata omassa ajattelussaan mahdollisimman todennäköisesti tosiin uskomuksiin. Myös teologisessa tutkimuksessa tuleekin sitoutua vilpittömään totuuden etsintään, ja olla valmis tuon etsinnän nimissä todella seuraamaan vahvinta argumenttia. Clayton muotoileekin rationaalisen teologian metodiksi ”kristillisen minimalismin”, jossa kristillinen traditio toimii lähtökohtaisena uskomusjärjestelmänä. Claytonin mukaan mitä tahansa uskomusjärjestelmää voidaan käyttää tutkimuksen lähtökohtana, mutta tuota järjestelmää täytyy uudistaa, mikäli se on ristiriidassa julkisesti arvioitavissa olevan evidenssin kanssa. Uskonnolliset uskomukset ovat rationaalisesti sallittuja niin kauan, kun ne ovat koherentteja julkisen evidenssin nojalla parhaiten perusteltujen käsitysten kanssa. Claytonin voidaan nähdä lähestyvän tietoteoreettisilla näkemyksillään sekä Charles Peircen inspiroimaa uuspragmatismia, Ilkka Niiniluodon kriittistä tieteellistä realismia että Antti Hautamäen kriittistä relativismia.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon buddhalaisuutta harjoittavia jäseniä ja heidän uskonnollisuuttaan. Kirkkoon kuulutaan jälkimodernina yhä useammin kulttuurillisista ja traditioon liittyvistä syistä. Uskonnollisen markkinatalousmallin myötä uskonnot ja katsomukset kilpailevat uskonnollisista etsijöistä. Individualistisesta ihmisestä on tullut oman elämänsä ylin auktoriteetti, jolle on tärkeämpää uskonnon kokemuksellisuus, kuin ylhäältä päin annettu valmis oppi. Uskonnollisen eklektisyyden lisääntyessä ihmisten katsomukset näyttävät yhä useammin eri traditioiden, uskontojen ja filosofioiden hybridiltä. Uskonnoista etsitään omaa elämää edistäviä ja auttavia ratkaisumalleja. Suomessa on ollut vahva luterilainen yhtenäiskulttuuri ja kirkkoon kuulumiseen uskotaan. Kuitenkin kirkon jäseninä on paljon ihmisiä, jotka hakevat hengellisen sisällön elämälleen muualta kuin kirkon piiristä. Tämän tutkimus kuvaa millaista on buddhalaisen meditaatio piirin jäsenten uskonnollisuus yhtä aikaa osana buddhalaisuutta ja Suomen evankelisluterilaista kirkkoa. Haastattelin tutkimusta varten kymmentä buddhalaisen meditaatioryhmän jäsentä, jotka kuuluivat samanaikaisesti myös kirkkoon. Tutkimuksen metodina toimi puolistrukturoitu teemahaastattelu. Kerätyn haastatteluaineiston laadullisen sisällönanalyysin avulla löydettiin kolme pääluokkaa: haastateltavien suhde kirkkoon, buddhalaisuuden ja kristinuskon risteyskodat sekä elävä usko. Buddhalaisen meditaatioryhmän jäsenten suhde kirkkoon oli varsin myönteinen. Tämä osin johtui meditaatioryhmien taustalla toimineen opettajan Thich Nhat Hanhin kristillismyönteisestä filosofiasta. Tutkittavat kuuluivat kirkkoon osin kulttuurillisista syistä. Myös kirkon tekemä heikompien auttamistyö toimi perusteluna tukea kirkon hyvää toimintaa. Kirkon sanoma oli tullut tutkittaville läheiseksi buddhalaisen harjoittamisen myötä ja buddhalaisuudesta ja kristinuskosta löydettiin useita yhtymäkohtia. Tutkittavat saivat myös harjoittamisestaan välineitä oman itsensä kehittämiseen ja elämänlaadun parantamiseen. Esimerkiksi myötätuntomeditaatio oli buddhalaisuudesta löytyvä konkreettinen väline, jonka avulla tutkittavat pystyivät hoitamaan vaikeita tunteitaan ja ihmissuhteitaan. Kokemus yhteydestä transsendenttiin sekä kokemus tietoisesta elämästä olivat keskeisiä tekijöitä onnellisen elämän etsinnässä, joka oli tutkittavien motivaatio harjoittamiselle Tutkimuksen valossa voidaan väittää, että Thich Nhat Hanhin filosofiaa seuraavien meditaatioryhmien jäsenet ovat harjoittamisensa tuloksena uudelleen lähentyneet Suomen evankelisluterilaisen kirkon kanssa.

Tutkielmani tavoitteena on narraatiokriittistä metodia hyödyntäen tutkia Vanhan testamentin kohdissa 1. Moos. 6:1-4; 4. Moos. 13, 1.Sam.17, 1.Sam.21:1-10 ja 1.Sam.22:6-10 esiintyviä jättiläishahmoja, joihin kuuluvat Goljat ja ja נפלים-hahmot. Tutkimuskysymykseni on, miten kyseisiä jättiläisiä kuvataan kertomuksissa ja millaisia merkityksiä ne voivat saada. Narraatiokriittisessä lähestymistavassa keskeistä on tekstien tutkiminen kirjallisuutena ja kokonaisina teoksina. Lähestymistavassa sovellan Adele Berlinin esittämiä Vanhan testamentin kertomusten kirjallisia piirteitä, jotka keskittyvät kertomusten hahmojen ja eri näkökulmien hahmottamiseen. Lähetysmistavan haasteena on esimerkiksi sen suhde historialliallis-kriittiseen raamatuntutkimukseen. Tutkimuksen haasteena on נפלים-hahmojen kertomuksellisen materiaalin niukkuus, sekä sanaan tulkintaan liittyvät haasteet. Kertomusten ymmärtäminen vaatii sanojen ja tekstien tulkinnallisten ongelmien taustoitusta, joita kartoitan muuhun tutkimukseen tukeutuen. Tutkimuksestani käy ilmi, että tarkasteltavina olevien kertomusten jättiläiset ovat 1.Moos.6:1-4 ja 4.Moos.13 tapauksissa niukasti kuvattuja. 1.Moos.6:1-4 jättiläisten merkitys ei avaudu kertomuksessa eksplisiittisesti ja 4.Moos.13 jättiläiset toimivat kertomuksessa lähinnä kerronnallisena välineenä, eikä ensisijaisesti hahmoina. Goljat on tarkastelluista jättiläisistä laajemmasti kuvattu, muiden hahmojen ja kertomuksen kertojan kautta. Kuvaus on kuitenkin yksipuolinen sotilaallisuuden ja israelin kansan vastustamisen kautta ja oleellisimmin Goljat hahmottuu kontrastien kautta suhteessa Daavidiin.

Tutkielmani tavoitteena on selvittää, mitkä syytteet korostuvat Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnissä ja lopulta johtavat Jeannen tuomitsemiseen kerettiläisenä. Tutkielmani ei ole täydellinen katsaus politiikkaan ja muihin vaikuttaviin tekijöihin, vaan alueeni on rajattu täysin kuulusteluissa ilmeneviin ja esiin nouseviin seikkoihin. Pyrin selvittämään miten kuulustelijat ja kirkko suhtautui kyseisenä aikana kuulusteluissa esiin nouseviin syytteisiin ja arvioimaan, mitkä tekijät vaikuttivat Jeannen lopulliseen tuomioon. Pääaineistonani käytän Jeannen kuulustelujen pöytäkirjoja ja lopullisia syytteitä pyrin selvittämään muun kirjallisuuden avulla. Tutkielmani alkaa Jeannen elämästä aina hänen vangitsemiseensa asti. Koen osaltaan tärkeänä kuvata elämää, jota Jeanne eli, koska koen sen osoittavan, minkälainen persoona kyseinen henkilö saattoi olla. Tämä auttaa ymmärtämään ja arvioimaan Jeannen tilannetta ja toimintaa oikeudessa. Kuulustelujen aikana alkaa tietty kaava selkeästi esiintymään. Kuulustelijat haluavat saada lisää tietoa Jeannen näyistä ja vaatteista. Noituusepäilyt ja hevosvarkaudet esiintyvät kyllä teksteissä, mutta ne jäävät lähinnä sivujuonteeksi. Lopulliset artiklat, jotka on koostettu Jeannen kuulusteluista painottavat selkeästi näkyjä ja niiden taustoja. Pukeutuminen kyllä ilmenee samoin artikloissa samoin kuin käskyjen rikkominen, mutta näyt vievät selkeästi huomion. Jeanne ei henkilönä ja persoonana sovi perinteiseen muottiin naisnäkijästä, ja tämä toimii häntä itseään vastaan. Hänen vahva uskonsa siitä, että hänen näkynsä ovat suoraan Jumalalta ja kieltäytyminen alistua taistelevalle kirkolla johtaa hänen tuomioonsa. Kuulusteluista ja tuomiosta saa selkeästi kuvan, että näyt ovat tärkeämmässä roolissa, kun punnittiin Jeannen syyllisyyttä. Pukeutuminen toimii ulkoisena vahvistuksena Jeannen sisäisille synneille. Pukeutumiselle mieheksi löydettiin niin puolustajia kuin vastustajiakin ja itse sääntö on tulkinnanvarainen, näyt on helpompi osoittaa muualta kuin Jumalalta tuleviksi. Tässä auttoi Jeannen oma persoona, joka palveli häntä hyvin taistelukentällä, mutta ei sovi näkijälle tai oikeuteen. Kokonaisuutena vaikuttaa siltä, että Jeannen näyt ovat ratkaisevassa osassa tuomioita annettaessa.

Tuomaan lapsuusevankeliumi on noin 150−500-luvuille ajoitettava kreikankielisen väestön keskuudessa syntynyt ja muokkaantunut kertomus 5−12-vuotiaan Jeesuksen lapsuudesta. Lapsuusevankeliumi on todennäköisesti syntynyt yksittäisistä alun perin suullisista ja myöhemmin kirjallisista lapsuuskertomuksista tai kohtauksista Jeesuksen lapsuudesta. Jeesuksen lapsuudesta on haluttu tietää Uuden testamentin evankeliumien kertomusten lisäksi lisää, mutta sen muotoutumiseen on todennäköisesti vaikuttanut myös myöhäisantiikin kirjallisuudelle tyypillinen sankarin lapsuuden ja sen poikkeuksellisuuden korostaminen. Tuomaan lapsuusevankeliumin Jeesus näyttäytyy näsäviisaana ja arvaamattomana lapsena, jolla on yliluonnollisia voimia sekä voimakas kokemus ja varmuus omasta poikkeuksellisuudestaan. Kertomuksen henkilöt palvelevat lähinnä Tuomaan lapsuusevankeliumin todennäköistä motiivia eli ihmettelevät Jeesuksen poikkeuksellisuutta ja palvovat häntä. Lapsuusevankeliumissa onkin nähtävissä muutos Jeesuksen käyttäytymisessä sekä muiden kyläläisten, vanhempien ja lasten suhtautumisessa häneen. Jeesus äkäilee ja temppuilee, kunnes muut ymmärtävät, että hän on Jumalan lähettämä. Tuomaan lapsuusevankeliumissa Jeesus kuvataan toisaalta epätavallisena, mutta toisaalta tavallisena lapsena. Tutkin, mitä Tuomaan lapsuusevankeliumin kasvatukseen ja koulutukseen liittyvät yksityiskohdat ja teemat kertovat lapsuusevankeliumin syntyajasta ja -paikasta. Sivuutan piirteet, jotka todennäköisesti ilmentävät lapsuusevankeliumin kerronnallista tai kristologista motiivia. Kiinnitän huomioni kasvatuksen ja koulutuksen piirteisiin, joita kreikkankieliset kirjoittajat ja kokoajat ovat tahattomasti tai tarkoituksella sisällyttäneet Tuomaan lapsuusevankeliumiin ja sen ajanlaskun alun juutalaiseen miljööseen. Oletukseni on, että Tuomaan lapsuusevankeliumin kirjoittajat ja kokoajat ovat samalla kertoneet jotain omasta kasvatus- ja koulutusmaailmastaan, kun ovat sijoittaneet Jeesus-lapsen käymään koulua ajanlaskun alun Nasaretissa. Mitä uutta Tuomaan lapsuusevankeliumi tuo siihen, mitä tiedämme myöhäisantiikin kreikkalaisroomalaisesta kasvatuksesta ja koulutuksesta? Tuomaan lapsuusevankeliumin kasvatuksen teemoja ovat lasten arvostus, joka näkyy esimerkiksi lasten menetyksen suremisena, lasten ja vanhempien vuorovaikutus, kodin ja naapuruston merkitys lasten kasvatuksessa ja huolenpidossa sekä lasten leikit ja ikätoverien seura. Koulutuksen teemoja ovat koulutukseen osallistuvat lapset, opettajat, kirjainten opettelu ja lukemaan oppiminen, moraaliopetus, fyysinen kuri koulussa sekä oppimisen paikat. Muun muassa Tuomaan lapsuusevankeliumin lasten arvostaminen sekä vanhempien ja muiden lasten kanssa tapahtuva vuorovaikutus vahvistavat nykyisen antiikin lapsuustutkimuksen näkökulmaa, jonka mukaan lapsuus ei ollutkaan niin synkkää kuin aiempi tutkimus on väittänyt. Ottaen huomioon kertomuksen kristologiset ja kerronnalliset motiivit sekä tutkimukseen liittyvät muut haasteet, kaikki edellä mainitut kasvatuksen ja koulutuksen piirteet ovat yhteneviä sen kanssa, mitä myöhäisantiikin lapsuudesta tiedetään. Haasteet huomioon ottaen Tuomaan lapsuusevankeliumia voikin käyttää lähteenä antiikin lapsuuden tutkimukseen, siinä missä monia muitakin antiikin tekstejä.

Tämä tutkielma käsittelee Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuutta William Lane Craigin apologetiikassa. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi ja analyysin kohteena on Craigin ylösnousemusta käsittelevä kirjallinen tuotanto. Craig puolustaa näkemystä, että ylösnousemushypoteesi selittää parhaiten historialliset todisteet, jotka koostuvat tyhjästä haudasta, Jeesuksen kuolemanjälkeisistä ilmestymisistä sekä kristinuskon alkuperästä. Ensimmäisessä pääluvussa tarkasteltiin historiallisia todisteita tyhjästä haudasta. Craig katsoi, että useat yksittäiset todisteet puoltavat tämän ilmiön historiallisuutta. Koska historiantutkimuksen luonteeseen kuuluu ilmiöiden selittäminen, tämän jälkeen seurasi toinen vaihe: parhaan luonnollisen selityksen löytäminen tyhjälle haudalle. Selitykseksi Craig esitti neljä hypoteesia: salaliittoteoria, näennäinen kuolema, väärä hauta ja siirretty ruumishypoteesin. Craig argumentoi, että IBE:n kriteerien valossa luonnolliset selitykset eivät ole hyviä. Toisessa pääluvussa tarkasteltiin historiallisia todisteita Jeesuksen kuoleman jälkeisille ilmestymisille. Craig argumentoi, että useat todisteet puoltavat ilmestyskokemuksien historiallisuutta. Selittävässä vaiheessa Craig esitti luonnollisena selityksenä hallusinaatiohypoteesin. Craig katsoi, että IBE:n kriteerien perusteella hallusinaatiohypoteesi ei ole hyvä. Kolmannessa pääluvussa tarkasteltiin historiallisia todisteita kristinuskon alkuperästä. Craig näki, että todisteet puoltavat kristinuskon alkuperän historiallisuuden puolesta. Selittävässä vaiheessa Craig esitti selityksenä kristinuskon, pakanuuden ja juutalaisuuden vaikutuksen. Craig katsoi, että nämä selitykset eivät onnistu. Koska luonnolliset selitykset eivät selitä kaikkia historiallisia seikkoja kattavasti, Craig sovelsi ilmiöiden selittämiseen ylösnousemushypoteesia. Neljännessä pääluvussa tarkasteltiin ylösnousemushypoteesia. Craig näki, että IBE:n kriteerien perusteella todennäköisin selitys on ylösnousemushypoteesi. Tutkimuksesta kävi ilmi, että Craigin argumentoinnissa on ongelmia. Jotkut yksittäiset todisteet olivat kyseenalaisia. Toinen ongelma kosketti selittävää vaihetta. Ongelmallista oli luonnollisten selitysten valitseminen/keksiminen sekä IBE:n luonne: se ei anna varmoja vastauksia. Ylösnousemushypoteesi kohtasi myös ongelmia IBE:n kriteerien valossa. Yksi ongelma on se, että selitys on historiantutkimuksen ulkopuolella. Kritiikki laski ylösnousemushypoteesin todennäköisyyttä mutta että ei tehnyt sitä mahdottomaksi. Tärkeä seikka on argumentin oikea konteksti: argumentti Jeesuksen ylösnousemuksen puolesta sisältyy laajempaan kumulatiiviseen argumenttiin, joka kattaa argumentit Jumalan olemassaolon puolesta, historiallisen realismin puolustuksen, argumentti ihmeiden mahdollisuuden puolesta, sekä argumentti historiallisesti viitekehyksestä kuka Jeesus oli. Tämän vuoksi Craig päätyi kannattamaan historiantutkimuksen rajoista huolimatta ylösnousemushypoteesia: Jumala herätti Jeesuksen kuolleista.