Browsing by Title

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on vastannut maahanmuuton myötä syntyneeseen yhteiskunnalliseen muutokseen muun muassa kehittämällä pääkaupunkiseudun eli Espoon, Helsingin ja Vantaan seurakuntayhtymien vieraskielisen seurakuntatyön. Tässä tutkielmassa tutkitaan sitä, kuinka pääkaupunkiseudun vieraskielinen seurakuntatyö integroituu seurakuntiin. Aihe on tärkeä, koska vieraskielisen seurakuntatyön ei haluta eristäytyvän muusta seurakuntatyöstä ja -elämästä. Tutkimuksessa selvitetään, mitä vieraskielinen seurakuntatyö on, mitkä ovat sen tavoitteet, miten vieraskielinen seurakuntatyö asemoituu kotipesäseurakuntiin ja pidetäänkö suomenkieliseen seurakuntatyöhön yhteyksiä. Lisäksi selvitetään kuinka jäsenyyteen ja seurakuntavaikuttamiseen suhtaudutaan vieraskielisessä seurakuntatyössä. Tutkimus on laadullinen aineistolähtöinen sisällönanalyysi ja sen aineisto koostuu pääkaupunkiseudun vieraskielisen seurakuntatyön pappien haastatteluista (5kpl), Helsingin ja Vantaan seurakuntayhtymien kansainvälisen työ sihteerien haastatteluista (2kpl) sekä Espoon monikulttuurisuustyön sihteerin haastattelusta (1kpl). Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina. Lisäksi aineistoon kuuluu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tuottamia strategioita ja mietintöjä, erilaisia kokouspöytäkirjoja liittyen vieraskielisen seurakuntatyön järjestäytymiseen ja muuta materiaalia, jota haastateltavat antoivat tutkijalle. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytetään John Berryn akkulturaatiomallia, jonka avulla tarkastellaan integraation toteutumista. Tulosten mukaan vieraskielistä seurakuntatyötä järjestetään arabiaksi, englanniksi, kiinaksi, viroksi ja venäjäksi. Toimintaa koordinoi ja kehittää vieraskielisen seurakuntatyön neuvottelukunta. Pääkaupunkiseudun vieraskielinen seurakuntatyö järjestäytyy siten, että kullekin kielelle on määrätty kotipesäseurakuntansa. Poikkeuksena tästä englanninkielinen seurakuntatyö on sijoitettu Espoon seurakuntayhtymän virastoon. Vieraskielistä seurakuntatyötä tehdään ekumeenisista lähtökohdista käsin ja ekumeniassa onnistuminen nähdään tärkeäksi, jotta kirkossa voidaan vastata monikulttuurisen ja -arvoisen kansan tarpeisiin. Vieraskielisen seurakuntatyön tavoitteena on tarjota vieraskielisille hengellinen koti, jossa he voivat toimia omalla äidinkielellään. Lisäksi vieraskielisen seurakuntatyön tavoitteena on osallistua yhteiskunnalliseen kotouttamiseen ja integroida vieraskielisiä myös evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tärkeänä nähdään myös vieraskielisten ohjaaminen oman tunnuskuntansa seurakuntaan. Vieraskielisessä seurakuntatyössä kannustetaan kirkon jäsenyyteen. Työtä tehdään kuitenkin aina yksilön omia toiveita ja vakaumusta kunnioittaen ja työhön voi osallistua myös kuulumatta kirkkoon. Jäsenyyskysymystä mutkistaa se, että vieraskieliseen seurakuntatyöhön osallistutaan ympäri pääkaupunkiseutua, jolloin seurakuntarajat usein ylittyvät. Tutkimuksessa havaitaan, että vieraskielisten ryhmien välillä on eroja siinä, kuinka suuri osa toimintaan osallistujista on kirkon jäseniä. Tähän vaikuttaa vieraskielisen oma uskonnollinen tausta. Tuloksista selviää, että vieraskieliset ovat hyvin kiinnostuneita vaikuttamaan oman vieraskielisen jumalanpalvelusyhteisönsä asioihin ja osallistuvat yhteisössä toteutettuun vapaaehtoistyöhön. Tutkimuksessa selvisi John Berry akkulturaatiomallia apuna käyttäen, että viron- ja venäjänkielinen seurakuntatyö voidaan nähdä seurakuntiin integroituneeksi. On todennäköistä, että integroitumista edistää etenkin virolaisten ja venäläisten hyvä suomen kielitaito, joka helpottaa yhteyksien luomista seurakuntaan. Toisen ryhmän luovat separoituneet arabian- ja kiinankielinen seurakuntatyö. Suurin eristäytymiseen johtava tekijä on näiden vieraskielisten huono suomen kielitaito ja työmuotojen tuoreus verrattuna viron- ja venäjänkieliseen toimintaan. Lisäksi kiinankielisten toiveet seurakuntatyötä kohtaan voivat olla erilaisia kuin suomenkielinen seurakuntatyö tarjoaa ja toisaalta arabiankielistä integraatiota vaikeuttaa kysymys jäsenyydestä. Englanninkielinen seurakuntatyö on tutkimuksen mukaan sekä integroitunutta että assimiloitunutta. Assimilaatiossa valtaväestöön sulautuminen nähdään oman kulttuurillisen identiteetin tai tapojen ylläpitämistä tärkeämmäksi. Integraatiossa tulee esille kysymys mihin englanninkielinen seurakuntatyö integroituu, kun sillä ei ole omaa kotiseurakuntaa. Onkin parempi todeta, että englanninkielinen seurakuntatyö on yleisesti paikallisseurakuntiin integroivaa.

Tutkimuksessa selvitettiin laadullisen sisällönanalyysin avulla, minkälaista tukea läheisensä menettäneet ovat saaneet tai olisivat kaivanneet seurakunnalta hautajaisten jälkeen. Lisäksi tarkasteltiin mitkä syyt edistivät tai haastoivat tuen saatavuutta ja saavutettavuutta. Tutkielman tavoitteena on tarjota seurakunnille tietoa seurakuntalaisten kokemuksista, joiden avulla hautajaisten jälkeistä surutukea voitaisiin kehittää. Tutkimusaineisto kerättiin tekemällä yhdeksän teemahaastattelua. Haastateltavat olivat 29–79-vuotiaita, viimeisen 5,5 vuoden aikana menetyksen kokeneita omaisia. Yhteistyöseurakuntanani toimi Helsingin tuomiokirkkoseurakunta, johon jokainen haastateltava linkittyy joko henkilökohtaisen tai edesmenneen läheisen suhteen kautta. Tutkimusaineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä, jonka avulla omaisten kokemukset tulivat selkeästi esiin. Analyysin tuloksena löytyi kolme hyväksi koettua ja kaivattua surutuen tapaa, jotka olivat keskustelun tarve, kohdatuksi tulemisen tarve ja konkreettisen surutuen tarve. Surutuen saatavuutta ja saavutettavuutta edistivät seurakunnan, sen työntekijöiden ja toiminnan tuntemus ja haastoivat niiden tuntemattomuus. Tutkielma osoittaa, että teologien sielunhoidolliseen osaamiseen olisi syytä kiinnittää enemmän huomioita, koska menetys loi omaisille tarpeen syvällisempään ja sensitiivisempään kohtaamiseen ja keskusteluun. Seurakuntien tulisi parantaa näkyvyyttään ja saavutettavuuttaan, jotta vanhanaikaset asenteet ja tietämättömyys toiminnasta eivät jatkossa estäisi hakemasta tukea seurakunnista. Tutkimustuloksista nousi, että esimerkiksi digitaalisten alustoiden hyödyntäminen voisi lisätä tuen saatavuutta sekä rikkoa ennakkoluuloja. Lisäksi käytössä olevan Hautausoppaan muokkaaminen Suruoppaaksi, joka vastaisi kokonaisvaltaisesti surevan tarpeisiin, olisi hyödyksi kuoleman kohdanneille omaisille.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaista uskonnollista toimijuutta Paavali edustaa ja millaista toimijuutta hän suosittelee Korintin seurakuntaan. Näitä tarkastellaan tutkimalla Paavalin ekstaattista uskonnollista kokemusta, taivasmatkaa (2.Kor.12:1–4), ja Paavalin ohjeita Korintin seurakunnalle glossolaliasta seurakunnan kokoontumisissa (1.Kor.14). Tekstejä tarkastellaan Winkelmanin kehittämän maagis-uskonnollisten toimijoiden sosiaalisten roolien mallin avulla. Mallissa hyödynnetään kognitiivista näkökulmaa muuttuneista tajunnantiloista. Ekstaasi on muuttunut tajunnantila, jossa ihminen näkee näkyjä ja kokee hallusinaatioita. Ekstaattiset uskonnolliset kokemukset ovat kokemuksia, jotka ihminen kokee ekstaasissa ja joille hän antaa uskonnollisen merkityksen. Glossolalia puolestaan ilmenee usein possessiotranssissa, jossa henkilö kokee olevansa henkiolennon vallassa. Tutkielma osoittaa, että Paavali hyödyntää ekstaasi- ja transsitiloja. Paavalin oma uskonnollinen toimijuus vastaa Winkelmanin mallista eniten shamaaneja. Hänellä on ekstaattisia kokemuksia ja hän on saanut ilmestyksiä. Hänet on valittu tehtäväänsä ilmestyksessä. Hänen ilmestyksensä eivät palvele yhteisöä vaan hänen yksilöllistä toimintaansa: ne ohjaavat häntä apostolin tehtävässä. Paavali ei siis hyödynnä ekstaasitiloja seurakuntien kokoontumisissa. Myös Korintin seurakunnan toimijat hyödyntävät ekstaasi- ja transsitiloja. Paavalin mielestä Korintin seurakunnan tulee integroitua sisäisesti, mutta seurakunnan yhteisten kokoontumisten tulee olla sellaisia, että ne ovat myös ulkopuolisten ymmärrykselle sopivia. Uskonnollisuudessa korinttilaisten tulee keskittyä kollektiivisuuteen: siihen, mikä rakentaa seurakuntaa. Korintissa tulee Paavalin mielestä hyödyntää tulkitsemattoman glossolalian sijaan profetointia ja tulkittua glossolaliaa. Nämä vastaavat Winkelmanin mallissa meedioiden roolia. Paavalin suositus uskonnollisesta toimijuudesta Korintin seurakunnalle on kuitenkin jännitteinen: näitä meedion rooliin kuuluvia tehtäviä tulisi toteuttaa osittain shamaanin roolista käsin. Paavali edellyttää, että kielilläpuhuva hallitsee itseään ja tajunnantilojaan. Meedioiden roolissa transsit ovat spontaaneja ja hallitsemattomia. Shamaanin roolissa henkilö pystyy hallitsemaan itseään ja tajuntaansa.

Tarkastelen tässä tutkielmassa Paavalin kirjeiden ja hänen nimissään kirjoitettujen pseudepigrafien välittämää kuvaa orjuudesta. Tutkimuksen alussa tarkastelen orjuutta antiikin aikana, keskittyen ensisijaisesti Rooman keisariaikaan ja kreikkalais-roomalaisen kulttuuripiirin alueelle. Tämän jälkeen tarkastelen minkälaisen kuvan Paavalin aidot kirjeet välittävät orjuudesta ja suhteutan sen antiikin ajan yleisiin käsityksiin. Kolmannessa pääluvussani tutkin vastaavasti Paavalin nimissä kirjoitettujen pseudepigrafisten kirjdeiden välittämää kuvaa orjuudesta. Tarkastelun kohteeksi olen valikoinut ne kohdat Paavalin kirjeistä ja hänen nimissään kulkevista pseudepigrafeista, joissa esiintyy kreikankielinen orjaa tarkoittava sana δοϋλος tai orjuutta tarkoittava δουλεία. Lisäksi tarkastelen laajemmin kirjettä Filemonille. Käytän apunani tekstianalyysin metodia. Johtopäätöksissä vertaan aitojen Paavalin kirjeiden välittämää kuvaa orjuudesta pseudepigrafisten kirjeiden vastaavaan kuvaan ja pohdin lyhyesti niiden välisiä eroja ja mistä erot saattavat johtua. Paavali puhuu orjuudesta kuvainnollisesti tuodakseen teologisia näkemyksiään esille mahdolllisimman tehokkaasti. Tällaisissa tilanteissä hänen käyttämänsä kielikuvat orjuudesta ovat niin lähellä antiikin ajan stereotyyppistä orjuutta, että on perusteltua hänen käyttävän näissä katkelmissa orjuutta puhtaasti retorisena keinona. Sen sijaan puhuessaan todellisista orjista Paavali joutuu ottamaan kantaa kysymykseen orjien vapauttamisesta. Tällöin on havaittavissa se, ettei hän anna suoria ja yksiselitteisiä ohjeita vapauttamiskysymyksestä vaan hänen kielenkäyttönsä jättää vapauttamisen täysin kirjeen lukijan tai kuulijan vastuulle. Paavali todennäköisesti ei uskaltanut suositella orjien vapauttamista, koska ymmärsi, että se saattaa aiheuttaa ongelmia. Samoin hän ei uskaltanut suositella sitä, että orjia ei vapautettaisi, koska hän saattoi ymmärtää orjuuden olevan sosiaalisesti ongelmallista orjille itselleen. Pseudepigrafiset Paavalin kirjeet ovat orjuus-kuvauksessaan hyvin lähellä Paavalin aitoja kirjeitä. Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen kuvaukset ovat lähempänä Paavalin aitoja kirjeitä kuin pastoraalikirjeiden välittämät kuvat. Pastoraalikirjeiden kuvauksen mukaisesti orjuus voidaan jopa tulkita Jumalan opin mukaiseksi instituutioksi. Tämänkaltaista ajatusta ei ole löydettävissä muualta Uudesta testamentista. Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen kirjoittajat edustavat hyvin läheisesti antiikin ajan maltillista tulkintaa orjuudesta. Pseudepigrafiset Paavalin kirjeet antavat viitteitä siitä, että Paavalin aitojen kirjeiden opetus on saattanut levitä nopeastikin seurakuntiin, minkä johdosta seurakuntien sisäinen tilanne on voinut olla orjien ja isäntien välillä jopa tasa-arvoinen.

Tämä tutkielma kuuluu Uuden testamentin eksegetiikan alaan, jossa selvitetään sitä uskonnon- ja traditiohistoriallista polkua, jonka päässä on Paavalin Ensimmäisen korinttilaiskirjeen jakso 6:12-20 ja miten Paavali siellä käyttää kuvaa Kristuksen ruumiista ja Pyhän Hengen temppelistä puhuessaan korinttilaisten muodostamasta ruumiista. Paavali ei ollut ensimmäinen, joka käytti sanaa σῶμα (ruumis). Työssä selvitetään, miten sana esiintyy kreikkalais-roomalaisessa maailmassa, Septuagintassa, varhaisessa juutalaisuudessa, Uudessa testamentissa Paavalin kirjeiden ulkopuolella ja paavalilaisessa kirjekokoelmassa, Corpus Paulinumissa. Näitä kirjoituksia verrataan tekstijakson 1.Kor.6:12-20 ruumismetaforiin ja saadaan selville Paavalin sanan σῶμα käytön mahdollinen tausta. Lisäksi selvitetään esiintyykö sana myönteisessä, kielteisessä vai neutraalissa merkityksessä. Lisäksi metodeina käytetään teksti- ja kirjallisuuskritiikkiä, sekä eksegeettistä analyysia. Tutkielmassa on käytetty kreikan ja latinankielisten lähdetekstien käännöksiä. Keskeisinä johtopäätöksinä voidaan sanoa, että kun sanan σῶμα merkitys on metaforinen tekstijaksossa 1.Kor.6:12-20, on sillä yhtymäkohtia muihin teksteihin. Paavali perustelee metaforalla seurakunnasta Kristuksen ruumiina korinttilaisten toimimista yhdessä ja keskinäisen eripuran välttämistä. Kun hän sanoo korinttilaisten yhdessä muodostavan Pyhän Hengen temppelin, hän perustelee, että korinttilaisten on tuotettava yhdessä muodostamallaan ruumiilla Jumalalle kunniaa. Paavalin tapa käyttää sanaa σῶμα metaforisessa merkityksessä ei ole ainoastaan hänelle omalaatuista, mutta hänen tapaansa soveltaa sitä seurakuntaan Kristuksen ruumiina esiintyy ainoastaan Corpus Paulinumissa. Tekstijaksossa hän käyttää sitä voimakkaasti estääkseen Korintin kristityksi kääntyneitä miehiä käyttämästä kaupungin porttojen palveluksia.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee paavin vierailua Irlannissa 25—26.8.2018. Paavin vierailu oli osa katolisen kirkon järjestämää Maailman perhetapahtumaa. Käsittelen johdantona Irlannin katolisen kirkon murrosta 1960-luvulta vuoteen 2018 ja katolisen kirkon hyväksikäyttökriisiä 2000-ja 2010-luvuilla. Päätutkimuskysymykseni on, kuinka paavin vierailua kuvattiin The Irish Times -ja The Guardian -sanomalehdissä. Ymmärtääkseni vierailua kokonaisuutena, tarkastelen myös katolisen kirkon skandaaleja sekä yleistä ilmapiiriä ja sen muutosta Irlannissa. Irlannin katolinen kirkko koki suuren murroksen 1990—2018 vuosien aikana. Konkreettisena esimerkkinä tästä olivat Irlannin katolisista hiippakunnista tehdyt kolme valtion johtamaa tutkimusta, joissa selvitettiin lasten hyväksikäyttöä. Näistä seurasivat Ferns-raportti (2005), Murphy-raportti (2009) ja Cloyne-raportti (2011). Myös katolisen kirkon alla toimivien järjestöjen pyörittämien valtion palvelujen toimintaa tutkittiin, josta syntyi Ryan-raportti (2009). Lisäksi 2010-luvulla on tutkittu myös muita katolisia järjestöjä, kuten Magdalene-pesuloita ja äiti- ja lapsikoteja. Murroksen seuraukset näkyivät kaikessa, mikä liittyi katoliseen kirkkoon. Mielipiteet, kirkon asema yhteiskunnassa, suhtautuminen paavin vierailuun ja asenteet katolista kirkkoa kohtaan tulivat esille lehtien kirjoituksissa. Katolinen kirkko ja paavin tuleva vierailu dominoivat lehtien kirjoituksia mitä lähemmäs paavin vierailuviikonloppua siirryttiin. Mikäli vierailu olisi tapahtunut 1990-luvulla tai jopa 2000-luvun alussa, se olisi voinut olla täysin erilainen. Nyt vierailu, jonka tarkoitus oli olla osa katolisen kirkon Maailman perhetapahtumaa ja jonka teemana oli perheen tuoma ilo, saikin uudenlaisen teeman. Irlannissa katolinen kirkko oli ollut vuosikymmeniä keskellä jatkuvia uusia paljastuksia kirkon piirissä tapahtuneesta fyysisestä, psyykkisestä ja henkisestä väkivallasta. Kriisi oli ollut läsnä ilman ratkaisua 2000-luvun alusta saakka. Paavin vierailu Irlannissa aiheuttikin jonkinlaisen kriisin kulminoitumisen. Vierailun aikana keskustelun pääpiste ja uutisointi keskittyivät jatkuvasti katolisen kirkon skandaaleihin ja niiden käsittelyyn. Kommentit vuosikymmenten paljastuksista koskien lasten hyväksikäytöstä, pakkoadoptointia ja muusta kaltoinkohtelusta dominoivat keskustelua, ja Maailman perhetapahtuman teema perheen ilosta jäi vahvasti taka-alalle.

Tavoitteenani on selvittää, millaisia kannanottoja paavi Paavali VI otti Vietnamin sotaan vuosina 1965–1973. Selvitän, miten paavi suhtautui sotaan, millaisia keinoja hän käytti tavoitellessaan rauhaa sekä millaisina hän näki sodan ratkaisut. Tarkastelen tutkimuksessani myös sitä, muuttuiko Paavali VI:n näkemys Vietnamin sotaan sen edetessä. Sen lisäksi tarkastelen sitä, kuinka valikoimani mediat suhtautuivat Paavali VI:n Vietnamin sotaa koskeneisiin kannanottoihin. Asetan tutkimustulokseni osaksi laajempaa kehystä Vietnamin sodan päättämiseksi tehdyssä työssä. Toteutan tutkimukseni tarkastelemalla Vatikaanin verkkosivuilla julkaistuja dokumentteja, joissa Paavali VI tavalla tai toisella linjaa suhtautumistaan Vietnamin sotaan tai siihen kiinteästi liittyviin teemoihin. Nämä dokumentit ovat yksityisiä kirjeitä, puheita, viestejä, kiertokirjeitä, rukouksia sekä ilmoituksia. Paavali VI:n dokumentteja, joita olen tutkimuksessani tarkastellut, on noin 40. Ne ovat pituudeltaan muutamasta virkkeestä yli 10 000-sanaisiin kannanottoihin. Toinen lähdeaineistoni ovat yhdysvaltalaiset sanoma- ja aikakausilehdet, joista tarkastelen välikoivin osin päivittäin julkaistua The New York Timesiä sekä viikoittain julkaistua katolilaista National Catholic Reporteria. Käsittelen tutkielmassani noin 80 lehtiartikkelia Analysoin lähteitäni laadullisesti. Tutkimukseni tuo esiin Paavali VI:n pitkäjänteisen panoksen rauhan saavuttamiseksi Vietnamissa. Tutkimukseni vuosina paavi otti monesti suoraan kantaa Vietnamin sodan päättämisen puolesta ja hänen selkeä tavoitteensa oli rauhan edistäminen alueella. Paavali VI käytti moninaisia keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi ja käytti apunaan sekä rooliaan valtionpäämiehenä että katolisen kirkon hengellisenä johtajana. Paavali VI oli suoraan yhteydessä valtioiden päämiehiin ja vetosi yleisesti rauhan puolesta moneen otteeseen. Rauhantyö vaikuttaisi olleen Paavali VI:lle erittäin tärkeä tehtävä. Tämä tavoite huomattiin myös mediassa, minkä lisäksi myös Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon totesi rauhan olleen paavin elämän tarkoitus. Media oli kiinnostunut paavin kommenteista ja kannanotoista erityisesti vuosina 1965–1968. Myös sen jälkeen paavi ylitti monesti uutiskynnyksen, mutta kiinnostus ei ollut enää niin suurta. Tarkastelemani mediat tulkitsivat usein paavin ottaneen kantaa Vietnamin sotaan, vaikka Paavali VI ei välttämättä puhunut Vietnamista suoraan. Vaikka paavi pääsi useasti otsikoihin juuri Vietnamin sodan ja sen rauhantyön yhteydessä, suuri osa paavin rauhantyöstä ja vaikuttamisesta tapahtui kuitenkin niin kutsutuissa kulisseissa eivätkä ne omalla ajallaan päätyneet median käsiin.

Tutkimukseni käsittelee Paavo Ruotsalasen Ikävöivän uskon luomisteologisia näkemyksiä. Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää ja analysoida Paavo Ruotsalaisen ikävöivän uskon käsitettä ja sen luomisteologian antropologistta näkökulmaa ja edellytyksiä.Aikaisemmissa Paavo Ruotsalaisesta tehdyissä tutkimuksissa mielestäni tähän ei ole kiinnitetty huomiota. Tutkimuksen lähtökohtana on selvittää Paavo Ruotsalaisen näkemystä tarkastelemalla hänen kirjeissään ja erityisesti ylioppilas Dahlbergin matkaraportissa olleita keskusteluja,ja verrata niitä pietismin ajan teologien erityiseti Anders Nohrborgin ja Johann Arndtin teksteihin. Miksi Aadam kuitenkin vastasi Jumalalle? Vaikuttiko syntiinlankeemus ihmisen tilaan niin järisyttävästi ja totaaliseti, että ihminen menetti ja kadotti kaiken luomispohjaisen kontaktin Luojaansa? Tutkimuksessani käytän käsite-, väite-, argumentaatio- ja edellytysanalyysejä, joiden avulla tulkitsen Paavo Ruotsalaisen teologiaa konstruktiivisesti Raamatuntekstien ja hänen kirjoituttamien kirjeiden valossa. Aadamin vastaus jumalan kutsuun oli Paavon mukaan edellytys sille, että ihmiskunta voi pelastua ja saavuttaa uudellen yhteyden Jumalaan. Tutkimuksen kannalta mielenkiintoinen kysymys on se, oliko syniinlankeemkusen jälkeen ihmisen ja Jumalan suhde koknaan särkynyt. Paavo ei kyseenalaistanut teologiassaan sitä, oliko Aadamissa Jumalan kuva imago Dei jäljellä vielä, kun hän vastasi: "Tässä olen". Koska Aadam vastasi Jumalalle heidänvälillään täytyi olla vuorovaikutusta. Ilman tätä yhteyttä Aadam ei olisi kuullut, kun Jumala kutsui häntä. Kirkkoisä Origenes lähtee siitä ajatuksesta, että koskä Jumala oli luomisessa luonut oman kuvansa ihmiseen, imago Dei, kuva on ja pysyy.

Pro gradu -tutkielmassa tutkitaan sitä, miten seitsemän pääkaupunkiseudulla työskentelevää seurakuntapappia ymmärtävät kysymyksen Paholaisesta suhteessa kristinuskon ja luterilaisuuden traditioon ja muistin jatkumoon. Tutkielmassa tarkastellaan paholaisuskoa kollektiivisen muistin näkökulmasta, siten että kollektiivinen muisti on tulkittu kirkon opiksi. Työssä on varsin laaja opillinen taustoitus, jota vasten analyysi tehdään. Tutkimus on toteutettu teemahaastatteluina ja aineistoa analysoidaan teema- ja asiantuntijahaastatteluiden yhdistelminä. Suomalaisten paholaisusko on tutkimusten mukaan laskussa. Laajempi maailmankuvan muutos heijastuu myös kirkkoon ja sen työntekijöihin. Tänä päivänä ei välttämättä kirkon työntekijöille ole täysin selvää miten kirkko vastaa eri kysymyksiin. Kirkkoa ja yhteiskuntaa ohjaavat eri arvot, ja seurakuntapappien tulee tasapainoilla näkemysten paljouden kanssa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon paholaisoppi löytyy epäsuorasti Tunnustuskirjoista ja Kirkkokäsikirjoista. Tunnustuskirjat eivät kuitenkaan ole kattava oppikokoelma, vaan sisältävät 1500-luvun kiistakysymyksiä. Tämän vuoksi kirkon työntekijöille voi jäädä epäselväksi, mikä kirkon paholaisnäkemys on tai miten heidän itse tulisi siihen suhtautua. Tutkimuksen tärkeimpiä havaintoja on se, kuinka eriäviä ja kirjavia näkemyksiä ja pohdintoja haastattelemillani seurakuntapapeilla on. Haastatteluissa oli sekä nähtävissä vaikeus samaistua paholaisuskon kanssa, että tahto ymmärtää ja kunnioittaa kristillistä oppia ja traditiota. Haastatteluissa oli nähtävissä myös ääripäiden välttely. Positioanalyysin avulla kävi ilmi, että jokainen haastateltava siirtyi puheessaan yksityis- ja ammattiposition välille. Haastatteluista välittyi vaikutelma, ettei papin opinnoissa ole opetettu pohtimaan kysymyksiä pahuudesta ja Paholaisesta. Paholaisteeman poissaolo papiston koulutuksessa olisi kiinnostava uskontotieteellinen tutkimusaihe, tai esimerkiksi miten tämä poissaolo koetaan. Toinen mahdollinen tutkimusaihe on seurakuntapappien suhtautuminen sellaisiin opinkohtiin jotka eivät ole kaikkein keskeisimpiä. Lisäksi voisi selvitellä syitä suomalaisten paholaisuskon jyrkkään laskuun 2000-luvulla.

Tässä tutkielmassa tutkin miten ja millaisena kirkkojen ja kirkollisten toimijoiden yhteiskunnallinen vaikuttamistoiminta ilmenee Kristittyjen ykseyden rukousviikon viettämiseen tarkoitettujen materiaalivihkojen rajaamassa viitekehyksessä. Kristittyjen ykseyden rukousviikkoa on vietetty 1900-luvun alusta alkaen. Nykyisin Rukousviikon tekstimateriaali valmistellaan yhteistyössä paikallisten kirkkojen ja kirkollisten toimijoiden kanssa vuosittain vaihtuvissa maantieteellisissä ympäristöissä. Materiaali käännetään useille eri kielille ja sitä rohkaistaan soveltamaan paikalliseen kontekstiin maailmanlaajuisesti. Rukousviikon valmistelua koordinoi Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -jaosto. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu kirkkojen ekumeenisen järjestötoiminnan ja yhteiskunnallisen vaikuttamistoiminnan historiasta, KMN:n sosiaalieettisen ajattelun malleista ja ohjelmista sekä KMN:n uusimmista, kristittyjen todistusta määrittelevistä ja ohjaavista asiakirjoista. Tutkimuksen lähdeaineistoina ovat Kristittyjen ykseyden rukousviikon vuosien 2018–2020 materiaalivihkot, jotka on koottu Indonesian, Karibian sekä Maltan ja Gozon maantieteellisillä alueilla. Tutkimukseni on laadullinen ja teoriasidonnainen tutkimus. Tutkimuksen analyysimenetelmä on sisällönanalyysi. Tutkimustuloksena on, että kirkkojen yhteiskunnallinen vaikuttamistoiminta ilmenee Kristittyjen ykseyden rukousviikon materiaalivihkoissa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, taloudellisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristöoikeudenmukaisuuden puolustamisena sekä vieraanvaraisuutta, profeetallista hengellisyyttä ja vastarinnan merkkinä olemista korostavana kristittyjen todistuksena. Kristittyjen tunnistettiin olevan myös osallisia epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamisessa ja ylläpitämisessä. Kirkkojen yhteiskunnallisessa vaikuttamistoiminnassa painotettiin kaikille kristityille kuuluvan profeetallinen tehtävä puolustaa oikeudenmukaisuutta sanoin ja teoin.