Browsing by Title

Tiivistelmä Al-Andalusissa, Iberian niemimaalla 711-1492 asuivat juutalaiset, kristityt ja muslimit rinnakkain islamilaisessa valtiossa. Muslimien invaasio alkoi vuonna 711 ja jatkui vaihtelevasti vuoteen 1492, jolloin kristityt olivat vallanneet viimeisenkin Granadassa sijainneen muslimilinnoituksen takaisin. Etenkin 900-1100 -luvuilla vallitsi convivencia – rauhanomainen rinnakkaiselo. Elämä oli kuitenkin hyvin monimutkaista ja ristiriitaista, eikä convivencia ollut jatkuvaa, vaan väliin mahtui myös vainoja ja väkivaltaisuuksia. Vaurain ja menestynein convivencian keskus oli 940-1040 -luvuilla Córdoban kalifaatti. Tätä ajanjaksoa kuvataan sen rauhanomaisuuden ja sivistyksen, tieteen, kulttuurin ja taiteiden kukoistuksen vuoksi kulta-ajaksi. Pro Graduni käsittelee convivenciaa ja kolmen abrahamisen etnis-uskonnollisen ryhmän rinnakkaiseloa ja (uskonnollista) vuorovaikutusta al-Andalusissa Iberian niemimaan islamilaisessa valtiossa 900-1100 -luvuilla. Tutkimuksessa tarkastellaan akkulturaation, dialogin ja pluralismin kautta convivencian kehittymistä ja säilymistä. Tutkimus perustuu convivenciasta 1900- ja 2000-luvuilla tehtyyn tutkimukseen. Tutkimusten kautta pyrin saamaan käsitystä convivencia-ilmiöstä ja siitä, miten tutkijat ovat ymmärtäneet ja tulkinneet Iberian nimimaalla vallinnutta convivenciaa juutalaisten, muslimien ja kristittyjen välisissä suhteissa sekä sosio-kulttuurisesti että etnis-uskonnollisesti. Tämä tutkimukseni keskittyy kuitenkin etnis-uskonnolliseen vuorovaikutukseen, sillä keskiajalla Iberian niemimaalla tärkein erottava tekijä oli uskonto, joka kietoutui kaikkeen kanssakäymiseen. Tutkimuskysymykseni ovat: 1. Millaisena vuorovaikutuksena convivencia näyttäytyy 1900-2000-lukujen tutkimuksissa akkulturaation, dialogin ja pluralismin näkökulmista? 2. Miten kontaktit, rajat, arvot ja identiteetit verkostoituvat tässä vuorovaikutuksessa convivenciaan? Tutkimustehtävänäni on tarkastella tutkimusten esille tuomaa käsitystä al-Andalusin convivenciasta vuorovaikutuksena akkulturaation, dialogin ja pluralismin näkökulmista ja aineistostani nousevien teemojen kontaktien, arvojen, rajojen ja identiteettien verkostona. Tutkimuksessani käytän Helen Aveyardin esittelemän riittävän hyvän review-tutkimuksen menetelmää ja teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Review-tutkimuksen menetelmä toimi tutkimuksen tekemisen raameina ja teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla tarkastelen esille nousevia teemoja Terence Lovatin ja Robert Crottyn sateenvarjomallia soveltamalla. Analyysissä etsin convivenciaa käsittelevästä aineistostani akkulturaatioon, dialogiin ja pluralismiin liittyviä tekstejä. Tutkimuksen edetessä alkoi näyttää selvältä, että Iberian niemimaalla kolmen etnis-uskonnollisen ryhmän kontaktien akkulturaatioprosesseissa rakentui pluralistinen yhteiskunta, jossa suhteita muovailtiin keskiaikaisen dialogin välityksellä. Kun yhteiskunnassa vallitsi lisäksi poliittinen vakaus ja taloudellinen turvallisuus, myös convivencia pääsi kehittymään. Jatkaessani tekstien analysointia, niistä alkoi nousi esille teemoja, joilla oli merkitystä convivenciaan liittyvässä vuorovaikutuksessa. Analysoin näitä teemojani, kontakteja, arvoja, rajoja ja identiteettejä, soveltamalla ja muokkaamalla sateenvarjomallia. Teemat vaikuttivat tutkimukseni perusteella convivencian kehkeytymiseen ja säilymiseen. Kolmen etnis-uskonnollisen ryhmän vuorovaikutusprosesseissa muokattiin rajoja, arvoja ja identiteettejä, jotka toisaalta vaikuttivat myös vuorovaikutusprosesseihin. Tutkimukseni pohjalta voin todeta, että convivencia oli kontaktien, arvojen, rajojen ja identiteettien muokkaama vuorovaikutusprosessien verkostoituma.

Tutkimukseni tehtävänä oli selvittää, millä tavoilla nuoret kielentävät uskonnollisuutta Demi.fi-sivuston Syvälliset-keskustelupalstalla. Tarkoituksenani oli tarkastella risteystä, jossa yhtäältä haastava henkilökohtaisen uskonnollisuuden kuvaaminen ja toisaalta nuorille luonteva keskusteluympäristö kohtaavat. Kvalitatiivisen sisällönanalyysin tutkimusaineistona on 256 keskusteluviestiä yhteensä viidestä eri keskusteluketjusta. Tarkastelun kohteena olevaa keskustelua käytiin vuosien 2013–2014 aikana, painottuen loppuvuoteen 2014. Tutkimusta taustoittavissa teorialuvuissa tarkastelen sosiaalista mediaa nuorten vuorovaikutuskenttänä sekä uskonnollisen kielen luonnetta ja rakentumista. Näissä luvuissa käsittelen nuoruuden ja identiteetin rakentumista verkossa, keskustelupalstaa yhteisön kommunikaatiokanavana sekä nuorta uskonnollisen kielen käyttäjänä. Esittelen myös uskonnollisen kielen merkityksiä rakentavaa funktiota sekä sen metaforista ulottuvuutta. Varsinainen tutkimusaineiston analyysi jakautuu kahteen osaan: uskonnollisuuden kielentämisen keinoihin sekä viestien sisältöjen tarkasteluun kielellisestä näkökulmasta. Tutkimuksen perusteella nuorten tavat kielentää uskonnollisuutta Syvälliset-keskustelupalstalla näyttäytyvät abstraktion kuvaamisena, eri tavoin asemoituvina kirjoittajarooleina, tulkintaeroja synnyttävänä puhetapana, viestien intertekstuaalisuutena, huumorin käyttämisenä sekä erilaisten puhetyylien hyödyntämisenä viestin välittymiseksi. Sisällöllisesti nuorten kirjoittamat tutkimusaineiston viestit käsittelevät uskon suhdetta opillisuuteen ja arvomaailmaan erityisesti moraalikäsitysten, teologisten kysymysten sekä kuolemanjälkeisyyden osalta. Nuorten uskonnollisessa keskustelussa käsitellään myös uskontoon liitettäviä sääntöjä ja rituaaleja. Tutkimusaineiston mukaan uskonnollisen yhteisön merkityksen kuvaaminen on tärkeä osa uskonnollisuuden kielentämistä. Oman uskonnollisen identiteetin syntyyn ja rakentumiseen vaikuttavat myös nuoren kokemukset uskonto- ja uskonnollisesta kasvatuksesta. Tutkimus osoittaa, että nuorten käyttämä uskonnollinen kieli on monitulkintaista ja -merkityksistä. Uskonnollinen kieli perustuu viittaamiselle ja uskonnollisten kokemusten selittäminen rakentuu aina aiempien elämänkokemusten varaan. Abstraktin uskonnollisuuden kielentäminen vaikuttaisikin keskustelupalstalla tapahtuvan luontevimmin omien kokemusten kuvaamisen kautta. Huomionarvoista on lisäksi se, että nuoruuteen liittyvän minä-keskeisen ajattelun ja viestinnän lisäksi uskonnollisessa keskustelussa näyttää korostuvan vahva yhteisöllinen ajattelu ja kuulumisen tarve.

Tutkielmassani tarkastelen Jesajan kirjan lukujen 40–55 traditiota meren jakamisesta, jota esiintyy neljässä eri tekstikokonaisuudessa: Jes. 43:1–3; 43:14–21; 44:24–25, 27 sekä 51:9–11, 15. Tutkimuskysymykseni kohdistuu tradition sisältöön, osittain muotoon, sekä traditiohistoriaan adaptaatioiden takana. Etsin Pyhistä kirjoituksista traditioadaptaatioita vastaavia ja näitä varhaisempia tekstejä. Lisäksi pohdin tekstikohdissa esiintyviä vaikutteita Lähi-idän kulttuurien traditioista. Käytän tutkielmassani tekstikriittistä ja kirjallisuuskriittistä metodia päästäkseni mahdollisimman lähelle tekstikohtien alkuperäistä kirjoitusasua. Tutkin traditiohistoriallisen metodin avulla jäljittämääni tradition sisältöä ja muotoa. Tutkimukseni keskittyy siihen, miten kirjoittaja käyttää ja tulkitsee meren jakamisen traditiota. Intertekstuaalisen tutkimuksen avulla etsin kirjoittajan mahdollisesti käyttämiä kirjallisia lähteitä ja suullista traditioperimää. Lisäksi pohdin traditiohistoriallisen metodin avulla kirjoittajan eri traditioadaptaatioita. Pyrin siis määrittämään traditiohistorian eri vaiheita ja pohtimaan voiko osa Jesajan kirjan lukujen 40–55 meren jakamisen traditioadaptaatioista olla myöhempää lisäystä. Tradition sisältö on määrittelemissäni jakeissa monipuolinen ja kuitenkin suhteellisen yhtenäinen. Meren mahtavuus, Jahven voima, Kaaos, Syvyys, tie meressä tai meren kuivaaminen esiintyvät usein tekstissä. Tekstissä ei kuitenkaan ole vain yhtä hymniä tai vahvasti vakiintunutta muotoa, jolla meren jakamisen traditio ilmaistaisiin. Jes. 43:17 jakeessa on Mirjamin laulun (Ex. 15:21b) kanssa samankaltainen traditioadaptaatio meren jakamisesta, jossa armeija hevosineen hukkuu meren aaltoihin. Jes. 51:9 jakeessa on Chaoskampf-mytologiaa sisältävä tulkinta, jonka näen kiinteästi meren jakamisen traditioon liittyvänä. Kaaosvoimien vaikutus sekä mahdollisesti armeijan tuhon traditioadaptaatioon liittyvä sanasto näkyy myös muualla Deuterojesajan meren jakamisen tekstikohdissa. Tutkijat näkevät usein Mirjamin laulun tai Chaoskampf-mytologiaan liittyvän traditioadaptaation toista varhaisempana. Analyysissäni en havaitse näitä adaptaatioita lisäykseksi. Nähdäkseni Jes. 43:17 traditioadaptaatio on Israelin kansan omaa traditioperimää, eikä se ole omaksunut vaikutteita muualta. Muissa käsittelemissäni tekstikohdissa, etenkin Chaoskampf-materiaalissa, on runsaasti vaikutteita Lähi-idän kulttuurien traditioista ja mytologiasta. Näyttää myös siltä, että Chaoskampf-traditiota ei ole Jes. 40–55 lukuja kirjoittamista ennen liitetty Pyhissä kirjoituksissa meren jakamisen traditioon. Analyysissäni totean armeijan tuhoon liittyvän traditioadaptaation todennäköisesti varhaisimmaksi. Tämä traditio on viimeistään Jes. 40–55 luvuissa liitetty Chaoskampf-mytologiaan. Käsittelemissäni tekstikohdissa on nähtävissä myös muita traditioadaptaatioita. Kyseessä on siis traditiohistorian vaihe, jossa useat eri adaptaatiot kuvaavat meren jakamisen traditiota.

Tutkielma tarkastelee C. S. Lewisin (1898–1963) rakkauden teologiaa kahden lähteen kautta. Näistä ensimmäinen The Allegory Of Love, Study in Medieval Tradition (1936) on Lewisin kirjallisuushistoriallinen teos romanttisen rakkauden synnystä ja kehityksestä, missä hän esittelee hovirakkauden vaikutusta kirjallisuuden ilmiönä. Toisena lähteenä käytän Lewisin rakkaudenteologista teosta The Four Loves (1960), jossa hän viittaa muutamalla tavalla The Allegory Of Lovessa esittämiinsä ajatuksiin. Merkittävin näistä on Lewisin tekemä maininta, kuinka hän puhuessaan hovirakkaudesta erehtyi pitämään sitä ainoastaan kirjallisuuden ilmiönä. Tämän lisäksi tuon esille rakenteellisia samankaltaisuuksia hovirakkauden ja Eros-rakkauden turmeltumisen määrittelyissä, sekä arvioin Spenserin eettisen allegorian vaikutuksia Lewisin teologiseen ajatteluun. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Käyn ensin läpi The Allegory of Loven lukuja, joissa Lewis esittelee teoreettiset välineet, allegorian ja hovirakkauden, jonka jälkeen jatkan kahteen lukuun, joissa Lewis esittelee teoreettisen skeemansa kautta kahta teosta. Ensimmäinen näistä on Romance of the Rose -luku, jossa Lewis keskittyy Guillaume de Lorrisin teokseen ja esittelee sen kautta hovirakkauden mallin, jossa näkyvät kaikki sen tuntomerkit. Toisena analysoin Edmund Spenserin The Faerie Queen -runoteosta esittelevää lukua. Lopuksi siirryn vertailemaan Lewisin Allegoryn ajattelua ja hänen Four Lovesin rakkaudenteologiaansa. Tutkimusmateriaalini perusteella Lewis on tukeutunut joihinkin Spenseriltä löydettävissä oleviin ideoihin muotoillessaan omaa rakkauskäsitystään. Spenserin merkitys on muuta materiaalia korostuneempi ja sen takia myös tutkimukseni fokus liittyy ensisijaisesti Spenseriin. Lewisin nähdään esimerkiksi omaksuneen Spenserin rakkauksien nimitykset rakkaudenteologiaansa myöhemmässä The Four Loves teoksessa. Lainaus on myös nähtävissä merkkinä laajemmasta ajatuksellisesta hyödyntämisestä, mutta toisaalta Lewisilla on myös muita vaikuttimia Spenserin lisäksi. Tutkimukseni viimeisessä luvussa nostan esille Lewisin Eros-rakkauden turmeltumis ja hovirakkauden yhteyksiä sekä arvioin Allegoryn Faerie Queen-luvun yhteyksiä The Four Lovesin rakkauskäsitykseen. Spenserin ja Lewisin suurin yhdistävä ajatus on imitaatio ja moraalisen pyrkimyksen merkitys siirtymisessä Spenserillä lähemmäs universaalia arkkityyppiä ja Lewisillä Jumalaa. Lewisin suhtautuminen Spenserin teokseen on nähtävissä läpi elämän jatkuneena arvostuksena ja kiintymyksenä runoilijan ajatuksia kohtaan. The Faerie Queen on elämän ylistystä, jonka lukeminen parantaa mielen ja ruumiin, Lewis kirjoittaa.

The aim of this study in to analyze Musa Dube’s (b.1964) hermeneutics of the Bible by defining how she uses her theological frameworks, postcolonialism and feminism. Also theological implications of Dube’s work are discussed especially those concerning Christology, mission, and theology of religios. Sources of this study contain Dube’s dissertation and several articles written between 1996-2007. In order to understand Dube’s biblical interpretation it is essential to find out how Dube defines postcolonialism and feminism. Dube is from Botswana and her view of colonialism and postcolonial condition are strongly influences by her personal experiences in Southern Africa. Dube views colonialism as multifaceted phenomenon that has an impact on a range of things from geographical control and vulture to identities of the people involved. Most of all, she views imperialism and colonialism as ideological practices that result in the colonization of mind. Nowadays imperialism is manifested in globalization. Postcolonialism means struggle for alleviating the consequences of oppression. Feminism, according to Dube, is a liberation movement. Women in colonized zones are doubly oppressed, as they are at once under gender oppression in their own society and experience colonial subjugation. Postcolonialism and feminism are intertwined in her work, although postcolonialism seems to have stronger theoretical focus. The aim of Dube’s biblical hermeneutics is to bring about change. Reading must be in service of life and equality. Because the Bible was born in various contexts of colonial rule, it has imperialist ideology rooted in it. For instance the events of Exodus and book of Joshua reveal how God was used in order to legitimate the conquest of the land of Canaan. Canaanites were depicted as idolatrous and covenant with them was prohibited. They were constructed as inferior. IN the Gospels the imperial ideology is present escpecially in mission texts. According to Dube, the person of Jesus as textualized in in the Gospels reflects the colonial context of the Palestine of his time. In order to cope with the rule of the Roman empire, the Jews adopted imperial ideology. This is seen in the mission theology of the Gospels. The Bible aided the Western colonialism in Africa in various ways. It offered motivation to colonialists and missionaries. It also became a text that displaced indigenous stories, and thus alienated people from their own cultural and religious narratives. Also, translations to the indigenous languages were corroding since they were impregnated by colonial ideology. Dube’s reading methods suggest mote democratic ways of interpretation. She highlights the importance of ordinary readers and communities of faith. Her reading with –method involves cooperation between faith community and the scholar. Dube also employs various methods of story-telling in order to interpret the Bible : Dramatic telling and retelling biblical passages with other stories, such as African folk stories and scenes from her own life. Dube brings other stories alongside the Bible in order to dissolve the dominance of the Biblical narrative and to highlight that other stories of meaning and truth exist and have a right to be told. Dube does not read the Bible from the point of view of Christian dogma. Nevertheless, her interpretations have theological implications. Dube’s image of Jesus is ambivalent, since he is both a colonialist who claims all authority for himself, and in some of the sources, a liberator. Dube argues that the biblical mission texts echo unequal relationships . Disciples are sent to teach nations without a mutual need to be taught. Mission is repressive if it claims to a universal answer. Dube opposes the impression of Christianity as the only valid religion. All sacred stories have the right to exist and are equally valid. The value of Dube's hermeneutics does not lie in the area of truth claims but rather in facilitating the reclaim of identity that has been violated by colonial and patriarchal oppression.

Tässä tutkielmassa kartoitetaan kristologisten käsitteiden yhteyttä augustinolaiseen rakkauden teologiaan katolisen ja luterilaisen kirkon piirissä syntyneissä lähdeteoksissa. Vertailevana tutkimusasetelmana tutkielmassa on Jon Sobrinon rakkauden teologiaa konstituoivien kristologisten käsitysten sekä Tuomo Mannermaan Lutherin jumalallistamiskäsitystä koskevien näkemysten episteemisen orientaation tarkasteleminen. Theosis-käsityksen osalta lähdeteoksista avautuu kirjoittajille keskeinen näkökulma augustinolaiseen illuminaatiotraditioon ja oppiin rakkauden järjestykseen liittyen. Tämän opin voidaan nähdä kuvastuvan Sobrinon ja Mannermaan kristologisissa näkemyksissä. Metodina tutkielmassa on systemaattinen analyysi. Olennaisena teemana Sobrinoa koskevissa lähdeteoksissa esiin nousee historiallinen, todellinen konteksti kristologisten käsitteiden perustana. Sobrinon kristologisessa ajattelussa jumalallinen ja inhimillinen todellisuus linkittyvät toisiinsa historiallisen kontekstin kautta. Mannermaan theosis-käsitykselle ja episteemisille näkemyksille keskeinen kristologinen painotus on uskossa läsnä oleva Kristus. Merkittävä havainto sekä Sobrinon että Mannermaan kristologian episteemistä orientaatiota koskien on, että kristologiset näkemykset rakentuvat ristinteologiselle perustalle. Molemmilla kirjoittajilla inkarnaatio ja risti jatkuvan luomisen käsitteinä pohjaavat ristinteologiseen perustaan. Sobrinon ja Mannermaan teologista ontologiaa ilmentääkin jatkuvan luomisen periaate. Kirjoittajien yhteys teologista ontologiaa ajatellen voidaan nähdä edelleen yhdistyvän sakramentaalista sanakäsitystä luonnehtivaan käsitykseen trinitaarisesta ontologiasta. Sobrinon ja Mannermaan rakkaudenteologisten näkemysten voidaan myös todeta heijastavan Augustinuksen illuminaatio-opillista ajattelua. Tähän illuminaatiotradition mukaisiin rakkaudenteologisiin painotuksiin liittyy kirjoittajien kristologian Logos-teologinen episteeminen ulottuvuus. Logos nähdään Jumalaa koskevan tiedon välittäjänä. Kirjoittajien theosis-käsitykselle on oleellista Logoksen illuminatiivinen tehtävä. Jumalallistamiskäsitystä ilmentävän kristologian episteemisiä näkemyksiä erottavana tekijänä on nähtävissä aatehistoriallisten traditioiden eroavaisuus. Nämä eroavaisuudet liittyvät Augustinuksen rakkauden järjestystä koskevan opin tulkintaan. Keskeisinä käsitteinä kirjoittajilla esiin nousevat Kristuksen historiallisuus ja ihmisyys theosis-käsityksen kristologisena premissinä.

Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten Anders Nygrenin taustalla vaikuttavat fundamentaalisteologiset taustaoletukset ja hänen käyttämänsä metodi vaikuttaa niihin johtopäätöksiin, joihin hän päätyy teoksessaan Eros och Agape I. Nygrenin tutkimuksen on sanottu olevan 1900-luvun merkittävin tutkimus rakkaudesta. Nygrenin tutkimus nosti rakkauden kansainvälisesti kiinnostavaksi tutkimuksen kohteeksi. Kiinnostus ylitti tieteenalan rajat. Harvat Nygrenin jälkeisistä tutkimuksista asettuivat kannattamaan hänen näkemystään rakkaudesta. Nygrenin asetelman sanottiin olevan liian yksinkertaistava ja mustavalkoinen. Hänen raamatuntulkintaansa on kritisoitu puutteellisuudesta. Onpa häntä syytetty jopa antisemitismistä. Kritiikistä huolimatta hänen perusasetelmansa kahdesta rakkaudesta on kuitenkin pysynyt perusmallina, josta jopa hänen kriitikkonsa usein lähtevät liikkeelle. Tutkimushypoteesini on, että Nygren päätyy jyrkkään käsitykseen agape-rakkauden ja eros-rakkauden yhteensovittamattomuudesta sekä luterilaisen dogmatiikan vaikutuksesta että metodinsa, perusmotiivitutkimuksen, johdosta. Nygrenin käyttämä metodi perusmotiivitutkimus pyrkii nimensä mukaisesti löytämään tutkittavasta kohteestaan sille ominaisen elämän asenteen, perusmotiivin. Perusmotiivitutkimus pyrkii siis tiivistämään laajankin aatteen, uskonnon tai filosofian yhteen käsitteeseen tai ideaan. Metodi siis vaikuttaisi kärjistävän Nygrenin näkemystä entisestään. Nygren esittääkin omassa tutkimuksessaan, että kristinuskolle ominainen perusmotiivi on Jumalan lahjoittava agape-rakkaus. Tämä rakkaus on spontaania ja kohteelleen arvon luovaa. Nygren esittää, että tämä kristinuskolle ominainen agape-rakkaus on sekoittunut aikojen saatossa kristinuskon sisällä eros-rakkauteen. Nygrenin mukaan nämä kaksi ovat kuitenkin yhteen sovittamattomia. Nygren seuraa teologiassaan pääosin Lutherin Heidelbergin disputaatiossa tekemää kahden rakkauden erottelua. Nygrenin rakkaudenteologiasta näyttäisi kuitenkin jäävän puuttumaan Lutherin teologialla ominaisia elementtejä, jotka tasapainottavat Lutherin muuten ilmeistä dialektisuutta. Nygrenin tutkimuksen positio tulee näin vielä jyrkemmäksi. Luterilaisuuteen kuuluvan dialektiikan vaikutuksesta ja erityisesti luterilaisen vanhurskauttamisopin vaikutuksesta Nygrenin rakkaudenteologia muotoutuu sellaiseksi, että ihmisen rooli tulee ongelmalliseksi. Tutkimukseni metodina on systemaattinen analyysi. Se on joukko tekstianalyyttisia menetelmiä joiden tarkoituksena on analysoida muun muassa argumentaatiota ja tekstiin liittyviä implisiittisiä oletuksia. Tutkielman kysymyksen ja hypoteesin huomioiden se soveltuu hyvin tämän tyyliseen tutkimukseen. Tutkielman haasteena on ollut akateemisen rakkauden tutkimuksen poikkitieteellisyys. Miltei jokaiselta humanistiselta alalta löytyy tutkimuksia, jotka ainakin sivuavat kysymystä rakkaudesta. Ongelma on näiden tutkimusten yhteismitattomuus. Tutkimukseni tuloksena päädyn toteamaan, että hypoteesini pitää paikkansa. Nygrenin tutkimuksen taustalla vaikuttavat hänen metodinsa ja tunnustuksellinen luterilainen dogmatiikka näiden johdosta Nygren esittää käsityksensä kahdesta rakkaudesta mustavaloisena ja jyrkkänä, jossa ihmisen rooli nähdään ainoastaan Jumalan rakkauden kanavana. Tein tutkielmassani myös sen huomion, että Nygrenin rakkaudenteologia samoin kuin imputaatiota korostava vanhurskauttamisoppi hyötyisi suuresti suomalaisen Luther-tutkimuksen esiin nostamasta unio-ajattelusta. Se mahdollistaisi kokonaisvaltaisemman rakkaudenteologian. Tällaisen rakkaudenteologian tekeminen jää tulevan tutkimuksen tehtäväksi.

Tässä pro gradu – tutkielmassa käsitellään Angolan evankelisluterilaisen kirkon tapahtumia sen itsenäisyyden ensimmäisenä viitenä vuotena. Tuo kirkko itsenäistyi vuonna 1991 äitikirkostaan Namibian luterilaisesta kirkosta. Vuonna 1994 kirkkoon liittyivät Pohjois-Angolan tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat. Tutkimustehtävänä on ollut selvittää, mitä itsenäisyyden ensimmäisenä viitenä vuotena tapahtui Angolan evankelisluterilaisessa kirkossa. Miten kirkon toiminta kehittyi, vai kehittyikö se lainkaan? Varsinaista tutkimusta tästä luterilaisesta kirkosta ei ole vielä tehty, vaikkakin vuonna 2005 pitkän aikaa sen johtajana toiminut Noa Ndeutapo julkaisi kirjoittamansa kirkon historiikin. Tutkimuksen aineisto koostuu sekä haastatteluista että Suomen Lähetysseuran arkistosta löytyneisiin Angolaa käsitteleviin asiakirjoihin. Tätä tutkimusta varten on haastateltu kuutta kymmenestä lähetistä, jotka työskentelivät Angolassa vuosien 1992–1996 aikana. Haastattelut tehtiin helmikuun 2014 ja tammikuun 2015 välisenä aikana. Tutkimuksen tuloksista voidaan sanoa, että Angolan evankelisluterilaisessa kirkossa tapahtui kehitystä monella saralla. Toisaalta joillain saroilla taas kehitystä ei tapahtunut niin paljoa kuin Suomen Lähetysseura, angolalaiset itse ja namibialaiset olisivat toivo-neet.

Pro gradussani tutkin eteläafrikkalaisen anglikaanikirkon piispan ja Nobelin rauhanpalkinnolla palkitun, Desmond Mpilo Tutun ubuntuteologiaa. Tutkimukseni lähtökohtakäsite on anteeksiantaminen. Tutun teologiassa anteeksiantamista edeltävät sekä ubuntuun mahdollistavat sovinto ja totuus. Tarkastelen tutkimuksessani seuraavaa. Kuinka Tutu konteksualisoi ja käyttää anteeksiantamisen arvopremissiä ubuntuteologiassaan sovinnon ja rauhan saavuttamisen tavoittelemiseen oman yhteiskuntansa todellisuudessa, sekä universaalisteologisesti näkyvässä ja näkymättömässä todellisuudessa? Tutkin Tutun ajattelun retorisia pelkistyksiä systemaattisella analyysillä - puheita, kirjoituksia, saarnoja ja keskusteluja, jotka sittemmin ovat tulleet tunnetuiksi kansainvälisesti. Tutun kotimaassa oli useamman vuosikymmenen ajan rotujen erotteluun pyrkivä rotusortopolitiikka eli apartheid, joka lopetettiin 1990-luvulla radikaalin muutoksen myötä. 1990-luvulla Etelä-Afrikan uudistuessa juuri Tutulla oli ratkaiseva tehtävä ja merkitys totuus- ja sovintokomission (TRC) puheenjohtajana. Hän oli sopiva toteuttamaan kotimaansa eheytymistä pitkään maata piinanneen apartheid sortojärjestelmän jälkeen. Tutu liittää teologiansa piiriin huomattavissa määrin ubuntun, traditionaalisen elämänfilosofian joka on ominaista afrikkalaiselle elämäntavalle ja etiikalle. Arvopremissi kiteytyy ubuntussa olemassaolon argumenttiin, joka ilmenee ihmisen riippuvuussuhteessa toisiin ja toisenlaisiin ihmisiin. Ubuntu merkitsee yhteisöllisyyttä, yhteisvastuuta, myötäelämistä ja huolenpitoa toisista. Sinällään tässä näkemyksessä ei ole länsimaiselle teologialle mitään vierasta, koska myös klassinen ja katolinen teologia ymmärtää käsityksen luodusta ihmisestä Jumalan kuvana (imago Dei) vastaavalla tavalla. Apartheid kuitenkin mitätöi suurelta ryhmältä Etelä-Afrikan kansalaisia heidän oikeutensa näkyä Jumalan kuvina. Heidän ihmisarvoansa mitätöitiin ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen evättiin ihonvärin vuoksi. Apartheidin vielä ollessa virallinen yhteiskunnallinen ideologia Etelä-Afrikassa, sen musta väestö oli muistuttanut, etteivät valkoiset olisi vapaita ennen kuin mustat olisivat vapaita. Kun maa oli jakautunut rotuerottua harjoittaneen hallinnon aikana, se ei automaattisesti muutu yhtenäiseksi, vaikka tällainen hallinto lakkaa. Apartheidin uhrit tarvitsivat motiivin anteeksiantamiselle. Anteeksiantamisen oleellisena premissinä toimi tuolloin ubuntuun sisällytetty totuuteen pyrkivä sovinto. Ubuntun ideassa tasapaino oikeudenmukaisuuden, vastuullisuuden, vakauden, rauhan ja sovinnon välillä oli löydettävissä ja tähän ideaan Tutun johtama totuuskomissiokin luotti kuullessaan uhreja ja rikollisia. Jotta totuuden olisi ollut mahdollista tulla julki eteläafrikkalaisessa kontekstissa, oli komission jaettava oikeutta toisin kuin oikeudenkäynnin traditiossa oli totuttu. Korjaavan oikeuden prosessiin tarvittiin Desmond Tutun kehittämää ubuntuteologiaa, josta voisi kehittyä eheyttävä ekumeeninen teesi koko kristilliselle kirkkokunnalle sekä universaali käsite eri uskontojen välisessä uskontodialogissa.

Tässä tutkielmassa tutkin yksityisten henkilöiden välistä anteeksiantotilannetta sekulaarisesta näkökulmasta käyttäen tutkimusmetodina filosofista tekstianalyysimenetelmää. Anteeksiannosta tulee ajankohtaista silloin, kun kahden henkilön välillä on tapahtunut teko, jolloin toisen käytös on loukannut joko henkisesti tai fyysisesti toista osapuolta. Anteeksianto on teko, jolla on mahdollista korjata osapuolten rikkoutuneet välit. Tutkimukseni tarkoitus on tarkastella, millaisia asioita on tapahduttava, jot-ta anteeksianto saavuttaa tavoitteensa ja rikkoutuneet välit palaavat jälleen sopuisiksi. Tukeudun Charles L. Griswoldin näkemykseen anteeksiannosta vastavuoroisena tapahtumana. Hänen anteeksiantajalle ja anteeksipyytäjälle asettamat käyttäytymistä koskevat ehdot ovat olennainen osa tutkimukseni sisältöä. Anteeksipyynnön on tapahduttava loukkaajan toimesta ja vain loukatun on mahdollista hyväksyä anteeksipyyntö ja antaa anteeksi. Loukkaajan on sitouduttava tietynlaiseen toimintaan, jotta hänen anteeksipyyntönsä voidaan hyväksyä. Loukkaajan on esimerkiksi kaduttava tekoaan, luvattava muuttaa käytöstään jatkossa sekä osoitettava kunnioittavansa loukattua henkilöä. Loukatun on puolestaan luovuttava kaunasta ja nähtävä loukkaaja uudessa valossa, erillisenä tehdystä teosta. Sosiaalisissa suhteissa molemminpuolinen kunnioitus on välttämätöntä. Anteeksianto mainitaan myös John L. Austinin puheaktiteoriassa. Austin jaottelee sanojen lausumiset konstatiiveihin ja performatiiveihin. Konstatiiveille ominaista on olla joko tosia tai epätosia toteamuksia, kun taas performatiivit, kuten anteeksipyyntö ja -anto, ovat sanojen lausumisten lisäksi sanoilla tekemistä. Onnistuessaan anteeksianto ja -pyyntö vapauttaa loukatun kaunasta ja loukkaajan syyllisyydestä. Performatiivisille teoille Austin määritteli kuusi luontumisehtoa, joiden tulisi toteutua, jotta teko voidaan katsoa luontuneen. Mikäli jokin ehto ei toteudu, teon katsotaan kompastuvan, jolloin se joko epäonnistuu kokonaan tai onnistuu vilpillisesti. Tutkimuksessani yhdistän Griswoldin määritelmät anteeksiannon ja -pyynnön ehdoista Austinin performatiiveille asettamiin luontumisehtoihin. Austinin performatiivilausumilta edellyttämä vakavuus on nähtävillä Griswoldin anteeksiannolle määrittelemistä ehdoista ja puolestaan Griswoldin anteeksiannon sisältämät ehdot ovat nähtävillä Austinin luontumisehdoista. Anteeksianto performatiivina yhdistettynä vastavuoroiseen anteeksiantoon antaa mahdollisuuden tarkastella, millaisia ehtoja anteeksianto edellyttää voidakseen onnistua.