Menettämisseuraamussäännöksiä koskevaa rikoslain 10 lukua (365/2016) osittaisuudistettiin Euroopan unionin direktiivin (42/2014/EU) rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta Euroopan unionissa voimaan tulon myötä. Implementoinnin yhteydessä lainsäätäjä ehdotti käännetyn todistustaakan omaksumista osaksi laajennetun hyötykonfiskaatiosäännöksen soveltamisalaa. Käännettyä todistustaakkaa omaisuuden laillisesta alkuperästä ehdotettiin myös rikoslain (39/1889) kokonaisuudistuksen yhteydessä, jolloin menettämisseuraamussäännökset koottiin yhteen rikoslain 10 lukuun (875/2001). Tuolloin ehdotus kuitenkin kaatui lakivaliokunnan antamaan mietintöön, jossa se totesi, ettei käännetty todistustaakka ole varauksitta sopusoinnussa vastaajan oikeusturvan kanssa. Lakivaliokunnan ehdotuksesta päädyttiin täten soveltamaan kevennettyä todistustaakkaa käännetyn todistustaakan sijasta. Menettämisseuraamussäännösten osittaisuudistuksen yhteydessä oikeusturvan vaaraa ei sen sijaan katsottu enää olevan, sillä voimassa olevan rikoslain 10 luvun 9 §:n 4 momentin mukaan syytetyn tulee saattaa todennäköiseksi, että häneltä tavatun omaisuuden alkuperä on laillista välttyäkseen laajennetulta hyötykonfiskaatiotuomiolta.
Tutkielmassa tarkastellaan laajennettua hyötykonfiskaatiota ja siihen sovellettavaa käännettyä todistustaakkaa omaisuuden laillisesta alkuperästä. Vastaajan tulee saattaa todennäköiseksi, että häneltä tavattu omaisuus on hankittu laillisesti. Mikäli vastaaja epäonnistuu tai laiminlyö velvoitteensa, kyseinen omaisuus määrätään valtiolle menetetyksi. Käännetyn todistustaakan omaksuminen osaksi kansallista rikoslainsäädäntöä perustuu lain esitöiden mukaan syyttäjän näyttöongelmiin sekä lainsäätäjän tarkoitukseen saada rikoshyötyä tuomituksi entistä laajemmin valtiolle menetetyksi.
Tutkielman tarkoituksena on tarkastella käännetyn todistustaakan suhdetta vastaajan itsekriminointisuojaan ja syyttömyysolettamaan. Vaarantaako käännetty todistustaakka omaisuuden laillisesta alkuperästä vastaajan syyttömyysolettaman ja itsekriminointisuojan laajennettua hyötykonfiskaatiota koskevassa rikosprosessissa niin kuin lakivaliokunta ensimmäisessä mietinnössään katsoi. Poikkeaminen yleisestä rikosprosessioikeudellisesta periaatteesta ei ole täysin ongelmaton, sillä se aiheuttaa ilmeisen jännitteen yhteiskunnan intressien ja syytettyjen oikeusturvan välille.
Käännetty todistustaakka omaisuuden laillisesta alkuperästä on oikeusturvariski vastaajalle, mikäli sen käytössä epäonnistutaan. Itsekriminointisuoja murenee, jos syyttäjä nostaa myöhemmässä rikosprosessissa syyteen vastaajan antaman selvityksen perusteella, vaikka selvitystä ei tosiasiallisesti käytettäisikään todistevaikutuksena rikosprosessissa. Tästä seuraa siten vastaajan syyttömyysolettaman katoaminen, kun syyttäjällä on ennakkokäsitys vastaajan syyllisyydestä omaisuuden alkuperästä annetun selvityksen perusteella.
