Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p7349"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2023)Päätös hakea Nato-jäsenyyttä on merkittävimpiä muutoksia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkielman tehtävänä on selvittää, millaisena ulkopolitiikan muutoksena Suomen jäsenyys Pohjois-Atlantin sotilasliitto Natossa näyttäytyy kansanedustajien mielestä. Perehdyn jäsenyyttä kohtaan esitettyihin odotuksiin. Jäsenyyteen liittyvien odotusten tunnistaminen havainnollistaa osittain sitä, millaiset seikat määrittävät Nato-Suomen tulevaa profiilia liittokunnan jäsenenä. Aineistona ovat eduskunnan täysistunnon Nato-keskustelut sekä ulkoasiainvaliokunnan mietintö keväältä 2022. Tuolloin eduskunnassa käytiin keskustelua valtioneuvoston selontekojen pohjalta siitä, miten Suomen pitäisi reagoida muuttuneeseen turvallisuusympäristöön ja tulisiko Suomen liittyä Natoon. Tutkielman metodina on temaattinen analyysi, jonka avulla aineistosta muodostettiin erilaisia muutoksen ja jatkuvuuden teemoja. Lisäksi aineistosta eriteltiin muutoksen mahdollistaneita tekijöitä kuvaavia teemoja. Ulkopoliittisen muutoksen teoriat auttavat ensisijaisesti tutkimusaiheen ja -kysymyksen muodostamisessa sekä tarjoaa käyttökelpoisia käsitteitä analyysin tekoa varten. Tutkielma osoittaa, että Nato-jäsenyyden nähdään lisäävän Suomen turvallisuutta varsin käytännönläheisillä seurauksilla, mutta sen ei koeta vaikuttavan niinkään esimerkiksi Suomen arvoihin tai periaatteisiin ulkopolitiikassa. Jäsenyyden nähdään tuovan mukanaan sellaisia pragmaattisiksi koettuja seurauksia, kuten turvatakuut, paremman huoltovarmuuden ja vahvemman liittokunnan. Vastaavasti arvopohjaisen ulkopolitiikan, ydinaseriisunnan edistämisen ja Venäjä-suhteiden kansallisen priorisoinnin kaltaisten teemojen uskotaan pysyvän ennallaan myös sen jälkeen, kun Suomesta on tullut Naton jäsen. Politiikan muutoksen mahdollistaneisiin tekijöihin luetaan esimerkiksi vaihtoehtoisten riittävien puolustusjärjestelyjen puuttuminen ja Ruotsin Nato-päätös. Yhteenvedossa analyysin tuloksia sidotaan laajemmin ulkopolitiikan muutoksen teorioihin. Suomen Nato-jäsenyydessä on kyse osin inkrementaalisesti tapahtuneesta muutoksesta, jossa aiemmin tehdyt päätökset ovat edistäneet jäsenyyden hakemista. Esitän, että Nato-jäsenyys ei ole muuttanut niinkään Suomen tavoitteita tai kansainvälistä suuntautumista, vaan kyse on hienovaraisemmasta muutoksesta ulkopolitiikan keinoissa. Löytämäni jäsenyyden mahdollistaneet tekijät ovat lisäksi luonteeltaan samantyyppisiä kuin pitkällä aikavälillä politiikkaa vakauttaneet tekijät. Näin ollen yksi teoreettinen johtopäätös on, että samat tekijät, jotka pitkällä aikavälillä vakauttaisivat ulkopolitiikkaa, ovat tärkeitä ulkopoliittisen muutoksen mahdollistajia nykyisenkaltaisessa turvallisuusympäristössä. Nato-jäsenyys saattaa myös syklisesti luoda uuden tarpeen ulkopolitiikan muuttamiselle, jos Suomeen kohdistuu painetta joustaa pehmeämmistä periaatteistaan myöhemmin liittokunnan jäsenenä.
-
(2021)Tutkimus käsittelee uhkakuvien rakentamista Suomen, Ruotsin ja Viron poliittisen johdon kuvaamina 90-luvun puolivälissä. Vertailevalla analyysilla kartoitetaan, millaisia eroja ja yhteneväisyyksiä uhkakuvien kehyksissä ilmenee, ja millaista turvallisuuskäsitystä ne edustavat. Tulkitsemalla puhetapoja selvitetään uhkakuvien merkityssisältöjä ja perusteita niiden poliittiseen käyttöön. Uhkakuvia tarkastellaan historian, viholliskuvien, identiteettipolitiikan, sosiokulttuurisen kontekstin ja intressien valossa. Tutkimuksessa sovelletaan laadullista sisällönanalyysia ja diskurssianalyysia. Analyysi pohjaa turvallisuus- ja uhkakuvateoriaan sekä sosiologisiin näkökulmiin. Aineistona käytetään Ulkoministeriön arkiston dokumentteja ja asiakirjoja, turvallisuuspoliittisia virallisjulkaisuja ja poliittisten päättäjien puheita. Jarno Limnéllin tutkimus ”Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa” (2009) ja Sverker Oredssonin teos ”Svensk Oro: Offentlig fruktan i Sverige Under 1900-talets Senare Hälft” (2003) ovat keskeisiä hyödynnettäviä tutkimuksia. Venäjä, lähialueiden epävakaus, alueelliset konfliktit, asevarustelu, ympäristöongelmat, järjestäytynyt rikollisuus ja pakolaisuus muodostavat aineiston pohjalta keskeisimmät uhkakuvat. Suomen ja Ruotsin uhkapuhunnan eroavaisuudet näkyvät laajuudessa ja sävyssä. Suomea ja Viroa yhdistää identiteettipoliittinen motiivi. Venäjällä on merkittävä rooli jokaisen uhkaymmärryksessä, myös uusien uhkien suhteen. Läntisen Euroopan normit yhtenäistävät uhkakuvia, ja kansalliset turvallisuuskäsitykset näkyvät merkityseroissa. Uhkakuvia hallitsee historiallisten tottumusten ja muuttuneen maailman välinen jännite, jossa turvallisuutta tehdään uudelleen. Muutoksen vastinparina on perinteisten turvallisuusmääritteiden jatkuvuus, sotilaallis-poliittiset uhkat. Epävarmuuden tuntemusta käytetään vahvasti uhkien perustelussa. Uhkakuvien diskursiivisella laajentamisella turvallisuuspolitiikka sopeutetaan muuttuneeseen kontekstiin.
Now showing items 1-2 of 2