Browsing by department "Avdelningen för klinisk produktionsdjursmedicin"

Tämä lisensiaatin tutkielma on osa MTT:n ja Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan tekemää selvitystä kevytrakenteisen lammashallin soveltuvuudesta Suomen ilmastoon. Tutkimuksessa selvitettiin uudenlaisen muovikatteisen teräskaarihallin soveltuvuutta lampaiden kasvatukseen vertaamalla sitä puurakenteiseen kylmäpihattoon. MTT selvitti muovihallin rakennuskustannuksia ja lampaiden kasvatusolosuhteita mittaamalla lämpötilaa ja kosteutta molemmissa rakennuksissa. Helsingin yliopiston tutkimuksessa lampailta kerättiin verinäytteitä ja karitsoiden kasvua seurattiin säännöllisillä punnituksilla. Verinäytteistä tutkittiin pieni verenkuva ja seleenin saantia kuvaava glutationiperoksidaasi sekä akuutin faasin proteiinit, haptoglobiini (Hp) ja seerumin amyloidi-A (SAA). Tämä lisensiaatin tutkielma käsittelee akuutin faasin proteiineja ja karitsoiden painonkehitystä. Lampaiden verinäytteistä mitattaviksi akuutin faasin proteiineiksi valittiin haptoglobiini ja seerumin amyloidi-A, koska molemmat ovat merkittäviä akuutin faasin proteiineja lampaalla. Aikaisempien tutkimustulosten perusteella akuutin faasin proteiinien pitoisuudet muuttuvat kudosvaurion, infektion ja stressin seurauksena. Akuutin faasin proteiineja onkin alettu käyttää tutkimuksissa eläinten hyvinvoinnin mittareina. Akuutin faasin proteiinien pitoisuuksien muutoksia on havaittu myös mm. normaalin synnytyksen yhteydessä ja eläinten ensimmäisten elinviikkojen aikana. Akuutin faasin proteiineissa on paljon eläinlajikohtaisia eroja. Tutkielman kirjallisuuskatsaus keskittyy akuutin faasin proteiineihin lampailla. Tutkimuksen kokeellisen osuuden tarkoituksena oli selvittää, onko uuhien ja puu- ja muovihallissa kasvaneiden karitsoiden akuutin faasin proteiinien pitoisuuksissa ja karitsoiden painonkehityksessä eroja hallien välillä. Kokeessa oli mukana 26 uuhta ja näiden 56 karitsaa. Kaikki uuhet karitsoivat vanhassa puurakenteisessa lampolassa. Karitsoinnin jälkeen uuhet karitsoineen jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen ryhmä jäi vanhaan puurakenteiseen lampolaan ja toinen siirrettiin uuteen muovikatteiseen teräskaarihalliin. Uuhilta kerättiin verinäytteitä ennen karitsointia, kolme päivää karitsoinnin jälkeen, noin kaksi viikkoa karitsoinnin jälkeen ja karitsoiden vieroituksen aikaan sekä vieroituksen jälkeen. Karitsoiden verinäytteet pyrittiin keräämään ensimmäisen kerran kolmen vuorokauden iässä, sitten kahden viikon iässä, vieroituksen aikaan, viikko vieroituksen jälkeen sekä viimeisen kerran ennen teurastusta. Karitsoiden kasvua seurattiin säännöllisillä punnituksilla. Karitsat punnittiin ensimmäisen kerran viimeistään kolmen vuorokauden iässä ja sen jälkeen kahden viikon välein ja viimeisen kerran teurastuksen yhteydessä. Uuhien ja karitsoiden haptoglobiinin ja seerumin amyloidi-A:n pitoisuuksissa ja karitsoiden painonkehityksessä ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa puu- ja muovihallin välillä. Näiden tulosten perusteella muovikatteinen teräskaarihalli soveltuu lampaiden kasvatukseen Suomen ilmastossa yhtä hyvin kuin puurakenteinen kylmäpihatto. Muovikatteista teräskaarihallia voidaan pitää yhtenä uutena vaihtoehtona lampaiden kasvatustilaksi.

Vasikkaripuli on nautojen yleisin sairaus neonataalikaudella. Perinteisesti vasikkaripulia on hoidettu mm. nesteyttämällä vasikkaa joko suun kautta tai huonompikuntoista potilasta eläinlääkärin toimesta, ja varmuuden vuoksi eläinlääkäri on laittanut vasikan antibioottikuurille. Sen hyödystä ei kuitenkaan ole selkeää konsensusta, ja tämän työn tarkoituksena on kerätä yhteen tieto, joka maailmalla alle kolmen viikon ikäisten vasikoiden ripulin antibioottihoidosta on olemassa. Vasikkaripuli on vanha sairaus, jota koskeva perustutkimus on pääasiassa vuosikymmeniä vanhaa. Suomen erityinen tautitilanne, jossa esimerkiksi salmonella on erittäin harvinainen tuotantoeläimillä, vaikeuttaa kansainvälisen kirjallisuuden soveltamista suomalaiseen ympäristöön. Myös erilaiset perinteet antibioottien käytössä ja osin sen seurauksena muokkautuneet patogeenien antibioottiresistenssitilanteet hankaloittavat kirjallisuudessa mainittujen antibioottisuositusten käyttämistä sellaisenaan. Suomessa tavallisimmin vasikkaripulin hoitoon käytetty trimetopriimi-sulfonamidi mainitaan myös kansainvälisessä kirjallisuudessa ensisijaisten hoitojen joukossa. Meillä ei sen sijaan ole totuttu käyttämään amoksisilliinia tai amoksisilliini-klavulaanihappoa nautojen hoidossa lainkaan, mutta ne nousevat esiin hoitosuosituksissa. Erilaisten lääkityssäännösten vuoksi suomalaisissa ohjeissa toissijainen valinta, fluorokinolonit, on maailmalla se viimeinen vaihtoehto. Suomessa ei taas juurikaan käytetä kolmannen tai neljännen polven kefalosporiineja, jotka ovat toisissa maissa kovassa käytössä. Tässä työssä pyrittiin myös etsimään kirjallisuudesta tietoa pohjoismaisesta erikoisuudesta, dihydrostreptomysiinistä, mutta suun kautta annettuna siitä ei löytynyt yhtään tieteellistä artikkelia. Myöskään tämän vanhan lääkkeen käyttöönottotutkimuksia ei löytynyt. Vasikkaripuli ei vaadi läheskään aina antibioottihoitoa, vaan nesteterapia on ensimmäinen ja tärkein hoitomuoto olosuhdekorjauksen ohella. Antibiootteja käytetään vain huonokuntoisille potilaille, joilla on ripulin lisäksi yleisoireita, esimerkiksi alentunut imurefleksi, yli 6 % dehydraatio, kuume, apaattisuus tai heikkous, tai sen ulosteissa on limaa. Huolehtimalla, että vasikka saa riittävästi vasta-aineita ternimaidosta, vältetään suuri osa ripuleista kokonaan. Antibioottien käyttö vasikkaripulin hoidossa on yleistä, mutta kasvava huoli lääkejäämistä lihassa ja antibioottiresistenssin kehittymisestä on ohjannut ajatuksia probioottien suuntaan. Niistä tehtyjä tutkimuksia ei eläinlääketieteellisestä kirjallisuudesta vielä juuri löydy, mutta ne ovat mielenkiintoinen lisätutkimuksen kohde tuleville vuosille.

Tutkimuksessa verrattiin ei-infektiivisestä ontumasta kärsivien ja terveiden emakoiden käyttäytymistä ja syömistä. Ei-infektiivinen ontuma on yleinen löydös emakoilla. Ontuminen aiheuttaa emakoille kipua ja ne voivat pärjätä huonommin kilpailutilanteissa. Tutkimukset toteutettiin kahdessa eteläsuomalaisessa porsastuotantosikalassa. Tutkimukseen valittiin emakoita, joilla oli ei-infektiivinen ontuma ja jotka oli siemennetty vähintään yhden kerran. Emakoille suoritettiin ontumatutkimus ja ontumat luokiteltiin viisi portaisen asteikon mukaan. Ontuville emakoille valittiin terveet kontrollit. Käyttäytymistutkimus tehtiin sikalassa, jossa joutilaat emakot olivat 10 eläimen ryhmäkarsinoissa. Tutkimukseen osallistuneet ontuvat emakot (n=13, ontuma-aste 2-4) ja niiden terveet kontrollit (n=13, ontuma-aste 0) olivat samoissa karsinoissa. Koe oli suora havainnointitutkimus ja sokkoutettu niin, ettei emakon yksilöllisistä merkeistä voinut päätellä sen ontuma-astetta. Emakoita seurattiin yhteensä kahden tunnin ajan. Seuranta aloitettiin 10 minuuttia rehun jaon jälkeen. Emakoiden sijainti karsinassa, asento ja toiminta kirjattiin ylös niin, että esimerkiksi emakkoa 1 seurattiin kello 14.00.00, emakkoa 2 kello 14.00.30 ja niin edelleen. Tulokset analysoitiin käyttäen Man-Whitneyn U-testiä. Ruokailututkimus tehtiin sikalassa, jossa joutilaita emakoita pidettiin noin 100 emakon ryhmäkarsinoissa. Jokaisessa karsinassa oli kaksi yksilöruokinta-automaattia. Tutkimukseen valittiin ontuvia emakoita (n=37, ontuma-aste 1-4) ja niille terveet kontrollit (n=35, ontuma-aste 0). Ruokinta-automaatin ohjelmasta saatiin tiedot emakoiden päivittäisestä syödyn rehun määrästä ja syömässä käymisen kellonajasta. Näistä tiedoista määritettiin normaalisti syötyjen päivien määrät. Normaalisti syödyksi päiväksi määritettiin ne, joina emakko oli syönyt yhdessä tai useammassa erässä kaiken rehunsa. Tulokset kerättiin yhteensä kolmen päivän ajalta. Ruokintaseurannan tulokset analysoitiin käyttäen Chi-Square-testiä normaaleille syömispäiville ja T-testiä syömisen kellonajoille. Käyttäytymiskokeessa todettiin, että ontuvat emakot makasivat enemmän ja seisoivat vähemmän kuin terveet emakot. Ne tutkivat rakenteita vähemmän kuin terveet emakot. Lisäksi havaittiin suuntaus, jonka mukaan ontuvat emakot olivat passiivisempia ja niitä haisteltiin enemmän kuin terveitä emakoita. Tutkimuksen tulos vastasi hypoteesia. Ruokailukokeessa ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä kun verrattiin syömässä käymisen kellonaikoja ja normaalisti syötyjen päivien määriä. Hypoteesi siitä, että ontuvat emakot söisivät terveitä myöhemmin tai vähemmän ei toteutunut. Siat ovat erittäin motivoituneita syömään ja joutilaiden emakoiden päivittäisen ruoan määrä on pieni. Siksi ontumisella ei välttämättä ole suurta merkitystä syömiseen. Yksilöruokinta-automaatilla heikompien yksilöiden on helpompaa

Suomalaisen sikatuotannon kannattavuuden heikentyminen on kasvattanut porsastuotantoon käytettävien emakoiden tuotantopaineita. Emakoiden pitäisi pysyä karjassa mahdollisimman pitkään, tuottaa mahdollisimman paljon porsaita, tulla vieroituksen jälkeen nopeasti kiimaan ja samalla välttyä sairauksilta. Emakon sopiva ruumiinkunto on edellytys kasvaneiden tuotantovaatimusten kestämiselle. Sopivan ruumiinkunnon saavuttaminen ja ylläpitäminen vaativat säännöllistä ruumiinkunnon arviointia sekä yksilölliseen ruumiinkunnon arviointiin pohjautuvaa ruokintaa. Emakon ruumiinkunnon arviointiin on olemassa useita eri menetelmiä, joista tunnetuimpia ovat kuntoluokitus ja selkäsilavan mittaaminen. Olemassa olevien menetelmien heikkoutena on kuitenkin se, ettei yksikään niistä tarjoa täysin luotettavaa ja vertailukelpoista tietoa ollen samalla helppo ja kustannustehokas käyttää. Menetelmien käytettävyyttä ei kuitenkaan ole tutkittu suomalaisessa emakkopopulaatiossa. Tämän alkuperäistutkimuksen sisältävän tutkielman tavoitteena on arvioida olemassa olevien menetelmien käytettävyyttä suomalaisessa emakkopopulaatiossa sekä kartoittaa suomalaisten emakoiden ruumiinkuntoa. Aiempiin tutkimustuloksiin perustuen tämän tutkimuksen hypoteesina on, ettei kuntoluokitus yksinään käytettynä ole riittävän tarkka menetelmä yksilöllisen ruokinnan suunnittelun pohjaksi eikä rasvavarastojen arvioimiseksi, johtuen selkäsilavan ja kuntoluokan välisestä heikosta/kohtalaisesta korrelaatiosta. Tämän poikkileikkaustutkimuksen aineisto on kerätty 46 suomaiselta porsastuotantoa harjoittavalta tilalta vuoden 2014 aikana. Kultakin tilalta tutkittiin 26-67 emakkoa ja kaikilta tiloilta yhteensä 2314 emakkoa. Tutkittaviksi yksilöiksi pyrittiin valitsemaan tiineyden ja imetyksen loppuvaiheessa olevia emakkoja. Tutkituille emakoilta arvioitiin kuntoluokka 5-portaisen asteikon mukaisesti ja mitattiin selkäsilavan paksuus P2-alueelta ultraääneen perustuvalla selkäsilavamittarilla. Aineisto analysoitiin käyttäen Excellaskentataulukko- ohjelmistoa ja SPSS-ohjelmiston versiota 22. Yli puolet tutkituista emakoista sijoittui kuntoluokkaan 3 ja yli 60%:lla aineiston emakoista selkäsilavan paksuus sijoittui välille 10- 16 mm. Hyvin laihoja ja lihavia emakoita oli aineiston emakoista vain murto-osa. Kuntoluokkien ja selkäsilavien paksuuksien jakaumissa oli havaittavissa tilakohtaista vaihtelua ja joillain tiloilla laihoja emakoita oli suhteessa enemmän kuin toisilla. Selkäsilavien paksuuksissa havaittiin huomattavaa vaihtelua kuntoluokkien sisällä. Kuntoluokan ja selkäsilavan välinen korrelaatio koko aineistosta oli kohtuullisen vahva (0,739). Korrelaatioissakin oli havaittavissa tilakohtaista vaihtelua, heikoimman korrelaation ollessa 0,222 ja vahvimman 0,899. Tuloksista voidaan päätellä, että suomalaiset emakot ovat keskimäärin suotuisassa ruumiinkunnossa. Kuntoluokkien sisällä havaitut huomattavat selkäsilavien paksuuksien vaihtelut vahvistavat hypoteesia siitä, ettei kuntoluokka ole tarkka rasvavarastojen mittari. Kuitenkin kuntoluokan ja selkäsilavan välinen melko vahva korrelaatio viittaa siihen, että kuntoluokka on parempi kuvaamaan emakon rasvavarastoja kuin mitä aiemmissa tutkimuksissa on esitetty. Etenkin yhdistettynä selkäsilavan mittaamiseen kuntoluokituksesta saadaan tulevaisuudessakin käyttökelpoinen menetelmä emakoiden ruumiinkunnon määrittämiseen suomalaisilla porsastuotantotiloilla.

Koska sioille tarve tutkia ja tonkia ympäristöään on tärkeä käyttäytymistarve, manipuloitavien esineiden vaikutusta tuotantosikojen käyttäytymiseen on tutkittu paljon etenkin sosiaalisen häiriökäyttäytymisen kuten hännänpurennan vähentämiseksi. Tiedetään myös, että emakoilla on tarve pesänrakennukseen porsimisen aikoihin. Luonnollisissa olosuhteissa niin villi- kuin kesysiat rakentavat porsimis- ja lepäämispesiä, mutta ei tiedetä, mikä merkitys pesänrakennuksella on tuotanto-olosuhteissa eläville sioille. Aiemman tutkimusprojektin aikana havaittiin, että kun tutkittavat esineet sijoitettiin karsinan makuualueelle, imevät porsaat ja lihasiat manipuloivat esineitä myös ollessaan lepäämässä. Tämän alkuperäistutkimuksen sisältävän lisensiaatin tutkielman tarkoituksena oli selvittää videomateriaalin avulla manipuloitavien esineiden vaikutusta sikojen makuullemenon aikaiseen käyttäytymiseen. Tutkittavat esineet olivat imevillä porsailla sisalköydet ja sanomalehtipaperi ja lihasioilla puunrungon palaset. Tarkoituksena oli selvittää, onko luonnollisilla materiaaleilla merkitystä sikojen makuulle asettumisessa ja muistuttaisivatko ne sikoja mahdollisesti pesänrakennuksesta. Hypoteesina oli, että porsaat ja lihasiat manipuloisivat esineitä juuri ennen makuullemenoa ja yrittäisivät mennä niiden alle. Lisäksi hypoteesina oli, että porsaat asettuisivat nopeammin lepäämään manipuloitavien esineiden vaikutuksesta, ja että lihasiat asettuisivat mieluiten makaamaan puiden viereen. Tutkimus tapahtui analysoimalla aiemmin kuvatulta videomateriaalilta sikojen käyttäytymistä. Imeväisikäisiä porsaita oli 19 porsimiskarsinaa, joista 10 karsinassa oli tutkittavia esineitä ja yhdeksän karsinaa olivat kontrollikarsinoita. Lihasikoja oli 26 karsinaa, joista 12 sisälsivät puunrungon palasia ja 14 karsinaa olivat kontrollikarsinoita. Yhdessä pahnueessa oli 7-12 porsasta, ja yhdessä karsinassa 9-11 lihasikaa. Videomateriaalista analysoitiin porsaiden ja sikojen tekemiä kärsäkosketuksia ja manipulaatioita, jotka kohdistuivat tutkittaviin esineisiin, lattiaan ja toisiin sikoihin. Lisäksi analysoitiin porsaiden makuullemenon nopeutta ja lihasikojen makuupaikan valintaa karsinassa. Tarkastelun ajanjaksona oli sikojen kulkema matka ruokailupaikalta (nisältä tai ruokakaukalolta) ensimmäiseen makuulle asettumiseen. Tuloksista kävi ilmi, että sekä porsaat että lihasiat yrittivät mennä esineiden alle ja osa jäi myös makaamaan niiden alle. Köysien ja puiden kosketteleminen tiheni juuri ennen makuulle asettumista. Vaikka tuotanto-olosuhteissa on tilaa verrattain vähän ja manipuloitavia esineitä rajallinen määrä, on merkittävä havainto, että siat käyttävät esineitä makuullemenon aikana. Kosketustiheyden tihentyminen juuri ennen makuullemenoa viittaa siihen, että esineiden manipuloiminen ennen makuullemenoa voi olla eri käyttäytymismuoto kuin koskettelu normaalin tutkimisen yhteydessä. Manipuloitavat esineet pidensivät porsaiden makuullemeno aikaa verrattuna kontrolliryhmään, mikä on linjassa aiempien tutkimusten kanssa. Puunrungon palasilla ei ollut vaikutusta lihasikojen makuupaikan valintaan karsinassa. Vaatii vielä lisätutkimusta, jotta voidaan määrittää, kuinka tärkeästä käyttäytymismuodosta- tai tarpeesta luonnollisen materiaalin manipuloiminen on sioille makuullemenon aikana.

Sikojen hännänpurenta on monisyinen käyttäytymisongelma, jonka ilmenemiseen vaikuttavat niin sikojen ulkoiset kuin sisäisetkin tekijät. Ulkoisiin tekijöihin kuuluvat mm. virikkeet, pito-olosuhteet, eläintiheys ja ruokinta; ja sisäisiin tekijöihin rotu, sukupuoli ja ikä. Hännänpurenta on yksi nykyaikaisen sikatalouden tuottavuuden ja sikojen hyvinvoinnin suurimmista ongelmista. Se vaikuttaa sikatalouden tuottavuuteen alentamalla sikojen päiväkasvua ja lisäämällä hylkäyksiä teurastamossa. Siat kärsivät purtujen häntien aiheuttamasta kivusta ja hännänpurentapurkausten aiheuttamasta stressistä. Tässä tutkimuksessa pyrimme selvittämään hännänpurennan ehkäisyyn ja vähentämiseen tarkoitetun lisärehun (Pekoni Break, Suomen Rehu) tehoa hännänpurennan vähentämisessä lihasikakarsinoissa, joissa purentaa on havaittu. Lisäksi pyrimme selvittämään mikä on tuotteen mahdollinen toimintamekanismi vertaamalla sitä muokattuun, suolattomaan tuotteeseen (rehu B) sekä syötävään virikerehuun, josta oli poistettu suolan lisäksi pellava ja hiiva (rehu C). Lisärehu jaettiin kahdesti päivässä lattialle karsinan perälle. Tutkimuksessa oli yhteensä 29 sekakasvatuskarsinaa, joissa oli kaikkiaan 303 lihasikaa, joiden ikä vaihteli 84-184 päivään. Tutkimuksessa seurattiin 15 päivän ajan lisärehun vaikutusta sikojen käyttäytymiseen ja kasvuun videoimalla karsinat sekä punnitsemalla siat tutkimuksen alussa ja lopussa. Käyttäytymistarkkailu suoritettiin valmiin etogrammin mukaisesti intervallitarkkailuna 4 tunnin ajalta sekä päivänä 1 että päivänä 15. Tutkimuksessa ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja sikojen päiväkasvussa tai käyttäytymisessä eri tutkimuspäivinä eri rehujen välillä (p > 0,05). Karsinan takaosan tutkiminen lisääntyi tutkimusaikana päivästä 1 päivään 15 kaikilla rehuilla (p < 0,05; SEM 0,01). Muissa muuttujissa ei havaittu merkitseviä eroja ajan suhteen (p > 0,05). Sikojen perusrehun syöminen automaatilla lisääntyi alkuperäisellä rehulla päivästä 1 päivään 15 ja väheni rehulla B (p < 0,05; SEM 0,003). Myös rehulla C syöminen väheni tutkimuksen aikana, mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (p > 0,05). Muissa muuttujissa ei havaittu merkitseviä eroja (p > 0,05). Hännänpurentaa esiintyi tutkimuksen aikana hyvin vähän, keskimäärin alle 0,1 % havainnoista. Tässä tutkimuksessa Pekoni Break ei vaikuttanut vähentävän hännänpurentaa, joskin tätä käytöstä havaittiin koko tutkimuksen aikana hyvin vähän. Kuitenkin rehulla oli positiivisia vaikutuksia: sikojen rehuautomaatilla syöminen lisääntyi, ja kaikilla tutkituilla rehuilla sikojen lattian tutkiminen karsinan perällä lisääntyi. Todennäköisesti rehun mahdollinen teho hännänpurennan vähentämiseen perustuu ainakin osittain virikevaikutukseen. Tarkemman toimintamekanismin ja erityisesti virikevaikutuksen selvittämiseksi voisi olla tarpeen tehdä lisätutkimusta, jossa rehun annostelutapaa muutettaisiin. Lisäksi tarvittaisiin kontrolliryhmä, jolle ei annettaisi ollenkaan lisärehua. Tällaista kontrollia ei tässä kokeessa eläinsuojelullisista syistä voitu tehdä.

Tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen kaikki Suomessa oriasemilla tapahtuva hevosten keinosiemennykseen liittyvä lainsäädäntö. Hevosten keinollista lisäämistä koskeva lainsäädäntö on sen käyttäjille vaikeasti etsittävissä, sekä yhdisteltävissä eri paikoissa, joten tutkielman ajateltiin tuovan helpotusta yhdistäessään kaiken lainsäädännön yhteen tekstiin. Tutkielmassa on lisäksi käsitelty lainsäädännön ohessa yleisimmät tarttuvat taudit, joita keinosiemennysasemilla pyritään vastustamaan. Hevosten keinosiemennyksen lainsäädäntö pitää sisällään oriaseman ja spermavaraston hyväksymismenettelyt, niiden toimintaa koskevia vaatimuksia, hevosia ja spermaa koskevia vaatimuksia, tuontivaatimuksia sekä alkionkeräyksen ja alkiontuotannon vaatimuksia. Tarttuvista taudeista tutkielma käsittelee oriasemalla ilmoitettavia eläintauteja, joihin lukeutuu hevosen tarttuva kohtutulehdus eli CEM (Contagious equine metritis), Hevosen virusabortti, eli EHV-1 (Equine herpesvirus 1) ja virusarteriitti eli EVA (Equine viral arteritis). CEM on Tylorella equigenitalis-bakteerin aiheuttama yleisesti oireeton sairaus. Orit ovat täysin oireettomia bakteerin kantajia, jotka levittävät tautia eteenpäin astutuksen ja siemennyksen yhteydessä. Tammoilla tauti ilmenee oireettomasta muodosta vakavaan kohtutulehdukseen ja harvinaisissa tapauksissa tiineillä tammoilla sikiön aborttiin. CEM on Suomessa vastustettava eläintauti, ja kaikki jalostukseen köytettävät oriit testataan CEM :in varalta ennen siitoskauden alkua. CEM onkin nykyään hyvin harvinainen Suomessa. EHV-1 aiheuttaa hevosilla maailmanlaajuisesti hengitystieinfektioita, abortteja ja keskushermosto-oireita. Monet hevoset ovat latentisti infektoituneet viruksella ja stressi tai muu vastaava vastustuskyvyn heikentyminen aktivoi viruksen uudelleen, jolloin hevonen alkaa erittää virusta. Hengitystieinfektioita ilmenee yleensä alle 2-vuotiailla hevosilla. Tammoilla virus aiheuttaa abortteja tyypillisesti tiineyden viimeisellä kolmanneksella. Virusarteriittia tavataan myös hevosilla maailmanlaajuisesti. Oriit levittävät tautia siemennesteensä mukana ja kliiniset oireet vaihtelevat merkittävästi. Tiineillä tammoilla EVA voi aiheuttaa luomisia ja infektio voi pahimmallaan olla kuolemaan johtava. Tutkielmassa on lopuksi pohdittu keinosiemennysasemien tautivastusta, sen puutteita ja mahdollisia ratkaisuja sen parantamiseksi. Eläinten suuren vaihtuvuuden ja erilaisten riskiryhmien takia oriasema on hyvin herkkä taudinpurkauksille. Riskiä lisää tänä päivänäkin edelleen suuret puutteet esimerkiksi tautisuluissa ja eläinten ryhmittelyssä.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään hirvieläimissä esiintyviin Taenia-lajeihin – niiden elämänkiertoon, esiintymisalueisiin, taksonomiaan, tunnistukseen ja merkitykseen. Taenia on yksi lääketieteellisesti ja eläinlääketieteellisesti tärkeimmistä heisimatosuvuista, koska siihen kuuluu merkittäviä zoonoottisia lajeja ja toisaalta lajeja, jotka aiheuttavat tuotantotappioita kotieläintaloudessa. Pohjoisella pallonpuoliskolla hirvieläimet toimivat useiden Taenia-lajien väli-isäntinä. Suomessa hirvieläimillä on taloudellista ja kulttuurillista arvoa metsästysperinteiden ja poronhoidon takia. Taenia-suvun heisimadot ovat nisäkkäiden loisia. Niiden elämänkiertoon kuuluu pääisäntä, lihaa syövä nisäkäs, jonka suolistossa loisen aikuisvaihe elää, ja väli-isäntä, yleensä kasvissyöjä, jonka elimistöön muodostuu loisen rakkulamainen toukka. Pääisäntä saa tartunnan syömällä toukkarakkulan väli-isännän kudosten mukana. Pääisännän Taenia-tartunta on yleensä varsin vähäoireinen. Väli-isäntä saa tartunnan syömällä pääisännän ulosteiden mukana ympäristöön levinneitä madonmunia. Väli-isännän oireet riippuvat kystien määrästä ja sijainnista. Sorkkaeläimissä esiintyy kahdentyyppisiä Taenia-rakkuloita: kystikerkus-tyypin kysta sisältää yhden toukan ja kenurus-tyyppisessä on useita suvuttomasti lisääntyneitä toukkia. Taenia muodostaa Echinococcus-suvun kanssa heimon Taeniidae. Taenia-lajeja lasketaan tällä hetkellä olevan 43. Suvun evoluutiohistoriaa on tutkittu rakenteellisten ominaisuuksien ja DNA-sekvenssien avulla. Taenia-loisten yhteinen kantamuoto eli jyrsijöiden ja todennäköisesti näätäeläintyyppisten petoeläinten välisessä elämänkierrossa. Jyrsijöitä väli-isäntinään käyttävät lajit ovat evolutiivisesti vanhempia ja sorkkaeläimiä käyttävät nuorempia. Siirtyminen sorkkaeläinväli-isäntiin oli Taenia-lajien evoluutiossa yksittäinen tapahtuma. Kaikki hirvieläimiä käyttävät lajit eivät ole toistensa lähimpiä sukulaisia, joten siirtyminen hirvieläimiin on tapahtunut sorkkaeläimissä loisivien lajien evoluution aikana useampaan kertaan. Hirvieläimissä esiintyy kuusi Taenia-lajia: T. hydatigena, T. krabbei sensu lato, T. multiceps, T. omissa, T. parenchymatosa ja T. sagina -lajin pohjoinen kanta. Näistä kolmen ensimmäisen levinneisyys on hyvin laaja, T. omissa esiintyy varmuudella vain Pohjois- ja Etelä-Amerikassa ja viimeiset kaksi lajia Venäjän pohjoisosissa. Lajeista kaksi on zoonoottisia: T. saginata -lajin pääisäntä on ihminen ja T. multiceps -lajin toukkarakkula voi harvoin muodostua myös ihmiseen. Taenia omissa -lajin pääisännät ovat kissaeläimiä ja muiden lajien tyypillisesti koiraeläimiä. Väli-isäntien suhteen T. omissa -laji rajoittuu lähinnä valkohäntäkauriiden sukuun ja T. saginata -lajin pohjoinen kanta poroihin, muut lajit eivät vaikuta olevan kovin tarkkoja väli-isännistään hirvieläinten heimon sisällä. Yleisimpiä lajeja hirvieläimissä ovat T. hydatigena, T. krabbei sensu lato ja T. parenchymatosa; T. omissa -lajinkin esiintyvyys voi alueellisesti olla varsin korkea. Taenia saginata -lajin pohjoinen kanta taas on levinneisyysalueellaan Siperiassa ilmeisen harvinainen poroissa, ja sen esiintyminen liittyy porojen raakojen aivojen käyttöön ihmisravintona. Taenia multiceps -laji käyttää hirvieläimiä väli-isäntinään vain satunnaisesti. Erotusdiagnostisina vaihtoehtoina Taenia-rakkuloille ovat lähinnä kasvaimet tai synnynnäiset kystiset muutokset ja muiden loisten aiheuttamat kystat. Taenia-kystien lajinmääritys perustuu maantieteelliseen löytöpaikkaan, väli-isäntälajiin ja kystan ominaisuuksiin (tyyppi, koko ja sijainti elimistössä). Tunnistus voidaan varmistaa toukan scolex-osan koukkujen määrän, koon ja muotojen avulla tai molekyyligeneettisin menetelmin. Voimakas Taenia-loistartunta voi akuuttivaiheessa johtaa väli-isännän kuolemaan. Pitemmän ajan kuluessa tartunta voi johtaa väli-isännän kunnon heikkenemiseen, painon laskuun ja kasvun hidastumiseen. Erityisen kohtalokas on T. multiceps -tartunta, jossa kystat muodostuvat useimmiten aivoihin. Taenia-tartunnat aiheuttavat taloudellisia tappioita lihantarkastuksessa yhteydessä tehtyjen elinten ja ruhojen hylkäyksien takia. Suomesta on löydetty Taenia-kystia poroista, hirvistä ja valkohäntäkauriista. Havaittuja lajeja ovat T. hydatigena ja T. krabbei sensu lato. Kystien esiintyvyys on kuitenkin matala ja taloudellinen merkitys vähäinen. Luonnonvaraisten petoeläinten kantojen runsastuminen, porokoirien käytön lisääntyminen ja koirien raakaravinnon suosion kasvu voivat kuitenkin lisätä kystalöydöstön määrää tulevaisuudessa.

Useissa EU-maissa karjuporsaat kastroidaan karjunhajun syntymisen ehkäisemiseksi sekä sikojen myöhemmän käsittelyn helpottamiseksi. Perinteinen, ilman kivunlievitystä ja anestesiaa tapahtuva kastraatio on ollut yleisesti käytössä oleva menetelmä, johon kuitenkin liittyy merkittävä hyvinvointiongelma. Kastraation aiheuttaman voimakkaan kivun ja stressin vuoksi perinteiselle kastraatiolle on haettu vaihtoehtoja niin kivunlievityksestä kuin immunokastraatiostakin, jossa sikojen kivesten toiminta ehkäistään sukupuolihormonien tuottoa säätelevää hormonia (GnRH) vastaan tehdyllä rokotteella. Suomessa lihayritykset edellyttävät tuottajiltaan kivunlievityksen käyttöä kastraation yhteydessä. Pohdittaessa perinteisen kastraation vaihtoehtoismenetelmien hyvinvointivaikutuksia, tulisi kivunlievitystehon ohessa huomioida myös eri menetelmistä aiheutuva stressi (esimerkiksi injektiot tai anestesia). Immunokastraatiota ja kastroimatta jättämistä arvioitaessa tulisi huomioida sikojen hyvinvoinnin mahdollinen laskeminen aggressiivisemman käyttäytymisen seurauksena. Kastraatiossa käytettävien kivunlievitysmenetelmien tehoa on tukittu melko runsaasti, mutta pitkäaikaisvaikutuksista porsaiden hyvinvointiin tai tuotantoon on saatavilla verrattain vähän tietoa. Tähän tutkielmaan kuuluvassa kokeellisessa osuudessa selvitettiinkin nimenomaan näitä pitkäaikaisvaikutuksia. Tutkimuksessa porsaiden kastraatio suoritettiin viidellä eri tavalla, jotka olivat 1) perinteinen kastraatio ilman kivunlievitystä, 2) kastraatio+kipulääke 3) kastraatio+kipulääke & puudute 4) kastraatio+anestesia, kipulääke & puudute sekä 5) immunokastraatio. Kokeeseen osallistui 64 karjuporsasta. Kokeen aikana verrattiin eri tutkimusryhmien porsaiden kasvunopeutta porsitusosastolla, välikasvatuksessa ja lihasikalassa. Hypoteesina oli, että kivunlievityksen käyttö kastraatiossa vaikuttaisi porsaiden kasvuun positiivisesti. Tulosten perusteella näyttäisi siltä, että porsitusosastolla kasvu olisi nopeinta immunokastroiduilla (ryhmä 5), välikasvattamossa anestesiassa kastroiduilla (ryhmä 4) ja lihasikalassa perinteisesti kastroiduilla (ryhmä 1) porsailla. Keskimääräinen kasvu koko kasvatuskaudella olisi suurinta perinteisesti kastroiduilla (ryhmä 1) porsailla. Immunokastroitujen (ryhmä 5) sikojen ruhot olisivat lihakkaimmat. Saadut erot ryhmien välillä kasvussa tai ruhojen lihakkuuksissa eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Välikasvatusvaiheessa vertailtiin tutkimusryhmien myöhemmän vaiheen stressireaktioita. Tämä toteutettiin välikasvatuksen lopussa tehdyllä stressitestillä, jossa porsaat altistettiin kovaääniselle musiikille ja samalla niiltä kerättiin sylkinäytteet kortisolipitoisuuden mittaamiseksi. Näytteitä saatiin näytteenottoajankohdasta riippuen 59−63 porsaalta. Tarkoituksena oli selvittää, oliko eri tutkimusryhmille kastraation yhteydessä aiheutunut kipu ja stressi eronneet niin paljon, että myös myöhemmän vaiheen stressireaktioissa havaittaisiin eroja. Hypoteesina oli, että niiden tutkimusryhmien porsaat, jotka kokivat eniten kipua kastraation yhteydessä, reagoisivat herkemmin myöhemmissä stressitilanteissa, sillä näiden porsaiden HPA (hypotalamus-aivolisäke- lisämunuaisenkuori)- akselin toiminta olisi herkistynyt. Immunokastroitavat porsaat taas reagoisivat vähiten, sillä ne välttyivät kastraation aiheuttamalta stressiltä. Välikasvatusvaiheen tutkimuksen perusteella vaikuttaisi, että kivunlievitysmenetelmien käyttö ei vähennä porsaiden myöhemmän vaiheen stressiherkkyyttä, päinvastoin stressireaktiot olisivat anestesiassa kastroiduilla (ryhmä 4) selkeimmät ja lisäksi stressireaktio olisi pitkäkestoinen. Saadut erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Virhettä tuloksiin voi aiheuttaa esimerkiksi tutkimuksen pieni otoskoko. Koemallia onkin tarkoitus toistaa vielä kahteen kertaan, jolloin otoskokoa saadaan suuremmaksi ja tuloksia voidaan arvioida mahdollisimman luotettavasti.

Useimmissa Euroopan maissa karjuporsaat kastroidaan. Toimenpiteen tarkoituksena on sekä ehkäistä karjunhajun syntyminen lihaan että estää karjujen aggressiivinen ja seksuaalinen käyttäytyminen. Kastraation tiedetään olevan kivulias toimenpide, jonka takia perinteiselle kastraatiolle etsitään vaihtoehtoja. Näitä ovat muun muassa kiruginen kastraatio yhdistettynä yleisanestesiaan tai paikalliseen anestesiaan ja kipulääkitykseen. Myös sukupuolilajiteltua siementä ja immunokastraatiota on esitetty vaihtoehdoksi. Pelkkä kirurginen kastraatio mielletäänkin yhä enemmän toimintatavaksi, joka tulisi kieltää lähitulevaisuudessa Euroopan Unionin alueella. Lisensiaatin tutkielmani sisältää sekä kirjallisuuskatsauksen että kokeellisen osuuden. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käyn läpi kivun määritelmää ja fysiologiaa sekä mahdollisia kastraatiossa käytettäviä eri kivunlievitysmenetelmiä sekä niiden tehosta saatuja tutkimustuloksia. Lopuksi käyn myös lyhyesti läpi kastraation vaihtoehtoja sekä tuottajien ja kuluttajien suhtautumista eri menetelmiin. Tutkielmaani kuuluvan kokeellisen osuuden avulla oli tarkoitus tutkia eri kivunlievitysmenetelmien vaikutuksia seuraamalla tutkimusporsaiden käyttäytymistä videomateriaalista, jota kuvattiin sekä ennen että jälkeen kastraatiota. Kokeellinen osuus toteutettiin kesän 2013 aikana 100 emakon yhdistelmäsikalassa Etelä-Suomessa. Koemallissa oli käytössä neljä porsasryhmää (ryhmät 1-4), joille suoritettiin kirurginen kastraatio sekä yksi ryhmä (ryhmä 5), jolle suoritettiin immunokastraatio ja joka näin ollen toimi negatiivisena kontrollina porsasvaiheessa. Ryhmä 1 kastroitiin ilman mitään kivunlievitystä. Tutkimuksessa käytettäviä kivunlievitysmenetelmiä olivat kipulääke (ryhmä 2), kipulääke+puudute (ryhmä 3) sekä inhalaatioanestesia +kipulääke+puudute (ryhmä 4). Yhteensä tutkimukseen otettiin mukaan 10 pahnuetta, jotka jaettiin eri tutkimusryhmiin painotetun satunnaistamisen avulla. Kussakin tutkimusryhmässä oli 12–15 porsasta. Eri kivunlievitysmenetelmien tehoa arvioitiin analysoimalla videot, jotka kuvattiin 1 vrk ennen sekä 1, 2 ja 5 vrk kastraation jälkeen. Käyttäytymishavainnot kirjattiin Solomon coder ohjelmaan etogrammin avulla ja data analysoitiin tilastollisesti SPSS-22 ohjelman avulla. Tutkimuksessamme ei saatu ennakko-odotusten vastaisesti tilastollisesti merkitsevää eroa eri tutkimusryhmien välille kipua kuvaavissa käyttäytymistoiminnoissa, erillään olossa tai desynkronisaatiossa. Sen sijaan havaittiin päiväkohtaisia eroja: jokaisella tutkimusryhmällä imemisen ja utareen hieronnan päiväkohtaiset prosenttiosuudet laskivat kastraation jälkeisenä päivänä, sen sijaan makaamisen ja desynkronisaation prosenttiosuudet kasvoivat. Tutkimuskäyttäytymistä esiintyi jokaisella tutkimusryhmällä eniten 5 vuorokautta kastraation jälkeen. Lisäksi porsaiden leikkiminen ja erillään olo näyttivät lisääntyvän seuranta-aikana, mutta tulos oli vain suuntaa-antava. Päiväkohtaisesti saamamme tilastolliset merkitsevät erot ja tendenssit ovat yhtenevät osien tutkimusten kanssa, mutta joissain tutkimuksissa eroja toimintojen välille ei ole saatu tai päinvastoin imemisen ja utareen hieronnan on havaittu lisääntyvän ja makaamisen vähentyvän kastraation jälkeen. Se, että emme saaneet selkeää eroa eri tutkimusryhmien välille ei-spesifisessä käyttäytymisessä, kipukäyttäytymisessä tai sosiaalisessa koheesiossa (erillään olo ja desynkronisaatio) on merkittävin poikkeama aiempiin tutkimuksiin nähden. Nyt käytettyyn tutkimusasetelmaan liittyy kuitenkin useita mahdollisia virhelähteitä, kuten videoanalysaatiossa tapahtuneet virheet ja pieni ryhmäkoko. Koetta onkin tarkoitus jatkaa ja siihen kerätään enemmän aineistoa. Myös tämän työn analysoinnista saadut kokemukset hyödynnetään ja analysointi muutetaan niin että kipuun viittaava käyttäytyminen, sosiaalisuus ja toiminnan desynkronisaatio saadaan arvioitua paremmin.