Browsing by study line "Obligationsrätt"

Now showing items 1-20 of 126

Allianssimallin toteutusvaiheen muutokset ja niiden vaikutus tavoitekustannukseen ja lisäpalkkioon

Viitala, Silja (2022)

Allianssimalli rantautui Suomeen Australiasta vuonna 2010 Lielahti-Kokemäki junarata hanketta varten. Sen jälkeen allianssimalli on vakiinnuttanut asemansa urakkamuotona Suomessa siinä määrin, että Rakennustieto Oy julkaisi kymmenen vuotta ensimmäisen allianssihankkeen käynnistämisen jälkeen vuonna 2020 allianssin yleiset sopimusehdot. Allianssimallin yleistymisen syynä pidetään perinteisten urakkamuotojen lisä- ja muutos-töihin perustuvaa rakentamiskulttuuria, jonka vuoksi hankkeet muokkautuvat erilaisiksi kuin alun perin on suunniteltu. Allianssimallissa tästä ongelmasta on pyritty hankkiutumaan eroon. Käytännössä allianssimallissa eniten haasteita tuottavat toteutusvaiheen muutokset. Yhtenä syynä tähän on, ettei alalla ole yhtenevää käsitystä toteutusvaiheen laajuusmuutoksen määritelmästä. Myöskään allianssin yleisessä sopimusehdoissa ei ole annettu toteutusvaiheen muutokselle tarkkaa määritelmää. Tutkimuksessa tunnistetaan kolmenlaiset muutokset toteutusvaiheessa; sopimuksen täydentymisen piiriin kuuluvat muutokset, laajuusmuutokset sekä riskien realisoitumisesta aiheutuvat muutokset. Tutkimuksen tavoitteena on antaa määritelmä toteutusvaiheen laajuusmuutokselle sekä tehdä rajanveto sille, mitä eroa on sopimuksen täydentymisen piiriin kuuluvilla muutoksilla, laajuusmuutoksilla ja riskien realisoitumisesta aiheutuvilla muutoksilla. Näiden osalta huomio kiinnitetään erityisesti siihen, miten ne vaikuttavat tavoitekustannukseen ja lisäpalkkioon. Tutkimuskysymyksiä pohditaan sopimusoikeudellisessa viitekehyksessä.
Asiakkaan tunnistamisvelvoitteen täyttäminen vakuutuksenantajan puolesta ja velvoitteen laiminlyönnin seuraamukset

Riikonen, Sanni (2022)

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan velvoitetta tunnistaa asiakas ja todentaa tämän henkilöllisyys erityisesti siitä näkökulmasta, jossa asiakas tekee vakuutussopimuksen vakuutusmeklarin kautta. Asiakkaan tunnistamisesta ja henkilöllisyyden todentamisesta säädetään laissa rahanpesun ja terrorismin rahoituksen estämisestä. Tarkasteltavana on erityisesti se, voiko vakuutuksenantaja vapautua rahanpesulain mukaisesta vastuusta tunnistaa asiakas ja todentaa tämän henkilöllisyys, mikäli vakuutusmeklari on jo tunnistanut asiakkaan. Tutkimuksen näkökulmasta on tärkeää ymmärtää ero asiakkaan tuntemisen ja asiakkaan tunnistamisen käsitteiden välillä. Asiakkaan tunteminen on koko asiakassuhteen ajan jatkuvaa tietojen hankkimista asiakkaan liiketoiminnasta, jonka tavoitteena on tunnistaa epäilyttäviä liiketoimia. Asiakkaan tunnistaminen puolestaan on yksi osa asiakkaan tuntemisvelvoitteita, ja sen avulla varmistutaan, että asiakas on se, kuka väittää olevansa ja tällä on oikeus tehdä kyseinen oikeustoimi. Rahanpesulain 3:2 mukaan vakuutuksenantajalla on velvollisuus tunnistaa asiakas ja todentaa asiakkaan henkilöllisyys asiakassuhdetta aloitettaessa. Asiakassuhteen aloittaminen tarkoittaa vakuutuksenantajan näkökulmasta vakuutussopimuksen solmimista. Tämä tarkoittaa, että vakuutuksenantajan tulee tunnistaa asiakas ja todentaa tämän henkilöllisyys ennen vakuutussopimuksen tekemistä. Myös vakuutusmeklari on rahanpesulain 3:2 mukaan velvollinen tunnistamaan asiakkaansa ja todentamaan asiakkaidensa henkilöllisyyden asiakassuhdetta aloitettaessa. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli vakuutusmeklari ei voi täyttää tunnistamis- ja todentamisvelvoitetta vakuutuksenantajan puolesta, johtaa tämä siihen, että asiakas joutuu tunnistautumaan kahteen kertaan hankkiessaan vakuutussopimusta vakuutusmeklarin kautta. Tutkimuksen aikana havaitaan, että rahanpesulain säännökset jättävät tutkimuksen aihepiirin osalta tulkinnan varaa, joten tämän vuoksi tutkimuksessa tarkastellaan myös niitä hallinnollisia seuraamuksia, joita Finanssivalvonta voi tarvittaessa määrätä vakuutuksenantajalle asiakkaan tunnistamis- ja todentamisvelvoitteen laiminlyönnistä. Mikäli vakuutuksenantaja lain säännösten tulkinnanvaraisuudesta huolimatta luottaa siihen, että vakuutusmeklari on jo tunnistanut asiakkaan, ottaa hän riskin hallinnollisten seuraamusten saamisesta. Kyseisiä hallinnollisia seuraamuksia ovat rikemaksu, seuraamusmaksu sekä julkinen varoitus. Hallinnollisista seuraamuksista on säädetty sekä rahanpesulaissa että Finanssivalvonnasta annetussa laissa. Tutkimuksessa nostetaan esille myös niitä periaatteita, joita Finanssivalvonta ottaa huomioon hallinnollisten seuraamusten ankaruutta arvioidessaan.
Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuu osakkeenomistajaa kohtaan erityisesti vahingosta, jonka yhtiön sopimuskumppani on aiheuttanut yhtiön kunnossapito- tai muutostyön yhteydessä

Mantere, Saara (2022)

Kunnossapitoa koskevat riidat ovat asunto-osakeyhtiön riidoista kaikista tyypillisimpiä. Niillä on myös merkitystä yksityisille talouksille, sillä suuri osa yksityishenkilöiden varallisuudesta on sidottu asumiseen. Täten asunto-osakeyhtiöihin liittyvällä oikeudellisella sääntelykehyksellä on merkitystä. Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuu osakkeenomistajaa kohtaan perustuu asunto-osakeyhtiölakiin (1599/2009). Tutkielma käsittelee asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuuta osakkeenomistajaa kohtaan vahingosta, jonka aiheuttaja on yhtiön sopimuskumppani yhtiön kunnossapito- tai muutostyön yhteydessä. Asunto-osakeyhtiö voi tuottamuksensa perusteella olla vahingonkorvausvastuussa itsenäisen suoritusapulaisensa aiheuttamasta vahingosta. Asunto-osakeyhtiön vastuu on luonteeltaan yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta. Asunto-osakeyhtiön on huolehdittava, että rakennustyö suunnitellaan, sovitaan, toteutetaan ja valvotaan siten, ettei työstä aiheudu vahinkoa osakkeenomistajille. Yhtiön kunnossapitovelvollisuuteen ja huolellisuusvaatimukseen kuuluu huolehtia, että työ toteutetaan hyvän rakennustavan mukaisesti. Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuu voi perustua paitsi asunto- osakeyhtiölakiin, myös vahingonkorvauslakiin (412/1974). Tätä mahdollisuutta tarkastellaan tutkielmassa vahingonkorvauslain väistymis- ja rinnakkaisperiaatteen kautta. Tutkielmassa perehdytään myös erilaisiin vastuun identifikaatiota koskeviin periaatteisiin. Asunto-osakeyhtiön yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu syntyy yhtiöoikeudellista normia, kuten asunto-osakeyhtiölakia tai yhtiöjärjestystä rikkomalla. Asunto-osakeyhtiön kunnossapito- tai muutostöitä koskeva vahingonkorvausvastuu syntyy silloin, kun asunto-osakeyhtiö rikkoo kunnossapitoa tai muutostöitä koskevia säännöksiä asunto-osakeyhtiölain 4 tai 5 luvussa. Tutkielmassa perehdytään tarkemmin näiden säädösten ydinsisältöön. Tarkasteluun sisältyy kunnossapitovelvollisuuden jakautumisen arviointi asunto- osakeyhtiön ja osakkeenomistajan välillä sekä kunnossapitotöiltä vaaditun tason arviointi. Tästä seuraa asunto-osakeyhtiön kunnossapitovelvollisuuden ja yhtiön vahingonkorvausvelvollisuuden yhteispelin tarkastelu. Yhtiön kunnossapitovelvollisuuden suhtautumista asunto-osakkeen myyjän kaupanvastuuseen ostajaa kohtaan käsitellään omana kokonaisuutenaan. Tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä käsitellään asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuun laajuutta sopimuskumppanin aiheuttamasta vahingosta. Tässä yhteydessä perustellaan, miksi asunto- osakeyhtiön tulee vastata tuottamuksensa perusteella sopimuskumppaninsa virheestä osakkeenomistajaa kohtaan. Arviointi kohdistuu niihin asunto-osakeyhtiön toimiin, jonka perusteella yhtiön huolellisuutta arvioidaan ja millaista huolellisuutta yhtiöltä vaaditaan kunnossapito- ja muutostöiden yhteydessä. Näitä kysymyksiä käsitellään lähinnä oikeuskäytännön nojalla. Lisäksi tuottamusarviointia asunto-osakeyhtiön ja osakkeenomistajan vastuun välillä tarkastellaan. Tarkastelun pohjalta esitän, että asunto-osakeyhtiön huolellisuusvaatimus sen toteuttaman kunnossapitotyön suorittamisessa on nykypäivänä asetettu korkealle. Korkea huolellisuusvaatimuksen taso on perusteltua yhtiön osakkeenomistajien taloudellisen aseman ja huoneistoon liittyvän hallintaoikeuden turvaamiseksi.
Boilerplate-klausuler och självförsörjande kontraktsformulering

Häggblom, Isabella (2022)

Anglo-amerikansk avtalsrätt och -praxis har länge haft en dominerande ställning på den internationella handelns område, och till följd av detta har anglo-amerikansk avtalspraxis och -modeller spridits till rättstraditioner utanför common law-länder. Avtal som är uppgjorda enligt anglo-amerikanska modeller utformas generellt utan hänsyn till den på avtalet tillämpade lagen: de är så kallade självförsörjande avtal som försöker minimera nationella lagarnas effekt på avtalet. Dessa avtal innehåller oftast en omfattande användning av boilerplate-klausuler. Med ”boilerplate-klausuler” avses avtalsklausuler som är utformade på ett standardiserat sätt som används i en stor omfattning i olika former av avtal. Eftersom boilerplate-klausuler härstammar från common law-länder så är klausulerna oftast baserade på ett anglo-amerikanskt begreppsbruk. Detta leder till att den faktiska betydelsen av klausulerna kan variera i länder utanför common law-systemet. Anglo-amerikansk avtalsrätt som i grunden är common law, skiljer sig i många hänseenden från nordisk och finsk avtalsrätt. Skillnaderna mellan common law och nordisk avtalsrätt uppträder exempelvis med avseende till avtalsrättens källor, utvecklingen av avtalsrätten och tolkningen av avtal i allmänhet. Den nordiska och därmed även den finska avtalsrätten har sina särdrag som common law inte känner till. Ett exempel på detta är den omfattande förekomsten av allmänna avtalsrättsliga principer i nordisk avtalsrätt, t.ex. lojalitetsprincipen. Numera förekommer självförsörjande kontraktsformulering som är baserad på anglo-amerikansk avtalspraxis även i avtal mellan nordiska parter varpå nordisk rätt tillämpas. Detta för med sig utmaningar som diskuteras i denna avhandling. Några avtalsklausuler som traditionellt ansetts höra till kategorin boilerplate-klausuler är integrationsklausuler, no-waiver-klausuler och severability-klausuler. Integrationsklausuler ämnar att förstärka effekten av det skriftliga avtalet och lämna utanför det slutliga avtalet olika muntliga och skriftliga åtaganden som uppstått före uppkomsten av det slutliga avtalet. No-waiver-klausuler föreskriver att en avtalsparts passivitet inte ska anses ge avkall på de rättigheter som han har enligt avtalet. Severability-klausuler föreskriver om ifall en avtalsklausul skulle anses ogiltig, olaglig eller overställbar, så ska detta inte påverka de övriga avtalsklausulerna eller avtalet i sin helhet. Syftet med denna avhandling är att undersöka om integrations-, no-waiver- och severability-klausulernas bakomliggande, ursprungliga och tilltänkta syfte enligt anglo-amerikansk rätt uppfylls då finsk rätt tillämpas på klausulerna. Dessa tre boilerplate-klausuler har valts eftersom de ämnar att frigöra avtalet från en påverkan av den på avtalet tillämpade lagen. Det sekundära syftet med avhandlingen är att baserat på slutsatserna från tolkningen av de tre boilerplate-klausulerna, utreda och analysera de bakomliggande orsakerna till att ifrågavarande boilerplate-klausuler och självförsörjande kontraktsformulering används i kommersiella avtal i Finland. Avhandlingens slutsatser är att integrations-, no-waiver- och severability-klausulernas ursprungliga och tilltänkta syfte enligt anglo-amerikansk rätt inte uppfylls i alla fall då finsk avtalsrätt tillämpas på de ifrågavarande klausulerna. De tre boilerplate-klausulerna kan dock ha en viss reell funktion, även om den kanske inte fullt motsvarar den verkan som klausulerna skulle tillmätas enligt anglo-amerikansk rätt. Exempelvis kan integrationsklausuler ha en inverkan på hur avtalsinnehållet och avtalsförhållandet som helhet bör ses på, medan no-waiver-klausuler kan förutsätta att en del civilrättsliga principer ska följas. Det konstateras även att avtal mellan finska kommersiella parter generellt kunde uppgöras mera kortfattat, och behovet av självförsörjande avtalsformulering inklusive en omfattande användning av boilerplate-klausuler skulle inte alltid vara nödvändigt i avtal mellan finska kommersiella parter. Påverkan av internationell och branschspecifik praxis samt kostnads- och effektivitetsfrågor styr företagens val då det gäller deras tillämpning och preferens av avtalspraxis. Trots att det finns en del osäkerheter vad gäller den på avtalet tillämpade lagens (dvs. finsk rätt) effekt på boilerplate-klausuler, så anser ändå företag att det är värt att ta den juridiska risken, eftersom den juridiska risken avvägs mot övriga risker som generellt följer av avtal.
Budgivarens skadeståndsansvar för brott mot principen om opartiskt bemötande i samband med offentliga uppköpserbjudanden

Åkerlund, Samuel (2023)

Sammandrag Fakultet: Juridiska fakulteten Utbildningsprogram: Magisterprogrammet i rättsvetenskap Studieinriktning: Obligationsrätt Författare: Samuel Åkerlund Arbetets titel: Budgivarens skadeståndsansvar för brott mot principen om opartiskt bemötande i samband med offentliga uppköpserbjudanden Arbetets art: Magisteravhandling Månad och år: Januari 2023 Sidantal: xii + 83 Nyckelord: Offentliga uppköpserbjudanden, budgivarens skadeståndsansvar, principen om opartiskt bemötande Handledare: Professor Olli Norros Förvaringsställe: Helsingfors universitets bibliotek Sammandrag: Betydelsen av skadeståndsrättsliga påföljder har traditionellt varit begränsad på de finska värdepappersmarknaderna. Tillgången till rättspraxis har varit knapp och skadeståndssystemets funktion har ifrågasatts ur såväl reparativ som preventiv synvinkel. Detta kan anses vara fallet speciellt vad gäller budgivarens skadeståndsansvar för brott mot principen om opartiskt bemötande i VPML 11:7. Med tanke på hur central principen är i uppköpsregleringen och för det allmänna investerarskyddet ansåg jag att det fanns ett värde i att utforska och klargöra rättsläget för budgivarens skadeståndsansvar. Förtroendet för marknaderna, som är ett centralt mål för regleringen, kräver att normerna för skadeståndsansvar är tillräckligt klara och förutsebara. I avhandlingens första del har regleringen av principen om opartiskt bemötande och dess innebörd utretts utförligt i nationell rätt. Den inhemska implementeringen av principen har också jämförts med ett antal utländska länder. I avhandlingens andra del har fokuset legat på att utreda grunderna för budgivarens skadeståndsansvar samt allmänna skadeståndsrättsliga frågor gällande orsakssambandet, skadan, adekvansen och den skadelidnes medverkan. Ett antal praktiska skadesituationer har även konstruerats för att demonstrera tillämpningsområdet för budgivarens skadeståndsansvar vid brott mot principen om opartiskt bemötande. Skadeståndsbestämmelsen i VPML 16:1 kan bli tillämplig både i och utanför avtalsförhållanden. Således kan både aktieägare som godkänt och nekat budgivarens erbjudande yrka på skadestånd för sådan skada som orsakats dem. Ansvarsgrunden för VPML 16:1 är vållande, vilket innebär att budgivaren måste ha förfarit oaktsamt eller uppsåtligt för att bli skadeståndsskyldig. Bevisbördan för budgivarens vållande torde i regel falla på budgivaren både vid kontraktuell och utomkontraktuell skada. Detta följer av den vållandepresumtion som i regel uppstår i samband med att VPML:s bestämmelser konstateras vara brutna. Vad gäller bedömningen av orsakssambandet kan uppköpssituationer tänkas utgöra enklare situationer än övriga företeelser på marknaderna, eftersom relationen mellan skadevållaren och den skadelidne är närmare än i börstransaktioner i allmänhet. Vid tillämpningen av VPML 16:1 är rena förmögenhetsskador ersättningsgilla oberoende av ansvarsform. Skador som uppkommer av budgivarens brott mot principen om opartiskt bemötande torde i regel utgöra sådana förutsebara skador som faller innanför skadeståndsansvarets adekvanskrav. Aktieägarens val att godkänna eller neka erbjudandet borde i regel inte få inverka på aktieägarens rätt till skadestånd, eftersom fria och självständiga investeringsbeslut på marknaderna måste tryggas. Slutligen kan det konstateras att skadeståndsbedömningen som följer av att aktieägaren lider skada av budgivarens brott mot principen om opartiskt bemötande i de flesta fall och till stor utsträckning är en helhetsbedömning av omständigheterna i det givna fallet. Den öppna och flexibla skadeståndsbedömningen har sina fördelar, men medför också risker för investerarskyddet och förtroendet för marknaderna.
Corporate Sustainability Due Diligence Directive: The Need for Legally Binding Regulation and Its Impacts on Legislation

Korvenmäki, Sofia (2022)

ABSTRACT Faculty: Faculty of Law, University of Helsinki Degree Programme: Master of Laws Study Track: Obligation Law Author: Sofia Korvenmäki Title: Corporate Sustainability Due Diligence Directive: The Need for Legally Binding Regulation and Its Impacts on Legislation Level: Master’s Thesis Month and Year: December 2022 Number of Pages: XII + 65 Supervisor: Ellen Eftestøl Where Deposited: Library of the University of Helsinki Abstract: This study examines the need for the Corporate Sustainability Due Diligence Directive, its central content and its possible impacts on the Finnish legislation. The topic of the study can be regarded as societally important as companies have an important role in the transition towards more sustainable economies. In the recent years, the amount of corporate responsibility legislation has been rapidly increasing, which represents the legalization of corporate responsibility. The Corporate Sustainability Due Diligence Directive would impose the largest companies and certain large companies operating in high-impact sectors a mandatory due diligence duty relating to their adverse environmental and human rights impacts. It means that the companies should integrate due diligence into corporate policies, identify actual and potential adverse impacts relating to their business operations, prevent and mitigate potential adverse impacts and bring actual adverse impacts to an end or minimize their extent, establish and maintain a complaints procedure, monitor the effectiveness of the due diligence policy and measures and publicly communicate about due diligence. Companies’ due diligence duty is even enforced by administrative sanctions and civil liability. In addition to the above, the Corporate Sustainability Due Diligence Directive includes a proposal to specify the content of directors’ duties to cover sustainability matters. In the Corporate Sustainability Due Diligence Directive, it is question about a new type of legislation. The Directive, and the national law that will be enacted thereunder, will have significant impact presumably on operations of all companies. Keywords: Corporate Responsibility, Due Diligence, Corporate Sustainability Due Diligence Directive, Company Law
Covid-19 -kriisi liikevuokrasopimusten näkökulmasta

Kovács, Antti (2020)

Tutkielman tiedonintressissä on tarkastella Covid-19 -pandemian sopimusoikeudellisia ulottuvuuksia erityisesti liikehuoneiston vuokrasopimusten kannalta. Aihe valikoitui sen ajankohtaisuuden ja tutkimattomuuden ja yhteiskunnallisen merkittävyyden vuoksi. Sen sisältää tärkeitä kysymyksiä, jotka liittyvät laa-jemmin sopimuksen sitovuuteen sekä muihin sopimusoikeuden peruskysymyksiin. Vaikka tarkastelu on rajattu yhteen sopimustyyppiin, soveltuvat tietyt tutkielman ydinajatukset myös muihin kestosopimuksiin. Toimialana liikehuoneistojen vuokraus on ollut eturintamassa ottamassa vastaan pandemian vaikutukset. Pitkien sopimuskausien vuoksi liikevuokrasuhteet ovat jo lähtökohtaisesti alttiita olosuhteiden muuttumiselle. Pandemian suorat ja välilliset vai-kutukset ovat päivittäistavarakauppaa lukuun ottamatta iskeneet ankarasti vuokralaisten liiketoimintaan ja sitä kautta myös vuokranantajiin, jotka ovat laa-jasti myöntäneet helpotuksia esimerkiksi vuokranmaksuvelvollisuuteen. Ankarimmin vaikutukset ovat näkyneet ravintola-alalla, jossa valtiovallan kiellot ja rajoitukset sekä yleinen kysynnän väheneminen ovat heikentäneet merkittävästi liiketoiminnan edellytyksiä. Vuokranantajien näkökulmasta tilanne on niin ikään ollut haastava, sillä vuokratulojen menetyksistä huolimatta vuokranantajan omat vastuut suhteessa rahoittajiin ja muihin sidosryhmiin säilyvät. Julkisessa keskustelussa on ollut esillä, onko vuokralainen velvollinen maksamaan vuokraa siltä ajalta, kun liiketilan normaali liiketoimintakäyttö on valtio-vallan toimien vuoksi estynyt tai merkittävästi rajoittunut. Sama problematiikka pätee muihinkin sopimusvelvoitteisiin ja sopimuksen ajalliseen sitovuuteen. Toisin kuin esimerkiksi irtaimen kaupassa tai rakennusurakoissa liikehuoneiston vuokrasopimuksissa ei ole tyypillisesti varauduttu olosuhteiden muuttumi-seen esimerkiksi vis majeure -ehdolla. Myöskään liikehuoneiston vuokraamista koskevaa lainsäädäntöä ei ole laadittu pandemiaa silmällä pitäen, joten painopiste siirtyy vääjäämättä oikeusperiaatteille sekä sopimuksen jälkiperäisen kohtuullistamiselle, kun arvioidaan pandemian vaikutuksia osapuolten sopimusvelvoitteisiin sekä sopimuksen ajalliseen sitovuuteen. Tutkielmassa tarkastellaan lainsäädännön, sopimusehtojen, yleisten oppien sekä jälkiperäi-sen kohtuullistamisen näkökulmasta sopimuksen sitovuutta. Esimerkiksi vuokranmaksuvelvollisuuden osalta pohditaan, voiko L liikehuoneiston vuokrauk-sesta 21 § soveltua tilanteessa, jossa liiketilan liiketoimintakäyttö on valtiovallan kieltojen vuoksi estynyt ja mikä on suoritusesteoppien käyttöala tässä kontekstissa. Selostamatta tässä yhteydessä yksityiskohtaisesti päättelyketjuja, voidaan yleisesti todeta, että pacta sunt servanda -periaate on vahvassa asemassa muutosvaatimuksia vastaan. Sopimuksen muodostuminen tappiolliseksi olosuhteiden muuttumisen vaikutuksesta ei lähtökohtaisesti ole peruste poiketa sopimussitovuudesta. Korkeimman oikeuden ratkaisussa 1994:96 todetulla tavalla osapuolten tulee sopimuksentekohetkellä osata varautua siihen, että sopimus voi myöhemmin muodostua kannattamattomaksi suhdannevaihteluiden vaikutuksesta. Vaikka sopimussitovuus on vahva lähtökohta, voidaan siitä tapauskohtaisesti poiketa myös elinkeinonharjoittajien välisessä suhteessa. Koronakriisi ennakoimattomuutensa osalta poikkeaa tavallisesta negatii-visesta suhdannekehityksestä. On myös huomioitava, ettei viitatussa tapauksessa liiketoiminnan harjoittamista ollut valtiovallan toimesta rajoitettu. Reaalisten liiketalouteen perustuvien argumenttien merkitystä ei voida tässä yhteydessä korostaa liikaa. Päätökset tehdään sen mukaan, mikä arvioidaan liiketa-loudellisesti järkeväksi. Tästä esimerkkinä mainittakoon laajat myönnytykset vuokrien maksamisessa. Vaikka vuokrasta vapautumiselle ei löydy yksiselit-teistä juridista oikeutusta, on vuokrasuhteen jatkuvuuden, liikepaikan arvon sekä liiketilojen korkean käyttöasteen turvaaminen nähty ratkaisevina seikkoi-na. Juridisten argumenttien merkitys korostuu, jos yhteisymmärrystä ei saavuteta. Pandemian vaikutukset osapuolten velvoitteisiin on ratkaistava viimekädessä tuomioistuimessa tapauskohtaisesti. Jos tavoitellaan yhdenmukaisia ratkai-suja, tulee tämä toteuttaa lainsäädännön keinoin. Joka tapauksessa prosessaamisen tulisi olla ultima ratio -sillä oikeustilan ollessa näinkin epäselvä on oikeudenkäynnin lopputulosta vaikea ennustaa. Osapuolten välinen neuvottelu on lähtökohtaisesti paras tapa ratkaista sopimukseen liittyvät erimielisyydet.
COVID-19 myyjän ylivoimaisena esteenä irtaimen kaupassa

Ylitalo, Veera (2021)

Vallitseva COVID-19-pandemia ja sen johdosta asetetut viranomaistoimenpiteet ovat vaikeuttaneet sopimussuoritusten täyttämistä liikesopimussuhteissa ympäri maailmaa. Tutkielmassa tarkastellaan irtaimen kaupan myyjän ylivoimaisen esteen tunnusmerkistön täyttymistä COVID-19-tilanteen asettamassa viitekehyksessä. Uudenlaiset suoritusestetilanteet edellyttävät vanhan sopimusoikeudellisen opin uudelleenarviointia. Kyseessä on oikeusdogmaattinen sopimus- ja vahingonkorvausoikeuden rajamaastoon sijoittuva tutkimus, jossa tulkitaan ja systematisoidaan voimassa olevan oikeuden sisältöä de lege lata. Tutkielmalle on ominaista myös velvoiteoikeudelle tyypillinen argumentaatiota kehittelevä lainoppi, joka ilmentää tapauskohtaisen in casu -arvioinnin merkitystä. Tutkielma sisältää lisäksi otteita de sententia ferenda -tyyppisestä tutkimuksesta, jonka pyrkimyksenä on esittää tuomioistuimelle ja välimiesoikeudelle tarkoituksenmukaisia tapoja tulkita voimassa olevaa oikeutta konkreettisissa lainsoveltamistilanteissa. Tutkielman tutkimustehtävänä on selventää vallitsevaa kansallista oikeustilaa siitä, voiko COVID-19-tilanne aiheuttaa myyjälle ylivoimaisen esteen ja miten kokonaisarviointi ylivoimaisen esteen tunnusmerkistön täyttymisen osalta toteutetaan. Tarkoituksena on selvittää ensinnäkin ne säännökset, joita vasten liikekaupan myyjää kohtaavan ylivoimaisen esteen tunnusmerkistön täyttymistä tulee voimassa olevan kotimaisen oikeuden mukaan arvioida. Tarkastelu johtaa kauppalain (KL) suoritusestesäännösten tulkintaan ja systematisointiin. Luontoissuoritusvastuusta vapauttavaa KL 23 §:n säännöstä ja kontrollivastuusta vapauttavaa KL 27 §:n säännöstä voidaan melko vakiintuneesti pitää kauppalain ylivoimaista estettä koskevina säännöksinä. Kauppalain tahdonvaltainen luonne ja liikesuhteissa noudatettava laaja sopimusvapaus edellyttävät myös laajalti käytettyjen force majeure -sopimusehtojen tarkastelua. Tutkielmassa arvioidaan esitettyjen säännösten ja sopimusehtojen pohjalta sitä, miten myyjän luontoissuoritusvastuusta ja vahingonkorvausvastuusta vapauttavia arviointikriteereitä tulisi tulkita COVID-19-tilanteessa in casu. Lisäksi tutkielmassa pyritään erittelemään niitä erityiskysymyksiä, joita COVID-19-tilanteeseen liittyy ylivoimaisen esteen tunnusmerkistön täyttymisen osalta ja esittämään tulkintasuosituksia näiden erityiskysymysten arvioinnille. Erityiskysymyksinä tarkastellaan esimerkiksi erilaisten viranomaistoimenpiteiden ja julistusten merkitystä, koronakriisin vaiheittaista maantieteellistä leviämistä ja tilanteen aaltoilua, jotka muodostavat jokainen omat haasteensa sopimusoikeudelliselle ylivoimaisen esteen arvioinnille. Sekä KL 23 että KL 27 §:n vapautumisperusteiden edellytyksenä on tosiasiallinen ja voittamaton este suorituksen täyttämiselle. Vahingonkorvausvastuusta vapautumisen edellytykset ovat luontoissuoritusvastuusta vapautumisen edellytyksiä tiukemmat, sillä edellytyksenä on lisäksi, että este on myyjän vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella, eikä sitä ole voitu ennakoida sopimuksentekohetkellä. Tutkielmassa päädytään esittämään, että COVID-19 ei itsessään ole ylivoimainen este, vaikka COVID-19-tilanne seurauksineen voikin tapauskohtaisten edellytysten täyttyessä täyttää vastuusta vapauttavan ylivoimaisen esteen tunnusmerkistön. Tilanteita tulee tarkastella korostuneen tapauskohtaisesti ja näyttötaakka ylivoimaisen esteen olemassaolosta on siihen vetoavalla myyjällä. COVID-19-tilanteessa suoritusesteitä irtaimen kaupan alalla voivat aiheuttaa esimerkiksi erilaiset viranomaiskiellot, avaintyöntekijän sairastuminen tai joutuminen karanteeniin, komponentin puute tai kuljetuksen estyminen. Koronakriisin vaiheittainen maantieteellinen leviäminen vaikuttaa arviointiin siten, että myyjältä voidaan edellyttää esteen voittamiseksi tai välttämiseksi toimenpiteitä jo melko varhaisessa vaiheessa ennen suorituksentekoajankohtaa. Koronavirustilanteen aaltoilu puolestaan vaikuttaa arviointiin siten, että myyjältä voidaan koronaviruksen toisen aallon yhteydessä edellyttää pidemmälle meneviä toimenpiteitä. Tutkielmassa päädytään esittämään, että useat koronaviruksen aiheuttamat suoritusesteet ovat ennakoimattomia ainakin sellaisten sopimusten osalta, jotka on tehty selvästi ennen koronakriisin alkamista. Vaikka COVID-19-pandemiaa voidaan pitää myyjän vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella olevana tapahtumana, useat koronakriisin aiheuttamat seuraukset voivat olla myyjän organisaation sisäisiä, jolloin vahingonkorvausvastuu aiheutuneesta vahingosta jää myyjälle. Esteen voittamiseksi tähtäävien toimenpiteiden vaatimuksen uskotaan korostuvan koronakriisin yhteydessä, ja sen laiminlyönti voikin helposti estää vastuusta vapautumisen. Johtopäätöksenä on, että COVID-19-tilanne ei ainakaan helposti täytä kauppalain ylivoimaisen esteen tunnusmerkistöjä elinkeinonharjoittajien välisessä irtaimen kaupassa, jolloin sopimusosapuolten oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden turvaamiseksi suoritusesteistä on tärkeää sopia force majeure -sopimusehdoin. Koska koronakriisin varjolla ei ole tarkoitus vapauttaa sopimuskumppaneita kannattamattomista sopimussuhteista, on odotettavissa, että ankara tulkintalinja jatkuu, mikäli koronavirustilanteesta seuraa uusia tuomioistuinratkaisuja. Tiukka arviointilinja estää osaltaan ylivoimaisen esteen vapauttavan vaikutuksen väärinkäyttöä ja on myös yleisesti lainsäätäjän tarkoituksena. Tutkielmassa esitetyllä voi olla merkitystä myös laajemmin vastaavien tulevaisuudessa ilmaantuvien globaalien kriisien yhteydessä ja kauppalain laajan analogisen sovellettavuuden johdosta myös irtaimen kaupan ulkopuolella, sillä kauppalain suoritusestesääntelyn voidaan katsoa ilmentävän yleistä liikesopimussuhteissa noudatettavaa force majeure -oppia.
Data ja sen jakaminen – Tarkastelussa Euroopan komission ehdotus datasäädökselle

Rinne, Eveliina (2022)

Euroopan komissio julkaisi helmikuussa 2022 ehdotuksen datasäädökselle, jonka tarkoituksena on ratkaista ne oikeudelliset, taloudelliset ja tekniset juurisyyt, jotka ovat johtaneet siihen, että esineiden internetiin yhdistettyjen tuotteiden tuottama teollinen data on jäänyt täydessä potentiaalissaan hyödyntämättä unionin alueella. Asetusehdotus varmentaa sen, että käyttäjillä on unionin alueella pääsy tällaisten tuotteiden ja siihen liittyvien palvelujen tuottamaan dataan sekä käyttäjillä on lisäksi vapaus käyttää tällaista dataa haluamallaan tavalla, kuten esimerkiksi jakaa sitä kolmannelle osapuolelle hyödynnettäväksi. Komissio on nimittäin esittänyt, että yksi merkittävä syy teollisen datan hyödyntämättömyydelle on se, että esineiden internetiin yhdistettyjen tuotteiden ja siihen liittyvien palvelujen valmistajat, eli niin sanotut datan haltijat, tyypillisesti teknisen suunnittelun valvonnan kautta määrittävät, mitä dataa erinäinen tuote tai palvelu tuottaa ja ketkä siihen pääsevät käsiksi. Asetusehdotus pyrkii siten siihen, että unionin datamarkkinat vapautuisivat niin, että tällaisen tuotteen tai siihen liittyvän palvelun tuottaman datan arvo jakautuisi tasapuolisemmin sen eri toimijoiden kesken. Asetusehdotus pyrkii kuitenkin myös samalla säilyttämään kannustimet investoida menetelmiin tuottaa tällaisesta datasta arvoa, vaikka sitä velvoitettaisiin jakamaan hyödynnettäväksi käyttäjille sekä mahdollisesti myös kilpaileville kolmansille osapuolille. Lähtökohtaisesti tästä tavoitteiden välisestä konfliktista on muodostunut tutkielman päätutkimuskysymys, joka on "Miten komission asetusehdotuksen tavoitteet toteutuvat, jos se tulee voimaan sellaisenaan ehdotetun asetuksen mukaisen datan vallitsevaan kansalliseen lakisääteiseen ja sopimusoikeudelliseen oikeustilaan?" Tutkielman päämääränä on siten oikeusdogmaattisesti selvittää, ottaako asetusehdotus riittävällä tavalla huomioon valmistajien ja muiden datan haltijoiden kannustimet, eli toisin sanoen intressit suojata erinäisen tuotteen tai siihen liittyvän palvelun tuottamaa teollista dataa. Komissio on nimittäin nostanut esille, että teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja voivat soveltuessaan asettaa tietyt rajat valmistajan tai muun datan haltijan velvollisuudelle asettaa ehdotetun asetuksen mukainen data saataville käyttäjille sekä mahdollisesti myös kilpaileville kolmansille osapuolille. Ei ole kuitenkaan kansallisesti itsestään selvää, suojaa teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja ehdotetun asetuksen mukaista dataa, minkä takia tutkielman ensimmäinen alatutkimuskysymys on "Suojaako teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja kansallisesti ehdotetun asetuksen mukaista dataa, ja millä tavalla asetusehdotus suhtautuu niihin?" Komissio on lisäksi esittänyt, että yksityisoikeudelliset säännöt ovat keskeisessä asemassa ehdotetun asetuksen mukaisen datan jakamisessa toiselle osapuolelle hyödynnettäväksi. Lähtökohtaisesti kansallinen sopimuskäytäntö on kuitenkin hajanainen, sillä tyypillisesti erinäisestä teollisesta datasta on sovittu standardimuotoisten salassapitoehtojen kautta tai vasta viime vuosina lanseerattujen erillisten tällaista dataa koskevien mallisopimusehtojen kautta, jonka takia tutkielman toinen alatutkimuskysymys on "Suojaako standardimuotoiset salassapitoehdot tai erilliset datalle luodut mallisopimusehdot kansallisesti ehdotetun asetuksen mukaista dataa, ja millä tavalla asetusehdotus suhtautuu niihin?" Tutkielmassa esitetään johtopäätökseksi, että tavoite säilyttää kannustimet investoida toteutuu heikosti, sillä lähtökohtaisesti kansallisesti teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja eivät tyypillisesti suojaa ehdotetun asetuksen mukaista dataa, eikä kansallinen sopimuskäytäntö ole kehittynyt suojaamaan tällaista dataa.
"Don't hate the player" – Pelien käyttöoikeussopimuksista, virtuaalisista hyödykkeistä ja näiden välisestä suhteesta

Jaulimo, Joakim (2022)

Videopelien tai pelinsisäisten tavaroiden eli virtuaalisten hyödykkeiden oikeudelliseen asemaan kaupan kohteena ei ole historiallisesti Suomessa otettu suuremmin kantaa. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että videopelimarkkinat ovat suhteellisen uusi ilmiö. Tästä huolimatta videopelien ja virtuaalisten hyödykkeiden tarkempaan tarkasteluun olisi syytä. Videopelien maailmoissa kulttuurit, yhteisöt ja talous yhdistyvät, ja taloudelliset rajat oikean maailman ja videopelien maailman välillä hämärtyvät. Omaisuutta koskevat säännöt videopeleissä heijastelevat hyvinkin paljon oikean maailman markkinatalousjärjestelmiä: kysyntä ja tarjonta määrittävät virtuaalisten hyödykkeiden arvoa. Vaikka hyödykkeellä olisi reaalimaailman arvoa, kyse ei kuitenkaan ole tavanomaisesta irtaimesta omaisuudesta. Virtuaalinen hyödyke ei ole fyysisesti olemassa, ja sitä rajoittavat eräät sopimusoikeudelliset piirteet. Siinä missä reaalimaailman markkinoita säädellään laeilla, pelissä markkinoita säätelevät pelin toimittajan käyttöoikeussopimuksen ehdot. Vaikka virtuaalista hyödykettä koskisivatkin tietyt omistusoikeudet, näiden omistusoikeuksien jakautuminen määräytyy pelin käyttöoikeussopimuksen perusteella. Pelin toimittaja voi yksipuolisesti hallita pelinsä sisäisiä markkinoita ja sen sisältämiä virtuaalisia hyödykkeitä. Kuluttajan oikeus virtuaalisiin hyödykkeisiin on pelien käyttöoikeussopimusten valossa erittäin rajallinen. Lisenssi, jonka pelaaja saa virtuaalisiin hyödykkeisiin on heikko. Käyttöehdot on laatinut pelin toimittaja yksipuolisesti ja paremmalla asiantuntemuksella eikä kuluttajalla ole muita mahdollisuuksia kuin hyväksyä ehdot, mikäli hän haluaa pelata peliä. Kuluttajansuojalain uusi digitaalista sisältöä ja digitaalisia palveluja koskevia kuluttajasopimuksia käsittelevä 5 a luku astui voimaan vuoden 2022 ensimmäisenä päivänä. Uusi kuluttajansuojalain 5 a luku tarjoaakin erinomaisen mahdollisuuden avata uudelleen keskustelu virtuaaliseen hyödykkeen asemasta osana kuluttajan ja pelin toimittajan välistä oikeussuhdetta. Tässä tutkielmassa pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, toteutuuko kuluttajansuoja virtuaalisesta hyödykkeen sovittaessa osana kuluttajan ja pelin toimittajan välistä oikeussuhdetta etenkin 5 a luvun näkökulmasta.
Ekologisen ulottuvuuden mahdollisuus osana sopimuksen kohtuuttomuuden arviointia

Ekstam, Riikka (2022)

Sopimuksen toteaminen kohtuuttomaksi on vakiintuneesti edellyttänyt sen kohtuuttomuutta nimenomaisesti sopimusosapuolten välisessä suhteessa. OikTL 36 § on joustavana yleislausekkeena kuitenkin kirjoitettu muotoon, jossa sopimuksen kohtuuttomuutta arvioitaessa huomioon otettavia seikkoja ei ole luoteltu tyhjentävästi. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on säännöksen mukaan otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Voitaisiinko sopimuksen kohtuuttomuus mieltää myös kohtuuttomuutena ympäristölle? Tutkimuksen tarkoituksena on pohtia teoreettisia rajoitteita ja mahdollisuuksia tällaiselle käsitystavalle. OikTL 36 §:n mahdollisuuksia toteuttaa myös niin sanotusti ekologista kohtuullisuutta arvioidaan tutkimuksessa etenkin sopimusoikeuden yleisiin oppeihin peilaten. Yleisiä oppeja tarvitaan usein niin sanotusti vaikeasti tapauksissa, jollaiseksi voi oletettavasti lukea myös ilmastokriisistä aiheutuviin ongelmiin vastaamisen. Monet sopimusoikeuden keskeiset yleiset opit kuitenkin asettavat haasteita vastuullisuusdiskurssin sisällyttämiselle kiinteäksi osaksi sopimusoikeutta. Sopimusoikeuden tahtoa korostava lähtökohta ja lainsäädännön dispositiivisuus tekevät haastavaksi aidosti velvoittavampien elementtien liittämisen sopimusoikeuden osaksi. Sopimukseen ei ole mieltä puuttua, mikäli se ensinnäkään ei ole pakottavan lainsäädännön vastainen ja toisekseen vastaa myös osapuolten tahtoa, olipa tahdonilmaisuissa otettu huomioon sopimuksesta ympäristölle aiheutuvat seuraukset tai ei. Myös sovittelusäännökseen vetoaminen on jätetty osapuolten tahdon varaan. Tässä voisi auttaa esimerkiksi säännöksen mieltäminen julkisoikeudelliseksi instrumentiksi, joskin silloin ajaudutaan kauemmas tutkimuksen tarkastelukulmasta de lege lata. Lisäksi vallitsevassa sopimusmallissa kohtuus ei ole johtava oikeusperiaate, vaan poikkeus. Kestävänä ei lopulta voine pitää järjestelmää, jossa ekologisten näkökohtien huomioon ottaminen miellettäisiin lähinnä poikkeuksena. Tahto- ja luottamusmallia enemmän tilaa tällaisen tulkinnan tekemiselle voidaankin löytää esimerkiksi yhteisöllisen käytännön mallista, jossa kohtuusperiaatteen painoarvon nostamisen lisäksi irrottaudutaan osapuolten tahdosta ensisijaisena sopimuksen sisältöä ja sen oikeudenmukaisuutta määrittävänä tekijänä. Myös vastuu sopimusoikeudellisista toimista tulisi käsittää laajempana kuin vain toiseen sopimusosapuoleen kohdistuvana vastuuna, mikä muodostuu haasteeksi OikTL 36 §:n kontekstissa. Tahtoa korostavasta lähtökohdasta ja osapuoliin itseensä keskittyvästä kohtuusharkinnasta olisikin otettava huomattavaa etäisyyttä, jotta varallisuusoikeus voitaisiin todella muovata uusintamisen oikeudeksi. Toisaalta OIkTL 36 §:n säätämisen taustalla vaikuttaneet arvot, kuten pyrkimys sisällölliseen oikeudenmukaiseen ja kaikkien osapuolten kannalta kohtuulliseen sopimukseen, voidaan liittää myös tämän tutkimuksen kontekstiin, kunhan kohtuusarvioinnissa irrottaudutaan vain osapuoliin itseensä keskittyvästä tarkastelusta. Lisäksi sovitteluinstituution taustalta on löydettävissä yleisempiä, yhteiskunnallisia intressejä. Kun ottaa huomioon, kuinka sopimusoikeutta on ollut ominaista kehittää nimenomaan periaatteiden kautta, voi myös pohtia mahdollisuuksia toteuttaa ekologista kohtuutta ensisijaisesti sopimusoikeudellisena periaatteena. Tällöin säännös voitaisiin myös selkeämmin mieltää pyrkimykseksi ennakoiviin, ja siten vahvan kestävyyden mukaisiin, ympäristötoimiin siinä missä sovittelussa on aina kyse jälkikäteisestä puuttumisesta sitovaan sopimukseen. OikTL 36 §:n soveltamisalan laajentuminen ja yleisesti sopimusoikeudessa ilmennyt materialisoitumiskehitys voivat myös luontevasti viedä suuntaan, jossa ollakseen kokonaisuudessaan kohtuullisia, on sopimusten täytettävä myös ekologisen kohtuullisuuden kriteerit. Kokoavasti voi todeta, että mikäli ekologisia arvoja haluttaisiin jäsentää sopimusoikeuteen kohtuusperiaatteen kautta, olisi tehokkuuden kannalta tärkeää mieltää se keskeisemmäksi osaksi sopimusoikeudellista järjestelmää, mahdollisesti jopa nostettava yhteisöllisen käytännön mallin mukaisesti prima facie -asemaan oikeudenalan sisällä. Jotta periaatteesta voisi olla myös käytännön sopimustoiminnassa konkretisoituvaa hyötyä, tulisi se mieltää esimerkiksi lojaliteettiperiaatteen kaltaiseksi, sopimustoiminnan sujuvan toiminnan kannalta välttämättömäksi, periaatteeksi, joka aktiivisesti huomioitaisiin sopimustoiminnassa. Toisaalta tutkimuksessa on todettu myös realiteetit sen suhteen, ettei sopimusoikeutta ole pidetty ensisijaisesti kestävyyttä toteuttavana oikeudenalana. Ilman suurempia sopimusoikeudelliseen järjestelmään kohdistuvia muita muutoksia, muodostuisi ekologinen kohtuus ennemmin jonkinlaiseksi minimisuojaksi kuin aktiivisesti ympäristön oikeuksia toteuttavaksi instrumentiksi. Kyse olisi pikemminkin eri intressien yhteensovittamisesta kohtuusperiaatteen avulla. Kun tällaista kehitystä OikTL 36 §:n osalta ei kuitenkaan liene lähitulevaisuudessa odotettavissa, tulisi kestävä kehitys jo nyt selkeämmin mieltää myös sopimusoikeudelliseksi periaatteeksi. Toisaalta kehittyvä yritysvastuulainsäädäntö voi myös tuoda vauhtia sopimusoikeuden yleisten oppien tarkasteluun.
En analys av blockkedjebaserade smarta kontrakt i ljuset av finländsk avtalsrätt

Wilhelmsson, Emma (2022)

Avhandlingen behandlar fenomenet blockkedjebaserade smarta kontrakt. Syftet med avhandlingen är att granska hur väl gällande finländska avtalsrättsliga regler kan appliceras på blockkedjebaserade smarta kontrakt. I avhandlingen diskuteras avtalsingåendet genom smarta kontrakt, om smarta kontrakt kan anses vara juridiska avtal, innehållet i ett smart kontrakt, tolkning av smarta avtalsvillkor, praktiska frågor och användningsområden i dag och i framtiden. Den rättsdogmatiska metoden används för att besvara ovanstående forskningsfrågor. Materialet består av rättsvetenskapliga artiklar och litteratur. En av de viktigaste frågorna gällande smarta kontrakt är huruvida de utgör avtal i juridisk mening. I avhandlingen analyseras huruvida ett smart kontrakt kan betraktas som juridiskt bindande avtal med fokus på de avtalsmekanismer som leder till ingående av ett avtal. Den tekniska utformningen av smarta kontrakt möjliggör många funktioner. Det smarta kontraktets säregna egenskaper som påverkar avtalsinnehållet och villkoren analyseras i ljuset av befintlig avtalsrätt. Problematik i förhållande till avtalsvillkoren, översättning och implementering av befintliga rättsliga regler till kod diskuteras. Ett smart kontrakts automatiska utförande och decentraliserade karaktär analyseras, varför smarta kontrakt är viktiga diskuteras och ett smart kontrakts förhållande till den fysiska världen granskas.
Epäselvien vakuutusehtojen tulkinta ja kohtuullistaminen

Kihlström, Iiris (2021)

Tutkielmassa tarkastellaan vakuutusehtojen epäselvyyttä, siitä aiheutuvia ongelmatilanteita sekä keinoja puuttua epäselvien ehtojen laadintaan. Pääteesi on se, että vakuutusehtojen tulee olla selkeitä ja ymmärrettäviä. Tätä perustelee niin kuluttajansuoja kuin yleinen sopimuskäytäntö ja hyvä vakuutustapa. Epäselvien ehtojen laadinta on sanktioitu lainsäädännössä. Käytännössä vakuutusehtoihin liittyy edelleen paljon epätietoisuutta, vaikeita termejä ja monimutkaisia ehtoja. Vakuutusehdot ovat osa vakuutussopimusta ja ne määrittävät vakuutustuotteen sisällön. Vakuutusehdoista aiheutuu kuitenkin haittoja yksittäisen vakuutuksen hakijan kannalta. Niiden epäselvyys vaikeuttaa vakuutukseen tutustumista ja vakuutuksen vertailua. Vakuutuksenottaja ei tällöin välttämättä tiedä, mitä vakuutus oikeastaan sisältää. Näihin ongelmiin tulisi puuttua ja keino poistaa vakuutusehtoihin liittyvää epäselvyyttä on laatia vakuutusehdot uudelleen niin, että ehtojen muotoiluun kiinnitetään erityistä huomiota. Oikeudellista muotoilua eli legal designin metodeita käyttämällä vakuutusehtojen rakennetta ja ymmärrettävyyttä saisi parannettua huomattavasti. Uudelleenmuotoilua perustelisi niin kuluttajansuoja kuin hyvä vakuutustapa. Myös lainsäädännöstä on saatavissa normatiivista tukea, sillä sopimusehtodirektiivissä edellytetään, että sopimusehdot laaditaan selkeästi ja ymmärrettävästi. Vakuutussopimuslaki sekä kuluttajansuojalaki tarjoavat kuluttajavakuutuksenottajalle pakottava suojaa niin vakuutusten markkinointiin ja vakuutusehtoista tiedottamisen kannalta. Vakuutussopimuslakiin on kirjattu laajoja tiedonantovelvollisuuksia epäselvyyden ja epätietoisuuden poistamiseksi. Monet oikeustapaukset liittyvätkin kysymykseen vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnistä. Tiedonantovelvollisuuden merkityksen kasvaessa entisestään herääkin kysymys, miten se vaikuttaa epäselvien vakuutusehtojen tulkintaan. Laaja tiedonantovelvollisuus tarkoittaa parempaa oikeussuojaa, mutta se myös velvoittaa kuluttajaa tutustumaan annettuihin tietoihin vakuutusta otettaessa. Mikäli vakuutuksenottajalle on nimenomaisesti informoitu esimerkiksi rajoitusehtojen sisällöstä, ei tämä voi enää vedota ehtoa koskevaan epäselvyyteen jälkikäteen. Vakuutuk-senantajan tiedonantovelvollisuuksilla on epäselvyyden poistava vaikutus yksittäisen vakuutussopimuksen osalta. Epäselvyys voidaan ratkaista myös tulkinnalla. Sanamuodonmukaista tulkintaa voidaan pitää lähtökohtana, ja jos epäselvyys ei ole ratkaistavissa pelkästään sen perusteella, tulee epäselvyys ratkaista epäselvyyssäännön nojalla. Epäselvyyssääntöön liittyy tulkinnanvaraisuutta, eikä sen sisältö ole tarkkarajainen. Sitä ei olekaan sovellettu ainoana tulkintasääntönä epäselvyystilanteissa. Muina tulkintatapoina epäselvyyden osalta on korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä mainittu niin vahingosta hyötymisen estävä ajattelu sekä objektiivinen tulkinta. Kohtuuttomuuden osalta vakuutusehtojen sovitteluvaatimus on korkeimmassa oikeudessa hyväksytty että hylätty. Kohtuuttomuutta koskevat ratkaisut ovat yksittäistapauksia, mutta niiden perusteluista on löydettävissä samankaltaisuuksia. Ratkaisuissa on tuotu esiin rajoitusehdon vaikutus vakuutuksenottajan vastuuseen ja sen kautta vakuutuksen hintaan ja saatavuuteen. Korkeimman oikeuden mukaan sovittelu tällaisessa tapauksessa, jossa vakuutusturva laajenisi yli sen mistä on sovittu, tulee suhtautua pidättyväisesti. Samaa perustelutapaa on noudatettu myös Vakuutuslautakunnan ratkaisukäytännössä.
EU competition law for social media platforms now and in the future

Kananen, Anniina (2021)

Sosiaalisen median palvelut, kuten Facebook, ovat kiinnittäneet viime aikoina maailmanlaajuisesti kilpailuviranomaisten huomion määräävän markkina-aseman väärinkäytön näkökulmasta. Sosiaalisen median palvelut ovat yksi kaksipuolisten ja monensuuntaisten markkinoiden ilmentymä. Euroopan unionin tuomioistuin ei ole toukokuuhun 2021 mennessä suoranaisesti tulkinnut, miten kaksipuolinen tai monensuuntainen markkinarakenne tulee ottaa huomioon SEUT 102 artiklan alaisessa määräävän markkina-aseman väärinkäytön arvioinnissa merkityksellisiä markkinoita määriteltäessä tai markkinavoimaa arvioitaessa. Tutkielmassani vastaan tähän kysymykseen lainopillisen tutkimuksen kautta. Lainopin ohella hyödynnän tutkielmassa (oikeus)taloustieteellisiä näkökulmia kaksipuolisista ja monensuuntaisista markkinoista täyttämään oikeuslähteistä jääviä aukkoja. Tutkielman pääasiallisia lähteitä ovat unionin tuomioistuimen ja unionin yleisen tuomioistuimen oikeuskäytäntö sekä akateemiset julkaisut kaksipuolisista ja monensuuntaisista markkinoista. Tältä osin tutkielman lopputulemana on, että sosiaalisen median palveluiden eri puolille tulee määritellä omat markkinat, mutta markkinoita määritellessä ja markkinavoimaa arvioitaessa on syytä ottaa kaikki puolet huomioon riippumatta siitä tarjotaanko palveluja rahallista vai muuta vastiketta vastaan. Tutkielman toinen tutkimuskohde on erilaiset muutosehdotukset. Ehdotuksista analysoidaan erityisesti merkityksellisten markkinoiden määrittelemistä koskevan tiedoksiannon päivittämistä, jäsenvaltioiden ehdottamaa mahdollista digitaalisia markkinoita koskevaa komission tiedoksiantoa, ja primäärioikeuden muuttamista. Analyysissä otetaan pääsääntöisesti huomioon muutosehdotusten mahdolliset vaikutukset EU-kilpailuoikeuteen. Ehdotuksia analysoitaessa kiinnitetään muun muassa huomiota siihen, miten ne vaikuttavat oikeusvarmuuteen sekä siihen, millaisia oikeudellisia haasteita ehdotuksien toteutuessa voisi nousta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan ehdotetun Digital Markets Act -asetuksen vaikutuksia kilpailuoikeuden soveltamiseen sosiaalisen median palveluiden markkinoilla.
Fit for purpose responsibility of an industrial solution provider under the Finnish Sale of Goods Act and the CISG : Feasibility of the current legal framework in business-to-business trade

Luoma, Anni (2021)

Solution-centric strategies and selling tailored solutions to customer-specific needs have become increasingly common in B2B trade. Customers are no longer interested in simply purchasing products, but instead wish to buy reliable and efficient solutions for their specific and potentially complex needs. Such needs can be the applicability of the goods to function efficiently within the existing operational environment or certain performance objectives such as to increase process efficiency. With the increasing importance of the non-physical features of products, the rules on seller’s responsibility to ensure the goods’ fitness for the buyer’s particular intended purpose (“fit for purpose responsibility”) have gained a more prominent role in assessing the conformity of the goods and seller’s defect liability. The purpose of this thesis is to firstly shed more light on what seller’s fit for purpose responsibility means in practice and how this can be applied to a seller that is characterized as an industrial solution provider. In this thesis the term industrial solution provider refers to an industrial manufacturing company that sells customized products and participates in the selection of the appropriate solution for its customers’ needs. Secondly, this thesis aims to assess the feasibility of the current legal framework on seller’s fit for purpose responsibility within the context of B2B trade. This thesis focuses on these questions within the context of the Finnish Sale of Goods Act (FSGA) and the CISG. The first part of this thesis, which examines the fit for purpose responsibility of an industrial solution provider, de-scribes first on a general level the two conditions for seller’s liability under 17(2)(2) § FSGA and Article 35(2)(b) CISG and then examines these within the context of a sales transaction between an industrial solution provider and a professional buyer. The main findings are that the fit for purpose responsibility of an industrial solution provider can be extensive, and it can be expected to go to great lengths to scrutinize and actively search for indications about the buyer’s needs. Moreover, due to its expert role, it is unlikely that it can rely on the defense that the buyer did not reasonably rely on its expertise. It also became apparent that seller’s fit for purpose responsibility is difficult foresee and very much dependent on a case-by-case analysis, and hence it is difficult to provide clear and definite conclusions on the fit for purpose responsibility of an industrial solution provider. The second part of this thesis, which examines the feasibility of the current legal framework on seller’s fit for purpose responsibility within the context of B2B trade, analyzes how well the current rules achieve the central objectives of contract law. The main findings from this analysis are that the current legal framework does not manage to fully achieve these central objectives, and it seems that it lacks a clear economic efficiency justification, whereas it is designed with consideration to an ill-founded idea of protecting the professional buyer. However, it can be questioned how well these rather theory-based findings correspond to reality, and whether these inefficiencies are as significant in practice. It can be concluded that seller’s fit for purpose responsibility presents an unforeseeable and potentially extensive risk to many sellers and especially those that manufacture and sell products for customer-specific needs, and it is important to be aware and adequately manage this risk. Moreover, there are several issues with the current rules on seller’s fit for purpose responsibility and this thesis can serve as a useful starting point for more research and more dialogue between legislators, practitioners and scholars on how the current legal framework serves professional sellers and buyers in today’s B2B trade.
Förändrade avtalsförhållanden till följd av en global pandemi : coronaviruspandemins inverkan på tillämpningen av MAC-klausulen i finska kreditavtal

Horsma, Charlotta (2021)

Avhandlingen behandlar MAC-klausulens tillämpning i finska kreditavtal och specifikt ifall den rådande coronaviruspandemin och effekterna av den kan anses utgöra en väsentlig negativ förändring och innebära att långivaren i ett kreditavtal kan åberopa MAC-klausulen. Avhandlingen tillämpar avtalstolkningsmetoder och principer i finsk rätt för att analysera ifall pandemin kan utgöra en MAC-situation. MAC-klausulen används främst i företagsförvärvsavtal men även i kreditavtal, där klausulen främst fungerar som en riskhanteringsmetod mot förändrade förhållanden. MAC-klausuler gäller väsentligt negativa avvikelser (eng. material adverse change) från det rådande förhållandet vid ingången av ett avtal och i kreditavtal är syftet med klausulen främst att stärka långivarens ställning. MAC-klausulen kan ge långivaren rätt att dra tillbaka lånelöftet redan innan lånet är lyft och rätt att säga upp låneavtalet och därmed kräva att låntagaren utför förtida återbetalning. På grund av coronaviruspandemins påverkan på rådande förhållanden i samhället är MAC-klausulens tillämpning aktuell och avtalsparterna i ett kreditförhållande står för nya utmaningar då de ska fastställa ifall pandemin kan anses vara en väsentlig negativ förändring av avtalsförhållanden. Många har drabbats av pandemin vilket innebär att en del inte kan uppfylla överenskomna avtalsvillkor. Avtalsrättens tolkningsmetoder fastställer hur man i finsk rätt tolkar avtal och avtalsvillkoren som parterna kommit överens om. Ordalydelsen och definitionen av villkor är essentiell vid tolkning av avtal då den speglar avtalsparternas syfte vid ingången av avtalet. En väl definierad MAC-klausul kan därmed underlätta tolkningen av avtalet och förhandlingarna mellan avtalsparterna vid möjliga konfliktsituationer. Avtalsparternas syfte, ordalydelsen och definitionen av klausulen, förutsägbarheten och tidpunkten för förändringen samt varaktigheten av förändringen är alla faktorer som påverkar avtalstolkningen då det gäller MAC-klausulen. Dessa inverkar på möjligheten till att tolka pandemin som en väsentlig negativ förändring av förhållanden. Vid avtalstolkning gäller en helhetsbedömning och en tolkning av parternas avtalsförhållande. Hur MAC-klausulen ska tolkas och ifall pandemin utgör en MAC beror på en in casu bedömning där det specifika avtalet ifråga påverkar slutresultatet.
Force majeure -oppi suomalaisessa sopimusoikeudessa

Mutanen, Anu (2022)

Tutkielman aiheena on force majeuren eli ylivoimaisen esteen sopimusoikeudellinen systematisointi Suomessa vallitsevassa oikeustilassa. Systematisointi tehdään tarkastelemalla ylivoimaisen esteen kotimaista sääntelyä ja tulkintakäytäntöä, minkä ohella analysoidaan force majeure -sopimusehtoja sekä oikeustieteellistä suoritusestedoktriinia. Suomen tilannetta verrataan eräiden muiden maiden vastaavaan oikeustilaan sekä kansainväliseen force majeure -oppiin. Lisäksi tutkitaan ylivoimaisen esteen ja hardshipin eli liikavaikeuden sekä edellytysopin välistä suhdetta sopimussitovuuden ja sopimusolosuhteiden muutosten välisten ongelmien ratkaisukeinoina. Tästä kokonaisuudesta muodostetaan suomalainen force majeure -oppi. Aihepiirin kannalta olennaisista oikeuslähteistä tutkielmassa syvennytään kauppalain (355/1987, KL) säännöksiin ylivoimaisesta esteestä ja liikavaikeudesta tehden niistä myös de lege ferenda -havaintoja. Kansainvälistä force majeure -oppia puolestaan tutkitaan vertailemalla keskeisten kansainvälisten kauppaoikeudellisten periaatekokoelmien ja sääntelyehdotusten (CISG, UPICC, PECL, DCFR ja CESL) force majeure -sisältöjä toisiinsa. Lisäksi lähdeaineiston erityispiirteenä on yleisten sopimusehtojen (Orgalime S 2012, NL 17, IT2022, YSE 1998 ja RYHT 2000) force majeure -lausekkeiden analysointi. Tutkielma kuuluu velvoiteoikeuden ja erityisesti sopimusoikeuden alaan, minkä lisäksi mukana on vahingonkorvausoikeudellista näkökulmaa. Metodiikaltaan tutkielma edustaa pääasiassa lainoppia. Tutkimusmenetelmää voi luonnehtia osin myös argumentteja tai oppirakennelmaa kehitteleväksi dogmatiikaksi. Lisäksi mukana on Suomen tilannetta kontekstualisoivaa oikeusvertailua, jonka kohdemaiksi on valittu Englanti, Yhdysvallat, Ranska, Saksa ja Ruotsi. Tutkielmassa tuli esille, että ylivoimaisen esteen sääntely on kauppalaissa eriytynyt luontoissuoritus- ja vahingonkorvausvastuusta vapautumisen perusteisiin tavalla, josta muodostuu varsin epäselvä ja monimutkainen kokonaisuus esimerkiksi kansainväliseen force majeure -oppiin nähden. De lege ferenda -arviointia olisikin syytä kohdistaa kauppalain mukaisten force majeure -edellytysten ja soveltamisesimerkkien sekä kolmannen aiheuttaman viivästyksen ja esteen tilapäisyyden sääntelyn yhtenäistämistarpeisiin samoin kuin ostajan ylivoimaista estettä koskevan sääntelyn lisäämiseen. Esimerkiksi juuri ostajan ylivoimaisen esteen kaltaiset tilanteet, joissa suoritusestesäännökset eivät valitsevassa oikeustilassa sovellu, vaikuttaisivat jättävän käyttöalaa edellytysopille täydentävänä oikeussuojakeinona – muutoin edellytysopin soveltamisala näyttää jäävän vähäiseksi. Suoritusestetilanteita kuvaava juridinen käsitteistö ja välineistö osoittautui ylipäänsä moninaiseksi ja keskinäissuhteiltaan paikoin epämääräiseksi. Tämä havainto pätee myös force majeuren ja hardshipin käsitteisiin ja niiden väliseen suhteeseen. Keskeiset ongelmakohdat liittyvät taloudellisiin suoritusesteisiin ja siihen, edellytetäänkö ylivoimaiselta esteeltä mahdottomuutta vai voiko sen alaan kuulua myös sopimussuorituksen vaikeutumisen eli liikavaikeuden tilanteita. Tutkielmassa nousi esiin vahvoja perusteita näkemykselle, jossa ylivoimaiselle esteelle olisi syytä antaa lähtökohtaisesti liikavaikeudesta erottuva merkitys ja soveltamisala. Tästä poiketen tutkielmassa tarkastelluissa force majeure -sopimusehdoissa on yleensä laajennettu ylivoimaisen esteen alaa sisällyttämällä siihen liikavaikeuden piiriin kuuluvia suoritusesteitä. Sopimuslausekkeissa ylivoimainen este on lisäksi määritelty sitomalla se syy- tai esimerkkiluetteloon. Esimerkit ovat pitkälti oikeuskirjallisuudessa ja kauppalain esitöissä annettuja ylivoimaisen esteen soveltamisesimerkkejä vastaavia, lukuun ottamatta eräitä, etenkin työtaistelutoimenpiteisiin liittyviä, laajennuksia. Tutkielmassa tuli kaiken kaikkiaan esille, että kauppalaissa, suoritusesteopissa ja sopimusehdoissa samoin kuin kansainvälisessä force majeure -opissakin asetetaan ylivoimaiselle esteelle pitkälti samat edellytykset. Edellytysten muotoiluissa ja yksityiskohdissa on eroja, mutta pääosin sisällöt ovat tiivistettävissä suorituseste-, kontrolli- ja ennakoimattomuusedellytykseen sekä esteen voittamattomuuden edellytykseen. Näin muotoutuvassa suomalaisessa force majeure -opissa ylivoimainen este on yksinkertaistetusti ilmaistuna sopimussuorituksen estävä seikka, jonka seurauksia ei voi välttää eikä voittaa ja joka on esteeseen vetoavan sopimuspuolen vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella ja jota tämä ei lisäksi voinut ennakoida sopimusta tehdessään.
Föregripande rätt och Legal Design – Är detta verktygen för att skapa framtidens konsumentavtal?

Mäkinen, Sara (2022)

Avhandlingen granskar hur föregripande rätt och Legal Design kunde användas i konsumentförhållanden för att utforma ändamålsenliga och användarvänliga standardavtal som tillgodoser konsumentens behov. Metoderna granskas främst utifrån konsumentens synvinkel och således ur ett konsumenträttsligt perspektiv. Avhandlingen ligger på en värdegrund som bygger på den moderna avtalsrätten och skyddet av den svagare parten. Den vanligaste avtalsformen i konsumentförhållanden idag är standardavtal. Den utbredda användningen av standardavtal motiveras främst av ekonomiska faktorer, de är både kostnads- samt tidseffektiva. Avtalsverksamheten har följaktligen förändrats från att ha grundat sig på parternas överenskommelse, det vill säga partsviljan, till att istället grunda sig på allmänna standardavtal. Avtalsverksamheten präglas av ensidighet vilket i många fall leder till en synbar obalans i avtalsförhållandet. Standardiseringen av avtalsverksamheten har lett till att den svagare parten, det vill säga konsumenten, i de flesta fall endast har en möjlighet att antingen godkänna villkoren som sådana eller inte godkänna dem alls, och följaktligen avstå från att köpa en vara eller tjänst. Problematiken med standardvillkor i konsumentförhållanden ligger inte endast i de näst intill obefintliga möjligheterna att påverka villkoren, utan även det faktum att konsumenterna inte är intresserade av att sätta sig in i avtalsinnehållet före transaktionen. Det är allmänt känt att konsumenter inte läser standardavtal före de förbinder sig, men avtalet blir trots det bindande enligt den avtalsrättsliga principen pacta sunt servanda. Avtalsparternas jämställdhet har tydligt ifrågasatts på lagstiftningsnivå och lagstiftaren har genom olika regleringsformer haft som avsikt att balansera upp avtalsförhållandet. I avhandlingen kommer den starkare partens informationsplikt att granskas utifrån sättet på hur lagstiftaren ämnat skydda den svagare parten och ge konsumenten förutsättningar att ta ett informerat beslut baserat på den information näringsidkaren tillhandahållit. I teorin är informationsplikten ett fungerande koncept, i och med att genomsnittskonsumenten anses vara förnuftig, rimligt uppmärksam samt en försiktig aktör på marknaden. I verkligheten är konceptet om genomsnittskonsumentens tämligen orealistisk och motsvarar inte de egenskaper konsumenterna generellt besitter. I avhandlingen framförs att dagens standardavtal inte möter syftet eller målsättningen bakom informationsplikten, ej heller konsumenternas behov på tydliga och engagerande standardavtal. Mot denna bakgrund granskar avhandlingen hur föregripande rätt och Legal Design kan användas i konsumentförhållanden för att göra standardavtal mera användarvänliga och engagerande för dess användare. Den föregripande rätten och Legal Design riktar fokuset mot målsättningarna bakom lagstiftningen och genomförandet av den. Metoderna ser avtal som ett kommunikationsverktyg som tar i beaktande målsättningarna samt användarnas behov. Metoderna tillämpar bland annat människocentrerad design och ett tvärvetenskapligt förhållningssätt för att arbeta fram en avtalsform som ska vara lättförståelig och informativ, fånga läsarens uppmärksamhet samt engagera konsumenterna i avtalsprocessen. De ovannämnda metoderna har som avsikt att lösa problem före de uppstår, hur problem kan förebyggas och samtidigt skapa förutsättningar till att målsättningarna med avtalet förverkligas. I avhandlingen presenteras hur föregripande rätt och Legal Design kan användas som verktyg i avtalsverksamheten för att stärka lagstiftarens målsättningar, skapa balans i parternas avtalsförhållande samt ge mervärde för båda avtalsparterna, det vill säga konsumenten och näringsidkaren.
Foreign direct investment screening - security, public order and key national interest : An analysis of the European Union framework for foreign direct investment screening and the Finnish corporate acquisition screening mechanism

Ketola, Johannes (2022)

During recent years, concerns have been expressed about foreign investors, especially state-owned enterprises, acquiring companies in Europe due to strategic motives. In October 2020, Regulation (EU) 2019/452 entered into force, establishing a framework for the screening of foreign direct investments into the Union. Despite these developments, foreign direct investment screening is largely left to the Member States discretion. In Finland, the Act on the Screening of Foreign Corporate Acquisitions (172/2012) applies to acquisitions of defence industry enterprises, companies that produce or supply critical products or services related to the statutory duties of Finnish authorities essential to the security of society and organisations or business undertakings that are considered critical in terms of securing functions vital to society on the basis of their field, business or commitments. Essentially, the objective of the Act is to screen, and, should a key national interest so require, restrict the transfer of influence to foreigners in the entities subject to screening. The purpose of this study consists of three elements. First, the purpose of the study is to provide a review of the EU framework for the screening of foreign direct investment and the national foreign direct investment screening mechanism. In essence, the review will thoroughly cover the key elements of the applicable EU regulation and the national act, supported by various illustrations and summaries. Secondly, the purpose of the study is to provide an analysis of the legal grounds for the screening and restriction of foreign direct investment. The analysis will cover the grounds 'security or public order' included in the EU framework, as well as the ground 'key national interest' included in the national act. Thirdly, the study will provide observations on the application of the foreign direct investment screening mechanisms. The observations will provide practical information on how the respective mechanisms have been used during recent years, as well as a time-bound account of the types of investments that have been subject to screening.
Franchising-antajan tiedonantovelvollisuus ennen sopimuksen solmimista

Piitulainen, Perttu (2021)

Tutkielma käsittelee franchising-antajan tiedonantovelvollisuutta ennen sopimuksen solmimista. Kysymys tiedonantovelvollisuudesta sopimustoiminnassa on noussut yhtä tärkeämpään asemaan, ja etenkin franchising-sopimuksissa tiedonantovelvollisuudet ovat tärkeässä asemassa. Suurin osa franchisingiin liittyvistä yhteistoimintasuhteista ovat riidattomia, mutta yleisimmät franchising-riidat liittyvät kuitenkin juuri tiedonantovirheisiin. Tämän oikeusdogmaattisen tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mikä on franchising-antajan tiedonantovelvollisuuden sisältö ja laajuus ennen franchising-sopimuksen solmimista. Toisena tutkimuskysymyksenä selvitetään, mikä on franchising-yrittäjän selonottovelvollisuuden laajuus. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään, mistä franchising-sopimusten sääntely koostuu ja mistä tiedonantovelvollisuus johtuu. Tutkimustyön perusteella tutkimuskysymykseen on yleisellä tasolla vastattava, että nykyinen oikeustila ei anna täsmällistä vastausta siihen, kuinka tiedonantovelvollisuuden sisältö ja laajuus tulisi määritellä. Samoin on vastattava kysymykseen selonottovelvollisuuden laajuudesta. Vaikka tutkimuskysymykseen ei voida koskaan antaa täsmällistä vastausta, tutkimuksen aikana nousi esiin seikkoja, jotka kuuluvat tiedonantovelvollisuuden tai selonottovelvollisuuden piiriin. Mahdollisia sopimusriitoja voi myös ennaltaehkäistä sopimusteknisin keinoin, esimerkiksi dokumentoimalla sopimusneuvottelut mahdollisimman tarkasti ja ottamalla sopimuksen liitteeksi lomake, jonka kohdat allekirjoittamalla yrittäjä vahvistaa perehtyneensä hänelle annettuun aineistoon sekä ymmärtäneensä niiden sisällön.

Now showing items 1-20 of 126

Browsing by study line "Obligationsrätt"

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO