Browsing by study line "Political History"

Pro gradu -tutkielmassa analysoidaan rikollisuutteen liittyvien yhteiskunnallisten ongelmien määrittelyä Suomessa toisen maailmasodan jälkeisinä vuosina 1944-1955. Tarkastelun kohteena on ensinnäkin sodasta rauhaan palaaminen, sen mukanaan tuoma rikollisuuden kasvu ja keinot rikollisuuden torjuntaan. Toiseksi, tutkimus käsittelee niitä ajattelutapojen muutoksia, joita 1940- ja 1950-luvuilla tutkijoiden ja kriminaalipoliittiseen keskusteluun osallistuvien henkilöiden kirjoituksista on havaittavissa. Tutkimuksen kattavalla ajanjaksolla keskustelu liittyi omaisuus- ja väkivaltarikosten rangaistuksiin, vankeusrangaistuksiin ja vankiloiden sisäiseen järjestykseen, nuorisorikollisuuteen sekä alkoholiin. Tutkielman lähdeaineisto koostuu lainvalmistelukomiteoiden mietinnöistä, Suomen kriminalistiyhdistyksen vuosikirjoista sekä aikalaistutkijoiden julkaisemista kirjoista. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään aikakausi- ja sanomalehtiä, joista tärkeimpinä ovat Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti ja Huoltaja. Tutkimuksen teoreettismetodologisena lähestymistapana käytetään sosiaalisten ongelmien konstruktionismia. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan asiantilat tai ilmiöt muodostuvat ongelmiksi vasta, kun ne on määritelty ongelmiksi sosiaalisissa vuorovaikutus tilanteissa. Sosiaalisten ongelmien uudelleen määrittely on myös jatkuvasti käynnissä oleva prosessi. Toisen maailmansodan jälkeen rikollisuus nousi Suomessa voimakkaasti. Suurin nousu nähtiin omaisuus- ja väkivaltarikoksissa, ja levottomin aika koettiin vuosien 1945-1948 välillä. Rikollisuuden tuomaan haasteeseen vastattiin vahvistamalla poliisin voimavaroja sekä korottamalla omaisuus- ja väkivaltarikoksista määrättäviä rangaistuksia. Nämä toimet eivät herättäneet vastalauseita. Rikollisuuteen ja vankeusrangaistuksiin liittyvän problematiikan uudelleen määrittely alkoi vankeinhoidon uudistuskomitean 1946 ja nuorisorikollisuutta pohtineen komitean 1950 julkaistua mietintönsä. Vankeinhoidon uudistuskomitean ehdotukset merkitsivät vankeinhoidossa askelta kohti pohjoismaista linjaa. Nuorisorikollisuutta käsitelleen komitean ehdotukset eivät sellaisenaan johtaneet lainmuutoksiin, mutta komiteanmietintö käynnisti julkisen keskustelun aiheesta. Komitean ehdotukset edustivat selvästi hoitoideologiaa, ja täten poikkesivat selvästi ajan suomalaisesta kriminaalipolitiikasta. Komitean ehdotukset saivat osakseen ankaran kriminaalipolitiikan kannattajien kritiikkiä. Kritiikkiä esittivät arvovaltaiset rikosoikeuden professorit Brynolf Honkasalo ja Bruno A. Salmiala, joihin henkilöityi ankaran kriminaalipolitiikan kannatus. Rangaistusten lieventämiseen tähdännyt uusi kriminaalipolitiikan linja puolestaan henkilöityi vankeinhoidon ylijohtaja Valentin Soineen sekä lakitieteen tohtori Inkeri Anttilaan. Nuorisorikollisuus oli sotien jälkeen paljon keskustelua herättänyt aihe. Nuorisorikollisuuskomitean lisäksi nuorten ongelmia määriteltiin kasvatus- ja työlaitoskomitean mietinnössä. Alkoholin käytön ja rikollisuuden kasvun välinen yhteys oli kaikille ajan tutkijoille selvä. Sotien jälkeen alkoholin käyttöön liittyvien ongelmien määrittely jatkui Suomen historiasta tutulla linjalla. Näkemyserot alkoholikysymyksessä henkilöityivät professori Veli Verkkoon ja maisteri Pekka Kuuseen. Verkon mukaan suomalaisilla oli biologinen taipumus väkivaltaiseen humalakäytökseen, joten alkoholin nauttimista tuli rajoittaa mahdollisimman paljon. Kuusi puolestaan puhui alkoholikulttuurin muutoksen puolesta ja toimi aktiivisesti juomatapojen sivistämistä ajavassa liikkeessä. Alkoholikysymyksen näkemyserot kuvastavat erinomaisesti sotien jälkeen tapahtunutta ajattelutapojen ja tutkimussuuntausten muutosta. Ihmisten käyttäytymisen selittäminen biologisilla tekijöillä sai väistyä uusien sosiaalisten selitysmallien tieltä. 1940- ja 1950-lukujen tutkijoiden ja kriminaalipolitiikan vaikuttajien näkemyserojen jakolinja kulki ankaran ja lievemmän rangaistuspolitiikan välillä. Ankaria rangaistuksia kannattavat asiantuntijat käyttivät Ruotsia varoittavana esimerkkinä, kun taas vastapuoli haki Ruotsista lainsäädännön esimerkkejä. Poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä oli selvä ero. Oikeiston ollessa valta-asemassa kriminaalipolitiikka ankaroitui, kun vasemmisto puolestaan halusi lieventää rangaistusjärjestelmää.

Tämä tutkielma käsittelee Holkerin hallituksen vuonna 1990 esittelemää lakia asumisoikeusasunnoista. Tutkielma pyrkii institutionalismia soveltamalla tarkastelemaan lain säätämisen poliittista prosessia. Asumisoikeuden säätämisprosessi toimii tutkielman lähtökohtana, jonka kautta hahmotetaan asuntopoliittisia polkuriippuvuuksia ja niiden välittymisen mekanismeja. Huomio kohdistetaan erityisesti yhdistyspohjaisen asumisoikeuden kohtaloon tutkimalla asiaan liittyviä valtiopäiväasiakirjoja. Asumisoikeus tuli osaksi suomalaista asuntopoliittista keskustelua asuntomarkkinoiden kustannuskriisin syventyessä 1980-luvun lopulla. Se muodostui ratkaisuksi nuorten perheiden kohtaamiin ongelmiin asuntomarkkinoilla. Uudistuksella pyrittiin monipuolistamaan asuntomarkkinoita ja tarjoamaan parempaa asumisturvaa kohtuullista pääomasijoitusta vastaan. Vuonna 1990 säädetty asumisoikeuden suomalainen malli erosi kuitenkin merkittävästi eduskunnassa kannatetusta ruotsalaisesta mallista. Lopulta ruotsalaiselle mallille tunnuksenomaiset asumisoikeusyhdistykset kuitenkin mahdollistettiin eduskunnan vaatimuksesta vuonna 1994. Tämän seurauksena syntyi kaksi rinnakkaista asumisoikeuden instituutiota, joista yhdistyspohjainen asumisoikeusasuminen on jäänyt huomattavasti pienimuotoisemmaksi. Tutkielmassa käsitellään kolmea asumisoikeuden kannalta keskeistä polkuriippuvuutta: omistusasumisen myyttiä, asunto-osakeyhtiömallia ja perustajarakentamisen vakiintunutta asemaa. Niiden nivoutuminen yhteen vaikutti siihen, että vuonna 1990 säädetystä asumisoikeudesta muodostui enemmän vuokra- asumista kuin omistusasumista muistuttava järjestelmä. Polkuriippuvuudet ehdollistivat asumisoikeutta koskenutta päätöksentekoa pääasiassa tehokkuuden ja vallan mekanismien välityksellä. Vuokra-asumista muistuttavan asumisoikeuden luominen oli tehokkaampaa, sillä sen toteuttamisessa kyettiin hyödyntämään sosiaalisen vuokra-asumisen vakiintuneita instituutioita ja toimijoita. Vallan mekanismit puolestaan synnyttivät tilanteen, jossa päätöksentekijät näkivät asunto- osakeyhtiön ylivertaisena osuustoiminnallisiin asumisoikeusyhdistyksiin verrattuna. Tutkielman tulkinnan mukaan suomalaisen asuntopolitiikan polkuriippuvaisuudet tekivät asumisoikeuden ruotsalaisen mallin toteuttamisesta hankalampaa kuin sosiaalisen vuokra-asumisen instituutioihin ja toimijoihin nojaavasta mallista. On luultavaa, että asunto-osakeyhtiön vakiintunut asema epäsuoran omistusasumisen muotona Suomessa heikensi asumisoikeusyhdistyksille perustuvan järjestelmän haluttavuutta ja edellytyksiä menestyä. Toisin sanoen asuntomarkkinoiden ja -politiikan institutionaalinen rakenne ei ollut asumisoikeuden ruotsalaisen mallin kannalta suosiollinen.

The aim of this thesis is to research Japan-U.S. Security Treaty protests in 1960 in global context. The Anpo-protests were selected as research topic because not much research was found of the protests. Anpo-protests begun in 1959 and ended in late 1960. The main motive was to oppose revision of U.S.-Japan Security Treaty but eventually protests led to resignation of the prime minister Kishi Nobusuke. The protests were the largest in Japanese history and left their legacy to Japanese political history and civil society. Scholars have researched Anpo-protests to some extent. However, the Anpo-protests have not been analysed in Worldwide context of Cold war which is why transnational history got selected as primary theoretical framework for this thesis. This thesis uses the Japan Times as the primary source. The Japan Times is Japan’s oldest English language newspaper firstly published in 1897. As for main method theory-guided content analysis was used. Analysis was carried out with coding in which Atlas.ti software was used. Theory of historical study of images got selected as second theoretical framework after transnational history because this thesis aims to construct comprehensive image of the Anpo-protests from the lens of the Japan Times. The research question asks how the Anpo-protests are portrayed in the Japan Times. The goal of the research question is to find out whether the Anpo-protests were portrayed as transnational in the Japan Times. This thesis is interested if the Anpo-protests had transnational influences. The results of the analysis indicate that the Japan Times is mainly interested certain issues, such as who are protesting, why they are protesting and how the protests are carried out. The codes that appear most frequently are communism, students and protests techniques. During the analysis over 1200 codes were reduced into 16 categories which were evolved further into themes. The themes are social unity of Japanese people, legitimacy and transnationalism. Social unity represents how people who were breaking the cohesion of society are judged on the newspaper. Legitimacy deals with the issue of what is legal and what is not. Transnationalism pays interests on transnational influences of the Anpo-protests such as peace activism, communism and democratic ideals. All themes express change in Japanese society. Results explain how the conception of peace, democracy, authority, violence and social unity changed due the Anpo-protests. The results indicate that Anpo-protests were portrayed transnationally to some extent on the Japan Times. Thus, Anpo-protests may have had some transnational connections. Broader analysis would offer more reliable results and thus this thesis serves only as a brief outlook to the Anpo-protests. However, this thesis offers valuable information of the Japan Times itself and of the major change in Japanese society that has often left without notice. Anpo-protests itself served as transnational influence on other protests which evolved later in the 1960s.

1990-luvun alussa koko maailmaa koskettivat kylmän sodan päättymisen myötä herännyt ajatus demokratian voitosta ideologioiden välisessä kilpailussa. Tuona aikana hyvin monet autoritaariset valtiot kääntyivät demokratian suuntaan, näiden joukossa Nepal. Samanaikaisesti useat länsimaat omaksuivat demokratian ja hyvän hallinnon arvoiksi, joita kehitysyhteistyössä haluttiin levittää entisestään. Myös Suomi omaksui nämä arvot omaan kehityspolitiikkaansa erityisesti Euroopan Unioniin liittymisen myötä. Suomen ja Nepalin välinen kehitysyhteistyö oli tässä vaiheessa kestänyt jo parikymmentä vuotta, mutta se oli aina pääasiallisesti suuntautunut enemmän konkreettisille sektoreille, kuten energiaan tai metsäalaan. Tässä uudessa tilanteessa kuitenkin päätettiin suunnata Suomen toimeenpanema demokratiaprojekti Nepaliin. Koska tämäntyyppistä pelkästään yhteiskunnallista projektia ei ollut vielä aikaisemmin Nepalin kanssa tehty, jouduttiin hyvin monet asiat suunnittelemaan ja toteuttamaan ensimmäistä kertaa. Tutkielmassa tarkastellaan demokratiaprojektia aikavälillä 1996–2000 sisällönanalyysin sekä politiikkaprosessin keinoin käyttämällä Ulkoministeriön arkiston Nepal-kansioita. Näin ollen saadaan selville, mitkä tekijät vaikuttivat projektin muovautumiseen ja millaisia vaatimuksia mukaan otetuille demokratiahankkeille asetettiin. Tutkielman lopussa pohditaan sitä, onnistuiko verrattain abstraktin asian kuin demokratian sitouttaminen projektimuotoiseen toimintaan ja tuottivatko rahoitetut hankkeet toivottua lopputulosta.

Tutkielma tarkastelee Elinkeinoelämän valtuuskunnassa (EVA) käytyä diskurssia 1980-luvulta yhdeksänkymmentäluvun laman loppuun. Elinkeinoelämän valtuuskunnan arkistoja ja julkaisuja luetaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Tutkielma analysoi aineistosta löytyviä puhetapoja ja argumentteja, ja tulkitsee niitä laajaa uusliberalismia koskevaa tutkimuskirjallisuutta vasten. Analyysin tuloksena Elinkeinoelämän valtuuskunta jäsennetään osaksi laajempaa niin sanottua uusliberaalia käännettä, jonka voidaan katsoa alkaneen länsimaissa 70-luvun talous- ja öljykriisien myötä. Arkistoanalyysi jakautuu kahdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Ensin tarkastellaan kahdeksankymmentäluvun nousukauden diskurssia, jonka jälkeen käsitellään EVAn diskurssia yhdeksänkymmentäluvun laman alusta vuosikymmenen puoliväliin. Lähestymistapa havainnollistaa katkoksia ja jatkuvuuksia, joita EVAn diskurssissa esiintyy kahdessa päinvastaisessa taloushistoriallisessa kontekstissa: kahdeksankymmentäluvun nousukaudella ja yhdeksänkymmentäluvun syvässä lamassa. Tutkielma osoittaa, että EVAn diskurssi oli tarkasteluaikana hyvin uusliberaalin ajattelutavan mukaista, vaikka suoria linkkejä maailmanlaajuisiin uusliberalismin verkostoihin ei aineistosta ilmene. EVAssa puhuttiin systemaattisesti laajemman markkinatalouden ja pienemmän hyvinvointivaltion puolesta. Argumentaatio kuitenkin myös vaihteli historiallisesta kontekstista riippuen: kahdeksankymmentäluvulla EVA korosti markkinatalouden tarjoamia mahdollisuuksia, kun taas laman myötä markkinatalous ja talouden globalisaatio nähtiin välttämättömänä ulkopuolisena voimana, jolle on antauduttava. Molempina tarkasteluajankohtina EVA suhtautui kriittisesti hyvinvointivaltioon, jonka laajenemisen sen näki uhkana yksityisen sektorin kasvulle. Laman myötä kuitenkin EVAn suunnitelmat hyvinvointivaltion kokonaisuudistuksesta saivat suuremman mittakaavan, kun julkisen talouden heikko tilanne antoi taustan määritellä koko järjestelmää uudelleen. Yhdeksänkymmentäluvulla toiseksi keskeiseksi pyrkimykseksi nousee Suomen saattaminen osaksi Euroopan unionia, mikä nähdään EVAssa myös tapana rajoittaa hyvinvointivaltion roolia. Tärkeimpänä tutkimustuloksena tutkielma asettaa EVAn ja suomalaisen liike-elämän ajattelun osaksi laajempaa uusliberaalia aaltoa, joka saavutti poliittisia voittoja seitsemänkymmentäluvulta eteenpäin. EVAn diskurssin yhdenmukaisuus laajan uusliberaalin tutkimuskirjallisuuden tulosten kanssa osoittaa, että suomalainen liike-elämä oli osaltaan mukana ylikansallisessa uusliberaalissa käänteessä. Samalla tarkentuu tältä osin myös kokonaiskäsitys Suomen yhteiskunnan uusliberalisoitumisen historiasta. Näin ollen tutkimus asettuu osaksi viime vuosikymmenenä noussutta historiantutkimuksen suuntausta, jossa Suomen talous- ja yhteiskuntahistoriaa luetaan kansallisen kerronnan sijaan osana ylikansallisia prosesseja.

I den norditalienska regionen Emilia-Romagna framväxte efter andra världskriget en egenartad samhällsmodell som ekonomiskt baserade sig på små- och medelstora företag och som socialt strävade till ett medborgarförankrat jämlikt samhälle. I avhandlingen eftersträvas efter beskrivning av modellens olika delar en klarläggning av varför en dylik modell uppkom, hur den har utvecklats och hur den har uppfattats av observatörer och forskare. Beaktande ämnets omfattning och mångfacettering kan endast metoder som funktionalistisk förklaring och histo-risk härledning användas i avhandlingen för att uppnå avhandlingens mål. Forskningsmaterial 'öronmärkt' för modellen är knappt. Två grundläggande forskningar publicerades på 1990-talet, en som främst fokuserar på model-lens ekonomiska del och en som belyser modellens historiska ursprung. En genomgång av det befintliga forskningsmaterialet lyckas klarlägga modellens historiska rötter, men visar på en obalans i behandlingen av de ekonomiska och de sociala målsättningarna. Forskningsmaterialet avslöjar tyvärr en bristande belysning av modellens ideologiska anknytning. Källmaterialet sätter gränser för de mål som uppsatts för avhandlingen. För att uppnå målsättningen upptas i avhandlingen en okonventionell koppling mellan modellen och dess ideologiska provinians. Emilienmodellen är en fortgående föränderlig process som avspeglas i behandlingen av modellen i forskningssyfte. Den uppmärksamhet som modellen väckt väntas leda till utvidgad och fördjupad forskning i företeelsen Emilien-modellen.

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin muuttoliikepolitiikan ulkoistumista EU:n ja Libanonin välisissä suhteissa vuosina 2014–2017. Tutkielman kontekstin muodostaa 1990-luvulta vahvistunut kehitys, jonka myötä EU:n muuttoliikepolitiikan ulkoinen ulottuvuus on kasvanut. Tässä keskeisessä roolissa on yhteistyö niin kutsuttujen kumppanimaiden kanssa. Muuttoliikepolitiikan ulkoistumisen myötä EU on pyrkinyt hyödyntämään kolmansien maiden kanssa tehtävässä yhteistyössä laajasti erilaisia toimintamekanismeja, kuten humanitaarista apua, kehitysyhteistyötä sekä kauppapolitiikkaa. Tutkielman primaariaineiston muodostavat EU:n eri instituutioiden asiakirjat. Näistä keskeisimmässä roolissa ovat Euroopan komission sekä Euroopan ulkosuhdehallintoon kuuluvan Euroopan unionin Libanonin-delegaation dokumentit. Suurin osa tutkielman primaariaineistosta on haettu EU:n ylläpitämästä EUR-Lex -tietokannasta. Tutkimusmenetelmänä käytetään tapaustutkimusta. Tutkimustulokset osoittavat, että Libanonista tuli EU:lle keskeinen kumppani sen jälkeen, kun maa vastaanotti vuonna 2011 alkaneen Syyrian sisällissodan myötä merkittävästi pakolaisia Syyriasta. EU pyrki lisäämään muuttoliikeyhteistyötä Libanonin kanssa erityisesti niin kutsutun vuosien 2015–2016 pakolaiskriisin seurauksena. Kasvaneen yhteistyön taustalla oli EU:n halu hallita muuttoliikkeitä sekä varmistaa, että Libanonia ja sen vastaanottamaa pakolaisväestöä tukemalla pakolaiset jäisivät Syyrian naapurustoon eivätkä jatkaisi matkaa eteenpäin EU:n alueelle.

This thesis is concerned with the intellectual formation of two radical political thinkers in the Black radical and anti-colonial traditions: Walter Rodney and Cedric J. Robinson. Deploying the “Horne biographical method”, it contextualizes the knowledge-formation of Rodney and Robinson vis a vis the broader social, cultural, political, and intellectual environments in which they were situated. Particularly central are the national liberation-, Black power-, and post-colonial movements in the U.S., Jamaica, Tanzania, and Guyana during the 1960s and the 1970s. Furthermore, this thesis discusses the epistemological foundation of their knowledge-praxis through Enrique Dussel’s notion of the “geopolitics of knowledge” and Stuart Hall’s conceptualization of “the politics of location”, and contends that knowledge is to be understood in relational and positional terms. In analyzing the knowledge production of Rodney and Robinson, this thesis focuses on three central themes that emerge in their respective writings: (1) the role of the radical political intellectual, (2) the utility of Marxism to Black, Indigenous, and Third World peoples, and (3) the theorization of the emergence and development of the racial-colonial world-system. Finally, this thesis argues that in combining their deconstructive critiques with a constructive politics of worldmaking, Rodney and Robinson provide an important model for “guerrilla intellectualism”, where radical knowledge production is seen to emerge “from below” and conceived of as inseparable from material praxis and liberatory struggles.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan ja vertaillaan kahden oikeistokonservatiivisen puolueen, Saksan AfD:n ja Itävallan FPÖ:n, mediakuvia vuonna 2017, jolloin molemmissa maissa pidettiin parlamenttivaalit. Tärkeimmät tutkimuskysymykset ovat: millaisia median kautta välittyneet kuvat olivat vuonna 2017? Miten ne erosivat toisistaan, mikä niitä yhdisti ja miksi? Mitkä syyt vaikuttivat mahdollisten eroavaisuuksien taustalla? Tutkielman lähtökohtana toimii olettamus siitä, että eroavaisuuksia oli, ja että syyt niiden taustalla olivat historiallis-kulttuurisia. Puolueet on valittu vertailupariksi siksi, koska niiden ideologioissa ja äänestäjäkunnissa on huomattavia yhtäläisyyksiä, minkä lisäksi kumpikin puolue saavutti merkittävän vaalivoiton vuonna 2017. Primääriaineistona tutkielmassa käytetään neljää sanomalehteä, kahta saksalaista ja kahta itävaltalaista. AfD:n mediakuvia analysoidaan Frankfurter Allgemeine Zeitungin ja Bildin artikkeleiden perusteella huhtikuulta syyskuulle, ja FPÖ:n tapauksessa aineistona ovat Der Standardin ja Kronen Zeitungin uutiset toukokuulta lokakuulle. Aikarajaukseksi on valittu vuosi 2017 useista syistä. Saksassa järjestettiin liittopäivävaalit ja Itävallassa kansallisen neuvoston vaalit. AfD:lle vaalitulos oli sen historian paras ja FPÖ:lle toiseksi paras. Saksassa historiakuvat nousivat intensiiviseen julkiseen keskusteluun vuoden 2017 alussa, kun AfD:n poliitikko piti kiistanalaisen puheen. Vuosi on valittu myös siksi, koska se on kahden eurooppalaisen viimeaikaisen suuren kriisin, euro- ja pakolaiskriisin, jälkeistä aikaa. Tarkasteluvälinä on kuusi kuukautta ennen vaaleja, koska lähestymistapa osoittaa mediakuvissa vaalivuonna tapahtuneen kehityksen. Kokonaisaineisto käsittää yli tuhat uutisartikkelia, joista tämän tutkielman aineisto-osuuteen on valittu noin 200. Sekundääriaineistona käytetään tutkimuskirjallisuutta. Metodiksi on valittu laadullisen tutkimuksen menetelmät. Tutkielmassa käytetään historiantutkimukselle ominaista historiatieteellistä lähdekriittistä lähestymistapaa, jonka avulla tulkitaan lähdeaineistoa ja pyritään kasvattamaan ymmärrystä oikeistokonservatismista poliittisena ilmiönä. Maisterintutkielmassa tullaan tulokseen, että oikeistokonservatiivien vuoden 2017 mediakuvissa oli sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia. AfD:stä ja FPÖ:stä välittyi lähdeaineiston perusteella monilta osin samankaltainen vaikutelma: niiden ideologioissa, ohjelmissa, toimintatavoissa ja äänestäjäkuntien demografioissa oli yhtäläisyyksiä. AfD:stä ja FPÖ:stä kirjoitettiin lehdistössä erittäin aktiivisesti, joten ne saivat huomattavaa medianäkyvyyttä, mutta puolueisiin suhtauduttiin silti varauksellisesti, etenkin Saksassa. Yleisesti ottaen uutiset olivat kuitenkin kirjoitusasultaan ja sävyltään varsin neutraaleja. Eri lehtien välillä oli profiilieroja, erityisesti Der Standard erottui kriittisellä käsittelytavallaan. Tuloksista voidaan vetää johtopäätös, että Saksan varautuneempi suhtautuminen, joka näkyi mediakuvissa, johtui historiakuvista, erityisesti toisen maailmansodan kokemuksista. David Artin teorian mukaan Saksan julkista keskustelua on hallinnut niin sanottu katumuskehys, kun taas Itävallan julkista keskustelua on hallinnut uhrikehys: Itävallassa maa on nähty kansallissosialismin ensimmäisenä uhrina. Tämä ero selittää eroavaisuudet mediakuvissa. Tutkielmassa pohditaan lopuksi myös sitä, mikä mahdollisti puolueiden historiallisen menestyksen parlamenttivaaleissa 2017. Antonis A. Ellinaksen teorian mukaan oikeistolaisille puolueille jopa kielteinen julkisuus on parempi asia kuin ei julkisuutta ollenkaan, ja koska sekä AfD että FPÖ saivat runsaasti medianäkyvyyttä osakseen, niin voidaan todeta, että näkyvyys todennäköisesti edesauttoi puolueiden menestystä vaaleissa 2017.

Tässä tutkimuksessa selvitän sitä, miten Suomen Kristillinen Liitto (SKL), vuodesta 2001 Kristillisdemokraatit (KD) on perustellut kielteistä kantaansa samaa sukupuolta olevien perhe- ja parisuhdeoikeuksien laajentamiseksi vuosina 1992–2009 ja millaista muutosta sekä jatkuvuutta näissä perusteluissa ilmenee. Tämä ajanjakso sisältää viisi keskustelua vuosina 1992, 1993, 1996, 2001 ja 2008–2009. Vuonna 1992 keskustelun samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröinnistä käynnisti perhetoimikunnan sitä koskenut ehdotus, jota seurasivat kansanedustaja Outi Ojalan lakialoitteet vuosina 1993 ja 1996. Vuonna 2001 keskustelu koski lakiin rekisteröidystä parisuhteesta johtanutta hallituksen esitystä. Viimeinen tutkimukseen otettu keskustelu koskee vuosien 2008–2009 sisäistä adoptiota koskevaa lisäystä lakiin parisuhteiden rekisteröimisestä. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt Carol Bacchin kehysanalyysiä. Sen pohjalta muotoilemieni kysymysten avulla olen tarkastellut ensinnäkin sitä, mitä puolue on kuvannut näissä lakihankkeissa ongelmallisena, toisekseen sitä, mitä syviä oletuksia näiden perustelujen taustalla on ja kolmanneksi sitä, mitä ei ole pidetty problemaattisena, mistä on vaiettu tai mitä on vältelty. Tutkimuksen aineisto koostuu ensisijaisesti kahdesta aineistoryhmästä. Ensimmäinen niistä on SKL:n ja KD:n puoluelehdet Kristityn vastuu sekä vuodesta 2005 KD-lehti, joista käytin erityisesti pääkirjoituksia ja puolueen kansanedustajien mielipidekirjoituksia. Toinen aineistoryhmä on keskusteluihin liittyvien lakialoitteiden lähetekeskusteluiden pöytäkirjat sekä keskustelun käynnistävä perhetoimikunnan mietintö ja lakialoitteet. SKL:n ja KD:n ongelmana pitämissä asioissa esiintyi paljon jatkuvuutta. Puolue vastusti yhtenäisesti samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröimistä, koska koki sen uhkaavan avioliiton asemaa, lasten etua ja murentavan yhteiskunnan perustaa. SKL ja KD vetosivat toistuvasti myös Raamatun vastaisuuteen ja yksittäisistä kohdista erityisesti luomiskertomukseen. Homoseksuaalisuuden koettiin olevan syntiä, mikä näkyi erityisesti vetoamisessa samaa sukupuolta olevien seksin tuomitseviin kohtiin vuosina 1993–1996. Puolue koki myös asiasta käydyn keskustelun jakolinjat epäreiluiksi ja koki median olevan puhtaan ideologisesti toimivan Setan puolella. Ongelmana pidetyissä asioissa tapahtui myös muutoksia. Ensinnäkin vuodesta 1996 alkaen lakialoitteita perusteltiin ihmisoikeuksilla, mutta puolue kiisti systemaattisesti tästä olevan kyse. Selkein muutos tapahtui vuonna 2001, jolloin lakialoitteen perustelut erityisesti ihmisoikeuksiin liittyen haastettiin väittämällä, että koko lakihanke pohjautuu väärään oletukseen homoseksuaalisuuden synnynnäisyydestä. Sen sijaan puolue esitti homoseksuaalisuuden olevan tieteen mukaan psykoseksuaalisen kehityksen häiriö, minkä vuoksi lain hyväksyminen nähtiin rikkinäisen seksuaalisuuden muodon normalisoimisena. Koettujen ongelmien taustalla olivat syvät oletukset Raamatusta, sen tulkinnasta ja homoseksuaalisuudesta. Ensinnäkin Raamattua pidettiin auktoriteettina myös modernin valtion lainsäädännölle ja kompassina oikealle moraalille. Tähän nojaten Raamatun luomiskertomuksen koettiin asettavan miehen ja naisen välisen avioliiton ainoaksi tuettavaksi perhemuodoksi ja sallituksi suhteeksi seksuaalisuuden toteuttamiselle sekä ajattomaksi yhteiskunnan perustaksi. Homoseksuaalisuutta ja samaa sukupuolta olevien parisuhteita arvosteltiin luomiskertomuksen ja samaa sukupuolta olevien seksin tuomitsevien kohtien kautta. Niiden pohjalta varsinkin homoseksuaalisuuden toteuttaminen esimerkiksi parisuhteen muodossa koettiin syntinä. Kautta linjan puolueessa ei problematisoitu Raamatun auktoriteettia maallisen valtion lainsäädännön perustana ja tapaa tulkita Raamatun eri tekstejä historiattomasti samaa sukupuolta olevien parisuhteiden vastustamiseen soveltuviksi. Lisäksi SKL:n ja KD:n lakihankkeita vastustaessaan esittelemät tieteellisiksi kuvatut tutkimukset herättivät paljon kysymyksiä. Puolueen puheenvuoroissa ei eritelty tutkimusten tekijöitä, ja tutkimusten suhdetta tiedeyhteisön konsensukseen oli vaikea hahmottaa. Nimeltä mainitut tahot olivat vuorostaan selvästi kristillisiä toimijoita, ja puoluelehtien kautta paljastui, että tutkimukset olivat samoja, joita erilaiset konservatiiviset kristilliset tahot olivat koonneet lain vastustamisen tueksi. Vaikuttikin siltä, että tutkimusaineisto oli valittu tukemaan käsitystä homoseksuaalisuudesta poikkeamana luomisesta ja tarkoituksena oli perustella tätä kantaa tavalla, jolla olisi laajempaa kannatusvoimaa.