Browsing by study line "Social Work"

Tässä sosiaalityön maisterintutkielmassa tarkastellaan 3–12-vuotiaiden lasten osallisuutta lastensuojelun avo- ja sijaishuollossa. Tutkimustehtäväni on selvittää, mikä lastensuojelun avo- tai sijaishuollossa asiakkaana oleville lapsille on tärkeää lastensuojelun työntekijän kahdenkeskisillä tapaamisilla. Lähtökohtana on tarkastella lasten itse tuottamaa tietoa heille tärkeistä asioista osallisuuden näkökulmasta. Tutkielman aineisto rakentuu Pesäpuu ry:n ”Että olisi mahdollisimman hyvä olla lapsien” - julkaisuun kerättyjen 3–12-vuotiaiden lasten vastauksista. Tämän ikäryhmän vastauksia oli yhteensä 74, joista osa oli piirustuksia ja osa sanallisia kuvauksia. Tutkimus on toteutettu kvalitatiivisena tutkimuksena. Aineistoa on tarkasteltu teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin ja analyysia ohjasi Nigel Thomasin (2002) kiipeilyseinämalli, joka kuvaa lapsen osallisuutta. Keskeinen eettinen valinta oli huomioida tutkimuksen toteutuksen kaikissa vaiheissa lapsikeskeisyyden periaate. Thomasin (2002) jäsennys lapsen osallisuudesta osoittautui toimivaksi tämän aineiston analyysissa, ja tutkimukseni tulokset vahvistivat siten Thomasin tutkimustuloksia osallisuuden ulottuvuuksista ja niiden rakentumisesta yksilöllisesti. Thomasin mukaan lapsen osallisuus muodostuu ennen kaikkea mahdollisuudesta valita (choice), mahdollisuudesta saada tietoa (info), mahdollisuudesta vaikuttaa prosessiin (control), mahdollisuudesta ilmaista itseään (voice), mahdollisuudesta saada apua ja tukea itsensä ilmaisemiseen (support) sekä mahdollisuudesta itsenäisiin päätöksiin (autonomy) (mt.). Lisäksi lapsen osallisuudessa on kyse myös osallisuuden kokemuksesta, joka muodostuu siitä, että he kokevat ammattilaisen toimineen oikeudenmukaisesti ja reilusti heitä koskevissa asioissa. Lastensuojelun työntekijän tapaamiset ovat 3–12-vuotiaille lapsille tärkeitä paikkoja ilmaista mielipiteensä ja vaikuttaa itseä koskeviin päätöksiin. Lapsille on tärkeää, että heitä arvostetaan aktiivisina toimijoina, jotka tuottavat tärkeää tietoa omasta elämästään. Myös dialogisen ja luottamuksellisen suhteen merkitys omaan työntekijään korostui lasten vastauksissa. On merkittävää, että ammattilaiset arvostavat lasten osallisuutta ja heillä on työkaluja osallistaa lapsia ja hyödyntää lasten tietoa lasta koskevissa lastensuojeluprosesseissa ja päätöksenteossa.

I denna magisteravhandling granskas adoptivföräldrars upplevelser och erfarenheter av väntetiden under adoptionsprocessen. Syftet med avhandlingen är att ta fasta på adoptivföräldrars upplevelser och erfarenheter av, den i regel långa, väntetiden under adoptionsprocessen samt granska hur man som adoptionsförälder kan försöka hantera denna väntan. I avhandlingen ligger fokus vid den emotionella aspekten kring väntetiden och vilka känslor som varit framträdande. Även mer konkreta aspekter gällande väntan, som hur väntetiden påverkat adoptivföräldrarnas vardagsliv, granskas. Materialet består av sju semistrukturerade intervjuer med adoptivföräldrar som adopterat barn antingen nationellt eller internationellt. Intervjuerna har transkriberats och analyserats med hjälp av materialbaserad innehållsanalys. Den teoretiska referensramen består av Aaron Antonovskys teorier om salutogenes och känsla av sammanhang. Resultaten läggs fram enligt fyra huvudkategorier; adoptivföräldrarnas känslor under väntetiden, väntetidens inverkan på vardagslivet, hur omgivningen förhållit sig till väntetiden samt adoptivföräldrarnas strategier för att bemästra väntetiden. Avhandlingens resultat tyder på att väntetiden för med sig både positiva och negativa upplevelser bland adoptivföräldrarna. Utmaningarna under väntetiden har bland annat att göra med känslor av osäkerhet och avsaknad av kontroll. För en del adoptivföräldrar har själva väntan på barnet varit den största utmaningen medan andra adoptivföräldrar varit med om särskilda negativa händelser under väntetiden som upplevts som utmanande. Väntetiden påverkar adoptionssökandenas vardag på olika sätt. Att exempelvis ta sig an nya projekt på jobbet eller att flytta till en ny bostad är inte självklart under väntetiden. En avgörande resurs under väntetiden är det stöd som adoptivföräldrarna fått av närstående. Referensgruppsverksamhet och kontakten med andra blivande adoptivföräldrar är också av stor betydelse under väntetiden. De adoptivföräldrar som deltagit i studien har använt sig av olika strategier för att bemästra väntan. En del har aktivt försökt bemästra väntetiden genom att förhålla sig positivt och optimistiskt till väntan och framtiden med ett barn. Andra adoptivföräldrar har däremot anammat ett mer pessimistiskt tankesätt där de fokuserat på att inte ta något för givet och vara förberedda på att allt inte går som planerat. Detta har skyddat adoptivföräldrarna från att bli besvikna i slutändan ifall allt inte går som planerat. Andra strategier för att bemästra väntetiden är att försöka rationalisera, den vanligtvis långa, väntan och att byta tankar och funderingar med andra adoptionssökanden som befinner sig i samma situation.

Maisterintutkielman tavoitteena on tarkastella, miten organisaatiokansalaisuus rakentuu aikuissosiaalityön lähijohtajien puheenvuoroissa. Tutkielman aihe on saanut innoituksensa julkishallinnon sosiaalityön työyhteisöihin kiinteästi liittyvästä työntekijävaihtuvuudesta, jonka arvellaan johtuvan johtamisen ongelmista. Taustatekijöinä johtamisen tarkastelulle ovat sosiaalityön organisaatioiden aikaisempien vuosikymmenten muutokset, kuten uusliberalististen ajatusten läpilyöminen julkisissa organisaatioissa ja laman jälkeiset säästöpaineet. Sosiaalityön lähijohtamista on Suomessa tutkittu vähän eikä tutkimuksissa ole tarkasteltu lähijohtajien asemaa sekä johtajana että alaisena. Tutkielman näkökulmaksi muodostui organisaatiokansalaisuus, koska lähijohtamisen tutkiminen ei anna riittävää selitystä yksilön käyttäytymisen merkityksestä organisaation sisällä. Organisaatiokansalaisuudella tarkoitetaan julkilausumattomia odotuksia työstä ja työyhteisöstä. Tutkielman aineisto koostuu seitsemästä johtavan sosiaalityöntekijän yksilöhaastattelusta. Haastatteluaineiston on kerännyt Reetta Väisänen Pro Gradu –tutkielmaansa varten. Aineiston analyysimenetelmänä tässä tutkielmassa on teoriaohjaava sisällönanalyysi. Analyysin tuloksena aineistosta hahmottuu kolmenlaista organisaatiokansalaisuutta: julkishallinon rajoittama, kriittinen ja muutosta tukeva organisaatiokansalainen. Aineistosta piirtyy kuva lähijohtajasta, jonka organisaatiokansalaisuuden toteuttamisen haasteina ovat julkisen organisaation luomat rajoitteet, koulutuksen ja kollegiaalisuuden puute sekä kriittisyys toistuvia muutoksia kohtaan.

Maisterintutkielma on laadullinen tutkimus nuorten kokemuksista rikosprosessiin liittyen. Suomessa ei ole tehty aikaisempaa tutkimusta nuorten kokemuksista rikosprosessista ja sosiaalityön tutkimus aiheeseen liittyen on muutoinkin suhteellisen vähäistä. Myös kansanvälistä tutkimusta on nuorten kokemuksien näkökulmasta verrattain vähän. Tutkielman aineisto on kerätty keväällä 2020. Aineisto on kerätty haastattelemalla viittä nuorta, jotka ovat tehneet rikoksen alaikäisenä. Sekä aineiston keruu että analyysi on toteutettu fenomenologisen tutkimusperinteen mukaisesti. Fenomenologiassa olen lähtenyt liikkeelle Husserlin fenomenologiasta ja aineiston olen analysoinut Juha Perttulan analyysimenetelmän mukaisesti. Tutkielman teoreettisena kehyksenä olen hyödyntänyt kriminologian alan tutkimusta nuorisorikollisuuteen liittyen sekä tutkimusta sosiaalityöstä rikoksentekijöiden parissa. Keskeisinä käsitteinä tutkielmassa ovat institutionaalisuus ja nuoruus institutionaalisessa ympäristössä sekä moraalijärjestys. Rikosprosessina tässä tutkielmassa käsitän ajanjakson rikoksen tekohetkestä asian käsittelyyn tuomioistuimessa. Tutkielman yleiset merkitysverkostot muodostuivat rikosprosessin aiheiden ympärille. Tutkielma on fenomenologisen tutkimusperinteen mukaisesti aineistolähtöinen. Saamiani tuloksia vertasin aikaisempaan tutkimukseen rikosprosessista. Tutkielman kannalta keskeisiksi teemoiksi nousivat tasa-arvoinen kohtelu viranomaisessa, nuoren osallisuus ja nuori institutionaalisessa ympäristössä. Nuoret kokivat rikosprosessin kokonaisuudessaan negatiiviseksi. Korostuneesti rikosprosessin ikävin vaihe oli poliisivankilassa kiinniotettuna oleminen. Lastensuojelun sosiaalityö koettiin myös joko hyödyttömäksi tai kokemukset siitä huonoiksi. Nuorten positiiviset kokemukset rikosprosessista liittyivät muun muassa asianajajien ammattitaitoon. Alaikäisenä rikoksen tehneiden nuorten rikosprosessia olisi mahdollista kehittää asiakasystävällisemmäksi esimerkiksi kehittämällä nuorten systemaattista kuulemista ja kiinnittämällä huomiota tasa-arvoiseen kohteluun. Nuorille tulisi myös informoida prosessin kulusta huolellisesti.

Sosiaaliala on kärsinyt pitkään veto- ja pitovoiman haasteista ja erityisesti lastensuojelussa sosiaalityöntekijäpula on vakava ongelma. Lastensuojelua kuormittavat sosiaalityöntekijöiden tiheän vaihtuvuuden ja rekrytointihaasteiden lisäksi suuri työmäärä. Lastensuojelutyön houkuttelevuuden ja sosiaalityöntekijöiden pysyvyyden kohentamiseksi tulee lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita muuttaa useilla ulottuvuuksilla. Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli tuoda esille kunnallisen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia perehdytyksestään lastensuojelutyöhön sekä perehdytykselle antamistaan merkityksistä. Lisäksi tavoitteena oli herättää keskustelua perehdytyksen nykytilasta ja sen kehittämistarpeista, koska kansallista tutkimustietoa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden perehdytyksestä on saatavilla niukasti. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys koostui tutkimukselle keskeisistä perehdytyksen ja asiantuntijuuden käsitteistä sekä aiheesta aiemmin tehdystä tutkimuksesta. Asiantuntijuuden kehittymistä tarkasteltiin David Berlinerin viisiportaisen mallin mukaan. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena ja tutkimuksen läpileikkaavana tutkimuksellisena lähestymistapana käytettiin kerronnallista tutkimusta, joka on vakiintunut suomenkieliseksi vastineeksi narratiiviselle tutkimusotteelle. Tutkimuksen kohderyhmänä olivat alle vuoden kunnallisessa lastensuojelussa työskennelleet laillistetut sosiaalityöntekijät tai sijaispätevät sosiaalityön opiskelijat. Tutkimuksen aineisto koostui kuudesta kirjoitetusta kertomuksesta. Aineisto analysoitiin käyttämällä sekä narratiivista juonianalyysia että dialogista temaattista analyysia. Juonianalyysissa neljä kertomuksista määriteltiin juonityypiltään tragedioiksi ja kaksi sankaritarinoiksi Fryen juonijaottelua mukaillen. Dialogisen temaattisen analyysin avulla muodostettiin neljä analyysiteemaa: perehdytysmenetelmät, puutteet perehdytyksessä, rakenteelliset haasteet sekä noviisisosiaalityöntekijän haasteet. Tutkimuksessa havaittiin, että sosiaalityöntekijöiden perehdytyksessä oli mittavia puutteita. Puolet vastaajista kertoivat, ettei heitä ollut perehdytetty lainkaan. Lisäksi havaittiin, että työntekijän henkilökohtainen resilienssi voi vaikuttaa uran alkuvaiheen haasteista selviämisessä. Johtopäätöksenä lastensuojeluorganisaatioiden tulee tarkastella kriittisesti lainsäädännöllisten velvoitteiden toteutumista sosiaalityöntekijöiden perehdytyksen osalta. Tutkimuksen tulosten perusteella suositellaan kansallisen standardisoidun perehdytysmallin luomista lastensuojelun sosiaalityöntekijöille.

Tämä maisterintutkielma on laadullinen tutkimus sosiaalityön asiakirjojen sisällöstä ja miten asiakirjoissa on huomioitu asiakasnäkökulma. Tutkimus on tehty Espoon pakolais- ja maahanmuuttajapalvelulle asiakirjojen sisällön selvittämiseksi ja dokumentoinnin kehittämistarpeiden arvioimiseksi. Tutkimustyön tavoitteena on ollut teoretisoida asiakaslähtöisyyttä sekä tuoda esiin asiakkaiden tarpeet ja oikeudet dokumentaatiossa, etenkin kun sosiaalityön dokumentaatio on ison murroksen keskellä, ja siihen käytetyt tavat ja ohjeet vaikuttavat paljon asiakkaiden oikeusturvan toteutumiseen. Asiakirjojen sisältö tallentuu jatkossa sähköisiin järjestelmiin ja kulkee asiakkaiden mukana palvelusta toiseen, jolloin niiden sisällöllä on entistä isompi vaikutusvalta ja merkitys. Tutkimusaineisto koostuu 49:stä sähköisestä asiakirjasta, jotka on kerätty Espoon pakolais- ja maahanmuuttajapalvelun asiakastietojärjestelmästä. Asiakirjat ovat kirjattuja sosiaalityöntekijöiden tai sosiaaliohjaajien toimesta. Asiakirjat on kerätty kymmeneltä eri asiakasperheeltä. Aineiston asiakirjoiksi on valikoitunut perheille tehdyt palvelutarpeen arviot sekä asiakaskertomukset. Aineisto on analysoitu teoriasidonnaisella sisällönanalyysilla. Tutkimuksen tulokset esitteellään keskeisten käsitteiden ja aiemman tutkimuksen kautta sekä niihin verraten. Asiakirjojen asiakaslähtöisyys ja asiakkaalle ymmärrettävästi kirjoittaminen ovat lainsäädännön ja sosiaalityön dokumentaatioon luotujen ohjeiden keskiössä. Aiempien tutkimustulosten perusteella nämä arvot eivät käy ilmi sosiaalityön dokumenteista tai asiakirjoista. Myös tämän tutkimuksen tulokset viittaavat samaan suuntaan. Tutkitut asiakirjat ovat hyvin työntekijävetoisia ja -lähtöisiä sekä sisällöltään puutteellisia. Asiakirjoista puuttuu monelta osin asiakaslähtöisyys. Asiakaslähtöisyyden puutteet liittyvät esimerkiksi asiakirjojen kieleen ja asiakirjojen asiakaskuvauksiin. Asiakirjoissa ei myöskään ole kirjattu millä tavalla asiakkaalle on kerrottu asiakirjojen olemassaolosta tai onko asiakirjoja käännätetty asiakkaan äidinkielelle. Tutkituissa asiakirjoissa on moniäänisyyttä, mutta moniäänisyys on epätasaista ja joidenkin asiakkaiden ääntä ei ole lainkaan kirjattu tai heitä ei ole kuultu suoraan. Asiakirjojen asiakaslähtöisyyden puutteet ja moniäänisyyden epätasainen jakautuminen vaarantavat asiakkaiden sosiaalihuollon laadun ja rikkovat asiakirjoille ja dokumentoinnille laadittuja ehtoja. Puutteellisesti tehdyt asiakirjat, kuten palvelutarpeen arviot, eivät tue sosiaalityön tavoitteellista ja suunnitelmallista työskentelyä. Asiakaslähtöisyyden vähäinen huomioiminen on ongelmallista työn osallistavuuden näkökulmasta, joka myös on sosiaalihuoltolakiin kirjattu työn tavoite. Institutionaalisista lähtökohdista kirjoitetut työntekijävetoiset asiakirjat eivät toteuta dokumentaation kaikkia tarkoituksia. Jotta asiakirjojen asiakaslähtöisyys huomioidaan jatkossa paremmin, tulisi työyhteisön työstää yhdessä, miten dokumentaatiota tehdään.

Asunnottomuus ja mielenterveysongelmat näkyvät arjessa ja vaikuttavat toimimiseen. Asunnottomuus ja mielenterveysongelmat kietoutuvat myös monin tavoin yhteen. Asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityön toimintaympäristö on moniammatillinen ja monitoimijainen. Asumisen turvaaminen, mielenterveyden tukeminen ja asiakkaan tilanteen tarkasteleminen kokonaisvaltaisesti ovat sosiaalityön lakisääteisiä ja ammattieettisten ohjeiden velvoittamia tehtäviä. Asiakkaan tuen tarpeita ei silti pirstaleisessa järjestelmässä aina tunnisteta, jos tuen tarpeita on monia yhtä aikaa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan psykiatrian ja asumispalveluiden sosiaalityöntekijöiden puheessa muovaamia asunnottoman ja mielenterveyskuntoutujan institutionaalisia kategorioita, jotka toimivat asiakkuuden ehtojen määrittäjinä. Lisäksi tarkastellaan asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityötä asiantuntija-ammattina. Tutkielmassa on kriittisen sosiaalityön näkökulma. Tutkielman aineisto koostuu yhteensä seitsemästä asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityöntekijän teemahaastattelusta. Aineiston analyysimenetelmänä on teoriaohjaava sisällönanalyysi, jota ohjaavat institutionaalisen kategorian ja poiskäännytyksen käsitteet ja ammattien järjestelmän teoria. Institutionaaliset kategoriat asettavat asunnottomalle ja mielenterveyskuntoutujalle asiakkuuden ehdot, jolloin kategorisoinnit mahdollistavat poiskäännytyksen. Ammattien järjestelmä on institutionaalisten kategorioiden muovaamisen toimintaympäristö asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityössä. Ammattien järjestelmässä ammatit kiistelevät toimialasta ja sosiaalityö psykiatriassa ja asumispalveluissa osana järjestelmää osallistuu toimialakiistoihin. Analyysin tuloksena aineistosta hahmottuu vaihteleva asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityön kategorisoinnin käytäntö. Asunnottomalle ja mielenterveyskuntoutujalle on molemmille havaittavissa kaksi samankaltaista institutionaalisen kategorisoinnin tapaa: holistinen kategorisointi ja neoliberaali kategorisointi. Holistinen kategorisointi perustuu sosiaalityön kokonaisvaltaiseen tarkastelutapaan. Holistisiin kategorioihin liittyy laajan moniammatillisen yhteistyön tekeminen ja palveluiden räätälöinti asiakkaalle sopivaksi. Neoliberaaleihin kategorioihin liittyy resurssien puutteeseen keskittyvä argumentointi ja yksilön vastuun korostaminen. Yhteistyön tekeminen muiden tahojen kanssa ei näyttäydy neoliberaaleissa kategorioissa yhtä merkityksellisenä kuin holistisissa kategorioissa. Mielenterveyskuntoutujan neoliberaali kategoria nojaa lääketieteelliseen mielenterveyden tarkastelutapaan, jolloin sosiaalityön näkökulma mielenterveyteen jää pienempään rooliin. Asunnottoman neoliberaalissa kategoriassa asiakkaan tilannetta tarkastellaan palvelulähtöisesti. Neoliberaalit kategoriat määrittävät asunnottomalle ja mielenterveyskuntoutujalle asiakkuuteen ottamisen ja poiskäännyttämisen perusteet. Holistiset kategoriat voivat toimia täydentävinä kategorioina ensisijaisen neoliberaalin kategorisoinnin jälkeen. Holistisissa kategorioissa on mahdollista huomioida yhtäaikaisia palvelutarpeita; neoliberaaleissa kategorioissa yhtäaikaisia palvelutarpeita huomioidaan satunnaisesti. Eri kategorisointien perusteella asiakkaan toimijuuden mahdollisuudet muotoutuvat eri tavoin: holistiset kategorisoinnit antavat enemmän tilaa toimijuudelle kuin neoliberaalit kategorisoinnit. Asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityö näyttäytyy aineistossa osittain lääketieteelle ja neoliberaalille agendalle alisteisena asiantuntija-ammattina. Sosiaalityön toimialakiista lääketieteen ja neoliberaalin agendan kanssa osoittaa, että sosiaalityöllä ei ole täyttä määrittelyvaltaa toimialaansa. Nykyisessä kroonisessa resurssipulassa sosiaalityö ei voi toimia täysin periaatteidensa mukaisesti niin kauan kuin sosiaalityö ei voi täysin määrittää asiakkuuden ehtoja ja resurssien jakoa.

Erfarenhetsbaserad kunskap uppstår då individen bearbetar sina erfarenheter och indentifierar den som värdefull. Erfarenhetsbaserad kunskap beaktas dock inte i alla sammanhang som riktig kunskap. I denna magisteravhandling behandlas utbildade erfarenhetsexperter som gått en utbildning för att bli erfarenhetsexperter. Under utbildningen bearbetas erfarenheterna så att de omvandlas till erfarenhetsexpertis. Studiens forskningsfrågor är: Hur har erfarenhetsexperterna utvecklats genom sin utbildning samt Hur har utbildningen gett redskap till att arbeta som erfarenhetsexpert. Den teoretiska referensramen är sekundär socialisation, som belyser hur erfarenhetsexperterna socialiseras in i rollen som erfarenhetsexpert under utbildningens gång. Studiens material består av sex kvalitativa semistrukturerade intervjuer med utbildade erfarenhetsexperter. Erfarenhetsexperterna har en bakgrund i psykisk ohälsa och missbruk. Materialet har analyserats med hjälp av induktiv kvalitativ innehållsanalys. Genom analysen uppkom tre centrala teman som resultaten presenteras i. Resultaten visar att utvecklingen för att bli erfarenhetsexpert är en process som börjar med en insikt om att vilja rehabiliteras och att hjälpa andra. Under utbildningens gång fördjupas socialiseringen in i referensgruppen erfarenhetsexperter. Erfarenhetsexperterna blir en del av ett kollektivt och tar del av ett sätt att agera och uttrycka sig som är kännetecknande för erfarenhetsexperter. Utformningen av den egna berättelsen är en stor del av utbildningen och kan identifieras som det arbetsredskap som erfarenhetsexperterna använder sig mest av. Utvecklingen till erfarenhetsexpert har medfört många positiva förändringar för de intervjuade. Erfarenhetsexperterna upplever ändå en sorts uppgivenhet med att inte kunna utföra så sådant arbete som känns meningsfullt. Erfarenhetsexperterna har det svårt att påverka sina arbetsmöjligheter då det oftast är professionella eller organisationer som har makten att bestämma hurdana arbetsuppgifter samt i vilken utsträckning de erbjuds.

Syftet med denna avhandling har varit att undersöka vilka erfarenheter skolkuratorer som arbetar inom elevvården har av att bemöta HBTIQ-ungdomar. samt deras syn på vilket stöd de upplever att de behöver för ökad kunskap. Forskningsfrågorna är följande: Hur beskriver skolkuratorer sina erfarenheter och kunskaper när det kommer till att arbeta med HBTIQ-ungdomar inom elevvården? Vilket stöd upplever skolkuratorerna att de skulle behöva för att arbeta med HBTIQ-ungdomar på bästa sätt? Hur tar sig den heteronormativt dominerande diskursen sig uttryck i skolvärlden, och vilken betydelse får den när det kommer till skolkuratorers arbete med HBTIQ-ungdomar? Studien har en kvalitativ ansats. Datainsamlingen har bestått av semistrukturerade intervjuer, som sedan har analyserats med hjälp av innehållsanalys. Urvalet har bestått av sju skolkuratorer verksamma runtom i Finland, och intervjuernas längd sträckte sig från 18–32 minuter. Som teoretisk referensram har använts socialkonstruktionism (Burr, 2015) samt teori med fokus på sexualitet och heteronormativitet. (Mattson, 2021, Lykke, 2003, Rich, 1980). Resultaten visar att alla skolkuratorer hade erfarenheter av att arbeta med ungdomar som identifierade sig som HBTIQ, och att deras erfarenheter alla var varierande; vissa hade mer negativa erfarenheter, medan andras erfarenheter var mer positiva. Det fanns svårigheter att stödja ungdomen i att våga vara sig själva och vara öppna med sin sexuella läggning, när föräldrar, släktingar, eller andra auktoriteter uppvisade klart negativa attityder mot andra sexuella läggningar utöver heterosexualitet. Andra utmanande faktorer som skolkuratorerna lyfte upp när det kom till att arbeta med HBTIQ-unga var okunskap, fördomar och negativitet som kunde florera inom lärarkåren, samt elevers ofta nedsättande språkbruk och kränkningar om HBTIQ-personer, vilket kunde ses som ett hinder för vissa ungdomar att våga vara öppna med vem de är. I skolan ansågs elever och lärare hos vissa skolkuratorer som en av de största utmaningarna att jobba med; kuratorerna upplevde sig ofta ha tillräcklig kompetens för att arbeta med HBTIQ-unga, men fördomar och negativa attityder bland både lärare och elever försvårade arbetet. Alla kuratorer var nöjda med sin nuvarande förmåga att bemöta och arbeta med HBTIQ-ungdomar, men uttryckte ändå att de önskade sig mera kunskap i form av olika kurser och fortbildningar, för att stärka självkänslan och öka kunskapsnivån.

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Valtiotieteellinen tiedekunta/sosiaalitieteet Laitos – Institution – Department Sosiaalityö Tekijä – Författare – Author Aija Kankare Työn nimi – Arbetets titel – Title Avunsaannin kokemuksia lastensuojelun avohuollossa Oppiaine – Läroämne – Subject Sosiaalityö Työn laji – Arbetets art – Level Maisterintutkielma Aika – Datum – Month and year Kesäkuu 2021 Sivumäärä – Sidoantal – Number of pages 71 + liitteet Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkimus käsittelee lastensuojelun avohuollon asiakkaina olevien nuorten sekä heidän vanhempiensa kokemuksia lastensuojelusta. Aineisto on kerätty puolistukturoiduin teemahaastatteluin. Haastateltavina oli kaksi nuorta ja viisi vanhempaa. Heidät on rekrytoitu kahdesta lastensuojelun avohuollon yksiköstä pääkaupunkiseudulta. Tutkimuskysymyksenä oli selvittää, millaisia kokemuksia lastensuojelun avohuollosta asiakkailla on ja miten ne merkityksellistyvät. Teoreettisena viitekehyksenä oli kriittinen realismi ja sosiaalinen konstruktionismi. Kriittistä realismia hyödynnän käytäntötutkimuksen suuntauksen mukaisesti. Sosiaalisessa konstruktionismissa haastattelujen ymmärretään rakentuvan tilanteisesti, ajallisesti ja paikallisesti. Tämä kielellisvälitteisesti syntyvä tieto muodostuu yhteisesti haastattelijan ja haastateltavan merkityksenantoprosessissa. Haastattelut on analysoitu diskursiivisesti virittäytyen luokittelun avulla. Haastatteluaineistossa korostuivat asiakkaiden negatiiviset kokemukset vuorovaikutuksessa sosiaalityöntekijän kanssa. Jokaisella haastateltavalla oli myös hyviä kokemuksia lastensuojelun avohuollosta. Tulokset jaoteltiin kahteen pääluokkaan myönteisten ja kielteisten kokemusten mukaisesti. Positiiviset kokemukset kertoivat autetuksi tulemisesta. Tämä tuli esiin toimivana yhteistyönä, jolloin asiakkaan ja sosiaalityöntekijän suhteelle oli tyypillistä dialogisuus ja palvelunomaisuus. Autetuksi tulemisen kokemuksissa tunnustettiin viranomaisen valta-asema, mutta valtaa käytettiin asiakkaan hyväksi. Tämä ilmeni sosiaalityöntekijän tukena kasvatuksen haasteissa sekä nopeampana pääsynä muihin palveluihin. Autetuksi tulemisen kokemuksissa korostui myös se, että asiakas ja sosiaalityöntekijä jakoivat työskentelyssä yhteiset päämäärät. Negatiivisista kokemuksista muodostui avutta jäämisen pääluokka. Näissä kokemuksissa korostuivat sosiaalityöntekijöiden kiireisyys, vaihtuvuus ja vaikea tavoitettavuus. Asiakkaat suhtautuivat ymmärtäväisesti työntekijöiden kuormittuneisuuteen ja kiireeseen, mikä saattoi johtaa siihen, että heillä oli korkeampi kynnys ottaa työntekijään yhteyttä kriisitilanteissa. Asiakkaat tuottivat puhetta vuorovaikutusongelmista suhteessa sosiaalityöntekijään. Aineistosta nousi esiin kokemuksia, jossa sosiaalityöntekijä oli liittoutunut asiakkaan sijasta edustamansa instituution kanssa ja käytti viranomaisvaltaansa väärin. Haastatteluissa rakentui tarinoita, jotka kuvasivat liiallista byrokratiaa ja vastaanottokeskeisyyttä. Asiakkaille saattoi jäädä moniammatillisista kokouksista tulkinta siitä, ettei heidän läsnäolollaan ollut tilanteessa mitään merkitystä. Osallisuus ei tällaisessa työskentelyssä toteutunut. Merkittävä havainto oli se, etteivät sosiaalityöntekijät kyenneet pääsemään käsiksi asiakkaan elämismaailmaan. Tämä tulisi huomioida sosiaalityöntekijöiden koulutuksessa, ja tarkastella taidelähtöisten menetelmien mahdollisuuksia opetuksessa. Myös yksinäisyys oli keskeinen aineistossa esiin tullut teema, johon sosiaalityöntekijät eivät asiakkaiden kokemuksen mukaan kyenneet samaistumaan. Asiakkaan ja sosiaalityöntekijän välinen vallan epäsymmetria koettiin ongelmalliseksi. Moni avutta jäämisen kokemus selittyy sosiaalityötä vaivaavalla resurssipulalla. Keskeisimmiksi parannusehdotuksiksi nousi resurssien lisääminen, kokemusasiantuntijoiden laajempi hyödyntäminen, lastensuojeluasiakkaiden vertaistukiryhmät sekä jalkautuva sosiaalityö. Lastensuojelun asiakkaille tulisi tarjota nykyistä enemmän mahdollisuuksia keskinäiseen, vapaaseen vuorovaikutukseen. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Lastensuojelun avohuolto, asiakaskokemukset, sosiaalinen konstruktionismi, kriittinen realismi