Browsing by master's degree program "Eläinlääketieteen lisensiaatin koulutusohjelma"

Tämän lisensiaatintutkielman tarkoitus oli tutustuttaa lukija agilityyn, kertoa olennaisimpia asioita lajiin liittyvästä biomekaniikasta, kinematiikasta ja kinetiikasta sekä koota yhteen jo tutkittua tietoa loukkaantumisista ja niihin liittyvistä riskitekijöistä. Tutkimusosiossa selvitettiin suomalaisten, kilpailevien koirien nopeuksia, vuosittaisia starttimääriä ja rotujakaumaa. Agility on jatkuvasti suosiotaan kasvattava koiraurheilulaji, jota harrastetaan ympäri maailmaa, Suomessa harrastajia on noin 13 500. Agilitykilpailuissa koira suorittaa ohjaajan ohjaamana esteradan. Tavoitteena on tehdä mahdollisimman nopea rata ilman virheitä. Kansallisista säännöistä vastaa Suomen Agilityliitto ry ja kansainvälisistä säännöistä Fédération Cynologique Internationale (FCI). Tasoluokkia Suomessa on kolme ja kokoluokkia viisi. FCI:n kansainvälisissä säännöissä tasoluokkia on kolme ja kokoluokkia kolme. Koiran biomekaniikkaa agilityyn liittyvien estesuoritusten aikana on tutkittu jo jonkun verran. Erityisesti hyppyesteen kinetiikkaa ja kinematiikkaa on tutkittu. On todettu, että hyppykaaren muuttuessa jyrkemmäksi koiraan kohdistuvatt vertikaaliset voimat kasvavat. Suurimmat muutokset kinematiikassa tapahtuvat, kun hyppykorkeus ylittää 76 % ja 126 % koiran säkäkorkeudesta. Etäisyyden vaikutus hypyn kinematiikkaan on tutkimuksissa ollut suurinta maksikoirien kohdalla. A-esteen erilaisten kallistuskulmien (30 °, 35 ° ja 40 °) ei ole todettu vaikuttavan rannenivelen ojentumiseen, eikä koiran kokemiin suurimpiin vertikaalisiin voimiin. Lihasaktivaatiossakaan ei ole huomattu eroja kahdella erilaisella harjakorkeudella. Kolmasosan agilitykoirista on todettu loukkaantuvan jossain vaiheessa harrastusuraa. Loukkaantumisia on raportoitu tapahtuvan sekä kilpailuissa että harjoittelutilanteissa. Yleisimpiä esteitä, joilla loukkaantumisia tapahtuu ovat hyppyeste, A-este ja puomi. Loukkaantumisille altistavia tekijöitä tutkimuksissa ovat olleen muun muassa koiran tai ohjaajan kokemattomuus ja bordercollie-rotu. Yleisimmin vamma on kohdistunut olkapäähän, selkään tai varpaisiin. Suurin osa raportoiduista vammoista on ollut erilaisia pehmytkudosvammoja. Tutkimusosiossa todettiin nopeuksien merkitsevästi kasvaneen vuodesta 2012 vuoteen 2016. Suosituimpien rotujen joukosta löytyi selvästi muita nopeampia rotuja, kuten bordercollie maksikokoisissa koirissa, espanjanvesikoira medikokoisissa koirissa ja shetlanninlammaskoira minikokoisissa koirissa. Rotujakauman todettiin olevan monipuolisin minikokoisten keskuudessa, medi- ja maksikokoisten keskuudessa paimenkoirat pitivät kärkisijaa rotutilastoissa. Starttimäärät jaettiin kuuteen kategoriaan, 1-15, 16-30, 31-45, 46-60, 61-75 ja yli 76 starttia vuodessa. Näistä selvästi yleisin kategoria oli 1-15 starttia vuodessa, johon sijoittui noin puolet kilpailleista koirista. Agilityyn liittyy mahdollisia terveysriskejä ja koirat tulevat yhä nopeammiksi, joten on tärkeää jatkaa tutkimusta. The aim of this licentiate thesis was to introduce the reader to agility, put together the most important things about biomechanics, kinematics and kinetics related to agility, and injuries and risk factors behind injuries. The purpose of the research was to report the speed of the Finnish agility dogs, the annual amount of competitions by dogs and the breed distribution. Agility is a constantly growing canine sport that is practiced all over the world. In Finland approximately 13 500 individuals are participating in agility activities. The idea of the competition is that the dog is running through the obstacle course guided by its handler as fast as possible and without mistakes. The Finnish Agility Association upholds the national regulations and the international rules are made by the Fédération Cynologique Internationale (FCI). In Finland there are three skill levels and five size categories. The FCI rules recognizes three skill levels and three groups according to dog size. Canine biomechanics during agility-related tasks have been studied, especially kinetics and kinematics of the bar jump. It has been reported that when the jump arc becomes steeper, the vertical forces experienced by the front limbs of the dog increase. The largest changes in kinematics occur when the jump height exceeds 76% and 126 % of the dog’s height at the withers. The effect of distance between jumps on kinematics has been greatest in large dogs. The various angles of inclination (30 °, 35 ° and 40 °) of the A-frame were not found to affect the carpal joint extension, nor to the vertical forces experienced by the dog. Previous research reports no differences in muscle activation at two different A-frame apex heights. A third of all agility dogs have been reported to be injured at some point of their career. Injuries have been reported to occur both in competitions and in training sessions. The most common obstacles related to injuries are bar jump, A-frame and dog walk. Risk factors related to injuries in the studies have been the experience of the dog or handler and the Border Collie breed. The most common injured sites are the shoulders, back or phalanges. Most of the reported injuries have been soft tissue injuries. In the research section, running speed significantly increased from 2012 to 2016. The most popular breeds were those faster than others, such as bordercollie in large breeds, Spanish Water Dog in medium, and Shetland Sheepdog in small breeds. Breed distribution was most diverse among small dogs, among medium and large dogs the herding breeds kept the top places in breed statistics. Annual competitions per dog were divided into six categories, 1-15, 16-30, 31-45, 46-60, 61-75, and over 76 starts per year. Of these, the most common category was 1 to 15 competition per year, with about half of the dogs falling in to this category. There might be some health issues related to agility and dog speeds are increasing, so it is important to continue research.

Aryylihiilivetyreseptori (AHR) on laajalti eläinkunnassa esiintyvä solunsisäinen reseptori. Eläinlajien välillä AHR:n toiminnassa ja ligandien sitoutumisessa on eroja. AHR:n ligandirepertuaari on hyvin monimuotoinen ja eri ligandien molekyylirakenteet voivat poiketa hyvin paljon toisistaan. Transkriptiotekijänä AHR säätelee lukuisia geenejä ja reseptoriaktiivisuus johtaa etenkin vierasainemetaboliaan liittyvien entsyymien lisääntymiseen. AHR löydettiin jo 1970-luvulla 2,3,7,8-tetraklooridibentso-p-dioksiinin (TCDD) toksisuustutkimuksien yhteydessä, mutta sittemmin sen on todettu sitovan myös lukuisia muita ekso- ja endogeenisiä ligandeja. Myös mikrobien tuottamat molekyylit ja virulenssitekijät voivat toimia AHR:n ligandeina. Sen lisäksi että AHR välittää ympäristötoksikanttien myrkyllisiä vaikutuksia, reseptori osallistuu hyvin laajasti elimistön eri toimintoihin, mm. yksilönkehitykseen, hormonitasapainoon, vierasainemetaboliaan ja immuunivasteeseen. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastelen AHR:n vaikutuksia immuunipuolustukseen. Aiheen ympärillä on tällä hetkellä kiivasta tutkimusta ja tietämys lisääntyy jatkuvasti. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kerätä aihealueen tämän hetkinen tietämys suomenkieliseksi yhteenvedoksi. AHR:lla on tärkeä tehtävä immuunivasteiden säätelijänä. AHR:n puuttuminen ei estä immuunivasteen kehittymistä, mutta AHR-poistogeenisillä hiirillä on todettu liiallista sytokiinieritystä, endotoksiinihypersensitiivisyyttä ja lisääntynyttä alttiutta sairauksille. Reseptoriaktiivisuus vähentää B-solujen immunoglobuliinien luokanvaihtoa ja B-solujen kehittymistä plasmasoluiksi. Mahdollisesti sillä on vaikutusta myös B-solujen kehittymiseen muistisoluiksi. AHR-aktivaatio säätelee T-solujen erilaistumista reseptoriaktivaation kestosta ja voimakkuudesta riippuen. Jatkuva reseptoriaktiivisuus lisää säätelijä-T-solujen (Treg) erilaistumista ja vähentää auttaja-T-solujen (Th) erilaistumista, tämä T-solujen polarisaatio saa aikaan immunotoleranssin kehittymisen. AHR-aktivaatio siirtää dendriittisolujen toiminnan painopisteen antigeenien esittelemisestä immunotoleranssin kehittämiseen. AHR vaikuttaa myös solujen sytokiinituotantoon, erityisesti se lisää T-solujen ja ILC-solujen IL-22 sytokiinin tuotantoa. AHR on olennainen dendriittisolujen ja ILC-solujen normaalille kehittymiselle ja elinkaarelle. AHR:lla on todettu olevan yhteyttä syöpiin, hyljintäreaktioihin, useisiin autoimmuunisairauksiin, iho- ja suolistosairauksiin. Näiden sairauksien patologiassa immuunivasteen säätely tai sen puute on olennaisessa osassa. Tulevaisuudessa AHR:n vaikutusten syvällinen ymmärtäminen ja haittavaikutuksiltaan minimaalisten, selektiivisten AHR-ligandien löytäminen mahdollistaisivat uusien lääkeinnovaatioiden kehittämisen.

Akupunktion suosio sekä ihmisten että eläinten hoitomuotona on lisääntynyt merkittävästi. Tutkimusnäyttöä akupunktion tehosta ja vaikutusmekanismeista etenkin kivun hoidossa löytyy, mutta sen hyödyntämistä kotieläinten lisääntymisongelmissa on tutkittu vähemmän. Vaikutusmekanismitutkimuksista on kuitenkin havaittu, että akupunktio voi vaikuttaa useiden lisääntymishormonien pitoisuuksiin sekä lisääntymiselimiin niin sanottujen somatoviskeraalisten refleksien välityksellä. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli tutkia, voiko akupunktiohoidolla olla vaikutusta narttukoirien valeraskausoireiden voimakuuteen tai kestoon. Valeraskaus on leikkaamattomilla narttukoirilla diestruksen eli jälkikiiman aikana esiintyvä fysiologinen syndrooma, jonka oireita ovat esimerkiksi nisien kasvaminen, maidon erittyminen sekä lelujen tai muiden esineiden hoivaaminen. Valeraskauteen on olemassa lääkehoito, mutta sen hoitoon on käytetty myös akupunktiota esimerkiksi koirilla, joiden omistajat eivät doping-säädösten takia halua lääkehoitoa. Aiempaa julkaistua tutkimusnäyttöä hoidon tehosta ei kuitenkaan ole. Tutkimus toteutettiin satunnaistettuna, sokkoutettuna kliinisenä kokeena, johon osallistui 13 valeraskaudesta kärsivää narttukoiraa. Akupunktioryhmän koirat saivat tutkimuksen aikana kaksi kertaa akupunktiohoitoa, kun taas kontrolliryhmien koiria ei hoidettu lainkaan. Koirien omistajat olivat sokkoutettu koirien ryhmäjaolta, eivätkä he tienneet koiransa ryhmäjakoa. Omistajat arvioivat koiriensa valeraskausoireiden kehitystä kyselylomakkeiden sekä oirepäiväkirjan avulla. Oirepäiväkirjojen perusteella ryhmien välillä ei havaittu tilastollisesti merkittävää eroa oireiden voimakkuudessa tai kestossa. Sekä akupunktioryhmän että kontrolliryhmän valeraskausoireet kestivät keskimäärin 15 päivää ensimmäisen tutkimuskäynnin jälkeen. Oirepäiväkirjojen vastauksissa ei myöskään havaittu merkittäviä eroja kaikkien oireiden keskiarvon voimakkuudessa tai yksittäin tarkastelluissa oireissa tutkimuskäyntien aikana tai sen jälkeen. Myöskään oireiden voimakkuuden muutoksissa ensimmäiseen tutkimuskäyntiin verrattuna ei havaittu ryhmien välillä tilastollisesti merkittävää eroa. Loppukyselyn perusteella 60% akupunktioryhmän koirien omistajista koki koiransa valeraskausoireiden olleen koirien aiempiin verrattuna lyhyemmät ja 40% koki oireiden olleen saman mittaiset kuin aiemmin. 100% kontrolliryhmän koirien omistajista kokivat koiransa valeraskausoireiden olleen yhtä pitkät kuin aiemmin. Ero tutkimus- ja kontrolliryhmän välillä oli tilastollisesti merkittävä (p = 0,030). Omistajien kokemuksissa koirien valeraskausoireiden voimakkuudesta ei kuitenkaan ollut loppukyselyn perusteella tilastollisesti merkittävää eroa. Tutkimuksen tulosten perusteella ei voida päätellä, tehoaako akupunktio valeraskausoireiden voimakkuuteen tai kestoon. Akupunktioryhmän omistajien kokemus valeraskausoireiden lyhyemmästä kestosta saattaa antaa viitteitä positiivisesta vaikutuksesta, mutta loput tulokset eivät tue tätä yksittäistä tulosta. Tutkimus oli kooltaan pieni, ja siinä ei mahdollisesti ollut riittävästi tilastollista voimaa tilastollisesti merkittävän eron saamiseksi. Hoitotuloksien mittaaminen osoittautui erittäin haastavaksi, ja tutkimusasetelmasta löytyi useita mahdollisia virhelähteitä. Lisää laajempia tutkimuksia tarvitaan, jotta akupunktion mahdollista tehoa valeraskauteen voidaan arvioida luotettavasti.

Hevosen yleisanestesiaan liittyy huomattavia riskejä, ja hevosten anestesiakuolleisuudeksi on raportoitu eri tutkimuksissa 1,1−1,9 %. Asianmukaista rauhoitusta, kivunlievitystä ja paikallispuudutuksia hyödyntämällä monia diagnostisia ja kirurgisia toimenpiteitä voidaan kuitenkin tehdä seisovalle hevoselle, jolloin voidaan välttää yleisanestesiaan liittyvät riskit. α2 Adrenergisten agonistien (α2 agonistien) käyttö jatkuvana infuusiona seisovan hevosen sedaatiossa on kasvattanut jatkuvasti suosiotaan hevospraktiikassa. α2 Agonistit ovat luotettavia, tehokkaita ja hevospraktiikassa laajalti käytettyjä sedatiiveja, joiden vaikutuksen kestoa voidaan pidentää antamalla niitä jatkuvana suonensisäisenä infuusiona. Näin rauhoitetulle hevoselle voidaan tehdä pitkäkestoisempiakin toimenpiteitä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on perehtyä kirjallisuuteen α2-agonistien tähänastisesta käytöstä jatkuvana infuusiona hevosen sedaatiossa sekä yksinään että yhdistettynä opioideihin. Detomidiini, romifidiini ja ksylatsiini ovat hevosella yleisesti käytettyjä α2 agonisteja. Medetomidiini ja deksmedetomidiini eivät ole tuotantoeläimille hyväksyttyjä lääkeaineita, mikä rajoittaa niiden käyttöä hevospraktiikassa. Kaikkien näiden α2-agonistien käyttöä jatkuvana infuusiona on tutkittu hevosella, mutta niiden välillä ei ole tähän mennessä osoitettu yksiselitteisiä eroja. α2-Agonisti-infuusio tarjoaa harvoin riittävää kivunlievitystä kirurgisen toimenpiteen suorittamiseksi rauhoitetulla hevosella, ja paikallispuudutusten ja muiden analgeettien käyttö on yleensä tarpeen. Opioidit vaikuttavat α2-agonistien kanssa synergistisesti parantaen niiden rauhoittavaa ja kipua lievittävää vaikutusta, minkä takia niitä käytetään usein yhdessä α2-agonistien kanssa hevosen sedaatiossa. Opioideja voidaan yhdistää myös α2-agonisti-infuusioon, ja hyvän analgeettisen vaikutuksen lisäksi ne voivat vähentää myös riittävään sedaatioon tarvittavaa α2-agonistin kokonaisannosta infuusion aikana. α2-Agonistien haitalliset verenkiertoelimistöön kohdistuvat vaikutukset, kuten ääreisverisuonten supistuminen ja sen seurauksena ääreisverenkierron vastuksen suureneminen, sydämen sykkeen lasku, sydämen minuuttitilavuuden pieneneminen ja alkuvaiheen verenpaineen nousu, jota seuraa pitkäaikaisempi verenpaineen lasku, ovat laajalti tunnettuja ilmiöitä ja voivat heikentää kudosten perfuusiota. α2-Agonistit heikentävät myös suoliston liikkuvuutta ja voivat altistaa ummetusähkylle, minkä lisäksi ne lisäävät virtsantuotantoa. Nämä fysiologiset vaikutukset on otettava huomioon annettaessa α2-agonisteja jatkuvana infuusiona hevoselle. Vatinoksaani (ent. nimi MK-467) on perifeerisesti vaikuttava α2-antagonisti, joka läpäisee huonosti veri aivoesteen ja vaikuttaa siksi valikoivasti keskushermoston ulkopuolella. Sen avulla voidaan mahdollisesti kumota α2-agonistien haitallisia perifeerisiä vaikutuksia verenkiertoelimistön ja ruoansulatuskanavan toimintaan hevosella niin, että α2-agonistien toivotut keskushermostovaikutukset eli sedaatio ja analgesia säilyvät. Olisi ihanteellista, jos α2-agonistien tehokasta rauhoittavaa ja kipua lievittävää vaikutusta olisi mahdollista hyödyntää hevosella infuusiokäytössä ilman niille tyypillisiä perifeerisiä haittavaikutuksia. Vatinoksaani voisi tarjota tähän potentiaalisen ratkaisun, ja alustavien tutkimusten tulokset vaikuttavat lupaavilta.

Alpakat kuuluvat Etelä-Amerikan kamelieläimiin. Alpakoita on tuotu Suomeen viimeisten parin kymmenen vuoden aikana, pääasiassa pienimuotoiseen villantuotantoon ja paljolti myös lemmikkieläimiksi. Alpakoilla on suhteellisen paljon lisääntymisongelmia: niiden tiinehtyvyys on heikkoa ja varhaisluomiset yleisiä. Lisääntymisongelmat ovat eläinlääkärille usein haastavia tutkia ja hoitaa, erityisesti jos ei ole perehdytty näiden eläinten lisääntymisen erityispiirteisiin. Alpakoilla on kamelieläinten tapaan indusoitu ovulaatio, minkä johdosta niiden lisääntymistoiminnot poikkeavat huomattavasti tutuista kotieläimistä. Lisääntymisongelmien lisäksi myös vasoilla on melko paljon ongelmia, joista osa on synnynnäisiä ja/tai perinnöllisiä. Tämän ja osittain myös lemmikkieläinluonteen vuoksi kasvattajat kiinnittävät vastasyntyneisiin paljon huomiota. Ensimmäiset elinviikot ovat vasan selviämisen kannalta kriittisiä. Ongelmatilanteissa vasojen kunto heikkenee nopeasti. Tutkielman kirjallisuuskatsaus perehtyy alpakoiden lisääntymisen erityispiirteisiin ja ongelmakohtiin kooten tietopaketin eläimiä hoitavien eläinlääkäreiden avuksi. Kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi alpakoiden lisääntymisen anatomia ja fysiologia sekä tiineysdiagnostiikka. Lisääntymishäiriöiden osalta perehdytään erikseen naarasalpakan tiinehtymisongelmiin ja orhista johtuviin ongelmiin. Näiden jälkeen käsitellään tiineysajan ongelmat ja synnytys sekä tähän liittyvät komplikaatiot. Lisäksi käsitellään vastasyntyneen vasan sairauksia ja muita selviämistä heikentäviä ongelmia. Kyselytutkimus suunnattiin suomalaisille alpakkakasvattajille, ja se lähetettiin kasvattajien yhdistysten yleisten sähköpostituslistojen kautta. Tutkimuksella pyrittiin selvittämään kasvattajien eläinmääriä sekä erityisesti lisääntymiseen liittyviä tunnuslukuja sekä kasvattajien kohtaamia ongelmia. Suomessa ei ole aiemmin tehty tällaista selvitystä. Kyselyyn saatiin kaksikymmentä vastausta, mitä voidaan pitää hyvänä ottaen huomioon kasvattajien vähäisyyden. Keskimäärin kasvattajilla oli kolme eläintä. Hedelmällisyys-ongelmina mainittiin kirjallisuuden perusteella odotettavissa olevat kohtutulehdukset ja tiineyksien keskeytyminen. Tiineystarkastuksissa suosittiin orhilla testaamista, progesteronitestien käyttö oli vähäistä. Kasvattajat vaikuttivat olevan hyvin kiinnostuneita eläintensä tasokkaasta hoidosta, ja mm. patologin tutkimuksia oli käytetty vasojen kuolinsyiden selvittämiseen. Tulosten mukaan alpakoiden lisääntymisongelmat Suomessa ovat hyvin samankaltaisia kuin kirjallisuuskatsauksen mukaan muuallakin maailmassa.

Elainten kivun hallinta on eettisesti tarkea osa elainlaakarin jokapaivaista tyonkuvaa. Akuutti neuropaattinen kipu kroonistuu helposti, mikali sen hoito on puutteellista. Pidempaan jatkuessaan kipuratojen aktivaatio saa aikaa muutoksia hermostossa, jolloin aikaisessa vaiheessa tehdylla diagnoosilla ja tehokkaalla kivun hallinnalla voidaan usein ehkaista kivun kroonistuminen. Tassa lisensiaatin tutkielmassa selvitetaan kirjallisuuskatsauksella kroonisen neuropaattisen kivun syntymekanismeja ja patofysiologisia eroavaisuuksia muun tyyppisesta akuutista ja kroonisesta kivusta seka neuropaattisen kivun esiintymista erilaisissa sairaustiloissa koirilla. Keskeisimpana tavoitteena on tarkastella kroonisen neuropaattisen kivun hoitomahdollisuuksia koirilla, keskittyen ihmisilla kivun hoidossa yleisesti kaytettyyn trisykliseen masennuslaakkeeseen, amitriptyliiniin. Neuropaattisille kiputiloille on olemassa useita etiologioita, joista koirilla yleisimpia ovat erilaiset traumat. Usein primaarista vammaa ei ole mahdollista paikantaa, jolloin kivun alkuperainen aiheuttaja voi jaada epaselvaksi. Diagnoosi pohjautuu talloin potilaan sairaushistoriaan, omistajan kertomukseen koiran oireista seka elainlaakarin tekemaan kliiniseen tutkimukseen. Kroonisessa neuropaattisessa kivussa hoitovaste yleisimmin kaytettyihin kipulaakkeisiin on usein huono. Tasta syysta kivun hoidossa turvaudutaan yleensa useiden laakeryhmien yhdistelmiin. Koirilla yleisimpia kroonisen neuropaattisen kivun hoidossa kaytettyja laakkeita ovat gabapentiini seka trisyklinen masennuslaake amitriptyliini. Amitriptyliinin paaasiallisen kivunhallinnallisen vaikutusmekanismin uskotaan perustuvan serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estoon, mutta silla on myos useita muita kroonisen kivun hallinnan kannalta olennaisia toimintamekanismeja. Se on yksi yleisimmista kroonisen kivun hoitoon kaytetyista laakkeista ihmisilla ja sen kaytto on yleistynyt myos elainpotilailla. Koirilla tehdyt farmakokineettiset tutkimukset ovat tuoneet lisaa tietoa amitriptyliinin kayttomahdollisuuksista, mutta tutkimustieto laakkeen kliinisesta kaytosta ja tehosta koirien neuropaattisen kivun hoidossa on viela erittain vahaista. Amiriptyliinilla on kuitenkin osoitettu olevan tehoa neuropaattisia komponentteja sisaltavaan krooniseen kipuun myos koirilla.

Tämä lisensiaatintutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosuuden. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään yleisesti koirien synnytysvaikeutta sekä pentujen tavallisia kehityshäiriöitä. Tutkimusosuus on kyselytutkimus australiankelpieiden synnytysvaikeuksista ja pentujen kehityshäiriöistä. Tavoitteena oli kartoittaa näiden ongelmien yleisyyttä australiankelpieillä Suomessa. Tutkimus on pilottitutkimus, joka toteutettiin sähköisenä kyselytutkimuksena australiankelpieiden kasvattajille. Australiankelpieiden jalostuksen tavoiteohjelmassa 2020 on kiinnitetty huomiota siihen, että rodussa esiintyy jonkin verran synnytysongelmia, vaikka se ei ole anatomisilta piirteiltään tyypillinen synnytysvaikeuksista kärsivä rotu. Kehityshäiriöitä tai pentukuolleisuutta ei ole esiintynyt rodussa merkittävästi. Synnytysvaikeus on tila, jossa synnytys on vaikea, epänormaali, kivulias tai pentujen kulku synnytyskanavan läpi on vaikeutunut. Synnytysvaikeus voi johtua emästä, sikiöstä tai molemmista. Kohdun inertia eli polttoheikkous on yleisin emästä johtuva synnytysvaikeuden syy. Sikiöstä johtuvat syyt ovat useimmiten pennun virheasento synnytyskanavassa tai pennun liian suuri koko. Synnytysvaikeuksiin altistavia riskitekijöitä ovat rotu, pieni pentuekoko ja synnyttävän nartun korkea ikä. Synnytysvaikeutta voidaan hoitaa manuaalisella synnytysavulla, lääkkeellisesti tai kirurgisesti. Kyselyn vastausaktiivisuus oli kohtalainen. Vastauksissa pentueita oli yhteensä 89 (526 pentua) ja ne kattoivat 41,0 % ajanjaksolla 2000 - 2019 Suomessa syntyneistä australiankelpieiden pentueista. Tässä tutkimuksessa australiankelpieiden synnytysvaikeuksien esiintyvyys oli 21,0 % (n=19), joka on korkea esiintyvyys rodulle, joka ei ole rakenteensa puolesta tyypillinen synnytysvaikeuksista kärsivä rotu. Synnytysvaikeudeksi määriteltiin ne synnytykset, joissa tarvittiin lääkkeetöntä tai lääkkeellistä synnytysapua eläinlääkärissä tai keisarileikkaus. Kirjallisuudessa kuvattu synnytysvaikeuksien esiintyvyys eri rotuisilla koirilla on 3,7 - 16,0 %. Tässä tutkimuksessa dystokiatapauksista 47,4 % päätyi lopulta keisarileikkaukseen, mikä on pienempi osuus kuin kirjallisuudessa kuvattu 60 %. Pentuekoko vaihteli australiankelpieillä 5 - 9 pennun välillä ja oli keskimäärin 5,9 pentua. Näin ollen erityisen pieni tai suuri pentuekoko ei selitä kyselyssä ilmenevää korkeaa synnytysvaikeutta. Synnynnäiset kehityshäiriöt ja epämuodostumat voivat aiheuttaa pennuille rakenteellisia ja toiminnallisia ongelmia, jotka pahimmillaan vaikuttavat pennun elinkelpoisuuteen. Kehityshäiriöiden esiintyvyys australiankelpieillä oli 1,9 % (n=10). Yleisin kehityshäiriö oli kitalakihalkio, jonka esiintyvyys tutkimuksessa oli 0,76 %. Kirjallisuudessa kehityshäiriöiden esiintyvyys kaikkien rotujen osalta on 6,7 % ja yleisin kehityshäiriö on kitalakihalkio. Kehityshäiriöiden esiintyminen australiankelpieillä on tämän tutkimuksen mukaan vähäistä. Myös pentujen perinataalikuolemat (kuolleena syntyneet pennut ja seitsemän ensimmäisen elinpäivän aikana tapahtuvat kuolemat) ovat rodussa vähäisiä.

Antimicrobial use (AMU) has led to a development of antimicrobial resistant bacteria that complicate treatment of infectious diseases in animals and humans. Majority of veterinary AMU occurs in pigs, which is known to contribute to the development of antimicrobial resistance (AMR). Especially in large pork producing countries, the majority of antimicrobials are administered as group treatments for pigs that enhances AMR development. Biosecurity means measures that prevent pathogen transmission to a herd (external biosecurity) and within a herd (internal biosecurity). Consequently, when there is a global demand to decrease AMU, biosecurity has been introduced as an alternative to that. In Finland, veterinary AMU is one of the lowest level in the EU and group treatments are not preferred. However, Finnish pig herds have been small-sized in general and disease situation has been relatively good thorough the country thus there has been no need to invest in biosecurity. Herd size is increasing and therefore farmers must adopt alternative methods to decrease the need to use antimicrobials. This study aimed to investigate current biosecurity status of Finnish pig herds and their AMU, and study associations between them. Study population consisted of ten farrow-to-finish herds whose biosecurity status was evaluated by using an international Biocheck.UGent scoring system. AMU of individual herds was collected from national Sikava register covering around 90 % of Finnish pig herds. It is therefore the best available source for AMU data and makes comparison between herds possible. Furthermore, detailed calculation of AMU at different production stages was done. The biosecurity scores of study herds varied considerably. Mean external biosecurity score was higher than internal biosecurity score (Mean ± SD; 69 ± 1.2 vs. 44 ± 5.3, P < 0.001) and better in large herds compared to small herds (LSmeans ± SE; 72 ± 1.3 vs. 66 ± 1.3, P < 0.05). AMU tended to increase with decreasing biosecurity according to the study hypothesis. AMU was highest in suckling piglets but there were no significant correlations between the total biosecurity scores and AMU at any age groups studied. Regardless of the small sample size of this study, current findings support other studies indicating the potential to improve biosecurity of Finnish herds in order to avoid increase in AMU.

Brakykefaalisten eli lyhytkuonoisten koirarotujen, kuten ranskanbulldoggin, mopsin ja englanninbulldoggin, suosio on lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana sekä Suomessa että maailmalla. Kyseisillä roduilla tunnetaan useita jalostuksella aikaansaatuja piirteitä, jotka lisäävät koiran riskiä kärsiä hyvinvointia ja elämänlaatua heikentävistä terveysongelmista. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on koostaa yhteen ajantasaista tutkimustietoa suosituimpien brakykefaalisten koirarotujen ilmiasuun liittyvistä terveys- ja hyvinvointiongelmista sekä selvittää keinoja niiden esiintyvyyden vähentämiseksi jalostusvalintojen avulla. Lyhyt kuono ja ahtautuneet sieraimet kuuluvat brakykefaalisen hengitystieoireyhtymän tärkeimpiin ulkomuodollisiin riskitekijöihin. Lyhytkuonoisten rotujen jalostusyksilöiden seulonnassa voidaan hyödyntää 1000 metrin kävelytestiä tunnistamaan kliinisesti merkittävistä oireista kärsivät koirat. Jalostusvalintoja tukevaa tietoa saadaan myös kävelytestin yhteydessä eläinlääkärin suorittamalla kliinisellä tutkimuksella ja oireyhtymälle altistavien ulkomuotopiirteiden arvioinnilla. Lyhyen kuonon lisäksi suhteellisen leveä luomirako altistaa sarveiskalvon haavaumille. Piirrettä voidaan arvioida esimerkiksi määrittämällä silmän sivuilla näkyvän kovakalvon osuus. Lisäksi niin kutsuttu nenäpoimu voi aiheuttaa karvojen hankautumista sarveiskalvoa vasten. Syvät ihopoimut ja ihoa vasten painuva korkkiruuvihäntä lisäävät riskiä toistuville ihopoimutulehduksille. Brakykefaalinen kallonmuoto johtaa usein hampaiden virheasentoihin ja hammasvälien ahtautumiseen, jotka lisäävät riskiä hampaiden kiinnityskudossairaudelle, parodontiitille. Brakykefaaliseen kallonmuotoon liittyy usein myös välikorvan muutoksia, joiden kliininen merkitys on kuitenkin vielä epäselvä. Etenkin tietyillä brakykefaalisilla roduilla emän lantion tavallista ahtaampi rakenne voi mahdollisesti altistaa keisarileikkausta vaativille synnytyshäiriöille. Rekisteröidyillä koirilla yksilökohtaista keisarileikkausten määrää on mahdollista seurata ja rajoittaa keisarileikkausten ilmoitusvelvollisuudella. Myös muiden perinnöllisten vikojen vuoksi tehtyjen kirurgisten operaatioiden ilmoittamisvelvollisuus voi ehkäistä sairaiden koirien käyttöä jalostuksessa. Englanninbulldoggilla, ranskanbulldoggilla ja bostoninterrierillä rotuihin käytännössä fiksoitunut DVL2-geenin mutaatio aiheuttaa homotsygoottina roduille tyypillisen korkkiruuvihännän ja on yhteydessä brakykefaaliseen kallonmuotoon. Mutaation on ehdotettu altistavan myös rintarangan nikamaepämuodostumille, jotka voivat aiheuttaa selkäytimen kompressiota ja neurologisia oireita. Selän nikamaepämuodostumien määrää voidaan arvioida selän röntgenkuvista. Brakykefaalisten rotujen tilanne vaatii terveysongelmien esiintyvyyden tarkempaa kartoittamista ja jalostusohjelmilla aikaansaadun edistyksen seurantaa koirien hyvinvoinnin takaamiseksi tulevaisuudessa. Jalostuskoirien terveystutkimusten lisäksi tulisi harkita raja-arvojen asettamista tietyille ulkomuotopiirteille, kuten kuonon suhteelliselle pituudelle, sierainten ahtaumalle, luomiraon suhteelliselle leveydelle, ihopoimuille ja hampaiden virheasennoille. Suunnitelmalliset roturisteytykset voivat olla välttämättömiä terveysongelmien esiintyvyyden vähentämiseksi suosituimmissa brakykefaalisissa roduissa, kun otetaan huomioon terveysongelmille altistavien piirteiden ja myös muiden koiran hyvinvoinnille haitallisten perinnöllisten sairauksien, kuten ortopedisten ongelmien, korkea esiintyvyys kyseisissä roduissa.

Kampylobakteerit ovat gramnegatiivisia, pääosin mikroaerobisia bakteereja, joita esiintyy monien eläinten suolistossa. Ihmisille kampylobakteerit ovat erityisesti suoliston taudinaiheuttajia ja kampylobakteerit ovatkin yleisimpiä bakteeriperäisiä ihmisten suolistotulehduksen aiheuttajia kehittyneissä maissa, myös Suomessa. Suolistotulehduksen lisäksi kampylobakteerit voivat aiheuttaa ihmisille esimerkiksi Guillain-Barré -hermostosairautta ja pitkäkestoisiakin niveloireita aiheuttavaa reaktiivista niveltulehdusta. Ihmisen tyypillisimmät taudinaiheuttajat kampylobakteereista ovat Campylobacter jejuni ja Campylobacter coli. Näistä kahdesta selvästi yleisempi taudinaiheuttaja on C. jejuni. Sekä C. jejuni että C. coli ovat termofiilisiä kampylobakteereja. Kampylobakteeritartunta on yleensä ulosteperäinen ja erityisesti ulosteella saastunut broilerinliha on tärkeä kampylobakterioosin lähde. Maatilojen ympäristössä olevien jyrsijöiden on todettu olevan yksi kampylobakterioosin riskitekijöistä ja kampylobakteereja on havaittu jyrsijälajeilla, esimerkiksi metsähiirillä ja vesimyyrillä. Suomessa jyrsijöiden kantamia kampylobakteereja ei ollut tutkittu ennen tämän tutkielman aloittamista. Päästäisiä koskevia tutkimuksia kampylobakteerien osalta on maailmanlaajuisestikin hyvin vähän. Tutkimusosiossa tutkittiin termofiilisten kampylobakteerien yleisyyttä suomalaisissa pienjyrsijöissä ja päästäisissä. Tutkimuksen hypoteesina oli, että suomalaisista piennisäkkäistä löytyy kampylobakteereja. Tutkimuksessa tutkittiin yhteensä 372 eläintä 12:sta eri lajista, jotka oli pyydystetty 24:ltä paikalta eri puolilta Suomea. Tutkituista eläimistä 342 oli jyrsijöitä ja 40 päästäisiä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää isäntälajien välisiä eroja kampylobakteerien yleisyyden suhteen sekä esimerkiksi kampylobakteerien yleisyyttä eri puolilla Suomea. 76 metsämyyrää oli pyydetty keväällä ja kesällä vuonna 2017, kun taas vuodelta 2015 oli 82 metsämyyrää. Näitä kahta vuotta verrattiin toisiinsa mahdollisten vuosittaisten kampylobakteerierojen havaitsemiseksi metsämyyrissä. Tutkimus suoritettiin viljelemällä eläinten ulostetta selektiivisille kasvatusmaljoille, joita inkuboitiin termofiilisille kampylobakteereille otollisissa olosuhteissa. Bakteerikasvustoa viljeltiin tämän jälkeen epäselektiivisille maljoille puhdasviljelmiksi, joista tehtiin DNA-eristys. DNA:ta monistettiin PCR-menetelmän avulla ja PCR-tuotteet tutkittiin geelielektroforeesin avulla bakteerilajien tunnistamiseksi. Tulokset olivat hypoteesin mukaiset. Tutkimuksessa todettiin C. jejunia 17,7 %:lla tutkituista eläimistä. Kampylobakteereja havaittiin neljällä jyrsijälajilla: metsähiirillä, punamyyrillä, metsämyyrillä ja peltomyyrillä. Suurinta esiintyvyys oli punamyyrillä, joista 63,6 % oli kampylobakteeripositiivisia. Kaikki tutkitut päästäisnäytteet olivat kampylobakteerinegatiivisia. Metsämyyrillä ja metsähiirillä todettiin paikkakunnan vaikuttavan kampylobakteerien yleisyyteen. Metsämyyrillä oli kampylobakteereja merkittävästi enemmän vuonna 2017 kuin 2015, mikä voi liittyä metsämyyrien vuosittaisiin kannanvaihteluihin. Tutkimustulosten perusteella jyrsijät voivat mahdollisesti toimia kampylobakteerien reservuaarina ja mahdollisesti myös ihmisten kampylobakterioosin lähteenä. Jyrsijät voivat mahdollisesti esimerkiksi tartuttaa ihmisiä tai maatilan eläimiä tai saastuttaa toimintatiloja tai vesilähteitä. Jatkotutkimuksia kuitenkin tarvitaan esimerkiksi selvittämään sitä, ovatko suomalaisten jyrsijöiden kantamat kampylobakteerit ihmiselle patogeenisiä kantoja. Campylobacters are gram negative, mostly microaerobic bacteria that live in the intestines of many animal species. Campylobacters are the most common cause of human bacterial enteritis in developed countries, including Finland. The most common human pathogens of Campylobacter spp. are Campylobacter jejuni and Campylobacter coli. Campylobacter infection happens usually via fecal contamination. Especially contaminated, undercooked broiler meat is an important source of campylobacteriosis. Rodents near farms are noted as a risk factor for campylobacteriosis, and Campylobacter spp. have been detected in some rodent species. Studies regarding campylobacters in shrews are minimal worldwide. In this thesis, the Campylobacter occurrence in Finnish small rodents and shrews was studied. The hypothesis was that Finnish small mammals do carry Campylobacter spp. 342 rodents and 40 shrews from 12 species trapped from 24 locations throughout Finland were studied. The purpose of the study was to detect differences in Campylobacter occurrence between host species and for example to compare the occurrence in different parts of Finland. Possible annual differences in bank voles were studied with 76 animals from 2017 and 82 animals from 2015. The study was performed by cultivating fecal samples to selective agars that were incubated in conditions suitable for thermophilic Campylobacter spp. Bacterial growth was cultivated to non-selective agars for pure growth and DNA isolation was performed. DNA was multiplied using PCR and gel electrophoresis was used to determine the Campylobacter species. The results were consistent with the hypothesis. Four rodent species were Campylobacter positive: yellow-necked mouse, northern red-backed vole, bank vole and field vole. The occurrence was highest in northern red-backed voles, where 63,6 % of the animals were Campylobacter positive. Al thel studied shrews were Campylobacter negative. Bank voles had campylobacters significantly more in 2017 than in 2015, which may relate to the annual population chances in bank voles. According to the results it is possible that rodents could act as Campylobacter reservoir and source of human campylobacteriosis. Rodents could possibly infect humans or farm animals or contaminate estates or water sources. Further studies are needed to determine for example if the campylobacters in Finnish rodents’ strains are pathogenic for humans.