Browsing by department "Avdelningen för klinisk produktionsdjursmedicin"

Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosiosta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee emakoiden käyttäytymistä ja hyvinvointia, ei-tulehduksellisia jalkasairauksia ja ketoprofeeni-kipulääkitystä. Jalkasairaudet ovat sioilla yleisiä ja merkittävä syy emakoiden poistolle. Ne muodostavat emakoille hyvinvointiongelman ja altistavat muille sairauksille aiheuttaen taloudellisia tappioita sikatiloille. Sika on luontaisesti aktiivinen laumaeläin, joka tutkii ympäristöään. Kivun vaikutuksesta käyttäytyminen muuttuu eristäytyväksi ja normaalia passiivisemmaksi. Ketoprofeenin on todettu tehoavan sioilla kipuun. Jalkasairauksien hoidossa sen on todettu olevan tehokas muilla eläinlajeilla, mutta sioilla sen käyttöä ei ole tutkittu. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää tehoaako suun kautta annosteltava ketoprofeeni emakoiden ei-tulehduksellisiin jalkasairauksiin. Päivänä 0 tutkimukseen valittiin 13 ontuvaa emakkoa satunnaisotannalla tilan emakoiden joukosta. Ontuma-asteet määritettiin ja emakoille tehtiin kliininen yleistutkimus, joka sulki pois muut ontumien aiheuttajat. Emakoille valittiin yhtä monta kontrollia samoista elinoloista. Ontuvat emakot jaettiin päivänä 0 sokkoutetusti kolmeen eri lääkitysryhmään (4 mg/kg n=4, 2 mg/kg n=5 ja plasebo n=4). Lääkitykset aloitettiin päivänä 1 ja niitä jatkettiin 5 päivän ajan. Kaikista tutkimukseen osallistuneista emakoista otettiin verinäytteet haptoglobiinimäärityksiä varten ja tehtiin käyttäytymisseuranta 2 tunnin ajan päivinä 0 ja 5. Päivänä 5 emakoiden ontuminen arvioitiin uudelleen ja määritettiin hoidon teho. Ontuvista emakoista (n=13) seitsemän emakkoa parantui. Parantuneista emakoista kuusi emakkoa oli saanut ketoprofeenia ja yksi emakko plaseboa. Kolme lääkittyä ja kolme plaseboa saanutta emakkoa ei parantunut. Parantuneet emakot kävelivät ja liikkuivat enemmän kuin parantumattomat emakot (p=0,04). Parantuneiden ja terveiden kontrollien välillä ei ollut eroja. Parantumattomat makasivat enemmän (p=0,01), liikkuivat ja kävelivät vähemmän (p=0,02) ja seisoivat vähemmän (p=0,04) kuin terveet kontrollit. Plaseboa saaneet makasivat enemmän (p=0,03), liikkuivat vähemmän (p=0,04) ja kävelivät ja tutkivat kuivikkeita vähemmän (p=0,05) kuin terveet kontrollit. Lääkityt makasivat enemmän (p=0,05) ja seisoivat vähemmän (p=0,05) kuin terveet kontrollit ja tutkivat kuivikkeita enemmän (p=0,02) kuin plaseboa saaneet. Seinän vieressä aikaa viettivät enemmän parantumattomat (p=0,04) ja plaseboa saaneet (p=0,01) kuin terveet kontrollit. Myös plaseboa saaneet olivat enemmän seinän vieressä verrattuna lääkittyihin (p=0,01). Tutkimuksemme tukee teoriaa, jonka mukaan kipeät emakot ovat vähemmän aktiivisia ja eristäytyvät muusta laumasta. Haptoglobiiniarvot eivät eronneet ryhmien välillä. Tutkimuksemme osoittaa, että ketoprofeeni tehoaa emakoilla ei-tulehduksellisten jalkasairauksien aiheuttamaan kipuun ja on yksi suositeltavista hoitomuodoista emakoille.

Kissojen lisääntymisestä opetetaan kotieläinten lisääntymistieteessä perusasiat lyhyesti, joten tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on esitellä tarkemmin uros- ja naaraskissojen lisääntymisen erityispiirteitä. Kirjallisuuskatsaus käsittelee tutkimustietoa lisääntymisen ehkäisystä ja lisääntymisen ongelmista sekä niihin liittyvistä diagnosointi- ja hoitovaihtoehdoista. Perinteisistä ehkäisymenetelmistä kuvataan kirurginen kastraatio sekä sterilisaatio. Lisäksi kirurgiselle ehkäisylle esitetään vaihtoehtoisia lääkkeellisiä menetelmiä. Nämä menetelmät voivat olla hyödyllisiä kissoilla, joilla lisääntymisen ehkäisyn tarve on väliaikaista tai kissoilla, joita ei voida steriloida tai kastroida anestesiaturvallisuusriskin vuoksi. Desloreliini on GnRH-agonisti, joka vähentää aivolisäkkeen follikkeleita stimuloivan hormonin ja luteinisoivan hormonin tuotantoa. Se aiheuttaa molemmilla sukupuolilla väliaikaisesti sukurauhashormonituotannon vähenemisen tai loppumisen. Progestiineja ei nykytutkimuksien mukaan suositella käytettäväksi pitkäaikaisena ehkäisymenetelmänä. Tutkimuksen kohteina ovat toistaiseksi vähemmän käytössä olevat ehkäisymenetelmät immunologinen kastraatiorokote ja melatoniini-implantti. Kirjallisuuskatsauksessa esitellään uroksien osalta spermankeräysmenetelmiä ja sperman laadunarviointikriteereitä. Työssä käsitellään tavallisin kiveksiin liittyvä ongelma eli piilokiveksisyys sekä muita harvinaisemmin esiintyviä ongelmia, kuten kivestulehdus, atrofia, kasvaimet tai synnynnäiset kehityshäiriöt, jotka voivat ilmetä yksikiveksisyytenä tai sukupuolen erilaistumisen kehityshäiriöinä. Lisäkivesten, bulbouretraalirauhasten ja eturauhasen ongelmat ovat harvinaisia. Peniksen ja esinahan ongelmat liittyvät ahtaaseen esinahan aukkoon tai peniksen pysyvään erektiotilaan. Myös uroksilla voidaan toisinaan tavata maitorauhaskudoksen hyperplasiaa tai kasvaimia. Niiden hoito on sama kuin naarailla. Naarailla käydään läpi lisääntymisen ehkäisyn lisäksi kiimakierto ja irtosolunäytteen tulkinta. Työssä käsitellään tiineys, tiineyden keskeyttäminen sekä spontaanit abortit ja niiden aiheuttajat. Synnytyksen yhteydessä kuvataan lääkkeellinen ja kirurginen synnytysapu sekä se, milloin synnytykseen tulee puuttua. Synnytyksen jälkeisistä ongelmista käsitellään hypokalsemia, irtoamaton istukka, metriitti, riittämätön maidontuotanto sekä niiden hoidot. Munasarjojen ongelmista käsitellään kiimakäyttäytymistä aiheuttava ovarian remnant syndrome, sen diagnostiikka ja hoito. Lisäksi tarkastellaan lyhyesti munasarjakystoja, kasvaimia ja anomalioita. Kohdun ongelmissa paneudutaan naaraiden yleisimpään lisääntymiselinten sairauteen cystic endometrial hyperplasia-pyometra-kompleksiin ja sen hoitoon. Lisäksi käsitellään kohdun anomaliat ja kasvaimet sekä emättimeen liittyvät ongelmat lyhyesti. Myös naaraiden osalta esitellään maitorauhaskudoksen ongelmat: hyvänlaatuinen hyperplasia, kasvaimet ja mastiitti. Sekä uros- että naarasosioiden lopussa on käytännönläheisesti kuvattu kappale siitä, kuinka lisääntymisongelmasta kärsivää potilasta lähestytään johdonmukaisesti. Sen on tarkoitus tehdä lisääntymisongelmaisen potilaan kohtaaminen praktikoille hieman helpommaksi. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on toimia kompaktina, suomenkielisenä oppaana kissojen lisääntymisen maailmaan. Sitä voivat hyödyntää niin opiskelijat yliopisto-opetuksen tukena kuin eläinlääkärit kissojen lisääntymistä koskevassa potilastyössä.

Klostridibakteerien aiheuttamien ruoansulatuskanavan sairauksien, erityisesti hemorraagisen jejuniitin, esiintyvyys on lisääntynyt naudoilla viime vuosina sekä Suomessa että muualla maailmassa. Yleistyneistä tautitapauksista huolimatta klostridibakteerien aiheuttamista ruoansulatuskanavan sairauksista naudalla on vähän tietoa suomen kielellä. Sairauksien hoitotulokset ovat huonoja, eikä altistavia tekijöitä tai tehokkaita ennaltaehkäisymenetelmiä tiedetä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää ja koota tämänhetkistä kansainvälistä tietoa aiheesta, sekä erityisesti kartoittaa mahdollisia syitä näiden sairauksien esiintyvyyden kasvuun Suomessa viime vuosien aikana. Clostridium-suvun merkittävin patogeeni on C. perfringens, jonka kaikki viisi toksinotyyppiä voivat toimia taudinaiheuttajana naudan ruoansulatuskanavassa. Kirjallisuudessa mainittuja muita mahdollisia taudinaiheuttajia ovat C. septicum, C. sordellii ja C.difficile. Naudan ruoansulatuskanavan sairaudet, jotka on nykytietämyksen valossa yhdistetty Clostridium-suvun bakteereihin, ovat hemorraaginen jejuniitti, abomasiitti ja juoksutusmahahaavat sekä enterotoksemia. Hemorraaginen jejuniitti on ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa kuvattu, aikuisilla naudoilla esiintyvä sairaus, jolle tunnusomaista ovat verihyytymät, jotka tukkivat ohutsuolen luumenin. Sairauden aiheuttajaksi epäillään C. perfringens tyyppi A:ta, mutta myös vaihtoehtoisia teorioita etiologiasta on esitetty. Abomasiitti ja juoksutusmahahaavat ovat yleisimmin vasikoilla esiintyviä juoksutusmahan sairauksia, joiden etiologia on yhdistetty etenkin abomasiitin osalta vahvasti klostridibakteereihin. Abomasiittia esiintyy vasikoilla yksittäisinä tautitapauksina sekä taudinpurkausmaisesti. Enterotoksemia johtuu ruoansulatuskanavan bakteerien tuottamien toksiinien leviämisestä verenkiertoon ja näiden aiheuttamista systeemisistä vaikutuksista elimistössä. Nautojen kohdalla enterotoksemia yhdistetään lähes poikkeuksetta klostridibakteereihin, ja sairastuneet naudat ovat yleensä hyvin kasvaneita nuoria eläimiä, jotka löydetään äkillisesti kuolleina. Sairauksia yhdistävät nopea taudinkulku, satunnainen esiintyminen ja huonot hoitotulokset. Etiologia ja altistavat tekijät ovat yhä osittain epäselviä. Tiedon puutetta kuvastaa myös se, että sairauksien luokittelussa on eroavaisuuksia eri lähteiden välillä. Koska sairastapaukset esiintyvät satunnaisesti ja menetykset koskevat kerrallaan vai muutamia eläimiä, tilannetta siedetään eikä tutkimukseen ryhtymiselle ole yhtä suurta painetta kuin tarttuvien tautien yhteydessä. Klostridibakteerien aiheuttamien sairauksien tutkimista vaikeuttaa bakteerien monimuotoinen rooli: bakteerit voivat olla suoliston normaaliflooran jäseniä, vakavia taudinaiheuttajia tai kuoleman jälkeisiä suolen sisällön kolonisoijia. Tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella ei voida antaa yksiselitteistä vastausta siihen, miksi sairauksien esiintyvyys on viime aikoina lisääntynyt. Usein altistavat tekijät on kuitenkin yhdistetty intensiivisiin tuotantotapoihin, ja kotieläintuotannon nykyisen kehityssuunnan vuoksi on mahdollista, että sairauksien merkitys tulee jatkossa korostumaan entisestään. Sairauksien akuutin ja vakavan luonteen vuoksi hoito on yleensä tehotonta, joten huomio tulisi kohdistaa altistavien tekijöiden kartoitukseen jasairauksien ennaltaehkäisyyn.

Tutkimustietoa laboratorioeläinten kivunarviointiin vaikuttavista tekijöistä on varsin vähän. Koe-eläinten hyvinvoinnille asetetaan vaatimuksia lainsäädännössä. Kipulääkkeiden käyttö laboratoriojyrsijöillä on viime vuosina lisääntynyt todennäköisesti lisääntyneen tiedon ja muuttuneiden asenteiden vuoksi. Lääkitysten käytössä on silti toisinaan maailmanlaajuisella tasolla eroavaisuuksia, joiden taustalla voi olla useita syitä. Empatian on todettu vaikuttavan kivun arviointiin muun muassa tuotanto- ja lemmikkieläimillä, mutta tutkimuksia laboratoriojyrsijöiden kivun arvioinnin osalta ei ole tehty. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää koe-eläinten kivun arviointiin ja hallintaan vaikuttavia tekijöitä ja mahdollisia ongelmakohtia. Lemmikkieläinten kokemaa kipua arvioitaessa on havaittu, että suurempia kipuarvioita antavat naiset, naimattomat ja lapsuudessaan lemmikin omistaneet henkilöt. Laboratoriojyrsijöiden kivun arviointi voi olla hankalaa, koska ne pyrkivät saaliseläiminä peittämään kipuoireilua. On kuitenkin havaittu, että kivuliailla jyrsijöillä on muutoksia unirytmissä, syketiheydessä, liikkumisessa sekä rehun ja veden kulutuksessa. Jyrsijä voi myös välttää kipeiden jalkojen käyttämistä, mutta voi korvata yhden kipeän jalan käyttöä muilla, jolloin ontumista ei havaita. Lisäksi jyrsijöiden painossa ja niiden pesän ylläpidossa on havaittavissa puutteita. Jyrsijät myös saattavat nuolla itseään normaalia enemmän tai purra ihoaan. Viime vuosina on myös kehitetty hiiren ja rotan naaman ilmeisiin perustuvat kivunarviointimenetelmät. Empatialla tarkoitetaan kykyä ymmärtää ja myötäelää toisen ihmisen tunteita ja kokemuksia. Eläimiin kohdistuvaa empatiaa kokevat tutkimusten mukaan enemmän naiset, lemmikin omistajat ja ihmiset, joiden perhekoko on pieni. Kykyä tuntea empatiaa voidaan mitata muun muassa Interpersonal Reactivity Index (IRI) –kyselyllä, joka selvittää empatian neljää eri osa-aluetta. Tutkimuksessa toteutettiin kysely, joka pohjautui IRI-menetelmään. Tutkimuksessa selvitettiin Helsingin yliopistossa työskentelevien koe-eläinhoitajien ja työssään eläimiä käyttävien tutkijoiden asenteita koe-eläimiin ja niiden kokemaan kipuun, sekä selvitettiin kipuarvioiden suuruuteen vaikuttavia tekijöitä. Kyselyyn vastasi 40 koe-eläintoimijaa. Tutkimuksessa havaittiin, että paljon empatiaa eläimiä kohtaan kokevat vastaajat kokivat sitä paljon myös ihmisiä kohtaan. Lisäksi koe-eläinhoitajat kokevat tutkijoita suurempaa empatiaa eläimiä kohtaan, mutta kummallakaan ryhmällä eläimiä kohtaan koettu empatia ei vaikuttanut kipuarvion suuruuteen. Korkeampia kipuarvioita antoivat ne vastaajat, joilla oli iso perhekoko ja he jotka ilmaisivat kiintymyksensä perheen lemmikkiä kohtaan. Lisäksi perhekoon vaikutus oli kipuarvioihin nähden vastakkainen: pieni perhekoko lisäsi eläimiä kohtaan koettua empatiaa. Vastoin odotuksia koe-eläintoimijoiden kokema empatia eläimiä kohtaan ei vaikuttanut kipuarvion suuruuteen, mutta esiin saatiin muita vaikuttavia tekijöitä. Tulevaisuudessa voisi olla syytä toteuttaa laajempi tutkimus suuremmalla vastaajajoukolla ja selvittää tarkemmin koe-eläinten kivun arviointiin vaikuttavia koe-eläintoimijoista riippuvia tekijöitä.

Eroahdistus on yleinen koirien käytösongelma ja vakava hyvinvointiongelma. Eroahdistus kuvaillaan vakavaksi ahdistukseksi, joka ilmenee, kun koira joutuu eroon kiintymyksen kohteestaan, tyypillisesti omistajastaan. Eroahdistuksen aiheuttama kärsimys voi olla päivittäistä ja jatkua jopa vuosien ajan. Koiran kokeman ahdistuksen lisäksi eroahdistus voi aiheuttaa koiran eteenpäin sijoittamisen tai lopettamisen. Eroahdistuksen hoitaminen toimivin menetelmin on tärkeää, ja tämän takia aiheeseen on tarpeellista perehtyä. Nykypäivänä eroahdistuksen hoito koostuu pääasiassa käytöshoidosta ja tämän tueksi otettavasta lääkehoidosta. Lisäksi voidaan käyttää muita apukeinoja, muun muassa DAP-feromonia. Monissa tutkimuksissa eroahdistuneille koirille on annettu tilanteesta riippumatta samanlaiset hoito-ohjelmat. Eroahdistusta suositellaan kuitenkin hoidettavan yksilötasolla koira, omistaja ja ympäristö huomioon ottaen. Diagnosointi ja lähtötilanteen kartoitus ovat tärkeässä osassa eroahdistuksen hoitoa, jotta varmistutaan hoidettavan oikeaa ongelmaa ja jotta koiran edistymistä hoidon aikana voidaan seurata. Omistajan on myös sitouduttava hoitoon, sillä eroahdistus ei parane hetkessä. Käytöshoidon on todettu olevan yksinäänkin käytettynä toimiva hoitotapa. Käytöshoidon toimintaohjeet voidaan jakaa karkeasti ottaen kiintymyksen kohteen tärkeyden vähentämiseen, vaihtoehtoisen tuen tarjoamiseen omistajan poissa-olon ajaksi, järjestelmälliseen totuttamiseen, rutiineihin kotoa lähtiessä ja kotiin palatessa ja rankaisemisen välttämiseen. Tutkimuksissa hoito-ohjelmat ovat usein muistuttaneet toisiaan, mutta yksittäisten toimintaohjeiden tehokkuuksia ei ole vielä tutkittu. Koirien eroahdistuksen hoitoon on hyväksytty kaksi eläinlääkevalmistetta: klomipramiinia sisältävä Clomicalm®-valmiste ja fluoksetiinia sisältävä Reconcile®-valmiste. Lääkehoitoa käytetään käytöshoidon tukena, ja lääkehoito vaikuttaa edistävän eroahdistusoireiden lieventymistä ainakin ensimmäisten hoitokuukausien aikana. Lääkitykset aiheuttavat kuitenkin sivuvaikutuksia, eivätkä kaikki omistajat halua lääkehoitoa. Muina apukeinoina eroahdistuksen hoitoon on ehdotettu DAP-feromonin tai painepuvun käyttämistä, liikunnan lisäämistä ja toisen koiran hankkimista. DAP-feromonilla on yksittäisessä tutkimuksessa todettu olevan klomipramiinia vastaava tehoa eroahdistuksen oireiden lieventämisessä. Muiden apukeinojen osalta tutkimustieto on liian vähäistä tehon arvioimiseksi. Toisen koiran hankkimisen ei kuitenkaan nykytiedon perusteella oleta edistävän eroahdistuneen koiran toipumista. Hoitovasteen seuraaminen tapahtuu koiran käytöstä ja sen muutosta seuraamalla. Tutkimuksissa yli puolet hoidetuista koirista on edistynyt ensimmäisten kahden kuukauden kuluessa. Täydellisen parantumisen saavuttaminen kolmessa kuukaudessa on kuitenkin haastavaa. Mikäli edistymistä ei todeta lainkaan ensimmäisen hoitokuukauden kuluessa, on tarpeen varmistaa diagnoosin paikkansa pitävyys, hoito-ohjelma ja hoito-ohjelman noudattaminen. Tämän kirjallisuuskatsauksen kokoamaa tietoa voidaan hyödyntää eläinlääketieteessä eroahdistuneita koiria hoidettaessa. Kirjallisuuskatsauksen sisältämä pohdinta avaa epävarman tiedon alueita ja nostaa esille käytettävässä hoidossa olevia ongelmakohtia.

Lisensiaatintutkielmani sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosion, jotka käsittelevät lihavuuskuntoluokan, sen muutosten ja laiduntamisen vaikutusta tamman kiimakiertoon. Tamman lihavuuskunto, lihavuuskunnon muutosten ja tamman saaman ravinnon laadun on aiemmin todettu vaikuttavan kiimakiertoon sekä systeemisesti että follikkelitasolla. Selvimmillään erot ovat olleet seksuaalilevosta palautuessa. Ylimääräisellä rasvalla ei ole havaittu olevan vaikutusta lisääntymiseen samalla tavoin kuin laihuudella tai kuntoluokan muutoksilla, mutta lihavuus altistaa hevosia aineenvaihdunnan sairauksille, jotka puolestaan heikentävät hedelmällisyyttä. Tutkimus oli osa MTT:n (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus) HorseGrass -hanketta, jonka tarkoituksena oli tutkia vapaan ja rajoitetun laiduntamisen vaikutusta hevosen hiilihydraatti- ja rasvametaboliaan. Tutkielmani käsittelee tutkimukseen sisältynyttä lisääntymisosiota, jossa tutkittiin lihavuuden ja lihavuuskunnon muutosten vaikutusta kiimakiertojen follikkelidynamiikkaan, seerumin progesteronipitoisuuksiin ja ovulaatioiden välisiin aikoihin. Kokeella oli eläinkoelautakunnan myöntämä lupa, joka koski 22 MTT:n ja Ypäjän hevosopiston omistamaa ja kasvattamaa suomenhevostammaa. Tammat oli jaettu kahteen ryhmään, joista toinen laidunsi niukalla luonnonvaraisella laitumella ja toinen runsaalla viljellyllä peltolaitumella. Tammoista otettiin verinäytteitä diestruksen aikana 1., 3. ja 5. ovulaation toteamisen jälkeen sekä jokaisen kiimakierron 16. – 18. päivästä ovulaation toteamiseen saakka 3 – 4 kertaa viikossa progesteronitason määrittämistä varten. Tammojen kohtu, kohdunkaula ja munasarjat tutkittiin peräsuolen kautta ultraäänitutkimuksella kiimakierron 16. – 18. päivästä ovulaation toteamiseen saakka 3 kertaa viikossa. Tammat punnittiin kuukausittain. Samalla niiden lihavuuskunto arvioitiin ja rasvakudoksen paksuutta mitattiin ultraäänellä viidestä erikseen määritellystä kohdasta. Tulosten tarkastelun yhteydessä tammat jaettiin uudelleen kahteen ryhmään painonmuutoksen mediaanin mukaan. Runsaan laitumen ja > 51 kg lihoneiden ryhmässä diestrus pidentyi laidunkauden aikana. Niukalla laitumella ≤ 51 kg lihoneiden ryhmässä havaittiin persistoivia keltarauhasia, kun taas runsaalla laitumella niitä ei havaittu lainkaan. On mahdollista, että laitumen tyypillä on merkitystä kiimakierron häiriöiden synnyssä. Tutkimuksessa oli myös nähtävissä, että joutilas hevonen lihoo laitumella ollessaan, runsaan laitumen ryhmä lihoi merkittävästi niukan laitumen ryhmää enemmän. Painon, kaulanympäryksen ja vyötärön ympäryksen todettiin olevan parhaita lihomisen mittareita. Merkittävimmin rasvakudoksen paksuus runsaan laitumen tyhmässä kasvoi lavan ja hännäntyven alueella. Luonnonlaidun voi mahdollisesti altistaa kiimakierron häiriöille, kun taas runsas laidun ja lihominen voivat altistaa diestruksen pidentymiselle. Siitostamman laidunnusaika ja laiduntyyppi tulisi mitoittaa oikein lihomisen ja sen aiheuttamien ongelmien ennaltaehkäisemiseksi.

Haemonchus contortus –loinen aiheuttaa lammastalousmaissa taloudellisia tappioita hidastamalla lampaiden kasvua ja vakavissa tartunnoissa aiheuttaen lampaiden kuolemia. Loinen on ennen ollut ongelma vain lämpimissä maissa, missä lämmin ilmasto mahdollistaa sen elämänkierron . Aiemmin ajateltiin, ettei H. contortus selviä pohjoisten maiden talvesta. Viime vuosina Ruotsissa ja Norjassa on tutkittu loisen esiintymistä ja sitä on löydetty molemmista maista. Suomesta loista on löydetty Eviran suorittamissa raadonavauksissa ja lisäksi yksittäisiä kliinisiä tapauksia on havaittu. Suomessa ei ole tehty laajempaa esiintyvyystutkimusta aiheesta. Suomessa ei ole ollut sopivaa menetelmää H. contortus- tartunnan havaitsemiseen ulostenäytteestä. Haemonchus.contortus -munat ovat vaikeasti erotettavista muista Trichostrongylodea-tyyppisistä munista perinteisesti ulostenäytteiden tutkimiseen käytetyllä McMaster – menetelmällä. Tutkimuksessa pystytettiin laboratoriomenetelmä Jurasakin ym. 2010 artikkelin perusteella H. contortus –tartunnan määrittämiseksi. Menetelmä perustuu maapähkinälektiinin sitoutumiseeni H. contortus- munien pintarakenteisiin. Maapähkinälektiiniin liitetyn fluoresenssimolekyylin avulla H. contortus -munat fluoresoivat näytettä tutkittaessa fluoresenssimikroskoopin avulla. Muihin Trichostrongyloidea-tyyppisiin muniin maapähkinälektiini ei sitoudu. Tutkimuksessa tutkittiin ulostenäytteitä kuudelta lammastilalta Etelä-Suomesta. Näytteitä oli yhteensä 103. Näytteet tutkittiin ensiksi McMaster-menetelmällä ja siinä Trichostrongyloidea-tyyppisten munien suhteen positiivisille näytteille suoritettiin maapähkinälektiinivärjäys. Maapähkinälektiinivärjäyksessä yhteensä 9 näytettä kahdelta eri lammastilalta osoittautui positiiviseksi H. contortuksen suhteen. Tämä oli 8,7 % tutkituista näytteistä. Tulos osoittaa, että Suomessakin esiintyy H. contortusta, joten olisi hyvä suorittaa tulevaisuudessa laajempi esiintyvyystutkimus. Haemonchus contortuksen taloudellinen merkitys Suomen lammastalouteen ja loislääkeresistenssin esiintyminen Suomessa H. contortuksella olisi selvittää tulevaisuudessa.

Terveen ja sairaan lypsylehmän käyttäytyminen poikkeaa toisistaan. Sairauden aiheuttamat muutokset käyttäytymisessä ovat hyvin organisoidun sopeuttavan vasteen seurauksia, joilla tähdätään elimistön taistelukyvyn parantamiseen. Lievän utaretulehduksen vaikutuksia lypsylehmän normaaliin lepo- ja syömiskäyttäytymiseen selvittävälle tutkimukselle on tarvetta, koska vastaavanlaista tutkimusta ei ole aiemmin tehty. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin, millaista on terveen lehmän käyttäytyminen, ja mitkä käyttäytymistarpeet ovat sille itselleen tärkeimpiä. Lisäksi tutkittiin, mitä sairauskäyttäytyminen on, mikä on sen merkitys ja mitä tekijöitä sairauskäyttäytymisen taustalta löytyy. Katsauksessa tutustuttiin myös tarkemmin lehmän lepomukavuuteen vaikuttaviin tekijöihin, sillä miellyttävä makuualusta on erityisen tärkeä sairaalle lehmälle, jonka levontarve on kasvanut. Utaretulehduksen aiheuttamia muutoksia elimistössä ja käyttäytymisessä selvitettiin yleisellä tasolla. Nykytiedon mukaisia käsityksiä sairaskäyttäytymisen taustoista ja merkityksestä on syytä koota yhteen, sillä käytännön tasolla on välttämätöntä ymmärtää, kuinka sairauskäyttäytymisen estyminen vaikuttaa yksilön paranemisennusteeseen. Kokeellisessa osassa tutkittiin, aiheuttaako lievä utaretulehdus koelehmille sairaskäyttäytymistä (vähentynyttä syömistä, juomista ja märehtimistä sekä lisääntynyttä makaamista). Lisäksi tarkasteltiin, vähentääkö mahdolliset tulehdusmuutokset utareessa tartutetun utareneljänneksen puoleisella kyljellä makaamista sekä piteneekö kinnerten välinen etäisyys (hock-to-hock –indeksi) tulehduksen eri vaiheissa. Neljälle lehmälle tartutettiin utaretulehdus koagulaasinegatiivisiin stafylokokkeihin kuuluvilla S. simulans – tai S. epidermidis –kannoilla (kummallakin 2 lehmää). Tartutus tehtiin kaksoissokkomenetelmällä. Yksi neljännes toimi jokaisella eläimellä sen omana terveenä kontrollina. Eläinten käyttäytymistä videoitiin 24 tunnin ajan vuorokaudessa ennen tartutusta, tartutuspäivänä sekä 1, 3 ja 5 vuorokautta tartutuksen jälkeen. Tilastot tehtiin SPSS 15.0 -ohjelmalla ja tilastollisen merkitsevyyden rajaksi asetettiin p < 0,05. Utaretulehduksen tartutuksen jälkeisenä tarkkailuaikana lehmien märehtiminen väheni (p < 0,05), märehtimisjaksot lyhenivät (p < 0,05) ja niiden lukumäärä kasvoi (p < 0,02). Lehmien seisominen lisääntyi (p < 0,05) ja makaaminen väheni (p < 0,05) (myös makaaminen sairaan utareneljänneksen puoleisella kyljellä (p < 0,03)). Lehmät viettivät vähemmän aikaa ruokintapöydässä (p < 0,004), ja käynnit ruokintapöydässä lyhenivät (p < 0,05) ja lisääntyivät (p < 0,04). Toisin kuin kokeen alussa oletettiin, utaretulehdus ei vaikuttanut lehmien syömis- ja juomiskäyttäytymiseen eikä kinnerten väliseen etäisyyteen. Lievä utaretulehdus aiheuttaa muutoksia lypsylehmän käyttäytymiseen. Sairaalle eläimelle tärkeä lepoaika lyhenee, joten myös lievien utaretulehdusten tehokas havaitseminen on eläimen hyvinvoinnin ja paranemisen kannalta tärkeää. Kinnerten välistä etäisyyttä ei kuitenkaan tämän tutkimuksen perusteella voida käyttää apuvälineenä lievien utaretulehdusten havaitsemiseen.

Tämä lisensiaatintyö liittyy kliinisen tuotantoeläinlääketieteen osaston tekemään tutkimukseen (Yun ym. 2017) joka selvitti vastasyntyneelle porsaalle annetun amoksisilliinin vaikutusta napatyrien ja -paiseiden esiintyvyyteen, kasvuun ja resistenttien koliformien esiintyvyyteen suolistossa porsailla. Tämän lisensiaatintyön kirjallisuuskatsaus kokoaa tietoa mikrobilääkkeiden vaikutuksista vastasyntyneille porsaille, ja tutkimusosion aiheena on miten ensimmäisenä elinpäivänä annettu amoksisilliini vaikuttaa porsaiden lääkitsemistarpeeseen imemis- ja vieroituskaudella. Työn kokeellisen osuuden tavoitteena on kerätä tieto siitä miksi porsaita on lääkitty, minkä ikäisinä porsaita on lääkitty, ja kuinka usein porsaat ovat tarvinneet uusintalääkityksiä. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on selvittää nykyinen tieto mikrobilääkkeiden vaikutuksista kasvavaan porsaaseen. Hypoteesina on, että amoksisilliinia vastasyntyneenä saaneet porsaat sairastuvat ripuliin useammin kuin kontrolliryhmän porsaat. Toisena hypoteesina että, mikäli amoksisilliinia vastasyntyneenä saanut porsas sairastuu, se tarvitsee useamman lääkityskerran kuin porsas, joka ei ole saanut amoksisilliinia vastasyntyneenä. Hyödynsin lisensiaatin tutkielmassani Yunin ym. (2017) tutkimuksen aineistoa, jossa oli 7156 porsasta. Noin puolet porsaista sai ensimmäisenä elinpäivänään amoksisilliini-injektion (ANT-ryhmä) ja noin puolet jätettiin ilman rutiinilääkitystä (KON-ryhmä). Muuten porsaiden olosuhteita tai lääkityksiä ei muutettu, vaan porsaita hoidettiin kuten muitakin kyseisen tilan porsaita. Porsaat syntyivät imetysosastolla porsituskarsinoihin, joissa ne olivat noin 28 ±3 päivää, kunnes ne siirrettiin vieroitusosastolle. Porsaiden lääkitykset kirjattiin emakkokortteihin, niin että mukana oli lääkityksen ajankohta, porsaan korvanumero, lääkityksen syy ja käytetty lääkeaine. Vierotusosastossa hoidot kirjattiin osastokohtaiseen kirjanpitoon. Imemiskaudella yhteensä viisi prosenttia porsaista tarvitsi lääkityksiä jonkin sairauden hoitoon. Suurin osa lääkityistä (2,4 %) annettiin jalkavaivojen takia. Yhteensä 1,4 % porsaista hoidettiin ripulin, 0,4 % iho-ongelmien ja 0,9 % muiden sairauksien takia. ANT-ryhmän porsaita lääkittiin kaikkien sairauksien osalta vähemmän kuin KON-ryhmän porsaita, eli myös ripulia esiintyi ANT-ryhmän porsailla imemiskaudella hypoteesin vastaisesti vähemmän kuin KON-ryhmän porsailla. Imemiskaudella porsaat tarvitsivat lääkityksiä jalkavaivoihin keskimäärin 15,3: n päivän, ripuleihin 6,1: n päivän ja iho-ongelmiin 12,6: n päivän ikäisinä. ANT-ryhmän porsaat lääkittiin keskimäärin KON- ryhmän porsaita nuorempina ripulin ja kaikkien sairauksien osalta yhteensä laskettuna. Vieroituskaudella jotakin lääkitystä tarvitsi noin 3,7 % porsaista, joista suurin osa (2,4 %) lääkittiin jalkavaivojen takia, 0,7 % hännänpurennan takia ja 0,5 % muiden sairauksien takia. Vieroituskaudella ei löydetty tilastollisesti merkitseviä eroja lääkitystarpeissa ANT- ja KON-ryhmien väliltä. Kaikista lääkityistä porsaista imemis- ja vieroituskaudella yhteensä vähintään yhden uusintalääkityksen tarvitsi 11,8 % kertaalleen lääkityistä porsaista. Toisen hypoteesin vastaisesti ANT- ja KON-ryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa uusintalääkitysten tarpeessa. Tästä tutkimusosiosta voidaan päätellä, että Suomessa vain pieni osa kasvavista porsaista joudutaan lääkitsemään. Koko ryhmälle ei annettu ollenkaan lääkityksiä, vaan kaikki hoidot annettiin yksilöhoitoina. Sekä imemis- että vieroituskaudella porsaita lääkitään selkeästi eniten erilaisten jalkavaivojen takia. Yksi amoksisilliini-injektio annettuna vastasyntyneelle porsaalle ei lisännyt sen sairastuvuutta seuranta-aikana. Vieroituskauden lääkitystietoja ei pystytty täysin luotettavasti seuraamaan yksilötasolla, mikä voi vaikuttaa uusintalääkitysten tilastointiin. Noin joka kymmenes lääkitty porsas jouduttiin lääkitsemään uudelleen seuranta-aikana.