Browsing by department "Department of Clinical Production Animal Medicine"

Tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen kaikki Suomessa oriasemilla tapahtuva hevosten keinosiemennykseen liittyvä lainsäädäntö. Hevosten keinollista lisäämistä koskeva lainsäädäntö on sen käyttäjille vaikeasti etsittävissä, sekä yhdisteltävissä eri paikoissa, joten tutkielman ajateltiin tuovan helpotusta yhdistäessään kaiken lainsäädännön yhteen tekstiin. Tutkielmassa on lisäksi käsitelty lainsäädännön ohessa yleisimmät tarttuvat taudit, joita keinosiemennysasemilla pyritään vastustamaan. Hevosten keinosiemennyksen lainsäädäntö pitää sisällään oriaseman ja spermavaraston hyväksymismenettelyt, niiden toimintaa koskevia vaatimuksia, hevosia ja spermaa koskevia vaatimuksia, tuontivaatimuksia sekä alkionkeräyksen ja alkiontuotannon vaatimuksia. Tarttuvista taudeista tutkielma käsittelee oriasemalla ilmoitettavia eläintauteja, joihin lukeutuu hevosen tarttuva kohtutulehdus eli CEM (Contagious equine metritis), Hevosen virusabortti, eli EHV-1 (Equine herpesvirus 1) ja virusarteriitti eli EVA (Equine viral arteritis). CEM on Tylorella equigenitalis-bakteerin aiheuttama yleisesti oireeton sairaus. Orit ovat täysin oireettomia bakteerin kantajia, jotka levittävät tautia eteenpäin astutuksen ja siemennyksen yhteydessä. Tammoilla tauti ilmenee oireettomasta muodosta vakavaan kohtutulehdukseen ja harvinaisissa tapauksissa tiineillä tammoilla sikiön aborttiin. CEM on Suomessa vastustettava eläintauti, ja kaikki jalostukseen köytettävät oriit testataan CEM :in varalta ennen siitoskauden alkua. CEM onkin nykyään hyvin harvinainen Suomessa. EHV-1 aiheuttaa hevosilla maailmanlaajuisesti hengitystieinfektioita, abortteja ja keskushermosto-oireita. Monet hevoset ovat latentisti infektoituneet viruksella ja stressi tai muu vastaava vastustuskyvyn heikentyminen aktivoi viruksen uudelleen, jolloin hevonen alkaa erittää virusta. Hengitystieinfektioita ilmenee yleensä alle 2-vuotiailla hevosilla. Tammoilla virus aiheuttaa abortteja tyypillisesti tiineyden viimeisellä kolmanneksella. Virusarteriittia tavataan myös hevosilla maailmanlaajuisesti. Oriit levittävät tautia siemennesteensä mukana ja kliiniset oireet vaihtelevat merkittävästi. Tiineillä tammoilla EVA voi aiheuttaa luomisia ja infektio voi pahimmallaan olla kuolemaan johtava. Tutkielmassa on lopuksi pohdittu keinosiemennysasemien tautivastusta, sen puutteita ja mahdollisia ratkaisuja sen parantamiseksi. Eläinten suuren vaihtuvuuden ja erilaisten riskiryhmien takia oriasema on hyvin herkkä taudinpurkauksille. Riskiä lisää tänä päivänäkin edelleen suuret puutteet esimerkiksi tautisuluissa ja eläinten ryhmittelyssä.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään hirvieläimissä esiintyviin Taenia-lajeihin – niiden elämänkiertoon, esiintymisalueisiin, taksonomiaan, tunnistukseen ja merkitykseen. Taenia on yksi lääketieteellisesti ja eläinlääketieteellisesti tärkeimmistä heisimatosuvuista, koska siihen kuuluu merkittäviä zoonoottisia lajeja ja toisaalta lajeja, jotka aiheuttavat tuotantotappioita kotieläintaloudessa. Pohjoisella pallonpuoliskolla hirvieläimet toimivat useiden Taenia-lajien väli-isäntinä. Suomessa hirvieläimillä on taloudellista ja kulttuurillista arvoa metsästysperinteiden ja poronhoidon takia. Taenia-suvun heisimadot ovat nisäkkäiden loisia. Niiden elämänkiertoon kuuluu pääisäntä, lihaa syövä nisäkäs, jonka suolistossa loisen aikuisvaihe elää, ja väli-isäntä, yleensä kasvissyöjä, jonka elimistöön muodostuu loisen rakkulamainen toukka. Pääisäntä saa tartunnan syömällä toukkarakkulan väli-isännän kudosten mukana. Pääisännän Taenia-tartunta on yleensä varsin vähäoireinen. Väli-isäntä saa tartunnan syömällä pääisännän ulosteiden mukana ympäristöön levinneitä madonmunia. Väli-isännän oireet riippuvat kystien määrästä ja sijainnista. Sorkkaeläimissä esiintyy kahdentyyppisiä Taenia-rakkuloita: kystikerkus-tyypin kysta sisältää yhden toukan ja kenurus-tyyppisessä on useita suvuttomasti lisääntyneitä toukkia. Taenia muodostaa Echinococcus-suvun kanssa heimon Taeniidae. Taenia-lajeja lasketaan tällä hetkellä olevan 43. Suvun evoluutiohistoriaa on tutkittu rakenteellisten ominaisuuksien ja DNA-sekvenssien avulla. Taenia-loisten yhteinen kantamuoto eli jyrsijöiden ja todennäköisesti näätäeläintyyppisten petoeläinten välisessä elämänkierrossa. Jyrsijöitä väli-isäntinään käyttävät lajit ovat evolutiivisesti vanhempia ja sorkkaeläimiä käyttävät nuorempia. Siirtyminen sorkkaeläinväli-isäntiin oli Taenia-lajien evoluutiossa yksittäinen tapahtuma. Kaikki hirvieläimiä käyttävät lajit eivät ole toistensa lähimpiä sukulaisia, joten siirtyminen hirvieläimiin on tapahtunut sorkkaeläimissä loisivien lajien evoluution aikana useampaan kertaan. Hirvieläimissä esiintyy kuusi Taenia-lajia: T. hydatigena, T. krabbei sensu lato, T. multiceps, T. omissa, T. parenchymatosa ja T. sagina -lajin pohjoinen kanta. Näistä kolmen ensimmäisen levinneisyys on hyvin laaja, T. omissa esiintyy varmuudella vain Pohjois- ja Etelä-Amerikassa ja viimeiset kaksi lajia Venäjän pohjoisosissa. Lajeista kaksi on zoonoottisia: T. saginata -lajin pääisäntä on ihminen ja T. multiceps -lajin toukkarakkula voi harvoin muodostua myös ihmiseen. Taenia omissa -lajin pääisännät ovat kissaeläimiä ja muiden lajien tyypillisesti koiraeläimiä. Väli-isäntien suhteen T. omissa -laji rajoittuu lähinnä valkohäntäkauriiden sukuun ja T. saginata -lajin pohjoinen kanta poroihin, muut lajit eivät vaikuta olevan kovin tarkkoja väli-isännistään hirvieläinten heimon sisällä. Yleisimpiä lajeja hirvieläimissä ovat T. hydatigena, T. krabbei sensu lato ja T. parenchymatosa; T. omissa -lajinkin esiintyvyys voi alueellisesti olla varsin korkea. Taenia saginata -lajin pohjoinen kanta taas on levinneisyysalueellaan Siperiassa ilmeisen harvinainen poroissa, ja sen esiintyminen liittyy porojen raakojen aivojen käyttöön ihmisravintona. Taenia multiceps -laji käyttää hirvieläimiä väli-isäntinään vain satunnaisesti. Erotusdiagnostisina vaihtoehtoina Taenia-rakkuloille ovat lähinnä kasvaimet tai synnynnäiset kystiset muutokset ja muiden loisten aiheuttamat kystat. Taenia-kystien lajinmääritys perustuu maantieteelliseen löytöpaikkaan, väli-isäntälajiin ja kystan ominaisuuksiin (tyyppi, koko ja sijainti elimistössä). Tunnistus voidaan varmistaa toukan scolex-osan koukkujen määrän, koon ja muotojen avulla tai molekyyligeneettisin menetelmin. Voimakas Taenia-loistartunta voi akuuttivaiheessa johtaa väli-isännän kuolemaan. Pitemmän ajan kuluessa tartunta voi johtaa väli-isännän kunnon heikkenemiseen, painon laskuun ja kasvun hidastumiseen. Erityisen kohtalokas on T. multiceps -tartunta, jossa kystat muodostuvat useimmiten aivoihin. Taenia-tartunnat aiheuttavat taloudellisia tappioita lihantarkastuksessa yhteydessä tehtyjen elinten ja ruhojen hylkäyksien takia. Suomesta on löydetty Taenia-kystia poroista, hirvistä ja valkohäntäkauriista. Havaittuja lajeja ovat T. hydatigena ja T. krabbei sensu lato. Kystien esiintyvyys on kuitenkin matala ja taloudellinen merkitys vähäinen. Luonnonvaraisten petoeläinten kantojen runsastuminen, porokoirien käytön lisääntyminen ja koirien raakaravinnon suosion kasvu voivat kuitenkin lisätä kystalöydöstön määrää tulevaisuudessa.

Tämä lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kortisoli on steroidihormoni, josta suurin osa muodostetaan lisämunuaisen kuorikerroksessa. Sen eritystä säätelee synteesin nopeus, joka on suurimmillaan mm. normaalisti aamulla, stressitilanteissa tai porsimista edeltävänä iltana. Kortisoli auttaa elimistöä selviämään paremmin stressitilanteista. Leptiini on peptidihormoni, jota eritetään lähinnä rasvakudoksesta. Se säätelee ruokahalua, osallistuu suolen kehitykseen, neuroendokriiniseen vasteeseen ja puberteetin alkamiseen. Stressireaktion voi laukaista monenlaiset fysikaaliset, kemialliset ja psyykkiset tekijät. Stressireaktiot, kuten sympaattisen hermoston aktivoituminen, auttavat elimistöä selviämään paremmin poikkeavasta tilanteesta. Pitkään jatkuessaan stressi kuitenkin kuluttaa voimavaroja ja on siten haitallista. Tutkimuksessa verrattiin kahden erilaisen ympäristön (kuivitettu karsina ja kuivittamaton häkki) vaikutusta porsimisen kestoon ja emakon fysiologiaan ennen ja jälkeen porsimisen. Erityisesti seurattiin emakoiden kortisoli- ja leptiinipitoisuuksia. Tutkimuksessa oli 20 emakkoa karsinoissa, joissa oli olkikuivikkeita ja 18 emakkoa häkeissä ilman kuivikkeita. Näytteet kerättiin päivästä -5 päivään +5 porsimispäivän ollessa päivä 0. Sylkinäytteet kortisolin määritystä varten otettiin neljä kertaa päivässä. Verinäytteet porsimisen aikaisen oksitosiinipitoisuuden määritystä varten otettiin yhdeksältä karsinassa olevalta ja yhdeksältä häkissä olevalta emakolta. Lisäksi tutkittiin emakon maidon leptiinipitoisuuden vaikutusta porsaiden painon kehitykseen ja päivittäisiin imetyskertoihin. Maitonäytteet otettiin päivittäin 37:lta emakolta porsimispäivästä alkaen päivään +5 saakka. Emakkoja videoitiin onnistuneiden imetysten lukumäärän ja porsimisen keston selvittämiseksi ja porsaat punnittiin yksittäin päivinä +1, +3 ja +5. Ympäristöolosuhteilla ei ollut vaikutusta pahnuekokoon tai porsaiden kasvuun päivästä +1 päivään +5. Sen sijaan emakon maidon suuri leptiinipitoisuus vaikutti porsaiden painon kehitykseen ja päivittäin onnistuneisiin imetyskertoihin negatiivisesti. Päivästä -5 päivään +1 ei todettu merkittävää eroa emakon kortisolipitoisuuksissa kuivitetun karsina- ja kuivittamattoman häkkiryhmän välillä. Sen sijaan päivästä +2 päivään +5 kuivittamattoman häkkiryhmän emakoilla oli suuremmat kortisolipitoisuudet (19,9 ± 13,8 ng/ml) kuin kuivitetun karsinaryhmän emakoilla (13,2 ± 9,5 ng/ml, p = 0,03). Porsiminen kesti keskimäärin 93 minuuttia pidempään kuivittamattoman häkkiryhmän emakoilla verrattuna kuivitetun karsinaryhmän emakoihin. Myös porsaiden syntymän välinen aika oli kuivittamattomalla häkkiryhmällä pidempi (25±4 min) kuin kuivitetulla karsinaryhmällä (16 ± 2 min, p = 0,05). Keskimäärin emakot porsivat kolmessa tunnissa. Oksitosiinipitoiduudet olivat kuivittamattomalla häkkiryhmällä 38,1±24,6 pg/ml ja kuivitetulla karsinaryhmällä 77,6 ± 47,6 pg/ml (p=0,08). Kortisolipitoisuuden ja oksitosiinipitoisuuden välistä yhteyttä ei todettu. Tämä tutkimus osoitti porsimisolosuhteilla olevan vaikutusta emakon porsimisen aikaiseen ja imetyksen alkukauden fysiologiaan.

Lähes kaikki karjuporsaat kastroidaan Suomessa ja muualla EU:ssa ensimmäisen elinviikon aikana. Kastraation syynä on ns. karjun haju. Karjun haju on uroksen sukupuolihormonien (etenkin androstenonin ja skatolin) vaikutuksesta aiheutuva epämiellyttävä haju leikkaamattoman karjun lihassa. Kastroimalla estetään androstenonin tuotanto, jolloin lihaan ei muodostu karjun hajua. Kastraatio suoritetaan tavallisesti ilman minkäänlaista kivunlievitystä. Toimenpide on hyvin kivulias ja heikentää eläinten hyvinvointia. Kastraatio heikentää myös porsaiden rehuhyötysuhdetta ja aiheuttaa lihan rasvoittumista. Edellä mainittujen syiden vuoksi porsaiden rutiininomaisesta kastroimisesta pyritään luopumaan lähivuosina. Kirurgisen kastraation korvaajaksi on ehdotettu useita eri menetelmiä. Menetelmät eroavat toisistaan huomattavasti kustannustehokkuuden, käytännöllisyyden ja hyvinvointivaikutuksien osalta. Tutkimuksia vaihtoehtoisista karjunhajun ehkäisymenetelmistä on useita. Sukupuolilajitellun siemennesteen käyttö ja karjunhajun hävittäminen jalostamalla eivät ole vielä toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja. Haisevien karjujen tunnistaminen teuraslinjalta ei ole vielä nykytekniikalla mahdollista ilman liian suurta turhien hylkäyksien määrää. Rauhoitus- ja kivunlievitysmenetelmiä on tutkittu runsaasti. Lisätutkimuksia vaaditaan kuitenkin riittävän edullisen sikalaolosuhteissa helposti toteutettavan menetelmän kehittämiseksi. Huonosti toteutettu anestesia ei paranna porsaiden hyvinvointia. Yksi varteenotettava vaihtoehto on immunokastraatio. Immunokastraatiossa porsaille annetaan injektiona valmistetta, joka estää sukupuolielinten normaalin kehityksen, hormonituotannon ja sitä kautta myös karjun hajua. Immunokastraatio on todettu useissa tutkimuksissa turvalliseksi sioille ja kuluttajille sekä tehokkaaksi karjunhajun ehkäisyssä. Tutkimuksissa on saatu myös viitteitä immunokastraation edullisesta vaikutuksesta porsaiden kasvuun ja rehunkäytön tehokkuuteen. Tässä tutkimuksessa todettiin suomalaisilla lihasioilla immunokastraation pienentävän merkittävästi lihan rasvapitoisuutta leikkoihin verrattuna. Paremmasta rehunkäytön hyötysuhteesta ei saatu tilastollisesti merkitsevää (p<0,05) eroa, mutta asiaa on syytä tutkia tarkemmin. Ennen immunokastraation laajamittaista käyttöä on myös selvitettävä kuluttajien ja sikatilallisten asenteet valmisteen käyttöä kohtaan. Tähänastisten tutkimustulosten valossa immunokastraatiota voidaan pitää hyvin lupaavana vaihtoehtona rutiininomaiselle kirurgiselle kastraatiolle sekä tuotannon taloudellisuuden että eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta.

Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosiosta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee emakoiden käyttäytymistä ja hyvinvointia, ei-tulehduksellisia jalkasairauksia ja ketoprofeeni-kipulääkitystä. Jalkasairaudet ovat sioilla yleisiä ja merkittävä syy emakoiden poistolle. Ne muodostavat emakoille hyvinvointiongelman ja altistavat muille sairauksille aiheuttaen taloudellisia tappioita sikatiloille. Sika on luontaisesti aktiivinen laumaeläin, joka tutkii ympäristöään. Kivun vaikutuksesta käyttäytyminen muuttuu eristäytyväksi ja normaalia passiivisemmaksi. Ketoprofeenin on todettu tehoavan sioilla kipuun. Jalkasairauksien hoidossa sen on todettu olevan tehokas muilla eläinlajeilla, mutta sioilla sen käyttöä ei ole tutkittu. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää tehoaako suun kautta annosteltava ketoprofeeni emakoiden ei-tulehduksellisiin jalkasairauksiin. Päivänä 0 tutkimukseen valittiin 13 ontuvaa emakkoa satunnaisotannalla tilan emakoiden joukosta. Ontuma-asteet määritettiin ja emakoille tehtiin kliininen yleistutkimus, joka sulki pois muut ontumien aiheuttajat. Emakoille valittiin yhtä monta kontrollia samoista elinoloista. Ontuvat emakot jaettiin päivänä 0 sokkoutetusti kolmeen eri lääkitysryhmään (4 mg/kg n=4, 2 mg/kg n=5 ja plasebo n=4). Lääkitykset aloitettiin päivänä 1 ja niitä jatkettiin 5 päivän ajan. Kaikista tutkimukseen osallistuneista emakoista otettiin verinäytteet haptoglobiinimäärityksiä varten ja tehtiin käyttäytymisseuranta 2 tunnin ajan päivinä 0 ja 5. Päivänä 5 emakoiden ontuminen arvioitiin uudelleen ja määritettiin hoidon teho. Ontuvista emakoista (n=13) seitsemän emakkoa parantui. Parantuneista emakoista kuusi emakkoa oli saanut ketoprofeenia ja yksi emakko plaseboa. Kolme lääkittyä ja kolme plaseboa saanutta emakkoa ei parantunut. Parantuneet emakot kävelivät ja liikkuivat enemmän kuin parantumattomat emakot (p=0,04). Parantuneiden ja terveiden kontrollien välillä ei ollut eroja. Parantumattomat makasivat enemmän (p=0,01), liikkuivat ja kävelivät vähemmän (p=0,02) ja seisoivat vähemmän (p=0,04) kuin terveet kontrollit. Plaseboa saaneet makasivat enemmän (p=0,03), liikkuivat vähemmän (p=0,04) ja kävelivät ja tutkivat kuivikkeita vähemmän (p=0,05) kuin terveet kontrollit. Lääkityt makasivat enemmän (p=0,05) ja seisoivat vähemmän (p=0,05) kuin terveet kontrollit ja tutkivat kuivikkeita enemmän (p=0,02) kuin plaseboa saaneet. Seinän vieressä aikaa viettivät enemmän parantumattomat (p=0,04) ja plaseboa saaneet (p=0,01) kuin terveet kontrollit. Myös plaseboa saaneet olivat enemmän seinän vieressä verrattuna lääkittyihin (p=0,01). Tutkimuksemme tukee teoriaa, jonka mukaan kipeät emakot ovat vähemmän aktiivisia ja eristäytyvät muusta laumasta. Haptoglobiiniarvot eivät eronneet ryhmien välillä. Tutkimuksemme osoittaa, että ketoprofeeni tehoaa emakoilla ei-tulehduksellisten jalkasairauksien aiheuttamaan kipuun ja on yksi suositeltavista hoitomuodoista emakoille.

Alavirtsatieoireet ovat yleisiä kissojen eläinlääkärikäyntien syitä. Oireiden taustalla on useita erilaisia kissaan ja sen elinympäristöön liittyviä tekijöitä, joita ei vielä täysin tunneta. Suomalaisten kissojen alavirtsatieoireista ei ole tiettävästi aiemmin tehty tutkimusta. Myöskään tutkimuksia suomalaisten tavoista pitää kissoja lemmikkeinä ei ole kovin monta. Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja alkuperäistutkimuksesta, joka toteutettiin kyselytutkimuksena.Kyselytutkimuksen tarkoituksena oli tutkia altistavien tekijöiden yhteyksiä alavirtsatieoireisiin ja kartoittaa kissojen lemmikkinä pitämiseen liittyviä tekijöitä Suomessa. Alavirtsatieoireita koskevan osan hypoteesina oli, että tulokset vastaavat aiempaa kirjallisuudessa esitettyä tietoa. Kyselytutkimus toteutettiin viidellä eläinlääkäriasemalla ja internetissä vuonna 2011. Vastauksia saatiin yhteensä 1379. Vastauksista 46,4 % oli rekisteröidyistä rotukissoista, mikä on olennaisesti enemmän kuin rotukissojen osuus koko suomalaisesta kissapopulaatiosta. Tämä johtui siitä, että tietoa tutkimuksesta levitettiin erityisesti rotukissaharrastajien keskuudessa. Vastaajista merkittävä osa oli aktiivisia kissaharrastajia, joten tutkimustulokset eivät ole suoraan sovellettavissa koko suomalaiseen kissapopulaatioon. Merkittävin tulos oli, että vääriin paikkoihin virtsaavista kissoista 12,7 % käytti kristallikidehiekkaa, kun muista kissoista sitä käytti vain 6,1 % (p<0,001). Lisäksi havaittiin, että tilastollisesti merkitsevästi suurempi osa kotikissoista (9,5 %) kuin rotukissoista (5,5 %) käytti kristallikidehiekkaa (p=0,006). Monimuuttuja-analyysissä kristallikidehiekka säilyi tilastollisesti merkitsevänä itsenäisenä riskitekijänä vääriin paikkoihin virtsaamiselle. Lisäksi havaittiin kissojen, joiden hiekkalaatikko tyhjennettiin harvemmin kuin kerran päivässä, virtsaavan merkitsevästi useammin väärään paikkaan kuin niiden kissojen, joiden hiekkalaatikko tyhjennettiin vähintään päivittäin (p=0,003). Nämä tulokset ovat yhteneviä aiemman kirjallisuuden kanssa. Toinen olennainen tulos oli se, että ylipaino ei näytä olevan alavirtsatieoireiden itsenäinen riskitekijä. Ylipaino lisääntyi iän myötä ja sitä oli enemmän kastroiduilla kuin kastroimattomilla kissoilla ja kotikissoilla enemmän kuin rotukissoilla. Nämä tekijät selittivät ylipainon yhteyden alavirtsatieoireisiin. Aiemmissa tutkimuksissa ei sekoittavia tekijöitä ole yleensä huomioitu ja ylipainoa on pidetty alavirtsatieoireiden riskitekijänä. Tutkimuksen tärkein johtopäätös on, että kristallikidehiekkaa ei tule käyttää kissoille, jotka virtsaavat epäsopiviin paikkoihin. Lisäksi hiekkalaatikon puhtauteen tulee kiinnittää huomiota. Eläinlääkäreiden tulee huomioida nämä kissan hiekkalaatikkoon liittyvät seikat, kun potilaana on epäsopiviin paikkoihin virtsaava kissa.

Tämän työn tarkoituksena oli kartoittaa Suomessa asuvien kissojen virtsaamiseen liittyvien käytösongelmien yleisyyttä ja niihin liittyviä mahdollisia syitä. Kissojen käytösongelmia kartoitettiin keväällä 2011 toteutetussa kyselytutkimuksessa, jonka tuloksia on tässä työssä analysoitu virtsaamiskäyttäytymisen osalta. Tutkimuksen hypoteesi oli että mitä stressaavampi kissan elinympäristö on, sitä yleisempiä virtsaamiseen liittyvät käytösongelmat ovat. Kissojen virtsaamiseen liittyvät käytösongelmat voidaan jakaa kahteen ryhmään: virtsalla merkkaamiseen ja epäsopivaan paikkaan virtsaamiseen. Virtsalla merkatessaan kissa tyypillisesti suihkuttaa pienen määrän virtsaa pystysuoralle pinnalle pitäen takajalat suorina. Epäsopivaan paikkaan virtsaava kissa kyykistyy ja virtsaa suuren määrän jollekin muulle alustalle kuin siihen tarkoitettuun kissanhiekkalaatikkoon. Havaittiin että 18%:lla suomalaisista kissoista tavataan jompaakumpaa tai toista virtsaamiseen liittyvää käytösongelmaa. Urokset merkkasivat enemmän kuin naaraat (p < 0,001) ja kastroimattomat kissat merkkasivat enemmän kuin kastroidut (p < 0,001). Rotukissoista odotettua suurempi osa oli kastroimattomia, kun taas maatiaiskissoista selkeästi odotettua suurempi osa oli kastroituja yksilöitä (p < 0,001). Sukupuolen ja epäsopivaan paikkaan tapahtuvan virtsaamisen välillä havaittiin tilastollinen tendenssi (p = 0,062). Kastroiduilla uroksilla tavattiin vähiten epäsopivaan paikkaan tapahtuvaa virtsaamista (p < 0,05). Verrattaessa rotukissoja ja maatiaiskissoja havaittiin että rotukissat merkkaavat todennäköisemmin kuin maatiaiskissat (p = 0,001), mutta maatiaiskissat virtsaavat todennäköisemmin epäsopiviin paikkoihin kuin rotukissat (p < 0,001). Kissojen määrä kotitaloudessa vaikutti selkeästi merkkaamiskäyttäytymiseen. Yhden ja kahden kissan talouksissa havaittiin vähemmän merkkaamista kuin suuremmissa kissatalouksissa (p < 0,001). Ulkoilumuodon ja merkkaamisen välillä havaittiin riippuvuus (p < 0,001). Sisäkissat merkkasivat vähiten ja rajatulla tai aidatulla alueella ulkoilevat taas eniten. Samassa taloudessa asuvien kissojen välisiä suhteita katsottaessa havaittiin, että kissat jotka murisevat, sihisevät tai mouruavat muille samassa taloudessa asuville kissoille, virtsaavat todennäköisemmin epäsopiviin paikkoihin, kuin kissat joilla ei esiinny tätä käytöstä (p < 0,001). Myös kissat jotka välttelevät muita saman talouden kissoja virtsaavat todennäköisemmin epäsopiviin paikkoihin (p < 0,001). Merkkaamisen ja muiden saman talouden kissojen välttelemisen välillä havaittiin tilastollinen tendenssi (p = 0,058). Noin neljäsosa (24,5%) tutkimuksen kissoista oli tarvinnut eläinlääkärin hoitoa virtsaamiseen liittyvissä ongelmissa. Nämä tulokset voivat olla avuksi kissojen virtsaamiseen liittyvien käytösongelmien hoidossa ja erityisesti niiden ehkäisemisessä. Tutkimuksemme pohjalta voimme suositella niin uros- kuin naaraskissojenkin kastroimista sekä kissojen määrän rajoittamista kahteen kissaan samassa kotitaloudessa. Myös samassa taloudessa asuvien kissojen sosiaalisiin suhteisiin on syytä kiinnittää huomiota.

Koagulaasinegatiivisia stafylokokkeja (KNS) on pidetty ja osittain pidetään edelleenkin vähäpätöisinä utaretulehdusta aiheuttavina bakteereina. Tämä on johtunut niiden aiheuttaman utaretulehduksen lievästä taudinkuvasta ja korkeasta paranemisprosentista, verrattuna esimerkiksi koagulaasipositiivisen Staphylococcus aureuksen aiheuttamaan utaretulehdukseen. Utaretulehdusdiagnostiikassa on näinollen tyydytty määrittämään KNS:t ainoastaan ryhmätasolle, ei lajitasolle. KNS:n esiintyvyys utaretulehdusten aiheuttajina on lisääntynyt jatkuvasti. Niistä on tullut Suomessa ja monessa muussakin maassa yleisimmin utaretulehdusnäytteistä eristetty taudinaiheuttaja. Joillakin tiloilla KNS:t ovat voineet muodostua jo karjaongelmaksikin. Tämä on herättänyt tutkijoiden ja karjanomistajien kiinnostuksen kyseistä bakteeriryhmää ja sen merkitystä kohtaan. Maidontuottajia KNS-bakteeriryhmä kiinnostaa eniten maidon laadun kannalta, koska KNS-tulehdus aiheuttaa muutoksia maidossa ja nostaa solulukua. KNS-tulehdukset ovat yleisimpiä ensikoilla, jotka ovat karjojen uudistumisen perusta. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään tämänhetkiseen tietoon KNS:n yleispiirteistä, niiden esiintyvyyteen, merkitykseen utaretulehduksen aiheuttajana, mikrobilääkeresistenssiin, etiologiaan ja taudinaiheutuskykyyn. Lisäksi käsitellään utareen puolustusmekanismeja sekä maidon tulehdusindikaattoreita. Kirjallisuuskatsauksen lopussa keskitytään KNS-tulehdusten hoitoon ja ehkäisyyn. Kokeellisessa osassa kuvataan tekemämme tartutuskoe, jossa kahdeksaan kerran poikineeseen lehmään tartutettiin peräkkäin S. epidermidis ja S. simulans. Tartutuksen jälkeen seurasimme mm. lehmien yleisoireita, maitomäärää, maidon solupitoisuutta sekä maidon entsyymiaktiivisuuksia. Koejärjestelyt perustuivat Simojoki ym. vuonna 2005 tekemään pilottikokeeseen. Kokeessa havaittiin eroavaisuuksia käyttämiemme KNS-lajien aiheuttamissa utaretulehduksissa. Tulosten perusteella voitiin todeta, että S. simulans aiheuttaa lehmälle voimakkaamman tulehdusvasteen kuin S. epidermidis. Lisätietoa eri KNS-lajien ominaisuuksista kaivataan edelleen ja uusia tutkimuksia julkaistaankin jatkuvasti. Jos tulevissa tutkimuksissa saadaan yhä enemmän todisteita KNS:n välisistä taudinaiheutuskyvyn eroista, epidemiologiasta sekä resistenssitilanteesta, uskon, että koagulaasinegatiivisia stafylokokkeja aletaan tyypittää lajitasolle asti. Lajitason tietämys mahdollistaisi yhä tehokkaampien utareterveyssuunnitelmien tekemisen KNS-tartuntojen ehkäisyä varten sekä yksityiskohtaisempien hoito-ohjeiden antamisen.

Koagulaasi-negatiiviset stafylokokit (KNS) ovat gram-positiivisia bakteereita. Lehmän utaretulehduksista eritettyjä KNS-lajeja on noin kaksikymmentä. Yleisimpiä lajeja mastiitin aiheuttajina ovat S. simulans, S. chromogenes, S. hyicus ja S. xylosus. Koagulaasinegatiivisia stafylokokkeja on pidetty vähämerkityksellisinä utaretulehduksen aiheuttajina. Useat tutkimukset osoittavat kuitenkin, että KNS:t ovat monessa maassa yleisin utaretulehduksen aiheuttaja. KNS:t eivät ole homogeeninen ryhmä, vaan koostuvat useista eri lajeista ja kannoista. Niiden aiheuttamat kliiniset oireet vaihtelevat. KNS- mastiitin patogeneesistä ja siihen vaikuttavista tekijöistä tiedetään hyvin vähän. Tämän työn tarkoituksena oli kirjallisuuskatsauksen muodossa kartoittaa mitä KNS:ien virulenssitekijöitä on tutkittu ja mitä menetelmiä käytetty. Jatkossa on suunnitteilla tutkimus, jossa selvitetään mitä virulenssitekijöitä yleisemmin utaretulehduksissa esiintyvät KNS:t kantavat genomissaan ja onko eri lajien välillä eroja. Tutkittavat geenit voidaan jakaa kahteen ryhmään: bakteerin tarttumiseen eli adheesioon ja kolonisaatioon liittyviä proteiineja koodaavat geenit (esim. biofilmin muodostus (ica ja bap), fibrinogeenia, kollageenia ja fibronektiinia sitovat proteiinit), ns. klassiset virulenssitekijät, kuten hemolysiinit, leukosidiinit, enterotoksiinit A-J, TSST-1, sekä mikrobilääkeresistenssiä koodaavat geenit mecA ja blaZ. Toistaiseksi ei löytynyt näyttöä siitä, että joku KNS -laji olisi virulentimpi kuin muut. Yksittäisissä tutkimuksissa on epäilty jonkun tutkimuksessa mukana olleen KNS:n olevan virulentimpi kuin muut yhden virulenssitekijän löytymisen perusteella. Useimmissa tutkimuksissa oli tutkittu yhtä tai kahta virulenssitekijää ja tutkimuksissa on ollut mukana vain muutama KNS -laji ja -kanta. Kirjallisuuskatsauksen yhteenvetona todettakoon, että KNS:ien virulenssitekijöitä ei ole tutkittu kovinkaan paljoa maailmalla, ja tehdyt tutkimukset ovat olleet suppeita. Stafylokokeista S. aureuksen virulenssitekijöitä sen sijaan on tutkittu huomattavasti enemmän. Virulenssitekijöiden tutkimiseen on enimmäkseen käytetty molekyylibiologisia menetelmiä.