Browsing by department "Eläinlääketieteellisten biotieteiden osasto"

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää suolistoloisten esiintyvyyttä suomalaisilla lemmikkikissoilla, suolistoloistartunnoille altistavia tekijöitä ja kissojen matolääkintään liittyviä käytäntöjä. Tutkimuksen hypoteesina oli, että suolistoloisten esiintyvyydet ovat Suomessa alhaisia verrattuna muissa maissa saatuihin tutkimustuloksiin. Samalla tehtiin alustava tutkimus pyranteeliembonaatin tehosta Toxocara cati -tartuntojen hoidossa ja pratsikvantelin tehosta Taenia taeniaeformis -tartuntojen hoidossa. Kissojen ulostenäytteitä kerättiin kissanomistajille jaettujen näytteenottopakettien avulla. Suolistomatojen esiintyvyyttä tutkittiin passiivisella flotaatiotekniikalla. Giardia-tutkimuksessa käytettiin kaupallista Giardia ProSpecT -kittiä. Näytteitä kerättiin 430 kappaletta, joista 411 hyväksyttiin flotaatiotutkimukseen ja 388 giardia-tutkimukseen. Suolistoloistartunnoille altistavia tekijöitä ja matolääkintäkäytäntöjä selvitettiin näytteenottopakettien mukana jaetuilla kyselykaavakkeilla. Näytteenottopaketteja jaettiin eläinlääkäriasemilla ja kissanäyttelyissä talven 2009-2010 aikana. Tutkimukseen hyväksyttiin yhtä taloutta kohden näyte yhdeltä kissalta, jonka edellisestä loishäädöstä oli vähintään kaksi viikkoa. Niille omistajille, joiden kissalla todettiin T. cati - tai T. taeniaeformis -tartunta, lähetettiin loishäätölääkevalmiste ja kaksi jatkonäytteenottopakettia. Ensimmäinen jatkonäyte otettiin ennen loishäätölääkkeen antoa ja toinen 14 päivää sen jälkeen (fecal eggcount reduction test = FECRT). Jatkonäytteiden kvantitatiivisessa tutkimuksessa käytettiin modifioitua McMaster-tekniikkaa. Näytteistä löydettiin flotaatiotutkimuksella neljää eri suolistoloista: Toxocara cati (5,4 %), Taenia spp. (1,7 %), Isospora felis (0,7 %) ja Toxascaris leonina (0,2 %). Giardia duodenalis -loisen esiintyvyydeksi todettiin 3,6 %. T. cati- ja G. duodenalis -loisten osalta tutkittiin tartunnalle altistavia riskitekijöitä. Kissan maatiaisrotuisuuden, ulkoilumahdollisuuden ja maaseudulla asumisen todettiin olevan suurimpia riskitekijöitä T. cati -tartunnalle. Ainut G. duodenalis -tartunnalle löytynyt riskitekijä oli kissan puhdasrotuisuus. Eri ikäryhmillä ei tässä tutkimuksessa todettu tilastollisesti merkitseviä eroja T. cati- tai G. duodenalis -loisten esiintyvyydessä. Matolääkkeiden käyttötottumusten osalta tutkimuksessa todettiin suurimman osan (62,4 %, n=415) kissanomistajista matolääkitsevän kissaansa kahdesta neljään kertaa vuodessa. Matolääkkeen vaihtelu oli lähes yhtä yleistä kuin saman matolääkkeen käyttö peräkkäisillä matohäätökerroilla. Tärkeimpiä matolääkkeen valintaan vaikuttavia tekijöitä olivat lääkkeen laajakirjoisuus ja helppo annostelu. Kissanomistajille tärkein lois- ja loishäätötiedonlähde oli eläinlääkäri. Matolääkeresistenssitutkimuksessa ei todettu T. cati -loisella olevan resistenssiä pyranteeliembonaatille. Tutkimuksen tulokset vastasivat tutkimushypoteesia ja tarjosivat arvokasta tietoa Suomen kissojen suolistoloistilanteesta. Matolääkeresistenssitutkimuksen tulokset olivat odotettavissa, koska T.cati -loisella ei aikaisemminkaan ole raportoitu pyranteeliembonaattiresistenssiä. Yleisimmiksi suomalaiskissojen suolistoloisiksi todettiin T. cati ja Giardia duodenalis, jotka ovat potentiaalisia zoonoottisia taudinaiheuttajia. Kyselytutkimustulosten mukaan kissanomistajille tärkeää oli loishäätölääkkeen laajakirjoisuus, vaikka tutkimustulosten mukaan suolistoloissekainfektiot ovat suomalaisilla kissoilla harvinaisia. Tutkimuksen tuloksia voidaan toivottavasti jatkossa käyttää apuna eläinlääkärikoulutuksessa sekä suunniteltaessa loishäätösuosituksia eri riskiryhmille.

Jyrsijöitä ja kaneja on historiallisesti pidetty tuhoeläiminä ja niiden tiedetään aiheuttaneen jopa maailmanlaajuisia epidemioita. Nykyään jyrsijät ja kanit ovat jatkuvasti suosiotaan kasvattavia lemmikkieläimiä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää minkälaisia lemmikkijyrsijä- ja kanivälitteisiä zoonooseja on olemassa ja minkälaisia riskejä on zoonoosien saamiselle Suomen olosuhteissa. Suomen luonnonvaraisissa jyrsijöissä ja jäniseläimissä esiintyy runsaasti zoonooseja, kuten myyräkuumetta, jänisruttoa ja lehmärokkoa. Nämä taudit vaikuttavat kuitenkin siirtyvän huonosti lemmikkijyrsijöihin ja -kaneihin. Esimerkiksi Suomen yleisin jyrsijävälitteinen sairaus, myyräkuume, ei vaikuttaisi ollenkaan tarttuvat lemmikkijyrsijöihin. Lemmikkijyrsijät ja -kanit elävät myös kohtalaisen suojattua elämää enimmäkseen sisätiloissa, mikä vähentää luonnonvaraisista eläimistä saatavien tartuntojen mahdollisuutta. Euroopassa tunnetaan lemmikkijyrsijöiden ja -kanien suurkasvattamoista lähteneitä zoonoosiepidemioita. Suomessa jyrsijöiden ja kanien kasvatus on kuitenkin pienimuotoista, jolloin suuria epidemioita ei pääse syntymään. Uusia jalostuseläimiä saatetaan kuitenkin tuoda ulkomailta, jolloin tauditkin saattavat siirtyä eläinten mukana. Lemmikkijyrsijöiltä ja -kaneilta tunnetaan runsaasti zoonoottisia taudinaiheuttajia. Nämä taudinaiheuttajat voivat tarttua esimerkiksi hengitysteiden kautta, terveen tai rikkoutuneen ihon kautta sekä suun kautta. Tautia kantava jyrsijä tai kani on useimmiten oireeton. Jyrsijävälitteisten zoonoosien tarttuminen terveeseen henkilöön on kohtalaisen harvinaista. Suurimmat riskit tartunnoille ovat henkilöillä, joiden immuunipuolustus on heikentynyt sekä runsaasti jyrsijöitä käsittelevillä henkilöillä. Suomessa riskit jyrsijävälitteisille zoonooseille ovat kohtalaisen pieniä, eikä monia tautitapauksia tunneta. Toisaalta jyrsijävälitteisiä zoonooseja on usein vaikea tunnistaa, sillä usein tautia kantanut jyrsijä tai kani on oireeton, taudit ovat verrattain harvinaisia tai huonosti tunnettuja ja ne voivat mahdollisesti tarttua muutakin kautta. Siksi lääkärissä ei välttämättä osata epäillä lemmikkieläintä sairauden aiheuttajaksi. Useilta zoonooseilta on kohtalaisen helppoa suojautua muistamalla hyvä käsihygienia sekä säilyttämällä ihmisten elintarvikkeet eläinten ulottumattomissa. Lemmikkieläimen oikea käsittely vähentää puremien ja raapimien riskiä. Lemmikkien häkit ja muu elinympäristö kannattaa myös pitää siistinä sekä suojata lemmikkien ruuat ja hoitovälineet luonnonvaraisilta eläimiltä. Tämä työ on tarkoitettu oppaaksi niin eläinlääkäreille kuin lemmikkijyrsijöiden ja -kanien omistajille erilaisten tartuntariskien tunnistamiseksi ja välttämiseksi.

Tutkielman tavoitteena on alustavasti selvittää Mycoplasma bovis -tartunnalle altistavat ja tartunnan leviämisen riskitekijät lypsykarjatilalla Suomessa. Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tapaus-verrokkikyselytutkimuksesta. Kirjallisuuskatsauksessa tarkoituksena on M. bovis -tartunnan sekä suomalaisen lypsykarjan järjestelmällinen kuvaaminen. Lisäksi kuvataan tunnetut riskitekijät ja tartunnan vastustamisen toimenpiteet. Kyselytutkimuksessa tarkoituksena on kuvata tapaustilat ja selvittää tapaus- ja kontrollitilojen eroavaisuudet. Kyselytutkimus toimii myös kyselylomakkeen pilottitutkimuksena. M. bovis -bakteeri on maailmalla yleinen naudan taudinaiheuttaja. Sen tärkeimmät taudinaiheutukset ovat vasikoiden hengitystiesairaudet ja lehmien utaretulehdukset. Lisäksi tartunta aiheuttaa mm. korvatulehdusta, niveltulehdusta ja silmätulehdusta. Tartunnan hoito on haastavaa heikon hoitovasteen vuoksi. Tartunta leviää tyypillisimmin tilalta toiselle oireettomien kantajien välityksellä sekä tilatasolla suorien ja epäsuorien kontaktien välityksellä. Tartunta on vaikea saneerata tilalta pois, sillä se säilyy hyvin niin isännässä kuin ympäristössä. Nautataloudelle tartunta aiheuttaa suuria ongelmia mm. lehmien poistojen ja lisääntyneen lääkkeiden käytön vuoksi. Lakisääteisesti M. bovis -tartunta on Suomessa ilmoitettava eläintauti, joten sitä vastustetaan elinkeinon toimin Eläinten terveys ry:n (ETT) ollessa pääasiallinen toimija. Suomessa tartunta todettiin ensimmäisen kerran vuoden 2012 lopulla. Vuoden 2016 alkuun mennessä tartuntaa on todettu yhteensä 57: ltä tilalta, joista suurin osa on vasikkakasvattamoja ja lypsykarjatiloja. Tapaustiloina kyselytutkimuksessa toimi 10 lypsykarjatartuntatilaa ja konrollitiloina 10 vähäriskistä, ETT:n seurantaohjelman A-tason lypsykarjatilaa. Muuttujia verrattiin yksi kerrallaan vastemuuttujiin (tapaus- vs. kontrollitilat). Bonferronikorjattuja tilastollisesti merkitseviä eroja saatiin vain muutamia riittämättömästä otoskoosta johtuen. Tartuntatiloilla bioturvallisuus oli heikompaa kontrollitiloihin verrattuna, mikä osaltaan johtuu jo siitä, että kontrollitlat kuuluivat ns. A-tasolle. Esimerkiksi tartuntatiloilla teurasautonkuljettaja tuli useammin navettaan (p=0,027). Tartuntatiloista useampi oli myös laajennettuja tai peruskorjattuja. Tartuntatiloilla esiintyi enemmän tartuntaan viittaavia tyypillisiä oireita (p=0,033), oireita esiintyi useammalla kuin yhdellä eläinryhmällä ja oireita esiintyi joko yksittäisillä tai useammilla eläimillä (p=0,017). Vasikoiden silmäoireet ja riippuvat korvat antoivat näyttöä tartunnalle (p= 0,033). Eläinliikenne (esim. välitystoiminta, eläinostot) sekä riittämätön bioturvallisuus näyttäisivät olevan Suomessa tärkeimpiä tartunnan leviämisen riskitekijöitä. Keinosiemennyksen merkitystä ei tartunnan leviämiselle vielä tiedetä, mutta se saattaa olla yksi mahdollinen riskitekijä ja vaatii lisätutkimusta. Huomattavaa on kuitenkin, että Suomen tilanteessa leviämisreittejä näyttäisi olevan useita ja eri tartuntatiloilla useat eri tekijät ovat altistaneet tartunnalle. Tartunnan kontrolloinnissa tärkeitä keinoja ovat useiden eri stressitekijöiden poistaminen, eri-ikäisten eläinryhmien ryhmittely ja ryhmien välisten lähikontaktien estäminen sekä eläintiheyden pienentäminen. Tietouden lisääminen on olennaista tartunnan leviämisen estämiseksi ja kontrolloinnin parantamiseksi.

Pohjoismaissa Islantia lukuun ottamatta kerätään lypsylehmien sairaus- ja hoitotiedot kunkin maan omaan järjestelmään. Suomessa Maatalouden Laskentakeskus Oy (MLOY) vastaa tietokannan ylläpidosta. Tietokantojen tiedot ovat paitsi terveyden ja sairauksien seurannan perusta, niitä käytetään myös erilaisiin tutkimustarkoituksiin, kuten epidemiologisiin tutkimuksiin. Lypsykarjan hoitotietojärjestelmät ovat kuitenkin toissijainen tietolähde, jonka etuna on valmis aineisto ja suuri kattavuus populaatiossa, mutta sen käyttö tutkimustarkoituksiin on riippuvainen tiedon laadusta ja edellyttää tietokannan validointia. Tietokannan osuvuutta (accuracy) kuvaavia tunnuslukuja ovat kattavuus (completeness) ja oikeellisuus (correctness). Tämä lisensiaattityö on tehty osana DAHREVA-projektin (Dairy Herd disease Registry Evaluation) toista osatutkimusta, jossa arvioidaan eri Pohjoismaiden sairaus- ja hoitotietojärjestelmien vastaavuutta todellisten sairastapausten kanssa tilalle jääneiden dokumenttien avulla. Lisensiaatintyön tarkoitus on 1) kuvata miten tietojärjestelmiä on eri puolilla maailmaa validoitu ja 2) määrittää terveyskorttien avulla projektin toisen osatutkimuksen tavoitteen mukaisesti Suomen vanhan lypsylehmien tautirekisterin kattavuus ja oikeellisuus. Lypsylehmien sairaustietokannan validointia on tehty Ruotsissa ja Tanskassa sekä vasikoiden osalta Norjassa. Lisäksi Ruotsissa on validoitu lemmikkieläinten ja hevosten vakuutustietokannat sekä hevosten klinikkatietokanta. Lääketieteessä validointeja on tehty useissa maissa useille erilaisille tietokannoille. Tässä tutkimuksessa verrattiin 47 yli 15 lehmän karjan vuosien 2002 - 2008 välisenä aikana poistettujen tai kuolleiden lehmien siemennys- ja terveyskorttien hoitotietoja MLOY:n tietokantaan. Näistä karjoista tutkimukseen osallistui 1786 lehmää, joiden hoitotietoja kertyi 7324 kpl. Järjestelmän kattavuus oli 76 % ja oikeellisuus 84 % tarkasteltaessa täysin vastaavia hoitotietoja, 83 % ja 92 % tarkasteltaessa tietoja, joissa oli vähäisiä ristiriitaisuuksia aineistojen välillä, ja 86 % ja 92 % tarkasteltaessa tietoja, joissa oli ristiriitaisuuksia aineistojen välillä. Aikaisempien validointitutkimusten perusteella kattavuus voidaan arvioida kohtalaiseksi ja oikeellisuus erinomaiseksi.

Tässä tutkimuksessa selvitettiin sairauksien ja ongelmien esiintyvyyttä norjalaisilla metsäkissoilla Suomessa. Ensisijaisena tavoitteena oli kerätä tietoa rodulla esiintyvistä sairauksista, mutta samalla selvitettiin myös kissojen taustatietoja (kissan ja vanhempien rekisteröintitiedot, sukupuoli, ikä, paino, synnyinmaa, vieroitus- ja omistajalle saapumisikä, elinympäristö, ravinto, veriryhmä), perinnöllisten sairauksien (glykogeenin kertymäsairaus tyyppi IV ja hypertrofinen kardiomyopatia) varalta tehtyjä tutkimuksia ja niiden tuloksia, kuolinsyitä ja jalostukseen liittyviä tekijöitä (kasvattajien osuus, pentujen ja pentueiden kissakohtainen määrä, kissan käyttö jalostukseen tulevaisuudessa). Rotukissoilla, kuten norjalaisilla metsäkissoilla, ei ole aiemmin Suomessa tehty terveystietojen kartoitusta tieteellisesti tai yhtä kattavasti kuin tässä tutkimuksessa. Tutkimusta tehdessä ei myöskään ollut tiedossa vastaavanlaisia tutkimuksia ulkomailta. Nollahypoteesina oli, että norjalaisilta metsäkissoilta ei löytyisi mitään sairautta epätavallisen paljon. Tutkimus toteutettiin sähköisen kyselylomakkeen avulla. Tavoitteena oli kerätä 400 kissan terveystiedot. Tietoja kerättiin kolmen kuukauden ajan vuonna 2012 ja niitä saatiin 604 kissalta. Tutkimustulosten perusteella todettiin, että yleisimmät eläinlääkärissä todetut sairaudet ja ongelmat kuuluivat suun ja hampaiden (11,4 %), munuaisten ja virtsateiden (9,6 %) ja sukupuolielinten (6,8 %) sairauksiin ja ongelmiin. Omistajien itse toteamat ongelmat liittyivät useimmin käytöshäiriöihin (35,3 %). Käytöshäiriöiden osuus oli odotettua korkeampi ja joitain sairauksia, kuten korvasairauksia, esiintyi odotettua vähemmän. Saavutettu otoskoko on tilastollisesti riittävä kuvaamaan norjalaisilla metsäkissoilla esiintyvien sairauksien ja ongelmien esiintyvyyttä Suomessa. Useimpien taustatietojen osalta saatiin myös riittävän kattavasti tietoa, jotta tuloksia voidaan yleistää koskemaan koko populaatiota. Kunkin elin- tai ongelmaryhmän osalta on kuvattu yksittäisten sairauksien ja ongelmien jakauma ryhmän sisäisesti, jotta todennäköisimmät ja harvinaisimmat ryhmänsisäiset sairaudet saataisiin selville. Nämä luvut kuvaavat luotettavasti niiden jakaumaa vain tutkimuksen kissoilla. Sama pätee kuolinsyihin. Tämän tutkimuksen tuloksista on apua etenkin norjalaisten metsäkissojen kasvattajille. Tiedostamalla rodun keskeisimmät ongelmat, voidaan niiden ehkäisemiseen kiinnittää huomiota jalostuksessa ja valistaa kissojen omistajia todennäköisimmistä terveysongelmista. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää rodulle rakennettavassa terveystietorekisterissä ja jalostuksen tavoiteohjelmassa. Eläinlääkäreille tulokset antavat tärkeää tietoa mihin ongelmiin rodulla pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota. Lisäksi tutkimus edesauttaa ja kannustaa kaikkien suomalaisten kissojen terveystietojen keräystä. Tutkimus on myös ollut osa laajempaa käynnissä olevaa kissojen geenitutkimushanketta Suomessa (Kissojen geenitutkimus 2015).

Lintujen anatomia poikkeaa nisäkkäiden anatomiasta merkittävästi. Anatomisia eroja on paljon hengityselimistössä, sillä lintujen hengityselimistö on huomattavasti tehokkaampi kuin nisäkkäiden hengityselimistö. Tehokas hengitys on edellytys lentämiselle. Kevyet rakenteet helpottavat lentämistä, minkä vuoksi hengityselimistöön kuuluu useita ilmantäyteisiä umpipusseja. Lintulajien välillä on selviä anatomisia eroja, jotka liittyvät kunkin lajin tyypilliseen elintapaan. Havaittavissa olevia anatomisia eroja on myös eri papukaijalajien välillä. Ylemmät hengitystiet alkavat sieraimista, jotka sijaitsevat papukaijoilla nokan tyvessä lateraalisesti. Sierainten sijainnissa ja muodossa on lajien välistä vaihtelua. Papukaijoilla sieraimia ympäröi paksu vaha. Nenäontelo on pitkä ja lateraalisesti litistynyt. Sen jakaa oikeaan ja vasempaan osaan ohut väliseinä. Nenäontelossa on kolme nenäkuorikkoa ja kolme onteloa, joiden lisäksi papukaijoilla on hyvin kehittyneet nenän sivuontelot. Suurin sivuontelo on infraorbitaalinen sinus, josta erkanee useita pienempiä umpipusseja. Nenäontelo on yhteydessä nieluun nenänieluaukon välityksellä. Nielun pohjalla on kurkunpää, jossa on linnuilla neljä kurkunpäänrustoa mutta ei lainkaan kurkunkantta. Nisäkkäistä poiketen lintujen ääni ei muodostu kurkunpäässä. Alemmat hengitystiet sijaitsevat linnuilla ruumiinontelon kraniaalisessa osassa, koska linnuilla ei ole palleaa, joka jakaisi ruumiinontelon rintaonteloon ja vatsaonteloon. Henkitorvi koostuu rustorenkaista, jotka ovat papukaijoilla litistyneet dorsoventraalisuunnassa. Jokaisen renkaan toinen lateraalisivu on leveämpi niin, että leveä alue on vuoroin oikealla ja vuoroin vasemmalla. Leveät osat rengasta ovat aina kapeamman renkaan osan ulkopuolella. Henkitorven bifurkaatiossa sijaitsee papukaijojen äänielin. Se koostuu muuntuneista henkitorven rustoista ja kalvorakenteista. Lintujen keuhkot ovat kiinteät, laajentumattomat ja lohkottomat. Keuhkot sijaitsevat ruumiinontelon kraniaaliosassa dorsaalisesti kylkiluita ja selkärankaa vasten. Kummastakin primaarisesta keuhkoputkesta haarautuu neljä sekundaaristen keuhkoputkien joukkoa, jotka haarautuvat edelleen tertiäärisiin keuhkoputkiin eli parabroncheihin. Tertiääristen keuhkoputkien seinämissä olevista aukoista ilma pääsee pienten onkaloiden kautta ilmakapillaarien verkostoon, joissa kaasujenvaihto tapahtuu. Ilmapussit muodostavat suurimman osan hengityselimistön tilavuudesta. Ilmapussit ovat yksinkertaisesta levyepiteelistä ja sidekudoksesta koostuvia pusseja, jotka eivät osallistu kaasujenvaihtoon. Ilmapusseista lähtee umpipusseja, jotka ulottuvat siipien luiden sisälle ja useisiin selkänikamiin. Ilmapussien määrä vaihtelee lintulajien välillä, mutta papukaijoilla niitä on yhdeksän. Hengitystieinfektioita aiheuttavat papukaijoille bakteerit, virukset, sienet ja loiset. Vääränlainen ruokavalio aiheuttaa myös hengitystieoireita. Hyvin tehokkaan hengityselimistön vuoksi linnut ovat erityisen herkkiä kaasumuodossa oleville myrkyille. Useissa infektioissa huonot elinolot, väärä ravinto ja stressi altistavat taudin puhkeamiselle. Sairaita lintuja käsiteltäessä tulee aina muistaa, että osa lintujen hengitystiesairauksista on zoonoottisia. Esimerkiksi klamydioosi ja lintuinfluenssa voivat tarttua infektoituneesta linnusta ihmiseen

Kirjallisuuskatsauksen aihe on ajankohtainen Suomessa ja muualla maailmassa. Sikainfluenssa on sikojen tarttuva hengitystiesairaus, jonka aiheuttaja on herkästi kärsäkontaktissa leviävä influenssa A – virus. Siat sairastuvat usein yllättäen ja samanaikaisesti. Sikainfluenssa voi olla oireeton tai vähäoireinen, mikä hankaloittaa taudin havaitsemista. Sikainfluenssa aiheuttaa sikatiloille tuotantotappioita ja sioille hyvinvointiongelmia. Sikainfluenssa on maailmalla yleinen sikojen hengitystiesairaus. Suomi oli sikainfluenssasta vapaa maa vuoteen 2007 saakka ja vuonna 2009 noin kolmasosa suomalaisista sikaloista oli seropositiivisia sikainfluenssan suhteen. Influenssa A – viruksia esiintyy yleisesti eläimillä ja ihmisillä. Influenssa A – virusten kantajia luonnossa ovat vesilinnut, jotka levittävät influenssaviruksia ulosteissaan. Influenssa A – virukset pystyvät muuntumaan uusiksi alatyypeiksi ja sikaa pidetään eläinlajina, jossa influenssa A – virukset muuntuvat lajista toiseen tarttuviksi. Sikainfluenssa on zoonoosi. Sikainfluenssaviruksia on useita eri alatyyppejä. Maailmalla esiintyvien sikainfluenssavirusten alkuperä ja ominaisuudet vaihtelevat maantieteellisen sijainnin mukaan. Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa nykyään esiintyvät sikainfluenssavirukset ovat kehittyessään eriytyneet geneettisesti ja antigeenisesti toisistaan. Sikapopulaatioissa kiertää yleensä useita eri sikainfluenssavirustyyppejä yhtä aikaa. Tärkeimpiä ja useimmiten eristettyjä sikainfluenssavirusten alatyyppejä ovat H1N1, H1N2 ja H3N2. Sikainfluenssan diagnosointi on tärkeää, jotta virusten leviämistä voidaan ehkäistä ja tautitilanne pysyy ajantasaisena. Sikainfluenssa diagnosoidaan osoittamalla sikainfluenssavirus 1-3 vuorokautta kliinisten oireiden alkamisen jälkeen otetuista virusnäytteistä tai virusvasta-aineet serologisin testein pariseeruminäytteistä. Viruksen osoitusmenetelmät (viruseristys ja RT-PCR) ovat luotettavia ja niillä sikainfluenssavirukset voidaan tyypittää. Serologisten testien (hemagglutinaation inhibitio ja ELISA) luotettavuudessa on puutteita ja etenkin ELISA-testien luotettavuus perustuu tietoon sikapopulaatiossa liikkuvien sikainfluenssavirusten alatyypeistä. Sikainfluenssan jatkuva ja tehokas tautiseuranta on oleellista, jotta serologiset testit saadaan optimoitua. Alueellisesti sikainfluenssan esiintyvyyttä lisäävät suuri sikatiheys, tilojen lyhyet välimatkat, eläinkuljetukset sekä sikojen kontaktit ulkopuolisiin henkilöihin ja tavaroihin. Sikalan bioturvallisuus on tärkein tekijä estettäessä sikainfluenssavirusten pääsy sikalaan. Sikainfluenssan vastustaminen on tärkeää, koska se on osa sikojen hengitystiesairauskompleksia sekä predisponoiva tekijä muiden sikapatogeenien aiheuttamille hengitystiesairauksille. Sikainfluenssan vastustuksessa voidaan suurilla sikatiloilla käyttää apuna kahta tai kolmea virustyyppiä sisältäviä rokotteita, jotka vähentävät sikainfluenssan kliinisiä oireita ja viruksen eritystä ympäristöön.

Toxoplasma gondii on kokkideihin kuuluva alkueläinloinen. Sen pääisäntiä ovat kissaeläimet, joissa tapahtuvan suvullisen lisääntymisen tuloksena tuotetaan ympäristöön ookystia. Väli-isäntiä voivat olla kaikki tasalämpöiset eläimet. Toksoplasma muodostaa isäntien kudoksiin infektiivisiä kudoskystia. Ihminen voi saada tartunnan syömällä kudoskystia tai ookystia, tai sikiö voi infektoitua jo kohdussa istukan kautta. Toxoplasma gondii voi aiheuttaa isäntänsä vakavan sairastumisen ja on siksi maailmanlaajuisesti merkittävä zoonoottinen loinen. Toksoplasman torjunnassa on oleellista tuntea alueen kissojen toksoplasmaseroprevalenssi ja arvioida ympäristön ookystakuormitusta: seropositiivisten kissojen voidaan olettaa joskus erittäneen ookystia. Tässä tutkimuksessa selvitettiin toksoplasman esiintymistä suomalaisissa kissoissa: suoralla agglutinaatiotestillä (ToxoScreen-DA) määritettiin IgG-vasta-aineiden esiintymistä seerumissa sekä vasta-ainetasoja (tiitteri). Flotac® -flotaatiomenetelmällä tutkittiin ookystien esiintymistä ulostenäytteissä. Tutkimuksessa selvitettiin kissojen toksoplasma-vasta-aineiden esiintymiseen vaikuttavia tekijöitä: serologisessa tutkimuksessa oli mukana sekä löytö että rotukissoja, ja lisäksi tutkittiin kissojen sukupuolen, iän, sekä rotukissoilla lihansyönnin vaikutusta vastaaineiden esiintymiseen seerumissa. Serologisessa tutkimuksessa 398 kissan aineistossa seroprevalenssiksi saatiin 48,2 %. Tutkituista 369 rotukissasta 49,9 % oli seropositiivisia, kun taas 27 tutkitusta löytökissasta seropositiivisia oli 25,9 % (P < 0,05). Sukupuolella ei todettu olevan merkitystä kissan seropositiivisuuteen. Aikuiset kissat olivat nuoria kissoja useammin seropositiivisia (53,7 % vs. 23,5 %) (P < 0,001), koska kerran tartunnan saaneen kissan seerumista voidaan todeta vasta-aineita, ja vanhemmat kissat ovat nuoria todennäköisemmin ehtineet törmätä loiseen elämänsä aikana ja saada tartunnan. Ruokavalio oli tiedossa 347 rotukissalta, ja näistä 270 (77,8 %) oli joskus saanut raakaa lihaa. Raakaa lihaa saaneista kissoista 151 (55,9 %) oli seropositiivisia; 77 kissasta, jotka eivät olleet saaneet raakaa lihaa sitä vastoin ainoastaan 26 (33,8 %) oli seropositiivisia (P < 0,001). Ulostenäytteistä 131 kissan aineistosta 1,5 % eritti toksoplasman kaltaisia ookystia ulosteessaan tutkimushetkellä. Suomessa kissojen ravinnon ja toksoplasmaseropositiivisuuden välistä yhteyttä ei ole aikaisemmin tutkittu. Näiden uusien tulosten valossa olisi toksoplasman torjunnassa erityisen tärkeää kiinnittää huomiota loisen tartuntareitteihin kissan osalta. Kissoja ei tulisi ruokkia raa'alla lihalla: kissalle annettava liha olisi hyvä kuumentaa yli 67 °C:een tai pakastaa alle -12 °C:n lämpötilassa toksoplasmatartunnan ehkäisemiseksi.

Trichinella-suvun loiset ovat maailmanlaajuisesti levinneitä sukkulamatoja, jotka ovat infektiivisiä useille eläinlajeille ja tarttuvat myös ihmiseen. Loiset aiheuttavat ongelmia muun muassa lihateollisuudessa, haittaavat tuotantoeläinten terveyttä ja ovat elintarviketurvallisuusriski. Eri Trichinella-lajien infektiivisyys eri isäntäeläinlajeissa vaihtelee. Esimerkiksi Trichinella spiralis aiheuttaa rotassa voimakkaamman infektion kuin Trichinella nativa, mutta syytä loislajien erilaiseen infektiviteettiin samassa isäntäeläinlajissa ei tiedetä. Trichinella-loisten elämänkiertoon kuuluu sekä enteraali- eli suolistovaihe että parenteraalivaihe eli suoliston ulkopuolella tapahtuva vaihe. Vielä on epävarmaa, missä vaiheessa elämänkiertoa loislajien selviytyminen rotassa eroaa toisistaan. Tutkielmani kokeellisen osuuden tarkoituksena oli selvittää rotan ulosteita tutkimalla, kiinnittyykö toinen tutkituista Trichinella-lajeista (T. spiralis tai T. nativa) paremmin suolen seinämään ja tuleeko toinen nopeammin ulos suolesta. Mikäli rotan heikosti infektoivat T. nativa -loiset tulevat T. spiralis -loisia nopeammin ulosteen mukana ulos suolistosta, voidaan olettaa suolistovaiheen immuunipuolustuksen olevan ainakin osatekijä rotan kyvyssä puolustautua T. nativa –infektioita vastaan. Työ suoritettiin infektoimalla kuusi rottaa T. spiralis -loisella ja kuusi rottaa T. nativa -loisella. Lisäksi tutkimuksessa oli mukana kolme kontrollirottaa, joita ei infektoitu. Rottien ulosteet kerättiin seitsemän viikon ajalta, ja näytteet tutkittiin FLOTAC-menetelmällä. Ulosteista etsittiin Trichinella-loisten aikuis- ja toukkamuotoja. Ulostenäytteistä ei löytynyt yhtään loista. Kokeen jälkeen rotat lopetettiin ja niiden suolet tutkittiin, mutta suolistakaan ei löytynyt loisia. Lopetettujen eläinten lihasnäytteitä tutkimalla eläinten todettiin infektoituneen kyseessä olleelle loislajille tyypillisellä voimakkuudella. Kontrollirotista ei löydetty loisia. Koska rottien ulosteista tai suolista ei löytynyt loisia huolimatta onnistuneista infektoinneista, voidaan todeta käytetyn menetelmän olleen kokeeseen sopimaton. Mikäli loisia olisi löytynyt ulosteista, olisi ollut tarpeellista verrata eri lajeilla infektoitujen ryhmien tuloksia. Tieto siitä, tapahtuuko rotan suolistossa jotain, mikä heikentää toisen Trichinella-lajin infektiivisyyttä, olisi ollut merkittävä. Saadut tulokset olisivat olleet hyödyksi pohdittaessa parempia keinoja Trichinella-tartuntojen ennaltaehkäisyyn ja infektioiden hoitoon.

Luonnonlohikantojen säilyminen ja kalastus ovat riippuvaisia vesiviljelyssä kasvatettujen kalanpoikasten istuttamisesta luonnonvesistöihin. Nykymenetelmillä istustustulokset ovat kuitenkin olleet heikkoja: viljeltyjen kalanpoikasten kuolleisuus luonnossa on suurempaa kuin villipoikasten. Kalat eivät opi vesiviljelyn staattisessa ympäristössä luonnossa tarvittavia selviytymiskeinoja. Myös geneettinen monimuotoisuus ja populaation valmius sopeutua luonnonoloihin heikkenee laitoksissa. Istukaskalojen laatua on pyritty parantamaan kehittämällä luontoa mukailevia, virikkeellisiä laitoskasvatusympäristöjä. Vaihtelevan kasvatusympäristön ja luonnonemotaustan on esitetty myös edistävän lohikalojen kasvatusaikaista terveyttä. Kasvatusolosuhteet ja niiden aiheuttama valintapaine muokkaavat kalan ja taudinaiheuttajan ominaisuuksia, mm. vastustuskykyä ja virulenssia, jotka määrittävät, millainen isäntä-patogeeni -vuorovaikutuksesta muodostuu. Loiset ja muut taudinaiheuttajat lisäävät tuotantokustannuksia ja -tappioita vesiviljelyssä, joten tehokkaita tautitorjuntamenetelmiä kehitetään jatkuvasti. Merkittäviä patogeeneja istukaskasvatuksessa ovat mm. Ichthyophthirius multifiliis -loinen (Ich) ja Flavobacterium columnare -bakteeri. Tutkielmassa tarkasteltiin, kuinka kasvatusympäristö ja kalakantojen laitostuminen vaikuttavat tarttuvien tautien esiintymiseen ja kasvatusaikaiseen kuolleisuuteen lohen istukaskasvatuksessa. Kokeellisessa osassa selvitettiin kuolleisuuden, loisprevalenssien ja loisinnan intensiteetin eroja tavanomaisen ja virikkeellisen kasvatusmenetelmän sekä villi- ja laitosemotaustaisten kalojen välillä. Hypoteesina oli, että loisinfestaatio ja kokonaiskuolleisuus ovat vähäisempiä luonnon- kuin laitosemojen poikasilla, ja vastaavasti virikkeellisessä kuin tavanomaisessa kasvatusmenetelmässä. Tutkimus toteutettiin kalantutkimusasemalla Paltamossa kesällä 2010. Kussakin 16 tutkimusaltaassa oli kokeen alussa 2500 Torniojoen merilohenpoikasta. Altaat jaettiin emo- ja kasvatustaustan osalta neljään käsittelyyn: "laitos-standardi" (LS), "villistandardi" (VS), "laitos-virike" (LV) ja "villi-virike" (VV). Virikealtaat luotiin suojapaikoin ja veden virtausta muuntelemalla. Ulkoloisten laji ja määrä tutkittiin iholimanäytteistä mikroskoopilla. Loisinfestaation ja kasvatusmenetelmän sekä emotaustan yhteydet määritettiin Fisherin eksaktilla testillä. Allaskohtaista kuolleisuutta seurattiin kalantutkimuslaitoksen kirjanpidon avulla. Kuolleisuuskuvaajat laskettiin taulukkolaskentaohjelmassa. Loisprevalenssien ja kuolleisuusprosenttien tilastollinen merkitsevyys määritettiin binomiaaliseen jakautumiseen perustuvan 95 % luottamusvälin avulla. Tutkimuksessa todettiin vahvoja trendejä kuolleisuuden, Ich-infestaation, emotaustan ja kasvatuksen yhteyksistä: Ich-loista esiintyi enemmän laitos- kuin villipoikasissa ja standardi- kuin virikealtaissa. Trichodina-loisen ja Flavobacterium columnare -bakteerin osalta trendit olivat päinvastaisia. Flavobakteeritartunta vaikutti altaiden loistautidynamiikkaan. Tulokset eivät ole yksiselitteisiä. Altaiden väliset erot, muut tarttuvat taudit ja kalayksilön loisinfestaation riippuvuus olosuhteista sekä fysiologisesta tilasta tulisi ottaa paremmin huomioon tutkimusasetelmassa ja tutkittavien altaiden määrässä. Saatu ymmärrys tarttuville taudeille otollisista olosuhteista auttaa suunnittelemaan niiden ehkäisyyn tähtäävää jatkotutkimusta. Tulokset viittaavat virikkeellistämisen vähentävän Ich-loisen esiintymistä kasvatusaikana. Ich:n torjuntaan on etsitty tehokasta ja kestävää ratkaisua; virikkeellistä kasvatustapaa voisi soveltaa taudin torjumiseen muissakin makean veden kalankasvatuksen muodoissa.