Browsing by department "Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos"

In this thesis, I mainly research two questions through two cases studies—the Cable Factory and Kalasatama community (Suvilahti) based on the Human capital theory and Richard Florida’s Creative Class theory. The two research questions are: 1 why city needs to attract the key professionals 2 how to build up creative centres/cities to attract, maintain and generate creative class and creativity, especially through culture and arts. The Human Capital Theory argues and manifests the high quality human capital—talent is the key factor to promote the regional growth under the creative economy era. While Florida’s Creative Class theory identifies the specific type of talent—the creative class and concludes their preference on their location choices—creative centers/creative cities. By this way, he comes up with a 3T model and related principles to research how to build up creative centers/cities. In the thesis, I mainly take theoretical research and empirical database analysis methods. The database comes from interviews, city policy data and reports, regional marketing brochures and webpage infos. Moreover, two cases studies of the cultural transformation—the Cable Factory and Kalasatama community (Suvilahti) are researched to explore how to build up a creative center/city, especially from arts and culture. As a conclusion, creative class is the No.1 factor to promote the regional growth. To attract and maintain creative class, creative centers/cities with diverse and open environment are top preference choice. While arts and culture are not only entertainment tools, but also effective planning instruments to assist to establish creative centers/cities. To build up a creative city, there need both the creative use of arts and culture and the government policy makers and social community’s assistances as facilitators.

Ruotsissa perustettiin vuonna 1729 yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania, joka jakautui kahteen alaosastoon: Eteläiseen ja Pohjoiseen komppaniaan. Organisaatio toimi Amiraliteettikollegion alaisuudessa ollen sille ilmoitusvelvollinen toiminnastaan. Tutkielmassa pohjustetaan aihetta kartoittamalla ensin meripelastuksen historia ennen vuotta 1729, jonka jälkeen selvitetään komppanian perustamisen syitä ja sitä miten organisaatio rakennettiin ja mihin suuntaan se alkuvuosikymmeninään kehittyi. Tutkimustavoitteena on lisäksi tutkia, keitä tai mitä komppania palveli ja minkälaisia reaktioita se herätti ympäristössään. Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppaniaa on tutkittu vähän, eikä organisaationa käytännössä ollenkaan. Siksi on oleellisen tärkeää selvittää perusteellisesti millaisten säädösten puitteissa komppania toimi, millainen virkamiesorganisaation se tarvitsi toimiakseen ja millaisin työvälinein pelastustöitä tehtiin. Tutkimusaineistona on käytetty pääasiassa alkuperäislähteitä, kuten valtiopäiväkertomuksia ja -päätöksiä, laki- ja säädöskokoelmia, Amiraliteettikollegion alaisuudessa olevia sukellusasiakirjoja sekä merenkulkuun, luotsi- ja tullitoimintaan liittyvää kirjallisuutta. Tutkimuksesta selviää, että yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania perustettiin suuren pohjan sodan jälkeen, kun Ruotsi oli menettänyt Itämeren herruuden. Itämeren laivaliikenteen painopiste oli siirtynyt yhä vahvemmin Pietari-Hollanti linjalle, jossa kulki suolan ja puutavaran lisäksi arvolastia vaikkapa Pietarin palatseihin. Komppanioiden toiminta perustui privilegioon eli yksinoikeuteen pelastaa merihätään joutuneita aluksia ja sen lasteja. Eteläinen komppania oli toiminut jo aiemmin hajanaisemmin, kunnes vuonna perustettiin 1729 Pohjoinen komppania ja siihen liitettiin myös Ruotsin eteläiset osat. Tästä alkoi myös aktiivinen valtiopäiväkeskustelu privilegioiden jatkamisesta ja sukelluspalkkioiden määrästä sekä komppanian virkamiesten liian omaehtoisesta palkkioiden lunastustavasta. Lähes jokaisilla valtiopäivillä tarkennettiin voimassaolevia sukellussäädöksiä, mikä vankensi vaiheittain myös komppanian asemaa. Viimeistään 1760-luvulla säädökset olivat tarpeeksi kattavia erilaisia käytännön tilanteita varten. Komppanian toiminnan luonne oli aluksi tiukasti kruunun valvonnan alaista merkantilismin hengen mukaisesti. Käännekohta koko komppanian toiminnassa oli, kun Eteläisen komppanian sukelluskomissaari Petter Pihl anoi valtiopäivillä lupaa huutokaupata ulkomaalaisen aluksen rahdin. Pihl vetosi 1740-luvulla Pohjoisen komppanian alueella tapahtuneeseen samankaltaiseen, mutta ilmeisesti vaatimattomaan huutokauppaan. Huutokauppaluvan turvin koko komppanian toiminta alkoi pohjautua yhä enemmän pelastettujen laivojen lastin takavarikointiin, kunnostamiseen ja huutokauppaamiseen, jonka jälkeen komppania lunasti sukelluspalkkionsa huutokaupan tuloista. Tätä aiemmin komppania oli ottanut oman prosentuaalisen osansa suoraan pelastetusta lastista tavaran muodossa, mikä oli aiheuttanut tyytymättömyyttä pelastetun laivahenkilökunnan kesken. 1760-luvulla Pelastuskomppanian käytännöt olivat vakiintuneet siten, että komissaarit johtivat toimintaa kotikaupungeistaan ja rannikko- ja saaristopitäjissä toimi alempaa virkamiehistöä, kuten rantavouteja. Komissaarit olivat kaupunkien silmäätekeviä henkilöitä, esimerkiksi raatimiehiä ja laivanvarustajia. Kaupunkien raatihuoneilla pidettiin komppanian huutokauppoja ja koko taloudellinen toiminta oli komissaarien hallinnassa. Alkuvuosien nöyrä työskentely amiraliteettikollegion alaisuudessa oli vaihtunut komissaarien itsetietoiseksi toiminnaksi tavoitteena yhä enemmän henkilökohtaisen omaisuuden kasvattaminen. Loppupäätelmänä todetaan, ettei komppania palvellut suoranaisesti merihätään joutunutta laivaliikennettä, vaan sen toimintaa ohjasivat taloudelliset päämäärät. Tämä synnytti eriskummallisen ja ristiriitaisen tilanteen toiminnan motivaatioiden ja moraalisten kysymysten suhteen. Kuitenkaan Ruotsin valtiolla ei ollut tarjota muunlaista mallia meripelastustoiminnan organisoimiseksi, vaikka valtiopäivillä käsiteltiin yhä uudelleen yksinoikeuden peruuttamista ja muita valituksia. Sukellus- ja pelastuskomppaniat toimivat miltei sata vuotta, kunnes laivakannan kehitys 1830-luvulle tultaessa oli muuttanut komppanian toiminnan hyödyttömäksi.

Finland och Sverige hade under andra världskriget mycket olika relationer till det nationalsocialistiska Tyskland. Finland och Tyskland var först vapenbröder i kriget mot Sovjetunionen. Då Finland ville lösgöra sig ur striden och sluta en separatfred med Sovjetunionen blev man tvungen att vända vapnen mot de tidigare vapenbröderna. Finland var i krig mot tyskarna ända till slutet av april 1945 då de sista tyska styrkorna retirerade till Norge från finskt territorium. Sverige däremot hade under andra världskriget strävat efter att till varje pris hålla sig utanför konflikten. Landet levde under kriget under det tyska hotet men bedrev också lukrativ handel med Tyskland. Allt detta påverkade hur man i Finland och Sverige förhöll sig till tyskarna under andra världskriget och även efter att Tyskand kapitulerat i början av maj 1945. Även efter kriget var situationen mycket annorlunda i Finland och Sverige. Republikens skyddslag, som censurlagen I Finland kallades, avskaffades först 15.10.1947 efter Parisfördraget då Finland slöt fred med segrarmakterna i andra världskriget. Men även därefter tillämpade de finska neutrala och ledande tidningarna en viss grad av självcensur i politiska frågor. Finland måste även i viss mån ta i beaktande Sovjetunionens inställning. Detta gällde även den tyska skuldfrågan. Sverige behövde inte på samma sätt ta i beaktande Sovjetunionens ståndpunkter. I Sverige gjordes beslutet att återställa tryckfriheten redan i slutet av maj 1945. Helsingin Sanomat skrev inte alls om det tyska folkets kollektiva skuld före sommaren 1945 då Tyskland hade kapitulerat. Dagens Nyheter öppnade debatten om detta ämne för året 1945 redan i januari. Denna avhandling beskriver hur debatten om det tyska folkets kollektiva skuld framskred i Helsingin Sanomat och Dagens Nyheter. Som källmaterial har använts dessa tidningar under åren 1945–1947. Båda tidningarna följde mest den brittiska och amerikanska linjen ifråga om den tyska skuldfrågan. Dock påverkade inrikespolitiken i Finland och Sverige även vad som skrevs om det tyska folkets kollektiva skuld. Händelser på kontinenten och de allierades relationer påverkade även debatten I tidningarna. I DN var närmare två tredjedelar av tidnigens artiklar om den tyska skuldfrågan under tidsperioden 1945–1947 tidningens egna. De flesta av dessa utkom 1945. Under samma tidsperiod publicerade HS endast två egna artiklar om detta ämne. Då man jämför de egna och importerade artiklarna märker man att förhållningen till det tyska folkets kollektiva skuld inte skiljer sig märkbart förutom att man i DN:s egna artiklar oftare förhöll sig neutral till den tyska skuldfrågan än i de importerade. DN skrev klart mest om det tyska folkets kollektiva skuld under året 1945. Följande år hade intresset redan klart avtagit. HS däremot skrev mest om detta ämne under året 1946. Följande år avtog intresset för den tyska kollektiva skulden även i HS. Artiklarna i HS tog oftare ställning mot det tyska folkets kollektiva skuld än artiklarna i DN. I en stor del av de importerade artiklarna i båda tidningarna kan man urskilja propagandainnehåll av de västallierade. Denna avhandling visar att ryska åsikter om den tyska kollektiva skulden förmedlades åren 1945–1947 till HS huvudsakligen via brittiska och amerikanska nyhetsbyråer. Samma gällde även för DN. Artiklar som innehöll ryska åsikter innehöll även ofta rysk propaganda. Det verkar som om britterna och amerikanerna ändrade flera gånger på förhållningen till den tyska kollektiva skulden beroende på den politiska utvecklingen och konjunkturerna. Sovjetunionens åsikter om saken skiftade inte lika mycket. Men Sovjetunionens åsikter påverkade inte märkbart debatten om den tyska kollektiva skulden i HS och DN 1945–1947.

Tutkielma tarkastelee koreografiaa arkeologisena menetelmänä. Koreografia on perinteisesti käsitteellistetty tanssitaiteen menetelmäksi, mutta jo vuosikymmeniä jatkuneen kriittisen taiteen tutkimuksen myötä koreografia nähdään myös tiedontuottamisen välineenä. Tämän tutkielman ensisijainen tavoite on tutkia koreografian ja arkeologian välisiä tiedollisia eli episteemisiä yhteyksiä. Tutkielma luo katsauksen arkeologian tieteenhistoriaan ja pyrkii tunnistamaan arkeologian eri aikakausille tyypillisiä menetelmäkäsityksiä. Tutkielma keskittyy erityisesti 2010-luvun jälkeiseen arkeologiaan, jonka tietoteoreettinen keskustelu on voimakkaasti vaikuttunut posthumanistisista filosofioista. Näiden filosofioiden mukanaan tuoma niin kutsuttu materiaalinen käänne on haastanut arkeologeja uudelleenarvioimaan tieteenalan vakiintuneita tietokäsityksiä. Materiaalisen käänteen asettamat haasteet ovat johtaneet arkeologian metodologian uudelleenkäsitteellistämiseen. Materiaalisen käänteen jälkeisissä keskusteluissa on painotettu materiaalisen maailman toimijuutta ja sen moninaisuuden huomioon ottamista. Erityisesti uusmaterialismista vaikuttuneen arkeologian tavoitteena on havainnoida materiaaleja ilman kattavia teoreettisia tai menetelmällisiä ennakko-oletuksia sekä välttää materiaalien ylitse kurottavia päätelmiä. Näistä ajatuksista on syntynyt kiinnostus kohti epistemologiaa, jota voisi kuvailla spekulatiiviseksi empirismiksi. Tässä tutkielmassa painotetaan tämän kaltaiseen tietokäsitykseen pyrkivän tutkimuksen olevan luonteeltaan kehollista ja esteettistä. Taiteen menetelmänä koreografiaa on arkeologian tavoin 2010-luvun jälkeen kuvailtu luonteeltaan materiaaliseksi. Koreografia yhtäältä tutkii kehollisen tietämisen rajoja ja toisaalta koreografisen prosessin materiaalisuutta. Koreografia huomioi ei-kielellisen ja hiljaisen tiedon merkityksen osana tiedonmuodostumisen prosesseja. Posthumanististen filosofioiden vaikutuksesta myös koreografia on kääntänyt huomionsa taiteen tekemisen prosessin materiaalisuuteen, mikä haastaa tanssitaiteelle asetettuja representaatiovaatimuksia. Tutkielmassa hahmotellaan hybridisiä tapoja lähestyä menneisyyttä ja arkeologisia materiaaleja kehollisen taiteen keinoin. Lapin toisen maailmasodan aikaisilla saksalaiskohteilla tehdyn tapaustutkimuksen myötä koreografia liitetään arkeologian viimeaikaiseen tietoteoreettiseen keskusteluun. Samalla koreografiaa tarkastellaan menetelmällisenä mahdollisuutena arkeologiassa. Koreografia pyrkii artikuloimaan menneisyyteen liitettäviä kysymyksiä kehollisen tutkimisen ja aistikokemuksen kautta sekä palauttamaan huomion tutkimuksen materiaalisiin prosesseihin ja vaikutuksiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että posthumanistisista filosofioista vaikuttuneella arkeologialla ja koreografialla on tiedollinen ja menetelmällinen yhteys. Tämä yhteys laajentaa entisestään mahdollisuuksiamme lähestyä menneisyyttä uudenlaisesta näkökulmasta. Vastaavaa arkeologian ja koreografian suhdetta käsittelevää tutkielmaa ei ole aikaisemmin tehty. Tästä syystä tutkielma luo hedelmällisen pohjan arkeologian ja taiteen menetelmien väliselle lisätutkimukselle.

Työni tarkastelee filosofian substantiivisten a priori uskomusten tiedollista oikeutusta. Substantiivisilla a priori uskomuksilla tarkoitan maailmaa koskevia, apriorisesti oikeutettavia uskomuksia. Ne voivat poiketa pelkkiä käsitteitä koskevista uskomuksista, mutta jätän työssä auki onko tällaista erottelua tehtävissä. Jos erottelua ei tehdä, kaikki uskomukset voidaan katsoa jossain mielessä maailmaa koskeviksi. Tiedollisella oikeutuksella puolestaan tarkoitan keinoja, joilla pyrimme osoittamaan, että uskomuksemme ovat tiedollisessa mielessä todennäköisesti tosia. Mahdollisiksi oikeuttajiksi lasken sekä internalistiset oikeuttajat kuten argumentit ja evidenssin sekä eksternalistiset oikeuttajat kuten uskomuksia muodostavat prosessit ja taidot. Substantiivisen a priori oikeutuksen puolesta ovat viime vuosikymmeninä argumentoineet niin kutsutut maltilliset rationalistit, jotka näkevät, että filosofit voivat muodostaa fallibilistisia, apriorisesti oikeutettuja uskomuksia maailmasta. Tarkastelen ja kritisoin työssä maltillisten rationalistien argumentteja filosofien substantiivisen a priori oikeutuksen puolesta. Katson, että parhaat argumentit palautuvat kolmeen teesiin: 1) meillä on vakuuttavia esimerkkejä a priori oikeutetuista substantiivisista propositioista, 2) a priori oikeuttajat ovat yhtä perustavanlaatuisia kuin empiiriset oikeuttajat, ja 3) a priori oikeuttajia voidaan tarvita ei-skeptisiin episteemisiin järjestelmiin. Vasta-argumenttien osalta tarkastelen ensin kahta, Gilbert Harmanin ja Michael Devittin argumenteille pohjautuvaa strategiaa: 1) kyseenalaistetaan parhaat substantiiviset a priori-esimerkit, 2) kyseenalaistetaan substantiivinen a priori oikeutus holistiselta pohjalta. Hylkään molemmat strategiat: edellinen ei anna tarpeeksi evidenssiä substantiivisten a priori menetelmien epäluotettavuudesta; jälkimmäinen ei anna tarpeeksi tarkkaa perustetta sille, miksi a priori oikeutus pitäisi torjua siitä huolimatta, että sen asema muiden uskomustemme suhteen on heikko. Näiden strategioiden sijaan kehitän uuden, luotettavuus-perusteisen argumentin filosofian substantiivista a priori oikeutusta vastaan. Argumentti pohjautuu yleisiin filosofisiin olettamuksiin siitä, mitä episteeminen oikeutus vaatii sekä havaintoihin substantiivisen a priori filosofian tuloksista. Huomautan, että filosofian substantiiviset a priori menetelmät johtavat ristiriitaisiin totuus-väitteisiin, mikä kertoo siitä, että ne ovat ainakin suurelta osin epäluotettavia. Tämä tuottaa skeptisen kumoajan, joka implikoi, että iso osa filosofian substantiivisista a priori uskomuksista ei ole episteemisesti oikeutettuja. Empiirisiä lisätutkimuksia ristiriitaisten väittämien kattavuudesta tarvitaan skeptisten implikaatioiden laajuuden tarkempaan määrittämiseen. Lisäksi tarvitaan käsitteellisiä tutkimuksia episteemisistä oikeuttajista, jotta skeptisten implikaatioiden luonne selviäisi paremmin, ja että lisätietoa saataisiin siitä, minkälaiset uskomukset ja väitteet filosofiassa voivat yleisesti ottaen olla episteemisesti oikeutettuja.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen muistelukerrontaa lähteenä käyttäen kaupungin arkielämää yhden näkökulman, maitokauppakokemuksien kautta. Tutkielmani aineisto muodostuu 1930–1960-luvun Helsinkiin sijoittuvista maitokauppamuistoista, jotka olen koostanut kahden eri arkiston kilpakyselymateriaaleista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston laajasta Ruokamuistoja lapsuudesta -kyselystä aineistooni rajautui 20 kyselyvastausta. Lisäksi aineistoni muodostuu 19 kyselyvastauksesta Museoviraston kansatieteellisen arkiston kyselystä nro 40 Ostotottumusten muuttuminen. Aineistoni Ruokamuistoja lapsuudesta -kyselyn kertojista suurin osa on 1940-luvulla syntyneitä ja Ostotottumusten muuttuminen -kyselyn kertojista 1920-luvulla syntyneitä naisia. Maitokauppamuistoissa eletty arki ei näyttäydy vain tavanomaisena rutiinina, vaan muistelun kautta merkityksen saaneina erityisinä asioina ja tapahtumina. Tutkielmani tavoitteena on tarkastella, miten muistilla ja muistamisella tuotetaan kaupunkilaisen arkielämään liittyviä merkityksiä 1930-luvulta 1960-luvun lopulle, ja miten maitokauppamuistot osana arkea heijastavat kaupunkilaista elämätapaa. Kaupunki, arjen toiminnan ympäristönä ja kohtaamispaikkana, ohjaa osaltaan aineistoni tulkintaa. Ajatuksena on, että kaupunki, rakennettuna ympäristönä tuottaa yksilöissä tietynlaisia tapoja toimia. Näin ollen se muovaa yksilön roolia sosiaalisena toimijana, jolloin myös ympäristö muotoutuu sosiaalisen elämän kautta. Aineistossa kertojat kiinnittävät muistojaan tiloihin ja paikkoihin, joissa merkitykset rakentuvat. Tutkielmani tavoitteena on nostaa esiin yksilön kokemuksia liittyen muistoissa esiintyviin paikkoihin. Paikat esiintyvät tutkielmassani ennen kaikkea muistojen kiinnittymispisteinä. Tulkitsen menneisyyttä käsittelevää muistitietoa huomioiden dialogin kertojien ja tulkitsijan välillä. Lopputulos ei ole menneisyyden aukoton selitys, vaan tavoitteena on saavuttaa ihmisten yksilölliset tulkinnat menneisyydestään. Käytän analyysin menetelmänä tulkitsevaa lähilukua, jossa tekstejä luetaan useampaan kertaan ja pyritään avaamaan teksteihin sisältyviä merkityksiä suhteessa niiden konteksteihin. Lähiluennan edetessä lukeminen muuttuu jokaisella kerralla analyyttisemmaksi, jolloin analyysin teemat alkavat hahmottua. Lähiluentaan kuuluu tekstin eri osien vertailu ja rinnastaminen toisiinsa, kunnes muistiinpanot etenevät tulkintaan. Maitokauppamuistoissa muistelijat palaavat vuosikymmenten taakse menneisyyteen. Keskiössä ei ole pelkästään kertoja itse, vaan kerronta laajenee aiheen mukaisesti maitokauppoihin, siellä tavattuihin ihmisiin ja myös heidän elämäänsä. Muistellaan perheen jäseniä ja heidän ajan kuluessa vaihtuvia arjen roolejaan. Muistoissa mennyt aika saa kiintopisteen maitokaupoista, joiden ympärille kertomus rakentuu. Maitokaupoissa asiointi liittyi kaupunkilaisten jokapäiväisiin arjen tehtäviin 1930–1960 -luvun Helsingissä. Arkiset askareet ja niistä huolehtiminen ovat perinteisesti kuuluneet naisten vastuulle, ja naisten kokema arki on analyysini yksi keskeinen osa. Lasten osallistuminen arjen tehtäviin koettiin perheen arjen sujuvuuden kannalta erityisesti merkitykselliseksi, kun naisten ansiotyössäkäynti yleistyi. Lapsuuden muistoissa kerrottu ja koettu arki on tutkielmani analyysin toinen keskeinen osa. Muistoissa arjesta muodostuu monimuotoinen kuva, joka tulee näkyväksi naisten ja lasten kokemuksien kautta. Keskityn tutkielmassani enemmän kertomusten sisältöihin kuin rakenteisiin. Lisäksi tutkielmani keskiössä ei ole tiettyä kokemusta tai tapahtumaa, vaan pidemmällä aikavälillä koettuja tapahtumia. Lähemmin tarkasteltuna arkisen elämän taustalta löytyy päivittäin toistuva, mutta monimuotoinen sosiaalisten suhteiden ja rakenteiden verkosto, jota tarkastelen muistitietotutkimuksen avulla.

Tutkielmassa käsitellään arkeologisten kenttätöiden dokumentointia sekä pohditaan sen vuorovaikutusta kaivausmenetelmiin ja raportointiin. Keskeinen osa tutkielmaa on menetelmäkokeilu. Tutkielman tavoitteena on selvittää, voiko tasokarttoja tuottaa suoraan ortokuvista eri kuvaluokittelumenetelmillä ja mikä menetelmistä voisi soveltua tähän käyttötarkoitukseen parhaiten. Tutkielmassa pohditaan lisäksi kehittyvien dokumentointimenetelmien vaikutuksia tulevaisuuden työtapoihin ja muihin alan käytäntöihin. Menetelmäkokeilun aineistona on käytetty kuvia, jotka ovat peräisin neljältä eri arkeologiselta tutkimuskohteelta ja joista on tuotettu fotogrammetrialla 3D-malli. Kyseisistä malleista on puolestaan tuotettu ortokuvat, joihin luokittelutyökalujen toimivuutta on testattu ja lopputuloksia vertaillaan visuaalisesti. Menetelmäkokeiluun on valittu kolme eri kuvaluokittelumetodia: ohjattu luokittelu, ohjaamaton luokittelu ja oliopohjainen kuva-analyysi. Jokaiseen neljään ortokuvaan on testattu näitä kolmea eri luokittelumenetelmää. Menetelmät perustuvat algoritmeihin, jotka hyödyntävät kuvapikseleiden sävyarvoja ja niiden perusteella kuvista voidaan tuottaa rasterikarttoja. Tutkielman analyysien perusteella luokittelutyökaluja voidaan hyödyntää tasokarttojen tekemiseen suoraan ortokuvista. Lisää tutkimusta aiheesta kuitenkin tarvitaan ja lisätutkimuksella tulisi etenkin selvittää vielä tarkemmin, mikä luokittelumenetelmistä voisi parhaiten soveltua arkeologisten kenttätöiden dokumentointiin. Dokumentointitapojen kehitys tulevaisuudessa vaikuttaa arkeologisiin kenttätyömenetelmiin ja raportointiin. Kuvaluokittelutyökalujen etuna on niiden toistettavuus ja nopeus verrattuna perinteisiin dokumentointimenetelmiin, kuten karttojen piirtämiseen käsin millimetripaperille kenttätyötilanteessa. Kehittämällä kenttätöiden dokumentointimenetelmiä voidaan parantaa arkeologisten tiedon laatua ja hyödynnettävyyttä tulevaisuudessa

Arbetets fokus är Svenska social- och kommunalhögskolans (SSKH) byggnad i kvarteret Geten i Kronohagen, ett resultat av arkitekt Juha Leiviskäs vinnande förslag "Trio" i Helsingfors universitets och Senatsfastigheters arkitekturtävling 2003−2004. En målsättning har varit att granska händelseförlopp och aktörer, arkitektur och historisk stadsmiljö av betydelse för byggnadens förverkligande. Den viktigaste aktören akademiker Juha Leiviskä har tidigare varit känd främst för sin kyrkoarkitektur, fick sitt genombrott med Myrbacka kyrka 1984, och blev internationellt erkänd 1995 genom Carlsberg priset i arkitektur. I det inledande kapitlet redogörs för arbetets problemformulering, val av metoder samt arbetets teoretiska referensram. Juha Leiviskäs arkitektur, särskilt Svenska social- och kommunalhögskolans byggnad i Kronohagen, diskuteras i arbetet med utgångspunkt i den teoretiska referensramen kritisk regionalism, som den utvecklats av Alexander Tzonis, Liane Lefaivre och Kenneth Frampton. Andra kapitlet ägnas i sin helhet arkitekten Juha Leiviskä med motiveringen att lära känna hans arkitektprofil inför det aktuella uppdraget i Kronohagen. Uppväxt- och studieår, forskning om Leiviskä och hans arkitektur, Leiviskäs ställning inom modern arkitektur, liksom även diskussion om hans tidigare arkitektoniska verksamhet, utgör olika infallsvinklar vilka kompletteras av en bilagd förteckning över Juha Leiviskäs förverkligade arkitektoniska arbeten och projekt. Tredje kapitlet innebär en historisk återblick över processer som lett fram till att Svenska social- och kommunalhögskolan etablerat sig mitt i universitetets centrumcampus. Här redogörs å ena sidan för högskolans institutionella och akademiska utveckling ända från grundandet av Svenska medborgarhögskolan 1943. Å andra sidan diskuteras de s.k. klinikkvarteren som en del av centrumcampus. En utredning som gjordes 1982−1983 över universitetsområdet i centrum har lyfts fram som speciellt intressant med tanke på placeringen av Svenska social- och kommunalhögskolans nya byggnad. Fjärde kapitlet inleds med en redogörelse för kvarteret Geten som historiskt krävande miljö för planeringen av Svenska social- och kommunalhögskolans byggnad. Byggbeståndet i kvarteret representerar sinsemellan olika arkitektur, funktion och tidsanda. En redogörelse för händelseförlopp som följer på varandra omfattar arkitekturtävlingen i vilken Trio utsågs till vinnande förslag, år av vidareutveckling och detaljplanering, byggnadens uppförande, samt erfarenheter av den färdiga byggnaden. Den arkitektoniska helheten och byggnaden i dess omgivning analyseras utgående från kritisk regionalism. Byggnadens arkitektoniska inre rum och speciellt användarnas upplevelse av rummet diskuteras. I det avslutande kapitlet görs en sammanfattande analys av arbetet som helhet. I huvudsak överensstämmer Leiviskäs arkitektur i Kronohagen med kriterierna för kritisk regionalism. Leiviskä utvecklade tidigt sin arkitektoniska vision och har sedan envist hållit fast vid den. Byggnaden i Kronohagen representerar en unik och ändå kännspak arkitektur av Leiviskä.

Promoters are the most important intermediaries in concert industry, even though they are not always aware of the long term effects of their job. The aim of promotion in the concert industry is to properly present the artist and the genre of concert and to target the right segments of the audience. Their role is essential not only in the success of the single event, but also in the development of the artist’s career. The promotion of the correct artist’s image together with the concert is essential to reinforce the correct artistic identity of the artist. This aspect of the promoters’ job is even more relevant in the case of independent artists that are in charge of the production of their own work and in the case of artists that are involved in different projects at the same time and that present to their audience different genres of live concerts. The aim of this work is to better understand to what extent the job of promoters influences the image, reputation and artistic identity of international artists and their long term relationship with their audience and to what extent the audience is aware of this influence. In the audience’s perception, what exactly are the promoter’s responsibilities in the organisation of a live concert? What are the local and more broad consequences of the promotion of a concert or tour for the artist’s identity, reputation and career? The first part of this work analyses the job of promoters in the concert industry from a theoretical point of view, describing their relationship with the artists and with the other intermediaries in the field. The second part deepens the concepts of artistic identity and of artist as brand, and it presents and compares a series of posters analysing their effect as promotional tool. The third part of this work presents the result of a survey conducted among the audience and an extended interview with the artist presented as case study for the research. The results of this work show how often the importance of intermediaries is underestimated especially regarding some specific aspects of the concert industry, and how the problem is differently perceived by the audience and the artists. It also confirms how an improper promotion can deliver a wrong artist’s image, failing to target the right segments of the audience and potentially damaging the artist’s brand on a long term. Once all intermediaries involved in the concert industry will be aware of the long term effects that their job can have in the relationship between artist and audience, only then the promoters’ work will be able to actively contribute not only to the success of the live event but also to the development of the artist’s career, acting as positive reinforcement for the artist’s artistic identity.

Tutkimukseni käsittelee Kari Aronpuron runouden suhdetta visuaalisuuteen ja kuvataiteisiin. Otsikon käsite, ”kuvataiteellinen runo”, on Michael Davidsonin. Artikkelissaan ”Ekphrasis and the Postmodern Painter Poem” (1983) Davidson jakaa kuvataiteisiin suhteutuvan runouden kahteen: 1. Runouteen, joka kumpuaa jostakin olemassaolevasta taideteoksesta (representaatiot, klassiset ekfrasikset) 2. Runouteen, joka hyödyntää kuvataiteen tekniikoita kuitenkaan perustumatta mihinkään tiettyyn teokseen. Tämän jälkimmäisen kategorian runoja hän nimittää kuvataiteellisiksi runoiksi (engl. painterly poem, Janna Kantolan suomennos). Kuvataiteellinen runo ei ole yhtä kuin runo, joka suoraan reflektoi jotain kuvataideteosta eikä se ole runo, jolla on muuten vain korostuneen visuaalisia piirteitä. Kuvataiteellinen runo merkitsee Davidsonille runoa, joka lainaa muotoaan kuvataiteen perinteestä ja näin tehdessään kommentoi ennen kaikkea kuvataiteen kompositionaalisia strategioita. Lähestyn Kari Aronpuron runoutta Michael Davidsonin käsitteen kautta. Tutkimukseni rakenne keskittyy kolmen kuvataiteellisen runon kategorian käsittelyyn: ekfrasiksen, kollaasin ja readymaden. Ensimmäisessä analyysiluvussa (“Kuvan kuvia”) tarkastelen Davidsonin näkemyksiä ekfrasiksen ja kuvataiteellisen runon suhteesta sekä analysoin Aronpuron ekfrasisrunoa ”Kolhon kuu”. Seuraavassa luvussa (“Koottuja kuvia”) käsittelen kollaasin ja kuvataiteellisen runon suhdetta. Analysoin Aronpuron pitkää kollaasirunoa ”NRO 6 (Neljä vuodenaikaa)” hybriditekstinä, joka voidaan nähdä niin ekfrasiksena, kollaasina kuin kuvataiteellisena runonakin. Tekstin tärkeimpänä visuaalisena intertekstinä käsittelen Mark Rothkon Seagram-sarjaa. Viimeisessä luvussa (“Löydettyjä kuvia”) keskityn Aronpuron omaan kuvataiteelliseen tuotantoon, joka kattaa toistaiseksi yhden näyttelyn. Analyysiaineistona on Kari Aronpuron ja hänen kuvataiteilija-alteregonsa Banks L. Steppburnin yhteisnäyttely Pyöreitä Half Centannial (Tampereen keskuskirjasto Metso, syksy 2014). Lähestyn näyttelyn aineistoa Marcel Duchampin estetiikan ja readymade-tekniikan näkökulmasta. Tutkimukseni aineisto on sekä kirjallista että visuaalista. Analysoin Aronpuron runoja suhteessa Mark Rothkon ja Eero Järnefeltin maalauksiin sekä Aronpuron omia kuvataideteoksia suhteessa Marcel Duchampin estetiikkaan. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on pitkälti ango-amerikkalaisessa lyriikantutkimuksessa (esim. Michael Davidson, James Heffernan, Marjorie Perloff), mutta poikkitaiteellinen näkökulma tuo tutkimukseen mukanaan myös oman teoreettisen traditionsa (mm. Kai Mikkonen). Myös edeltävä Aronpuro-tutkimus on osa tutkielmani aineistoa (esim. Sinikka Tuohimaa, Kari Rummukainen, Juha Laine, Taneli Viljanen). Osoitan, että kuvataiteellinen runo ei ole pelkkä kuriositeetti Kari Aronpuron runoudessa, vaan se on näkökulma, joka voidaan perustellusti ottaa lukuisiin Aronpuron teoksiin. Kuvataiteellinen aineisto on usein läsnä hänen runoissaan, ja eri kuvataiteen traditiot, teokset ja tekniikat ovat toistuvia intertekstejä halki hänen koko tuotantonsa. Poikkitaiteellinen näkökulma on erottamaton osa Kari Aronpuron runoutta.