Browsing by department "Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos 2010-2017"
Now showing items 21-40 of 223
-
(2019)Tutkin tässä työssä mahdollisuutta laskea paineistetussa vesiputkistossa virranneen veden määrää muinaisessa Pompejissa säilyneiden arkeologisten jäännösten perusteella ja teen huomioita Pompejin vesijärjestelmän eri osien toiminnasta. Kuvailen soveltuvin osin antiikin kirjallisia alkuperäislähteitä sekä modernia tutkimushistoriaa. Teen yleiskatsauksen vesijärjestelmään Pompejissa ja esitän omia tulkintojani järjestelmän joidenkin osien toiminnasta. Näitä osia ovat päävesitorni, toissijaiset vesitornit ja lyijystä tehdyt vesiputkistot. Esitän perustelut virtauslaskujen tekemiseen sopivien testikohteiden valinnalle. Testikohteita ovat korttelit V1, IX 3 ja kaksi taloa korttelissa VII 4. Esitän yleisen kuvauksen kustakin korttelista ja yksityiskohtaisen kuvauksen taloista ja huoneista, joissa on vesiputkia. Kuvailen myös lyhyesti testikohteisiin liittyvät toissijaiset vesitornit, joita ovat vesitornit numero yksi, kaksi, kolme ja seitsemän. Kuvaan yksityiskohtaisesti mahdollisia putkilinjoja toissijaisista vesitorneista testikohteisiin ja esitän perustelut putkilinjojen valinnalle. Kuvailen lyhyesti fysikaalisia virtausopin kaavoja ja ainoastaan putkivirtauslaskelmien kannalta katsottuna. Esitän myös kaavan neljännen asteen yhtälölle, jonka kuvaaja, kun se on piirretty koordinaatistoon muistuttaa roomalaisten vesiputkien muotoa ja esitän syyt miksi tätä yhtälöä voi käyttää roomalaisten vesiputkien yhteydessä. Esitän kuvauksen putkivirtauslaskelmien kulusta ja esitän tuloksia edustavin osin. Lopuksi puhun laskelmiin liittyvistä ongelmista ja esitä suosituksia mahdollisia jatkotutkimuksia varten.
-
(2020)Tutkielmassa tarkastellaan chat-fiktiota digitaalisen kerronnan muotona. Chat-fiktio on yhteisö- ja pikaviestipalveluiden välityksellä tapahtuvaa keskustelua imitoiva fiktiivinen dialogi, jota on tarkoitus seurata älypuhelimen ruudulta. Tutkielman aineistona on kolme suomalaista chat-fiktiota Pientä säätöä (2018), Kateuden liekki (2019) sekä En voi puhua juuri nyt (2019–2020). Lisäksi tutkielmassa käydään käsittelyn taustoittamiseksi läpi chat-fiktion piirteitä ja kehitystä angloamerikkalaisessa maailmassa, josta kerronnan muoto on lähtöisin. Tutkielman tavoitteena on analysoida chat-fiktiota digitaalisen kirjallisuuden ja uusmedian muotona sekä miten kirjallisuutta määritellään uudelleen internetin aikakaudella. Lisäksi tutkielmassa pohditaan, millainen on chat-fiktion ja sosiaalisen median välinen kytkös. Tutkielmassa hyödynnetään analyysimenetelminä multimodaalista analyysia, kertomuksen tutkimusta ja lähilukua. Teoriataustana tutkielmassa käytetään multimodaalisuuden teorian ja kertomuksen tutkimuksen ohella digitaalisen kirjallisuuden ja uusmedian tutkimusta, joiden parissa on tutkittu digitalisaation vaikutusta kirjallisuuden kenttään sekä uusien mediamuotojen muovautumista. Tutkielmassa esitellään, kuinka chat-fiktiossa digitaalinen kerronta rakentuu suhteessa kirjallisuuden perinteeseen ja ympäröivään mediamaisemaan sekä millä tavoin digitaalinen kehitys ja medialisoituminen muuttavat lukutapoja. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, että chat-fiktio multimodaalisena digitaalisen kerronnan muotona laajentaa kirjallisuuden määritelmää, ja sosiaalista mediaa jäljittelemällä voidaan luoda yhteisö- ja pikaviestipalveluita käyttäville samaistuttavia kertomuksia. Chat-fiktiossa keskustelumuotoinen kerronta ammentaa aineksia aiemmasta kirjallisuusperinteestä, erityisesti vuoropuheluista eli dialogeista sekä kirjeromaanin lajityypistä. Sosiaaliseen mediaan sovitettuna chat-fiktiota voidaan pitää mobiilisukupolven mieltymyksiä mukailevana kirjemuodon ilmentymänä, joka heijastelee kirjallisuudelle tyypillisesti ympäröivän yhteiskunnan tapoja ja tottumuksia. Chat-fiktio on multimodaalista, sillä siinä yhdistyvät muun muassa verbaaliset, visuaaliset ja auditiiviset merkkijärjestelmät. Semiotiikkaan eli merkkioppiin pohjaavalla multimodaalisuuden käsitteellä havainnollistetaan, kuinka viestimistilanteet rakentuvat erilaisista moodeista eli merkityksen luomisen resursseista, kuten kirjoitus, kuva ja ääni. Multimodaalisuuden ja sosiaalisen median käyttöliittymien toiminnallisuuden kokonaisvaltainen hyödyntäminen teoksissa tekee niistä eritoten nuorisokohderyhmälle helposti omaksuttavaa tarinankerrontaa. Samaistuminen syntyy dialogin ja kirjemuodon mukauttamisesta tämän päivän mediamaiseman kontekstiin sekä multimodaalisen toimintaympäristön mukauttamisesta tarinan maailmaan. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että nuorten lukuinnostukseen voidaan pyrkiä vaikuttamaan innovatiivisella tarinankerronnalla ja hyödyntämällä kohderyhmälle tuttuja digitaalisia alustoja, kuten älypuhelimia sekä yhteisö- ja pikaviestipalveluita, osana tarinan tematisointia ja jakelua. Chat-fiktion kaltaisten uusien kirjallisten kokeilujen myötä nuorten käsitys kaunokirjallisuuden lukemisesta voi muuttua, ja he voivat tätä kautta päätyä myös perinteisempien lukukokemusten pariin.
-
(2020)Tutkielman tavoite ja teoriatausta. Tutkielman tavoitteena on esittää keski-italialaisen Farfan luostarin kartulaarikronikasta (”Chronicon Farfense”) kontekstualistinen käsikirjoitustutkimus, jossa käsi-kirjoituksen rakenteellisen ja sisällöllisen analyysin avulla pyritään muodostamaan käsikirjoituksen kirjoitusvaiheista ja sen merkityksestä syntykontekstissaan. Aineisto. Tutkielman aineistona käytetään keski-italialaisen Farfan luostarin maanomistusta ja hallintaa kuvaavia neljää kopiokirjaa, jotka on kirjoitettu luostarissa 1090–1130-luvuilla: maanomistusasiakirjoja sisältävä “Regestum Farfense” ja maanvuokrasopimuksia sisältävä Liber Largitorius, narratiivimuotoinen kartulaarikronikka “Chronicon Farfense” sekä aakkosellinen hakemistoteos Liber Floriger, joista keskeisimpänä “Chronicon Farfense”. Kyseiset alkuperäiskäsikirjoituksina säilyneet kopiokirjat ovat yksi keskeisistä Italian varhaiskeskiajan talous- ja sosiaalihistorian lähteistä ja ne sisältävät yli 3 000 asiakirjakopiota 700–1100-luvuilta. Tutkielmassa tarkastellaan sekä kopiokirjojen kodikologista rakennetta että tekstisisältöä sekä verrataan niitä läheisiin teksteihin. Keskeiset tulokset. Tutkielmassa muodostetaan uusi tulkinta Farfan kopiokirjojen, erityisesti “Chronicon Farfensen” kirjoitusajankohdasta ja kontekstista. “Chroniconiin” sisältyvien ajoittamattomien omaisuusmerkintöjen rakenne selvitetään korjaamalla “Regestum Farfensen” edition asiakirjanumeroinnin puutteet. Tämän pohjalta voidaan selvittää “Regestumin” ja Liber Largitoriuksen käsikirjoitusten myöhempien lisäysten kirjoittaja ja kirjoitusajankohta. Näin voidaan yhdistää ajoittamattomat merkinnät ajoitettuihin asiakirjoihin sekä tunnistaa “Chroniconiin” kirjoitusvaiheessa tehdyt lisäykset. “Chroniconin” käsikirjoituksen ensimmäiselle kirjoitusvaiheelle voidaan esittää uusi, tarkempi ajoitus vuosien 1105–1112 välille yhtäältä paavi Paschalis II:n aikaisen valituskirjelmän, toisaalta käsikirjoituksen kanonisoikeudellisen argumentaation avulla. Paavi Nikolaus II:n paavinvaalidekreetin tekstitradition analyysi todistaa, että käsikirjoituksen aikalaistapahtumien kuvaukselle ei ole toista lähdettä. Käsikirjoituksen ensimmäisen kirjoitusvaiheen ajoituksen tarkentuminen mahdollistaa siihen vuonna 1119 tehtyjen muutosten ja lisäysten tulkitsemisen kontekstissaan. Tutkimusmenetelmät. Tutkimus perustuu pääosin tekstuaalitieteiden perusmenetelmiin. Keskeisenä menetelmänä kopiokirjoihin kopioitujen tekstiversioiden välisten yhteneväisyyksien ja erojen vertailussa on tekstien välinen kollaatio. “Regestum Farfensen” ja Liber Largitoriuksen käsikirjoitusten myöhempien lisäysten kirjoittajan tunnistamisessa käytetään diplomatiikan menetelmiin kuuluvaa allekirjoitusforumuloiden analyysia.
-
(2019)Darwin käsitti valintojen suhteen niin, että vaikka sukupuolivalinta voi vastustaa luonnonvalintaa, se toimii silti vain tämän suomissa puitteissa. Darwin ei painottanut valintojen suhdetta eikä niiden yhteismitallisuutta, ja tulkitsen tästä johtuvaksi biologian historiassa noin sata vuotta kestäneen sukupuolivalinnan laiminlyönnin. Darwin jätti sanomatta riittävän selvästi, että pariutuminen, siinä missä selviytyminenkin, on lisääntymisen ehto. Tulkitsen sukupuolivalinnan laiminlyönnin historiaa valintojen suhteen kautta: miksi merkittävimmät sukupuolivalinnan vastustajat Wallace ja Huxley pitivät sukupuolivalintaa luonnonvalinta. Darwinin ja Wallacen kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Wallace koki valinnat ristiriitaisiksi. Toisaalta hänen syynsä sivuuttaa sukupuolivalinta johtuivat myös hänen olettamuksestaan, että kaikkien ominaisuuksien tuli olla hyödyksi. Huxleyn syyt pitää sukupuolivalintaa luonnonvalintana ovat moninaisemmat, sisältäen muun muassa rajoittumisen vain yksiavioisiin lajeihin ja vetoamisen sukupuolivalintaa koskevissa kysymyksissä sukupuolivalintavastaisiin lähteisiin (Sturtevant 1915, 1920). Myös hänen käsityksensä evoluutiosta edistyksenä lisäsi hänen ennakkoluulojaan sukupuolivalintaa kohtaan. Kuitenkin merkille pantavin syy, miksi Huxley piti sukupuolivalintaa luonnonvalinta on se, että hän luki kaikki lisääntymiserot luonnonvalinnaksi. Näin sukupuolivalinta, jonka hän tulkitsi lisääntymistehosteena sisältyi luonnonvalintaan. Tällä on yhteys myöhemmin Mayrin tekemään huomioon, että jos kelpoisuus tulkitaan geenikohtaiseksi, sukupuolivalinta sisältyy luonnonvalintaan. Myös tuolloin valintaoppi pelkistyy kaikiksi lisääntymiseroiksi yhteensä niin, ettei eri valinnat jäsenny. Viimeisen luvun pääasiallinen tehtävä on pyrkiä määrittelemään peruskäsitteet darwinilainen tulkinta valintojen suhteesta mahdollistavalla tavalla. Vallitsevan tulkinnan mukaan sukupuolivalinta on luonnonvalintaa. Yhdeksästä vallitsevaa valintojen suhdetta puoltavasta lähteestä vain kaksi perustelee kannan. Toinen niistä on Endler (1986). Hänen mukaansa pariutumis eroista seuraava sukupuolivalinta on luonnonvalintaa, koska pariutumiserot sisältyvät kelpoisuuseroihin, jotka puolestaan ovat osa luonnonvalintaa. Toinen vallitsevaa valintojen suhdetta oikeuttava lähde on Stearns ja Hoekstra (2000). He katsovat riippuvaksi luonnonvalinnan määrittelytavasta, onko esimerkiksi riikinkukon pyrstö luonnonvalinnan vai sukupuolivalinnan seuraus. Heidän mukaansa on nykyaikaisen tavan mukaista määritellä luonnonvalinta eroiksi sekä selviytymisessä että lisääntymisessä. Nykyaikaisella tavalla määriteltynä sukupuolivalinta sisältyy luonnonvalintaan, ja riikinkukon pyrstö on luonnonvalinnan seuraus. Päättely muistuttaa Endleriä, mutta kelpoisuuden tilalla on lisääntyminen: koska kaikki lisääntymiserot ovat luonnonvalintaa, niin myös pariutumismenestyksestä seuraavat lisääntymiserot ovat luonnonvalintaa. Vallitseva valintojen suhde perustuu nykyaikaiseen luonnonvalinnan määritelmään, mutta mistä se on peräisin ja onko lisääntymis- tai kelpoisuuserot luonnonvalinnallinen yksinoikeus? Päädyn määrittelemään luonnonvalinnan selviytymiseroista seuraaviksi lisääntymiseroiksi. Tämä luonnonvalinnan määritelmä ei yksioikoisesti sisällä kaikkia lisääntymiseroja, vain selviytymiseroista koituvat. Suosin sukupuolivalinnan määrittelemistä pariutumiseroista seuraaviksi lisääntymiseroiksi. Lisääntyminen on valinnat yhteismitallistava käsite. Valintojen todellinen suhde ilmenee kelpoisuudessa.
-
(2020)This thesis proposes polyphonic interpretations of the short film Birds in the Earth (Eatnanvuloš Lottit, 2018) by Sámi artist Marja Helander. The thesis investigates and develops a method to decentralise the research of Sámi art conducted by non-Sámi art historian’s perspective. The artwork addresses discourses about the Sámi history, culture and current matters. This raises the question of which kind of interpretation a non-Sámi art historian can form employing traditional art historical methods such as researching literature. The thesis examines how including perspectives of Sámi interviewees influences the comprehension and therefore decentralises interpretations of Birds in the Earth. The base of this thesis lays in the tradition of art historical analysis and interpretation. Additions include writings on decolonisation and Indigenous art by Kerstin Knopf, the term of polyphonic history by Peter Burke and inter/view as exchange of gazes following Alessandro Portelli. In order to formulate decentralised interpretations, three open-ended interviews with Sámi spectators are conducted about their experience and understanding of the short film. Thoughts and stories articulated by the interviewees are woven into the interpretation which proceeds by the categories of choreography, costumes, props and scenography. With the short film as point of departure, Sámi discourses are discussed such as landownership, tourism and appropriation, togetherness with nature and Sámi identity. Input from the interviews is combined with research insights from literature, seminars and documentaries. Both the interviews and the art historical research are presented alongside each other without competing or excluding each other. Adding Sámi interviewees’ perspectives decreases the distance between a non-Sámi art historian’s interpretation and the Sámi artwork which would have formed through merely employing research from literature, seminars and documentaries. The interpretation is enriched and comes alive by the interviewees’ elaborated experiences. The decentralised and therefore decentralising narratives come closer to the substance of the artwork as the art historian is formulating while self-reflecting. This implicitly demands the acknowledgement of historical and cultural references of art history itself and a reflected positioning of the non-Sámi art historian’s role in relation to Sámi discourses alongside researching and writing. Developing the methodology of non-Sámi art historians writing about Sámi art proofs necessary and purposive due to the growing importance of and interest in Indigenous art.
-
(2020)I denna text undersöker jag teorier om lek inom gränssnittet mellan filosofi och psykoanalytisk teori. Fokus ligger på det omedvetnas förhållande till leken och lekandet, samt de upplevelser av lidande eller lycka som är förknippade med förmågan eller oförmågan att leka. I denna text betraktas nämnda lek inte som en specifik aktivitet, utan i enlighet med Johan Huizingas teori som ett tillstånd som genomsyrar all mänsklig kultur och meningsskapande verksamhet. Arbetet har gjorts som en litteraturstudie där tre centrala teoretiker har utvalts för närmare analys. Av dessa är den första Robert Pfaller och hans teori om leken som en illusion utan ägare, där leken representerar en form av ironisk distans som tillåter subjektet att utvinna njutning ur olika praktiker och kollektiva föreställningar. Den andra teoretiska helheten utgörs av Donald Winnicotts objektrelationsteoretiska förståelse av leken, som placerar den inom det så kallade övergångsområdet mellan två personer i en relation. Hos Winnicott blir lekens njutning till genom den avkoppling från drifterna som en förtroendefull relation möjliggör, snarare än som produkt av en viss libidinal ekonomi. Den tredje teoretiska helheten utgörs av Julia Kristevas teori om primärnarcissismen, det semiotiska och abjektionen, som gör det möjligt att spåra leken till de allra tidigaste och kroppsliga erfarenheterna där det som inte ännu är ett subjekt formas i relation till det moderliga, icke-subjektiva. Avslutningsvis diskuteras centrala likheter och skillnader mellan dessa teoretikers syn på leken, särskilt i fråga om deras syn på hur den för leken nödvändiga paradoxen ska förvaltas samt på vilket sätt lekens läkande potential ska förstås.
-
(2019)Tutkielmassani käsittelen dialogisuutta ja sen merkitystä esteettisten luontokokemusten kannalta. Pyrin tuomaan esille ihmisten luovan toiminnan, ihmissuhteiden ja luontosuhteiden kauneuden välisiä yhteyksiä. Keskeisenä lähteenäni on Luce Irigaray ja laajennan tarkastelua Pierre Hadotin, Henry David Thoreaun ja Arnold Berleantin kirjoitusten avulla. Aloitan tutkielmani käsittelemällä Irigarayn feministisen filosofian keskeisiä kohtia, koska ne ovat perusta myös hänen dialogisuus -käsitykselleen. Irigaray kirjoittaa esimerkiksi feminiinisen universaalin luomisen tehtävästä ja jokaisen feminiinisen subjektin yksilöllisestä, oman identiteetin luomistyöstä. Tutkielmani toisessa luvussa tarkastelen puheen dialogisuutta ja erityisesti Irigarayn käsitystä siitä. Irigarayn lisäksi viittaan paitsi Hadotin myös Hans-Georg Gadamerin kirjoituksiin dialogista sekä Emmanuel Levinasin käsitykseen toiseudesta. Esille nousee dialogiselle filosofialle ominaisia piirteitä ja huomioita liittyen esimerkiksi dialogin eettiseen tehtävään sekä dialogin eksistentiaaliseen kontekstiin ja luonteeseen. Tutkielmani kolmannessa luvussa siirryn tarkastelemaan esteettisiä luontokokemuksia ja sitä, kuinka dialogisuus ilmenee niissä myös sanattomasti. Tutkin muun muassa sitä, millä tavalla luonto on välittäjä itsen ja toisen kohtaamisessa. Yhdistän ja rinnastan Irigarayn ajatuksiin dialogisuudesta Thoreaun ja Berleantin kirjoituksia esteettisistä kokemuksista luonnossa. Kuvailen filosofisen ajattelun fenomenologista virettä ja luonnon esteettisessä kohtaamisessa ilmeneviä arvokokemuksia ja vuorovaikutusta, joiden myötä subjektin itseymmärrys syventyy ja identiteetti ja elämänmotivaatio uudistuvat. Lopuksi tarkastelen luonnonkauneuden ihailua ja ihmetystä, mimesistä ja aistihavaintoa Irigarayn ja Berleantin näkemyksissä. Esille tulee heidän kriittinen suhtautumisensa totalisoivaan, perfektionistiseen, dualistiseen ja objektivoivaan ajatteluun sekä heidän aistivalle ruumiille antamansa merkitys ja arvo. Irigaray tuo esille itsetutkiskelun ja itseen palaamisen tärkeyden toisen lähestymisen ja dialogin mahdollistumisen kannalta, sekä luonnon tarjoaman paikan tälle. Irigarayn filosofian valossa totean, että suhteen muodostaminen itsen ja toisen kanssa tarvitsee tietyllä tapaa vapaata, ennalta täyttämätöntä ja määrittelemätöntä tilaa; sen avoimuutta ja aistikylläistä hiljaisuutta. Luonto on tällainen tila, joka ei ole kenenkään omaisuutta. Irigarayn filosofiassa on tarkkaavaista toiseuden lähestymisen ja suhteen muodostamisen tapojen etsintää, mikä on tärkeää paitsi itsen ja toisen ihmisen, myös luonnon esteettisessä kohtaamisessa. Yhdessä toiseutta kuuntelemaan herkistyvän dialogisuuden kanssa esteettiset luontokokemukset voivat auttaa ihmisiä arvostamaan luontoa, omaa ruumistaan ja toista ihmistä.
-
(2020)Tutkimukseni aiheena on maaseudulla 1900-luvun alussa kiertäneet työntekijät. Lähdeaineistona olen käyttänyt Museoviraston keruuarkistossa säilytettävää Seurasaari-lehden kyselyn numero seitsemän vastauksia vuodelta 1959. Tämän kyselyn otsikkona on "Kulkevat ammattilaiset ja työmiehet", ja vastaajilta toivottiin muistikuvia maaseudun talollisten ja kiertävien työntekijöiden kohtaamisista. Keskityn omassa työssäni yksin tai rygmässä liikkuviin naisiin, pariskuntiin ja perheisiin työnhaussa sekä heidän elämäänsä. Tutkimuskysymyksiäni ovat millaisia työtehtäviä kiertävillä ammattilaisilla teetettiin ja miten työnarvostus näkyi vieraanvaraisuudessa. Lisäksi etsin vastauksia kysymyksiin millaisiksi talon oman väen ja näiden satunnaisesti taloon saapuvien työntekijöiden kohtaamiset muodostuivat sekä miten kulkijat ruokailivat, yöpyivät ja viettivät aikaansa. Käsitteinä tutkimuksessa ovat muistitieto, kulttuurianalyysi ja intersektionaalisuus. Lapsuuden muistikuvat ovat pohjana lähdeaineistolle, jota tarkastellaan kulttuurianalyysin tarjoamin menetelmin. Moniulotteinen ja -särmäinen aineisto ei tarjoa ainoastaan yksiselitteisiä kulttuurisen toiminnan malleja, sillä tapahtumilla on myös samanaikaisesti useita rinnakkaisia merkityksiä. Intersektionaalisuuden tulkintatavat tuovat tällaiselle aineistolle uudentyyppisiä ratkaisuja. Maaseudulla liikkui runsaasti irtainta työväkeä, joista taitavat ammattilaiset edustivat arvostettuja ja kunnioitettuja osaajia. Heille tarjottiin parasta ruokaa, mitä talosta löytyi ja yösija laitettiin saliin tai kamariin. Tuntemattomat kiertävät työntekijät sen sijaan joutuivat nukkumaan tuvan penkillä tai saunakamarissa ja ateriakin syötiin pöydän alapäässä. Kulkevat työntekijät käyttivät myös omia erityistaitojaan hyödyksi - he kertoivat tarinoita ja uutisia maailmalta tai lähikylistä sekä viihdyttivät talonväkeä musiikilla ja muilla esityksillä. Kylissä liikkui myös paljon kulkukauppiaita, joista osa oli lähiseudun vanhempia naisia, jotka kaupustelivat rihkamaa tai omia leivonnaisiaan. Pidemmän matkan kulkijoita olivat lumppu- ja rihkamakauppiaat, jotka liikkuivat rattaiden tai reen kera yöpyen taloissa matkansa aikana. Heidät otettiin taloissa vastaan ystävällisesti tai nuivasti riippuen siitä, mitä kiertäjällä oli tarjolla ja miten talonväki hyötyi heidän vierailustaan. Kahvin juominen ja tarjoaminen olivat myös tapa osoittaa vieraanvaraisuutta. Köyhälläkin kiertäjällä oli mukanaan kahvinkeittovälineet, joten kahvittelulla oli suuri merkitys talollisten ja kulkijoiden kohtaamisissa. Aineistosta on myös havaittavissa, kuinka arvostettuja töitä tehneet ammattilaiset tunnettiin nimeltä, mutta satunnaisilta kulkijoilta ei edes välitetty kysyä heidän nimeään, eivätkä he itse välittäneet kertoa sitä talonväelle. 1900-luvun alku oli asumisessa myös muutosaikaa kohti yksityisyyttä. Etenkin nukkumatiloja alettiin eriyttää aluksi niin, että isäntäväki siirtyi nukkumaan erillisiin kamareihin. Yösijan tarjoaminen satunnaiselle kulkijalle ei myöskään ollut enää itsestäänselvyys, vaan kulkija saatettiin käännyttää jatkamaan matkaansa. 1900-luvun alun maaseudulla tilaton väestö etsi elantoaan useista erilaisista tilapäistöistä. Myös osa tilallisista joutui hankkimaan toimeen tullakseen töitä kotitilansa ulkopuolelta - tyttäret kulkivat esimerkiksi piikomassa tai maaseudun kausitöissä. Viime vuosisadan alku oli siirtymävaihetta vanhasta patriarkaalisesta agraariyhteiskunnasta kohti teollista aikakautta, rahatuloja ja säännölisiä työaikoja.
-
(2020)Tiivistelmä – Referat – Abstract Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen sitä, miten Helsingin Sanomien urheilusivuilla kuvataan nuorten jalkapalloturnaus Helsinki Cupiin vuosina 1980–1990 osallistuvia nuoria brasilialaisia, yhdysvaltalaisia ja italialaisia jalkapallon pelaajia. Tutkielmani tavoitteena oli saada vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Minkälaisia representaatioita ja diskursseja Helsingin Sanomien urheilusivujen uutisoinnissa tuotetaan nuorista ulkomaalaisista jalkapalloilijoista. Minkälaisiin kulttuurisiksi miellettyihin tapoihin, ilmiöihin ja stereotypioihin Helsingin Sanomien Helsinki Cupia käsittelevissä lehtikirjoituksissa kiinnitetään huomiota sekä minkälaisesta yleisestä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä nämä kirjoitukset kertovat. Tutkin siis suomalaisten suhtautumista ulkomaalaisiin 1980-luvulla, kun kontekstina on nuorten Helsingissä järjestettävä kansainvälinen jalkapalloturnaus. Primaariaineistonani on Helsingin Sanomien urheilusivuilla Helsinki Cupista vuosina 1980-1990 julkaistut turnausuutiset, peliraportit sekä muut turnausta käsittelevät kirjoitukset. Helsingin Cupin jokaisesta turnauspäivästä uutisoitiin aina seuraavan päivän Helsingin Sanomissa. Helsingin Sanomien ryhdyttyä turnauksen yhdeksi pääsponsoriksi vuodesta 1985 alkaen kasvoi turnausuutisoinnin määrä urheilusivuilla pinta-alallisesti yli puolella. Aineistoni aloitusvuodeksi valitsin vuoden 1980 ja päätösvuodeksi 1990, jotta saisin aineistosta esiin 80-luvun aikalaismaailman. Lähden tutkielmassa siitä, että raportoidessaan Helsinki Cupista Helsingin Sanomat ei heijasta turnauksen todellisuutta sellaisenaan, vaan rakentaa omaa todellisuutta kirjoitusten aihevalinnoilla, haastateltavien valinnoilla sekä niistä kertovien tekstien kielellisillä valinnoilla. Siksi analyysimenetelmäksi valikoitui kriittinen diskurssianalyysi. Tutkimukseni teoreettisia pääkäsitteitä ovat ”eksotisointi”, ”toiseus” ja ”toiseuttaminen”. Aineistostani ilmenee, että ulkomaalaisista pelaajista kirjoitetaan eri diskurssia käyttäen kuin suomalaisista pelaajista. Tähän diskurssiin kuuluu mm. ulkonäön ja käyttäytymisen kommentointi, seksualisoiminen ja sukupuolierojen näkyväksi tekeminen. 1980-luvun toimittajasukupolven kielenkäyttö vaikuttaa yhä yhteiskunnassamme.
-
(2020)Tutkielmassani tarkastelen, millä tavoin vuonna 2016 kantaesitetty WunderKinder-teatteriesitys ilmentää tietotyön mukautumista uuden kapitalismin kulttuuriin kontrolliyhteiskunnissa. Tutkimusmetodini on esitysanalyysi. WunderKinder on taiteilijakollektiivi W A U H A U S:in ja teatteriryhmä Teater 90°:n yhteisproduktio, joka kantaesitettiin helsinkiläisessä tyhjässä liiketilassa. Esitys kuului Stage-teatterifestivaalin ohjelmistoon. Esityksen ohjasi Anni Klein ja esitystekstin on kirjoittanut Johannes Ekholm. WunderKinder käsittelee työelämää absurdin teatterin keinoin. Esityksessä kolme anonyymiä työntekijää ja työharjoittelija yrittävät keksiä iskevän mainoslauseen, jossa tiivistyisi heidän työnsä merkitys. Mainoslause ei tule koskaan valmiiksi, mikä viittaa siihen, ettei työlle löydy merkitystä. Esihenkilönsä kehotuksesta ideointiin osallistuva työharjoittelija tappaa itsensä. Paikalle tulee uusi harjoittelija ja tapahtumat toistuvat. Esitys päättyy lopulta samaan tilanteeseen, josta se alkoi. Tulkintani mukaan WunderKinder rinnastaa kuvaamansa tietotyön itseorganisoituvaan systeemiin. Ilya Prigoginen mukaan systeemin on kyettävä lisäämään ja poistamaan entropiaa, jotta se voi itseorganisoitua. Pirjo Ståhlen mukaan samaa periaatetta voi soveltaa aivoriihiin, joiden toiminta perustuu ideoiden runsauteen ja siihen, että tietyssä kohtaa enin osa tuotetusta informaatiosta hylätään. Itseorganisoituminen tuottaa siten uuden innovaation. Tuloksetonta aivoriihtä kuvaamalla WunderKinder heijastelee tilannetta, johon Richard Sennettin määrittelemä uuden kapitalismin kulttuuri on yritykset pakottanut. Uuden kapitalismin kulttuuri edellyttää yrityksiltä joustavuutta ja jatkuvaa uudistumiskykyä. WunderKinderissä kuvattu ideointitilanne voisi tapahtua missä tahansa yrityksessä, joka joutuu määrittelemään toimintaansa uudestaan. Analysoin WunderKinderiä myös suhteessa Gilles Deleuzen määritelmään kontrolliyhteiskunnista. Lähtöajatukseni on, että kontrolliyhteiskunnat ovat mahdollistaneet Sennettin luonnehtiman uuden kapitalismin kulttuurin korvaamalla kuriin perustuneet instituutiot kontrollilla. Kontrolli tuottaa epäyksilöitä, mikä ilmenee WunderKinderissä naamioiden käyttämisenä sekä siinä, että vuorosanat tulevat nauhalta. Tutkielman päätteeksi esitän, että WunderKinderin avulla voi hahmottaa tietotyön mukautumista kontrolliyhteiskuntiin ja uuden kapitalismin kulttuurin. Mielestäni esitys myös kuvaa, minkälaisia seurauksia tällä mukautumisella on ollut yksilötasolla.
-
(2020)Tiivistelmä – Referat – Abstract Tässä tutkielmassa tarkastelen Edmund Husserlin myöhäisfilosofian, 1930-luvun näkemyksiä elämismaailmasta, maaperustasta ja kotimaailmasta sekä näiden suhteesta toisiinsa. Vaikka Husserl määrittelee elämismaailman käsitteensä läpikotaisin henkiseksi rakenteeksi, se voidaan kuitenkin nähdä myös konkreettisena pohjana maana ja kotina, paikallisuutena. Tämän opinnäytetyöni tavoitteena onkin tarkastatella sitä, miten elämismaailma voisi ilmetä Husserlille konkreettisena pohjana, maaperustana ja kotimaailmana, paikallisuutena. Määrittelen aluksi elämismaailman käsitteen. Käsitteen moniselitteisyys johtuu ainakin osittain siitä, että Husserl kehitteli käsitettä kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta tematoisoi sen vasta teoksessaan “Die Krisis Der europäichen Wissenschaft und tranzendentale Phänomenologie. Tässä luvussa pyrin määrittämään sen, miten elämysmaailma ilmenee toisaalta partikulaarisena subjektiivis-relatiivisena yksittäisen ihmisen kulttuurimaailmana ja toisaalta universaalisena ja transsendentaalisena maaperustana ja horisonttina. Seuraavaksi tarkastelen Husserlin maaperustan argumenttia. Tässä Husserlin perusajatus se, että liikkeen jäsentämisen mielekkyys edellyttää sitä, että meillä on perusta, maa, jota vasten oma liikkeemme ja kappaleiden liike tapahtuu. Mielestäni Husserlin ajattelun tärkein tulos tässä argumentissa on siirtymä liikkeen konstitutioon viitekehyksestä historiallis-generatiivisen fenomenologian tasolle. Tämä tarkoittaa sitä, että Husserl ottaa tarkasteluunsa mukaan ihmisen geneettisen historian: meidän perinteemme, kielemme ja inhimillinen kulttuurimme ovat aina rakentuneet siten, että maa on aina ollut perustamme. Toinen tärkeä seikka tässä on se, että maa nähdään transsendentaalisena merkityksenannon ehtona, merkitykset polveutuvat maasta ja ovat juurtuneet siihen. Maa on siis Husserlille alkuperän sijasta kantaperusta (Stammboden). Viimeiseksi käsittelen kotimaailmaa ja vierasmaailmaa. Koti- ja vierasmaailma muodostavat yhteiskonstitutiivisen rakenteen, jossa kodin alue hahmottuu ja rajautuu vieraasta tuttuna, normaalina ja vieras rajautuu tässä vieraana ja epänormaalina. Olennaista tälle kodin ja vieraan välisille rajan asettavalle rakenteelle on se, että on sen generatiivisuus. Tämä Husserlin generatiivisuuden käsite on sidottu tiukasti historiallisuuteen, perinteeseen, kulttuuriin, arvoihin ja normeihin. Toinen tärkeä seikka on se, että tämä kodin ja vieraan rakenne ei toimi generatiivisessa fenomenologiassa alkuperänä (Ursprung) vaan sukujuurena (Stamm). Tämä Stamm-termi on Husserlin myöhäisfilosofian käsite, jota hän käyttää kuvatakseen kotimaailman yhteiskonstituution eri puolia. Tämän Stamm-termi osoittaa, että kotimaailman ja vierasmaailman rakenne sekä maaperusta ovat Husserlin filosofiassa osa historiallisgeneraatiivista ajattelua.
-
(2019)I avhandlingen presenteras Alasdair MacIntyre och Charles Taylors moralfilosofi. Målet för arbetet är att ge en bild av de båda filosofernas moralfilosofi genom en beskrivning av deras centrala moralfilosofiska begrepp. Avhandlingen har begränsats till de båda filosofernas Magnum opus, MacIntyres After Virtue och Taylors Sources of the Self, som båda utkom på 1980-talet. I böckerna tog filosoferna ställning till den debatt om modernismen som pågick. Fokus i arbetet ligger på beskrivningar av filosofernas argument som gäller människan och moralen, och som kunde kallas för en meningsfull moralfilosofi. Arbetsmetoden är deskriptiv. Det centrala är att beskriva moralfilosofierna utgående från de begrepp MacIntyre och Taylor använder för att konstruera sin moralfilosofi. Speciellt Taylors Begrepp är ibland utbytbara och överlappande, vilket innebär att beskrivningarna innehåller upprepningar som också är viktiga för en djupare förståelse av ämnet. MacIntyres målsättning i After Virtue är att finna en standard för moralfilosofin. Han anser att man antingen kan välja Nietzsches väg, dvs. en relativistisk och godtycklig moral eller återgå till en aristotelisk moralfilosofi. I avhandlingen beskriver jag en dygdetik, som MacIntyre erbjuder som ett trovärdigt alternativ till en relativistisk moralfilosofi. MacIntyre kallar sitt alternativ för en social teleologi som omfattar begreppen praxis, narrativitet och tradition. Taylor utgår från ett personligare perspektiv då han vill artikulera sin moralfilosofi. Han anser inte som MacIntyre att människan har förlorat sin kontakt till det goda i de moraliska teorierna, utan att det finns vissa transcendentala villkor som alltid gäller, bland annat att människan alltid är i en relation till det goda. Taylors kritik mot de instrumentella moralteorierna, såsom utilitarismen och kantiaismen är inriktad på att dessa moralteorier döljer sina moraliska antaganden, vilka baserar sig på en idé om universell rättvisa och förnuftets dignitet. Innan beskrivningen av de centrala begreppen i Taylors moralfilosofi ger jag en beskrivning av Taylors syn på människan, han anser nämligen att ”Människan är ett språkligt djur” som har möjlighet till självtolkning. I avhandlingen ges en bild av Taylors moralfilosofi genom det transcendentala villkoret hos honom som är självets relation till det goda. Den relation som självet har till det goda och som självet gör bedömningar om, dvs. huruvida något är bättre eller sämre kallar Taylor för starka värderingar. Dessutom diskuterar jag begreppen ramverk, narrativitet, praktiskt förnuft, det hypergoda, det konstituerande goda och artikulation hos Taylor. Avslutningen omfattar tankar om skillnaderna mellan filosoferna och bland annat om hur meningsfull moralfilosofi de facto är ett inlägg i diskursen om samtiden. I avhandlingen presenteras Alasdair MacIntyre och Charles Taylors moralfilosofi. Målet för arbetet är att ge en bild av de båda filosofernas moralfilosofi genom en beskrivning av deras centrala moralfilosofiska begrepp. Avhandlingen har begränsats till de båda filosofernas Magnum opus, MacIntyres After Virtue och Taylors Sources of the Self, som båda utkom på 1980-talet. I böckerna tog filosoferna ställning till den debatt om modernismen som pågick. Fokus i arbetet ligger på beskrivningar av filosofernas argument som gäller människan och moralen, och som kunde kallas för en meningsfull moralfilosofi. Arbetsmetoden är deskriptiv. Det centrala är att beskriva moralfilosofierna utgående från de begrepp MacIntyre och Taylor använder för att konstruera sin moralfilosofi. Speciellt Taylors Begrepp är ibland utbytbara och överlappande, vilket innebär att beskrivningarna innehåller upprepningar som också är viktiga för en djupare förståelse av ämnet. MacIntyres målsättning i After Virtue är att finna en standard för moralfilosofin. Han anser att man antingen kan välja Nietzsches väg, dvs. en relativistisk och godtycklig moral eller återgå till en aristotelisk moralfilosofi. I avhandlingen beskriver jag en dygdetik, som MacIntyre erbjuder som ett trovärdigt alternativ till en relativistisk moralfilosofi. MacIntyre kallar sitt alternativ för en social teleologi som omfattar begreppen praxis, narrativitet och tradition. Taylor utgår från ett personligare perspektiv då han vill artikulera sin moralfilosofi. Han anser inte som MacIntyre att människan har förlorat sin kontakt till det goda i de moraliska teorierna, utan att det finns vissa transcendentala villkor som alltid gäller, bland annat att människan alltid är i en relation till det goda. Taylors kritik mot de instrumentella moralteorierna, såsom utilitarismen och kantiaismen är inriktad på att dessa moralteorier döljer sina moraliska antaganden, vilka baserar sig på en idé om universell rättvisa och förnuftets dignitet. Innan beskrivningen av de centrala begreppen i Taylors moralfilosofi ger jag en beskrivning av Taylors syn på människan, han anser nämligen att ”Människan är ett språkligt djur” som har möjlighet till självtolkning. I avhandlingen ges en bild av Taylors moralfilosofi genom det transcendentala villkoret hos honom som är självets relation till det goda. Den relation som självet har till det goda och som självet gör bedömningar om, dvs. huruvida något är bättre eller sämre kallar Taylor för starka värderingar. Dessutom diskuterar jag begreppen ramverk, narrativitet, praktiskt förnuft, det hypergoda, det konstituerande goda och artikulation hos Taylor. Avslutningen omfattar tankar om skillnaderna mellan filosoferna och bland annat om hur meningsfull moralfilosofi de facto är ett inlägg i diskursen om samtiden.
-
(2020)Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen suomenkielisten pilalehtien tekemiä julkaisuja ensimmäisistä naiskansanedustajista 1.6.1906–16.4.1908. Tutkittuna aikakautena oli käynnissä suuri murroskausi, jossa Keisari Nikolai II:n hyväksyi eduskuntauudistuksen ja siirryttiin yksikamariseen eduskuskuntaan. Naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden yksikamarisen eduskuntauudistuksen kanssa vuonna 1906 ja ensimmäiset yksikamariset eduskuntavaalit järjestettiin 15.–16.3.1907. Eduskuntaan valittiin 19 naista: Iida Aalle-Teljo, Eveliina Ala-Kulju, Hedvig Gebhard, Aleksandra Gripenberg, Lucina Hagman, Anni Huotari, Mimmi Kanervo, Liisi Kivioja, Hilda Käkikoski, Maria Laine, Sandra Lehtinen, Dagmar Neovius, Alli Nissinen, Jenny Nuotio, Hilja Pärssinen, Maria Raunio, Hilma Räsänen, Miina Sillanpää ja Iida Vemmelpuu. Naiskansanedustajat toimivat eduskunnassa lyhyen eduskuntakauden ajan, koska keisari Nikoilai II hajotti eduskunnan 6.4.1908. Tänä aikana pilalehdet reagoivat vallalla oleviin tapahtumiin, naisten oikeuksien paranemiseen ja naiskansanedustajiin. Olen jakanut tutkimukseni kolmeen aikakauteen, jolloin naiskansanedustajien elämässä tapahtui muutoksia: naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus 1.6.–31.12.1906, eduskuntavaaliehdokkuus ja ensimmäiset yksikamariset eduskuntavaalit 1.1.–22.5.1907 ja naisten pääsy eduskuntaan ja naisten toimiminen eduskunnassa 23.5.1907–16.4.1908. Lähdeaineiston avulla tutkin millä tavoilla naiskansanedustajia pilkattiin ja kuvattiin pilalehdissä ilmestyneissä kirjoituksissa: pilakuvissa, pilkkalauluissa ja -runoissa, vitseissä ja kirjoituksissa. Mitkä olivat aiheet mistä julkaisut tehtiin? Miksi heidät kuvattiin tietyllä tavalla? Julkaisujen avulla tutkin, miten ja millä keinoilla naisia pilkattiin ja minkälaista aineistoa lehdissä julkaistiin. Tutkimukseni ensisijaisena lähteenä käytän Valtiopäiväasiakirjoja vuosilta 1907–1908 ja vuosina 1906–1908 ilmestyneitä suomenkielisiä pilalehtiä: Suomalaisen puolueen Tuulispäätä, Suomen Sosialidemokraattisen puolueen Kurikkaa ja Nuorsuomalaisen puolueen Velikultaa. Käytän tutkimuksen metodina kvalitatiivista sisällönanalyysiä. Olen tutkinut 183 pilalehteä, joista olen valinnut tutkimukseni kannalta tärkeimmät julkaisut tarkempaan analyysiin. Tutkimukseni on osa historiantutkimusta ja analysoin ja tutkin pilalehtien julkaisujen historiallisia taustoja naisten kuvaamiselle pilalehdissä. Ensimmäisiä naiskansanedustajia kohdeltiin eri tavoin pilalehtien ja aikakausien mukaan. Naisten saadessa äänioikeuden, miehille esitettiin erilaisia ohjeita naisten käytösten ohjaamiseen. Vaimoja tulisi ohjata miesten haluamaan suuntaan ja tästä syystä miesten tulisi kieltää vaimoiltaan naisten oikeuksia ajavien puheiden kuunteleminen. Naiskansanedustajista suurin osa toimi agitaattoreina, jotka kuvattiin epäpätevinä ja osaamattomina työhönsä. Naisten eduskuntatyöskentely vaikuttaisi negatiivisesti miesten asemaan ja muuttaisi perheen sisäisiä hierarkioita ja sukupuolirooleja. Naisten perheen ulkopuolinen työ passivoisi perheen miespuoliset jäsenet ja jättäisi heidät kotiin. Naisten äänioikeus vaikuttaisi kodeissa työskenteleviin palvelijoihin, joille oikeus valita antaisi heille mahdollisuuden valehdella työnantajalleen ja samalla harrastaa sopimattomia suhteita. Naiskasanedustajat kuvattiin epäpäteviksi eduskuntatyöhön ja kaikki lehdet ottivat kantaa naisten eduskunnassa pitämiin puheenvuoroihin. Kaikki lehdet seurasivat tarkasti sanomalehtiä ja eduskuntakauden alkaessa lehdillä oli toimittajia seuraamassa istuntoja. Naisten tekemät aloitteet saivat aikaan voimakasta kritiikkiä ja niistä julkaistiin lehdissä pilakuvia, kirjoituksia, pilkkarunoja ja -lauluja. Naisten eduskuntatyöhön liittyvät pilalehtien julkaisut olivat henkilökohtaisempia ja ottivat suoraan kantaa naisten siviilisäätyyn, vanhapiikuuteen, ulkonäköön ja käyttäytymiseen. Tuulispää vitsaili naisille muita lehtiä maltillisemmin. Naiskansanedustajille vitsaileminen oli tapa vahvistaa oman puolueen asemaa ja saada naiset naurunalaisiksi. Suomalaiseen puolueeseen liitettiin voimakas elitismi ja yläluokkaisuus, joka näkyi Kurikan ja Velikullan julkaisuissa. Etenkin Suomalaisen puolueen Hilda Käkikoski oli usein lehtien julkaisuissa esillä ja hänelle vitsailtiin hänen uskonnollisen vakaumuksensa ja siveellisyytensä takia.
-
Epäluotettavuuden merkit rouva de Winterin kerronnassa Daphne du Maurierin romaanissa Rebecca (1938) (2020)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Daphne du Maurierin romaanin Rebecca (1938) kertojan eli rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuutta. Tutkin teosta erityisesti James Phelanin epäluotettavuuden teorian kautta, ja hyödynnän tutkimuksessani myös Dorrit Cohnin käsitteitä kertova ja kokeva minä. Phelanin epäluotettavan kertojan käsitteen määritelmä pohjautuu vahvasti Wayne C. Boothin määritelmään, jonka mukaan “kertoja on luotettava, kun hän puhuu tai toimii teoksen normien mukaisesti ja epäluotettava, kun hän puhuu tai toimii niiden vastaisesti” (Booth 1983, 158–159). Phelanin määritelmän mukaan “henkilökertoja on ‘epäluotettava’, kun hän antaa jostain tapahtumasta, henkilöstä, ajatuksesta tai muusta kerronnallisen maailman kohteesta selostuksen, joka eroaa selostuksesta, jonka sisäistekijä antaisi” (Phelan 2005, 49). Teoksessa rouva de Winterin kerronta jakautuu vanhemman ja nuoremman rouva de Winterin kerrontaan. Cohnin käsitteet kertova minä ja kokeva minä viittaavat tällaiseen retrospektiiviseen homodiegeettiseen henkilökertojaan, joka muistelee tapahtumia menneisyydessään (Cohn 1978,143). Tutkimukseni mukaan rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuus perustuu pääosin hänen kokevan minänsä puutteelliseen kykyyn ymmärtää ja havainnoida tapahtumia, mikä ilmenee siten, että hän usein tulkitsee tapahtumia väärin. Tämän lisäksi rouva de Winter toisinaan raportoi tapahtumia puutteellisesti.
-
(2020)Det är färger vi ser, och vi tar för det mesta deras närvaro för given. Genom ett fenomenologiskt närmandesätt önskar jag nyansera vår upplevelse av dem, för att därigenom nalkas seendets möjligheter i estetisk bemärkelse. Det estetiska, som med grund i ordets etymologi hänför sig till det sinnligt upplevda, innebär i förhållande till färgupplevelsen inte enbart det med synsinnet förnimda. I vårt reciproka förhållande med omgivningen är synsinnet visserligen ofta dominerande som förmedlare av information – det bearbetar kontinuerligt synintryck förmedlad via ytor och rumsliga förhållanden och gör i takt med att vi rör oss i rummet vår omgivning begriplig för oss. Hela tiden sker dock en sinnenas samverkan. Denna till bland annat det kinestetiska, taktila och till balanssinnet hänförande aspekt kan i estetiska hänseenden närmas genom samlingsbegreppet haptisk, vilket också inbegriper det att metaforiskt bli berörd. Utan direkt fysisk kontakt kan den estetiska upplevelsen av färg därigenom förmedla närhet. En sådan seendets närhet inbegriper också en emotionell aspekt. Utgångspunkten är en färgernas växelverkande natur. Färgerna ses här som uppkomna mellan den seende och det som ses, inkluderande det faktum att vi oftast ser flera, med varandra interagerande färger. Denna färgernas växelverkan utforskas i många konstverk, och i möten med dessa kommer vardagliga färgord såsom röd, blå och gul ofta till korta. För att beskriva den estetiska upplevelsens komplexitet i förhållande till färger tar jag hjälp av Arnold Berleants begrepp estetiskt engagemang och estetiskt fält som han utvecklat i bl.a Art and Engagement (1991). Jag använder mig också av atmosfär som fenomenologiskt begrepp så som det utvecklats av Gernot Böhme. På så sätt nalkas jag den genom färger uppkomna stämningsmässiga aspekten, som också inbegriper en känslomässig dimension. Emotioner som sådana närmar jag mig genom Robert C. Solomons True To Our Feelings. What Our Emotions Are Really Telling Us och genom hans närmandesätt samt genom det haptiska och atmosfäriska beskrivs därmed den emotionella dimensionen i den estetiska upplevelsen av färger. Dessa kroppsligt förnimbara aspekter av färgupplevelsen kan anses som delaktiga i ett långsamt och trevande seende, ett seende som tar sig tid och gör sig tillgängligt för det som kan ske i upplevelsen. Saara Hacklins i Divergencies of Perception. The Possibilities of Merleau-Pontian Phenomenology in Analyses of Contemporary Art (2012) och Renée van de Valls i At The Edges of Vision. A Phenomenological Aesthetics of Contemporary Spectatorship (2008) läsningar av de hos Maurice Merleau-Ponty förekommande begreppen se med och rått seende bidrar, i tillägg till de ovan nämnda närmandesätten, till ett sådant seende. Avhandlingens syfte utgörs därmed av att, med konstverk i vilka färgen utgör fokus som exempel, påvisa möjligheter för artikulerandet av ett känsligt seende i förhållande till färger. En sådan seendets känslighet framkommer i möte med konstverk genom att det i det vardagliga seendet synliga i fenomenologisk bemärkelse ger vika för det osynliga; det som det ordinära seendet inte tror att är möjligt att se.
-
(2020)Tutkielman kohde on itsenäisen Suomen ensimmäisen turvallisuuspoliisin, etsivän keskuspoliisin (EK), tiedustelutoiminnan kehitys 1920-luvulla. Tiedustelutoiminnalla tarkoitettiin EK:n kielenkäytössä tiedonkeruuta ja valvontaa käyttäen tiedustelijoiksi ja tiedottajiksi kutsuttuja avustajia. 1920-luvun kuluessa siitä kehittyi EK:n toiminnan kulmakivi, johon nojaten virasto onnistui lamauttamaan päävihollisinaan pitämiensä kommunistien toiminnan Suomessa. Tutkielmassa selvitetään, kuinka ja miksi tiedustelua kehitettiin EK:ssa ja mistä sille haettiin malleja. Lisäksi tarkastellaan, kuinka tämä kehitystyö vaikutti tiedustelutoiminnan organisointiin ja toimintaperiaatteisiin. Työn pääasiallisen lähdeaineiston muodostaa Kansallisarkistossa säilytettävä etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin (EK-Valpo I) arkisto. Siitä on hyödynnetty pääasiassa tiedustelutoimintaa, koulutusta ja organisaatiota käsitteleviä asiamappeja, mutta myös aiheen kannalta keskeisten työntekijöiden henkilömappeja sekä kirje- ja käskyaineistoa. EK:n tiedustelun tutkimisesta tekee haastavaa, että iso osa sitä käsittelevästä materiaalista tuhottiin jatkosodan loppuvaiheissa. Tutkielma on kvalitatiivista historian perustutkimusta, joka perustuu lähteiden pohjalta muodostettuun kokonaistulkintaan tutkimusaiheesta. Tiedustelutoiminta nostettiin EK:ssa kehittämisen pääkohteeksi Esko Riekin noustua viraston päälliköksi syykuussa 1923. Hän näki siinä vastauksen kommunistivalvonnan kohtaamiin haasteisiin, joita pidettiin EK:n tehtävän ja epävarman yhteiskunnallisen aseman kannalta kestämättöminä. Hän uskoi tiedustelun myös olevan kustannustehokkaampi työtapa, joka mahdollistaisi virastolta vaaditut henkilökunnan leikkaukset. Menetelmää yritettiin ensi vaiheessa kehittää kouluttamalla siitä vastaavia etsiviä, mutta tällä ei saavutettu suurta menestystä. Keväästä 1924 alkaen tiedustelusta käytyä keskustelua dominoivat EK:n kolmen nuoren virkailijan Kaarlo Hillilän, Urho Kekkosen ja Urho Pihan aiheesta laatimat lukuisat esitykset. Niissä he vaativat tiedustelun organisaation keskittämistä yhden henkilön johtoon, joustavuutta sen menetelmissä sekä toimintaperiaatetta, jossa päämääränä ei ollut pidätysten ja tuomioiden tavoittelu, vaan valtiollisten rikosten ennaltaehkäisy. Kolmikon esitysten ympärillä käytiin EK:ssa vilkasta mielipiteiden vaihtoa, jossa osa heidän ajatuksistaan hyväksyttiin, mutta tiedustelun keskittäminen herätti vastustusta. Esko Riekki asettui aluksi maltillisten uudistusten kannalle, mutta niiden tulosten ollessa heikkoja, hän muutti mieltään. Tämän seurauksena EK:n pääosastolle Helsinkiin perustettiin alkuvuonna 1925 uusi, salainen ”toimisto VIII”, jonka vastuulle tiedustelutoiminta keskitettiin. Samansuuntaista uudelleenjärjestelyä yritettiin myös viraston alaosastoilla, mutta se kaatui pitkälti niiden päälliköiden vastustukseen. Organisaatiomuutosten jälkeen EK:n tiedustelun kehityksen painopiste siirtyi teoriasta käytäntöön. Lopulta sen periaatteet ja toimintatavat vakiintuivat vuosina 1927-1928, kun muutosten alullepanijana osaltaan ollut EK:n epävarma asema vahvistui ja tiedustelun uusi malli osoitti toimivuutensa vuoden 1928 ”suuren kommunistijutun” muodossa saavutetulla voitolla. EK:n tiedustelutoiminnan kehittymisessä ulkomaisilla esimerkeillä oli tärkeä rooli. Ne vaikuttivat vahvasti Riekin alkuperäiseen päätökseen lähteä kehittämään menetelmää ja myöhemmin ne näkyivät aiheesta esitetyissä ajatuksissa ja asenteissa. Kaksi oppien lähdettä oli EK:lle yli muiden: tsaarien salainen poliisi, ohrana, jota pidettiin esimerkkinä tehokkaasta tiedusteluorganisaatiosta, sekä saksalaisen Württembergin osavaltion valtiollinen poliisi, jonka tohtori Römer kävi alkuvuonna 1925 opettamassa EK:lle tiedustelua ja muita menetelmiä. Tutkielma osoittaa, että vuosina 1923-1928 tiedustelutoiminta kehittyi yhdestä menetelmästä muiden joukossa EK:n työn tunnustetuksi lähtökohdaksi. Tämän prosessin näytetään olleen yhdistelmä ulkomaisia esimerkkejä, EK:n henkilökunnan omia ajatuksia ja viraston toimintaympäristössä tapahtuneiden muutosten vaikutuksia. Tutkielma tarkentaa ja täydentää EK:n tiedustelun toimintaperiaatteista ja organisaatiosta aiemmassa tutkimuksessa annettua kuvaa osoittamalla toimisto VIII:n keskeisen roolin EK:n tiedustelutoiminnan kokonaisuudessa.
-
(2019)Pro gradu -tutkielmassani tutkin löytöretkien kuvauksia kolmessa 1950-luvulla julkaistussa lukion historian oppikirjassa sekä kolmessa vuonna 2016 julkaistussa lukion historian HI1-kurssia varten julkaistussa oppikirjassa. Tutkielmassa vertailen myös näiden eri ajankohtina julkaistujen oppikirjojen kuvauksia löytöretkistä. Tutkielmassa vastaan siihen, mistä näkökulmista oppikirjat löytöretkiä tarkastelevat, miten nämä näkökulmat mahdollisesti eroavat oppikirjojen ja vuosikymmenten välillä sekä millaista kuvaa oppikirjat rakentavat Euroopan ja muiden alueiden rooleista löytöretkien historiassa. Näiden kysymysten kautta tutkin, miten moniperspektiivisesti löytöretkiä käsitellään lukion historian oppikirjoissa. Keskityn tutkielmassa erityisesti tarkastelemaan oppikirjojen kuvauksia löytöretkien syistä sekä edellytyksistä, varsinaisista matkoista ja löytöretkeilijöistä sekä löytöretkien seurauksista. Tutkielmani kannalta tärkeitä käsitteitä ovat moniperspektiivisyys sekä eurosentrismi. Moniperspektiivisyyden määrittelen tutkielmassa useiden eri näkökulmien huomioimiseksi historiallisista tapahtumista kerrottaessa. Eurosentrismin määrittelen tarkoittavan menneisyyden kuvaamista tavalla, jossa Eurooppa nähdään muita alueita keskeisemmässä roolissa historiallisena toimijana. Tutkielmassa lähestyn lähdemateriaaliani lähiluvun metodin kautta. Lähilukuun kuuluu lähdemateriaalin analysointi niin kokonaisrakenteen, virkkeiden kuin yksittäisten sanojen tasolla. Nämä eri analyysitasot kulkevat mukana läpi tutkielman. Tutkituissa 1950-luvulla julkaistuissa oppikirjoissa löytöretkien syynä painotetaan kaupankäyntiä, mutta tämän rinnalle löytöretkien syiksi nostetaan myös kristinuskon levittäminen sekä seikkailunhalu. Näissä oppikirjoissa muiden alueiden tai maiden edellytyksiä vastaaville matkoille ei nosteta esiin. Tutkituissa kolmessa vuonna 2016 julkaistussa oppikirjassa kaikissa nostetaan esiin kysymys ”Miksi juuri Eurooppa?”, mutta aiheen käsittely tapahtuu kuitenkin pitkälti näkökulmasta ”Miksi Eurooppa?”. Myös näissä oppikirjoissa löytöretkien syitä lähestytään painottaen kaupankäynnin näkökulmaa. Euroopan rinnalle voimakkaimmin nostetaan Kiinan mahdollisuudet vastaaville löytöretkille. Kokonaisuutena oppikirjoissa pohditaan niukasti löytöretkiin liittyvää kielenkäyttöä sekä sanavalintoja. Tällaista pohdintaa ei ole laisinkaan 1950-luvulla julkaistuissa oppikirjoissa, mutta se ei ole johdonmukaista myöskään vuonna 2016 julkaistuissa oppikirjoissa. Kolonialismin käsitettä ei 1950-luvulla julkaistuissa oppikirjoissa määritellä, uudemmissakin yksipuolisesti. Tosin tähän määritelmään tuo jonkin verran syvyyttä löytöretkien seurausten käsittely. Tutkituissa kolmessa 1950-luvun oppikirjassa löytöretkien seurauksia tarkastellaan eurosentrisestä näkökulmasta, painottaen voimakkaasti kaupankäyntiä ja korostaen sen molemminpuolisuutta. Uudemmissa oppikirjoissa on havaittavissa enemmän pyrkimystä seurausten moniperspektiiviseen tarkasteluun. Tarkastelussa painottuu taloudellinen näkökulma ja esimerkiksi orjuutta kuvataan rationaalisesti. Löytöretket esitetään pohjimmiltaan maailmaa yhdistäneenä tapahtumasarjana.
-
(2019)This thesis defined the grand strategy game Europa Universalis IV as a historical piece, as well as looked into the engagement of players into fairly radical history(ing) on the community forums. The primary material for analysis consisted of the game itself with its expansions, along with a textual component in the form of selected Developer Diary entries. The aim was to explore the level of history(ing) by developer-historians and player-historians alike, and their possible confrontations in these Diaries, i.e., the engagement in dialogic and dialectical process of history(ing). The methodology was synthetized by merging two conceptualizations: (hi)story-play-space (Chapman 2016) and problem space (McCall 2012). This allowed not only to look at the procedural rhetoric of EUIV and the claims made about history in the game, but also at what kind of history it afforded to the players. The qualitative analysis for the text component concentrated on the level of discussion on both of these aspects. Colonialism provided a case study for analysis since it has central gameplay mechanics. In essence, the results of this study found that there certainly is some ”fairly radical history(ing)” (Chapman 2016) going on in the community forums, albeit by a small minority of the players. The discussion was sometimes backed by actual sources, and not only was history debated, but also the game form itself in respect to history. With a more carefully planned selection of primary material from the community forums, it would have been possible to estimate the actual level of participation, which was not possible with the current data. Furthermore, there was very little dialogue between the Developer and the player-base, and more research should go into how the mechanics to be altered are chosen, and whether these changes are negotiated or not.
-
(2020)Denna pro gradu-avhandling undersöker vilka samhällsfrågor som lyfts upp i rapporteringen om sångtävlingen Eurovision song contest. Fokus ligger på vilka frågor som tas upp i den finländska tidningspressen i artiklar som behandlar tävlingen under åren 1964-1965, 1989-1990 och 2014-2015. Det första åratalet som granskas är år 1964 eftersom Finland då deltog för fjärde gången och medverkan i tävlingen har redan etablerats som en tradition. Därefter görs nedslag med 25 års mellanrum för att kunna se hur rapporteringen har förändrats. Tidningarna som undersöks är Hufvudstadsbladet som är Finlands största svenskspråkiga dagstidning, Helsingin sanomat som är Finlands största finskspråkiga dagstidning och Iltasanomat som är en finskspråkig kvällstidning. Urvalet föll på dessa tidningar eftersom de alla getts ut under åren i fråga. Eurovision song contest arrangerades för första gången år 1956 av European Broadcasting Union som är en europeisk tv- och radio-union. Målet med att arrangera den första sångtävlingen var att i efterkrigstida Europa skapa en gemenskap och en europeisk identitet, dessutom ville unionen testa ny sändningsteknik. Länderna skickar en representant som sedan tävlar mot de andra ländernas sångare. Tävlingen är fredlig och texterna får inte innehålla religiösa eller politiska budskap, men då flera europeiska länder samlas på en och samma plats så kan man inte undvika att också samhällsfrågor kommer att diskuteras. Den här avhandlingen visar att också artiklarna om tävlingen som ofta hittas på nöjes- eller tv-sidorna innehåller ämnen som berör samhället, konflikter och värdefrågor. I avhandlingen lyfts tre teman fram per årtionde, men granskningen visar att flera av ämnena återkommer under flera år. År 1964 kan vi läsa i artiklarna att Sverige inte deltar eftersom det pågår en skådespelarstrejk i landet, också andra år har olika strejker hotat tävlingen. År 1964 hoppar en demonstrant upp på scenen under showen och kräver att den portugisiska och den spanska diktatorn ska avgå. Både år 1964 och 1965 nämns det att östeuropeiska länder som vanligtvis tävlar i sin egen sångtävling, Intervision, nu också kan se Eurovision song contest. Kalla krigets slut och Berlinmurens fall färgar rapporteringen år 1989 och 1990. Jugoslavien vinner tävlingen 1989 och står värd därpå följande år, trots att landet höll på att genomgå stora förändringar och skulle komma att splittras kort därefter. Berlinmuren föll på hösten 1989 vilket inspirerade många låtskrivare som sjöng om fred och murar i sångtävlingen år 1990. Krig och fred har varit återkommande teman i Eurovision song contest genom åren, det här samma året sjöng också Frankrike om problematiken kring rasdiskriminering men låten som vann var en hyllningslåt till att de europeiska staterna skulle gå samman i Europeiska unionen några år senare. Under 2000-talet har Eurovision song contest ofta förknippats med HBTIQ- frågor och ämnet kommer regelbundet upp i rapporteringen, speciellt år 2014 då den skäggiga dragqueenen Conchita Wurst vinner tävlingen. Ämnet nämns också år 2015 eftersom Ryssland stramat till lagen kring homosexuellas rättigheter. Rysslands representanter får utstå högljutt buanden i direktsändningen både år 2014 och 2015 eftersom landet är inblandat i Krimkrisen som pågår i Ukraina, reportrarna i alla tidningar som undersöks nämner saken. Finlands egen representant år 2015 är punkbandet Pertti Kurikan Nimipäivät som består av fyra medelålders män med funktionsvariationer. Deras medverkan sägs ha krossat fördomar i hela Europa. För att vara en tävling som ska handla om musik och samhörighet hinner man på 60 år få in väldigt många konflikter och samhällsfrågor. Tidningspressen hinner också under dessa år förändras, men alla år behandlar de ändå Eurovision song contest trots att intresset ibland är svagare och ibland starkare. Eurovision song contest har varit en del av det finländska tv-utbudet under så gott som hela televisionens historia i Finland och har varit tillgänglig för alla finländare.
-
(2020)Avhandlingen utforskar en så kallad kolonialskandal i 1890-talets Tyskland som blev känd som ”Fallet Peters”. Carl Peters (1856- 1918) var en central och kontroversiell figur i kolonialrörelsen i det wilhelminska Tyskland. I den tyska kolonialrörelsen var Carl Peters tämligen unik i rollen som teoretiker, politisk agitator och praktisk kolonisatör. Peters blev känd för att år 1884 för Tysklands räkning ha förvärvat afrikanska områden som blev kolonin Tyska Östafrika. Några år efter grundandet av Tyska Östafrika blev Peters sänd till trakten av Kilimanjaro i kolonin som tjänsteman och stationschef. Han blev därefter föremål för en undersökning och en rättegång där han anklagades för tjänstebrott som han begått då han dömt två afrikaner, en ung man och en ung kvinna, till döden och avrättat dem vid Kilimanjaro. När dådet blev känt ledde det till en omfattande debatt bland allmänheten, pressen och i den tyska riksdagen. Den disciplinära domstolen som 1897 slutligt avgjorde ärendet befann honom skyldig. I arbetet undersöker jag den rättsprocess som kolonialförvaltningen drev mot Peters, dess orsaker och följder samt Peters och hans försvarares uppfattning om processen. Rättegången studeras som höjdpunkten i en skandal där man i offentligheten och i domstolen debatterade bestraffningen av och användningen av våld mot afrikaner samt sexuella kontakter mellan kolonialtjänstemän och afrikanska kvinnor. Ämnet behandlas utifrån skandalbegreppet och dess samhälleliga betydelse i det sena adertonhundratalet. Att studera en skandal erbjuder möjligheten att analysera tidsperiodens normer och lära känna dess mediala och politiska kommunikation. Skandaler röjer hur offentligheten fungerade, var gränsen mellan det privata och det offentliga gick och hur normer debatterades och ändrades. ”Kolonialskandal” användes vid denna tid som samlande begrepp för kolonialrelaterade våldsamheter och korruptionsaffärer som behandlades i den tyska pressen och riksdagen och i andra europeiska länder. I arbetet jämför jag Carl Peters fall med de tyska kolonialisterna Alwin Wehlans och Heinrich Leists affärer, samt med skandalerna kring det brittiska imperiets pionjärer Henry Morton Stanley och Cecil Rhodes. Carl Peters personliga förhållande till Storbritannien och Tysklands förhållningssätt till den brittiska imperialismen har en framträdande roll i avhandlingen. Jag har valt ett aktörsperspektiv, med vilket kan avses en strävan att fokusera på den förändringsdrivande processen genom att studera människan som handlar, aktören. Sina handlingar utför aktören i ett socialt sammanhang och i en historisk kontext. Ämnet för avhandlingen är något underutforskat och jag utgår därför från en kompletterande argumentationslinje. Mitt kronologiska fokus är på åren 1881-1882 då avrättningarna vid Kilimanjaro ägde rum, och 1896-1897 då den politiska och mediala debatten samt rättsprocessen mot Carl Peters ägde rum. Det viktigaste källmaterialet är domstolshandlingarna från processen samt litteratur författad av Carl Peters och hans försvarsadvokater och andra samtida. Fallet Carl Peters och andra kolonialskandaler ledde i Tyskland till reform av de rättsliga förutsättningarna för bestraffning av infödda. Fallet var ett viktigt inslag i diskursen om kolonialismen. Även om fallet inte var den enda kolonialskandalen i det sena adertonhundratalets Tyskland var det den mest betydelsefulla på grund av Carl Peters ställning inom kolonialrörelsen och nationalistiska kretsar och på grund av förvaltningens inblandning. Denna och andra kolonialskandaler riktade allmänhetens uppmärksamhet på det ansvar som följde med kolonialmakten
Now showing items 21-40 of 223