Browsing by department "Peruseläinlääketieteen laitos"

Kiiliäisten (Oestridae) heimoon kuuluva poron ihosaivartaja, Hypoderma (= Oedemagena) tarandi, kansankielellä kurmu, kuuluu porojen yleisimpiin ja samalla taloudellisesti merkittävimpiin parasiitteihin. Tämä syventävien opintojen projekti käsittää kirjallisuusosan ja tutkimusosan. Kirjallisuusosassa tarkastellaan poron Hypoderma tarandi -loisen elinkiertoa, esiintymistä ja merkitystä porotalouden kannalta, hypodermoosin immunologiaa ja työssä käytettyjen immunologisten menetelmien (western blottaus, ELISA ja IgG:n puhdistus proteiini G:n avulla) yleisiä periaatteita. Tutkimustyö tehtiin vuosina 1998-2001 Eltdk:n patologian laitoksella. Tutkimuksessa kehitettiin serologisia menetelmiä Hypoderma-vasta-aineiden osoittamiseen poron seeruminäytteissä. Serologisten menetelmien käyttöönoton hyötynäkökohtia ovat hypodermoosin epidemiologisen tutkimuksen helpottaminen, mahdollisuus löytää ja hoitaa seropositiiviset porot tartunnan varhaisvaiheessa eli ennen kuin toukat ehtivät aiheuttaa terveydellisiä haittoja ja vuotavaurioita sekä mahdollisesti vain tartunnan saaneiden porojen lääkitseminen. Tulevaisuudessa preventiivisen rokotteen kehittämiseen lähdettäessä tarvitaan luotettavat menetelmät myös vasta-aineiden osoittamiseen. Tutkimuksessa käytettiin antigeenina L2-L3-vaiheen kurmutoukkia ja primäärisenä vasta-aineena poron seeruminäytteitä. Antiseerumina käytettiin EELA:n ja Eltdk:n patologian laitoksen yhteistyössä valmistamaa kani-anti-poroa. Kaupallista vuohi-anti-kania käytettiin tunnistamaan kanin seerumi. Negatiivisena kontrollina käytettiin Korkeasaaren metsäpeurojen sekä supikoirien seeruminäytteitä. Western blottauksen ja ELISA:n perusteella saatiin selkeät viitteet siitä, että käytetyssä L3-vaiheen kurmuantigeenissa oli valmiiksi kiinni poron IgG:tä. Kyseessä voi olla kurmun adaptoima selviytymiskeino, jolla loinen pakenee isäntäeläimen immuunipuolustusta päällystäytymällä isännän antigeenilla. On myös mahdollista, että toukka on absorboinut poron vasta-aineet vähentääkseen omaa antigeenisuuttaan. Toisaalta tulokset voivat kertoa myös humoraalisen vasteen tehottomuudesta loisen torjumisessa. Menetelmää edelleen kehitettäessä voidaan kurmussa olevat vasta-aineet osoittaa ja lokalisoida esimerkiksi immunohistokemiallisella värjäyksellä jääleikkeistä tai paraffiinivalun avulla. Kurmuantigeeni voidaan myös yrittää puhdistaa siinä kiinni olevista immunoglobuliineista, jotka estävät seeruminäytteissä olevien vasta-aineiden luotettavan jäljittämisen.

The genus Orthopoxvirus (OPV) within the family Poxviridae Iincludes notorious smallpox virus, ectromelia virus and zoonotic cowpox, vaccinia and monkeypox viruses among others. The antibodies against OPVs are cross-reacting. Ectromelia and cowpox viruses are known to exist in Eurasia and cowpox virus also in Finland. Rodents are the reservoir hosts for both viruses and especially cowpox virus can be transmitted from rodents to humans through pet animals. In humans and cats cowpox virus causes vesicular and sometimes generalized disease. Rodents caught from Finland and Siberian Republic of Buryatia have frequently OPV-specific antibodies by immunofluorescence assay (0-92% prevalence depending on place and time). In Finland antibodies have also been demonstrated in horses, cats, dogs, bovines, lynxes and humans (Pelkonen PM et al. EID 2003). In humans the antibodies are mainly caused by smallpox vaccinations. The aims of this study were to 1) search for orthopoxvirus DNA in Finnish and Buryatian rodent panels, where OPV antibodies had been found, 2) analyze the amplified sequences to find out, which OPV species are infecting rodents and 3) deduce possible zoonotic risk. Nucleic acids were extracted from 160 Finnish and 156 Buryatian homogenized rodent lung samples by either an extraction automaton or a commercial kit. The samples were then studied with real-time PCR amplifying 150 bp piece of the hemagglutinin gene of orthopoxviruses. The rodents were selected from areas where the prevalence of OPV-specific antibodies varied from 0,9 to 69,0 %. OPV-DNA was detected from one male bank vole (Myodes glareolus) caught from Valkeakoski, Finland. The vole didn’t have detectable level of antibodies against OPV’s. The amplicon was sequenced and was shown to be identical to the hemagglutinin sequence of cowpox virus previously found in a human from Finland (Pelkonen PM et al. EID 2003). This was the first time in Finland when an ongoing OPV infection was detected in a rodent and it confirms the existence of OPVs in Finnish nature. However, some infections may have been missed due to loss in sample processing, so the true number of infected rodents might be bigger. According to the results of this study there is an existing but small risk of zoonotic orthopoxvirus infections from wild rodents in Finland and Buryatia.

Kokeessa yritettiin selvittää sitä, toimivatko kaupallisesti saatavilla olevat immunohistokemialliset vasta-aineet myös poroilla. Porojen keuhkokudosnäytteet oli formaliinifiksoitu ja valettu paraffiiniin. Kokeessa käytetyt näytteet olivat porojen keuhkokudosta. Värjäysmenetelmäksi valittiin avidiini-biotiini-kompleksi (ABC) -menetelmä sen sensitiivisyyden vuoksi. Menetelmä perustuu siihen, että avidiini kykenee sitoutumaan biotiinin neljään molekyyliin non-immunologisesti. Menetelmässä käytetään kolmea eri reagenssia. Ensimmäinen reagenssi on primaarivasta-aine, joka on spesifinen kulloinkin paikallistettavalle antigeenille. Toisena reagenssina on sekundaarivasta-aine. Sekundaarivasta-aine on konjugoitu biotiiniin ja kykenee sitoutumaan primaarivasta-aineeseen. Kolmas reagenssi on peroksidaasikonjugoidun biotiinin ja avidiinin kompleksi. Avidiinimolekyylin vapaat kohdat sitoutuvat sekundaarivasta-aineen biotiiniin. Peroksidaasientsyymi saadaan näkyviin sopivalla väriaineella ja samalla selviää myös alkuperäisen antigeenin sijainti kudoksessa. Tulosten perusteella useimmat kaupallisessa käytössä olevista immunokemiallisista vasta-aineista sopivat myös poron keuhkokudoksen sisältämien antigeenien paikallistamiseen. Positiivinen tulos saatiin aikaan von Willebrandin faktorin (endoteeli), CD 3:n (T-lymfosyytit), korkean molekyylipainon sytokeratiinin (värekarvaepiteeli), sytokeratiini 8:n (värekarvaepiteeli, rusto), sytokeratiini 1:n (basaalisolut), vimentiinin (endoteeli, basaalisolut, rusto, lymfosyytit, sileälihas), -sileälihasaktiinin (sileälihas), sytokeratiini 7:n (Clara-solut, värekarvaepiteeli) ja desmiinin (sileälihas) vasta-aineilla. S-100-vasta-aineella saatiin vain yksi positiivinen reaktio (rusto). Sytokeratiini 18:n, sytokeratiini 19:n ja makrofagivasta-aineilla ei saatu reaktioita.

Sikojen luonnollisen immuunipuolustuksen tutkiminen on lisääntynyt viime aikoina. Sioista saatavien elinsiirrännäisten mahdollisuudet ovat lisänneet kiinnostusta sian immuunijärjestelmän toimintaa kohtaa ja sian elimistöä on käytetty myös mallina ihmisten sairauksia tutkittaessa. Toisaalta antibioottiresistenssin lisääntyessä on sikojen tehotuotantoon pyrittävä löytämään uusia vaihtoehtoja sairauksien hoitoon ja ehkäisyyn. Luonnollisen immuunipuolustuksen mekanismit saattavat tulevaisuudessa tarjota uusia mahdollisuuksia tautien hoidossa ja vastustuksessa. Elimistön immuunipuolustusjärjestelmä koostuu useista eri osista ja se voidaan jakaa luonnolliseen (innate) ja hankittuun (adaptive) immuunipuolustukseen. Kemialliset tekijät kuten antibakteeriset yhdisteet, hapot ja entsyymit toimivat luonnollisen immuunipuolustuksen osana. Luonnolliseen immuunipuolustukseen kuuluvat solut puolestaan kontrolloivat infektioita ja immuunireaktioita muun muassa fagosytoimalla mikrobeja sekä tappamalla kasvainsoluja. Elimistön normaali mikrobistokin osallistuu puolustukseen estäen haitallisten mikrobien kasvua elimistössä. Luonnollisen immuunipuolustuksen mekanismit aktivoituvat nopeasti ja reagoivat patogeeneihin epäspesifisti toimien siis aina samalla tavalla olipa kyseessä elimistölle jo tuttu tai täysin uusi mikrobi. Maitohappobakteerit ovat yleisin probiootteina käytetty bakteeriryhmä. Probioottien on sioilla tehdyissä kokeissa todettu parantavan eläinten kasvua ja suolistoterveyttä sekä ehkäisevän suolistosairauksia. Probioottikäyttöön tarkoitetuilta bakteereilta vaaditaan monenlaisia ominaisuuksia. Probioottien tulee olla turvallisia isännälle ja niiden tulisi kestää ruuansulatuskanavaan olosuhteita kuten mahalaukun alhaista pH:ta ja ohutsuolen sappihappoja. Lisäksi probiootin tulisi ehkäistä suolistopatogeenien kasvua ja niiden tulisi kestää eläinten lääkinnässä käytettäviä yleisimpiä antibiootteja ja kokkidiostaatteja. Kykyä kiinnittyä suolen epiteelisoluihin pidetään yleensä myös toivottuna ominaisuutena. Probioottikantoja pitäisi olla mahdollista valmistaa suuria määriä teollisesti ja niiden tulisi kestää säilytystä. Tämän lisensiaattityön kokeellisessa osassa oli tarkoitus tutkia, selviytyvätkö tietyt Lactobacillus-kannat elävänä sian ruuansulatuskanavan läpi. Kokeessa käytettiin oliiviperäistä Lactobacillus brevis- (ATCC 8287) maitohappobakteerikantaa, joka ei kuulu sian suoliston normaaliin mikrobistoon sekä kuutta maitohappobakteerikantaa, jotka on alun perin eristetty sian suolistosta tai ulosteesta. Kannat olivat L. amylovorus, L. johnsonii, L. reuteri, L. salivarius, L. reuteri ja L. mucosae. Syöttökokeessa käytettyjä bakteerikantoja on aikaisemmin tutkittu in vitro niiden probioottisten ominaisuuksien osalta. Syöttökokeessa siat jaettiin kolmeen ryhmään, joista yhdelle ryhmälle syötettiin L. brevis-kantaa, yhdelle ryhmälle kuutta sian suolistosta tai ulosteesta eristettyä kantaa seoksena ja yksi ryhmä toimi kontrolliryhmänä. Sioista otettiin ulostenäyte ennen kokeen aloittamista ja kokeen päätyttyä lopetuksen yhteydessä. Tämän lisensiaatintutkielman kokeellisessa osassa etsittiin syöttökantoja pakastetuista ulostenäytteistä. Puhdasviljelmistä eristettiin DNA:ta ja kannoille suoritettiin PCR-reaktio (polymeraasiketjureaktio) syöttökannoille suunnitelluilla alukkeilla. Positiivisen PCR-tuloksen antaneista kannoista osa sekvensoitiin tuloksen varmistamiseksi. Koska positiivisia PCR-tuloksia tuli sekä seosryhmän sikojen ulosteesta eristetyistä kannoista että kontrolliryhmän ulostenäytteiden kannoista eikä kantojen välillä havaittu eroa DNA-sekvensoinnilla, suoritettiin kaikille kannoille lopuksi pulssikenttäelektroforeesiajo (PFGE). PFGE-ajo suoritettiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan elintarvike- ja ympäristöhygienian laitoksella. PFGE:llä kannat saatiin erotettua toisistaan eikä yhtään alkuperäistä syöttökantaa vastaavaa kantaa löydetty ulosteesta eristettyjen kantojen joukosta. Ottaen huomioon sian suoliston mikrobiston monimuotoisuuden ja suolistomikrobien valtavan määrän, tutkittujen puhdasviljelmien määrä oli pieni ja bakteerikantoja olisikin pitänyt tutkia enemmän, jotta voitaisiin varmasti sanoa, selviävätkö syöttökannat elävänä sian ruuansulatuskanavan läpi vai eivät. PFGE:ssä löytyi yhden mutaation verran toisistaan eroavia kantoja, mikä nosti esiin kysymyksen, voivatko syötetyt kannat muuttua ruuansulatuskanavassa ja hankaloittaa siten kantojen löytymistä ulostenäytteistä. Myös syötettyjen bakteerien määrä saattoi olla liian pieni tässä tutkimuksessa, minkä vuoksi syötettyjen kantojen löytäminen ulostenäytteistä oli hankalaa.

Zoonooseiksi sanotaan tauteja, jotka voivat tarttua ihmisen ja eläimen välillä. Koira voi tartuttaa ihmiseen useita eri tauteja monin eri tavoin. Suorassa koirakontaktissa zoonoosit voivat tarttua terveen tai vaurioituneen ihon ja limakalvojen läpi, hengitysteitse, eritteiden välityksellä ja purema- ja raapimahaavojen kautta. Epäsuorassa kontaktissa koiran ulosteiden, virtsan ja eritteiden kautta tarttuvia zoonooseja tunnetaan myös useita. Tässä työssä zoonoosikäsite on koiran kannalta ymmärretty poikkeuksellisen laajana, joten tähän on sisällytetty lukuisat parasiittizoonoosit, jotka vaativat tarttuakseen koirasta ihmiseen sen, että ihminen syö infektoituneen väli-isännän kuten esimerkiksi kalan, joka taas on voinut infektoitua koiran ulostettua veteen. Lisäksi koira voi toimia tärkeänä säilymönä useille niveljalkaisten puremien välityksellä tarttuville taudeille ja näin edistää näiden zoonoosien leviämistä ihmiseen. Suomessa esiintyy melko vähän zoonooseja, joiden tarttumisessa koiralla on merkitystä. Niistä merkittävimpiä ovat larva migrans ja Capnocytophaga-haavainfektiot. Puutiaisaivokuumeen ja borrelioosin levittämisessä ihmiseen koirilla voi olla merkitystä, koska ne voivat kuljettaa turkissaan infektoituneita irrallisia punkkeja, jotka voivat siirtyä ottamaan veriaterian ihmisestä, Tärkeäksi koiran levittämäksi zoonoosiksi voi nousta myös ekinokokkoosi, jonka ihminen voisi saada infektoituneen koiran ulosteesta tai turkista. Maailmanlaajuisesti tavataan kymmeniä erilaisia zoonooseja, joissa koira toimii jonkinlaisena välittäjänä. Matkailijat voivat saada tartuntoja matkakohteidensa koirista, joskus jopa syömällä koiria. Monet eksoottisemmat zoonoosit voivat tulla Suomeen tuontikoirien mukana, varsinkin jos ne ovat kadulta pelastettuja koiria. Tällaisia ovat muun muassa rabies, ekinokokkoosi ja leptospiroosi sekä ruskean koirapunkin levittämä pilkkukuume. Tässä työssä ei kuitenkaan ole selvitetty todennäköisyyksiä tai tapoja, joilla suomalainen koiranomistaja tai eläinlääkäri voisi työssä käsiteltyjä taudinaiheuttajia kohdata. Suurimman osan koiran välittämistä zoonooseista voi välttää noudattamalla käsihygieniaa ja elintarvikehygieniaa ja välttämällä koiran syljen pääsemistä ihovaurioihin. Myös koiran ruokinnassa tulisi huolehtia elintarvikehygieniasta. Punkinpuremien välttäminen vähentää useiden vektorivälitteisten zoonoosien mahdollisuutta. Immuunipuutteisille ihmisille koiran aiheuttamat riskit ovat suuremmat kuin terveelle ihmiselle, ja arkielämä terveenkin suomalaisen koiran kanssa voi sisältää riskejä

Tutkimus koostuu kahdesta osasta: Koiran suolistoloisten esiintyvyys ja antiparasitaaristen lääkeaineiden käyttö koirilla Suomessa. Ensimmäisen osan kirjallisesta osuudesta on kirjoittanut Johanna Vierimaa ja toisen osan Tiina Pullola. Työhön liittyvä näytteiden keruu sekä laboratoriotyöt tehtiin yhteistyönä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää koiran suolistoloisten esiintyvyys Suomessa, sekä kartoittaa suolistoloisinfektioille altistavia riskitekijöitä. Tutkimuksessa selvitettiin myös, miten antiparasitaarisia lääkkeitä käytetään tällä hetkellä koirille suolistoloisten häädössä. Samoin selvitettiin, miten koiranomistajat saavat tietoa koiran loisista ja miten he käyttämänsä sisäloishäätölääkkeen valitsevat. Suomessa ei ole aikaisemmin tehty koko maata koskevaa prevalenssitutkimusta suolistoloisten esiintymisestä koirilla. Loishäätölääkkeiden käyttöä koirilla ei myöskään ole aikaisemmin selvitetty. Tutkimus tehtiin syksyjen 2001 ja 2002 välisenä aikana Helsingin yliopiston Eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian ja parasitologian oppiaineelle. Tutkimukseen osallistui 541 koiraa ympäri Suomea. Näytteet pyrittiin keräämään siten, että saatiin mahdollisimman kattava otos suomalaisista koirista. Tätä varten koirat oli jaettu käyttötarkoituksen (kennel-, metsästys-, koti- ja harrastuskoirat), sukupuolen, iän ja läänin mukaan. Näytteeksi kerättiin mahdollisimman tuore ulostenäyte, joka säilytettiin viileässä ja tutkittiin kymmenen vuorokauden sisällä tiedekunnan parasitologian laboratoriossa. Koiranomistajat ottivat näytteet itse annettujen ohjeiden mukaan. Näytteet kerättiin metsästysseurojen, kenneleiden ja koirakerhojen avustuksella, sekä suoraan yksityisiltä koiranomistajilta koirapuistoissa ja koiratapahtumissa. Tutkimukseen osallistuneet koiranomistajat täyttivät esitietolomakkeen, jossa tiedusteltiin loishäätörutiineista ynnä muusta asiaan liittyvästä. Esitietolomakkeiden tiedot toimivat aineistona tutkimuksen antiparasitaaristen lääkeaineiden käyttöä koskevassa osuudessa. Koiran suolistoloisten munia löytyi 32:n koiran ulostenäytteestä (5,9 %) ja lisäksi neljän koiran ulostenäytteestä löytyi Isospora spp. -protozoan ovokystia (0,7 %). Infektioiden aiheuttajina olivat Toxocara spp. 1. suolinkainen (17 koiraa, 3,1 %), Uncinaria stenocephala 1. hakamato (14 koiraa, 2,6 %), Trichuris vulpis 1. piiskamato (yksi koira, 0,2 %) ja Diphvllobothrium ltum 1. leveä heisimato (kaksi koiraa, 0,4 %). Tulosten tilastollisen käsittelyn perusteella suolinkais- ja hakamatotartuntariski oli suurempi kennelissä asuvilla koirilla sekä koirilla, jotka olivat käyneet Pohjoismaiden ulkopuolella vuoden sisällä, kuin muilla koirilla. Tutkimukseen osallistuneet koirat saivat sisäloishäädön jokseenkin säännöllisesti; 86 % koirista hoidetaan suolistoloisten varalta vähintään kerran vuodessa. Eri käyttötarkoituksen omaavista koirista metsästyskoirat näyttäisivät saavan vähiten sisäloishäätöjä; noin 31 % metsästyskoirista sisäloishäädetään harvemmin kuin kerran vuodessa. Kyselytutkimuksen mukaan suurin osa (53,4 %) koiranomistajista vaihtelee käyttämäänsä sisäloishäätövalmistetta. Merkittävin valmisteen valintaan vaikuttava tekijä oli laajakirjoisuus. Eniten käytetty sisäloishäätölääkevalmiste oli tutkimuksen mukaan Axilur® (lntervet) jonka vaikuttavana aineena on fenbendatsoli. Koiranomistajien tärkein tiedonsaantilähde koskien koiran sisäloisia oli eläinlääkäri. Kirjallisuuskatsauksessa on esitelty tutkimuksessa havaittujen koiran suolistoloisten elämänkierrot sekä koiran suolistoloisten esiintyvyys muissa maissa. Kirjallisessa osiossa esitellään lyhyesti myös markkinoilla olevat suolistoloishäätövalmisteet, kerrotaan sisäloishäätöhäätösuosituksista ja resistenssin kehittymisestä loishäätölääkkeille.

Borna-virus on Mononegavirales-lahkon Bornaviridae-heimoon kuuluva RNA-virus, joka aiheuttaa Bornan tautia. Bornan tauti on etenevä, usein kuolemaan johtava aivotulehdus. Tautiin on perinteisesti sairastunut hevosia ja lampaita maantieteellisesti rajoittuneella endeemisellä alueella Keski-Euroopassa. Nykytiedon mukaan Borna-viruksen isäntäeläinkirjo käsittää muitakin eläinlajeja, kuten lintuja, tautitapauksia todetaan eri puolilta maailmaa, ja viruksen on esitetty olevan osallisena myös ihmisten psykiatrisissa sairauksissa eli mahdollisesti zoonoottinen. Suomessa Borna-virusspesifisiä vasta-aineita on löydetty ihmiseltä, hevoselta, kissalta, koiralta ja villijyrsijöiltä. Kokeellisesti Borna-viruksella on saatu infektoitua lukuisia koe-eläimiä erilaisista jyrsijöistä lintuihin ja kädellisiin. Borna-viruksen epidemiologiaa ei tunneta täysin. Avoimia kysymyksiä ovat viruksen maailmanlaajuinen levinneisyys, isäntälajikirjo, leviämistapa ja mahdollisen reservoaarin olemassaolo. Reservoaarin olemassaoloa epäillään, koska Bornan taudin ei ole todettu leviävän helposti eläinyksilöstä toiseen, ja viruskantojen perimät ryhmittyvät sekvenssianalyyseissä maantieteellisesti eivätkä eläinlajin tai eristysvuoden mukaan. Villejä pikkunisäkkäitä pidetään todennäköisimpinä reservoaarilajeina, mitä tukevat vastikään havaitut Borna-virusinfektiot sveitsiläisissä päästäisissä ja suomalaisissa metsä- ja lapinmyyrissä. Metsämyyrä on Suomen yleisimpiin kuuluva nisäkäs. Se kantaa ja levittää tauteja, myös viruszoonooseja. Myyristä löydetyt Borna-virusvasta-aineet herättivät kysymyksen metsämyyrän roolista mahdollisena Borna-viruksen reservoaarina. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää 1) saadaanko metsämyyriä infektoitua kokeellisesti, ja jos saadaan, 2) millä infektioannoksella, ja 3) aiheuttaako infektio oireita ja/tai havaittavia vasta-aineita. Kokeeseen otettiin 15 paritettua metsämyyrää, jotka saivat yhteensä 52 poikasta. Poikaset infektoitiin aivoihin vuorokauden sisällä syntymästä käyttäen Borna-viruskannan He/80 4. rottapasaasista tehtyjä viruslaimennoksia 102, 103 ja 104 ffu. Myyränpoikaset lopetettiin ja elimet preparoitiin kahden, neljän, kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua infektiosta. Aivonäytteistä etsittiin Borna-viruksen N-proteiinin geeniä käänteistranskriptio-PCR-menetelmällä ja verinäytteistä Borna-virusspesifisiä IgG-vasta-aineita immunofluoresenssimenetelmällä. Infektoiduista myyränpoikasista 24 prosenttia (10/42) oireili poikkeavasti verrattuna kontrollipoikasiin (n=9). Lähes kaikkien (40/42) infektoitujen myyränpoikasten, muttei yhdenkään verrokkimyyrän, aivonäytteistä monistui Borna-viruksen N-geeniä. Ensimmäiset positiiviset vasta-ainetulokset saatiin neljä viikkoa infektion jälkeen (p.i.), jolloin virusmäärällä 102 ffu havaittiin vasta-aineita 2/3 ryhmän myyristä ja virusmäärällä 103 ffu infektoiduista 1/5 myyristä. Kuusi viikkoa p.i. kaikki 103 ffu virusmäärällä infektoidut myyrät olivat vasta-ainepositiivisia, kun taas suurimmalla virusmäärällä 104 ffu infektoiduista poikasista havaittiin vasta-aineita vain puolella. Kaiken kaikkiaan vain 39 prosentilla infektoiduista poikasista havaittiin vasta-aineita veressä. Tutkimustulokset osoittavat, että myyrät infektoituvat Borna-viruksella, pääasiassa ilman oireita. Vaikka tulokset ovat vasta alustavia, ne tukevat metsämyyrän mahdollista asemaa reservoaarieläinlajina, ja antavat suuntaa luonnonjyrsijöistä saatujen vasta-ainelöydösten tulkintaan.

Lintuinfluenssa on ortomyksoviruksiin kuuluvan A-influenssaviruksen aiheuttama, ympäri maailmaa esiintyvä lintujen infektiotauti. Taudinkuva vaihtelee lievästä sairaudesta jopa 100 % kuolleisuuden aiheuttavaan, helposti leviävään epidemiaan. Lintuinfluenssa kuuluu OIE:n (Office International des Epizooties) luokituksessa A-listan tauteihin. A-influenssavirukset voidaan jakaa 15 alatyyppiin viruksen vaipassa sijaitsevien hemagglutiniini (H) -antigeenien perusteella. Tähän mennessä kaikki HPAI (highly pathogenic avian influenza) -tapaukset ovat olleet H5 tai H7 -alatyyppien aiheuttamia. LPAI (low pathogenic avian influenza) voi mutatoitua HPAI:ksi kierreltyään vähän aikaa populaatiossa. Viruksen luonnollisia isäntiä ovat vesilinnut, kahlaajat ja lokit. Vesilinnut toimivat reservoaarina ja voivat erittää virusta, vaikka niillä ei olisikaan oireita. Siipikarjan suora tai epäsuora kontakti villeihin, muuttaviin vesilintuihin on usein ollut syynä epidemiaan. Lintuinfluenssa voi tarttua myös muun muassa sikoihin ja ihmisiin. Sikaa on pidetty "sekoitusalustana" (engl. "mixing vessel"), jossa ihmisen ja linnun influenssavirukset voisivat järjestyä uudelleen keskenään. Mutaation seurauksena voisi syntyä virus, jolla olisi kyky levitä ihmisestä toiseen ja jossa olisi ihmispopulaatiolle vieraita lintuinfluenssavirus peräisiä antigeeneja. Tämä saattaisi johtaa vakavaan epidemiaan ihmisten keskuudessa, koska ihmisillä ei olisi vasta-aineita eikä rokotteita uutta virusta vastaan. EU:n jäsenvaltioissa toteutettiin vuosina 2002 - 2003 kartoitustutkimus, jonka tarkoituksena oli seuloa lintuinfluenssaviruksen H5 ja H7 -alatyyppien tartuntoja siipikarjassa ja luonnonvaraisissa linnuissa. Suomen luonnonlintukartoitus oli osa tätä syventävien opintojen projektia. Ulostenäytteitä otettiin yhteensä 373 kappaletta, joista 37 % oli vesilinnuista (sisältää 25 tarhattua ankkaa), 11 % kahlaajista ja 32 % lokeista. Näiden ryhmien ikäjakauma oli seuraava: 35 % poikasista tai nuorista ja 64 % aikuisista linnuista. Linnun ikää ei ollut merkitty 1 %:iin näytteistä. 20 % näytteistä oli muista linnuista. Suurin osa näytteistä otettiin kesäkuussa (40 %), toukokuussa (27 %) ja heinäkuussa (19 %). Näytteistä valmistettiin suspensio, jota inkuboitiin 8–10 päivän ikäisissä, hedelmöitetyissä kananmunissa. Sikiöiden elinvoimaisuus tarkistettiin päivittäin. Kaikki viisi päivää inkuboidut ja sitä ennen kuolleet munat jäähdytettiin +4 °C:een ja niistä kerättiin allantoisneste, josta tehtiin HA (hemagglutinaatio) -testi. Yhtään positiivista näytettä ei löytynyt. Suosituksia villilintujen lintuinfluenssakartoitukseen Suomessa: 1) Näytteitä otetaan pääosin vesilinnuista, kahlaajista ja lokeista. 2) Suurin osa näytteistä otetaan nuorista linnuista. 3) Näytteet otetaan ennen syysmuuttoa elokuussa.

Maitohapon kertyminen lihaksistoon liikuntasuorituksen aikana on yksi suorituskykyä heikentävistä tekijöistä ja sen pitoisuuden määrittämistä verestä on jo pitkään käytetty liikuntarasituksen intensiteetin mittarina. Maitohappo on myös erittäin käyttökelpoinen energianlähde sekä rasituksen että palautumisvaiheen aikana, joten sen jakautuminen elimistössä ja siihen vaikuttavat tekijät ovat nousseet tärkeäksi tutkimuskohteeksi. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lihasten koostumusta ja energiantuotantoa sekä maitohapon muodostumista, jakautumista, kuljetusta ja merkitystä liikuntasuorituksen kannalta. Fysiologisessa pH:ssa maitohappo on pääosin dissosioituneessa muodossa: laktaattianionina ja vetyionina. Koska dissosioitunut muoto ei kykene siirtymään solukalvojen läpi diffuusiolla, tarvitaan kuljettajamekanismi siirtämään dissosioitunutta laktaattia. Kuljettajamekanismeja ovat monokarboksylaattikuljettaja (MCT) ja anioninvaihtajamekanismi. Lihas- ja punasoluissa anioninvaihtajamekanismilla on vähäinenen merkitys, MCT:n vastatessa pääosin laktaatin kuljetuksesta. MCT perheeseen kuluu nisäkkäillä ainakin 7 eri muotoa eli isoformia (MCT1-MCT7), joilla on kudosspesifisiä ominaisuuksia. Hevosen punasoluissa laktaatin kuljetuksesta solukalvon läpi vastaa MCT2. Lämminverisillä MCT2:n laktaatin kuljetusaktiivisuudessa on todettu suuria yksilöllisiä vaihteluja. Muilla tutkituilla eläinlajeilla vastaavaa ei ole todettu Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää onko suomenhevosella samankaltaista suurta yksilöllistä laktaatinkuljettajan aktiivisuuden vaihtelua kuin lämminverihevosilla. Verinäytteet kerättiin 50:ltä suomenhevoselta ja punasolujen laktaatinkuljetusaktiivisuus määritettiin radioaktiivisen laktaatin avulla. Tulokset vastasivat lämminverihevosilla tehtyjen tutkimusten tuloksia. Yksilölliset erot MCT2:n aktiivisuudessa kuljettaa laktaattia punasoluihin olivat huomattavia, aktiivisuuden vaihdellessa 1,0-10,5 nmol/(mg x minuutti). Vaihtelua oli havaittavissa riippumatta hevosen iästä tai sukupuolesta. Tutkitut hevoset olivat jaettavissa kahteen ryhmään punasolujen MCT:n laktaatin kuljetusaktiivisuuden mukaan. Hevosten, joilla oli matala kuljetusaktiivisuus, osuus oli 36 %. Vastaavasti hevosten, joilla oli korkea kuljetusaktiivisuus, osuus oli 64 %. Jako matalan tai korkean kuljettaja-aktiivisuuden omaaviin ryhmiin ei kuitenkaan ollut yhtä selkeä kuin lämminverisillä. Aikuisilla, yli kolmevuotiailla, tammoilla havaittiin laktaatin kuljetusaktiivisuuden olevan merkittävästi (p < 0,01) korkeampi kuin aikuisilla oreilla. Hevosen suorituskykyä kuvaamaan käytettiin Suomen Hippoksen laskemia yksilöindeksejä. Yksilöindeksejä verrattiin laktaatin kuljetusaktiivisuuteen, mutta tilastollisesti merkittävää korrelaatiota ei havaittu.

Aleutian tauti (AD, Aleutian disease) on parvoviruksiin kuuluvan minkin aleutian tauti -viruksen (AMDV, Aleutian mink disease parvovirus) aiheuttama immunokompleksitauti. Se on yleinen kaikissa minkintuottajamaissa aiheuttaen merkittäviä tuotantotappioita tarhaajille. Aleutian taudin taudinkuva vaihtelee viruskannasta ja isäntätekijöistä riippuen. Viruskantoja esiintyy apatogeenisista voimakkaasti patogeenisiin. Siniharmaaturkkiset aleutian-genotyypin minkit (Mustela vison) ovat alttiimpia tartunnalle ja kehittävät vakavamman tautimuodon. Klassiselle AD:lle tyypillisiä piirteitä ovat pysyvä viremia, plasmasytoosi, hypergammaglobulinemia, korkeat vasta-ainetasot, infektiivisten immunokompleksien muodostuminen, vaskuliitti ja glomerulonefriitti. Minkin aleutian tauti -virusta on tutkittu laajalti viimeisen 30 vuoden aikana, mutta tutkimuksia viruksen fylogeniasta on tehty vähän. Lisäksi suomalaisten AMDV-kantojen molekyyliepidemiologiasta ja patogeenisuudesta ei ole ollut tarkkaa tietoa. Tämän tutkimuksen tavoitteina oli: 1) pystyttää menetelmät DNA:n eristämiseen ja AMDV-NS1 (major non-structural protein) –geenialueen osan monistamiseen sekä tutkia näiden menetelmien avulla suomalaisia AMDV-kantoja eri tiloilta löytyneistä luonnollisesti infektoituneista minkeistä; 2) analysoida kyseisiä viruskantoja erilaisilla fylogeniamenetelmillä ja verrata niitä aikaisemmin julkaistuihin kantoihin; 3) arvioida kantojen mahdollisia infektioreittejä, patogeenisuutta, ajallista ja maantieteellistä jakautumista sekä muunteluastetta. Neljästätoista suomalaisesta minkistä viideltä pohjanmaalaiselta ja pohjois-pohjanmaalaiselta tilalta eristettiin viruksen DNA:ta. Tämän jälkeen DNA:sta monistettiin osa NS1-geenistä semi-nested PCR -menetelmää käyttäen. Näiden 14 AMDV-sekvenssin lisäksi 31 ruotsalaista, 4 suomalaista ja 5 muuta viruksen sekvenssiä haettiin GenBank-tietokannasta. Kyseiset sekvenssit analysoitiin käyttäen useita erilaisia fylogeniaohjelmia, -menetelmiä ja -malleja. Parhaiten puun ratkaisi MEGA-ohjelmalla tehty nukleotidisekvenssiin perustuva juurrettu parsimonia-puu. Fylogeneettinen analyysi viittasi siihen, että eri AMDV-kannat jakautuvat kolmeen ryhmään (I-III). Jokaisessa näistä ryhmistä oli suomalaisia AMDV-kantoja. Yksi ryhmä (II) koostui pelkästään pohjoismaisista kannoista. Ryhmän III muodostivat vanhimmat ja vähemmän muutoksia sisältävät kannat. Näytti siltä, että kaikki AMDV-kannat ovat elinvoimaisia, ja että patogeeniset kannat syntyvät de novo lievästi patogeenisista kannoista ja päinvastoin. Puun perusteella voitiin myös päätellä, että AMDV on tullut Suomeen kahteen - kolmeen eri otteeseen. Suomalaisten AMDV-kantojen tai kaikkien kantojen yhteistä maantieteellistä alkuperää ei pystytty puun perusteella luotettavasti selvittämään. Rekombinaatiota tai kantojen ryvästymistä eristysvuoden perusteella ei todettu. Kuten aikaisemmissa tutkimuksissa, myöskään tässä tutkimuksessa ei löydetty selitystä kantojen patogeenisuuseroille. Tutkimuksessa kuvatut kannat poikkesivat toisistaan nukleotiditasolla 0-14 % ja aminohappotasolla 0-22 %. Tutkimuksessa kuvattiin ensimmäinen AMD-viruksen fylogenia-analyysi Suomessa. Tämä AMDV:n fylogeneettinen puu on myös ensimmäinen AMDV:sta julkaistu nukleotidisekvenssiin perustuva merkkipohjaista menetelmää käyttäen rakennettu ulkoryhmän avulla juurrettu puu. Lisäksi analyysissä oli mukana enemmän viruskantoja kuin aiemmin. Tutkimuksessa pystytetyt viruksen DNA-eristys- ja PCR-menetelmät hyödyttävät myös tulevia tutkimuksia aiheesta. Esimerkiksi uusien sekvenssien kerääminen muista maista, villeistä näätäeläimistä ja freteistä saattaa auttaa muodostamaan tarkempaa kuvaa viruksen sukulaisuussuhteista ja kehityksestä.