Browsing by department "Sosiaalitieteiden laitos"

Pro gradu -tutkielmassani tutkin aikapankkijärjestelmässä tapahtuvaa palveluiden vaihtoa vertaamalla sitä lahjanvaihtoon. Tutkielmassa kuvaan kuinka Kumpulan Vaihtopiirinä toimintansa aloittaneen Stadin Aikapankin aktiiviset jäsenet kokevat toiminnan, kun se on laajennut oman asuinalueen ulkopuolelle. Aikapankin voi mieltää uudenlaiseksi vapaaehtoistyön muodoksi. Aikapankin jäsenet tuottavat toisilleen palveluita ja mittaavat näihin käytettyä aikaa aikapisteillä, jotka toimivat vaihdon välineenä. Aikapankissa kaikkien työ arvotetaan saman arvoiseksi. Tutkielman pääaineistona on kymmenen käyttäjän avohaastattelut. Näitä täydennetään vaihtotilastolla ja osallistuvan havainnoinnin menetelmällä. Tutkimusta varten on kerätty tausta-aineistoa kahdella sähköpostihaastattelulla kahdelta Ruotsissa ja Englannissa toimivien aikapankkien työntekijältä. Merkittävin tutkimusongelma liittyy aikapankin tasa-arvoisen työnarvottamiseen. Kysyn miten ja millä ehdoin aikapankin kaltainen sosiaalinen innovaatio toimii? Lisäksi kysyn, mitä ehtojen täyttymisestä seuraa? Lähestyn kysymystä Emil Durkheimin modernisaatioteoriaan ja Marcel Maussin lahjanvaihtoa käsittelevään teoreettiseen ajatteluun nojaten. Teoreettisessa keskustelussa viitataan myös Karl Polanyin Maussia tukevaan näkemykseen esimodernien vaihtokäytäntöjen ilmenemisestä markkinatalouden rakenteistamassa maailmassa. Lisäksi pohdin tutkielmassani sitä, mitä aikapankissa vaihdettavat aikapisteet tekisivät, mitä oikea raha ei tekisi paremmin. Vastaus on se, että tutkittavani eivät saisi rahalla sitä, mitä he tavoittelevat – yhteisöä. Tutkielman lopussa keskustelen myös sitä, mikä on aikapankin luomien epämarkkinataloussuhteiden taloudellinen konteksti. Kontekstiin liittyen voidaan todeta, että tutkittavat eivät pakene rahataloutta. He solmivat perinteisen yhteisöllisen siteen (perheen) mukaista (lahjaperustaista) vaihtoa lähellä asuviin ihmisiin. Tutkielmassa päädytään siihen tulokseen, että aikapankin haasteeksi ei muodostu niinkään markkinoille vieras tasapuolinen työn hinnoittelu, vaan sellaisten yhteisöllisten siteiden heikkous, joiden varaan vaihto leviäisi. Tästä syystä aikapankkia perustettaessa ratkaisevaksi muodostuu se, minkä yhteisöllisen siteen varaan vaihtosuhteet muodostuvat. Tästä syystä tutkielmassa tullaan siihen tulokseen, että aikapankkitoiminta olisi hyvä pitää paikallisena. Sosiaalipoliittisesta näkökulmasta katsottuna tutkimusaihe on merkittävä ja tuore. Aihetta tutkittu jo sosiaalipolitiikan alalla, muttei aikaisemmin Suomessa. Aikaisemman muualla tehdyn tutkimuksen tulokset ovat lähestyneet aihetta muun muassa sosiaalisen pääomaan käsitteen avulla. Tutkittavani vaihtavat myös sellaisia palveluita, joita julkinen sektori tuottaa Suomessa, kuten lastenhoitoa. Taustoitan tutkimusta aikaisemmalla tutkimuskirjallisuudella ja kuvaan Suomessakin yleistynyttä vertaistuotantokeskustelua. Vertaistuotanto avaa uuden näkökulman palvelutuotantoon 1990-luvulla jalansijaa saaneiden tilaaja-tuottaja–mallien rinnalle. Tutkielman tarkoitus on tuottaa käytännönläheistä tietoa aikapankkitoiminnasta kiinnostuneille yhteisöille ja organisaatioille. Tämän lisäksi tutkimus täydentää aiempien aikapankkeja käsitelleiden tutkimusten tuloksia tarkastelemalla toiminnan ehtoja, ei ainoastaan sen seurauksia.

Tämä tutkielma käsittelee kunnallisen aikuissosiaalityön työikäisten asiakkaiden kokemuksia ja toiveita sosiaalityön tuesta ja avusta ja yhteistyöstä sosiaalityöntekijän kanssa. Tutkimus on laadullinen. Tutkimusaineisto on kerätty haastattelemalla yksilöhaastatteluna Helsingin kaupungin sosiaaliviraston sosiaaliaseman asiakkaita, jotka olivat sosiaalityöntekijän asiakkaina sosiaalityöntekijöiden työn painottuessa muuhun kuin toimeentulotukityöhön. Lähestymistapa on kuvaileva ja tulkitseva. Keskeisiä lähteitä ovat esimerkiksi Kirsi Juhilan teos Sosiaalityöntekijöinä ja asiakkaina (v. 2006) ja Kaarina Mönkkösen tutkimus Dialogisuus kommunikaationa ja suhteena (v. 2002) ja teos Vuorovaikutus – dialoginen asiakastyö (v. 2007). Asiakkaiden kokemukset tuesta ja avusta jäsentyivät neljäksi eri merkityskokonaisuudeksi, tuen muodoksi. Tuki näyttäytyi arjen sujumisen ja jäsentymisen tukemisena ja päihteettömän elämän tukemisena. Tuki oli myös aktivointia työn ja koulutuksen suuntaan sekä muuhun yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen. Tuki näyttäytyi myös asianajona ja moniammatillisena tukena. Sosiaalityön toiminnallisilla ryhmillä sosiaalityöntekijän käyttäminä työmenetelminä oli merkitystä niin arjessa selviytymisen, päihteettömän elämän kuin yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen osallisuuden tukemisessa. Asiakkaan ja sosiaalityöntekijän yhteistyö, asiakkaan kohtelu ja kokemukset saadusta tuesta ja avusta näyttäytyivät myönteisinä viime vuosien aikana. Asiakaslähtöinen, asiakkaan tilanteesta ja tarpeista lähtevä, asiakkaan omat näkemykset huomioiva, palvelu näytti hyvin pitkälle toteutuneen. Sosiaalityöntekijä nähtiin yleensä auttamishaluisena ja asiakasta ymmärtävänä ja sosiaalityöntekijältä myös toivottiin näitä asioita, samoin kuin asiakkaan puolella olemista, myötätuntoista asennetta ja yksilöllistä kohtelua. Asiakkaat kokivat sosiaalityöntekijän yleensä kuuntelevan heitä ja huomioivan heidän näkemyksensä omasta tilanteestaan. Asiakkaan kuuntelemista myös toivottiin. Asiakkaan ja työntekijän suhde näyttäytyi dialogisena suhteena. Sosiaalityöntekijää pidettiin rinnalla kulkijana, auttajana, asiakkaan palvelijana ja toivon ylläpitäjänä. Asiakassuhteen luottamuksellisuutta pidettiin tärkeänä. Sosiaalityö näyttäytyi lähes kaikilla suunnitelmallisena ja tavoitteellisena elämäntilanteen muutokseen tähtäävänä työskentelynä. Osalla työn painotus oli huolenpitotyössä. Yhteistyön onnistumista ja tuen saamista koettiin rajoittavan asiakkaasta itsestään johtuvat syyt ja juridishallinnollinen järjestelmä lakeineen ja ohjeineen. Asiakkaat näyttivät harjoittavan itsekontrollia eli yleensä hakivat sellaista tukea, etenkin taloudellista tukea, jota olettivat saavansa. Sosiaalityöntekijän toivottiin ottavan kantaa asioihin ja tuovan oman näkökulmansa keskusteluun, eli odotettiin dialogia ja työntekijän asiantuntemusta, jopa neuvoja. Toivottiin kokonaisvaltaista kohtaamista, missä näkyi tunnetason huomioimisen tärkeys asiatason lisäksi. Asiakkaan todellinen kyky muutokseen nousi esille asiana, joka sosiaalityössä tulisi huomioida. Asiakkaan tilanteen ymmärtämiseksi juuri tarvitaan yhteistyötä. Asiakkaan tukeminen toteutui asiakkaan ja sosiaalityöntekijän tapaamisissa ja muissa kohtaamisissa, mukaan lukien etuuksien myöntäminen. Tukeminen toteutui myös toiminnallisten ryhmien kautta ja moniammatillisena tukena.

Tutkimuksessa tarkastellaan sosiaalialan ammattilaisten toimitilaa ja harkinnan käyttöä. Tutkimuksen tavoitteena on saada tietoa siitä, miten sosiaalialan ammattilaiset käyttävät harkintavaltaansa arvioidessaan asiakkaidensa palveluntarpeita ja miten sosiaalialan ammattilaiset tulkitsevat toimitilaansa harkinnan suhteen. Kyseessä on laadullinen tutkimus. Tutkimus toteutettiin yhdessä Helsingin kaupungin aikuissosiaalityön toimipisteessä. Tutkimukseen osallistui kaksi aikuissosiaalityön tiimiä (joissa työskentelee yhteensä 21 sosiaalialan ammattilaista), jotka työskentelevät yli 30 vuotiaiden asiakkaiden kanssa. Tutkimuksen aineisto koostuu sosiaalialan ammattilaisten (sosiaaliohjaajat ja sosiaalityöntekijät) asiakkailleen tekemistä kirjallisista tilannearvioinneista sekä kahdesta fokusryhmähaastattelusta. Tilannearvioineissa sosiaalialan ammattilaiset määrittelevät asiakkaiden sosiaalihuoltolain mukaiset palveluntarpeet. Tilannearvioinnit analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Kirjallisissa tilannearvioinneissa sosiaalialan ammattilaisten käyttämä harkinta on aineiston perusteella jaettavissa neljään luokkaan: hoitokontakteihin, asumiseen, työllistymiseen ja taloudelliseen tukemiseen liittyvään harkintaan. Fokusryhmähaastattelujen pohjustukseksi tilannearviointien analyysin tulokset esiteltiin haastatteluihin osallistuneille sosiaalialan ammattilaisille. Fokusryhmähaastattelut analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Tutkimuksessa käytetty teoreettinen analyysimalli kostuu neljästä erilaisesta sosiaalityön toimintamallista, diagnostisoivasta, sanktioivasta, byrokraattisesta sekä osallistavasta sosiaalityön toimintamallista. Teoriaohjaavan analyysin perusteella aineistosta muodostuu viisi erilaista sosiaalityön toimintamallia, joiden puitteissa sosiaalialan ammattilaiset työskentelevät ja käyttävät harkintaa. Nämä viisi luokkaa ovat byrokraattinen sosiaalityön toimintamalli, osallistava sosiaalityön toimintamalli, sanktioiva sosiaalityön toimintamalli, huolenpito sosiaalityön toimintamallina sekä hiljainen vastarinta sosiaalityön toimintamallina. Tutkimusten tuloksista ilmenee sosiaalialan ammattilaisten omaksuvan eri asiakasryhmien kanssa erilaisia sosiaalityön toimintamalleja. Syrjäytyneiksi arvioitujen asiakkaiden kanssa sosiaalialan ammattilaiset työskentelevät ja käyttävät harkintaa kahdella eri tavalla. Osallistavassa sosiaalityön toimintamallissa työskentelyn ja harkinnan käytön tavoite on saada asiakas osalliseksi yhteiskuntaan. Hiljaisen vastarinnan sosiaalityön toimintamallissa työskentelyn ja harkinnan käytön tavoite on suojella asiakasta yhteiskunnan tarjoamilta aktivointitoimenpiteiltä ja kuntoutukselta. Sosiaalialan ammattilaiset käyttävät harkintaa byrokraattisen sosiaalityön toimintamallin mukaisesti työskennellessään kriisimajoitusta tarvitsevien asiakkaiden parissa. Byrokraattisen sosiaalityön toimintamallin elementit toteutuvat myös niiden asiakkaiden parissa, joiden ei arvioitu tarvitsevan lisäpalvelua. Asunnottomien asiakkaiden kanssa sosiaalialan ammattilaiset omaksuvat huolenpitoon perustuvan sosiaalityön toimintamallin. Työskentelyn tavoitteeksi muodostui asiakkaan ensisijaisen ongelman, eli asunnottomuuden hoitaminen sekä asiakkaasta huolehtiminen. Asumiseen liittyvissä kysymyksissä työskentely ja harkinnan käyttö on tulosten perusteella luonteeltaan sanktioivaa. Työskentelyn tavoitteena oli saada asiakkaat toimimaan yhteiskunnan normien mukaisesti, eli turvamaan oma asumisensa. Lapsiperheiden osalta tuloksista ilmenee, että sosiaalialan ammattilaiset kokevat lapsiperheiden olevan tietoisia siitä, että lainsäädäntö velvoittaa turvamaan lapsiperheen asumisen Tutkimuksen tulokset osoittavat sosiaalialan ammattilaisten käyttävän suhteellisen laajaa toimitilaa harkinnan suhteen. Toimitila harkintavallan suhteen ei kuitenkaan näyttäydy kaikissa tilanteissa yhtä suureena. Kun organisaatio edellytti sääntöjen tiukkaa noudattamista, kavensi se toimitilaa harkinnan suhteen. Yhteiskunnallisen ilmapiiri, ja ammatillinen status laajensivat sosiaalialan ammattilaisten toimitilaa. Toimitilaa supisti organisaation odotukset, vallan puute sekä epäselvä työnjako aikuissosiaalityön ja muiden toimijoiden välillä. Kustannustehokkuuden osalta tutkimuksen tulokset olivat ristiriitaisia. Kustannustehokkaalla toiminnalla oli sekä toimitilaa laajentavia, että kaventavia vaikutuksia.

Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus päihteistä toipumisen prosessista ja lastensuojelun tuesta tässä prosessissa. Aineisto muodostuu kolmen äidin tarinoista, jotka on kerätty elämänkerrallis-kerronnallisen haastattelun keinoin. Äidit kertoivat toipumisen prosessistaan ja lastensuojelun asiakkuudestaan toipumisen aikana. Haastatteluaineistossa on narratiivinen viitekehys. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysiä hyödyntäen. Jokainen kertomus on analysoitu ensin erikseen ja sitten yhdessä. Johdannon jälkeen esitellään lyhyesti lastensuojelun avohuollon sosiaalityötä. Tämän jälkeen käydään läpi päihteidenkäyttöä Suomessa yleisesti ja päihderiippuvuutta. Seuraava luku sisältää tutkimuksen tavoitteet. Tämän jälkeen esitellään tutkimuksen metodologiset lähtökohdat, haastateltavat ja haastattelujen analyysimenetelmä. Kertomusten analyysi luku on seuraavaksi. Kertomukset käsitellään ensin jokainen tarina erikseen ja myöhemmin yhdessä. Luvuissa kahdeksan ja yhdeksän esitetään toipumisen reittejä ja toipumista tukevia ja estäviä tekijöitä äitien kertomuksissa sekä lastensuojelun osuutta näissä. Tutkimus päättyy pohdinta lukuun. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että toipumisen reitit ovat yksilölliset ja tavat kokea toipumisen prosessi vaihtelevat. Tässä tutkimuksessa korostui äitiyden ja uskon merkitys äitien toipumista tukevina tekijöinä. Toipumista estävänä tekijöinä nousevat esiin lapsuuden vaikutukset, häpeä ja palveluiden riittämättömyys tai kohdentumisen vaikeus. Myös asiakkaan ja sosiaalityöntekijän kohtaamisella on vaikutuksensa toipumisessa. Asiakkaan kokemustiedon esiin nostaminen on tärkeää, jotta sosiaalityö voi vastata niihin moninaisiin tarpeisiin, joita yhteiskunnassa tämän ilmiön ympärille kietoutuu. Yksittäisten asiakkaiden kokemusten ja selviytymisen kautta on mahdollista saada tietoa myös sosiaalityön ammattilaisille kohtaamisiin haastavissakin asiakastilanteissa.

Yhteiskunnassamme elää yhä voimakkaasti useita äitiyteen liittyviä myyttejä. Nämä myytit luovat kuvaa ihanneäidistä rajaten ulkopuolelleen äitiyteen osaltaan liittyvät, kielletyiksi mielletyt tunteet. Kiellettyjen tunteiden esille tuominen on yhteiskunnassamme vallitsevan kliseisen äitiyskäsityksen takia vaikeaa ja äidit jäävät tunteidensa kanssa helposti yksin. Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on nostaa keskusteluun äitiyden toiseksi tarinaksi nimetty kertomus, kertomus joka elää omaa salattua tarinaansa äitimyytin takana. Tutkielman tarkoituksena on osaltaan kannustaa rehelliseen, kaunistelemattomaan äitiyspuheeseen ja edistää entistä avoimempaa ilmapiiriä äitiyskokemusten kohtaamisessa. Tutkimusaineiston keruu tapahtui syksyllä 2008 eri foorumeille jätetyn kirjoituspyynnön perusteella. Kirjoituspyynnössä pyydettiin äitejä kirjoittamaan kielteiseksi miellettävistä tunnekokemuksistaan sekä pohtimaan saadun avun riittävyyttä ja omaa selviytymiskokemustaan. Vastaukset pyydettiin lähettämään sähköpostitse tutkielmaa varten luotuun sähköpostiosoitteeseen. Tutkimusaineisto (N=13) analysoitiin kaksivaiheisesti sisällönanalyysin ja juonirakenneanalyysin keinoin. Tutkimuksen lähestymistapa on narratiivinen ja perustuu pääosin Vilma Hännisen (2000) esittämiin näkemyksiin tarinallisuudesta. Myös Eeva Jokisen (1996) tutkimus äitiyden omaelämänkerrallisista esityksistä on ollut tutkimuksen kannalta merkittävä lähdeteos. Sisällönanalyysin tuloksena tutkimusaineistosta muodostui seitsemän pääluokkaa kirjoittajien kokemista kielletyiksi miellettävistä tunteista: aggressiot, epätoivo ja masennus, ahdistus, häpeä, tunnottomuus, väsymys ja pelko. Juonirakenneanalyysi tuotti kaksi tyyppitarinaa, joiden juonenkulut poikkesivat toisistaan kirjoittajan subjektiivisen selviytymiskokemuksen ja puolison antaman tuen kannalta tarkasteltuina. Tutkimuksen johtopäätöksenä on että äitiyteen liittyy kiinteästi myös kielletyiksi miellettyjä tunnekokemuksia. Äitimyytti elää edelleen yhteiskunnassa voimakkaana joka osaltaan vaikeuttaa äitiyden haastavista tunnekokemuksista puhumista. Tutkimuksen toisena johtopäätöksenä on että puolisoiden antamalla tuella on yhteys äitien selviämiskokemukseen. Äitien tukeminen haastavan elämänvaiheen aikana edistää äitien jaksamista. Äitiyden toisen tarinan esiin nostaminen ja äitiystarinoiden rehellinen kohtaaminen voisivat vähentää äitien kokemaa henkistä tunnekuormaa. Ihanteista riisuttu äitiys madaltaisi äitien kynnystä hakea tarvittaessa apua ilman huonoksi äidiksi leimautumisen pelkoa ja näin lapsiperheiden ongelmiin voitaisiin puuttua ajoissa, ennen niiden syvenemistä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa olen selvittänyt ammattikuljettajien sosiaalisia representaatioita robottiautoista, ja sosiaalisten representaatioiden elementtien yhteyttä ammattikuljettajien halukkuuteen käyttää automaattiseen ajoon pystyvää ajoneuvoa työssään. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii Serge Moscovicin sosiaalisten representaatioiden teoria, joka mahdollistaa ammattikuljettajien keskenään jakamien mielikuvien ja arkikäsitysten tarkastelun. Teoriaa on käytetty erilaisten teknologioiden tutkimuksessa, mutta juuri robottiautoja tai ammattikuljettajia ei teorian piirissä ole tiettävästi aiemmin tarkasteltu. Tutkielmassa tavoitteena oli selvittää, minkälaisia ulottuvuuksia ammattikuljettajien tuottamat assosiaatiot robottiautoista muodostavat, miten ulottuvuudet ovat yhteydessä ammattikuljettajien halukkuuteen käyttää automaattista autoa työssään ja miten ajatus robottiautosta ankkuroituu ja objektivoituu olemassa oleviin konsepteihin, toisin sanoen miten ammattikuljettajat tekevät robottiautosta itselleen tuttua ja ymmärrettävää. Menetelmissä yhdistyi laadullinen ja määrällinen analyysi. Aineisto kerättiin pyytämällä vastaajilta mielikuvia eli assosiaatioita robottiautoista. Enemmistö 1039 vastaajasta oli kuorma-auton ja linja-auton kuljettajia. Assosiaatioita tuli yhteensä 3618 kappaletta. Assosiaatiot luokiteltiin sisällönanalyysillä 23 luokkaan, jonka jälkeen luokkia tarkasteltiin käyttäytymishalukkuutta mittaavan muuttujan kanssa monimuuttujamenetelmin korrespondenssianalyysissa erilaisten ulottuvuuksien löytämiseksi. Assosiaatioluokat voitiin jakaa kahdeksaan pääteemaan, jotka kuvaavat assosiaatioiden aiheita: tekniikan toimivuuteen, turvallisuusuhkaan, moraali- ja vastuukysymyksiin, yhteiskunnalliseen näkökulmaan, koneen ja ihmisen vertaamiseen, kuvailuihin, asenteellisiin ilmaisuihin ja tunneilmaisuihin, liikenneympäristön vaikutusten arvioimiseen ja ajalliseen ulottuvuuteen. Robottiauto rinnastui muun muassa tietokoneeseen ja koneisiin teknisin metaforin ja ihmiseen antropomorfisin vertailuin. Robottiauto koettiin myös paradoksaalisena ja häiritsevänä, joka näkyi mainintoina kuljettajattomasta autosta. Assosiaatioiden luokat yhdessä automaattisen auton käyttöhalukkuuden kanssa esittivät robottiauton a) myönteisenä kehityksenä, johon liittyi halu käyttää automaattista autoa ammattikuljettajan työssä, b) keskeneräisenä teknologiana, jonka puitteissa vastaajat eivät ottaneet vahvasti kantaa automaattisen auton käytön puolesta tai sen käyttöä vastaan, ja c) tarpeettomana ja vaarallisena, poliittisesti motivoituneena hankkeena, johon liittyi voimakas vastustus myös automaattisen auton käyttöä kohtaan. Tulokset osoittavat sosiaalisten representaatioiden olevan yhteydessä halukkuuteen käyttää automaattista autoa ammattikuljettajan työssä, ja valaisevat, minkälaiset ajatukset yhtäältä ovat ammattikuljettajien vastustuksen ja toisaalta automaation hyväksymisen taustalla. Erityisesti robottiautojen uskominen vaarallisiksi ja epäluottamus automaation tarkoitusperiä kohtaan liittyivät automaattisen auton käytön vastustamiseen. Ammattikuljettajien osallistaminen automaattisten järjestelmien käyttöönottoon voi auttaa hälventämään ennakkoluuloja ja kokemusta ylhäältä väkisin annetusta tarpeettomasta teknologiasta.

Denna avhandling utgår från akademiskt arbetande kvinnor som anser sig ha en arbetarklassbakgrund och hur de skapar, upprätthåller och utmanar klass. Intresset för kvinnornas klassupplevelser begränsas inte enbart till deras förhållande till det akademiska och sin egen utbildningskarriär, utan innehåller alla livsområden kvinnorna själva uppfattar att deras klassbakgrund och genus påverkar. Klass undersöks som som en livsomständighet och upplevelse. Kategorier som genus och klass konstrueras socialt och uppstår därmed i förhållanden och relationer. Dessa relationer är strukturer som existerar sida vid sida och tillsammans skapar de sociala hierarkier (Faber, 2008). Centralt i betydelsen av klass eller genus idag är att betrakta dem ur ett intersektionellt perspektiv: hur dessa kategorier fungerar tillsammans och hur de bildar olika mönster. Kathy Davis (2008) menar att det för tillfället är otänkbart att genusstudier skulle beakta endast genus. Det samma gäller klass. Forskningen genomförs som återkommande gruppdiskussioner som arbetar både utifrån minnen samt upplevelsen av nuet. Minnesarbetsmetoden är en feministisk forskningsmetod som utgår från att upplevelser, minnen och känslor är värdefulla informationskällor eftersom de påverkar hur vi bygger upp våra liv och betydelser. Diskussionsgruppen har fem deltagare. Intersektioner mellan klass och kön och kvinnor med en arbetarklassbakgrund ligger i fokus. Begrepp som respektabilitet, disidentifikation och att passera som medelklass redogörs för och används i presentationen av hur kvinnor förhåller sig till en arbetarklassbakgrund då de själv utvecklat ett medelklasshabitus i och med en akademisk karriär.

Rahapelitutkimuksissa rahapelaamisen motivaatioista ollaan yhtä mieltä mutta motivaatioiden sisältö jää miltei aina tarkastelematta. Yleensä rahapelaamisesta puhuttaessa pelaaminen nähdään joko ongelmapelaamisena tai ei-ongelmapelaamisena. Normaali pelaaminen on sitä, mitä ongelmapelaaminen ei ole. Miten aktiiviset pelaajat itse merkityksellistävät aktiivisen pelaamisen ja miten se eroaa aloittelijoiden ja addiktoituneiden pelaajien pelaamisesta? Keräsin tutkimusaineiston RAGI-metodilla (Reception Analytical Group Interview), jossa käytin kuutta valitsemaani kansainvälistä elokuvakohtausta ryhmäkeskustelun virikkeenä. RAGI:n etu on, että osallistujat saavat itse omin sanoin puhua niistä mielikuvista ja merkityksistä, joita elokuvakohtaukset heissä herättävät, ilman että tutkija kysymyksillään ja kysymyksenasetteluillaan vaikuttaisi tutkittaviin. Aineistoni koostuu kahdeksasta ryhmähaastattelusta, joihin osallistui yhteensä 26 rahapelaajaa. Otos perustuu sattumaan, toisin sanoen siihen, ketkä näkivät rekrytointi-ilmoituksen, kokivat pelaavansa aktiivisesti ja halusivat osallistua ryhmähaastatteluun. Rahapeleistä keskityn kasinopelejä pelaaviin, kuten rahapeliautomaatteihin ja rulettiin sekä pokerin pelaajiin. Tarkastelen pelaamiselle annettuja merkityksiä pragmaattisten modaalisuuksien, etenkin halun ja kompetenssin kautta. Teoria perustuu pääosin Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen toimittamaan teokseen (1997) Semioottisen sosiologian näkökulmia - sosiaalisen todellisuuden rakentuminen ja ymmärrettävyys. Sovellan pragmaattisia modaalisuuksia Clauden Lévi-Straussin käsityksiin luonnon ja kulttuurin erosta sekä progressioon ja regressioon, joita tarkastelen Lévi-Straussin ruokakolmion avulla. Tutkimustulokseni osoittavat, että yksi tärkein pelaamista motivoiva tekijä suomalaisille aktiivisille rahapelaajille on halu oppia itse peliä ja pelaamista. Pelin oppiminen sisältää pelin logiikan ja strategian ymmärtämisen, kun taas pelaamisen oppiminen koostuu itsekontrollin opettelemisesta ja pelihimon hallitsemisesta. Muita motivaatioita olivat aiempien pelitutkimusten mukaisesti viihde, sosiaalisuus ja raha. Aineistoni mukaan aktiiviset pelaajat erottautuvat halulla oppia sekä aloittelijoista että addiktoituneista pelaajista. Aktiiviset pelaajat kokevat olevansa Lévi-Straussin kolmiota soveltaen kolmion kärjessä, pelikulttuurin huipulla. Huipulla olo vaatii taistelua pelihimoa vastaan, jota varten pelaajien tulee luoda ja opetella itselleen strategia, jonka avulla he välttävät regerssoitumisen addiktoituneeksi pelaajaksi. Pro gradu -tutkielmani on tehty Pekka Sulkusen johtaman projektin 'Images and Theories of Addiction' puitteissa, jota rahoittaa Suomen Akatemia. Toimin projektissa tutkimusavustaja ja toimenkuvaani kuului osallistuminen projektin aineistojen hankintaan ja analysointiin.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani sosiaalisten liikkeiden visuaalista vasta- ja valtajulkisuutta vertailemalla aktivistien omia Internet-sivustoja ja Helsingin Sanomia. Tutkimukseni tarkoituksena on tuoda uutta tietoa vastademokraattisen toiminnan ja toimijuuden muotoutumisesta vasta- ja valtajulkisuuksissa ja näiden julkisuuksien välisestä suhteesta paikallistasolla Suomessa. Tutkin, minkälaista vastademokraattista toimintaa sosiaaliset liikkeet tuovat esiin kuvissa omilla Internet-sivustoillaan. Näitä kuvia vertaan samoista tapahtumista julkaistuihin Helsingin Sanomien – valtajulkisuuden – kuviin. Analysoin, minkälaista toimintaa tuodaan esiin ja miten toiminnan esittäminen eroaa aineistojen välillä. Lopuksi tarkastelen vastademokraattisen toimijuuden visuaalisia representaatioita sukupuolen ja iän näkökulmista. Tutkielmani aineistona on kolme aktivistien ylläpitämää uutissivustoa, yksi kansalaisjärjestöjen kuvapankki ja vertailuaineistona Helsingin Sanomat. Aineistossani on kuvia yhteensä 443 ja ne on julkaistu vuosina 2000–2010. Kaikissa kuvissa tapahtumapaikkana on Helsinki. Tutkimusmenetelmänä käytän Eeva Luhtakallion soveltamaa Erving Goffmanin kehysanalyysiä, jossa pyritään etsimään aineistolähtöisesti kuvissa esitettyä toimintaa määrittäviä kehyksiä. Teoreettisen lähtökohdan tutkimukselleni muodostavat Pierre Rosanvallonin teoria vastademokratiasta ja Nancy Fraserin määritelmä useasta julkisuudesta. Kuvissa representoidun toiminnan kautta muodostuu kahdeksan eri määräävää kehystä: mielenosoitus, karnevaali, merkintä, valtaus, konflikti, kontrolli, sisäinen toiminta ja tiedotus. Määräävät kehykset kuvaavat aktivistien harjoittamaa vastademokraattista toimintaa ja muiden toimijoiden reaktioita siihen. Mielenosoitus, merkintä, valtaus ja karnevaali kuvaavat erilaisia kollektiivisen protestin muotoja, kontrolli ja konflikti taas tuovat esiin tämän toiminnan seurausta ja eri toimijoiden kohtaamista. Kuvissa näyttäytyy myös liikkeen sisäistä toimintaa ja liikkeestä tiedottamista sinällään ilman varsinaista protestia. Iän kannalta kuvien vastademokraattisesta toiminnasta muotoutui nuorten ja nuorten aikuisten toimintaa. Sukupuolen kannalta toiminta taas osoittautui yllättävän sukupuolittuneeksi: mikäli toimija oli erikseen nostettu valokuvassa esiin, oli tämä useimmiten mies. Miehet olivat toimijoina etenkin liikkeen johdossa ja konfliktin määräävässä kehyksessä. Naisia taas representoitiin vastajulkisuudessa yllättävästi äitiyden kautta. Aktivistiaineistossa ja lehtiaineistossa suhtauduttiin osittain eri tavalla aktivistien toimintaan vaikka kuvat visuaalisesti muistuttivat toisiaan. Tämä ilmeni kuvia ympäröivissä otsikoissa ja kuvateksteissä, jotka vaikuttivat kuvista syntyviin tulkintoihin. Kuvien virittämisessä tekstein liikuttiin hyväksynnästä neutraaliin uutisointiin, siitä taas kohti epäilyttävää toimintaa, josta siirryttiin lopulta toiminnan tuomitsemiseen. Kuvateksteissä välittyi kamppailua vastademokraattisen toiminnan oikeutuksesta: onko kyseessä demokratiaan kuuluvaa kansalaisaktivismia vai yhteiskuntajärjestyksen rikkomista rettelöimällä. Julkisuuksista muodostui visuaalisen kamppailun kenttä, jolla eri toimijat pyrkivät muovaamaan sosiaalisista liikkeistä syntyviä käsityksiä. Sosiaaliset liikkeet ja tiedotusvälineet eivät olekaan tutkielmani perusteella pelkästään toisiaan täydentäviä vastademokraattisia toimijoita, vaan eri julkisuuksien ja vastademokraattisten toimijoiden välillä on sekä legitimiteettikonflikti että määrittelykamppailu: kuka voi esittää kenet ja mistä näkökulmasta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan työttömiin nuoriin kohdistuneita aktivoimistoimenpiteitä sekä Työvoiman palvelukeskus Duurin nuorten kokemuksia työstä ja työttömyydestä. Lähtökohdat ovat osallistavan sosiaaliturvan nimissä suunnitellut muutokset suomalaisessa sosiaalipolitiikassa sekä vallitseva keskustelu vastikkeellisesta sosiaaliturvasta. Taustana on Manner-Euroopassa 1990-luvulta lähtien vallinnut suuntaus työttömien aktivointiohjelmien luomisessa sekä sosiaaliturvan muuttamisessa osittain vastikkeelliseksi. Tutkielmassa avataan osallistavan sosiaaliturvan käsitettä ja pohditaan sitä, miten se vaikuttaisi toteutuessaan työttömien aktivointiin. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on aktiivinen työvoima- ja sosiaalipolitiikka, sekä osallistava sosiaaliturva ja vastikkeellisuus sisältäen aktiivisuuden ja osallisuuden käsitteet. Pro gradun tutkimuskysymykset ovat: 1) Millainen on työttömien nuorten arki? 2) Miten nuoret kokevat työllistymiseen tähtäävän aktivointiprosessin? 3) Millaisia näkemyksiä nuorilla on velvoittavasta työstä ja osallistavan sosiaaliturvan mallista? Toteutan tutkielmani kolmitasoisella makro-, meso- ja mikrotason rakenteella. Tutkielmassani yhteiskunnallinen ja politiikkataso näyttäytyy makrotasona, palvelutaso mesotasona ja asiakastaso mikrotasona. Tutkimusaineisto koostuu Helsingin työvoiman palvelukeskus Duurin kuuden 17–29-vuotiaan asiakasnuoren teemahaastatteluista sekä asiakastapaamisten aikana tehdyistä muistiinpanoista. Haastateltavat ovat osallistuneet kuntouttavan työtoiminnan ryhmiin. Laadullinen haastatteluaineisto ja muistiinpanot analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Tutkielman tavoitteena on paikantaa sitä, miten aktivoivat työvoimapoliittiset toimenpiteet osallistavat ja aktivoivat työtöntä työnhakijaa työelämään ja yhteiskuntaan. Tutkielmassa selvitetään myös kuntouttavan työtoiminnan aktivointisuunnitelmaa ja sen merkitystä työttömälle työnhakijalle oikeuden ja velvollisuuden näkökulmasta. Mikrotason tarkastelu tuotti tietoa Duurin nuorten arjesta sekä työn ja työttömyyden kokemuksesta. Mesotason tarkastelu tuotti tietoa Duurin palvelukokonaisuudesta työttömien nuorten kohtaamana ja kokemuksista kuntouttavasta työtoiminnasta. Makrotason tarkastelu tuotti tietoa nuorten ajatuksista ja näkemyksistä osallistavan sosiaaliturvan mallia sekä vastikkeellista työtä kohtaan. Tulosten mukaan haastatellut työttömät nuoret kokivat aktivointisuunnitelman auttaneen heitä eteenpäin elämässään ja he kokivat tärkeäksi asiaksi sen, että Duurin yhteistyötahot olivat suunnittelussa mukana. Kuntouttava työtoiminta oli tuonut toivottua säännöllisyyttä päivärytmiin ja mielekästä sisältöä nuorten elämään. Nuoret kokivat työttömyyden turhauttavana ja olivat halukkaita työntekoon sekä opiskelemaan. Nuorten aiemmat palkkatyösuhteet olivat olleet lyhyitä määräaikaisia työsuhteita. Nuorten haastattelupuheessa nousi esille työpaikkojen vähyys avoimilla työmarkkinoilla. Osallistavan sosiaaliturvan mallin mukainen velvoittavuus ja vastikkeellisuus eivät nuorten mukaan lisäisi motivaatiota työtä kohtaan. Osallistavaan sosiaaliturvaan suhtauduttiin myönteisesti varsinkin silloin kun se sisälsi valinnanvapauden. Nuoret olivat valmiita tekemään kaikkensa saadakseen palkkatyötä. Haastateltujen nuorten mukaan osallistavan työn pitäisi olla sellaista, että siinä viihtyisi ja kehittyisi ihmisenä, myös valinnan mahdollisuus eri työtehtävien osalta nousi tärkeäksi kriteeriksi osallistumisessa. Makrotason aktivointitavoitteiden voi katsoa toteutuvan mesotason palveluissa ja mikrotasolla vahvistavan nuorten osallisuutta ja työelämäsuuntautumista, nuorten omilla ehdoilla. Kuntouttava työ ja koulutusväylien tarjoaminen nuorille on yhteiskuntaan osallistavana ja osattomuutta sekä syrjäytymistä ehkäisevänä toimintana kestävää sosiaalipolitiikkaa ja aktivointia.