Browsing by department "Sosiologian laitos"

Due to the baby boomer generation and loss of workforce, retirement is currently a hot topic in the Finnish media. Retirement phase is commonly viewed as a positive transition that affects everybody in the same way. However, research shows that many factors have effect on how retirement is perceived. For example, when work is very challenging and rewarding and when an individual is very committed to it, retirement phase becomes more demanding (Atchley 1976, 37; George 1980, 73). It has also been noted that how retirement phase is experienced, varies according to different occupational groups. This narrative study describes how male surgeons orientate towards their retirement phase. I demonstrate how work can affect the way retirement phase is perceived. I also consider other factors that might affect the retirement phase. In this narrative study such factors are individual factors, political and social context, and fantasies one might have of life without work. The methodology utilizes narrative interviews, which were structured around work life course. During the interviews, I asked especially for stories, concrete memories, and important moments from the surgeons' work life courses. Data was then analyzed using William Labov's (1972; 2006) story schema and concentrating on two parts of story: complicating action and evaluation. Complicating action reveals the point of the story: why is this particular story told? Evaluation reveals teller's attitude towards what has been told. In evaluations surgeons expressed how they felt about retirement phase and how they orientated towards it. From the data three ways for surgeons to plan their retirement were found. Firstly, public sector offered a 'clean cut' separation from work. After a certain chronological age surgeons planned to leave their work place and never come back. A 'clean cut' retirement was considered risky in comparison with slowly, step by step, letting go of work. Colleagues from public sector had suffered from alcoholism and depression as they had retired. Secondly, private sector offered a flexible way to retire as the surgeons had personal authority over their work and free time. Though the most interesting surgery was done in public hospitals, private sector was valued for its flexibility. Thirdly, if surgeons experienced health problems, they lost their power to decide over their work and were forced to retire early. The loss of ability to work was a personal tragedy. Among surgeons, successful retirement required optimal conditions: good health, personal authority, right decisions during work life course, and identification of risks. Successful retirement meant that retirement should be seen as a transitional process. From these findings, several recommendations for pre-retirement training were suggested to make sure everyone would have a chance for a successful transition to retirement.

Tutkielma tarkastelee masentuneille suunnattuja valistustekstejä eli painettuina julkaistuja potilasoppaita sekä masennusta käsitteleviä Internet-sivustoja. Työn näkökulmana on Michel Foucault'n innoittamana genealoginen tutkimusote. Masennus ymmärretään tutkielmassa, Ian Hackingin ajatuksia mukaillen, inhimillistä käyttäytymistä, tuntemista ja toimintaa kuvaavaksi diagnostiseksi kategoriaksi, jonka syntymiseen ovat vaikuttaneet erilaiset ihmistieteelliset järkeilytyylit. Tutkielmassa lähestytään masennusta yhtäältä osana sellaista elämäntavallista tilannetta, jossa monenlaiset onnellisuuden puutteeseen viittaavat tuntemukset on alettu nähdä olemukseltaan hoidettavissa olevina mielenterveyden häiriöinä. Toisaalta masennus nähdään tutkielmassa hyvinvointiyhteiskunnan kansanterveysongelmana, joka aiheuttaa niin mittaamatonta inhimillistä kärsimystä kuin mitattavia kuluja kansantaloudelle. Masennus nykyisyydessä asetetaan omaa historiaansa vasten ja osoitetaan, miten masennus muotoutuu sitä jäsentävissä tietomuodoissa ja ymmärryksissä sekä hyvinvointiyhteiskunnan ennaltaehkäisevän kansanterveystyön kontekstissa. Tutkimusasetelma pohjautuu käytäntöjen ja ongelmanasettelujen tarkastelulle valistusteksteissä ja metodiset tutkimuskysymys rakentuu nelitahoiseksi: lähtökohtana on kysymys valistustekstien tavasta esittää masennuksen olemus. Masennuksen olemuksesta päädytään kysymään miten valistustekstit antavat välineitä muodostaa suhde masennukseen, tunnistaa ja tarkkailla omia oireita. Tämä taas johdattaa tarkastelemaan valistustekstien itsestä huolehtimisen tietoja ja taitoja. Lopulta nämä kokoava kysymys koskettelee valistuksen päämäärää, masennuksen kokemusta ja onnellista tai hyvää elämää. Masennusvalistus näyttäytyy teksteissä kansanterveystyön ennaltaehkäisevinä pyrintöinä, jotka pikkuhiljaa lähentyvät yksittäisiä riskiryhmiä - etenkin naisia, lapsia, nuoria ja iäkkäitä - ja lopulta yksittäistä yksilöä. Terveysriski siirtyy yksilön riskiksi ja masennuksen ennaltaehkäisy liittyy ennen kaikkea yksilön terveyskäyttäytymiseen ja elämäntapaan. Masennuksesta tulee valistusteksteissä henkilökohtainen oman elämän hallinnan ongelma. Valistus tarjoaa monenlaisia masennuksen tunnistamisen ja tarkkailun taitoja, ne välittävät kykyjä tunnistaa masennus itsessään. Nämä tunnistamisen ja tarkkailun taidot luovat teksteissä maaperää myös oman elämän haltuunotolle ja valistusteksteissä muodostuu kokonainen eettisen työn ohjeisto, jolla itseään voi työstää onnelliseksi ja välttää masennuksen mahdollisuus.

Tutkimus käsittelee omana aikanamme tavallisia suomalaisia häitä. Tarkastelun kohteena on median hääkulttuurista ja arkipuheesta välittyvä ristiriitainen nykyhäiden määritelmä, jonka mukaan häiden on oltava perinteitävä noudattavat kirkkohäät ja samaan aikaan kuvastettava hääparin makua ja tyyliä. Häiden on sekä ilmaistava yhteisön arvoja että oltava yksilölliset. Pyrin selvittämään, kuinka häitään suunnittelevat pariskunnat yhdistävät nämä 'perinteisten nykyhäiden' keskenään ristiriitaiset ulottuvuudet. Tutkimus perustuu yhdeksän pariskunnan yhteishaastatteluun, jotka tehtiin 1−10 kuukautta ennen häitä. Haastateltavat ovat 22−31-vuotiaita, avoliitossa eläviä ja naimattomia. Haastattelut ovat noin puolentoista tunnin mittaisia teemahaastatteluja. Tarkastelen haastattelupuhetta merkityksen tuottamisen prosessina, jossa yhdistyvät haastateltavien henkilökohtaiset kokemukset ja heidän käytettävissään olevat kulttuuriset diskurssit. Häiden kahden keskenään ristiriitaisen ulottuvuuden tarkastelussa käytän toisaalta yhteisöön, toisaalta yksilöllisyyteen liittyviä sosiologisia käsitteitä. Hääperinteet jaottelen kahteen tyyppiin. Eric Hobsbawmin keksityn perinteen teorian avulla tarkastelen avioituvien puheessa perinteen aseman saaneita uudehkoja häätapoja. Émile Durkheimin teoria uskonnollisille järjestelmille tyypillisestä pyhän ja profaanin erottelusta toimii näkökulmana klassisille perinteille. Sen avulla pohdin myös rituaalien ja yhteisön suhdetta. Häiden yksilöllistä ulottuvuutta tarkastelen erottautumisen käsitteen avulla; käytän Pierre Bourdieun distinktioteoriaa näkökulmana yksilöllisten erottautumispyrkimysten ja häiden sosiaalisen kentän positioiden analysoimiseen. Elämyksen käsitteen avulla selvitän häiden perimmäistä vetovoimaa. Tarkastelen yksilöllisten elämysten ja kollektiivisten rituaalien suhdetta esimerkiksi Maurice Halbwachsin kollektiivisen muistin käsitteen avulla. Tutkimustuloksissa määritän kaksi häiden sosiaalista yhteisöä. Perinteisen sukupolvien välisen yhteisön lisäksi merkittävässä asemassa on uusi sukupolvien sisäinen ja hääparin valintaan perustuva, osittain imaginaarinen hääyhteisö, jolla on keskeinen asema nykyhäiden määrittäjänä. Hääperinteet ovat yhteisöä vahvistavia ja pyhän kokemuksen tarjoavia rituaaleja. Keksityt perinteet vahvistavat uutta hääyhteisöä, klassiset hääperinteet sukupolvien välistä sukuyhteisöä. Häiden yksilöllinen ulottuvuus ja häiden 'omannäköisyys' ovat hääprosessissa keskeisiä: muista erottautuminen ja kulutuksen suunnittelu tarjoavat rajoitetun, mutta tärkeäksi koetun mahdollisuuden yksilölliseen nautintoon. Häistä halutaan ensisijaisesti saada elämyksiä, mikä varmistetaan pyrkimällä ainutkertaiseen tunnelmaan ja käyttämällä hääkulttuurin esittelemiä kollektiivisesti jaettuja riittejä ja luksussymboleita. Elämykset muodostetaan yhteisön kollektiiviseen muistiin tukeutuen, ja siten yksilöiden elämyksistä tulee kollektiivisia. Ristiriita häiden perinteisyyden ja yhteisöllisyyden ja toisaalta 'omannäköisyyden' ja yksilöllisyyden välillä ei vähennä perinteisten ja ylellisten häiden vetovoimaa, päin vastoin. Häät tarjoavat mahdollisuuden yksilölliseen elämykseen, johon avioituvat tuntevat vetoa. Elämys on kuitenkin sidoksissa yhteisön pyhän kokemukseen. Häät ovat samanaikaisesti niin kollektiivinen riitti kuin yksilöllinen elämys.

Aiemmassa tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa huumekuoleman käsitteen käyttö on ollut epäyhtenäistä. Tässä tutkielmassa käytän kattokäsitettä huumeisiin liittyvät kuolemat, joilla tarkoitan kaikkia tapauksia, joissa oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen yhteydessä otetuista näytteistä on löydetty huumausainejäämiä vainajasta. Suomessa vuonna 2007 näitä tapauksia sattui 234. Huumeisiin liittyvät kuolemat jakautuu seuraaviin alaryhmiin: tapaturmaiset yliannoskuolemat, itsemurhat, sairauskuolemat, muut tapaturmat ja henkirikokset. Näistä suurin ryhmä vuonna 2007 oli tapaturmaiset yliannoskuolemat, joita sattui 142. Tapaturmaiset yliannoskuolemat jakautuvat edelleen sen mukaan, onko vainajasta tehty huumausainelöydöksen lisäksi etanolilöydös. Edellä mainitun ryhmittelyn loimme Mikko Salasuon, Erkki Vuoren, Mikko Piispan ja Pekka Hakkaraisen tutkimuksessa Suomalainen huumekuolema 2007. Poikkitieteellinen tutkimus oikeuslääketieteellisistä kuolinsyyasiakirjoista, jonka tarjoamaa kuvaa huumeisiin liittyvistä kuolemista laajennan ja tarkennan tässä tutkielmassa. Aineistona toimivat vuoden 2007 huumeisiin liittyvien kuolemantapausten kuolinsyyasiakirjat. Tärkeimmät tutkimuskysymykset ovat: ketkä kuolevat huumeisiin liittyen Suomessa, mitä on huumeisiin liittyvien kuolemien taustalla ja millaisissa tilanteissa kuolemat tapahtuvat? Vastauksia haen demografisia muuttujia, kuolleiden sairaus- ja päihdehistorioita sekä kuolemaa edeltäneitä olosuhteita tarkastelemalla. Suomessa huumeisiin liittyvät kuolemat ovat painottuneet nuoriin ikäryhmiin, joten se, mitä on nuorten kuolemien taustalla, muodostaa tutkielman erityiskysymyksen. Tutkimusmenetelmä on aineistolähtöinen grounded theory. Apuna tulkinnassa toimii Pekka Hakkaraisen tutkimuksessa Huumausainekulttuuri ja käyttötavat Suomessa tekemä huumeiden käyttäjien tyypittely, jossa olennaisin on jako holtittomiin huumeiden käyttäjiin ja narkomaaneihin. Tapaturmaisia yliannoskuolemia tarkastelen viisivuotisikäryhmittäin, joten paitsi nuorten, myös vanhempien ikäryhmien kuolemien ominaispiirteet selventyvät. Analyysia konkretisoin tapausesimerkeillä. Jo mainitun aiemman tutkimuksen lisäksi tärkeää taustakirjallisuutta ovat Erkki Vuoren ja hänen työryhmiensä myrkytyskuolemia käsittelevät tutkimukset, Jussi Perälän Hidasta ja nopeeta – tutkielma narkomaanien arjesta, Riikka Perälän huumeiden käyttäjien tulkintoja ongelmistaan tarkasteleva tutkimus ja Sanna Röngän ja Ari Virtasen toimittama Huumetilanne Suomessa 2008. Tutkielman johtopäätöksissä erittelen kolme erilaista huumeiden käyttäjätyyppiä, joilla on suurin riski kuolla huumeisiin liittyen. Näistä merkittävin on narkomaanit, joilla huumeiden käyttö on pakonomaista ja vaikea lopettaa. Toisekseen ovat sekoilijat, jotka ovat yleensä nuoria miehiä ja joiden elämää määrittää riskienotto. Kolmantena ovat itselääkitsijät, joilla erilaisten sairauksien lääkintä risteää lääkkeiden päihdekäytön kanssa. Kaikilla käyttäjätyypeillä huumeisiin liittyvien kuolemien taustalla on muitakin ongelmia kuin huumeiden käyttöä: syrjäytymistä, mielenterveysongelmia, somaattista sairastelua ja alkoholin ongelmakäyttöä. Huumeisiin liittyviä kuolemia voidaan pyrkiä ehkäisemään esimerkiksi riskialtista sekakäyttöä vaikeuttamalla. Olennaisempaa olisi kuitenkin ehkäistä huumeiden ongelmakäyttöä, ei vain kuolemantapauksia. Tämä edellyttäisi muun muassa mielenterveystyöhön panostamista.

Kauppakeskukset eivät ole selkeästi joko yksityistä tai julkista tilaa, vaan välimaastoon sijoittuvaa puolijulkista tilaa. Kauppakeskusten suosio ja määrä lisääntyvät jatkuvasti, ja samalla lisääntyy myös puolijulkinen tila. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, minkälaista on kauppakeskusten järjestyksenvalvojien harjoittama puolijulkisten tilojen kontrolli ja minkälaista tilaa kontrolli luo. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on se, miten järjestyksenvalvojien noudattamat normit muodostuvat ja keneen kontrolli kauppakeskuksissa kohdistuu. Aineistona käytetään tekstejä vartijoiden ja teinien keskustelufoorumeilta, havainnointia kauppakeskuksessa ja järjestyksenvalvojien haastatteluita. Tutkimus keskittyy yhteen kauppakeskukseen ja on luonteeltaan tapaustutkimus. Teoreettisena lähtökohtana on Foucaultin Tarkkailla ja rangaista -teoksen käsitys kurin ja valvonnan normaalistavasta vaikutuksesta. Pyrkimyksenä on osaltaan myös sen kriittinen tarkastelu. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että tärkein normien lähde kauppakeskuksen puolijulkisen tilan kontrollille on vartijoiden oma yhteisö. Sen lisäksi normeja säätelevät kuitenkin myös kauppakeskuksen johto, kauppakeskuksen henkilökunta ja osittain myös asiakkaat. Kun järjestyksenvalvojat ilmoittavat, että 'normaali' on toivottavaa käytöstä ja 'häiriö' epätoivottavaa, näiden termien sisältö määrittyy koko siinä sosiaalisessa yhteisössä, jonka kauppakeskus muodostaa. Kauppakeskusten järjestyksenvalvojat muodostavat alakulttuurin, jonka puitteissa käydään jatkuvaa neuvottelua kauppakeskuksessa hyväksyttävän toiminnan rajoista. Kauppakeskukseen muodostunutta järjestyksenvalvonnan kulttuuria uusinnetaan aina uuden järjestyksenvalvojan aloittaessa työnsä. Tämä tarkoittaa sitä, että kauppakeskuksen järjestyksenvalvojien normeilla on historiallinen luonne. Ne kehittyvät yhteydessä ympäröivään yhteisöön ja yhteiskuntaan, mutta ovat myös erillisiä siitä. Teinit ja alkoholistit ovat järjestyksenvalvojien vartioinnin erityisenä kohteena. Järjestyksenvalvojat kontrolloivat kuitenkin käytöstä, eivät ryhmiä. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että teinien, alkoholistien tai romanien huono käytös joutuu muita helpommin kontrollin kohteeksi. Järjestyksenvalvojat ovat kiinnostuneita omaan alaansa liittyvästä lainsäädännöstä ja lainkuuliaisia. Jotkut heistä ajattelevat kuitenkin, etteivät voi tehdä työtään rikkomatta lakia. Käytännössä tämä tarkoittaa useimmiten, että kauppakeskuksesta poistetaan sellaisia ihmisiä, joiden poistamiseen ei ole laillista oikeutta. Järjestyksenvalvojat ovat omassa työssään mahdottoman valintatilanteen edessä. Oikeudet työhön tulevat julkiselta vallalta, mutta vaatimukset ja palkka yksityiseltä puolelta. Näyttäisi myös siltä, että foucaultlainen normaalistava kuri ja panoptinen valta-asetelma ovat liian yksiulotteisia kauppakeskuksen valtasuhteiden kuvaamiseen. Pelin ja leikin käsitteet voisivat sopia paremmin järjestyksenvalvojien työn ja kauppakeskuksen ryhmien välisten suhteiden kuvaamiseen.

The key thought of Ulrich Beck s theory of reflexive modernization is the present on-going societal change. By reflexivity of this multifaceted change Beck refers to a societal process in which modernization turns towards its very own premises. Dissolving former highly ontologized institutional arrangements typical for what Beck calls the first modernity which have become predominantly restraints for the dynamics of modernization, reflexive modernization opens up ways to a new societal phase, in Beck s terms: the second modernity. To examine Beck s theory of this complex transition process, the process of reflexive modernization, is the main task of this thesis. In this study, the theory of reflexive modernization is considered as a proper social theory or to be exact: a theory of society (Gesellschaftstheorie), a theory operating on a general level striving to cover the overall process of societal change and its general constitution. The standpoint of the examination is anchored in recent theoretical discussions concerning modernity, differentiation and contingency. The main ideas on which the viewpoint of the examination is constructed derive from the thoughts of theoreticians such as Niklas Luhmann, Armin Nassehi, Peter Wagner and Risto Kangas orientated to German tradition of differentiation based theory of society. In the first phase of the study, however, Beck s theory is examined staying close to his own texts. The differentiation theory based viewpoint, named as the anormative contingency-theory , for its part, is put explicitly to use in the second phase. In the first phase of the study the logics of the chance observed in Beck s theory are pointed out by answering to questions such as how does the societal change emerge in the first place, how does it advance and what kind of actors does it include? This examination opens up hence a possibility to examine the level of this process of the reflexive modernization. Thus next is asked if the reflexive modernization is indicative of an immanent change of modernity, focused mainly on the institutional level or of a radical societal change, which considers the whole modernization process and the basic premises of modernity. In addition, at the end of the first phase, the temporal terminology used by Beck when emphasizing the rupture of modernization is examined: does Beck point to a real epochal break or is his way of using epochal concepts, such as the first and the second modernity, only a heuristic tool for the research process at hand? The examination of the second phase, which includes the proper analysis of Beck s theory, is based on the above-mentioned theoretical standpoint, the anormative contingency-theory . Firstly, the mutual relations of the three components of the theory of reflexive modernization Zeitdiagnose, for empirical use intended research-theory and general theory of society is examined. Secondly, Beck s theory is set in relation to classical social theory by pinpointing the mutual aspects of the theory of reflexive modernization and that of, predominantly German, classics. In addition, the relation of Beck s theory and the so called anormative contingency-theory is studied with a view to find out whether there is a strong normative base in the former. Along with this examination, a study of Beck s own observational position in relation to his subject, the changing conditions of present societal state, is carried out as well. This thorough examination reveals that the theory of reflexive modernization concerns, first and foremost, only the institutional change of society of the present: The basic principles of modernity require the annulment of the old institutional order of the first modernity, which has become a restraint to their full implementation. For example universal egalitarism can be fully reached only when the current way of thinking based on nation-state-institutions is replaced by substantively global arrangements, which abandon the predominant container-model of culturally integrated and from each other separated nation-state-societies . Albeit the transition process of reflexive modernization unfold by its own dynamic mainly through various side-effects and problematizations of current demarcations despite of individuals opinions about it, it causes new demands also for them. Because of dis-embedding of their old institutionalized certainties, individuals are now forced to re-embed their personal life in this new situation of the second modernity. Hence the on-going institutional change the reflexive modernization enforces individuals to act more reflexively as before. When examined through a primary theoretical lens, the theory of reflexive modernization does not operate as a proper theory of society. Instead of the problem of constitution, which is characteristical for general social theories, Beck s theory is made up of inventing new concepts for various societal phenomena, interpreted to be fully new ones by Beck himself. And that is not a social theory or theory of society in the first place, but pure Zeitdiagnose. Constituted in that kind of a zeitdiagnostisch way, it is not possible to use the theory of reflexive modernization in empirical research without some major problems either: concepts developed in mentioned manner can not be verified through empirical data in an ordinary way, because, firstly, they are not generated through empirical induction and, secondly, they are not concepts of falsification-prone research-theory either. In addition to these predominantly research-related problems, Beck s theoretical apparatus seems to stem from a highly normativistic background. Instead of anormativistic acceptance of contingency as its basic presupposition, the theory of reflexive modernization is constructed more like from an Archimedic point: Beck himself sees the only right logic of modernization process and knows how societal relations have to be arranged to let that logic fully flow. Beck s theory is thus mere a political description of how society of the present should be arranged than theory of society in its purest, constitution-wide form. The theory of reflexive modernization can therefore be illustrated as a part of the long normative tradition of social thought stemming from the very ideas of The Enlightenment representing even the most politically charged side of that tradition.

Art and economy seem to go had in hand in the art market. Underneath the surface the relationship between the two spheres is more complicated, because a highly valued piece of art can be harder to sell than a piece less valued by the art circles. In the field of art, success in the market is often seen to befall artists who are trying to make money, not art. This is mainly because art and money have different, and often contradicting, conceptions of value. The purpose of this study is to find out how galleries solve the puzzle of combining art and economy in their communication. This study also bears a special purpose connected to the sociology of Niklas Luhmann. This purpose is to find out how a gallery acts as a structural link between two functionally differentiated subsystems of society, namely art and economy. Private art galleries that deal artworks to the general public are at the heart of this study. While doing this a gallery is not only a private firm trying to make profit, but also a gatekeeper for the art world. It makes decisions concerning what artists are to be seen by the larger public. Over the past few years the role of the gallery has changed in some respects. In Helsinki, for example, there are ten galleries that bear the name 'alternative gallery'. Some of these are amongst the most respected galleries in Helsinki. The second purpose of the study is to find out, how these so called alternative galleries differ from the more traditional ones in their communication about art. Research material for the study includes interviews of eleven art dealers working in private galleries – five alternative galleries, three prestigious galleries and three traditional galleries. Two people that have tested the limits of the traditional model for a gallery were also interviewed. These interviews are analysed using analytical strategies that have been derived from the sociology of Niklas Luhmann. This kind of method does not contradict the theory and its premises. The study thus leaves more room for theoretical implications. The results indicate that an art gallery finds the connection between art and economy problematic for two, mostly overlapping, reasons. Firstly, good art will not always sell as well as bad art. Secondly, the market draws art towards overtly commercial forms that are seen to threaten the substance of art. The problems that money and economic value raise are more evident in galleries that form around a private firm. The galleries in these spoke about their relationship with artists in the frame of family. In the alternative galleries, where economic pressure was minimized, the relationship between an artist and a gallery was spoken of in the frame of friendship. It was not as binding as in the traditional galleries and the responsibility of making an artist succeed in the market was given to the artist himself. The study also indicates that the special responsibility of the gallery is to control the economic communication that infiltrate in the system of art. The galleries managed to do this by redirecting communication back to art in various ways. The white, box-like interior of the gallery and the way of keeping price tags away from the paintings are ways of directin attention to the art and away from money. Interviewed, the gallery owners often made clear that they worked in the field of art, making art happen, so to speak. A gallery seems to be oriented towards controlling the influence of economy. It does this by silencing the unwanted effects and boosting the positive effects of the market. If we observe society as a system consisting only of communication, art galleries serve a special function. They disguise the positive irritations coming from economy as art system's own processes and hide the unwanted ones. The function of a gallery is not purely to stop money interfering art nor to bring money to art, but to direct attention to the positive effects of economic irritation to hide the underlying paradox of commodifying the art work.

The topic of this research is the residents' associations of two favelas/slums of Rio de Janeiro. These associations have been significant agents in improving the conditions in the favelas and the position of their residents in the society. In my work I introduce this process and the different strategies the residents' associations have used to achieve these goals. From a wider point of view my research deals with power and the power structures of the Brazilian state and the values that the state represents as a kind of a hegemony in the Brazilian society. I did my fieldwork from July 2007 to June 2008, living in the favela of Babilônia and doing at the same time an intership at UN-Habitat, which has the regional office for Latin America and the Caribbean in Rio de Janeiro. My research material shows that the active members of the residents' associations have been able to mould the politics of the state, invert their impacts and that they have also shaped the picture of a favela resident in the society. However, the agency of the favela residents and their associations faces serious limitations: an active agency becomes almost impossible due to external factors. At the moment, the violence related to drug trafficking prevents many activities in the favelas. The Brazilian clientelistic political culture and the corrupt practices of both the police forces and the politicians do not contribute to solve the problem of the violence. The fact that the youth often join the drug gangs can be analyzed as resistance identity. Reforms in order to improve the political system, the police forces and the justice system to a more democratical direction would be necessary to start to solve the current violent situation. The conscience of the people of their situation is closely related to their capacity to act. The cultural capital created by education contributes to challenge the lack of economical, physical, or social capital. People who have worked in the residents' associations for longer periods gain cultural capital, and through that they are recognized as legitimate experts of the favela life also in the contexts outside of the favelas. The cases of Babilônia and Chapéu Mangueira seem to prove that the power structures in the favelas have been moulded more successfully with peaceful tactics. The more radical tactics have only contributed to alienate the favela residents even more from the wider society.