Browsing by discipline "Aesthetics"

Tutkielmassamme tarkastelemme, miksi miehet vierailevat taidemuseoissa vähemmän kuin naiset. Tapausesimerkkinämme on Nykytaiteen museo Kiasma ja lähtökohtanamme kansallisten kävijätutkimusten osoittama kävijöiden huomattava naisenemmistö. Lähteinä käytämme Kiasman ja muiden museoiden kävijätutkimuksia sekä ei-kävijyystutkimuksia, Kiasman henkilökunnan haastatteluja sekä erilaisia tilastollisia julkaisuja kulttuuriosallistumisesta ja vapaa-ajan sekä median käytöstä. Tutkielma hyödyntää sosiologi Pierre Bourdieun käsitteitä “kenttä”, “habitus”, “maku” ja “kulttuuripääoma”, jotka pyrimme yhdistämään sukupuolinäkökulmaan. Bourdieun teoriaa soveltaen argumentoimme, että taidemuseokentällä mieheksi identifioituvat yksilöt voivat olla asemassa, jossa museovierailu ei edes tule potentiaalisen mieskävijän mieleen. Nämä rakenteet voivat periytyä miessukupolvelta toiselle, jos työtä asenteiden muuttamiseksi ei tehdä. Kansallisgallerian strategian mukaan Kiasma sitoutuu olemaan “kaikkien taidemuseo”. Tutkielmastamme ilmenee, että tavoitteen toteuttamiseksi museon ei-kävijät pitäisi tunnistaa paremmin, ja museosta tulisi tehdä heille houkuttelevampi vierailukohde esimerkiksi markkinoinnin keinoin. Argumentoimme, että tasapuolisempi sukupuolijakauma taidemuseoiden kävijöissä rakentaisi myös vuorovaikutuksellisempaa yhteiskuntaa. Uudistuakseen sukupuolittunut yhteiskunta voi tarvita sukupuolen huomioivia työkaluja. Helsingin taidemuseokentällä sukupuolisegregaatio vaikuttaa olevan tabu. Miesten osallistamista ei nähdä luontevana osana saavutettavuus-työskentelyä. Jos miehet tuntisivat museoiden tarjonnan paremmin, he myös vierailisivat museoissa useammin. Erilaisille asiakasryhmille toimivat herätteinä erilaiset viestit. Maun, kiinnostuksen kohteiden ja mediankäytön sukupuolittuneisuus voidaan ottaa huomioon, kun mietitään missä mediassa ja millaisella viestillä pyritään luomaan miehille heräte käydä museossa.

”Musteella merkitty minuus – Tatuoinnit taiteena” on tutkielma tatuointien yhteydestä taiteeseen ja estetiikkaan. Se sisältää kaksi eri lähestymiskulmaa tatuointeihin: miten tatuoinnit sijoittuvat taiteen kentälle ja miksi ihmiset ottavat tatuointeja. Tutkielma perustuu pääsääntöisesti ulkomaalaiseen kirjallisuuteen. Suomessa tatuoinneista on vähän tieteellisiä julkaisuja, samoin estetiikan alalla tatuoinneista ei ole erityisemmin mainintoja. Tuon tutkielmassa esille myös omaa kokemustani tatuointien ottamisesta sekä tatuointikulttuurista. Tutkielma rajoittuu käsittelemään länsimaalaista tatuointikulttuuria eikä käsittele iholla väliaikaisesti olevia tatuointeja kuten henna- tai kosmeettisia tatuointeja. Tutkielma jakautuu kolmeen lukuun. Luku 1 esittelee tiiviisti tatuointien historiaa maailmalla ja Suomessa. Lisäksi luvussa valotetaan lyhyesti nykyaikaisten tatuointien tekotavat, hoitaminen ja mahdollinen poistaminen. Luvussa 2 vertaillaan nykyajan tatuointeja ja tatuointikulttuuria taideperinteeseen. Tässä luvussa pohditaan muun muassa, millainen tatuointikuvien tyyli on verrattuna perinteisiin taidemuotoihin ja millä tavalla iho tekee tatuoinnista teoksena erikoisen. Tässä luvussa esitellään muita taidemuotoja, jotka ovat saaneet tatuointien tavoin taiteen aseman vasta modernina aikana: graffiti- ja kehotaide. Käsittelyssä ovat myös tatuointikulttuuriin liittyvät tatuointimessut- ja kilpailut. Luvussa 3 käsitellään tatuointien ottamiseen liittyviä psykologisia puolia: miksi tatuointeja otetaan, mikä niiden merkitys on yksilölle ja miten merkitys muuttuu ajan myötä. Kuten iho muuttuu, myös tulkinta omista tatuoinneista muuttuu ajan myötä. Näiden lisäksi luvussa käsitellään individualistista kulttuuria, tatuointeihin liittyvää symboliikkaa ja muistoja, tatuointeja ei-toivottujen jälkien peittäjinä sekä yksilöä tatuoinnin kantajana. Tatuoinnit lainaavat perinteisiltä taidemuodoilta ja luovat omaa kulttuuriaan. Ne myös haastavat meidät pohtimaan, mitä taide on. Tatuointi on teos, jota voidaan tarkastella kuvana, mutta siihen on otettava mukaan teoksen kantaja eli ihminen. Niin graffiteilla, kehotaiteella kuin tatuoinneilla on pitkä historia ja kaikkia on varjostanut rikollisuus ja laittomuus. Ihmiselle tatuointi on keino tarkastella itseään, muistojaan ja merkittäviksi kokemiaan asioitaan eri aikoina. Tatuoinneilla halutaan kertoa omasta itsestään, mutta samalla tatuoitu henkilö kuuluu laajempaan yhteisöön. Tatuoinnit tarjoavat estetiikalle paljon tutkimusaiheita.

Tutkimus tarkastelee analyyttisen psykologian isän C. G. Jungin teorian sekä jungilaisten ja postjungilaisten teorioiden soveltuvuutta nykykuvataiteen tarkasteluun. Tutkimus esittelee jungilaista estetiikkaa kattavasti suomeksi ja soveltaa sitä postjungilaisesti nykykuvataiteen tulkintaan. Kumpaakaan ei ole aiemmin tehty estetiikan alalla Suomessa. Tutkimusaineistona on käytetty painettujen lähteiden lisäksi esimerkiksi haastatteluita ja aiheeseen liittyviä seminaareja. Jung ei itse muodostanut yhtenäistä taiteen tulkintateoriaa. Sekä psykologian että taidefilosofian puolella on viitattu yleisellä tasolla joihinkin jungilaisiin tulkintamahdollisuuksiin, mutta jungilaista estetiikkaa ei ole kehitetty kuvataiteen tulkintaan eikä varsinkaan nykykuvataiteen tulkintaan soveltuvaksi välineeksi. Kirjallisuuden tutkimuksen puolella jungilaisen näkökulman soveltaminen tulkintaan on yleisempää, myös Suomessa. Suomessa Jung-tutkimus on kuitenkin vähäistä ja pintapuolista sekä yleisesti ottaen että erityisesti työn aiheen kannalta. Työn alussa esitellään tutkimuksellinen ja teoreettinen kansainvälinen ja kansallinen viitekehys. Tämän jälkeen esitellään tutkimuksen kannalta tärkeät jungilaiset käsitteet, kuten arkkityyppi, kollektiivinen tiedostamaton ja symboli. Aiheelle keskeistä jungilaista symboli-käsitettä tarkastellaan laajasti ja pohditaan tämän sijoittumista taiteen tutkimuksen kentällä suhteessa esimerkiksi muihin estetiikan symbolikäsityksiin. Tutkielmassa yhdistellään jungilaisten ja postjungilaisten ajattelijoiden teorioita ja tutkimusmetodeja ja sovelletaan tästä ajattelumatriisista johdettua postjungilaista taiteen tulkintavälinettä kulttuurisidonnaisen nykykuvataiteen tulkintaan. Tässä tutkimuksessa postjungilaista estetiikkaa sovelletaan taiteen tulkintaan innovatiivisesti ja tieteellisesti tukeutumatta vain mielleyhtymiin. Työssä kehitellään erityisesti myös terapiassa käytettyä jungilaista amplifikaatio-menetelmää nykykuvataiteen tulkintavälineeksi, minkä jälkeen amplifikaatio-menetelmän sovelluksella tulkitaan Maaria Wirkkalan Vakain aikein (2006) -installaatioteosta. Työssä keskitytään yhteisölliseen ja kollektiiviseen näkökulmaan teostulkinnassa. Taiteesta voidaan tätä kautta löytää jotain ajatonta ja yhteistä. Postjungilaisen nykytaiteen tulkinnan avulla voi tunnistaa ja nostaa näitä asioita keskusteluun. Amplifikaatiota ei ole aiemmin sovellettu samalla tavalla. Lopuksi käsitellään tämän postjungilaisen taideteostulkinnan tuloksia ja jäsennetään niitä suhteessa teoreettisen viitekehyksen käsitteisiin sekä tarkastellaan jatkotutkimusmahdollisuuksia. Tutkimus osoittaa, että esitelty postjungilainen tarkastelu sopii nykykuvataiteen tulkintavälineeksi erityisesti kun halutaan järjestelmällisesti etsiä ja tarkastella nykykuvataideteosten yliyksilöllisiä viittausmahdollisuuksia.

Tiivistelmä Tutkielmani pääkysymys on: Ovatko videopelit taidetta? Yksinkertaisen myöntävän tai kieltävän vastauksen sijaan pyrin tarkastelemaan ja pohtimaan kysymystä eri näkökulmista. Metodinani on pääasiassa kirjallisuuskatsaus. Aluksi pyrin määrittelemään taiteen käsitteen tekemällä yhteenvedon siitä, mitä estetiikankirjallisuudessa ja tiedeartikkeleissa on viime vuosikymmeninä kirjoitettu taiteenmäärittelemisestä. Päädyn siihen, että kaksi keskeisintä taiteen määrittelyn tapaa ovat nykyaikana olleet institutionaalinen taidemääritelmä ja esteettinen taidemääritelmä, jotka toimivat kahden ensimmäisen luvun teoriataustana. Analysoin videopelien ja institutionaalisen määritelmän suhdetta ja tuloksena on, että näkemys videopeleistä taiteena on vain osittain yhteensovitettavissa institutionaalisen määritelmän kanssa. Luvussa 3 analysoin videopelien ja esteettisen taidemääritelmän suhdetta syvemmin. Tarkastelen esteettiseen taidemääritelmään liittyvää esteettisen kokemuksen teoriaa, sekä sen perinteistä versiota että uudempaa pragmatismin filosofiaan perustuvaa versiota ja pohdin voivatko videopelit tarjota yleisölleen esteettisen kokemuksen. Vastaus on pragmatismin tapauksessa myöntävä. Perinteisen esteettisen kokemuksen osalta sen sijaan argumentteja löytyy sekä puolesta että vastaan. Luvussa 4 otan käsiteltäväksi videopelien pelimäisyyden ja leikkimäisyyden. Taidetta sen sijaan pidetään usein arvokkaan vakavahenkisenä toimintana, joten tutkin tarkoittaako tämä sitä, että videopelit on suljettava taiteen käsitteen ulkopuolelle? Tukeudun tarkastelussa Friedrich Schillerin, Johann Huizingan ja Hans-Georg Gadamerin teorioihin taiteen läheisistä yhteyksistä peliin ja leikkiin. Näin osoitan, että ainakaan nämä ajattelijat eivät ole pitäneet peliä ja leikkiä taiteelle millään tavalla vieraana tai vastakkaisena. Luvussa 5 kyseenalaistan populaarikulttuurin ja taiteen välisen rajanvedon ja pyrin osoittamaan sen muuttuvaksi ja osittain keinotekoiseksi. Yksi pääargumenteista videopelien taiteen asemaa vastaan on epäilemättä se, että videopelit helposti luetaan pikemminkin populaarikulttuuriin kuin taiteeseen kuuluvaksi. Metodina tässä luvussa on tutustuminen eri taiteenlajien historiaan ja sitä kautta tavoitteena on osoittaa populaarikulttuurin ja taiteen rajan häilyvyys ja liikkuvuus. Monien taiteenlajien arvostus on aikojen kuluessa vaihdellut hyvin paljonkin taidelajin kehittyessä ja taidemaailman virtausten muuttuessa. Loppupäätelmänä on se, että vaikka videopelejä ei vielä toistaiseksi kovin yleisesti pidettäisikään taiteena, tilanne voi tulevaisuudessa hyvinkin muuttua yhä vielä melko nuoren pelialan kehittyessä.

Pohdin tässä tutkielmassa, voivatko kauhukirjat olla pelottavia ja minkälaista kirjojen herättämä pelko on. Tarkastelen kauhufiktioon liittyviä filosofisia kysymyksiä, kuten miksi ihmiset pitävät pelottavista tarinoista, herättääkö kauhufiktio oikeaa pelkoa ja mitä kauhukirjan lukija tai kauhuelokuvan katsoja tarkalleen ottaen pelkää. Käytän pohdintojeni taustalla muun muassa Kendall L. Waltonin, Alex Neillin, Noël Carrollin ja Berys Gautin kirjoituksia. Analysoin Mia Vänskän ja Marko Hautalan kauhuromaaneja ja pohdin, millä tavalla ne pyrkivät herättämään lukijassa pelkoa. Tarkastelemani romaanit ovat Vänskän Saattaja, Musta kuu ja Valkoinen aura sekä Hautalan Kuokkamummo, Kuiskaava tyttö ja Leväluhta. Näytän että kyseisten romaanien hirviöt liittyvät usein hulluuden pelkoon ja että Vänskä ja Hautala välttelevät yksityiskohtaisen väkivallan kuvaamista. Lisäksi tarkastelen romaanien kielellisiä ja kerronnallisia ratkaisuja sekä Vänskän ja Hautalan tapaa hyödyntää pimeän pelkoa. Tutkielmassa käy ilmi, että kauhukirjat voivat pelottaa kahdella eri tavalla. Lukukokemuksen aikana lukija voi pelätä henkilöhahmojen puolesta, ja tämän pelon voimakkuuteen vaikuttaa lähinnä se, miten hyvin tarina on kirjoitettu. Myöhemmin, esimerkiksi kirjan lukemista seuraavana yönä, lukija saattaa pelätä, että jonkin romaanissa esiintyneen kauhistuttavan asian tosielämän vastine uhkaa häntä itseään. Tällainen pelko saattaa kasvaa todella voimakkaaksi, jos lukija on sopivassa ympäristössä, kuten yksin kotona pimeän aikaan. Lukija voi siis osittain vaikuttaa itse siihen, miten paljon kirja häntä pelottaa.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee ympäristön esteettisyyden määrittelyä ja esteettisen ympäristön tuottamista suomalaisen kaupunkisuunnittelun kontekstissa. Tutkielmani teoreettinen perusta on filosofisessa estetiikassa erityisesti fenomenologisessa ympäristöestetiikassa mutta tutkielman monitieteellisestä asetelmasta johtuen sovellan estetiikan piirissä esitettyjä ajatuksia huomattavissa määrin ja samalla etsin rajapintoja eri teoriaperinteiden välillä. Vaikka kaupunkisuunnittelulla on oma teoreettinen viitekehyksensä ja teoriaperinteensä, pitäydyn tietoisesti ennen kaikkea filosofiselle estetiikalle tyypillisessä tavassa jäsentää tutkimuskohteensa. Kiinnitän tutkielmassani erityisesti huomiota siihen, kuinka varsinainen tutkimuskohde suomalaisen kaupunkisuunnittelun kokonaisuus ylipäänsä on käsitteellistetty. Tutkielmani ei kuitenkaan ole puhtaan käsiteanalyyttinen, vaan pyrin myös kehittämään uusia ja aikaisempia hedelmällisempiä tapoja jäsentää tutkimuskohdetta käsitteellisesti. Ensisijaisena tavoitteenani onkin kaupunkisuunnittelua koskevan ymmärryksen lisääminen, mihin pyrin yhteismitallistamalla eri osapuolten eri asiayhteyksissä käyttämää suunnittelun käsitteistöä sekä suunnittelun kontekstissa yleisesti esiintyvää käsitteellistä argumentaatiota. Tarkasteluni pääpaino on läpi koko tutkielman erityisesti kaupunkisuunnittelun esteettisessä ulottuvuudessa ja sellaisissa käsitteissä, joilla on huomattavaa relevanssia kaupunkisuunnittelun estetiikan ja esteettisyyden kannalta. Otan tutkimukseni lähtökohdaksi tarkoituksellisesti hieman hankalan ja monitulkintaisen käsitteen esteettinen laatu , sillä se osaltaan manifestoi sitä ristiriitaa, joka filosofis-esteettisen ja insinööritieteellisen näkökulman välillä vallitsee. Esteettinen on tunnetusti hyvin vaikeasti määritettävä ja täten filosofisesti erityisen kiinnostava käsite; esteettisyys on ilmiö, jonka käsitteellistäminen on itsessään merkittävä filosofinen ongelma. Laatu puolestaan ilmentää insinööritieteille ominaista mitattavuuden ja laskennallisuuden vaatimusta, sillä teknisessä mielessä ei ole järkevää puhua laadusta, jota ei lainkaan voida mitata tai laskea. Näin ollen esteettinen laatu näyttäisi viittaavan ilmiöön, joka on samanaikaisesti hyvin vaikeasti käsiteltävä ja käsitteellistettävä mutta silti mitattavuuden ja laskennallisuuden piirissä. Käyttämällä esteettisen laadun käsitettä pyrin siis avaamaan niitä ongelmia ja ristiriitaisuuksia, joita ympäristön esteettisyyteen ja sen käsittelyyn kaupunkisuunnittelussa nähtävästi liittyy. Tältä pohjalta voidaankin muotoilla kaksiosainen tutkimuskysymykseni: kuinka kaupunkisuunnittelun yleisesti hyväksyttyjen käytäntöjen ja ajattelutapojen kokonaisuus eli kaupunkisuunnittelukulttuuri vaikuttaa rakennetun ympäristön esteettiseen laatuun, ja mikä on kaupunkisuunnittelukulttuurin viimeaikaisten muutosten merkitys rakennetun ympäristön esteettisen laadun kannalta? Tutkielmani on rakenteeltaan kolmeosainen. Tutkielman alkupuolella tarkastelen kaupunkisuunnittelun ja siihen kuuluvan esteettisyyden kannalta keskeistä käsitteistöä sekä kaupunkisuunnittelulle ominaisia argumentaatiostrategioita. Avaan myös näiden kokonaisuuksien taustalla vaikuttavia, eri osapuolten kesken jaettuja ja usein julkilausumattomia oletuksia siitä, mitä kaupunkisuunnittelu oikeastaan tarkoittaa ja millaisia ulottuvuuksia siihen voidaan tai tulee sisällyttää. Tämän jälkeen luon katsauksen kaupunkisuunnittelun historiaan ja nykypäivään, suomalaisen (ja ennen kaikkea helsinkiläisen) kaupunkisuunnittelukontekstin erityispiirteisiin sekä eräisiin havaittavissa oleviin kehityskulkuihin, jotka haastavat suomalaiselle kaupunkisuunnittelukulttuurille ominaisen kokonaisvaltaisuutta korostavan suunnitteluihanteen. Itse asiassa suomalaisen kaupunkisuunnittelun kokonaisuus sen lähtökohdat, keinot ja tavoitteet on kohdannut ja kohtaa oletettavasti jatkossakin niin merkittäviä muutospaineita, että on aiheellista puhua eräänlaisesta kaupunkisuunnittelukulttuurin murroksesta. Korostan myös tässä kaupunkisuunnittelukulttuuria koskevassa tarkastelussani potentiaalisia yhteyksiä kaupunkisuunnittelun esteettiseen ulottuvuuteen. Tutkielman lopuksi laadin synteesin siitä, kuinka kaupunkisuunnittelun esteettinen ulottuvuus on suomalaisessa kontekstissa tyypillisesti ymmärretty ja kuinka se ehkä kannattaisi ymmärtää. Kiinnitän erityisesti huomiota siihen, kuinka hyvin tai kattavasti kaupunkisuunnittelun eri osapuolet lopulta jakavat erilaiset taustaoletukset kaupunkisuunnittelun ja sen esteettisen ulottuvuuden luonteesta. Tarkastelen siis kriittisesti vallitsevia käsityksiä siitä, millaisia ulottuvuuksia ja toimijoita kaupunkisuunnitteluun kuuluu ja minkälaisia näiden kaupunkisuunnittelun ulottuvuuksien ja toimijoiden välisten suhteiden on ajateltu olevan.

My thesis focuses on Gilles Deleuze’s (1925 – 1995) views on cinematographic images and signs as forms of thinking that are pre-linguistic, thus constituting in Deleuze’s terms a ”pure semiotic”. Primary sources for the work are naturally Deleuze’s two volumes on film, Cinema 1: The Movement-Image and Cinema 2: The Time-Image, but due to the challenging and often ambiguous nature of Deleuze’s thought I endeavour also to acknowledge a variety of commentaries. In addition, I attempt to outline some connections between Deleuze’s semiotics of cinema and the underlying traditions of pragmatism and bergsonism from which Deleuze himself draws. My principal aim, however, is to present a holistic perspective on Deleuze’s theory of cinema and to elucidate its position with regard to his broader views on ontology, cinema thereby appearing as a form of creative thinking alongside other forms of art as well as science and philosophy, all of these operating in different ways and with different materials. In this sense Deleuze regards cinema as a technology – a practice increasing the diversity and potentials of life, yet a practice that is external to thought, thus making possible new ways of thinking. In cinema, thought is tied to images in movement, meaning the moving images themselves as well as the connections established between them in montage. Central to this movement of images is the dimension of time, cinema facilitating an understanding of time as released from its subordination to movement, thus presenting us with the movement of time itself – an Image of Time.

J.W. von Goethen (1749-1832) merkitys ei rajoitu saksalaisen kirjallisuuden uudistamiseen. Hänen keskeisin antinsa filosofialle on pikemminkin hänen kehittämässään luonnontieteellisessä tutkimusmetodissa ja siinä ilmenevässä organistisessa luonnonfilosofiassa. Myös Goethen taideteoreettisia käsityksiä on hedelmällistä tutkia hänen luonnonfilosofiansa näkökulmasta. Tarkastelen pro gradu-tutkielmassani Goethen luontokäsityksen ja taidekäsityksen kehitystä välittömästi hänen Italiaan suuntautuvia matkojaan 1786 1789 ympäröivänä ajanjaksona. Tähän aikaan sijoittuivat paitsi morfologisen tutkimusmetodin syntyminen, myös Goethen kuvataiteellisten ihanteiden yhä vahvempi kääntyminen antiikin esikuvien puoleen. Tutkin Goethen luonnontutkimusten taustalla olevan tietoteoreettisen asenteen muotoutumista suhteessa tulkintoihin, joita hän muodosti Benedict de Spinozan ja Immanuel Kantin filosofiasta. Jäljitän hänen näin muodostuneen luonnonfilosofisen näkemyksensä ilmenemistä hänen Weimarin klassismia edustaneissa taideteoreettisissa kirjoituksissaan. Kysymykseni on, onko Goethen kuvaamassa luonnontieteellisessä tutkimusmetodissa yhtymäkohtia siihen tiehen, jota taiteilijan tai taiteentuntijan on hänen mielestään kuljettava päästäkseen oikeaan käsitykseen taiteesta. Analysoidakseni tarkemmin taiteellisen ja tieteellisen toiminnan samankaltaisuutta Goethella vertailen keskenään 1789 julkaistua tekstiä Einfache Nachahmung der Natur, Manier, Stil (Luonnon yksinkertainen jäljittely, maneeri, tyyli), joka pohtii taiteen kuvaustavan suhdetta todellisuuteen, sekä lyhyttä luonnontieteellistä metodia kuvaavaa tekstiä Erfahrung und Wissenschaft (Kokemus ja tiede) vuodelta 1798. Asetan rinnakkain luonnontutkijan etenemisen empiirisestä ja tieteellisestä ilmiöstä puhtaaseen ilmiöön eli alkuilmiöön ja taiteellisen toiminnan jatkumon luonnon yksinkertaisesta jäljittelystä maneeriin ja tyyliin. Epilogissa hahmottelen Goethen metodin yhtymäkohtia moderniin fenomenologiaan sekä arvioin Rudolf Steinerin (1861 1925) Goethen tietoteoriasta tekemää tulkintaa.

Tässä tutkielmassa keskitytään tunnistamaan yhdistäviä tekijöitä muotoiluajattelun (design thinking) ja klassisen pragmatistisen filosofian välillä. Tutkimus tehtiin kirjallisuuskatsauksena kummankin alan keskeisiin teoksiin, tutkimusartikkeleihin ja kommentaareihin. Ensimmäisessä luvussa tehdään katsaus muotoiluajattelun historiaan, käsitteeseen, toimintatapoihin ja prosesseihin. Havaitaan, että muotoiluajattelu on ihmiskeskeinen ja käytännönläheinen työtapa ratkoa häijyiksi kutsuttuja ongelmia prosessimallien avulla, joissa tietoa luodaan, kehitetään, tarkennetaan ja todennetaan vähitellen ja prosessissa taaksepäin palaten uuden tiedon niin vaatiessa. Toisessa luvussa käsitellään Charles Sanders Peircen, William Jamesin ja John Deweyn klassisen pragmatismin keskeisiä periaatteita ja käsitteitä. Osoitetaan, että käytännöllisyys on pragmatismin avainkäsite ja keskeinen asenne ymmärtää ihmisen toimintaa ja tapaa hankkia tietoa elämänsä ja elinpiirinsä parantamiseksi. Todetaan, että suhtautuminen tietoon ja totuuteen alati muutokselle alttiina, fallibilistisena konstruktiona on pragmatismin keskeinen ero kartesiolaiseen filosofiaan, jossa tieto- ja totuus käsitetään pysyvänä, maailmasta erillään olevan aineettoman mielen objektina. Kolmannessa luvussa muotoiluajattelu ja klassinen pragmatismi tuodaan yhteen. Yhtäläisyyksiä käsitellään erityisesti käytännöllisen asenteen, tiedonhankinnan, tietoon suhtautumisen ja ihmisten ongelmien ratkaisutarpeiden kautta. Havaitaan, että muotoiluajattelun ja klassisen pragmatismin suhtautuminen yllämainittuihin tekijöihin on hyvin yhteneväistä ja muotoiluajattelu toimii olennaisesti samojen periaatteiden ja toimintatapojen pohjalta kuin klassisen pragmatismi. Päätelmäluvussa todetaan, että klassinen pragmatismi tarjoaa havainnollisen teoreettisen tulkintapohjan muotoiluajattelun käytänteille ja prosesseille, jopa siinä määrin, että muotoiluajattelua voi pitää piilevänä pragmatismina.

In my master's thesis I examine Theodor W. Adorno's view of aesthetic experience in the context of modern philosophy and art. My main focus is on understanding the relationship of the aesthetic and the discursive, which has been in the center of the theory of autonomous art since Immanuel Kant. For Adorno, aesthetic experience, being an unleashed experience of negativity, enhances the individual's abaility to understand their societal context. Indeed, for Adorno, art has its social and historical legitimacy and meaning only insofar as it is autonomous, or, rather, supposes autonomy.